Lähes unohtunut ämpärilista

Ei liene liioittelua sanoa, että tämä kevät ei ole mennyt ihan niin kuin suunniteltiin. Epävarmuuden takia en ollut tehnyt mitään kesäsuunnitelmia, ja unohdin perinteisen ämpärilistan kokonaan. Kun muistin asian, ajattelen, että en tee sitä ollenkaan: eihän sitä tiedä, mitä kesällä lopulta saa ja uskaltaa tehdä. Kuitenkin asiaa mietittyäni päätin tehdä pienten juttujen lyhyen listan, jonka suorittaminen on poikkeusoloissakin helppoa.

Pari listaan vaikuttavaa seikkaa: en saanut kesätöitä, ja olen pääsääntöisesti koko kesän kotikotona. Perinteikkäästi listan kohtien suorittaminen ei ole pakollista eikä siitä saa ottaa stressiä.

Kesällä 2020 minä

• suoritan tarpeelliset opiskelujutut
Minulla jäi kesälle vielä jonkin verran opiskelujuttuja. Täytyy kirjoittaa yksi folkloristiikan essee (tosin odotan opettajalta vielä lisätietoja siihen), käydä tekemässä yksi tentti ja jossain vaiheessa myös lukea museologian sivuainekokeeseen. (Ensi vuonna pitäisi tehdä kandi, joka arvatenkin vie aikaa ja energiaa, mikäs sen parempi suunnitelma kuin ottaa kolmas sivuaine!)

• käyn siskon kanssa kuvausreissulla
Muutaman kilometrin päässä kotoa on erittäin kaunis miljöö, jossa olisi hauskaa ottaa kuvia kauniissa kesäsäässä. Siskoni on luottokuvaajani, joten haluan, että hän ottaa kuvat minusta. Tilasin myös ompelutaitoiselta ystävältäni uuden mekon, joka sopisi näihin maisemiin, joten mikäs sen parempaa kuin laittaa se ylleni kuvaushetkelle.

• osallistun heinäkuun Camp NaNoWriMoon
DVR:n kirjoittaminen pysähtyi täysin huhtikuun Campin jälkeen. Yritän saada kirjoittamisesta taas kesäkuussa kiinni ja jatkaa sitä sitten heinäkuun Campissa tavoitteen kanssa.

• käyn uimassa
Perinteinen kesälistan rasti. Olisi kiva uida lähilammen lisäksi myös meressä, mutta se vaatisi matkustamista sisämaasta jonnekin rannikolle, joten saas nyt nähdä.

• kuuntelen keskeneräiset musikaalit loppuun
Hävettää myöntää, mutta minulla on kaksikin musikaalia, joita olen kuunnellut jonkin verran, mutta ne ovat syystä tahi toisesta jääneet kesken. Tavoitteenani on siis kuunnella ne loppuun. Jos innostun kuuntelemaan tai katsomaan jotain muita musikaaleja niiden lisäksi, se on pelkkää plussaa, mutta en ahnehdi liikoja.

• luen jonkun kirjasarjan ja runoja
Edellisen postauksen innoittamana haluan lukea kesällä jonkun kirjasarjan. Niitä voi olla useampiakin, voin lukea jotain uudelleen tai jotain ensimmäistä kertaa, kunhan lukisin jonkun sarjan alusta loppuun. Lisäksi ajattelin lukea runoja, ainakin yhden kokoelman verran olisi tarkoitus. Suosituksia otetaan vastaan!

• syön jäätelöä
Ehkä turhankin helppo rasti suorittaa, mutta se myös hyvin tärkeä osa kesää. Ai että, olisipa jäätelöä.

• käyn ainakin kerran opiskelukaupungissa
Tämä toteutunee viimeistään elokuussa, mutta toivon, että jo sitä ennen pääsisin käymään kotonani opiskelukaupungissa. Toki minulla on koti-ikävä (kun tosiaan olen asunut uudessa asunnossani vain kaksi viikkoa vaikka muutosta on jo kolme kuukautta), mutta myös esimerkiksi kaikista kivoimmat t-paitani ovat väärän kaupungin vaatekomerossa.

Onko teillä kesäsuunnitelmia?

Sarjojen lukemisesta

Ensiksi minulla oli ongelma Goodreadsin kanssa. Reading challengeni väitti, että olen lukenut joitain kirjoja kahdesti tämän vuoden aikana, vaikka asia ei ollut näin. Sen sijaan olin lukenut tuplana haasteessani näkyvät jo joskus aiemmin. Ratkaisin ongelman lopulta itse, mutta tajusin, että minun täytyi korjata kaikkiin aiemmin lukemiini kirjoihin edellisen lukukerran päivämäärä. Totesin, että minun on ehkä järkevintä nakutella kaikkien vuosina 2012-2015 lukemieni kirjojen lukupäivämäärät Goodreadsiin ylös, koska en ollut sitä tehnyt, ja halusin välttyä samalta ongelmalta tulevaisuudessa. Mikäs siinä sitten, kaivoin vanhat kirjavihkoni esille ja aloitin yksitoikkoisen hommani. Lukutilastojeni läpikäyminen vuosi kerrallaan osoittautuikin yllättävän hauskaksi ja nostalgiseksi puuhaksi. Mieleeni palautui lukumuistoja vuosien takaa. Vaikka itse kirjasta en muistaisi enää mitään, saatan muistaa esimerkiksi paikan, jossa kirjaa olen lukenut. (Jos lukumuistoni kiinnostavat, tsekkaa vuoden 2017 joulukalenteri!) Tein myös sellaisen huomion, että olin lukenut todella paljon erilaisia sarjoja. Totta kai tiesin ja muistin lukeneeni niitä, mutta jotenkin huomioni onnistui kuitenkin yllättämään.

Toinen pohdintaani innostaneista tekijöistä oli se, kun luin kuunvaihteessa Annukka Salaman Faunoidit-trilogian uudelleen, kun kaipasin jotain hauskaa ja kevyttä fantasiaa raskaampien, yleissivistävien klassikoiden rinnalle. Olin lukenut sarjan edellisen kerran yläasteella ja hankkinut sittemmin sarjan myös omaan hyllyyni. Koska kirjat olivat jääneet opiskelemaan muuttaessani kotikodin hyllyyn, ne tuntuivat mielekkäältä eristysajan lukemiselta monesta syystä. Ensimmäisen kirjan luettuani minulla iski vastustamaton halu lukea seuraava osa heti perään, ilman taukoja. Sama tunne minut kohtasi toisenkin osan jälkeen, ja ennen kuin huomasinkaan, olin hotkaissut koko trilogian vajaassa kolmessa viikossa. (Varmaan nopeampikin ahmintatahti olisi ollut mahdollinen, jos ei olisi tarvinnut opiskella ollenkaan, ja pää ollut luetuista asiateksteistä niin turvoksissa, että fiktionkaan lukeminen ei houkuttanut sitten yhtään...) Sarjan lukeminen sellaiseen tahtiin oli ollut aivan ihanaa, koska en ollut tehnyt sellaista pitkään aikaan.

Kuva kierrätetty sarjakirjojen lukuhaaste Jatkumon haastekoosteesta viime keväältä.

Nykyään pidän ehkä mieluummin yksittäisistä kirjoista sarjojen sijaan, mutta en mitenkään vastusta sarjojakaan. Vaikka en ole missään vaiheessa luopunut sarjojen lukemisesta, luin niitä aiemmin paljon lyhyemmillä aikaväleillä. Nyt saattaa olla, että minulla kestää vuoden päivät, ennen kuin pääsen sarjan seuraavan osan kimppuun, vaikka kirjan ilmestymistä ei tarvitsisikaan odotella. Samalla muistelen kaiholla jotain menneitä kesiä, joita määrittelevät muistoissani vahvasti kirjasarjat, joita silloin luin. Esimerkiksi kesällä 2009 luin koko L. M. Montgomeryn Anna-sarjan, ja mielessäni se on ikuisesti Anna-kesäni, sillä kirjat liittyvät niin vahvasti kesälomani kulkuun: Annan nuoruusvuodet kesäloman ensimmäisenä päivänä, Annan unelmavuodet tammen varjossa, Anna opettajana mummolassa, Kotikunnaan Rilla takapihan rappusilla... Kun elokuinen syntymäpäiväni koitti, olin ahminut koko kahdeksanosaisen sarjan. Eikä Annat suinkaan olleet ainoita kirjasarjoja, jotka hotkin lyhyen aikavälin sisällä. Lukiessani Faunoideja nyt, keväällä 2020, tavoitin jälleen sen tunteen, miten ihanaa on lukea kokonainen sarja lähes yhteen menoon. Aloin samalla kaivata sitä aikaa, jolloin lähes jokaisella kirjastoreissulla mukaani lähti jonkun sarjan osa. Ja se ihana tunne, kun sarjan uunituore osa saapui varaushyllyyn, ja kävin sen koulun jälkeen sieltä hakemassa <3 (Tajusin tässä juuri, että opiskelemaan muutettuani olen varannut pelkästään kurssikirjoja, kauhistus!)

Sarjoissa ehdottomasti parasta on se, että jos on ensimmäisessä osassa tykästynyt maailmaan ja/tai hahmoihin, ei kummastakaan tarvitse luopua sen jälkeen, kun viimeinen sivu on luettu. Ei tarvitse pohtia, mitä henkilöt tekevät sen jälkeen, kun kirja loppuu (toki tämä on joskus kuitenkin sarjoissakin edessä)! Käytän ehkä vähän tylsää esimerkkiä, mutta mielestäni Harry Potterit ovat äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, miten hienosti sarja voi toimia. Vaikka kyseessä on pitkä sarja, se pysyy silti kasassa loppuun saakka, ja maailma ja hahmot kasvavat sitä mukaa, kun sarja etenee. En varmaan koskaan lakkaa ihailemasta sitä, miten upeasti Rowling tiputtelee jo ensimmäisissä osissa vihjeitä tulevasta, ja sarjasta aukenee jokaisella lukukerralla uusia puolia. (Toki hyvään sarjaan kuuluu myös se, että kirjailija osaa lopettaa sen ajoissa ja päästää siitä irti, mikä on ollut Rowlingille ongelma, mutta ei siitä nyt enempää tällä kerralla.) Minulla on myös yleensä tapanani lukea sarjat loppuun, vaikka ensimmäinen osa ei vakuuttaisi, sillä sarja saattaakin kääntyä hyväksi. Tästä esimerkkinä on muutama vuosi sitten lukemani Annika Thorin Saari meren keskellä -sarja, jonka luettuani taputtelin itseäni kovasti selkään sen ansiosta, että keskinkertaisen aloitusosan jälkeen jaksoin lukea loppuun sarjan, joka edetessään parani huomattavasti. Tosin jos sarjan seuraavakin osa tuntuu tervanjuonnilta, jätän sarjan todennäköisesti kesken.

Ehkäpä tällä jaarittelulla ei ollut muuta tärkeää tarkoitusta kuin todeta, että olen taas muistanut, mikä sarjojen lukemisessa viehättää, mutta toki kommenttikenttä on avoinna, jos haluttaa esimerkiksi kertoa, lukeeko mieluummin sarjoja vai yksittäisiä kirjoja, ja onko mieltymyksiin jotain perusteluja. Keskustelisin aiheesta hyvin mielelläni! Kenties kesän tullessa voisin taas lukea jotain sarjaa ahmimisvauhtia, joko uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Kovasti houkuttelisi esimerkiksi lukea uudelleen Pieni talo preerialla -sarja, sekin löytyy hyllystä kokonaisuudessaan. (Ja jep, kyseisiin kirjoihin perustuva tv-sarjahan on tällä hetkellä Yle areenassa. Katsoin sitä säännöllisen epäsäännöllisesti joskus ala-asteikäisenä, mutta en kuitenkaan suuremmin sitä fanittanut. Voisi vilkaista, miten uppoaa nykyään. En kyllä ole aivan varma, uskallanko katsoa joitain pikku-Celeä traumatisoineita jaksoja vieläkään.) 

Hylsyt kolisevat postilaatikossa

Pusu lähti kustantamokierrokselle tammikuun ensimmäisenä päivänä. Jaoittelin mahdolliset kustantamot ns. A-listaan ja B-listaan, joista A-listalla olivat isoimmat kustantamot ja sellaiset, jotka ovat tunnettuja YA-kirjallisuudestaan, B-listalla on pienempiä kustantamoja ja sellaisia, joiden kannasta Pusun kaltaiseen tekstiin en ole aivan varma. A-listan seitsemän kustantamoa olivat ne, joihin lähetin kässärin tammikuun alussa, B-listan taloihin lähetin maaliskuun puolessavälissä. Olen myös tehnyt pientä C-listaa, ns. viimeinen oljenkorsi -listaa, josta en ole vielä, lähetänkö kässäriäni niihin. Jos niin teen, niin ainakin teen sen vasta sitten, kun kaikista kustantamoista on vastattu tai niihin lähettämisestä on jo todella pitkä aika.
(Sivuhuomautuksena: en pidä B- ja C-listan kustantamoja mitenkään vähäpätöisempänä julkaisujensa puolesta! Ne ovat omalla B- ja C-listallani vain ja ainoastaan suhteutettuna tähän käsikirjoitukseen.)

Ensimmäinen hylsy tuli vajaassa kuukaudessa. Koska se tuli vähän pienemmältä kustantamolta, se ei ollut pelkkä standardihylsy, ja vaikka siinäkään ei kummempia palautteita annettu, kirjoittamistani kehuttiin kuitenkin sujuvaksi. Ehkä jonkinlainen pessimistinen suhtautuminen koko kustantamopuuhaan auttoi siinä, että suhtauduin siihen ja kahteen seuraavaan hylsyyn olankohautuksella: tiesin, että kustantamoihin lähetetyistä käsikirjoituksista julkaistaan naurettavan pieni prosentti, joten osasin odottaa sitä, että postilaatikkooni kolisee todennäköisemmin hylsyjä kuin kustannussopimuksia.

Pahin isku oli se, kun sain hylsyn ykköstoiveeltani. Järjellä ajateltuna osasin odottaa sitä, mutta villeimmissä päiväunissani olin toivonut vihreää valoa juuri tältä nimenomaiselta kustantamolta. Toki surkeaan fiilikseeni liittyi varmaan sekin, että hylsy tuli sellaisena päivänä, jolloin kaikki tuntui menneen aivan pieleen, ja olo oli todella kurja jo ilman hylsyn kolahtamista sähköpostiin. (Toisaalta jonkinlaisena positiivisena kehityksenä voidaan ehkä pitää sitä, että tällä kertaa pettymyksen kohdatessa en itkenyt montaa tuntia ja halunnut sulkeutua komeroon loppuiäkseni, kuten joskus on käynyt.)

YA-fantasia ei liene Suomen luetuin kirjallisuusgenre. Ehkä jos minulle merkitsisi vain kirjailijuus, kirjoittaisin tiskirätinharmaata sotakirjallisuutta, joka menee taatusti kaupaksi isänpäivänä. Tai sitten äänikirjaksi kelpaavaa self-helpiä. Kuitenkin kirjoitan sellaista tekstiä, jota itse haluaisin lukea, vaikka tiedän, että tarinan kaupallinen potentiaali on vähän niin ja näin. Myöskään se, että minä tahtoisin lukea sellaista, jota itse kirjoitan, ei tarkoita, että sellaista haluaisi lukea kukaan muu. Edes esilukijoiden kommentit eivät tässä ajatuksessa paljoa paina: toki luotan heihin ja heidän mielipiteisiinsä, mutta samalla tiedän, että koska he ovat ystäviäni, ihmissuhde välillämme saattaa vääristää palautetta palautteen antajan sitä edes tiedostamatta. (Sivuhuomautuksena sanottakoon, että tuo kuulosti omaan korvaani siltä, että en saa negatiivista/kriittistä palautetta lainkaan, mutta asia ei ole niin!) Toisaalta viime aikoina on keskusteltu paljon YA:n tilasta Suomessa. On puhuttu paitsi siitä, että YA:ta käännetään todella vähän, mutta samalla myös siitä, että kotimainen young adult -kirjallisuus ei saa niin suurta huomiota kuin sen pitäisi. Toki kirjallisuuden julkaisuun ja suomentamiseen vaikuttavat monet tekijät, mutta silti tekisi mieli huudella että "hei, minulla olisi täällä kotimaista YA:ta aivan joutilaana, senkus otatte!"

Odottaminen on piinallista, varsinkin, kun odotusajan pituudesta ei ole mitään takeita (kyllähän kustantamot lupailevat sivuillaan toisinaan jotain suuntaa antavia kuukausimääriä, mutta ei niihin voi aina luottaa) ja vastaus on todennäköisimmin kieltävä, jos vastausta edes koskaan tulee. Joku (kustannusalan ammattilainen mahdollisesti) sanoi joskus jossain, että hyvä tarina löytää kyllä aina kodin jostain. Jos saan pelkkiä hylsyjä, tarkoittaako se, että teksti on sysihuono? Yön unettomina tunteina (sikäli kun niitä on) olen miettinyt jopa omakustanteen mahdollisuutta, mutta todennut, että tässä elämänvaiheessa se ei tunnu realistiselta hintansa vuoksi. (Sitä paitsi, ostaisivatko sitäkään muut kuin perheenjäsenet ja jotkut ystävät, hekin säälistä?) Jos Pusun kanssa ei tärppää, tarjoan todennäköisesti muita kässäreitäni jossain vaiheessa kustantamoihin. Ei kai sillä lopulta ole mitään väliä, mikä näistä neljästä tällä hetkellä työn alla olevasta "lapsesta" olisi esikoisteokseni. Rakastan kaikkia käsikirjoituksiani yhtä paljon, mutta toki Pusulla, jonka kanssa tuli alkuvuodesta täyteen viisi (!!) vuotta, on erityinen paikkansa sydämessäni.

Huhtikuussa ei tullut yhtäkään hylsyä. Tiedä sitten, onko se hyvä merkki vai pelkkää tyyntä myrskyn edellä.

Matoja on vielä koukussa.

(No jopas tuli sulkuja yhteen postaukseen.)

Huhtikuun luetut 2020

Huhtikuussa 2020 luin neljä kirjaa (1009 sivua), joista kaksi oli spefiä, yksi uusinta ja yksi runokirja.

Rowell, Rainbow: Wayward son (Simon Snow #2) 354 s. 
Golding, William: Kärpästen herra 264 s. 
Tabermann, Tommy: Tuli: runoja epäröiville rakastavaisille 61 s. 
Salama, Annukka: Käärmeenlumooja (Faunoidit #1) s. 330 s. [U]

kotimaisia: 2

käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 0

muualta: 2

Wayward son oli odotetuimpia kirjoja viime vuodelta, vaikka sen ehdinkin lukea vasta nyt. Rakastan Rainbow Rowellin Carry onia (ja muitakin häneltä lukemiani kirjoja), joten odotukset mutta myös pelot jatko-osan suhteen olivat korkealla, varsinkin, kun olin kuullut melko negatiivissävytteisiä arvioita kirjasta. Ikävä kyllä odotukseni eivät täysin täyttyneet ja pelkoni osittain toteutuivat. Wayward son kertoo Carry onin päähenkilöiden Simonin, Bazin ja Pennyn matkasta Amerikkaan, jonne he matkustavat paitsi tapaamaan ystäväänsä (ja Simonin ex-tyttöystävää) Agathaa, myös auttaakseen Simonia pääsemään ylös sohvalta, jonne hän on jumiutunut ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Idea on kieltämättä todella kiehtova: mitä sankarille tapahtuu sen jälkeen, kun päivä on pelastettu ja pahikset kuolleet? Toteutus puolestaan hieman ontuu. Viihdyin toki mainiosti nopeatempoisen tarinan ja tuttujen hahmojen parissa, mutta kirjasta tuntui puuttuvan tietynlainen lämpö, josta ensimmäisessä osassa nautin todella paljon. Jotkut juonenkäänteet tuntuivat myös melko turhilta, ja joihinkin tärkeisiin asioihin, esimerkiksi erääseen Pennyn kohtaamaan suureen kriisiin, ei juurikaan paneuduta, vaan parin luvun itkeskelyn jälkeen ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Agathan hahmo, joka osoittautuu hyvin merkittäväksi loppurymistelyissä jää myös jotenkin kaukaiseksi, mikä ärsytti minua jonkin verran: jos hänellä on tärkeä osa loppupuolella, miksi hän on pelkkä statisti, kun ryhmä rämä lopulta kohtaa hänet? Jopa Simon ja Baz, joiden suhteesta olin nauttinut todella paljon ensimmäisessä osassa, eivät oikein onnistuneet saamaan minua heidän puolelleen. En muutenkaan tykkää siitä, että sarjojen myöhemmissä osassa pääpariskunnalla on suhteessaan aina ongelmia, joista useimmiten selviäisi vain puhumalla, ja niitä märehditään koko kirjan, parhaassa tapauksessa useamman kirjan ajan. Oli se sitten kuinka realistista hyvänsä, en minä halua sellaista lukea! Pahinta tässä on se, että Simonin ja Bazin tilanne ei muuttunut suuntaan eikä toiseen kirjan aikana, vaan viimeisellä sivulla ollaan yhä samassa pisteessä kuin ensimmäisellä. Lopun cliffhangerkin sai minut lähinnä kiukkuiseksi, sillä se on cliffhangeriksi yksinkertaisesti tylsä ja ympäripöyreä. Bazin ja Pennyn välisestä suhteesta kyllä tykkäsin ja minusta olikin ihanaa, että heidän ystävyytensä (jos sitä voi sellaiseksi sanoa) syventyi tässä kirjassa. Pidin myös siitä, millainen taikaympäristö Yhdysvalloissa on, miten Rowellin taikasysteemi siellä toimi ja oli toimimatta. Se oli eräs kirjan kiinnostavimmista osista, mutta silti kaipasin brittimiljööseen, koska se tuntui ensimmäisessä kirjassa niin luontevalta. Plussaa on kyllä annettava myös Rowellin kielestä: se on niin sujuvaa, että parin ensimmäisen sivun jälkeen unohtaa kokonaan lukevansa englanniksi ja voi vain syventyä tarinaan. Oli miten oli, vaikka kovaa palautetta kirjalle annankin, ei se mielestäni ollut sysihuono. Ei todellakaan mikään uusi lempikirjani, ja selkeä pettymys Carry onin jälkeen, mutta luin sitä mielelläni ja viihdyin hyvin. En tiedä, milloin trilogian (?) päättävä (?) Anywhere the wind blows ilmestyy, mutta toivon, että se palauttaa sankarimme ja lukijat ensimmäisen kirjan tunnelmaan. 

Kärpästen herra on pitkään ollut klassikkoasemansa vuoksi lukulistalla, ja kun nyt satun olemaan vanhempieni kirjahyllyn kanssa samassa talossa jumissa, päätin ottaa sen luettavakseni. Mikäs sen parempaa erityslukemista kuin kirja pojista, jotka jäävät jumiin saarelle ja muuttuvat ennen pitkää englantilaisen yhteiskunnan koulimista mallioppilaista julmiksi ja villeiksi pedoiksi? Psykologisesti kirja on kiehtova, mutta muutenkin tarina on todella hurja. Minut yllätti sen rytmitys: jotenkin minulla oli sellainen käsitys, että tapahtumat eskaloituisivat eri tahtiin, mutta tämäkin tahti oli hyvä (jos tätä adjektiivia voi edes käyttää). Myös loppu tuli yllätyksenä: olin odottanut toisenlaista, raaempaa. Jonkin verran menin henkilöissä sekaisin, vaikka kaikkien poikien nimiä ei edes mainittu, ja merkittäviä henkilöitä oli lopulta melko vähän. (Minua huvitti jonkin verran kuoron johtajapoika Jackin argumentti siitä, miksi hänen pitäisi olla johtaja: hän osaa laulaa korkean C:n, minkä vuoksi hänen pitäisi johtaa poikien joukkoa saarella :D) Jossain määrin samaistuin Possuun, jonka oikeaa nimeä ei koskaan kerrota. Hän on pojista todennäköisesti fiksuin, vaikka saakin muiden naurut päälleen ylipainonsa ja heikkoutensa vuoksi. Possun tarina on kuitenkin eräs kirjan riipaisevimmista. Tunsin myös aitoa kauhua, kun hänen silmälasinsa varastettiin. Hyvin likinäköisenä ihmisenä pelkkä ajatuskin siitä, että olisin trooppisella saarella ilman silmälaseja on kuin pahimmasta painajaisesta. Pidin tavallaan myös siitä, että Golding tarjoaa lopulta hyvin pienen siivun poikien elämästä lukijan nähtäväksi: koskaan ei selviä, minne haaksirikkoutunut lentokone oli poikia kuljettamassa, miksi joukossa on niin suuri ikähaitari, miksi he eivät tunne toisiaan etukäteen, millaisista kotioloista pojat tulevat (pieniä mainintoja ja vihjauksia lukuun ottamatta) ja millä tavalla saaren tapahtumat vaikuttavat heidän elämäänsä myöhemmin. Nämä ovat kaikki todella kiehtovia kysymyksiä, mutta Golding tuntuu näyttävän, että näillä asioilla ei ole saarella mitään väliä. Kenestä tahansa voi tulla peto. Olen ajatellut kirjaa paljon sen jälkeen, kun sen luin, mikä on aina hyvän kirjan merkki. 

Tappelen tällä hetkellä iltasatukirjana Walt Disneyn elämäkerran kanssa, joten päätin että otan yhdeksi illaksi (myös fyysisesti) kevyemmän kirjan lukuun. Runokirja vaikutti hyvältä päätökseltä, joten päätin tarttua Tommy Tabermannin Tuli-nimiseen kokoelmaan, joka nimensä mukaan tarjoaa runoja epäröiville rakastajille. Kyseinen määritelmä ei minuun taida osua, mutta kirjan ensimmäinen runo, Iho muistaa, löi upeudellaan minusta ilmat pihalle sen verran kovalla voimalla, että valitsin hyllystä tämän luettavakseni. En ole Tabermannin runoja sen kummemmin lukenut, joihinkin törmännyt elämäni aikana, kuten lukiossa, kun olen kirjoittanut hänen runostaan äidinkielentunnilla analyysin, joten pidän tätä ensikosketuksenani hänen tuotantoonsa. Ensikosketukseni jäi positiivisen puolelle, vaikka en ihan sataprosenttisesti ihastunutkaan. Teoksen alaotsikko on myös osuva: todellisia epäröiviä rakkausrunoja tämä on pullollaan, vaikka myös varmempia tunteenpurkauksia siinä on. Tämän kokoelman runoista osa on uskomattomia ja hengästyttäviä, mutta siinä on myös sellaisia, jotka menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tällaisten runojen kohdalla en pääse ulos siitä ajatuksesta, että luen runoja väärin, ja sen takia en ymmärrä niitä, tai sitten kaikki johtuu siitä, että olen jotenkin tyhmä. Aion kuitenkin lukea muutkin tämän julkaisusarjan kirjat, mikä kertonee siitä, että kiinnostus Tabermannin tuotantoon jäi. 

Maaliskuussa lukemani Nälkätaiteilijan ja nyt luetun Kärpästen herran jälkeen kaipasin jotain kevyttä ja hauskaa, joten päätin lukea uudelleen teinivuosieni (voin sanoa näin, olenhan kahdenkymmenen vuoden kypsässä iässä) suuren suosikin Faunoidit-trilogian. Tämä on mielestäni heittämällä parhaita suomalaisia YA-sarjoja viime vuosikymmeneltä, eikä tämä mielestäni häviä kansainvälisillekään paranormaaleille romansseille hiukkaakaan. Muistikuvani Käärmeenlumoojasta oli lähinnä se, että tämä oli mielestäni uskomattoman hauska kirja, ja että sen lukeminen oli suunnilleen kuumottavinta, mitä olin kahdeksasluokkalaisena lukenut. Hauska se oli nytkin, useamman kerran naurahtelin ääneen, ja koukuttavakin, sillä luin sen suunnilleen kahdelta istumalta. Koukuttavuus on sinänsä hiukan hassu termi käyttää tämän kirjan kanssa, sillä tarinan huippukohta tulee ja menee, alkaa liian myöhään ilman sen suurempaa pohjustusta, ja loppuu ennen kuin ehtii alkaakaan, eikä loppuhäivytys kauhean syvällisesti sen vaikutuksia perkaa. Suuremman osan kirjasta Unna hengailee faunoidijengin kanssa kesäisessä kaupungissa, oppii uutta itsestään ja maailmasta, joka elää piilossa ihmisten katseilta, sekä käy kuumana Rufukseen, laumansa johtajaan. Mutta onko tässä oikeastaan mitään väärää? Viihdyin jengin (Joone <3) kanssa mainiosti ja nautin viimeisten kesälomaviikkojen laiskasta tunnelmasta. Pidän Salaman huumorista ja kirjoitustyylistä, ja vaikka draamapari (joskin tässä osassa draamailu pysyy ihan maltillisissa mitoissa) Unna ja Rufus vähän ärsyttääkin, he ovat myös ihan herttaisia. Faunoidimaailma voimaeläimineen on myös todella kiehtova. Entäs se kuumottavuus? Noh, ehkä olen kasvanut ja lukenut enemmän, tai sitten kuumottavimmat kohtaukset ovat vasta edessä (ainakin muistan lukeneeni Harakanloukkua koulussa korvat kirkkaanpunaisina). Minulla on tällä hetkellä Piraijakuiskaaja kesken, mikä kertonee siitä, että viihdyin Käärmeenlumoojan parissa yhtä hyvin kuin 14-vuotiaana, ja haluan vain lisää faunoidien seikkailuja. 

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa: Tuli
25. Kirjassa ollaan saarella: Kärpästen herra
39. Kirjassa lennetään: Wayward son
45. Esikoiskirja: Käärmeenlumooja

Huhtikuu kului samoin kuten todennäköisesti monilla muillakin: kotona. Vietän päiväni opiskellen ja käyn iltaisin kävelyllä pururadalla tai lammen rannalla. Jos näiltä jää aikaa, kirjoitan (varsinkin huhtikuussa, kun camp oli kirittämässä) tai luen. Ehkä vähän tylsää, mutta ainakin kaltaiselleni introvertille se sopii. Vähän tietenkin harmittaa, että esimerkiksi Olavi Uusivirran keikka, jota odotin todella paljon, siirtyi syksylle, mutta onpahan jotain odotettavaa marraskuun pimeydessäkin. Huhtikuun jännittävimpiä juttuja oli kuitenkin opiskeluihin liittyvät asiat: sain nimittäin pääaineeni kulttuurihistorian aineopinnot kandiseminaaria vaille kasaan! Pelkkä ajatuskin tuntuu absurdilta. Sivuaineissa tosin riittää vielä jonkin verran hommaa, vaikka hyvälle mallille saankin niitä jo tänä keväänä. (Kunhan nyt vain jaksaisin opiskella vielä hetken!) Huhtikuu toi myös hyvän uutisen siitä, että eräs unelma-ammatti onkin oman pääaineeni opiskelijoille mahdollinen. Tämä tosin on vasta maisterivaiheen asia, joten yritän nyt saada kandin paperit ennen kuin alan pohtia asiaa lisää. Tämä kuitenkin oli iso ja onnellinen juttu minulle, sillä olin jo melkein heittänyt kirveen kaivoon tämän alan suhteen.

Toukokuu lienee suhteellisen samanlainen kuin huhtikuukin, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä kotona keksiikään. En tiedä vielä, saanko kesätöitä mistään, mutta yritän kuitenkin saada opinnot suurimmaksi osaksi tehtyä toukokuun aikana, että saisin ainakin lomailla niistä kesän ajan.


Kuukauden biisi oli vähän vaikea valinta, mutta päädyin tämänhetkiseen lempibiisiini: Dan Hartmanin Relight my fire. Tämä on jotenkin niin menevä biisi, jota kuunnellessa tanssijalkaa alkaa välittömästi vipattamaan. Tulen hyvälle mielelle tästä joka kerta, kun tämän kuulen. 

Camp NaNoWriMo -päivitys 4

Hyvä minä, hyvä me, hyvä meidän joukkue!

10000 sanan tavoite tuli täyteen eilen iltapäivällä, mutta vappuhumun vuoksi (pysyin kyllä tiukasti kotona, älkää huoliko!) joudin päivittämään vasta nyt. Jos tarkkoja ollaan, niin pottiin kertyi myös kuusi sanaa tavoitteen päälle, joten voinen hyvällä omallatunnolla sanoa ylittäneeni tavoitteen :D

Olen suoritukseeni tyytyväinen. Sain campin Dystopiavampyyriromanssiin paljon paremman otteen kuin aiemmin, ja koen, että tästä on helpompi jatkaa. Kun huhtikuun alussa tekstiä oli noin 20 liuskan verran, on koko kässärin pituus tällä hetkellä 45 liuskaa. Valmista tekstistä ei tullut, enkä sitä odottanutkaan, mutta camp toimi loistavasti siinä tehtävässä, johon sitä tarvitsin: tarina eteni ja lisäsi minulle motivaatiota jatkaa tämän parissa. Huhtikuun aikana lähetin myös alun luettavaksi eräälle luottolukijalle, ja hän sanoi kiinnostuneensa tarinasta kovasti. Keskustelin hänen kanssaan myös vampyyrimyyteistä sun muusta, totta kai spoilereita vältellen, enkä muistanutkaan, kuinka ihanaa on puhua omasta tekstistään lukijan kanssa. Ääneen puhuminen myös selkeytti asioita itselleni.

Vaaleampi sininen käyrä on päivätavoite, tumma oma sanamäärä.

Olisi petkuhuiputusta sanoa, että kuukausi oli helppo kaikin puolin. Alkukuu meni mainiosti, olin koko ajan hieman edellä tavoitettani, mutta pääsiäinen katkaisi flow'n. Pidin tarkoituksellisesti pari päivää taukoa, mutta vaikka sain sanatavoitteeni kiinni, oli sanatavoitteeseen pääseminen silti toisinaan melkoista tervanjuontia, varsinkin, jos olin koko päivän kirjoittanut oppimispäiväkirjaa tai kotitentin vastauksia satojen sanojen verran, ja sen jälkeen piti vielä hakata näppäimistöä reilun 300 sanan verran. Tavoitteeseen kuitenkin pääsin hankaluuksista ja olen siihen tyytyväinen.

Päivittäiset sanamäärät. Kutsun tätä vekkuliksi käyräksi.

Todennäköisesti pidän nyt ainakin muutaman päivän lepotauon tekstistä, sillä varsinkin viimeinen viikko tuntui melko raskaalta rytistykseltä. Opintojakin on tällä hetkellä sen verran paljon, että keskityn mieluiten nyt eniten niihin, niin voin sitten kesällä kirjoitella paremmin. Toisaalta en haluaisi luopua rutiinistani, mutta katsotaan kuinka käy. Todennäköisesti osallistun myös heinäkuun Campiin, silloinkin DVR:lla, mutta toivon, että tarina etenisi jo ennen sitä.

Hyvää vappua kaikille!