tiistai 31. elokuuta 2021

Lisää ukulelebiisejä

Hyvää syntymäpäivää seitsemän vuotta täyttävälle blogilleni! Niin ne vuodet vierii, ihme juttu. 

Juhlan kunniaksi ajattelin palata kaikkien aikojen suosituimman blogipostaukseni aihepiirin pariin, ja ei, kyseessä ei tällä kertaa ole kouluvihkojen tuunaus :D Parhaat (ja helpot) ukulele-biisit -postaus maaliskuulta 2018 nimittäin ohitti kouluvihkopostauksen blogin suosituimpana tekstinä jo vuonna 2019, eikä se ole sieltä muualle liikahtanut. (Se on myös ihan omissa sfääreissään näyttökerroissa: yli 21 tuhatta! Tilastoissa seuraavalla tekstillä on vain alle puolitoistatuhatta näyttökertaa.) 

Edellisen ukulelepostauksen tapaan tässä on läjä biisejä, joita tykkään ukulelella soittaa. Monissa on helppo (/helpohko) sointukierto, eikä erityisen vaikeita tai nopeita vaihtoja. Toisaalta vaikeus on usein soittajan taitotasosta ja sorminäppäryydestä kiinni (itselleni esimerkiksi H ja Hm ovat edelleen vaikeita, varsinkin nopeatempoisissa biiseissä), joten korostan tässä, että nämä ovat vain oman kokemukseni mukaan kivoja soittaa :D mutta jos tästä on jollekulle muullekin iloa, sen parempi! 

Perinteistä suomirokkia heti listan kärkeen! Karjalaisen biisit ovat yleensä aika simppeleitä soitettavia, ei kovinkaan montaa sointua ja yleensä aika yksinkertainen kierto. 

Hirvittävää, miten unohdinkaan Smg:n edellisestä postauksestani! Ukulelen soundi sopii bändin tuotantoon kuin nenä päähän, eteenkin folk-vaiheen kappaleisiin. Toisaalta esimerkiksi yksinkertaiseen Helenaan ukulele on juuri sopiva, vaikka Terminal 2 -albumi muuten on melkoisen koneellinen. Valitsin tähän nyt vain muutaman suosikkini, vaikka monia muitakin usein soitan. 
Huom. Vieläkö soitan banjoa kannattaa transponoida (-1), jos haluaa helpommat soinnut. 

La la land: City of stars
Listan pakollinen musikaaliosuus. Yleensä musikaalibiiseissä on niin vaikeat soinnutukset, että jätän ne suosiolla soittamatta, mutta City of stars on ihanan helppo. Tätä olisi ihanaa laulaa jonkun kanssa duettona, vaikka alkuperäisessä versiossa se lauletaankin pianon, eikä ukulelen säestyksellä :D 

The Cure: Lovesong
Äärettömän helppo sointukierto! The Curen tuotanto ei ole minulle muuten tuttua, mutta ystäväni vinkkasi tämän kappaleen joskus, ja se päätyi välittömästi DVR:n soittolistalle, koska se kuvaa täydellisesti tarinan pariskuntaa. Joskus, kun haluan viritellä itseäni DVR-tunnelmaan, kuuntelen tätä, ja joskus jopa innostunun soittamaan sitä itse.

Autoheart: Moscow
Autoheartin biisit ovat usein vähän vaikeampia kuin ensiksi kuulostaa, mutta Moscow on mukavan helppo! Se on muutenkin eräs lempikappaleistani Autoheartilta, ja myös ylipäänsä ensimmäisiä, joita opettelin soittamaan, kun sain oman ukuleleni (ja siitäkin on jo yli neljä vuotta, kauhistus!) 

Vähän vanhempaa suomi-iskelmää tähän väliin! En oikein muista, missä yhteydessä tähän joskus lapsena törmäsin, mutta silloin tykästyin tähän heti, vaikka en ehkä ihan täysin ymmärtänyt, mistä tässä oli kyse. "Löysin" tämän uudelleen melko vähän aikaa sitten, ja pitihän sitä sitten kokeilla ukulelellakin. Hyvin toimii!


Erika Vikman: Cicciolina
Cicciolinan olisi pitänyt voittaa vuoden 2020 UMK (tosin sitten viisujen peruminen olisi kirvellyt varmaan vielä enemmän, joten ehkä asioiden oli tarkoitus mennä, miten meni), mutta onneksi niukka häviö ei todellakaan tarkoita kappaleen katomista maailmankaikkeudesta. Yhden ukulelen kanssa ei ihan päästä samoihin musiikillisiin tunnelmiin kuin alkuperäisversiossa, mutta on tätä niin kiva soittaa!
Huom. Kannattaa transponoida (-2), jos haluaa helpommat soinnut. 

Olavin tuotannosta löytyy helpompia ja vähän vaikeampia biisejä, mutta yleisesti niitä on kiva soitella. (Monesti suurin vaikeus onkin sopivan laulukorkeuden löytämisessä, helposti se on liian korkea tai liian matala itselleni :D) Olavin sävellykset ja sanoitukset ovat sen verran hienoja, että niiden soittaminen ja laulaminen on erityisen miellyttävää!

Miljoonasade: Marraskuu
Jos haluaa lähestyvään syksyyn sopivan synkähkön ja helposti soitettavan korvamadon, voi kokeilla soittaa Marraskuuta!

En oikein välitä Jipun musiikista (rehellisyyden nimissä en ole sitä kauheasti kuunnellutkaan), mutta Eva on kaunis kappale. Jotenkin yllätyin siitä, miten kiva tätä oli soittaa! 

Ja totta kai tällä listalla pitää yksi Kaijan biisi olla! 

The Bonzo Dog Band: I'm the urban spaceman
Tämän pienen, kahjon biisin bongasin alun perin Monty Pythonista. Se lienee tarpeeksi selittämään :D Itse pidän enemmän juuri nopeammasta Python-versiosta kuin varsinaisesta levytyksestä, mutta onneksi soittaessa tahdin voi päättää ihan itse. 

Vielä loppuun sellainen ekstravinkki, että Nuoren seurakunnan veisukirjassa on useita yksinkertaisia lauluja, joita on aloittelevankin ukulelensoittajan helppo oppia. Jo kolmella, neljällä soinnulla pääsee monesti pitkälle. Jos blogiin on eksynyt esimerkiksi nykyisiä tai tulevia isosia, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä vakuuttaa, että soittotaitoiset isoset ovat ainakin oman kokemukseni mukaan kovin haluttuja ripareille, ja ukulele on helppo soitin ottaa haltuun niin, että pystyy leirillä säestämään laulujen laulamista. 

maanantai 30. elokuuta 2021

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: State Fair (1945)


State Fair (suom. Kevättä ilmassa) (1945)
Ohjannut Walter Lang
Perustuu Philip Stongin samannimiseen romaaniin
Päärooleissa Jeanne Crain (Margy), Dick Haymes (Wayne), Dana Andrews (Pat), Vivian Blaine (Emily), Charles Winninger (Abel) & Fay Bainter (Melissa)



Lasisipulin Rodgers & Hammerstein -seikkailu polkaistaan käytiin vuoden 1945 State fairilla. Toisin kuin muut R&H-elokuvat, State Fair ei perustu lavamusikaaliin, vaan on tehty vuoden 1933 elokuvan pohjalta, joka puolestaan perustui Philip Stongin vuonna 1932 ilmestyneeseen, samannimiseen romaaniin. Musikaalielokuvasta tehtiin uusintaversio vuonna 1962, ja 1990-luvulla State fair pääsi viimein Broadwayllekin. 

State fair oli ainoa Rodgers&Hammerstein -boksini musikaaleista, josta en ollut koskaan kuullutkaan mitään, kaikki muut olivat ainakin nimeltä tuttuja. Tämän vuoksi minulla ei ollut kerrassaan mitään käsitystä, mistä kyseisessä musikaalissa olisi edes kyse, eikä minulla siksi ollut myöskään mitään odotuksia teosta kohtaan. Olikin mielenkiintoista hypätä täysin tuntemattomaan tämän musikaalin myötä!


Huom! Tästä eteenpäin teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia!


Juoni

State fair esittelee katsojilleen nelihenkisen Fraken perheen, johon kuuluvat äiti Melissa, isä Abel ja lapset Wayne ja Margy. Perhe odottaa jännittyneenä lähtöä maalaismarkkinoille Iowaan, kukin omasta syystään. Abel toivoo saavansa sialleen ensimmäisen palkinnon näyttelyssä, Melissaa huolettaa säilykekurkkujensa pärjääminen kilpailussa, Wayne tahtoo näpäyttää häntä edellisvuonna huijannutta kojunpitäjää ja Margy haaveilee, että markkinat toisivat hänen pitkäveteiseen elämäänsä hieman jännitystä ja veisivät hänet hetkeksi pois tylsän kosijansa luota. Nimensä mukaisesti musikaali tapahtuu suurimmaksi osaksi markkinoilla, jossa kaikki perheenjäsenet kokevat omia pieniä seikkailujaan. Tarinan pääpaino on kuitenkin Waynessa ja Margyssa, jotka molemmat salamarakastuvat markkinoilla kohtaamiinsa henkilöihin. 

Musikaalin pääjuoni on hyvin ennalta-arvattava: oikeastaan yksi ainoa osa loppuratkaisusta oli sellainen, jota en osannut odottaa, ja sekin johtui siitä, että eräs hahmo oli niin pienessä osassa, että melkein unohdin hänen olemassaolonsa kokonaan. Toisaalta en tiedä, oliko ennalta-arvattavuus tässä tilanteessa edes huono asia: kyllähän ihmiset katsovat mielellään esimerkiksi romanttisia elokuvia, vaikka ne noudattaisivatkin samoja juonikuvioita kuin kaikki muutkin genren elokuvat. Koska State fairia katsoessa ei tarvinnut kauheasti keskittyä juonenkäänteiden pohtimiseen ja jännittämiseen, toimi se itse asiassa mukavan rentouttavana katselukokemuksena, kun sai laittaa aivot narikkaan. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta teos ei siis ollut tylsä!

En ole lukenut kirjaa, johon elokuva pohjautuu, mutta kiinnostuksesta silmäilin Wikipediasta sen juonitiivistelmää, joka osoittautui synkemmäksi kuin musikaali. Nuorten rakastavaisten tarinat eivät pääty yhtä onnellisesti kuin musikaalimuodossa, ja Fraken sisaruksilla on painavampia syitä salata suhteensa vanhemmiltaan kuin musikaalissa, jossa salailulle ei tunnu olevan oikein mitään järkevää perustetta. Sinänsä ei ollenkaan yllätä, että 1940-luvulla tehdyssä musikaalissa ollaan haluttu ottaa kevyempi ja höttöisempi lähestymiskulma tarinaan kuin alkuteoksessa, mutta tämä oli mielestäni kiinnostava muutos. 

Virallinen arvosana juonelle on 3/5

Margy kaipaa elämältään jotain muuta.


Laulut

State fair sisältää yhteensä kahdeksan laulua (plus repriisit): Our state fair, It might as well be spring, That's for me, It's a grand night for singing, Isn't it kind of fun? ja All I owe Ioway. Kuten aloituspostauksessa arvelinkin, musiikki oli juuri sellaista kuin odottaisi kuulevansa tämän aikakauden musikaaleissa. Kovin mieleenjääviä kappaleet eivät ole, joskin It's a grand night for singing jää aika tehokkaasti soimaan päähän. All I owe Ioway puolestaan on mukavan reipastahtinen, ja siihen liittyvä tanssinumero oli hauskaa seurattavaa. Lempikappaleeni oli kuitenkin ehkäpä It might as well be spring, jossa Margy kaihoilee kotonaan elämänsä tylsyyttä. Monessa kohdassa musiikki on hahmojen itsensä esittämää, kuten laulajatar Emily Edwardsin esittämä That's for me, sen sijaan, että sillä olisi juonta eteenpäin kuljettava funktio. Kokonaisuudessaan State fairin musiikki ei ole erityisen mielenkiintoista. Kyllähän sitä voi mielellään kuunnella, mutta musiikkinsa puolesta tämä ei nouse miksikään suosikiksini. 

Mielenkiintoinen huomio lauluihin liittyen: sekä Margya näyttelevän Jeanne Crainin että Patia näyttelevän Dana Andrewsin laulusuoritukset on dubattu, mikä oli myös ajalle tyypillistä. Dubbaus ei siis itsessään ole kiinnostavaa, mutta molempiin liittyy kiinnostava fakta. Jeanne Crainin laulut dubannut Louanne Hogan päätyi tekemään uransa juurikin Crainin dubbaajana, sillä tämän elokuvan jälkeen Crain roolitettiin useisiin muihinkin rooleihin, joissa hänen piti laulaa. Dana Andrewsilla puolestaan oli laulajan koulutus, mutta hän ei kertonut siitä kenellekään kuultuaan, että hänen laulunsa oli päätetty dubata, koska hän uskoi dubbaajansa Ben Gagen tarvitsevan töitä. Huolimatta koulutuksestaan Andrews ei koskaan päätynyt elokuvissaan laulamaan itse, vaikka hänen elokuvauransa kesti vuosikymmeniä. 

Virallinen arvosana lauluille on 3/5.

Emily Edwards, markkinoiden tähtilaulajatar. 

Hahmot

Hahmot ovat tämän musikaalin isoin ongelma. State fairin hahmot ovat melko yksiulotteisia, kuin paperinukkeja, joilla on yksi määrittelevä luonteenpiirre kullakin. Kukaan heistä ei ole erityisen mielenkiintoinen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, mutta ongelma on käsikirjoituksessa. Esimerkiksi Emily on kiinnostava henkilö, jonka menneisyyden salaisuudesta saisi paljonkin irti sävyjä hahmoon, mutta tätä mahdollisuutta ei ole hyödynnetty. Waynen tyttöystävä Eleanor ja Margyn ihailija Harry ovat molemmat juonessa mukana sen verran vähän, että heidän olemassaolonsa melko lailla unohtaa. Varsinkin Eleanor jää etäiseksi: hän nimittäin on Waynen kanssa samassa paikassa vain pari minuuttia koko elokuvan kestosta. Heitä ei myöskään kauheasti markkinoilla muistella. Wayne ja Margy eivät itsekään ihmeemmin sykähdytä. Lehtimies Pat puolestaan on aika kliseinen sitoutumiskammoinne naistenmies, joka ei kyllä ainakaan tässä katsojassa herättänyt erityisen lämpimiä tunteita. Hänen muutoksensa ei myöskään tuntunut erityisen uskottavalta ja pohjustetulta. Yllättäen pidin kaikista eniten Fraken perheen vanhemmista! Heillä oli jotenkin kauhean hauskaksi kirjoitettu suhde ja hyvä kemia. Tykkäsinkin kovasti kohtauksesta, jossa he hassuttelevat viimeisenä iltana markkina-alueella. Tosin vaikka heilllä oli ripaus enemmän persoonallisuutta kuin heidän lapsillaan, eivät hekään mitenkään erityisen moniulotteisia hahmoja olleet. Muutamia keskeisiä sivuhahmojakin tarinassa pyörii, mutta he ovat joko äärimmäisen karikatyyrejä tai sitten heillä on vielä vähemmän persoonallisuutta kuin päähenkilöillä, mikä on jo suoritus sinänsä. 

Luulen, että osasyy hahmojen ohuuteen voi liittyä lauluihin. Kun suuri osa lauluista on kirjoitettu esiintymisen muotoon, eikä niiden avulla päästä oikein hahmojen päiden sisään (It might as well be springia lukuun ottamatta), heidän sielunmaisemansa ei katsojalle avaudu. Musikaaliformaatin parhaita puolia on juuri se, että henkilö voi rauhassa laulaa ajatuksensa suoraan katsojalle, eikä se tunnu infodumpilta, mutta State fairissa tätä ei kyllä ole hyödynnetty. 

Virallinen arvosana hahmoille on 2/5

Emily ja Wayne laulavat juhlissa.


Onko teos kestänyt aikaa?

State fairia voisi kuvailla sanalla harmiton. Värikkäät markkinamaisemat, äärimmäisen epäuskottavat rakkaustarinat ja onnellinen loppuratkaisu ovat juuri sellainen kombo, jonka kanssa voi viihtyä ja nauttia puolitoistatuntisen ajan. Se ei muuta maailmaa, mutta ei myöskään sisällä mitään kauheuksia, jotka nykykatsojaa järkyttäisivät. Toki kaikki henkilöt ovat valkoihoisia, ja sukupuoliroolit ovat hyvin konservatiiviset, mutta se oli myös odotettavissa. Suurempi ongelma esimerkiksi naishahmojen kohdalla on se, että he ovat kuin paperinukkeja, kuin se, että he toteuttavat useaan kertaan nähtyjä stereotypioita. Myös amerikkalaisuuden ja isänmaallisuuden korostaminen tuntui itselle jotenkin epämukavalta, koska se oli melko ylistävää, eikä kritiikkiä 1940-luvun Yhdysvaltoja kohtaan ollut (vaikka syytä ehkä olisi...). Toisaalta State fair on aikansa lapsi, mutta vaikka se voisi olla hyvin negatiivinen asia, tällä kertaa selvittiin melko kuivin jaloin. 

Virallinen arvosana State fairin kestävyydestä on 3/5

Margyn ja Patin herkkä hetki. 

Viimeinen tuomio

Tämä projekti lähti kivasti käyntiin, State fair nimittäin yllätti erittäin positiivisesti! Onko se maailmaa järisyttävä klassikko? Ei. Onko kyseeessä uusi lempimusikaalini? Ei tosiaankaan. Pidinkö siitä silti? Kyllä! Joskus vain haluaa upota epäuskottavaan hattararomantiikkaan ja nauttia siitä. Erityinen kunniamaininta menee puvustukselle, oli ihana katsella erityisesti Margyn ja Emilyn mekkoja! 

State fair saa yhteensä 11 pistettä kahdestakymmenestä

Viimeisen markkinaillan riehakkaat tanssit.

***
Sarjan muut postaukset: 

perjantai 27. elokuuta 2021

Elokuun lukumaraton + kooste

 Kesän toisen lukumaratonin aika! Tällä kertaa maratonia emännöi Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa.

Kuva: Oksan hyllyltä


Ajattelin tällä kertaa lähestyä maratonia hieman erilaisella kulmalla, enkä tee minkäänlaista valmista suunnitelmaa. Tämä voi olla joko todella huono idea, tai sitten todella hyvä, en tiedä vielä :D Keskeneräiset kirjat todennäköisesti pyrin lukemaan loppuun, tai ainakin jatkamaan eteenpäin, ja sellaisia tällä hetkellä ovat: 

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Sini Helminen: Hurme
Helen Fielding: Bridget Jones – Elämäni sinkkuna (äänikirja)

Päädynkö lukemaan näitä? Päädynkö lukemaan jotain ihan muuta? Se jää nähtäväksi. Aloitan maratonini lauantaina 28.8., kun olen saanut päiväni käyntiin. 

13.50 Loikoilin aika pitkäään sängyssä aamulla, ja sen jälkeen piti vielä tehdä muutamia askareita, ennen kuin pääsin lukemisen kimppuun, mutta maratonini alkaa nyt! Aion lukea Auringon ydintä, ainakin niin kauan, että minulle tulee nälkä, jolloin pidän sitten pienen tauon. 


16.30 Auringon ydin koukuttikin (heh) niin tehokkaasti, että luin kirjan loppuun, joten luettuja sivuja on tällä hetkellä 184 sivua. En malttanut edes päiväkahvin ajaksi luopua siitä! Seuraavaksi syön jotain ja imuroin asuntoni (vähän jaloittelua lukemisen vastapainoksi), saa nähdä, minkä kirjan parissa sitten jatkan. Ehkä jonkin sarjakuvan? 

17.50 Tauko venähti vähän pitkäksi, mutta seuraavaksi ajattelin lukea Simo Frangénin ja Pasi Heikuran ABCBA-kirjaa, mahdollisesti loppuun asti, koska tarvitsin jotain vähän kevyempää Sinisalon jälkeen. Jatkan sen jälkeen Art Spigelmanin Maus-sarjakuvalla. 

20.10. ABCBA-kirja on luettu nyt loppuun, ja Mausia luettu jonkin verran eteenpäin, luettuja sivuja yhteensä 388. Seuraavaksi ryhdyn laittamaan itselleni iltapalaa ja sitä nauttiessani aion katsoa Amazing racen viimeisen jakson. Ennen nukkumaanmenoa suunnitelmissa on lukea Hurmetta eteenpäin. Todennäköisesti en enää tämän päivän puolella palaa päivittämään tätä postausta, joten toivotan jo tässä kohdassa hyvää yötä kaikille niille, jotka maratonia jatkavat (ja toki kaikille muillekin :D)! Palataan asiaan aamulla. 

12.50 Luin eilen illalla 86 sivua Hurmetta ennen kuin uni vei mukanaan. Luettuja sivuja on nyt siis yhteensä 474. Loppumaratonin aion lukea vielä Mausia, katsotaan, jos saan sen luettua loppuun. 

13.50 Lukeminen seis! Viimeisen tunnin aikana Maus eteni 112 sivun verran. 

Yhteenveto

Luin tämän lukumaratonin aikana yhteensä 586 sivua, mikä on hieman enemmän kuin heinäkuun maratonilla. Äänikirjaa en tämän maratonin puitteissa ehtinyt kuuntelemaan. Olen tulokseeni hyvin tyytyväinen! Pääsin lukemiseni kanssa hyvään flow-tilaan, ja nautin siitä, että sain vain istua paikallani ja uppoutua kirjaan. Vaikka luettujen sivujen määrä ei ratkaisevasti eroa edellisestä maratonista, minulla oli jostain syystä paljon kivempaa nyt! Johtuiko se siitä, että en valinnut pinoa etukäteen, vai kenties siitä, että nyt luin vetävempiä kirjoja? Enpä tiedä, mutta mukavaa oli! 

Luettu loppuun: 
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Simo Frangén ja Pasi Heikura: ABCBA-kirja. Alivaltiosihteerin virallinen palindromiopas

Luettu eteenpäin: 
Sini Helminen: Hurme
Art Spigelman: Maus

Kiitos vielä Marika Oksalle maratonin järjestämisestä!

maanantai 23. elokuuta 2021

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: Mistä on kyse?

 Mitä kummaa? 

Sitä varmaan kysyy itse kukin, joka tämän postauksen näkee. Mikä ihmeen seikkailu? Ketkä Rodgers & Hammerstein? Onko arvon bloggaaja kenties lähdössä jollekin pitkälle ja raskaalle vaellukselle löytääkseen elämän tarkoituksen? 

Myönnän, että otsikointi on ehkä hieman suuruudenhullu, sillä tämä "suuri seikkailu" tulee omalta osaltani tapahtumaan omasta nojatuolistani, läppärin välityksellä. Omassa elämässäni seikkailu nimittäin tarkoittaa sitä, että katson musikaaleja, joita en ole aikaisemmin nähnyt. Sain viime vuonna kirpparilta löytyneen dvd-boksin, joka sisältää kuusi Rodgers & Hammerstein -musikaalia: The Sound of music, The King and I, South Pacific, Oklahoma!, Carousel ja State fair. Boksi oli täysin avaamaton, minkä vuoksi tämä 50 senttiä maksanut aarre oli entistä hienompi löytö, varsinkin, kun se paketin tarrojen perusteella maksoi alun perin melkein 26 puntaa (!). 


Richard Rodgers ja Oscar Hammerstein II olivat amerikkalainen parivaljakko, jotka tekivät yhdessä useita klassikon asemaan nousseita musikaaleja Hollywood-musikaalin kulta-aikoina 1940-50 luvulla (vaikka tietenkin nämä musikaalit olivatkin alunperin teatterilavalle tehtyjä). He ovat musikaalimaailman suurimpia nimiä, ja koenkin, että heidän musikaaliensa tunteminen kuuluu itseään kunnioittavan musikaalifanin yleissivistykseen, varsinkin jos jostain syystä tituleeraa itseään "musikaalitohtoriksi" ja kuvittelee olevansa jossain auktoriteettiasemassa. Itselleni nämä boksin musikaalit ovatkin nimeltä tuttuja, State fairia lukuun ottamatta, mutta olen nähnyt ainoastaan Sound of musicin aikaisemmin, enkä tiedä esimerkiksi yhtäkään laulua muista musikaaleista, saatika sitä, mitä niissä edes tapahtuu. Kyseessä on minulle siis jonkinlainen hyppy tuntemattomaan, eli suomeksi sanoen seikkailu! 

(Sivuhuomautuksena sanon, että olen nähnyt yhden Rodgers & Hammerstein -musikaalin Sound of musicin lisäksi, ihan teatterilavalla itse asiassa, mutta sen elokuvaversiota ei tästä boksista löydy. Kyseessä on Tuhkimo-musikaali, jota esitettiin Tampereen työväen teatterissa ollessani ensimmäisellä luokalla, ja vaikka muistikuvani ovatkin jo hieman hämärtyneet, se on jäänyt mieleeni eräänä hienoimmista ja vaikuttavimmista teatterielämyksistä koskaan!) 


Odotukset ja ennakkoluulot

Odotukseni boksin musikaaleille on se, että ne ovat hyvin perinteisiä musikaaleja, koska käsitykseni mukaan Rodgers&Hammerstein -musikaalit ovat juuri sellaisia, mitä ihmiset ajattelevat, kun heille sanoo sanan "musikaali". Toki rakastan nykyisen musikaalimaailman innovatiivisia ratkaisuja uusien musikaalien luomiseen, mutta vanhoissa musikaaleissa on oma lumouksensa ja taikansa, jota nykyiset (elokuva)musikaalit eivät pysty tavoittamaan. (La la land on poikkeus, joka vahvistaa säännön.) Musiikinkin odotan olevan hyvin perinteistä musikaalimusiikkia, ja uskon, että elokuvien laulukohtaukset täyttävät kaikki perinteiset musikaalilaulujen kategoriat ("I want" -laulu, rakkausduetto yms). 

Toki minulla on myös jonkin verran ennakkoluuloja näitä musikaaleja kohtaan. Ennakkoluuloni liittyvät lähinnä kyseisten taideteosten ikään ja siihen, että Rodgers ja Hammerstein olivat valkoisia miehiä. Vaikka en kovinkaan paljon ole perehtynyt musikaalien sisältöön, esimerkiksi South Pacific ja King and I sijoittuvat ymmärtääkseni ei-eurooppalaisiin maisemiin, joten on hyvin todennäköistä, että nämä sisältävät rasistisia ja/tai muuten epäkorrekteja asioita, mitkä voivat (nyky)katsojalle tuntua ikäviltä. Musikaalit ovat ainakin ennakkomielikuvissani (joita luovat esimerkiksi dvd:n kannet) romanttisiin tapahtumiin painottuvia, joten pohdin sitäkin, miten romanttisia suhteita elokuvissa käsitellään: millaisia rooleja esimerkiksi miehille ja naisille tarjotaan? 

Kirjoittaessani musikaaleista keskityn neljään osa-alueeseen, joita itse pidän kaikista tärkeimpänä: juoneen, lauluihin, hahmoihin ja siihen, onko teos kestänyt kuinka hyvin aikaa. Annan jokaiselle kategorialle pisteitä asteikolla 1-5, joten jokainen musikaali voi saada enintään 20 pistettä. Tässä on siis pientä kilpailuasetelmaakin musikaalien välillä, mikäs sen hauskempaa :D


Mitä seuraavaksi tapahtuu? 

Koska suureksi harmikseni elämässäni on muutakin sisältöä kuin musikaalien katsominen, en osaa luvata, kuinka aktiivisesti tämä sarja tulee blogissani ilmestymään. Todennäköisesti tahti on säännöllisen epäsäännöllinen, sillä en myöskään halua ottaa tästä minkäänlaista stressiä itselleni. 

Kuitenkin sen voin luvata, että ensi viikolla samaan bat-aikaan tällä samalla bat-kanavalla (nyt tuli kyllä viittaus aivan väärään populaarikulttuurin tuotteeseen!) ilmestyy sarjan ensimmäinen osa, joka käsittelee vuoden 1945 State fairia. Käsittelen elokuvat kronologisessa järjestyksessä, joten sarja päättyy Sound of musiciin

Tervetuloa seikkailulle mukaan! 

lauantai 14. elokuuta 2021

Heinäkuun luetut 2021

Heinäkuussa 2021 luin kuusi kirjaa (465 sivua, 24 h 50 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva, yksi säeromaani, neljä äänikirjaa ja yksi uusinta.

Hynynen, Susanna & Terentjeva, Dess: Spiraalitie (Neonkaupunki #2) 13 h 6 min [K]
Simukka, Salla: Matalapaine/Korkeapaine 2 h 7 min [K]
Crossan, Sarah: Kuunnousu 381 s. 
Satrapi, Marjane: Luumukanaa 84 s. 
Simukka, Salla: Lukitut 5 h 56 min [K]
Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema 3 h 41 min [K] [U]

kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 2
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 2
muualta: 4

Väkivaltainen, synkkä ja kasariesteettinen Neonkaupunki ihastutti venäläisen mytologian käytöllään ja hahmoillaan, joihin syntyi vahvoja viha-rakkaussuhteita, joten toinen osa oli automaattisesti lukulistallani. Spiraalitie jatkaa suunnilleen siitä, mihin Neonkaupunki jäi. Vera, Tarkkis ja Slava ovat palanneet takaisin valomaailmaan, mutta sinne sopeutuminen on vaikeaa, ja he tuntevat voimakasta vetoa takaisin Elmille, jopa Vera, joka yrittää taistella tunnetta vastaan. Kolmikko päätyy kuin päätyykin Elmille, jossa mikään ei ole enää kuin ennen: Gorkyjen aluetta ei enää ole, ja jäljelle jääneet jengiläiset ovat liittoutuneet muiden hajonneiden jengien kanssa. Elmillä riehuvat Luupojat, jotka ovat tuhonneet useita jengejä ja niiden alueita vielä tehokkaammin kuin aikaisemmin. Kyseessä oli jälleen melkoinen rymistely! Edellisen osan kohdalla annoin kritiikkiä juonen kuljetuksesta, joka ei tuntunut erityisen sujuvalta, mutta nyt sitä ongelmaa ei enää ollut. Tykkäsin kirjassa erityisen paljon siitä, että nyt päästiin tutustumaan paremmin muihin jengeihin, esimerkiksi Fantomeihin, joiden vaaleanpunaiseen ja kauneuteen nojaava estetiikka miellyttää minua enemmän kuin Gorgyjen nahkatakit :D Venäläinen kulttuuri ja mytologia tuo tarinaan oman, uniikin lähestymiskulmansa, josta kovasti nautin. Venäläisen kulttuurin kuvauksen lisäksi trilogian vahvin rakennuspalikka on ehdottomasti sen hahmot, jotka ovat raivostuttavia, mutta inhimillisiä. Vaikka lähes kaikki lempihahmoni heittivät henkensä jo edellisessä osassa, oli heitä onneksi jäljellä tässäkin (Nova! <3). Myös uusista tuttavuuksista pidin. Hämmästyksekseni huomasin myös pitäväni Slavasta, vaikka en voinut sietää häntä edellisessä osassa. Tarkkis puolestaan on aivan yhtä raivostuttava kuin ennenkin, mutta hänkin on hyvin luotu hahmo, jossa on tasoja ja kiinnostavia harmaan sävyjä. Pidän siitä, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat luonteva osa tarinaa. Esimerkiksi erään hahmon transtausta tuotiin mielestäni kivan luontevasti esiin, eikä siihen jääty jumittamaan, koska kyseessä ei ollut juonen kannalta merkittävä asia. (En muista, mainittiinko asiasta jo edellisessä osassa, mutta kuitenkin.) Myös kirjan kielenkäyttö ja kuvailu on riemastuttavaa: välillä piti oikein pysähtyä makustelemaan sanavalintoja, kun ne olivat niin hienoja. Suurin ongelmani kirjan suhteen johtui täysin minusta itsestäni: edellisen osan lukemisesta oli reilu vuosi, ja olin ehtinyt jo unohtaa suuren osan valtavasta hahmokaartista ja tapahtumista, joihin viitattiin ahkerasti. Tämän takia tarinaan oli aika vaikeaa päästä sisään. Väkivallalle kovin herkille en kirjaa suosittelisi, itsekin parahtelin ääneen muutamien kuvausten kohdalla. Koska kuuntelin kirjan äänikirjana, minulla ei edelleenkään ole mitään käsitystä siitä, miten nimet ja venäjänkieliset lausahdukset kirjoitetaan. Oli kiinnostavaa, että vaikka äänikirjan lukija oli sama kuin Neonkaupungissa, hän äänsi jotkut nimet aivan eri tavalla kuin edellisellä kerralla, mikä hämmensi välillä hieman. Spiraalitie jäi muuten melkoiseen cliffhangeriin! (Jälleen parannus edelliseen osaan: ei irrallisen oloista epilogia!) Viimeisen osan tahtoisin käpäliini nyt ja heti, mutta valitettavasti se on vielä kirjoittajiensa käsissä. Tämä on ärsyttävä puoli, kun lukee sarjoja ilmestymistahtiin :D

Salla Simukan uutuuskirja kiehtoi kääntökirjakonseptillaan: toisella puolella on Varpusta kertova Matalapaine, ja toisella puolella Sagan tarinan kertova Korkeapaine. Molemmat tarinat kertovat samasta kesästä, kun tytöt ovat juuri päättäneet yhdeksännen luokan. Varpua ei ole koskaan huomannut kukaan, kun yhtäkkiä suosittu ja kaunis Saga suutelee häntä rannalla päättäjäispäivänä. Kesän aikana tyttöjen välinen suhde syvenee seksuaaliseksi, jopa romanttiseksi, mutta molemmilla on elämässään synkkiä asioita, joista ei ääneen puhuta. Odotin tämän olevan perinteinen teinirakkaustarina, mutta tässä olikin väännetty vanhat kaavat toisin päin, ja kääntökirjaformaatti oli ehkä kaikista kiinnostavin! Simukka on julkaissut toisenkin kääntökirjan, novellikokoelman Sytytä valot!/Sammuta valot!, mutta mielestäni Matalapaine/Korkeapaine hyödyntää kääntökirjan konseptia kiinnostavammin. Varpun ja Sagan tarinat täydentävät ja peilaavat toisiaan, ja nautin yhteyksiä huomatessani kovasti. Erityisesti teoksen nimen selittyminen ja sen ristiriitaisuus kiehtoi. Pidin kovasti myös teoksen runollisesta ja vimmaisesta kielestä. Oli myös hauska ratkaisu, että äänikirjalla oli kaksi lukijaa, molemmilla puoliskoillaan omansa. Harmi kyllä, teos jäi minulle turhan epätasaiseksi. Matalapaineen päähenkilö Varpu on melko tylsä näkökulmahenkilö, vaikka hänen tarinansa ja kerrontansa on kiinnostavaa, ja Korkeapaineessa ongelma on päinvastainen. Jäin miettimään myös sitä, miten kirjaa markkinoidaan rakkaustarinana, mutta minun silmiini tyttöjen välinen suhde oli melkoisen myrkyllinen ja epäterveellä pohjalla. En kyseenalaista sitä, etteikö heidän välillään olisi ollut aitoja tunteita toisiaan kohtaan, mutta erityisesti Saga kohtelee Varpua todella huonosti, eikä sitä mitenkään problematisoida. Ei YA-kirjallisuudessa missään nimessä tarvitse olla henkilöitä, jotka tekevät aina oikein, eikä sen tarvitse olla opettavaista, mutta silti jäin miettimään, voiko Sagan ja Varpun suhde näyttäytyä jollekin nuorelle lukijalle esimerkkinä siitä, millaista (tyttö)rakkauden kuuluu olla. Jos mietin esimerkiksi itseäni yläasteen alkupuolella, en välttämättä olisi osannut lukea tyttöjen suhdetta toksisena, varsinkin, jos takakannessa puhutaan rakkaustarinasta. Matalapaine/Korkeapaine toi mieleeni monessa kohdassa Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -kirjan, tässä oli todella paljon samoja elementtejä! Myös tunnelmassa oli jotain samaa (ainakin hämärien muistikuvieni mukaan, pitäisi lukea Huotarisen kirja joskus uudelleen). Kannattaa muuten lukea Matalapaine ensiksi, silloin tästä saa paljon enemmän irti! 

Sarah Crossanin Yksi oli surumielinen ja kipeä säeromaani, joten Kuunnousu lähti ilman sen kummempaa harkintaa kirjastosta mukaan, kun siihen törmäsin. Kuunnousu kertoo Joesta, jonka veli Ed on ollut 10 vuotta vankilassa, odottamassa kuolemantuomiota. Tuomion täyttöönpanon hetki on lähellä, ja Joe lähtee tapaamaan veljeään vielä viimeisen kerran. Hänen tunteensa ovat melko sekavia: onko veli enää sama ihminen kuin lapsena? Mitä hänen kanssaan pitäisi, voisi, puhua? Olisiko sittenkin mahdollista saada toinen yritys ja saada Ed pois teloitusjonosta? Vaikka olen yleensä pitänyt säeromaaneista kovastikin, Kuunnousu ei vakuuttanut minua, lukukokemus oli melkoisen meh-tasoa. Säeromaaneille tyypillisesti myös Kuunnousu käsittelee hyvin raskaita teemoja, mutta vaikka säemuodon tarkoitus on tuoda siihen keveyttä, tässä tapauksessa koin sen oikeastaan etäännyttäväksi, vaikka kirjan tapahtumat olivatkin dramaattisia ja surullisia. Ehkä tämä olisi toiminut paljon paremmin perinteisenä romaanina? Säemuoto ei nimittäin tuonut mielestäni tarinaan mitään lisää, kielikään ei ollut erityisen mielenkiintoista (en tosin tiedä, onko käännöksellä jotain tekemistä asian kanssa). Joen ja Nellienkin suhde jäi jotenkin todella laimeaksi ja lähinnä ärsytti, vaikka siitäkin olisi saanut vaikka ja mitä irti. Ei ollut minun kirjani tämä. 

Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen Persepolis-sarjakuva on parhaita koskaan lukemiani sarjakuvia, joten odotukset niin ikään omaelämäkerrallisia aiheita sivuavaan Luumukanaa-teokseen olivat korkealla. Kirjan päähenkilö on Satrapin isosetä Nasser Ali Khan, jonka rakkaan tar-soittimen hänen vaimonsa suutuspäissään hajottaa. Soittaminen on ollut hänen synkän elämänsä ainoa ilo, ja soittimen rikkoutuminen syöksee hänet masennuksen syövereihin, johon ei auta enää mikään. Hän asettuu sänkyynsä odottamaan kuolemaa, ja käy viikon päivien ajan läpi mielessään elämäänsä, onnetonta lapsuuttaan, menetettyä nuoruudenrakastettuaan ja rakkaudetonta avioliittoaan. Nasser Alin omaan tarinaan kietoutuu Iranin historia ja Vaikka sarjakuvan perusidea kuulostaa synkältä ja ankealta, on teoksessa myös Satrapille ominaista (mustaa) huumoria. Luumukanaa ei ihan kuitenkaan pystynyt nousemaan Persepoliksen tasolle, vaikka siitä kovasti pidinkin. Voi olla, että teoksen lyhyydestä johtuen en oikein päässyt sisään sen tunnelmaan ja hahmoihin, tai sitten lukuhetki vain ei ollut oikea. Oli miten oli, teos ei ollut todellakaan huono, ja muistutti minua jälleen siitä, mikä Satrapin tyylissä ihastuttaa. 

Heinäkuun toinen Simukka oli viime kesänä ilmestynyt Lukitut. Lukitut kertoo tilanteesta, jossa 50 nuorta suljetaan yhtäkkiä vankilaan. Kyseessä on varotoimi: on todennäköistä, että jokainen heistä tulee suorittamaan tulevaisuudessa rikoksen. Jos he arvaavat oman rikoksensa ennen 18-vuotissyntymäpäiväänsä, he pääsevät pois vankilasta. Muuten he joutuvat kärsimään rangaistuksensa loppuun asti. Tarinaa kerrotaan viiden vangitun nuoren, Meean, Johanneksen, Oliverin, Kaspianin ja Vegan näkökulmista. Valitettavasti Lukittujen idea oli parempi kuin toteutus. Kirja oli kyllä kirjoitettu koukuttavasti, ja viihdyin sen parissa, mutta moniin kiinnostaviin juonenkäänteisiin ei käytetty aikaa, vaan keskityttiin mielestäni vähemmän mielenkiintoisiin osiin tarinassa. Esimerkiksi kuvaus nuorten vankilassa tekemästä musikaalista oli mielestäni aika tylsä, vaikka musikaaleista kovasti pidänkin. Tykkäsin kuitenkin siitä, että loppuratkaisu ei ollut ihan se ennalta-arvattavin. Tosin siihenkin liittyi  ongelmia: viimeinen luku oli melkoisen raskas infodumppi, kun kaikki plot-twistit tuotiin esiin. (Sosiaalisen) median rooli oli myös melko pieni ja nopeasti ohitettu, vaikka se oli tarinalle tärkeä. Toki infodumpin välttäminen olisi vaatinut toisenlaista rakennetta koko kirjalle, mutta tällaisenaan se oli raskas ratkaisu. Tykkäsin kovasti siitä, että päähenkilöissä oli runsaasti diversiteettiä: oli erilaisia ihonvärejä, sukupuolia ja seksuaalisuuksia, perhetaustoja, harrastuksia. Simukan kirjoissa onnistuneinta onkin usein se, miten kirjavia henkilöhahmot ovat. 

Hetken mielijohteesta päädyin kuuntelemaan Siiri Enorannan Gisellen kuoleman äänikirjana. Olin lukenut kirjan vuonna 2015 paperikirjana, mutta huh ja wau, miten paljon äänikirjamuoto toi siihen lisää! Olin antanut kirjalle viisi tähteä Goodreadsissa jo ensimmäisen lukukerran jälkeen, joten kirja oli tehnyt vaikutuksen jo silloin, mutta nyt toivoin, että vaihtoehtona olisi ollut vaikka 10 tai saman tien 100 tähden antaminen, niin paljon lujempaa se iski näin viisi ja puoli vuotta myöhemmin. Gisellen kuolemassa 15-vuotias Linnea palaa takaisin kotiin Ruotsista, missä hän on ollut viimeiset kahdeksan vuotta tätinsä omistamassa balettikoulussa. Loukkaantumisen myötä Linnea on menettänyt elämänsä tärkeimmän osan, tanssimisen, ja on ymmärrettävästi poissa tolaltaan. Linnean isoveli Joel on aina ollut siskonsa varjossa, ja kun Linnea yhtäkkiä onkin kotona, eikä pelkkä kiiltokuva, jolla äiti leuhkii sukujuhlissa, ei yhteentörmäyksiltä vältytä. Linnean ja Joelin välillä on voimakasta vetoa, jonka molemmat tietävät vaaralliseksi, tuhoavaksi voimaksi. Vaikka muistin tarinan olleen surullinen ja traaginen, se oli vielä repivämpi ja rajumpi kuin muistelin. Rikkinäiset perhesuhteet, kommunikaatio-ongelmat, kielletyt tunteet, syyllisyys, pakkomielteisyys, elämän keskittyminen yhden asian ympärille ja sen seuraukset, kyseessä on tosiaan melkoinen keitos. Ja miten pienestä voi tuhoisatkin tapahtumaketjut saada alkunsa! Tämä kaikki on kuitenkin kirjoitettu niin hengästyttävän upealla kielellä, ettei voi kuin ihmetellä ja ihastella Enorannan taitoa kirjoittaa. Ensimmäisellä lukukerralla kuvailin kieltä paremman sanan puutteessa "keskeneräiseksi", mutta luulen, että se johtui kirjoitusasusta, josta esimerkiksi puuttui välimerkkejä, sillä kuunneltuna kieli oli vimmaista ja voimakasta, eikä siitä tullut samankaltaista vaikutelmaa. Kieli jopa aiheutti minussa melkein fyysisiä reaktioita, ja välillä piti tiskatessakin vain pysähtyä silmät kiinni kuuntelemaan, miten Enoranta kutoi sanoilla niin voimakkaita tunteita ja mielikuvia esiin. Gisellen kuolema on ehdottomasti eräs Enorannan parhaista teoksista, ja minusta tuntuu, että suosittelen sitä nimenomaan äänikirjana kaikille tästä eteenpäin, sillä vaikka luetussa muodossa kirjasta jää luonnollisesti sen tekstin asettelu pois, tämä oli mielestäni kuin luotu äänikirjaksi. Erityisen nautittava ratkaisu oli se, että kun loppupuolella Linnea saa tarinassa äänen, äänikirjankin lukija vaihtuu. Heittämällä koko kuukauden paras lukukokemus.  




*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
6. Kirja kertoo rakkaudesta: Matalapaine/Korkeapaine
9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella: Lukitut
13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin: Gisellen kuolema
35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Spiraalitie


Heinäkuusta kertoo kyllä jotain se, että lähes kaikki lukemani kirjat olivat äänikirjoja! Työkuvioni muuttuivat hieman kesäkuusta, mikä johti sitten siihen, että tein sitten enemmän töitä kuin aikaisemmin. Kun töiden jälkeen piti vielä kotiin päästyä opiskella ja lukea tentteihin, eivät fyysiset kirjat kauheasti enää houkutelleet, mutta kotihommien taustalla äänikirjat toimivat hyvin. Töiden ohella ehdin jonkin verran nähdä kavereita, käydä ainejärjestön tapahtumassa ensimmäistä kertaa naismuistiin, viettämässä kesäiltaa naapurikaupungissa, majoittaa yhden yökylävieraan ja kävinpä jopa pienimuotoisissa sukujuhlissakin, kun useampi lähisukulainen täytti pyöreitä vuosia. Kiirettä siis piti, ja varsinkin työt (eteenkin hellejakson aikana) ottivat aika pahasti voimille, mutta onneksi niiden tasapainona oli kiireettömiä, ihania hetkiä. 

Campnanon kanssa kävi tänä vuonna historiallisesti: en nimittäin päässyt sanatavoitteeseeni, mitä ei ole koskaan Campissa käynyt. Tiedän olleeni jokseenkin ylioptimistinen tavoitteeni (10230 sanaa) suhteen, varsinkin, kun heinäkuussa työt ja opiskelu veivät suuren osan aikaani. Lopullinen tulokseni oli kuitenkin ihan hyvä olosuhteet huomioiden: 8694 sanaa. Vaikka kuun puolivälissä pääsin tosi hyvään draiviin tekstin kanssa, ja ylitin tavoitesanamäärän huimasti, kuun loppu romahdutti hyvän vauhdin, ja kahtena viimeisenä päivänä sanasaldo jäi nollille. Tästä huolimatta DVR eteni reippaasti eteenpäin, kaksi lukua valmistui ja kolmaskin melkein, ja nyt ollaan jo aivan loppumetreillä (luku 30/33 tällä hetkellä menossa!). 






Kuukauden biisi on PMMP:n Lautturi II. Tykästyin tähän Matkalaulu-albumin versioon kovasti muutama vuosi sitten, mielestäni siinä on enemmän haavoittuvaisuutta, pelkoa ja jopa kauhutunnelmaa kuin "varsinaisessa" versiossa kappaleesta. Tämä sopi äänimaailmansa puolesta täydellisesti JL:n soittolistalle, mutta hoksasin, että tämä riisuttu versio on täydellinen myös DVR:n listalle. Kirjoitin kässäriin heinäkuussa erästä kohtausta, johon minun oli vaikea löytää sopivaa taustamusiikkia, mutta Lautturi II oli eräs sopivimmista löytämistäni. Tarinan hahmot kulkevat tällä hetkellä melko syvissä vesissä erään järisyttävän tapahtuman jälkeen, ja yksinäisyyttä ja surua kaikuva kappale kuvastaa käsillä olevien lukujen fiilistä paremmin kuin hyvin, vaikka sanat eivät ihan kohdalleen osukaan. (DVR:n soittolistaa muuten pääsee kuuntelemaan tästä, jos kiinnostaa.) 

Hyviä hetkiä elokuuhunne!