Maaliskuun luetut 2026

Maaliskuussa 2026 luin 12 kirjaa (2509 sivua, 8 h 51 min), joista yksi oli spefiä, kolme runokirjaa, yksi näytelmä, kaksi tietokirjaa, yksi äänikirjaa, kaksi e-kirjaa ja yksi uusinta.

 

Viiding, Elo: Tuhannelle äänelle 272 s. 

Ikola, Kaisa: Betty ja muutosten aika (Betty #4)  548 s. 

Tikkanen, Henrik: Mariankatu 26, Kruununhaka (Osoitesarja #3) 85 s. (e-kirja)

Toivio, Miia: Hukka tukka nukka 107 s. 

Mörttinen, Valtteri: Semmarit: 35 ensimmäistä vuotta 381 s. 

Nurmi, Aura: Villieläimiä 61 s. 

Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu 8 h 51 min [K]

Tikkanen, Henrik: Yrjönkatu (Osoitesarja #4) 68 s. (e-kirja)

Kyllönen, Marja: Lyijyuuma 288 s. 

Uuttu, Emil Santtu: Huomioita nimestä 143 s. 

Montgomery, L. M.: Marigoldin lumottu maailma 349 s. [U]

Hepo-oja, Briitta: Viikatetytär 207 s.  

kotimaisia: 10

ulkomaisia: 2

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 8

muualta: 3

 

En ollut kuullutkaan Elo Viidingistä ennen kuin ystäväni kertoi, että hänelle oli suositeltu Tuhannelle äänelle -kirjaa (suom. Katja Meriluoto). Viiding on tunnettu virolainen runoilija, jonka ura on alkanut jo 1990-luvulla ja jatkuu edelleen, ja Tuhannelle äänelle kokoaa hänen tuotantoaan suomennettuna yksien kansien väliin. Varsinkin maininta siitä, että Viidingin runot käsittelevät tyttöyttä, kiinnosti kovasti, ja hankinkin sitten kirjan kirjastosta itselleni. Viidingin runot ovat rosoisia, kurittomia ja ironisia. Pitkät runot poukkoilevat monesti useaan suuntaan, mutta kokonaisuudet ovat silti loogisia. Aika nopeasti tajusin, että näiden runojen kanssa kannattaa vain kiinnittää turvavyö ja nauttia kyydistä, mahdollisesti uudemmalla lukukerralla näitä voisi yrittää tulkita enemmän. Runot herättivät voimakkaita, lähes fyysisiä tunteita, joita on vaikea sanoittaa, mutta eikö se ole vaikuttavan kirjallisuuden merkki! 

 

Betty ja muutosten aika jatkaa Betty-sarjaa siitä, mihin Betty oppii elämää jäi. Betty ja Duncan opettelevat uutta arkea esikoispoikansa Stuartin kanssa. Elämä ei ole helppoa: huolta tuottavat kirjakaupan talous, kasvattityttö Ruthin kasvukivut sekä pientä perhettä kohtaavat suuret surut. Vaikeisiin vuosiin mahtuu kuitenkin myös valopilkkuja ja suurta onnea. Tätä osaa lukiessani huomasin, että olen salakavalasti tykästynyt kovasti näihin hahmoihin, ja seuraan kiinnostuksella heidän edesottamuksiaan. Vaikka kirja on paksu, sivut kääntyivät hyvin reippaaseen tahtiin, ja äkkiä huomasin ahmineeni kirjaa parisataa sivua kerralla. Kirjan paksuudesta huolimatta ei tuntunut siltä, että se olisi kaivannut lyhentämistä, vaan se viihdytti koko pituutensa ajan. Vaikka tässä osassa käytiin läpi hyvinkin synkkiäkin juttuja, lopussa on kuitenkin lämmin ja pehmoinen olo. Lopussa mainittu vuosiluku aiheuttaa tosin huolta tulevasta, ja pelkään sydänparkani puolesta, kun seuraavan osan lukeminen koittaa. Ilahduttaa myös huomata kirjailijan kehitys: esikuville kumarretaan ja heidän vaikutuksensa näkyy, mutta sarja seisoo voimakkaammin omilla jaloillaan osa osalta. 

 

Henrik Tikkasen Osoitesarja jatkui Mariankatu 26:lla (suom. Elvi Sinervo). Edellinen osa jäi siihen, että Henrikin elämän suuri rakkaus Märta meni naimisiin toisen kanssa, mutta suhde Henrikin ja Märtan välillä ei katkennut. Salasuhde on johtanut Henrikin avioliiton kariutumiseen, ja ennen pitkään myös Märtan avioliitto päättyy ja Henrik ja Märta saavat lopulta toisensa. Vaikka Henrik on nyt saanut elämänsä rakkauden virallisesti itselleen, hänen toinen suuri rakkautensa, alkoholi, ei jää elämästä pois. Mariankatu 26 on rakkautta ja ryyppäämistä. Mielestäni se oli myös tähän mennessä sarjan paras kirja. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisin siitä sokeasti, tai ettei lukiessa olisi ärsyttänyt useampaan otteeseen, mutta jollain kierolla konstilla Tikkasen tapa kertoa elämän edesottamuksista vetää mukaansa ja kiinnostaa. Esimerkiksi kertomus taidetta rakastavasta lääkäristä nauratti melkein ääneenkin. Toisaalta tämän lukemisen jälkeen ymmärrän vielä paremmin sen, miksi Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on olemassa, ja ilmeisesti se onkin vastaisku juuri tälle kirjalle. Henrik Tikkasen kuvaama enkelimäisen kärsivällinen Märta on jotain aivan muuta kuin Märtan itsensä kuvaama ahdistunut, vihainen ja katkera runopuhuja. 

 

Muistelen, että kuulin Miia Toivion Hukka tukka nukka -runokirjasta ensimmäisen kerran Hesarin arvostelusta. Runoissa liikutaan lapsuuden ja aikuisuuden rajamaiden teemoissa, ja niissä puhutaan saduista ja susista. Onko siis mikään ihmekään, että pidin kirjasta? Teemoista pidin, samoin taitollisista kikkailuista, vaikka en aina ymmärtänytkään, mistä runoissa oli kyse. Tunnelma kuitenkin oli sen verran voimakas, että pidin kirjasta kovasti. 

 

Pidän kovasti Seminaarinmäen mieslaulajista, ja siksipä kuoron "ensimmäisestä 35 vuodesta" kertova historiikki oli lukulistallani. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Jyväskylän Seminaarinmäellä nuoret miesopettajaopiskelijat päättivät perustaa kuoron. Suurimmalla osalla laulajilla ei ollut kokemusta kuorolaulusta tai edes taitoa lukea nuotteja, mutta pikku hiljaa Seminaarinmäen mieslaulajat eli Semmarit saivat jalansijaa suomalaisessa kuoro- ja viihdemaailmassa. Ison kuoron hallinnoiminen ei aina ole helppoa, ja 35 vuoteen mahtuukin monenlaista sattumusta niin Suomessa kuin ulkomailla. Olipas jotenkin virkistävää lukea bändihistoriikkia, joka oli suhteellisen sekoiluvapaa! Tai kyllähän tässä kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta päihteillä on harvemmin osuutta asiaan, kun kuoro on kaikille laulajille vain sivutyö. Monenlaiseen ovat Semmarit päätyneet enemmän ja vähemmän sattuman kautta ja kengännauhabudjetilla. Monesti lukiessa tuli mieleen, että tällaista pitäisi tarkoittaa, kun sanotaan, että pojat on poikia: (yleensä) suhteellisen harmitonta kujeilua. Naisten rooli tässä tarinasa on aika olematon, mutta se ei varsinaisesti yllättänyt, kun kyse on nimenomaan isosta miesporukasta. Toisaalta naisten rooli esimerkiksi yhtyeen sanoituksissa on suuri, joten ehkä jokin naisnäkökulma kirjaan oliis mahtunutkin. Vaikka yleensä Semmareiden tarinassa mennään huumorikulmalla, vakavampikin puoli löytyy. On tehty virheitä ihmissuhteissa ja muussakin toiminnassa, ja siitä uskalletaan puhua rehellisesti, mitä arvostan todella. Yllättäen lukiessa tuli parissa kohtaa kyynelkin silmään. Valtteri Mörttinen kirjoittaa vetävästi ja humoristisestikin, mutta pysyy huumorinsa kanssa oikealla puolella suurimman osan ajasta, eikä lipsahda samanlaiseen sutkautteluun kuin Antti Heikkinen Juice-kirjassaan. 

 

Pari vuotta sitten rakastuin Aura Nurmen Leijonapatsailla -teokseen, minkä myötä lisäsin myös Nurmen esikoisteoksen Villieläimiä lukulistalleni. Villieläimiä liikkuu jokseenkin samoissa teemoissa kuin Leijonapatsaillakin: keskiössä ovat päihteiden ja väkivallan täyttämässä maailmassa kasvavat lapset. Runot ovat rujoja, mutta ehkä juuri siksi niin voimakkaita. Ne kertovat tarinaa maailmasta, jonka ei toivoisi olevan totta kellekään, mutta joka valitettavasti tapahtuu liian monelle lapselle joka ikinen päivä. Samankaltaisista elementeistä huolimatta tämä ei mielestäni noussut Leijonapatsaiden tasolle. Vertailu on epäreilua, mutta toisaalta on hienoa huomata, miten Nurmi on jalostunut runoilijana esikoiskokoelmastaan. Villieläimistä jäi mieleen ehkä enemmänkin yleinen tunnelma kuin mikään yksittäinen runo. 

 

Pauliina Rauhalan Taivaslaulukin ehti olla ikuisuuden lukulistallani. Taivaslaulu kertoo vanhoillislestadiolaisesta nuoresta parista, Viljasta ja Aleksista, joilla on nuoresta iästä huolimatta jo neljä lasta. Suuri perhe on Jumalan tahto, mutta tahtooko Jumala myös, että vanhemmat murtuvat perhe-elämän alle? Kielellisesti Taivaslaulu on todella hieno. Kielikuvat ovat loppuun asti mietittyjä, ja intertekstuaalisuus esimerkiksi Raamattuun ja virsiin kiehtoi. Myös teemat tiukasta yhteisöstä, omista valinnoista ja oikeudesta omaan kehoon olivat hienoja ja kiinnostavia. En ole itse elänyt vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, mutta tunnen ihmisiä, jotka ovat, ja sen myötä olen itsekin pohtinut paljon sitä, mitä uskonto ihmisen elämään tuo ja mitä kaikkea sen varjolla voidaankaan tehdä ja oikeuttaa. Kokonaisuus tuntui kuitenkin raskaalta, eikä vain teemojen takia. Voi olla, että raskaus (heh) johtui äänikirjamuodosta, jossa erilaiset tekstilajit vaativat ekstrakeskittymistä, mutta esimerkiksi epilogin kohdalla huokailin ääneen, kun se ei tuonut tarinaan mitään uutta, ja samaa ongelmaa oli kirjassa muutenkin. Pidin kuitenkin siitä, että tarinassa oli Aleksinkin näkökulma yhtä voimakkaana kuin Viljan: miehen mallin ja roolin kanssa kipuilua uskonyhteisössä olen lukenut harvemmin. Ja tärkeä näkökulmahan kirja on edelleen, vaikka 10 vuodessa uskonyhteisön epäkohtia on kulttuurissa nostettu esiin muutenkin. Tämä ei vain ollut minun kirjani. 

 

Tikkasen Osoitesarjan oli tarkoitus olla trilogia, mutta sarjaan ilmestyi vielä kaksi myöhempää osaa. Yrjönkatu (suom. Kyllikki Härkäpää) kertoo ankean 1970-luvun saapumisesta sekä keski-ikäisen miehen kriiseistä oman kuolevaisuutensa ja hajoamispisteessä natisevan avioliiton edessä. Yrjönkatu ei kuitenkaan ole yhtä tenhoava kuin sarjan edelliset osat. Pidin kirjassa siitä, miten elämä ryhmittyy yhden kadun varrelle, uskottavista tunteista kuolemanpelon (oman ja muiden) edessä ja lopetuskappaleesta. Sen sijaan en pitänyt siitä, miten keski-ikäinen mies ulisee siitä, miten vaikeaa hänellä on. Joistain asioista hyväksyn ulinan, mutta esimerkiksi valitus siitä, miten naisten emansipaatio on pilannut kaiken, oli aika raskasta luettavaa. Yrjönkatu tuntuukin välillä kostoiskulta Märtan Vuosisadan rakkaustarinaa kohtaan. Jos Tikkanen tahtoi pestä likapyykkiään julkisesti ja laittaa lukijat valitsemaan puolia, olen edelleen team Märta. 

 

Joitain vuosia sitten luin jostain lehdestä (ehkä Imagesta?) artikkelin Marja Kyllösestä. Artikkeli kertoi siitä, miten Kyllösen lupaavasti alkanut kirjailijanura lopahti kahden kirjan jälkeen (sittemmin hän on julkaissut kolmannenkin romaanin). Kiinnostuin Kyllösen romaaneista, ja useamman vuoden jälkeen hankin Kyllösen esikoisteoksen Lyijyuuman käsiini kirjastosta. Lyijyuuma kertoo nuoresta Oljasta ja hänen avomiehestään Tuukasta. Pientä perhettä täydentää muutaman kuukauden ikäinen Tiitu-vauva. Tuukka rakastaa kovasti sekä Oljaa että Tiitua, mutta Olja suhtautuu molempiin kylmästi. En oikein tiedä, mitä mieltä tästä kirjasta olen, mutta päällimmäinen tunne on ehkä pettymys: odotukset olivat todella korkealla, mutta ne eivät täyttyneet. Lyijyuumaa hallitsee kieli, niin hyvässä kuin pahassa. Kieleen on selkeästi nähty vaivaa, ja siinä on yllättävää käänteitä ja raakuutta, millaista en muista kovin usein lukeneeni. Mutta samaan aikaan tuntuu, että tarina jää kielen alle, vaikka voimakas sekin on. Vika voi myös olla lukijassa, mutta minusta tarinassa oli välillä jopa vaikea pysyä mukana juuri kielenkäytön takia. Jäinkin miettimään, onko kyseessä ollut nuoren kirjailijan itsetarkoituksellinen keino erottua, koska mielestäni tarina itsessään ei tällaista kielenkäyttöä vaatinut. Yleensä fanitan erityistä kieltä kirjoissa, mutta tässä se ei uponnut. Kyllösen muukin tuotanto jäi kuitenkin kiinnostamaan. Olisi mielenkiintoista verrata niitä tähän esikoisteokseen.

Emil Santtu Uutun Huomioita nimestä sisältää kaksi teosta: näytelmän Ihana tytär Erika: Huomioita nimestä ja esseen että hän kirjoitti itsensä näkyviin ja sitten vapaaksi. Sekä näytelmä että essee käsittelevät arkistoaineistossa esiintyviä henkilöitä, jotka venyttävät sukupuolen rajoja. Kirja oli kuin tehty minua varten: se sisältää kulttuurihistoriaa, arkistoja, arkistojen hiljaisuuksia ja vallankäyttöä, vähemmistöjen historiaa ja vielä Suomalaisen kirjallisuuden seuran. (Tein graduni arkistojen vallankäytöstä ja alkuperäisaineistonani oli SKS:n keruuaineistot, joten siksikin tämä osui kuin nyrkki silmään.) Oli ihanaa, miten lempeän ymmärtäväisesti sekä näytelmän että esseen päähenkilöihin suhtauduttiin. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat halunneet elää omannäköistään elämää. Yhteiskunta ja vallitsevat asenteet ovat olleet erilaisia kuin nykyään, samoin käytetty sanasto. Näytelmän oliisn mielelläni kokenut esitettynä, mutta meni se mukavasti luettunakin. Sekä näytelmä että essee tarjosivat kiinnostavia pohdintoja ja kritiikkejä näin alan ihmisellekin pureskeltavaksi. Miten vanhoja aineistoja käsitellään eettisesti, ja miten valtakertomuksia luetaan vastakarvaan? Kirjasta tuli väkisinkin mieleen Sandra Hagmanin Seitsemän kummaa veljestä, vaikka tyylillisesti kirjat eroavatkin tyylistään.  

 

Epämääräisen aikavälin tavoitteenani on lukea uudelleen L. M. Montgomeryn teoksia: kesäkuussa luin Jane ja saaren kutsun, ja nyt heti perään maaliskuussa Marigoldin lumottu maailma (suom. Sisko Ylimartimo). Kirja kertoo Marigold Lesleyn elämästä syntymästä 12-vuotiaaksi. Lesleyt ovat äärimmäisen ylpeää ja arvonsa tuntevaa sukua, ja Marigoldkin oppii jo nuoresta suvun tavoille. Marigoldin elämään tuo taianomaista tunnelmaa hänen vilkas mielikuvitusmaailmansa, vaikka hänen isoäitinsä pitääkin tytön mielikuvitusystävää ja -leikkejä epäilyttävinä. Luin kirjan ehkä 13-vuotiaana, ja silloin rakastin tätä mielettömän paljon. Uusintaluvussa Marigold ei kuitenkaan lumonnut samalla tavalla kuin silloin. Ei tämä toki huono kirja ole vieläkään, mutta Montgomeryn tuotannossa tämä ei asetu kärkikahinoihin. Tässä on kuitenkin paljon asioita, joita rakastan, kuten Marigoldin mielikuvitusmaailmat (joihin samaistuin kovasti, olinhan varsin mielikuvituksellinen lapsi itsekin), ja Montgomerylle tyypilliset sukulaishahmot. Kyllähän minä tämän parissa viihdyin oikein hyvin, valehtelisin, jos muuta väittäisin! Loppupuolella näyttämölle vyörytetään melkoinen määrä hahmoja, joiden kanssa käydään hyvin samankaltaisia kaaria läpi, mistä tulee toiston makua. Lisäksi episodimaisuus häiritsee vähän: vaikka Montgomery taitaa lajin, kaipasin kirjaan ehkä hieman jämäkämpää punaista lankaa. Toisaalta tällaisenaan kirjaan on helppo palata taukojenkin jälkeen, kun ei tarvitse hirveästi muistella menneitä tapahtumia. Ylimartimon käännös on pääsääntöisesti hyvä, mutta joitain vähän erikoisia käännösvalintoja tästäkin kirjasta löytyy. Tosin en ole lukenut (tätäkään) alkuteosta, joten en tiedä, onko osa outouksista alkutekstin peruja. 

 

Briitta Hepo-ojan Viikatetytär herätti kiinnostuksen hienolla kannellaan ja mielenkiintoisella ideallaan. Kirja kertoo abivuotta käyvästä Beatasta, joka saa yhtäkkiä kuulla olevansa kotikylänsä uusi Kuolema. Beata ei todellakaan haluaisi tappaa ketään, varsinkaan, kun hänen ensimmäinen uhrinsa on viimeinen ihminen, jonka Beata toivoisi kuolevan. Mutta onko Beatalla loppujen lopuksi mahdollisuutta valita? Idea tässä on todella hyvä, mutta jotenkin aiheen mittakaavan huomioon ottaen tarina tuntui jotenkin... pieneltä? Tarinalla on kosmiset mittasuhteet, mutta suurin osa ajasta menee teinien tunne-elämän käsittelyyn. Tuntui, että käteen jäi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Harmi, koska potentiaalia kirjassa oli. 

 

*********

 

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

5. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat: Taivaslaulu  

28. Kirjassa tanssitaan: Betty ja muutosten aika 

44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi: Lyijyuuma (voittikin!) 

 

Anteeksi, mutta mihin maaliskuu meni ja kuka painoi pikakelausnappia? Kuukausi hujahti ohi ihan huomaamatta. En erityisemmin pidä maaliskuusta, ja tänäkin vuona kuukausi tuntui vähän raskaalta esimerkiksi töiden puolesta. Vastapainona oli onneksi kulttuuria, kuten teatteria ja konsertteja (Muumimusiikkia-konsertti ja elämäni ensimmäinen Litku Klemetin keikka!). Kuukausi päättyi vähän antiklimaattisesti, kun ensin minulta hävisi ääni ja sitten nousi kuume. Pienikin kuume saa minut ihan sellaiseen "kuoleva viktoriaaninen lapsi" -tilaan, joten olo ei ollut kauhean hyvä. Mutta ainakin kuukauteen mahtui lukemista ja myös JL:n editointia, ne olivat hyviä asioita. 

 

 

Kuukauden biisi on Litku Klemetin Natural high healingiin. Klemetin alkuvuodesta ilmestynyt synkkiä lauluja sisältävä Ankeuttaja-ep on pyörinyt kuuntelussa kerran jos toisenkin. Natural high healingiin on melodisesti todella kaunis kappale, ja sanoitus on yhtä aikaa haavoittuvainen ja ironinen.