Huhtikuun luetut 2025

Huhtikuussa 2025 luin seitsemän kirjaa (1605 sivua, 11 h 55 min), joista yksi oli spefiä, kaksi non-fictionia, kaksi äänikirjaa ja kaksi uusintaa.

 

Lindgren, Astrid: Mestarietsivä Blomkvist vaarassa (Mestarietsivä Blomkvist #2) 5 h 30 min [K]

Kuang, R. F.: Yellowface 336 s. 

Hoffman, Mary: Salaisuuksien kaupunki (Stravaganza #4) 423 s. [U]

Virtanen, Rauha S.: Seljalta maailman ääreen (Selja #5) 302 s. [U] 

Heikkinen, Antti: Risainen elämä: Juice Leskinen 1950-2006 478 s. 

Saisio, Pirkko: Punainen erokirja (Helsinki-trilogia #3) 6 h 25 min [K]

Näiden lisäksi luin erään sukulaiseni kirjoittaman omakustannekirjan, mutta siitä en blogiin kirjoita. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 3

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 3

muualta: 4

 

Luin maaliskuussa Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Blomqvist -sarjan ensimmäisen osan, ja huhtikuussa jatkoin sitten seuraavaan osaan. Mestarietsivä Blomkvist vaarassa (suom. Kristina Rikman) kertoo jälleen lasten, Kallen, Andreaksen ja Eva-Lotan, kesälomasta. Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut vuosi, mutta sen jälkeen kaupungissa ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Kallea se ei kuitenkaan aivan mahdottomasti haittaa, sillä hänellä ja hänen ystävillään riittää puuhaa leikillisen vakavassa Ruusujen sodassa, jota käydään tovereista muodostuvan "vihollisjengin" kanssa. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain vakavaa ja kauheaa, mikä muuttaa koko kesän tunnelman ja aiheuttaa kohun pikkukaupungissa. Kalle ystävineen on yhtäkkiä suuressa vaarassa. Tämä ei ollut ihan yhtä hyvä kuin sarjan ensimmäinen osa. Kirjan alku oli aika hidas, ja loppupuoli puolestaan tuntui vähän liian nopeatahtiselta, olkoonkin, että lopun jännittäviin käänteisiin nopeatahti sopi. Vaikka tavallaan pidin huolettoman kesäloman ja Ruusujen sodan kuvauksista, mutta varsinainen rikosjuoni tuntui jäävän niiden varjoon. Toisaalta oli mukavaa nähdä, miten Lindgren hyödynsi Tšehovin asetta, kun lasten leikit yhdistyvät suurempaan juoneen. Isoin ongelma kirjassa oli eräs suklaaseen liittyvä juonenkäänne. Se oli periaatteessa hyvä, mutta minun oli vaikea sulattaa sitä, että siihen liittyi suklaan antamista koiralle. Vaikka asiasta seuraa ikäviä asioita koiralle, ne eivät suoraan johdu suklaasta, ja koira selviää hengissä. Tällainen narratiivi on mielestäni lastenkirjassa vähän vastuutonta. Mestarietsivä Blomkvist vaarassa on kuitenkin ihan viihdyttävä välipakirja. Jännityksellä odotan, millaisiin seikkailuihin Kalle ystävineen päätyy sarjan viimeisessä osassa.

R. F. Kuangin Yellowfaceen (suom. Helene Bützow) törmäilin kirjasomessa. Kirjan suomennokseen oli valtavan pitkä varausjono, odotin kirjaa itselleni vuodenvaihteesta alkaen. Kirjan luettuani voin sanoa, että hype kirjan ympärillä on ansaittua! Kirja alkaa dramaattisesta tilanteesta, kun kirjailija June Hayward todistaa kollegansa Athena Liun äkillistä kuolemaa. Athena on ollut kirjallisuuspiirien lemmikki jo vuosien ajan. Junen oma ura yskähtelee ja kompuroi, ja hän on seurannut kateellisena Athenan menestystä. Kun Athena sitten kuolee, June varastaa tämän keskeneräisen käsikirjoituksen ja viimeistelee sen. Yhtäkkiä June saa osakseen kaiken sen suitsutuksen, joka on ennen satanut Athenan laariin, ja hänestä tulee kirjallisuuspiirien nouseva tähti. Junen takaraivossa jyskyttää kuitenkin jatkuva pelko paljastumisesta. Pelko ei ole aiheeton: ylistyksen seassa kuuluu soraääniä liittyen esimerkiksi Junen ihonväriin: oliko amerikankiinalaisen Athenan käsikirjoituksen varastaminen kulttuurista omimista? Tykkäsin Yellowfacesta älyttömän paljon!  Kirjan sivut kääntyivät nopeaan tahtiin, ja tarina otti sen verran kovia kierroksia, että lopussa melkein jopa pelotti oikeasti (vaikka arvasinkin erään loppukäänteen etukäteen). Yellowfacen teemat esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja rasismista ovat kiinnostavia, ja vaikka tarina onkin vedetty aika överiksi, se tarjoaa silti hyvää pohdintaa teemoihinsa liittyen. Vaikka en olekaan julkaissut kirjailija, monet Junen kateuden ja harmin tunteista tuntuivat tutuilta. Kirja on voimakkaasti nykyajassa kiinni: saa nähdä, miten kirja tulee vanhenemaan ja kestämään aikaa. Tämä olisi voinut olla viiden tähden kirja, mutta petyin vähän kirjan lopetukseen. Kun meno oli koko kirjan ajan ollut melkoisen hurjaa, olisin kaivannut loppuunkin jotain päräyttävää, mutta sainkin jokseenkin laimean lopetuksen. Ärsyynnyin myös vähän siitä, että kirjan nimi on jätetty kääntämättä. Ehkä yellowfacelle ei ole suomeksi vakiintunutta termiä (kirjassa kyllä käytettiin nimitystä keltanaama), mutta kiinnostaisi, mikä on ollut nimen kääntämättömyyden taustalla.

Huhtikuussa oli aika jatkaa uudelleenlukuprojektejani. Mary Hoffmanin Stravaganza-sarjan neljännen osan, Salaisuuksien kaupungin (suom. Kaisa Kattelus), lukemista tosin en ihmeemmin odottanut, sillä jo lapsena tämä tuntui sarjan heikoimmalta lenkiltä. Kirjan päähenkilö Matt on 17-vuotias, joka kärsii lukihäiriöstä. Siksi onkin omituista, että hän kokee tarpeelliseksi ostaa antiikkikaupasta vanhan kirjan. Kirja paljastuu talismaaniksi, joka vie Mattin Taliaan, kirjapainoon, jossa painetaan myös kiellettyjä kirjoja. Taliassa vaarojen verkko kiristyy jälleen. Di Chimicit eivät ole täysin toipuneet edellisessä osassa tapahtuneesta verilöylystä, ja hautovat kostoa stravaganteille. Uudet taikuuden harjoittamisen kieltävät lait ajavat ahtaalle myös vaeltajakansa manushit. Myös uusintakierroksella tämä tuntui sarjan heikoimmalta lenkiltä, ainakin tähän mennessä. Jotenkin tässä on kaikki vähän pielessä: juoni liikkuu töksähdellen ja kieli on kömpelöä (suomentaja on sama kuin edellisissä osissa, joten kieliongelman ei pitäisi johtua siitäkään). Lisäksi Matt ei ole erityisen kiinnostava päähenkilö. Aiemmissa osissa päähenkilöt ovat todella tarvinneet pakopaikkaa vaikeasta ja raskaasta arjestaan: Mattin elämän isoimmat ongelmat ovat lukihäiriö (joka hankaloittaa koulunkäyntiä mutta ei johda esimerkiksi kiusaamiseen) ja pelko siitä, että hänen tyttöystävänsä saattaa haikailla exänsä perään. Eri ihmisten kärsimysten arvottaminen on tyhmää ja problemaattista, mutta Mattin murheet tuntuvat aika pieniltä verrattuna esimerkiksi syöpää sairastaneeseen Lucianoon tai velipuolensa rajun kiusaamisen kohteena olleeseen Georgiaan. Muut meidän maailman stravagantit jäävät syrjään, vaikka heillä tärkeä rooli tapahtumissa onkin. Muistelin, että Nickin  ja Georgian suhde olisi saanut sarjassa paljon enemmän tilaa! Siitä nimittäin lukisin erittäin mielelläni. On hämmentävää, miten sarjan taso tipahtaa yhtäkkiä. Päädyin selvittelemään asiaa Wikipediasta, jolloin selvisi, että Hoffmanin alkuperäinen ajatus oli päättää sarja sen kolmanteen osaan, Kukkien kaupunkiin, mutta palaute innosti häntä jatkamaan sarjaa. Ehkä Salaisuuksien kaupunki kärsii uudelleenkäynnistymisen vaikeuksista. Talian tapahtumat olivat kirjan kiinnostavin osuus, luin niitä huomattavasti suuremmalla mielenkiinnolla kuin nykyajan tarinalinjasta. Tykkäsin siitä, miten Lucianon ja Ariannan suhde kehittyy, ja miten edellisistä osista tutut hahmot ovat mukana, tosin vähän eri rooleissa kuin ennen. Uuden polven di Chimicit ovat yhtä uhkaavia kuin isäukkonsa, ja tarinan käänteet ovat todella jännittäviä. (Muistin edelliseltä lukukerralta lähinnä sen, missä luin kirjan viimeisiä lukuja ja sen, miten paljon niitä jännitin. Tavoitin saman jännitystunnelman nytkin!) Kirjapaino ja salainen Scriptorium olivat kiinnostavia tapahtumapaikkoja, vaikka professori Konstantin ei erityisen monitahoinen hahmo ollutkaan. Loppuratkaisuun liittyvät maagiset elementit menivät kyllä mielestäni vähän överiksi ja tuntui epäuskottavalta. Kyllähän Taliassa taikuutta on, mutta tuollainen ei mielestäni sopinut yhtään kirjan maailmaan. Salaisuuksien kaupunki ei tosiaankaan ole sarjan paras osa, mutta paikkansa silläkin saagassa on, sillä se kuljettaa Talian tapahtumia eteenpäin. Jännityksellä odotan seuraavan osan lukemista, siitä en muista yhtikäs mitään (muuta kuin sen, että se oli Salaisuuksien kaupunkia parempi).

Seljalta maailman ääreen alkaa noin 20 vuotta Tuntemattoman Seljan tapahtumien jälkeen, vuonna 1973. Seljan perhe on hajaantunut ympäri maailmaa: vanhemmat Riku ja Rea asuvat edelleen Leppäkertunkujalla perheen nuorimmaisen, 14-vuotiaan Tulin kanssa. Virva, Aki ja Kai asuvat vanhalla koululla taiteilijaresidenssissä. Kris ja hänen puolisonsa Jerry asuvat lapsineen Yhdysvalloissa, Margarita tekee kansainvälistä uraa tanssijana, ja hänen elokuvaohjaajamiehensä matkustelee myös ympäri maailmaa. Dodo puolestaan on Margaritan vanavedessä päätynyt Chileen, ja mennyt paikallisen muusikon kanssa naimisiin. Syyskuussa 1973 Chilessä ovat myös Margarita ja Kris puolisoineen, kun tapahtuu väkivaltainen sotilasvallankaappaus. Vasemmistolaista presidenttiä kannattaneet ovat yhtäkkiä hengenvaarassa, eikä kaikkien ystävien olinpaikka ole selvillä. Koti-Suomessa ollaan myös todella huolissaan, sillä yhteydet Chileen ovat katkenneet. Saadaanko kaikki perheenjäsenet takaisin Suomeen hengissä? Olen lukenut Seljalta maailman ääreen -kirjan vain kerran, kun olen ollut ehkä 10- tai 11-vuotias, ja muistin kirjasta oikeastaan vain sen, etten pitänyt siitä yhtään. Kun hain kirjan kirjastosta ja lukaisin takakannen, hyvä etten nauranut ääneen: jo pelkkä takakansi paljasti, etten ole varmaankaan ymmärtänyt tästä lapsena paljon mitään. Ihmekös tuo, jos en ole tästä sitten pitänyt! Asiat, jotka ovat aikuislukijalle aika itsestäänselviä (esim. 1970-luvun poliittinen ilmapiiri, vasemmisto/oikeistojako, fasisti-termi), eivät sanoneet ala-asteikäiselle lukijalle yhtään mitään, ja koko Chile-juoni jäi jotenkin hämäräksi. Nyt sekin oli helpompi ymmärtää, vaikka vähän pienempikin määrä rautalankaa olisi riittänyt. Seljan tyttöjen ja Chilen yhdistäminen tuntui hieman kaukaa haetulta muutenkin: ikään kuin Virtanen olisi vain halunnut kirjoittaa Chilestä mutta hyödyntää tuttuja hahmoja. Kirjan parasta antia oli vanhojen tuttujen hahmojen tapaaminen. Olin melkein lapsellisen innostunut lukemaan, kuka päätyi kenenkin kanssa naimisiin. Myös Akin ja Kain hahmoihin oli kiva tutustua, he eivät ikänsä takia ehtineet alkuperäisessä sarjassa kauheasti luonnetta saada. Rea on edelleen aika ankea tyyppi, ja se harmittaa: hänen hahmokehityksensä olisi voinut mennä myös toiseen suuntaan. Tuntui myös vähän erikoiselta, miten paljon Tulin ihastuksia isosiskojensa (entisiin) heiloihin kuvailtiin, vaikka teini-ikäiselle tämmöinen ihastuminen taitaa aika tyypillistä ollakin. Tykkäsin Suomi-osuuksista enemmän kuin Chile-osuuksista, vaikka jälkimmäiset olivatkin dramaattisempia. Chilessä on valtava määrä uusia hahmoja, jotka eivät ehtineet jäädä mieleen. Lisäksi Dodon kirjeet kerronan lisänä tuntuivat jotenkin kömpelöiltä, vaikka näen, mitä Virtanen on tällä ehkä yrittänyt hakea. Kirjan poliittisuus ei periaatteessa yllättänyt, vaikka pidänkin vähän epäuskottavana, että kaikki (nuoret) hahmot ovat saaneet poliittisen herätyksen teini-iän jälkeen :D Virtanen olisi ilmeisesti halunnut alkuperäisiinkin kirjoihin enemmän politiikaa, mutta kustantaja sanoi ei. Ehkä jos Virtanen olisi saanut pitää päänsä, muutos teemoissa ja tunnelmissa ei olisi ollut niin raju. Hieman myös vierastin kirjan hyvin kritiikitöntä suhdetta Chilen vasemmistolaiseen hallintoon. Luin sotilasvallankaappauksen taustoja Wikipediasta, eikä elämä vallankaappausta edeltävässä maassa ollut aivan niin auvoista kuin kirja antaa ymmärtää. Eihän fasistinen ja väkivaltainen sotilasjuntta ollut mikään hyvä hallintomuoto, ja kommunistinen hallinto pyrki edistämään monia hyviä asioita, mutta mustavalkoisuus vähän häiritsi. Luen kyllä viimeisenkin osan, vaikka en usko senkään pääsevän alkuperäisen sarjan tasolle.

Pääsiäislomalla kotikotona kävi sillä tavalla hupsusti, että mukanani tuoma luettava loppui, mutta onneksi kotoa löytyi luettavaa. Tartuin siis Juice Leskisen elämäkertaan, jonka lukemista olin suunnitellut jo jonkun aikaa. Vaikka Leskinen ei ole mikään ykkösartistini, pidän monista hänen kappaleistaan. Viime kesänä päädyin ystäväni houkuttelemana pieneen Juice-kuoppaan, kuuntelin Juicen taivaallinen aulabaari -kuunnelmasarjan, kävin katsomassa Vapriikin Manserock-näyttelyn ja päädyin jopa vähän yllättäen katsomaan Coitus intin 50-vuotisjuhlakonserttia (Juice itse ei toki tässä kokoonpanossa mukana ollut, sattuneesta syystä :D). Tältä pohjalta ryhdyin lukemaan Antti Heikkisen kirjoittamaa Risainen elämä -teosta: jotain tiesin jo valmiiksi, mutta paljon uuttakin opin. Teos on hyvin yksityiskohtainen kertomus kiinnostavan ihmisen kiinnostavasta ja risaisesta elämästä. Juice eli varsin vauhdikasta, rankkaa ja traagistakin rokkielämää, joka kulutti hänet loppuun vain 56-vuotiaana. Monta kertaa mietin, millaista Leskisen elämä olisi voinut olla, jos hän olisi esimerkiksi päässyt terapiaan ja/tai saanut autismikirjon diagnoosinsa aikaisemmin (toki menneisyydessä tuskin olisi riittänyt ymmärrystä nepsyasioille siinä määrin kuin nykyään). Alkoholismista ja ihmissuhdeongelmista huolimatta Leskisen työmoraali on kuitenkin ollut uskomaton: omat levytykset ja keikat, toisille artisteille tehdyt biisit, kirjat, kolumnit syntyvät suurimmaksi osaksi ajallaan, ja miehen tuotanto on valtavan laaja. Ja kyllähän hän jonkinasteinen nero taisi ollakin, kielellisesti ainakin, vaikka sen vähempikin alleviivaaminen olisi riittänyt. Tämä on toki suurmieselämäkertojen ongelma yleisestikin. Koin kyllä syvää sielunyhteyttä Juiceen juuri kielellisen aspektin kautta: oli ihanaa lukea ihmisestä, jolle kieli ja sanat ovat yhtä valtavan tärkeitä kuin minullekin. Pieni tiivistys olisi voinut tehdä muhkealle teokselle hyvää, mutta arvostan kuitenkin Heikkisen tekemää tutkimustyötä. Materiaalia on ollut paljon, ja sen kokoaminen yhdeksi kirjaksi on varmasti vaatinut runsaasti työtä. Kirja on myös tehty juuri oikeaan aikaan: kymmenisen vuotta julkaisun jälkeen monet kirjaan haastatellut ovat siirtyneet autuaammille rokkailumaille. Tiivistysonglemaa isompi ongelma oli kuitenkin Heikkisen kirjoitustyyli. Se otti minua niin pahasti hermoon, että lukeminen oli tuskastuttavaa. Juuri graduseminaarin läpi istuneena kriteerini asiatekstille ovat aika tiukat, vaikka olenkin valmis hölläämään niitä populaarin teoksen kohdalla. Silti Heikkisen jutusteleva, rentokin tyyli ärsyttää. Maneerit toistuvat (en halua enää ikinä kuulla termiä "ottaa hapanta" viitaten alkoholin juomiseen) ja jossain vaiheessa suorat lainaukset haastattelujen kohteilta alkavat tuntua vain kirjailijan tavalta päästä kirjoittamisessaan vähän helpommalla. Haastateltavien tittelit ovat välillä vitsikkäitä, mutta eivät tarjoa asiasta tietämättömälle lukijalle tarpeellista kontekstia. Mihin hävisi jo ala-asteella päähän taottu ohje: "kirjoita lukijalle, joka ei tiedä aiheesta mitään"? Myös turha metateksti lukujen lopussa saa lukijan hapuilemaan punakynään. Kirjan taittokin oli melkoisen raskas, mutta se johtunee pokkariformaatista. 

Pirkko Saision autofiktiivinen trilogia on ollut kirjavuoteni suuri positiivinen yllättäjä, ja odotukset Punaista erokirjaa kohtaan olivat todella suuret kahden edellisen osan jälkeen. Viimeinen osa kertoo Saision opiskeluvuosista ja ensimmäisistä rakkaussuhteista. Vuosia värittävät niin taistolaisuus, seksuaalivähemmistöjen asema 1970-luvun Suomessa kuin henkilökohtaisen elämän murheet. Myös Saision kirjallinen ura ottaa ensiaskeliaan. Odotukset nousivat trilogian päätösosaa kohden ehkä kohtuuttoman suuriksi, joten siksi Punainen erokirja oli pieni pettymys, vaikka ei huono kirja ollutkaan. Yhden ihmisen elämänhetkissä näkyy suurempi kuva Suomesta, joka ei ole kovinkaan kaukana nykyajasta, mutta silti aivan erilainen. Kokonaisuus on pirstaleinen, mutta palasten välissä kulkeva punainen lanka on olemassa, joskin se tuntui välillä vähän takkuiselta ja syheröön menneeltä. Luulen kuitenkin, että tämä on niitä kirjoja, jotka paranevat uudelleen luettaessa. Merkittävän tästä kirjasta tekee myös teoksen syntyhistoria: Saisio poisti vahingossa lopullisesti teoksen ensimmäisen version, ja joutui kirjoittamaan sen alusta asti uudelleen. Epäonni muuttui onneksi, kun kirja voitti Finlandia-palkinnon. Kieltämättä en voinut olla miettimättä, millainen tämä ensimmäinen Punainen erokirja mahtoi olla. 

*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira: Punainen erokirja

21. Kirjassa on muusikko: Seljalta maailman ääreen

22. Kirjassa lomaillaan: Mestarietsivä Blomkvist vaarassa

31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä: Yellowface

33. Kirjassa ratsastetaan: Salaisuuksien kaupunki

 

Huhtikuu oli taas pikavauhtia ohi kulkenut kuukausi. Vietin melkein parin viikon pääsiäisloman kotikotona, jolloin juhlin maisteriksi valmistumistani perhepiirissä, kävin kaverin valmistujaisjuhlissa, luin ja herkuttelin, ja palasin sitten takaisin opiskelukaupunkiin valmistautumaan vappuun. Huhtikuuhun mahtui myös Zineton, johon osallistuin ensimmäistä kertaa ystäväni kanssa. Oli varsin kiva (tosin myös raskas ja intensiivinen :D) viikonloppu, ainakin siihen asti, kun taitto-ohjelma rupesi heittämään takaperinvoltteja viimeisillä metreillä...

 

 

Kuukauden biisi on Lea Lavenin Aamulla rakkaani näin. Olen katsonut Iskelmä-Suomi -ohjelmaa viime aikoina, ja bongasin biisin siitä. Surullinen biisi on kuoroineen ja jousineen suorastaan pakahduttava, ja Lavenin tumma ääni sopii siihen täydellisesti. Kappale meni parillekin kirjoitussoittolistalle, mikä selittää osittain sitä, miksi sitä tuli kuunneltua huhtikuussa niin paljon.