Toukokuussa 2022 luin seitsemän kirjaa (927 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuvaa, yksi non-fictionia, yksi uusintoja ja yksi äänikirja.
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu 220 s.
Parvela, Timo: Ansa ja Oiva suurkaupungissa (Ansa ja Oiva #2) 78 s. [U]
Hepo-oja, Briitta: Hylättyjen lasten kaupunki 5 h 3 min [K]
Koivisto, Tarmo: Mämmilä 1988-1996 (Mämmilä #3) 192 s.
Kujanen, Riikka (toim.): Luonto 99 s.
Murtomäki, Asko: Finland 12 points! Suomen Euroviisut 255 s.
Savolainen, Helina (toim.): Nyrjähtänyt todellisuus 83 s.
kotimaisia: 6
käännöskirjoja: 1
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 4
muualta: 2
Kultahattu on ollut lukulistallani jo vuosia, ja oli itse asiassa ensimmäisiä kirjoja, joita Goodreads-tilin tehdessäni lisäsin TBR-listalleni. Ja niinpä vain reilut kuusi vuotta myöhemmin päädyin tämän kirjan lukemaan :D Kultahattu sijoittuu 1920-luvun Yhdysvaltoihin ja seuraa yläluokkaan kuuluvien elämää. Tarinan keskiössä on salaperäinen Jay Gatsby, joka järjestää kartanossaan hulppeita juhlia. Tarinan kertoja, Gatsbyn naapuri Nick Carraway imaistaan mukaan Gatsbyn elämään, ja pian hän saa kuulla, että Gatsby on muuttanut taloon vain ja ainoastaan siksi, että hän haikailee nuoruudenrakastetunsa Daisyn perään. Ainoa ongelma on se, että Daisy on nykyään naimisissa. Kirja oli mielestäni kiinnostava ajankuva. Fitzgerald on kirjoittanut kirjan 1920-luvulla, eikä minulla ole syytä epäillä, että hän ei olisi ainakin jossain määrin kirjoittanut siitä, mitä hän näki ympärillään. Rikkaat elävät yläkylläisyydessä, näennäisesti vailla huolta huomisesta, mutta ensimmäinen maailmansota on jättänyt jälkensä heihinkin. Valitettavasti en kuitenkaan erityisemmin pitänyt kirjasta. Kirjoitustyyli oli raskas ja siihen oli vaikea päästä sisään. Hahmotkin jäivät etäisiksi, vaikka heidän tarinoidensa perusteella heillä olisi potentiaalia olla kiehtovia ja koskettavia. Tarina itsessään oli mielenkiintoinen, mutta tapa, jolla se kerrottiin, jätti minut kylmäksi. Sentään kirjassa oli kiinnostavaa symboliikkaa, mutta täytyy myöntää, etten jaksanut kauheasti miettiä sitä.
Viime keväänä luin Timo Parvelan lastenkirjan Ansa ja Oiva, ja nyt oli sitten hyvä hetki lukea myös tekoksen jatko-osa Ansa ja Oiva suurkaupungissa. Ensimmäisen kirjan olen lukenut lapsuudessani useamman kerran, mutta tämä on jäänyt vieraaksi (en edes muistanut, millainen kansikuva tässä oli), mutta olen kuitenkin todennäköisesti lukenut tämän ainakin kerran aikaisemminkin. Merkkasin tämän kuitenkin uusinnaksi, koska uskallan väittää lukeneeni tämän joskus. Kirja kertoo nimensä mukaisesti siitä, kuinka maalaiselämään kyllästyneet Ansa ja Oiva muuttavat suurkaupunkiin. Kaupungissa he esimerkiksi hankkivat kännykän, auttavat avaruusolentoja ja yrittävät lomailla. Mutta mitä tehdä, kun Oiva haluaisi olla merkittävä? Valitettavasti tämä(kin) kirja oli melkoinen pettymys: annoin sille vain kaksi tähteä Goodreadsissa. Rakastan Ansan ja Oivan tv-asema -tv-sarjaa, ja jotenkin on käsittämätöntä, miten huonosti tarina toimii kirjaformaatissa, vaikka muutamia tv-sarjasta tuttuja vitsejä tässäkin oli. Jotenkin nekin jäivät hämmästyttävän laimeiksi. Edellisessä kirjassa oli minusta hauskempi, tämä sai aikaan ehkä yhden tai kaksi hymähdystä. Kirjan viimeisistä luvuista tosin pidin kovasti, ne olivat ehdottomasti kirjan parasta antia.
Olen pitänyt Briitta Hepo-ojan teoksista, mutta Hylättyjen lasten kaupunki oli syystä tai toisesta jäänyt lukematta, vaikka sen ilmestymisestä on jo useita vuosia aikaa. Teos kertoo Mikosta, jonka äiti hylkää hänet metsään. Mikko löytää tiensä Hylättyjen kaupunkiin: keskellä metsää olevaan, rapistuneeseen kaupunkiin, jossa eksyneet ja hylätyt lapset asuvat keskenään. Jotain mystistä paikkaan liittyyn, mutta Mikosta tuntuu, ettei hänelle kerrota kaikkea. Mikä on se saarella asuva hirviö, jonka nimeä ei saa sanoa? Hylättyjen lasten kaupunki on viihdyttävä ja sympaatinen lasten seikkailuromaani. Siinä on jotain samaa kuin Astrid Lindgrenin Veljeni leijonamielessä tai alkuvuodesta lukemassani Matias Riikosen Matarassa. Mikko on sympaattinen päähenkilö, ja koko konsepti hylätyistä lapsista on kiinnostava. Oli myös mukavaa, että elämä keskenään ilman vanhempia ei ollut pelkkää iloa ja riemua, vaan lapsilla oli monenlaisia hankaluuksia, se toi fantastiseen romaaniin uskottavuutta. Kirjassa oli myös fantasiaseikkailuksi hyvin tummia sävyjä, alkaen jo ihan siitä, että Mikon ja muiden lasten kaltaisia on olemassa oikeassakin elämässä, eivätkä surulliset ja epäreilut kohtalot ole pelkkää fiktiota. Pidin kovasti siitäkin, kuinka Mikko otti veljekseen pienen Ola-pojan, joka myös saapuu kaupunkiin. Veljesten suhde oli liikuttava ja aito. Kirja ei kuitenkaan mielestäni oikein toiminut kokonaisuutena. Siinä oli paljon juonilankoja, jotka jäivät sitomatta: esimerkiksi Hylättyjen kaupungin taustoja olisin kaivannut enemmänkin, varsinkin, kun kirjassa väläyteltiin jonkinlaista varjohallitusta, joka olisi kaiken takana. Loppukin oli mielestäni hieman liian avoin ja hätiköity: mieleeni tulivat omat ala-asteella kirjoitetut tarinani, eikä mitenkään erityisen hyvällä tavalla. Toki kyseessä on lastenkirja, eikä minun ehkä pitäisi arvostella sitä aikuisen silmin, mutta samalla olen sitä mieltä, että kirjan suuntaaminen lapsille ei toimi perusteena juonen heikolle rakennukselle. Ehkä olisin pitänyt tästä lapsena, en tiedä. Viihdyin kirjan parissa toki näin aikuisenkin, eikä se ole yhtä huono kuin saan sen tässä kuulostamaan, mutta sen monet kompuroinnit jäivät häiritsemään.
Mämmilä-sarjakuvan lukeminen jatkui myös toukokuussa, kun kävin kotikotona. Kolmannessa kokoelma-albumissa Mämmilään saapuu 1990-luku, lama ja sen lieveilmiöt. Myös IT-ala nousee, ja kaupunkiin saapuu pakolaisia. Kokoelmassa oli tällä kertaa vähemmän politiikkaa, mistä nautin: moitinhan edellisen osan kohdalla sen politiikka- ja yrityspainotteisuudesta. Hahmot kasvavat ja vanhenevat jälleen, ja itse kunkin elämässä sattuu ja tapahtuu. Vaikka en edelleenkään pidä ihmeemmin Koiviston piirrustustyylistä, viimeistään tässä osassa huomasi sen, että hän on kehittynyt piirtäjänä kovasti. Pidin erityisesti eräästä kunnallisvaltuuston kokouksesta, jossa kuvakulmien käyttö oli lähes elokuvallista. Myös sarjakuvan viimeinen sivu lämmitti kovasti sydäntäni, ja oli ehkä jopa lempikohtani koko albumissa. Valitettavasti tämä osa oli vanhentunut huonommin kuin edelliset osat, ja toimi hyvänä esimerkkinä siitä, että mikä on 30 vuotta sitten ollut yleisesti hyväksyttyä, ei nykyään enää välttämättä toimi. Mämmilään saapuu pakolaisena Afrikasta (tarkempaa kotimaata ei missään vaiheessa mainita) Muhammed Al-Zomal, tuttavallisemmin Mukku. Tummaihoinen, suomea murtaen puhuva mies herättää kaupunkilaisissa ihmetystä ja pelkoakin, vaikka Mukku ei tarkoita mitään pahaa. En usko, että Koivisto tarkoitti aikanaan Mukun hahmolla loukata ketään, ja monesti hänen kauttaan nauretaankin juuri mämmiläläisten ennakkoluuloille ja rasismille. Mukku on kuitenkin hyvin sterotyyppinen hahmo, johon viitataan lähes joka tilanteessa n-sanalla (jota ei ole sensuroitu mitenkään). Koin oloni moneen otteeseen erittäin kiusaantuneeksi kirjaa lukiessani: miksi tällainen on ollut hyväksyttyä sarjakuvan julkaisuaikaan ja vielä myöhemminkin? Paha maku jäi suuhuni siitäkin, että kirjaan myöhemmin kirjoitetussa esipuheessakin Mukun hahmoa ylistettiin (n-sanaa huolettomasti viljellen), eikä rasistista stereotypiaa mitenkään kritisoitu. Maailma muuttuu, ja hyvä niin.
Seuraavaan kirjaan menemme pienen aasinsillan kautta. Viime syksynä luin 13-19-vuotiaiden kirjoittajien Nuoruus. Nyt. -kokoelman, josta kirjoitin näin: "Joissain teksteissä oli käytetty kekseliäästi kieltä ja tarjottu kiinnostavia näkökulmia, mutta hyvin suuri osa oli melko tylsiä ja keskenään samanlaisia, eikä niissä ollut minulle erityisen suuria oivalluksia. Luulen, että suhtauduin tähän kokoelmaan hieman liian ankarasti, sillä kirjoittajat olivat kuitenkin nuoria. [...] Odotin tältä kuitenkin enemmän. Olisiko tämä uponnut minulle paremmin esimerkiksi silloin, kun olin itse yläasteikäinen? Mahdotonta sanoa." Kun sitten eräällä kirjastoreissulla huomasin hyllyssä Turun yliopiston luovan kirjoittamisen ainejärjestö Kammio ry:n antologian vuodelta 2020, päätin lainata sen ja katsoa, millaisia tekstejä siinä olisi. Niiden kirjoittajat olisivat lähempänä omaa ikääni ja elämäntilanteetkin todennäköisesti muistuttaisivat enemmän omaani, iskisikö se paremmin kuin teinien kirjoitukset? Spoiler alert: iskivät. Vuoden 2020 antologian nimi on Luonto, ja luonto on myös teoksen teema. Se sisältää monipuolisesti proosaa ja runoja, jotka käsittelevät luontoa useasta eri näkökulmasta. Tekstit ovat mielenkiintoisia ja erilaisia, ja kirjoittajat todella taitavia, mielestäni ihan ammattikirjoittajatasoa! Jos jotain kirjassa moitin, niin sitä, että joissain teksteissä luontoteema jäi hyvin ohueksi. Tämä ei välttämättä tehnyt tekstistä huonoa, mutta joidenkin tekstien kohdalla mietin, olisiko niiden paikka jossain muualla kuin nimenomaan tässä antologiassa. Lempinovellejani olivat Riikka Kujasen Etäisyys/läheisyys, Linnea Lahtisen Hukkumisleikki, Pauli Thurénin Kaksi sateenkaarta, Helinä Savolaisen Jääkraateri ja Ella Sariolan Sudet. Runoista puolestaan suosikkejani olivat Roosa Liina Levolan, Siri Mikkolan sekä Ruusa Auvisen tekstit.
Olin selaillut Finland 12 points! Suomen Euroviisut -kirjaa viime syksynä kirjakaupassa, ja kiinnostunut kovasti. Kun bongasin sen hyvin halvalla samaisen kirjakaupan alennusmyynnistä alkuvuodesta, päätin kotiuttaa sen hyllyyni, rakastanhan Euroviisuja koko sydämestäni. Kun viisuviikko jälleen toukokuussa koitti, otin kirjan luettavakseni. Kirja käy läpi kaikki historian Euroviisut aina vuodesta 1956 alkaen (Suomi tosin oli ensimmäistä kertaa mukana vasta 1961) aina vuoden 2007 Helsingin viisujen kynnykselle. Kirjan nimen mukaisesti näkökulma keskittyy Suomen viisuhistoriaan. Kirja rakentuu niin, että jokaiselta vuodelta kerrotaan ensiksi Suomen viisukarsinnoista ja niiden voittobiisistä, ja sen jälkeen kerrotaan hieman lyhyemmin itse kansainvälisestä kilpailusta. Lisäksi kirjassa oli joka vuodelle hyvät taulukot niin Suomen karsinnoista kuin viisufinaaleistakin, ja erityisesti niihin tulen varmasti palaamaan useita kertoja myöhemminkin. Pidin todella paljon myös kirjan visuaalisesta ilmeestä! Kirjassa oli minulle jonkin verran tuttua asiaa, mutta opin myös paljon uutta. Minua yllätti esimerkiksi se, että Suomen mediassa Euroviisuihin on oikeastaan aina suhtauduttu vähättelevästi: jotenkin oletin, että ainakin ensimmäisinä kilpailuvuosikymmeninä kilpailuista oltaisiin oltu enemmän innoissaan. Kirja toimi mielestäni oivana muistutuksena siitäkin, että vaikka Suomen viisumenestys ei ole varsinaisesti päätä huimannut, ihan viimeisiä sijoja Suomella on loppujen lopuksi melko vähän: vuosina 1961-2007 Suomi oli viimeisellä sijalla vain kahdeksan kertaa. (Toki kaksi kertaa Suomi jäi semifinaaleihin, ja 1990-luvun viisusääntöjen takia Suomi ei useampana vuonna päässyt kilpailemaan ollenkaan). Olisin kaivannut kirjaan hieman laajempaa näkökulmaa kansainvälisiin kilpailuihin: joitakin tärkeitäkin faktoja jouduin itse googlettamaan (kuten miksi viisuja ei jonain vuonna järjestettykään edellisen vuoden voittajamaassa), mikä on tietokirjaa lukiessa hieman heikko esitys. Toki ymmärrän, että kirjassa on haluttu pitää fokus juuri Suomen viisuhistoriassa. Kirjan julkaisusta on yli 10 vuotta aikaa, ja viisuissa on sattunut ja tapahtunut sittemmin kaikenlaista, esimerkiksi parin vuoden takaisin pisteenlaskusysteemin uudistus. Uusi vastaava kirja voisi siis olla jossain vaiheessa paikallaan! Ajan hampaan nakerruksen näkee siitäkin, että kirjassa käytetään halventavaa nimitystä romaneista ja väärää termiä transsukupuolisuudesta. Näiden moitteidenkin jälkeen voi kuitenkin sanoa, että Finland 12 points! on monipuolinen tietokirja, jota voi suositella niin viisunoviisille kuin kokoeneemmallekin fanille.
Luonnon kaveriksi lainasin myös Kammio ry:n antologian vuodelta 2019. Nimensä mukaan Nyrjähtänyt todellisuus kertoo hetkistä, jolloin todellisuus jollain tavalla nyrjähtää. Teema ohjaa ajatukset automaattisesti spefiin, mutta antologiassa on myös reaalimaailmaan sijoittuvia tekstejä. Tässä teemaa käsitellään mielestäni mielenkiintoisemmin kuin Luonto-antologiassa. Vuoden 2020 antologan lailla tämäkin sisältää sekä proosaa että runoja. Nautin Nyrjähtäneen todellisuuden tekstien tarinanrakennuksesta ja kielenkäytöstä. Lempinovellejani olivat Helinä Savolaisen Flamingoja, Johanna Aspin Kuolonrievun kohtalonhetket, Shimo Suntilan Hämeenkuilu, Anna Lappalaisen Niille jotka itkevät tanssiessaan, Isa Lehtisen 19.38 ja Linnea Lahtisen Sokerista tehty, ja -runojani Karoliina Tervosen Värikoordinoitu instafeed, Lyyra Virtasen Anomus ja Hilma Willandtin Raaka leikki.
(En voi varsinaisesti sanoa tuntevani ketään kirjan kirjoittajista, mutta heidän joukossaan on pari, joiden kanssa olen ollut jonkin verran tekemisissä. Pyrin kuitenkin siihen, ettei tämä vaikuttanut arviooni, ja olin niin objektiivinen kuin vain suinkin pystyn.)
*********
Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
5. Kirjassa sairastutaan vakavasti: Hylättyjen lasten kaupunki
10. Kirjan nimi on mielestäni tylsä: Luonto
31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää: Finland 12 points! (Euroviisut ovat minulle kovin tärkeät!)
Tuntuu, että toukokuussa kotini opiskelijakaupungissa oli lähinnä varikkopysähdyspaikka, jossa nukuin, heitin likaiset vaatteet pyykkikoriin ja pakkasin reppuni uudelleen lähteäkseni johonkin. Toukokuussa kävin kaksi kertaa kotikotona (molemmilla kerroilla harrastin monenlaista kulttuurihippalointia) ja näiden reissujen välillä Tampereellakin ystäväni luona, jossa katsoimme yhdessä Euroviisut. Opiskelukaupungissa ollessani majoitin pääsykoevierasta, kävin museossa ja ihastelin kirsikankukkia ja kukkivia syreenejä. Toukokuhun mahtui myös kesätyöpaikan saaminen (oman alan töitä! Ensimmäistä kertaa koskaan!), vuoden viimeisen esseen palauttaminen ja erääseen maisteriohjelmaan hakeminen. Olen nyt siis kesälomalla! Huolimatta siitä, että olen toukokuussa juossut tukka putkella sinne tänne, luin enemmän kuin moneen kuukauteen. Toki suuri osa kirjoista on melko ohuita, mutta kuitenkin! Kun kiireet helpottavat, on lukemiseenkin enemmän jaksamista ja motivaatiota. Hyvin suuri osa kuukauden luetuista kirjoista oli tosin jossain mielessä pettymyksiä, mutta oli kuitenkin ihanaa, että sain ylipäätään luettua jotain!
Kuukauden biisi on Serbian euroviisuedustaja, Konstraktan In corpore sano. Serbian biisi oli ehkä lempparini tänä vuonna, melkoinen korvamato ainakin! Hyvä esimerkki siitä, että pienilläkin eleillä biisi ja esitys voi jäädä viisuissa mieleen!
Kaunista kesäkuuta!
