Teepannu

Kuuman höyryn kiehkuroita,
kun vesi valuu pannuun.
Teelehdet tanssivat,
vedestä tulee polttavaa, tummaa juomaa
vanhan rouvan kupeitten suojissa.

Suljetaan ulkomaailman pimeä, kylmä
meidän taikapiirimme ulkopuolelle
sen keskellä vanha rouva
hän yhdistää meidät toisiimme,
kun annamme elämämme eliksiirin valua nokasta
henkäyksenohuisiin kukkakuppeihin.

Lämmintä juomaa kupeittain.

”Otatko maitoa? hunajaa? sitruunaa?”

Vanhan rouvan suojissa tee on pyhimmässä muodossaan
ja sellaisena minäkin sen tahdon
tuntea kuuman tunteen sisälläni, lämmittävän sormenpäissä asti.
Sen väkevän, tumman,
jota vanha rouva sisällään on hauduttanut tuhansia kertoja aiemminkin,
vuosisatoja,
ja josta me saamme menneiden aikojen voimaa,
esiäitien viisautta,
vaikka kello näyttää tässä ja nyt.

Jatkamme,
kunnes pannu on jälleen tyhjä.
Tyhjien kuppien pohjilla on yksittäisiä teelehtiä,
poltetuissa suissa tyhjä, kylmä tunne.
Vanhan rouvan poski viilenee,
kunnes joku kaataa jälleen hänet täyteen kiehuvaa, höyryävää vettä.

 

 ***

 

Päädyin lukemaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan (kenties jopa vuosiin) syksyllä 2021 luovan kirjoittamisen johdantokurssille kirjoitetun runon. Kurssilla se sai huonot pisteet, mutta huomasin pitäväni siitä itse edelleen, ehkä jopa enemmän kuin silloin, kun kirjoitin sen. Siinä on tyylikikkailuja, joita en normaalisti harrasta, mutta se on jälleen hyvä osoitus siitä, että epämukavuusalueelle kannattaa välillä mennä.