keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Novelli: Seitsemän kukkaa

Olohuoneen pöydällä aaltomaljakossa on seitsemän punaista tulppaania. Lasken laukun tuolille ja katson näkyä hämmentyneenä. Pöydältä on raivattu pois sanomalehtien vuoret ja tyhjät kahvikupit ja niiden tilalle on levitetty puhdas, sinisenkirjava liina. En muista, milloin meillä olisi viimeksi ollut näin siistiä. 

Utu astuu keittiöstä olohuoneeseen. Hän on ollut koko päivän kotona ja siltä hän todella näyttääkin: vanhan kirjavan villapaidan ja haalistuneen farkkujen muodostaman asukokoinaisuuden kruunaa vielä hänen äitinsä ruudullinen esiliina. Hän hymyilee ja suutelee minua poskelle. 
– Hei kulta, hän sanoo hellästi. – Oliko mukava päivä? 
– Pitkä ja raskas, huokaisen ja lysähdän pöydän ääreen.
Utu istuu viereeni ja pörröttää hiuksiani.
– Ruoka on kohta valmista. Tein lasagnea. 
Suljen silmäni ja hymyilen. Helmikuisen iltapäivän aurinko paistaa ikkunasta kasvoihin. 

 – Sinäkö nuo kukat toit? 
Utu nyökkää. 
– Kukas muukaan? 
– Niitä on seitsemän, huomautan. 
– Niin. 
– Tarvitseeko niitä olla noin monta? kysyn ja avaan silmäni. Utu kohauttaa olkapäitään. 
– Ajattelin, että se olisi kiva. Kun on ystävänpäivä ja kaikkea, hän mutisee. 
– Voi rakas, meillä on vuokrakin maksettavana! Ja jos ruokarahat loppuu, sinä kyllä saat keittää nuo tulppaanit meille kastikkeeksi, nauran. Utu tuijottaa maljakkoa liian keskittyneenä ollakseen oikeasti kiinnostunut kukista. 
– Menen ottamaan lasagnen uunista, hän sanoo ja palaa keittiöön. Jään katsomaan hänen peräänsä ymmärtämättä, miksi hän käyttäytyy noin. 

Vaihdan vaatteet ja tulen keittiöön Udun luo. Tuoksuva, höyryävä lasagne on nostettu pinttyneen likaiselle hellalle. Haaveilemme omasta asunnosta ja keittiöremontista, mutta nekin ovat niitä asioita, jotka on siirretty ajatuksissa siihen myyttiseen valmistumisen jälkeiseen aikaan. Utu on riisunut esiliinansa ja ripustanut sen naulaan. 
– Voin kattaa pöydän, ehdotan. Utu kohauttaa taas hartioitaan. 
– Jos haluat. 
Ottaessani lautasia kaapista vilkaisen häntä sivusilmällä. Äskeinen hymy on vaihtunut kireiksi leukaperiksi ja kurtistuneiksi kulmiksi. Utu taittelee lautasliinat viuhkoiksi, asettelee haarukat ja veitset paikoilleen ja ottaa maitopurkin kaapista kasvoillaan yhä se sama ilme. Hänen kätensä vapisevat. Minun tekee mieli kysyä, mikä hänellä on. Olinko sanonut jotain väärää? 

Illalla makaamme sängyllä, minun pääni Udun sylissä. Telkkarissa pyörii huono romanttinen komedia, jossa mies aikoo juuri ottaa naiselta silmälasit pois ja tehdä hänestä kauniin. 
– Miksei ystävänpäivänä voida näyttää jotain oikeasti hyvää leffaa? ihmettelen. Utu leikkii hiuksillani.
– Minulla on sinulle jotain, hän sanoo ja nousee ylös. Hän astelee kuluneelle lipastolle, avaa sukkalaatikon ja ottaa sieltä litteän paketin. Kohottaudun istumaan. Meillä ei ole ollut ikinä tapana muistaa toisiamme lahjoilla ystävänpäivänä. Opiskelijabudetti sallii hädin tuskin vuosipäivälounaan intialaisessa ravintolassa. Utu istuu viereeni ja ojentaa paketin minulle. 
– Hyvää ystävänpäivää, rakas, hän toivottaa ennen kuin suutelee minua. 

Avaan paketin varovasti. Tiilenvärinen paperi rapisee repeytyessään ja paljastaa värikkään, kiiltävän kirjankannen. 
– Kukkien kieli, luen kirjan nimen ääneen ja katson Utua epäuskoisena. – Et voi olla tosissasi.
– Miksen olisi? Utu kysyy viaton katse haaleanharmaissa silmissään. Lasken kirjan käsistäni. 
– Ensin ne tulppaanit ja nyt kukkakirja! Mikä pakkomielle sinulla on? huudahdan tietämättä, alkaisinko itkeä vai purskahtaisinko nauruun. Utu kääntyy katsomaan elokuvaa. Television kelmeä valo saa hänen kasvonsa näyttämään todella kalpeilta. 
– Luulin, että pitäisit niistä, hän sanoo hiljaa ja vilkaisee minua alta kulmain. 
– Minä olen meistä se, joka istuu illat lähi-Siwan kassalla, jotta saataisiin maksettua vuokra ja vatsat täyteen ja sinä vaan ostelet kukkia ja turhia kirjoja, kivahdan. Utu kääntyy minuun päin ja ottaa kirjan käteensä sängyltä. 
– Voisitko silti lukea tätä? hän kysyy selaillen sivuja. – Ihan vain minun mielikseni. 
– Joo, joskus kyllä, vastaan ärtyneenä ja otan kirjan hänen kädestään. Lasken sen lattialle. 
– Tarkoitin, että voisit lukea sitä nyt, Utu sanoo haroen pitkiä hiuksiaan. 
– Miksi se on sinulle niin tärkeää? huudahdan. – Etkö voisi sanoa suoraan tuon typerän salaperäisyyden sijaan? 
– Lumi...
– Sano suoraan tai ole hiljaa! huudan. 

Utun kasvojen ilme muuttuu. Kulmat vetäytyvät kurttuun, suu mutruun, katse tummuu. Hän nousee sängyltä ja kävelee ovelle. Hartiat jännittyvät villapaidan virttyneiden hartioiden alla. Sängylle jäänyt lämmin kohta viilenee yhtä nopeasti kuin paniikki ottaa ruumiini valtaansa. 
– Utu! Mihin sinä menet? 
– Tupakalle, kuuluu vastaus. 
– Mutta ethän sinä ole polttanut enää vuosiin, parahdan ja aion nousta sängystä, mutta ovi ehtii kolahtaa kiinni. Kaadun makaamaan sänkyyn selälleni ja tuijotan kattoon. Toivottavasti hän otti takin. 

Televisiossa mies polvistuu naisen eteen sormusrasia kädessään. 


***
Novelli, jonka kirjoitin silloin, kun olisi pitänyt tehdä kaikkea muuta kuin kirjoittaa novellia. Jos jokin tekstissä jäi epäselväksi, suosittelen googlettamaan kukkien kielen. Tulppaaneista en tähän hätään kuvaa löytänyt, mutta Jane Austenin kotimuseon kukkaset saavat kelvata. 

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kirjahamsterin onnenhetki

Olen jo vuosia haaveillut saavani koko L. M. Montgomeryn Anna-sarjan omaan hyllyyni. Muutama osan olenkin jo vuosien myötä ehtinyt itselleni haalia, mutta useampi osa kokoelmastani puuttui silti. Eipä puutu enää.


Kolme puuttuvaa osaa käytettynä, mutta erittäin hyväkuntoisina. Hinta 10€. Juuri se painos, josta haaveilin. Ostopäätöstä ei tarvinnut kovin kauaa harkita. 


Hyllyssäni oli ennen tätä suomeksi vain Annan unelmavuodet, Anna opettajana ja Annan perhe. Kaksi jälkimmäistä on suomennettu (ja myös kirjoitettu) myöhemmin kuin muut sarjan osat, eikä niitä ole saatavana kuin uutena painoksena. Kun omistin vain Annan perheen, mietin pienen pääni puhki, minä painoksena haluaisin sarjan. Jos kaikki olisivat tätä uutta painosta, sarja näyttäisi täydellisen yhtenäiseltä hyllyssä. Toisaalta silmääni miellytti enemmän vanhat suomalaiset painokset, mutta valinnanvaraa oli niissäkin: "nauhakannet" vai Eeli Jaatisen kannet? 


Ratkaisun avaimeksi muodostui lopulta kirjaston poistomyynnistä nappaamani Annan unelmavuodet. Kansi on mahdollisesti kaikista kyseisen kirjan kansivaihtoehdoista. Tämä sinetöi päätökseni hankkia Jaatisen kansilla varustetut painokset. 


Katsokaa, miten kauniita ne ovat!! 

Nyt kokoelmastani puuttuu enää Sateenkaarinotko ja suomenkielinen Kotikunnaan Rilla. (Annan jäähyväisiä en hyllyyni hae, koska en laske sen kuuluvan viralliseen sarjaan.) 

Ikävä heijastus kirjojen selkämyksissä :/ Tuosta Rillasta ei meinaa saada mitään selvää! 

"Kindred spirits are not so scarce as I used to think. It's splendid to find out there are so many of them in the world." (Anne of Green Gables)

Ihanaa ystävänpäivää kaikille!! <3

torstai 9. helmikuuta 2017

Tammikuun luetut 2017

Tammikuussa 2017 luin neljä kirjaa (675 sivua), joista kaksi oli spefiä ja myös uusintoja ja yksi näytelmä. 

Sisältää hyvin todennäköisesti spoilereita.

Koivisto, Sesse: Tapiiri sohvapöydän alla 258 s. 
Adams, Douglas: Elämä, maailmankaikkus ja kaikki (Linnunrata #3) [U] 158 s. 
Moliére: Saituri 123 s. 
Adams, Douglas: Terve ja kiitos kaloista (Linnunrata #4) [U] 136 s. 

kotimaisia: 1
käännettyjä: 3
omasta hyllystä: 3
muualta: 1
Uudelleen luettua -haaste: 2 (Nostalgisoija)

Rakastin Sesse (ja Ilkka) Koiviston kirjoja ollessani ala-asteikäinen. Kun Ilkka Koivisto aloitti työnsä Korkeasaaren johtajana vuonna 1968, saarella ei ollut vielä orpojen ja sairaiden eläinten ympärivuorokautista hoitoa, joten Koivistot joutuivat ottamaan kotiinsa milloin mitäkin eläimiä, tiikerinpennuista pesukarhuihin. Olen jo vuosia haaveillut lukevani nämä kirjat uudelleen, ja kuin tilauksesta löysin Helsingin kirjamessuilta Sesse Koiviston uuden kirjan, johon on koottu edellisten kirjojen tarinoita ja myös päivitetty niistä tuttujen eläinystävien myöhempiä kuulumisia. Tämä ihana kirja sai kunnian aloittaa kirjavuoteni. Kirjaa lukiessani naurahtelin usein ääneen (puhumattakaan siitä, kuinka monta kohtaa luin seuralaisilleni), mutta välillä sai olla pyyhkimässä kyyneliäkin silmistä. Tarinat on kerrottu niin lämpöisesti ja elävästi, että harvasta kirjasta tulee näin hyvä olo.

Linnunrata-trilogian uusintaluku jatkui tammikuussa. Kolmas osa ei ole koskaan ollut suosikkini, eikä se siihen asemaan noussut nytkään, vaikka siinä esiintyykin eräs lempihahmoistani (Zem-patja), ja vieraillaan maailmankaikkeuden rajuimmissa bileissä. Juoni ei kuitenkaan ole yhtä mielenkiintoinen kuin edellisissä osissa ja tuntuu välillä vähän liiankin sekavalta. Osasyy tähän voi tietysti olla iltasatukirjan ongelma: kuolemanväsyneenä saattoi joitain juttuja mennä täysin ohi. Plussaa kuitenkin Paul McCartney -vitseistä, joita en muistanut ollenkaan. 

VAROITUS. Alla olevassa kuvassa on spoileri. 
Saiturin luin äidinkielen kurssille. Olen näköjään päätynyt siihen vaiheeseen, että valitsen kouluun luettavat kirjat vähäisen sivumäärän perusteella. Saiturin lukaisi yhdessä illassa. Viihdyin näytelmän parissa mainiosti ja naurahtelin välillä ääneenkin. Harpagonin piirteet on vedetty niin överiksi kuin on mahdollista. Hänen rinnallaan muut hahmot jäävät hieman valjuiksi, mutta viihdyin näytelmän parissa silti. Maanantai-illan rentoutumishetkeen täydellinen kirja. Sain vinkin piirtää henkilökartan ja se todellakin tuli tarpeeseen: melkein kaikki ovat rakastuneita toisiinsa, ihmiset ovat toistensa lapsia ja vanhempia ja kaiken keskellä pyörii vielä koko joukko palvelijoita. (Suosittelen, että ette lue näytelmän alusta henkilöluetteloa, se nimittäin spoilaa muutaman henkilön suhteen toisiinsa. Tein henkilökarttani henkilöluettelon pohjalta ennen lukemista, joten myös alla olevassa piirroksessa näkyy sama spoileri.)


Terve ja kiitos kaloista puolestaan on ensimmäisen osan oheella lempiosani Linnunradasta. Arthur ja Fenchurch ovat yksi kaikkien aikojen lempipareistani. Kirjassa ei tunnu olevan yhtään turhaa kohtausta. Edellisten osien avaruuspoukkoilu vaihtuu rauhalliseen tahtiin maapallolla, mutta se on toisaalta hyvä hengähdystauko ennen viimeistä osaa. Arthurin onnellisuus tuntuu lukijastakin hyvältä, joskin omaan onnellisuuteeni sekoittui pientä katkeruutta tietäessäni seuraavan osan tapahtumat. Nautin Adamsin tavasta aloittaa luvut ("Ford Prefect heräsi ammuskeluun."), ja tässä osassa kiinnitin asiaan entistä enemmän huomiota. Iltasatuhetkeä tuli odotettua innolla, kun tiesi hyvän kirjan odottavan. Jos jotain negatiivista kirjasta pitää sanoa, niin Fordin osuus on surullisen pieni. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada. (Lisäksi tahtoisin todellakin tietää, miten Trillianilla ja Zaphodilla menee ja mitä Fordin mainitsemat "lapset tai jotain" ovat.) 

Tammikuun aloitti aivan mahtava matka kylmään pohjoiseen, tarkemmin sanottuna Rovaniemelle. Reissuun mahtui puolipakotettu Hamilton-maraton kahdessa osassa, poro, pikkujoulut, leffoja (Imitation gamea suosittelen erittäin paljon!!), älykästä ja vähemmän älykästä keskustelua, Antti Tuiskun Mä hiihdän, maailman hienoin piparitiipii, historian eeppisimmät ABBA-bileet ja ihmisiä, jotka ovat äärettömän rakkaita. Paluu arkeen oli erittäin raskas: tässä jaksossa koulu alkaa joka aamu kahdeksalta. Olen ollut todella väsynyt, varsinkin, kun koulujutut tuntuvat aina kasautuvan viikonlopuille. En ole viettänyt yhtäkään vapaata viikonloppua loman jälkeen ja valitan aiheesta ihan liikaa. Positiivista koulussa tosin on wanhojentanssiharkat, jotka tarjoavat ansaittua hengähdystaukoa muuten väsyttävästä jaksosta. Tanssit alkavat olla jo mukavasti hallussa, ja mekko tykötarpeineen odottelee kaapissa valmiina. Vielä ei stressaa, mikä on yhtä aikaa sekä helpottavaa että huolestuttavaa, mutta kyllähän tässä parin viikon aikana ehtii sitäkin harrastaa... 

Helmikuussa odottelee wanhojen lisäksi koeviikko ja isoskoulutusta, mutta onneksi sitten on jo hiihtoloma! Viikonloppuna olisi tarkoitus raivata kouluhommilta hieman aikaa ja käydä katsomassa monien hehkuttama La la land. Pieni rentoutumishetki tulee kyllä tarpeeseen!


Rovaniemi-retken jälkeen olen kuunnellut ahkerasti Hamilton-musikaalia (jotkut saattaisivat väittää, että liikaakin). Jos ette ole tutustuneet, suosittelen kyllä! Vähän erilainen kuin perinteiset musikaalit.

Aurinkoista helmikuuta!