Melkein unohdin kesän ämpärilistan kirjoittamisen!
Osasyy siihen tosin on, etten ole edes tehnyt mitään suunnitelmia. Toukokuussa on tapahtunut niin paljon, että on pitänyt keskittyä täysillä siihen, eikä ole ehtinyt haaveksia kesästä. Lisäksi eräs unelmien kesätyöpaikka meni sivu suun, mikä myös pisti jo ennestään epämääräisiä suunnitelmia uusiksi.
Mutta oli miten oli, tässä olisi lista asioita, joita haluaisin tehdä kesän 2019 aikana. Sääntöjä on tuttuun tapaan vain yksi: listan suorittamista ei saa stressata!
Kesällä 2019 minä
• luen Täällä Pohjantähden alla (ainakin ensimmäisen osan)
TBR-listalla jo vuosia kiikkunut Täällä Pohjantähden alla voisi olla tämän kesän klassikko. Ensimmäisen osan tulen lukemaan Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, mutta muutkin osat tulevat mahdollisesti luettua kesän ainana. Odotukset ovat kyllä korkealla!
• käyn mummolassa
Edellisestä kerrasta on aikaa.
• järjestän piknikin kaveriporukan kanssa
Lähes perinteinen kevätpiknik taisi tänä vuonna jäädä toteutumatta, mutta onneksi sen voi järjestää myöhemminkin. Toivotaan hyviä ilmoja!
• teen kesäretken paikkaan, jossa en ole ennen käynyt/jossa käymisestä on vuosia aikaa
Toissa kesänä kävimme parhaan ystäväni kanssa Tampereella ja viime kesänä Helsingissä, joten kesäretki on jo perinne. Paikka ja aika ovat vielä auki, mutta olisi huiman kivaa tehdä kunnon seikkailu ja mennä molemmille vieraaseen paikkaan!
• nautin kahden kaupungin kesästä
Säästösyistä tulen viettämään kesäni pääosin kotikotona, mutta aion kyllä käydä välillä myös nykyisessä kotikaupungissani. Kotikotona jännittävin kesäpuuha on todennäköisesti ruohon kasvun tarkkailu, mutta opiskelukaupunki on todennäköisesti kesällä aivan ihana, ainakin se on nyt toukokuussa ollut.
• katson yhden musikaalin ja kuuntelen yhden
Perinteinen listan musikaali-kohta! Vaihtoehtoja on runsaasti molempiin. Tällä hetkellä kuunneltavien listalta kutkuttaisi eniten ehkä Hadestown.
• pidän pienen kirjoitustauon
En ikinä olisi uskonut, että sanoisin näin, mutta kaikkea sitä kuulee kun vanhaksi elää. Olen tehnyt Pusun kolmosversion kanssa todella tiukasti töitä tammikuusta asti ja vaikka rakastankin editoimista ja kirjoittamista yleensä, huomaan, että olen hieman uupunut. Päälle tekee todennäköisesti erittäin hyvää pitää vähän taukoa koko hommasta, joten en aio ottaa kesälle mitään sen isompaa projektia. Tekisi kyllä mieli kirjoitella novelleja, mutta en ota niistä stressiä, enkä tee minkäänlaisia aikatauluja. Ehkä tämä on tietynlainen paletin puhdistus: syksyllä voi taas hyökätä projektien kimppuun uusin voimin. Kirjoitustauko ei tarkoita sitä, että kaikki kirjoittaminen olisi ehdottomasti kiellettyä, ei suinkaan: jos tulee inspistä ja intoa kirjoittaa, sitten kirjoitan, mutta en pakota itseäni. (Vaikka faktahan on se, että jos ei koskaan pakota itseään, ei saa mitään aikaiseksi. Nyt minun ei tarvitse saada, joten minun ei myöskään tarvitse pakottaa itseäni.) Tavallaan olo on vähän haikea: kesä on kuitenkin ollut jo vuosia se aika vuodesta, jolloin aikaa kirjoittamiseen kunnolla on, mutta kokeillaan vaihteeksi tällaista!
• osallistun kansallispukujen tuuletustapahtumaan
Elokuussa järjestetään kansallispukujen tuuletustapahtumia ympäri Suomea, ja kun on tilaisuus laittaa kansallispuku päälle, minähän tartun siihen! Tässä on tosin pieni säätekijä: jos tuuletuspäivänä elohopea kiipeää hellelukemiin, taidan jättää hyvin villaisen asukokonaisuuden kaappiin.
• juhlin synttäreitä
Täytän elokuussa 20 (!!) vuotta. Koska pyöreitä täytetään vain kerran kymmenessä vuodessa, olisi kiva juhlistaa merkkipaalua jotenkin. (Ehkä se auttaisi unohtamaan pienen ikäkriisin...) Varsinaisen syntymäpäiväni vietän muissa kuin juhlimismerkeissä, mutta jospa keksisin jonkin tavan juhlia jo sitä ennen.
Sellainen lista tällä kertaa! Palataan asiaan sitten syssymmällä ja katsotaan, miten kohtien täyttäminen sujui.
Kaikista musikaaleista ei ole tehty elokuvaversiota. Tämän sain huomata silloin, kun aloin yläasteen loppupuolella innostumaan musikaaleista enemmänkin. Aluksi panikoin: miten minä nyt voin ikinä tutustua mielenkiintoisiin musikaaleihin, jos en voi katsoa niitä? Pelkästään musikaalien kuunteleminen oli pitkään minulle todella suuri kynnys, mutta olen harjoitellut sitä. Nyt jaan musikaalitohtorin ominaisuudessa teille ensin vinkkilistan musikaalien kuunteluun, minkä jälkeen esittelen teille pari musikaalia, joista on vain lavaversio. (Poikkeukset tosin vahvistavat säännön, niistä lisää myöhemmin.) Olisin itse toivonut tällaista vastaavaa listausta, kun aloitin kuuntelemaan musikaaleja, joten toivon, että tästä on jollekulle iloa ja hyötyä!
Vinkkejä musikaalien kuuntelemiseen:
1. Ihan ensiksi täytyy löytää musikaali jostain. Jos omistat Spotify-tunnukset, kokeile etsiä sieltä. Todennäköisesti sieltä löytyy etsimäsi. Myös Youtubeen on ladattu cast recordingeja, parhaassa tapauksessa jopa sanojen kanssa. Toki myös fyysiset cd-levyt ovat vaihtoehto!
2. Näppärästi aasinsiltaa pitkin sanoihin! Seuraava vaihe on nimittäin etsiä musikaalin sanat jostain. Itse suosin Geniusta, jossa on helppo siirtyä aina seuraavaan biisiin musikaalin edetessä, mutta muitakin sivustoja on. Jos tuuri käy, löytyy sanoitukset myös Youtube-videoista.
3. Etsi juonitiivistelmä. Toki joissain musikaaleissa on helppo juoni seurata, mutta monesti pelkkien biisien perusteella tarinasta ei saa kiinni, joten Wikipedia on paras ystäväsi! Tosin suomiversiossa ei ole kaikille musikaaleille edes omaa artikkelia, juonitiivistelmästä puhumattakaan, joten joudut hieman käyttämään kielitaitoasi. Kaikki tässä postauksessa linkatut juonitiivistelmät vievät englanninkieliseen Wikipediaan.
4.Musikaali kuunneltu? Aika tutkia, miltä lavalla näyttääkään. Tämä vaihe ei ole pakollinen, mutta itse tykkään tehdä niin, koska pelkästään musikaalin kuunteleminen jättää ison osan esityksestä pois. Promoklippejä löytyy lähes joka musikaalista: niistä näkee lavastusta, puvustusta, koreografioita... Toki Youtubessa liikkuu myös bootlegeja, eli laittomasti yleisöstä kuvattuja videoita. On jokaisen oma valinta, tahtooko niitä katsoa. Tässä postauksessa linkatut esitykset ovat kuitenkin kaikki joko promoklippejä, esiintymisiä Tony-gaalassa tai muuten laillisia taltiointeja.
Heh, listan ensimmäinen musikaali on poikkeus aiemmin mainittuun sääntöön: Hairista on tehty elokuva vuonna 1979, mutta olen itse nähnyt vain lavaversion, ja elokuva ilmeisesti poikkeaa siitä melkoisesti. Hippimusikaali sijoittuu 1960-luvun lopun Yhdysvaltoihin, jossa rauhaa ja pitkinä liehuvia hiuksia kannattava ryhmä elää elämäänsä. Musikaali on enemmän ajankuvaus kuin juonellinen tarina: se käsittelee Vietnamin sotaa, huumeita, suhdetta vanhempiin, vapaata rakkautta ja seksuaalista vapautumista. Toki kaiken keskellä kulkee erään heimon jäsenen, Clauden, tarina, mutta se hukkuu mielestäni hieman kaikkeen muuhun. Hair ei ole juonettomuutensa vuoksi suosikkimusikaalejani, mutta rakastan hippiestetiikkaa ja teoksen musiikkia. Inhoan sanaa voimauttava, mutta Hair on juuri sitä: se näyttää keskisormea yhteiskunnan normeille ja kauneusihanteille ja antaa kaikkien karvojen rehottaa eikä arastele kehoaan. Musikaalin teemat ovat näin 50 vuotta myöhemmin edelleen ajankohtaisia. "One, two, theree, four, we don't want your fucking war!"
Klassikkoteokseen perustuva Jekyll & Hyde kertoo tutun tarinan tiedemies Henry Jekyllista, joka kehittää aineen, jonka vaikutuksesta hän muuttuu verenhimoiseksi ja väkivaltaiseksi Edward Hydeksi, joka rellestää pitkin 1800-luvun Lontoota. Jekyll & Hydessa ihastelen joka kerta paitsi miespääosan muuntautumista kohteliaasta ja puhdasäänisestä Jekyllistä räkäiseksi ja käheäksi Hydeksi (Confrontation, ei mulla muuta), myös uskomatonta ensemblea, joka sai minut ensimmäisellä kerralla itkemään ja aiheuttaa vähintäänkin kylmät väreet joka ikinen kerta. J&H on siitä mielenkiintoinen musikaali, että siitä liikkuu monia eri versioita, jotka ovat juoneltaan suhteellisen samanlaiset, mutta joitain kappaleita on korvattu toisilla tai ne puuttuvat kokonaan. Siksi linkkasin Spotifysta löytyvät molemmat versiot. Oma suosikkini on tuo ensimmäinen, vaikka siitä puuttuukin Bring on the men, joka on yksi ehdottomista suosikeistani koko musikaalissa. (Se on myös yhden naisen musikaalikaraoken suosikkinumeroita, olenhan juuri tarpeeksi viettelevä ja vaarallinen siihen rooliin...)
Wicked perustuu George McGuiren Noita-romaaniin, joka puolestaan perustuu Ihmemaa Oz -musikaaliin ja romaaniin. Wicked kertoo tarinan Ozin noidista, Glindasta, josta on tuleva Pohjoisen hyvä noita, ja Elfabasta, joka tunnetaan tulevaisuudessa nimellä Lännen paha noita. Pidän todella paljon tummasävyisestä ja poliittisesta Noidasta, joten minun oli hieman vaikea aluksi hyväksyä hieman sokeroitua musikaaliversiota, mutta parin kuuntelun jälkeen olin koukussa ja täysin hullaantunut. (Joskaan en edelleenkään ihan hyväksy lopetusta :D) Wicked on täynnä mahtipontisia orkesterisovituksia, kovaa ja korkealta laulavia naisia sekä mielenkiintoista pohdintaa hyvyydestä ja pahuudesta, uskomattoman upeasta visuaalisuudesta puhumattakaan! Kuuntelin viime syksynä Wickedin läpi lähes päivittäin, ja itkin lähes jokaisella kerralla jossain vaiheessa, niin vaikuttava teos on kyseessä. Jokapäiväisistä askareistakin tulee heti paljon eeppisempää, jos taustalla soi esimerkiksi Defying Gravity. Wickedistä on muuten tulossa elokuvasovitus piakkoin!
Toinen säännön vahvistava poikkeus listalla! Mary Poppinsin elokuvaversio (joka puolestaan perustuu P. L. Traversin kirjoihin) tosin eroaa Hairin leffaversiosta siten, että musikaali on tehty elokuvan pohjalta eikä toisin päin. Juoni noudattelee hyvin pitkälti 1960-luvulla tehtyä elokuvaa, mutta siinä on useita kokonaan uusia lauluja ja juonikuvioita. Mary Poppins on minulle henkilökohtaisessa musikaalihistoriassani erittäin tärkeä, sillä se on ensimmäinen musikaali, jonka kuuntelin ilman, että olin koskaan nähnyt lavaversiota. 11-vuotiaana luulin lainanneeni kirjastosta elokuvan soundtrackin, mutta se osoittautuikin lavaversion soundtrackiksi. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä juonessa tapahtui (paitsi tietty elokuvasta tuttujen kohtausten kohdalla), mutta en antanut sen häiritä: nautin musiikista ja kuvittelin loput. Täytyy tosin myöntää, etten myöskään ymmärtänyt puolikaan sanoituksista sillä enkuntaidolla... Sittemmin olen kyllä lukenut juonitiivistelmän ja hämmentynyt, kun olen huomannut olleeni täysin hakoteillä :D Mary Poppins oli ala-asteella mahdollisesti lempimusikaalini, mutta vaikka en enää rakasta sitä samalla tavalla kuin nuorempana, on sillä paikka sydämessäni.
1980-luvun samannimiseen kulttielokuvaan perustuva musikaali kuuluu kategoriaan "kenen idea oli tehdä tästä musikaali?", mutta onnistuu tuomaan loistavan elokuvan näyttämölle hienosti. Musikaali vaikuttaa aluksi tavanomaiselta high school -draamalta: on koko koulua hallitseva kolmen kauniin ja demonimaisen Heather-nimisen tytön klikki, johon fiksu ja nörtähtävä Veronica tahtoo liittyä. Mukana juonessa pyörii myös pari tyhmää ja toksista maskuliinisuutta uhkuvaa jalkapallonpelaajaa, Veronican entinen paras ystävä sekä uusi oppilas, mustaan trenssitakkiin pukeutuva paha poika JD. Kliseet kuitenkin heitetään romukoppaan jo seitsemännen biisin kohdalla, sen enempää spoilaamatta. Musikaali on todella kiero ja täynnä mustaa huumoria, jolle hekottelen joka kerta sitä kuunnellessani. Lisäksi se tarjoaa monia kuolemattomia, jo elokuvasta tuttuja repliikkejä, uskomattomia lauluharmonioita (Candy store!!) ja oikeasti fiksun ja samaistuttavan naispäähenkilön. On hirveän vaikea laittaa musikaaleja parhausjärjestykseen, mutta Heathers kuuluu kyllä top 10:een. "Törkeän häiriintynyt, mutta hyvä", kuten kaverilleni kommentoin ensimmäistä kertaa kuunnellessani.
Jos Heathersin kanssa ihmettelee, kuka keksi tehdä siitä musikaalin, kuuluu Hamilton samaan kategoriaan: hiphop-musikaali Yhdysvaltain ensimmäisestä valtionvarainministeristä Alexander Hamiltonista kuulostaa äärimmäisen typerältä idealta. Hauskinta on kuitenkin se, että se toimii, ja hyvin muuten toimiikin! Musikaalin säveltäjä ja sanoittaja Lin-Manuel Miranda on nero, näin vaatimattomasti sanottuna. En ole muuten hiphopin ystävä, mutta Hamiltonia kuuntelen enemmäin kuin mielelläni. Kahteen tuntiin mahtuu paitsi poltiikkaa ja sotaa, myös rakkautta ja menetyksiä. Hamilton on tunteiden vuoristorataa alusta loppuun, eikä siitä voi saada yhdellä kuuntelulla kaikkia nerokkaita riimejä, sanaleikkejä ja historiallisia viittauksia irti. Käytän helposti ylisanoja musikaaleista puhuessani, mutta Hamilton on oikeasti uskomaton. Spotifysta löytyy muuten myös Hamilton instrumentals -albumi, joka on nimensä mukaan koko musikaali ilman laulua. Niitä voi käyttää musikaalikaraoken taustana, mutta itse olen myös kuunnellut niitä sellaisenaan ja ihastellut sellaisia kohtia, joihin ei laulun kanssa osaa kiinnittää huomiota. Olisipa kaikista musikaaleista tällaiset! (Fun fact: olen nimennyt huonekasvini musikaalista inspiroituneena: kaktukseni on Lin-Manuel ja anopinhampaani Lafayette.)
Seuraavat kaksi musikaalia ovat epämääräisellä paremmuussijalla x. Ne ovat molemmat kivoja musikaaleja, todella erilaisia tosin, mutta kumpikaan ei ole mikään ykkössuosikkini. Riippuu aivan päivästä, kumman arvotan korkeammalle juuri silloin. Dear Evan Hansen kertoo Evanista, jonka elämää rajoittaa sosiaalinen ahdistus. Erään ikävän tapahtuman seurauksena Evan onnistuu puolivahingossa ja valheiden kautta päätymään parempaan versioon elämästään ja itsestään. Musikaalin pohjavire on surumielinen, vaikka hauskojakin hetkiä ja sanailua löytyy. Monet lauluharmoniat ovat upeita (Anybody got a map?), enkä varmaan koskaan lakkaa saamasta kylmiä väreitä Waving through the windowista.
Be more chill on lähitulevaisuuteen sijoittuva scifi-musikaali. Musikaalin keskiössä on Jeremy Heere, teinipoika, joka on koulussaan melko epäsuosittu oppilas. (Amerikkalaisille) high school -teoksille tyypillisesti Jeremy haaveilee paitsi suosiosta, myös teatteria rakastavasta Christinesta. Jeremy kokee löytäneensä kaikkiin ongelmiinsa ratkaisun, kun hän saa tietää SQUIP:ista, pillerin muotoisesta supertietokoneesta, joka ohjailee omistajaansa parempiin valintoihin. Be more chillissa on loistava musiikki ja kiinnostava idea, josta tulee hieman Little shop of horrors -tunnelmaa. Sanat ovat tosin välillä vähän hiomattomat ja kömpelöt, ja naishahmot ovat yksi iso ongelma: kaikki heistä ovat todella yksiulotteisia ja samasta puusta veistettyjä, tyhjäpäisiä blondeja, paitsi tietenkin "ihastuttava" Christine, joka on pelkästään rasittava. Oikeastaan musikaalin ainoat täydellisyyttä hipovat ja ärsyttävyysasteeltaan olemattomat hahmot ovat SQUIP (ah) ja Michael, Jeremyn paras ystävä. Musikaalin paras kappale, Michael in the bathroom, on ravisteleva kokemus, syystä.
Minkä musikaalin sinä tahtoisit nähdä lavalla? Itse haaveilen eniten Hamiltonin, Heathersin ja Wickedin näkemisestä. Entä onko sinulla jokin suosikkimusikaali, jonka tahtoisit nähdä elokuvana?
(Oli tarkoitus puhu jostain muusta kuin kirjoittamisesta, mutta oli pakko.)
Spefinovellikilpailu Novan finalistit saivat viime viikolla sähköpostia, jossa heidän novellinsa kerrottiin olevan finaalissa.
Minä en ollut yksi heistä.
Surkuhupaisan tilanteesta teki se, että olin samana aamuna lukenut kilpailuun lähettämäni novellin ensimmäistä kertaa maaliskuun jälkeen ja todennut, että novelli oli parempi kuin muistelin ja olen siihen oikein tyytyväinen. Muutamia tunteja myöhemmin päivitän maanisesti sähköpostia, tarkastan roskapostikansion, tarkastan myös kaikki muut sähköpostini roskaposteineen siltä varalta, että esiraadissa on ollut meedio, joka on tiennyt lähettää tärkeän viestin sellaiseen osoitteeseen, josta heillä ei ole mitään tietoa. Se on turhaa, viestiä ei ole saapunut.
Totta kai se harmitti. Jos olisin kypsä ja sivistynyt, olisin todennut faktat. kilpailuun tuli yli 100 novellia, joista valittiin jatkoon vain pieni määrä. Olen vasta 19-vuotias, totta kai vanhemmilla kirjoittajilla on enemmän elämänkokemusta ja sitä kautta myös enemmän lahjoja kirjoittajina. Todennäköisesti joukossa oli myös minun novelliani heikompia kirjoittajia. Ehkä teemani ei ollutkaan niin näkyvä, kuin olin ajatellut, tai sitten muutkin olivat käsitelleet tätä hyvin ajankohtaista teema, todennäköisesti paremmin. Oli tärkeää, että sain novellin kuitenkin kirjoitettua: olin pyöritellyt ideaa mielessäni jo vuosia, joten oli helpottavaa saada se viimein paperille, sellaiseen muotoon, että saatoin olla siihen itse tyytyväinen. Kilpailu määritteli vain novellin, ei minua ihmisenä tai kirjoittajana. Nova järjestetään joka vuosi: nyt kävi näin, mutta ensi vuonna uudestaan. Jos silloinkaan ei tärppää, niin sitten sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Ei elämä tai kirjoittaminen lopu tähän.
Ja kattia kanssa. Oikeasti reaktioni oli aivan toinen: itkin pettymystäni valehtelematta useamman tunnin. Kirosin omaa tyhmyyttäni: miten olin kehdannutkaan ajatella, että minun novellini pärjäisi Oikeiden Aikuisten Ihmisten kirjoittamien novellien joukossa? Kärkikympistä en ollut uskaltanut haaveilla kuin salaisimmissa päiväunissa, mutta olin pitänyt täysin mahdollisena tavoitettani päästä esiraadista läpi. Nyt sekin tuntui lapselliselta haaveelta. Olisiko minun pitänyt panostaa novelliini enemmän ja tehdä viimeiset editit joskus muulloin kuin vartti ennen deadlinea? Mitä sellaista muissa novelleissa oli, mitä minulla ei ollut? Oliko novellin nimi, jonka kanssa painin useamman päivän, sittenkin huono? Olenko minä umpisurkea kirjoittaja? Miksi reagoin lapsellisella itkupotkuraivarilla, kun maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita murehdittavana? Olenko oikeasti näin huono häviäjä? Räkäisenä kasana sängynpohjalla kaikki näytti mustalta.
Suoraan sanottuna hävettää kirjoittaa kaikkien luettavaksi, miten reagoin, mutta koen, että tätäkin puolta kirjoittamisesta on hyvä näyttää: se kun ei ole aina pelkkiä huimia sanamääriä, flow'ta, merkityksellisiä lauseita ja luomisen riemua. Harvemmin muutkaan seuraamani kirjoittajaihmiset puhuvat epäonnistumisen tunteista. Ehkä tässäkin on kyse siitä, että someen tahdotaan tuoda mahdollisimman kiillotettua ja kaunista sisältöä, eikä siihen mahdu kuin satunnainen "kirjoittaminen on vähän nihkeää just nyt." Enkä nyt väitä, etteikö kukaan ikinä puhuisi kirjoittamisen kurjista puolista, tai että olisi kiellettyä pitää yllä kultareunaista kuvaa luovasta näppäimistön takomisesta. Olen aivan samanlainen itsekin: kuten juttujani yhtään lukeneet tietävät, hehkutan kirjoittamisen riemua noin joka toisessa postauksessa, mutta harvemmin puhun oikeasti todellisista epätoivon hetkistä. Nyt on kuitenkin sen aika. Ehkä tämä toimii jollekulle toiselle rohkaisuna, varsinkin, kun todella päinvastaisia fiiliksiä välittävät Camp-postaukset sanamäärähehkutuksineen näkyvät vielä blogin etusivulla. Lisäksi tämän postauksen kirjoittaminen toimii minulle itsetutkiskeluna: mikä sai minut parkumaan kuin syötävä yhden novellin perään?
Kirjoittaminen on minulle herkkä ja henkilökohtainen asia, joten reagoin siihen liittyviin asioihin vahvasti. Totta kai tieto siitä, että novellini ei ollut "tarpeeksi hyvä" päästäkseen esiraadista läpi, oli kolaus kirjoittajaitsetunnolle. Lisäksi minulla on todella vahva blokin pelko. Minulla on todella vahva tarve kirjoittaa, enkä voisi kuvitella elämää ilman sitä. Kun kirjoitan, voin paremmin. Totta kai kirjoittaminen menee aalloissa: joskus on helpompaa, joskus on nihkeämpää, mutta huonoina aikoina tietää, että jossain vaiheessa menee taas paremmin ja tulee onnistumisen elämyksiä. Minulla on kerran elämäni aikana ollut varsinainen blokki, lähes puolen vuoden mittainen ysiluokan syksyllä. Proosan kirjoittaminen ei onnistunut alkuunkaan: sain tiristettyä itsestäni runoja ja sanistekstejä, joihin olin toisinaan tyytyväinenkin, mutta mikään muu ei onnistunut. Päässä oli runsaasti ideoita, mutta ne eivät päätyneet paperille. Tuo puoli vuotta on oman kirjoittamiselämäni kauhein. Se vaikutti vahvasti myös muuten oloon: kun kirjoittaminen ei sujunut, oli oloni todella kurja ja hankala. Minä pelkään, että blokki tulee takaisin. Pelkään, että tapahtuu jotain, joka tappaa luovuuden ja vie kirjoittamisesta kaiken ilon.
Jos otan yhdessä kirjoituskilpailussa rannalle jäämisen näin raskaasti, niin mitä tapahtuu, jos joskus lähetän pöytälaatikon sisältöäni kustantamoon ja saan vastauksena hylsyn, kuten todennäköisesti tulee käymään? (Suomessahan vain noin 1% kustantamoihin lähetetyistä käsikirjoituksista julkaistaan.) Nova-novelli ei ollut pitkästä prosessistaan huolimatta mitenkään kaikista rakkain tekstini, mutta silti reagoin noin. Entä, jos vaikkapa Pusu saa pelkkiä hylsyjä? Olen työstänyt kyseistä tekstiä yli neljä vuotta, ja siitä on tullut minulle tajuttoman rakas. Entä, jos jonkun tällaisen tekstin hylsy aiheuttaa minulle blokin? Ehkä menen asioiden edelle. Tulevaisuudesta on mahdotonta tietää.
Olen nyt sulatellut pettymystäni viikon verran, eikä se tunnu enää yhtä karvaalta kuin silloin. Aika parantaa haavat, ja muita vanhoja latteuksia. Olen editoinut Pusua, päässyt takaisin aikatauluun ja pudonnut siitä jälleen, mutta olen kirjoittanut kuitenkin. Lähestyn kovaa vauhtia välitavoitettani, mutta se pelottaa äkkiä todella paljon, vaikka versio lähteekin luettavaksi vain eräälle luottolukijalle. En ole lukenut novelliani uudelleen: tuntuu, että näkisin siinä vain virheitä, enkä viitsi ripotella suolaa haavoihin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että en tahdo kuulla Novasta hetkeen yhtään mitään. Keskityn nyt omiin projekteihini, jotka ovat vielä visusti pöytälaatikon turvissa. Ehkä vuoden päästä nauran itselleni: "Kylläpä se on ollut naurettavan ylidramaattinen." Nyt tarvitsen kuitenkin lisää aikaa pettymyksestä toipumiseen.
Biisi liittyy aiheeseen tai on liittymättä.
(Huom. En missään nimessä syytä Novan esiraatia novellini jättämisestä rannalle. He eivät tehneet sitä ilkeyttään, ja uskon, että heillä on valintaansa perustelu, jonka uskon olevan hyvä. Vaikka kuulostan katkeralta, ei minulla ole mitään esiraatia vastaan.)
Huhtikuussa 2019 luin seitsemän kirjaa (2160 sivua), joista kolme oli spefiä, kaksi tietokirjaa ja yksi sarjakuva. Kangasvuo, Jenny: Sudenveri 313 s. King, Stephen: Carrie 206 s. Montgomery, L. M.: Rilla of Ingleside (Anne #8) 277 s.+liitteet /Kotikunnaan Rilla (Anna #8) 243 s. [U] Lehikoinen, Leena-Liisa & Puhakka, Mervi: Kansallispukuja Suomesta 200 s. Raitasuo, Ilkka & Siltala, Terhi: Kellokosken Prinsessa 252 s. Kukkonen, Janne: Tulikiven armeija (Voro #2) 339 s. Murakami, Haruki: Värittömän miehen vaellusvuodet 330 s.
kotimaisia: 4
käännöskirjoja/luettu englanniksi: 3
omasta hyllystä: 2 (3)
kirjastosta: 5
muualta: 0 Montgomery-lukuhaaste: 1 kirja Sudenveri tarttui mukaan kirjastosta. Olen tainnut joskus aiemminkin sanoa asiasta, mutta rakastan ihmissusia, joten suomalainen ihmissusifantasia kiinnosti kovasti. En joutunut pettymään: Sudenveri oli upea lukukokemus, eräs tämän vuoden parhaista! Kolme naista, Martta, Varga ja Marraskuu kuljettavat tarinaa eteenpäin. Sudenveri varioi ihmissusimyyttiä kiinnostavasti: susigeeni periytyy, muuttuminen on tahdonalaista, ja sutena oleminen vanhentaa myös ihmismuotoa. Kirjassa on todella paljon kaikkea, mutta se ei tunnu täyteen ahdetulta, vaikka mukana on historiallisen romaanin elementtejä, rakkaustarina, pohdintaa siitä, mihin kuuluu ja mikä on suvun ja yhteisön merkitys. Hengästyttävä teos luikerteli ihon alle ja pysyi siellä tiukasti. Luin kirjan loppuun junassa, ja olisi tehnyt mieli nousta seisomaan ja julistaa koko junanvaunulle, miten upea teos on kyseessä. Jos jotain kirjassa on moitittava, olin välillä aivan hukassa henkilöiden sukulaisuussuhteissa. Jonkinlainen sukupuu olisi ollut todella hyödyllinen. Lukekaa tämä, ette pety! Blogia pitempään lukeneet tietävät, etten pidä kauhusta ollenkaan. Minulla on aivan liian vilkas mielikuvitus kauhun lukemiseen, joten olen kiertänyt kirjastossa sen hyllyn kaukaa. Minua kuitenkin kutkutti lukea yleissivistyksen vuoksi Stephen Kingiltä jotakin, ja koska olin kuullut, että hänen esikoisteoksensa Carrie ei vie yöunia, päätin kokeilla. Painajaisia tämä pieni teos ei tosiaan aiheuta, vaikka onkin hurja. Perusasetelma on varmaan suurimmalle osalle tuttu: rankasti kiusattu Carrie asuu ääriuskonnollisen äitinsä kanssa ja huomaa itsellään kyvyn, joka saa suurta tuhoa aikaan. Mielenkiintoista kirjassa on se, että se on kerrottu hyvin suureksi osaksi kuvitteellisten lehtiartikkeleiden ja kirjallisuuslainauksien kautta. Tällä tavalla lukija on aina kirjan henkilöitä hieman edellä, mikä on kiinnostava ratkaisu. Aluksi hieman takeltelin tämän kanssa, mutta sitten innostuin ja pidin ratkaisusta kovasti. Kiinnostava oli myös "nykyajan" kerrontamuoto: tavallisen kerronnan seassa oli tajunnanvirtamaisia pätkiä, joiden vuoksi minun täytyi ainakin lukea joitain kohtia useaan kohtaan ennen kuin sain kiinni, mistä puhuttiin. Kirja oli pelottava, mutta ainakin omasta mielestäni pelottavinta ei ollut Carrien aikaansaama kaaos, vaan hänen äitinsä asenteet ja käytös tytärtään kohtaan. Saan kylmiä väreitä yhä, kun ajattelen kyseistä hahmoa. Carrie itse on mielestäni kiehtova päähenkilö. Hänen tekemänsä teot ovat hirvittäviä, mutta kun muistaa, miten huonosti häntä on kohdeltu hänen koko elämänsä ajan, olin lukijana jopa hänen puolellaan. Luulen, että melko monet ovat halunneet elämänsä aikana kostaa niille, jotka ovat jossain vaiheessa elämää kohdelleet väärin. Pidin kirjasta myös sen verimotiivin vuoksi: veri esiintyi monessa kohtauksessa ja on tärkeä osa tarinaa. (Kuulostan ehkä vampyyrilta, mutta tajutessani toistuvan motiivin olin innoissani :D) Carrie oli vahva ja mieleen jäävä lukukokemus, mutta olen lähes varma, että en tule tekemään tuttavuutta muiden Kingin kirjojen kanssa, ihan vain oman mielenrauhani takia. Anna-sarjan uudelleenlukuprojekti päättyi Kotikunnaan Rillaan, jota luinkin sitten pitkään ja hartaasti: joulukuusta huhtikuuhun. Tavallaan ympyrä sulkeutui: kun luin ensimmäisen osan uudelleen tammikuussa 2015, luin suomen- ja englanninkielistä versiota rinnakkain, ja tein samoin myös Rillan kanssa, koska olin kuullut, että suomennosta oli lyhennetty todella paljon. Jo Annan nuoruusvuosista oli puuttunut joitain yksittäisiä lauseita, joita alkuperäisversiossa oli, joten odotin kauhulla, mitä Rillalle oli tehty: kyseessä on kuitenkin Annan unelmavuosien rinnalla lempiosani sarjasta. Minun ei tarvinnut lukea kovin pitkälle huomatakseni, että suomenkielinen käännös oli tosiaankin köyhempi: kokonaisia kappaleita puuttui, myös yksi kokonainen luku. Sotakuvaukset on leikattu minimiin. Ei siis ihmekään, että ensimmäinen maailmansota oli minulle ennen yläastetta todella hämärä ajanjakso: tiesin oikeastaan vain, että taisteluita käytiin Ranskassa. Luin ensiksi luvun englanniksi ja sitten saman luvun suomeksi, ja usein alkuperäisversiota lukiessani mietin, miten olin pienenä jonkin kohdan ymmärtänyt, vain huomatakseni, että kyseistä kohtaa ei suomennoksesta löydy. Minun on todella vaikea ymmärtää, miksi käännös on niin pahasti leikelty. Ehkä on ajateltu, että lapset eivät jaksa lukea sodasta? Toisaalta kirjasta oli poistettu myös paljon sellaista, josta minun oli vaikea keksiä, miksi se oli poistettu. Hämmentävää oli myös se, että englanninkielinen pokkarini ei ollutkaan täydellinen alkuperäisversio, kuten olin luullut: siitä puuttui parikin kohtaa, joita suomennoksesta löytyi. Tein pientä tutkimusta ja löysin Rilla of Inglesiden Project Gutenbergistä, jossa myös nuo suomennoksesta löytyvät kohdat olivat. Olo oli melkoisen huijattu, koska enkkupokkari ilmoittaa olevansa lyhentämätön versio. Kun käännösjärkytyksistä päästiin yli, tarina oli yhtä vaikuttava kuin ennenkin. Rillan kasvutarina on hieno: 15-vuotiaasta, melko tyhjäpäisestä ja turhamaisesta tytöstä aikuiseksi naiseksi. Taustalla pauhaava sota tuo suuria suruja Blythen perheen ja koko Glen st. Maryn elämään, ja monta kertaa löysin itseni parkumasta kirjan äärestä kuin viimeistä päivää. Luulen, että kiinnostukseni sotien aikaisiin kotirintamiin on peräisin Kotikunnaan Rillasta. Politiikkaa ja meren takaisia tapahtumia seurataan tarkasti, mutta samalla elämä jatkuu: on pakko sinnitellä eteenpäin, koska elämä saarella ei pysähdy. Yllätyin hieman Rillan rakkauselämästä: olin muistellut sen olevan suuremmassa osassa. Nyt melkein unohdin, että hänellä oli jokin mielitietty. Tavallaan on positiivista, että Rillan elämässä on muutakin kuin kaukainen rakastettu rintamalla, mutta olisin kuitenkin toivonut hieman syventämistä suhteeseen. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua nyyhkimästä viimeisten lauseiden kohdalla... Anna on ollut melkoisen tausalle jäävä hahmo parissa edellisessä kirjassa, mutta tässä hän oli enemmän läsnä, mistä pidin todella paljon. Kotikunnaan Rilla voi tuntua irralliselta osalta muihin verrattuna, varsinkin, kun suomennoksesta on poistettu mainintoja edellisistä osista tuttuihin hahmoihin, kuten Dianaan. Silti se on hieno päätös sarjalle, joka on minulle eräs kaikista rakkaimmista. <3 Montgomeryn lukeminen ei kuitenkaan tähän lopu: seuraavaksi ajattelin lukea uudelleen Runotytöt.
Innostuin kansallispuvuista viime vuonna, joten Kansallispukuja Suomesta vaikutti kirjalta, josta pitäisin. Kirja koostuu suurimmaksi osaksi kansallispukujen kuvista ja pukujen lyhyistä kuvauksista. Sinäänsä kirjaa on mukava selailla, mutta jokin siitä jäi puuttumaan. Se muistutti minua siitä, miksi Kansallispuvussa-sivusto on niin loistava: siellä puvut kuvaillaan tarkkaan ja kuvia löytyy runsaasti. Kansallispukuja Suomesta tarjoaa sen sijaan vain yhden kuvan per puku, joskus jopa todella huonon sellaisen: esimerkiksi Ylä-Savon puku on kuvattu vain sivusta, eikä siinä siksi näy puvun kaikkia yksityiskohtia, kuten koruja. Tekstit ovat myös melko lyhyitä ja harvasanaisia. Myöskään kaikkia lempipukujani kirjasta ei löytynyt. Hyvää kuitenkin oli kirjan johdanto-osuus ja sananselitykset. Plussaa myös miesten pukujen esittelystä, ne jäävät yleensä naisten pukujen varjoon! Ehkä jollekin kansallispukuihin vasta tutustuville kirjasta on iloa, mutta itse olisin kaivannut vähän syvempää sukellusta aiheeseen. Katsoin joulukuussa skitsofreniaa sairastaneesta ja itseään Prinsessaksi kutsuneesta Anna Svedholmista kertovan Prinsessa-elokuvan, josta en erityisemmin pitänyt: siinä oli hetkensä, mutta en oikein jaksanut innostua siitä sen enempää, vaikka aihe olikin todella kiinnostava. Löytäessäni kirjastosta Kellokosken Prinsessa -kirjan päätin antaa sille mahdollisuuden, ja niinhän siinä sitten kävi, että totuus oli elokuvaa ihmeellisempi. Pidin kirjasta nimittäin todella paljon! Kirja kertoo paitsi Svedholmin elämästä, myös mielisairaanhoidon kehityksestä Suomessa. Ratkaisu on looginen: Svedholm, Prinsessa, oli Kellokosken mielisairaalan potilaana yli 50 vuotta, ja sinä aikana lääketiede ehti kehittyä suurin harppauksin. Prinsessaan tartutettiin esimerkiksi malaria, koska sen uskottiin parantavan mielenterveysongelmia. Tietokirja on todella helppolukuinen ja ymmärrettävä: se etenee lähes kronologisesti ja lääketieteelliset ja historialliset faktat on kerrottu tarpeeksi yksinkertaisesti, jotta aiheeseen perehtymätönkin lukija ymmärtää. Kellokosken Prinsessa ei sorru monien elämäkertojen tapaan ylitaustoitukseen: fokus säilyy Anna Svedholmissa ja hänen elämässään, ja muusta maailmasta kerrotaan vain sen verran kuin on tarvis. Prinsessan tarina on todella mielenkiintoinen, ja kirja kohtelee häntä kunnioittavasti, mutta toisin kuin elokuvassa, kirjassa ei esinny mielenterveysongelmien romantisoimista. Siinä missä elokuvassa Prinsessa esitettiin jopa onnellisempana kuin sairaalan työntekijät, kirja mainitsee myös huonot ajat: Svedholmin kaksisuuntainen mielialahäiriö teki hänen elämästään välillä todella haastavaa, eikä sairaalassa olo ollut tosiaankaan mitään herkkua, varsinkaan alkuaikoina, kun häntä pyrittiin parantamaan harhoistaan. Kellokosken Prinsessan voi mielestäni lukea niin historiasta, lääketieteestä, mielenterveydestä tai henkilökuvista kiinnostuneet ihmiset. Pääsiäisloman aikana myös sisarukseni ehtivät lukea kirjan ja molemmat pitivät siitä paljon. Lukumakumme eroavat hieman toisistaan, joten pidän tätä merkkinä siitä, että kirja sopii monenlaisille ihmisille. Luin Janne Kukkosen Voro-sarjakuvan ensimmäisen osan muutama vuosi sitten, ja pohdin silloin, että tarinalle olisi kiva saada jatkoa. Nyt toiveisiini vastattiin: Tulikiven armeija ilmestyi tänä keväänä. Se ei ehkä pääse nousemaan ensimmäisen osan tasolle, mutta on silti todella viihdyttävä, suorastaan ahmittava. Liljan ja Seamusin henkilökemia on loistavaa! Melkoisen kliseistä fantasiaahan nämä sarjakuvat ovat, mutta ei se oikeastaan edes haittaa: kliseistä huolimatta Kukkonen onnistuu yllättämään lukijansa pari kertaa. Sarjakuvan kohtaloksi koitui kliseiden sijaan lukijan huono muisti: koska edellisen osan lukemisesta oli jo monta vuotta aikaa, olin ehtinyt unohtaa kokonaan, mitä edellisessä osassa tapahtui. Se haittasi välillä maailmaan ja tapahtumiin syventymistä. Kuitenkin tykkäsin tästä todella paljon, ja voin suositella tätä kyllä vilpittömästi niillekin, jotka sarjakuvia eivät yleensä lue. Siinä missä edellinen osa loppui niin, että jatko-osan ilmestyminen oli toivottavaa ja mahdollista, mutta ei pakollista, tämä jäi sellaiseen kohtaan, että tekisi mieli lukea seuraava osa nyt heti paikalla! Miten tästä tilanteesta selvitään? Mikä viimeisissä ruuduissa esiintyvä otus on?
En ollut aiemmin lukenut Haruki Murakamia, vaikka häntä oltiinkin minulle paljon kehuttu. Tutustuin tänä syksynä erääseen ihmiseen, jonka kanssa olen jutellut kirjallisuudesta todella paljon, ja hän hehkutti minulle Murakamia niin, että päädyin ostamaan Värittömän miehen vaellusvuodet Turun kirjamessuilta, koska kuulemma lukutottumuksieni perusteella pitäisin siitä. Ensimmäisillä sivuilla olin hieman skeptinen: mahtaako kirja olla Paolo Coelhon tyylistä elämänviisauksia pursuavaa huttua? Luuloni osoittautui onneksi vääräksi ja tarina imaisi mukaansa. Kirja oli mielenkiintoisen hidastempoinen, mutta silti vetävä. Suuri osa kirjasta kuluu keskusteluissa henkilöiden välillä ja päähenkilön muistoissa. Silti se ei missään vaiheessa tunnu tylsältä. Vaikka kirja on syvällinen, se ei tunnu tekotaiteelliselta tai typerältä. Ehkä kaikin puolin tarina ei ollut minun makuuni (Shiron kohtaloa käsiteltiin mielestäni vähän huonosti), mutta aion kyllä lukea Murakamia jatkossakin! Onko teillä jotain suosikkia hänen tuotannostaan, mikä minun pitäisi lukea?
*********
Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 23. Kirjan nimessä on jokin maa: Kansallispukuja Suomesta 29. Kirjassa nähdään unia: Värittömän miehen vaellusvuodet 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja: Carrie (kielletty useammassa yhdysvaltalaisessa koulussa) 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja: Sudenveri 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia: Kellokosken prinsessa 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi: Rilla of Ingleside/Kotikunnaan Rilla (myönnän, kirja kattaa vain neljän vuoden ajan, mutta sen aikana hyvin lapsekas Rilla aikuistuu) 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja: Tulikiven armeija
Huhtikuussa tapahtui todella paljon: ehdin esiintyä ensimmäisellä kuorokeikallani nykyisen kuoron kanssa, käydä kuuntelemassa ensimmäistä kertaa open mic -iltaa, juhlia pääsiäistä ja eräitä rippijuhlia, editoida ja voittaa Camp NaNoWriMon, opiskella, avata pyörä- ja vakosamettitakkikaudet ja kokea ensimmäisen opiskelijavappuni. Muuten kuukausi tuntuu näin jälkikäteen katsoen aika sumuiselta: opiskeluvuoden lähestyessä loppuaan tehtäviä töitä onkin yllättäen todella paljon, ja kun aikataulutuskyky on mitä on, tekemättömät työt kasautuvat helposti. Onneksi tilanne helpottaa pian: enää muutamia juttuja tehtävänä ennen kuin voin aloittaa kesäloman. Lisäksi huhtikuuhun mahtui useampia juoksupäiviä, jolloin lähdin kotoa aamulla ja palasin takaisin vasta myöhään illalla. Loppukuusta tuntui, että olin kuin äärimmilleen venytetty kuminauha, joka saattaa napsahtaa poikki minä hetkenä hyvänsä. Vappu oli onneksi hauska ja stressivapaa juhla. Oli ihanaa katsella ylioppilaslakkien merta, kun sain ensimmäistä kertaa myös itse painaa valkolakin vappuna päähäni.
Kuukauden biisi on Marinan True hänen uudelta albumiltaan. Marinan uutta musiikkia olen tässä kuussa luukuttanut oikein olan takaa, ja True on biisi, joka sai minut itkemään ensimmäisellä kuuntelukerralla. Olen kirjoittamassa levyarvostelua hänen uudesta albumistaan, puhun aiheesta lisää silloin, mutta tehkää itsellenne palvelus ja kuunnelkaa True!
Elämäni kolmas Camp Nanon voitto napsahti tosiaan eilen. Kokonaismääräksi tuli 18540 sanaa, mikä yllätti: luulin, että olin saanut vain nipin napin 17k:n tavoitteeni ylitettyä. Luulen, että nanosivusto laski jonkin verran ylimääräistä mukaan. No, parempi tosiaan näin :)
Vaikka voitto on loistava ja editoimani sanamäärä huima, olo on jotenkin halju. Huhtikuun pari viimeistä viikkoa olivat sen verran tiukkoja aikataulullisesti, että putosin omasta aikataulustani, kuten olin ounastellutkin. On uskomatonta, että pysyin suhteellisen tiukassa aikataulussani joka puolitoista kuukautta (puhumattakaan läpiluvusta, jonka sain valmiiksi ennätysajassa!!), mutta olin elätellyt toivoa, että aikataulu pitäisi loppuun asti. Sille ei kuitenkaan voi nyt mitään, on vain hyväksyttävä se fakta, että elämässäni on muutakin sisältöä kuin kirjoittaminen, vaikka sitä ei blogin perusteella äkkiseltään arvaisi. No jaa, kirjoittaminen jatkuu kuitenkin :)
