Virginia Woolf: Orlando (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Virginia Woolfin Orlando (1928, suom. Kirsti Simonsuuri) ehti olla lukulistallani jo useamman vuoden ajan. Katsoin pari vuotta sitten vuoden 1992 elokuvaversion, josta pidin paljon enemmän kuin odotin, ja sen jälkeen halusin lukea kirjankin. (Ajatuksiani elokuvasta voi lukea tästä.) Viime keväänä luin Woolfilta Oman huoneen, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Olen pelännyt Woolfin teosten olevan vaikeita, mutta koska pidin kovasti Omasta huoneesta, uskaltauduin vihdoin tarttumaan Orlandoonkin (vaikka tiedostinkin, että Woolfin essee- ja proosamuodot eroavat todennäköisesti toisistaan).

Kirja alkaa 1500-luvulta, kuningatar Elisabeth I:n hallituskauden loppupuolelta. Nuori, kaunis ja rikas aatelismies Orlando kirjoittaa runoja ja näytelmiä ja kokee tunteensa hyvin voimakkaina. Vuosisadat kuluvat ja hallitsijat vaihtuvat, mutta Orlando pysyy nuorena ja kauniina. Hän kokee niin onnea kuin pettymyksiäkin rakkauden ja kirjallisuuden saralla. Suunnilleen kirjan puolivälin paikkeilla hän muuttuu yhtäkkiä ja selittämättömästi naiseksi. Vaikka Orlandossa itsessään ei muutu kuin sukupuoli, ympäröivä yhteiskunta suhtautuu naiseen eri tavalla kuin mieheen.

Pidin Orlandossa monista asioista. Ensinäkin sen tarina on mielenkiintoinen: 1500-luvulta 1920-luvulle levittyvään yhden ihmisen elämään mahtuu paljon. Orlando on tosiaankin matka! Pidin myös Woolfin ironisesta ja parodisesta tavasta kertoa tarinaa. On huvittavaa, miten kertoja tuo itsensä ilmi, vaikka esittääkin olevansa neutraali elämänkerturi. Ristiriitoja syntyy myös siitä, miten kertoja ja Orlando suhtautuvat asioihin: esimerkiksi sukupuolen muutoksesta kertoja on hyvin hämillään, kun taas Orlando ei asiasta ihmeemmin järkyty, vaikka muutos on hänellekin yllätys. Muuttuva sukupuoli onkin eräs kirjan kiehtovimmista osista. Vaikka Orlando haluaisi jatkaa elämäänsä kuten ennen, monet tahot (lähinnä miehet) kieltävät sen. Niinpä Orlando pyrkii sopeutumaan: kun yhteiskunta asettaa hänet tiettyyn muottiin, hän yrittää asettaa itsensä siihen. Myös Woolfin runsas ja monipuolinen kieli oli kiehtova osa lukukokemusta.

Orlando huokaisi syvään ja heittäytyi – hänen liikkeissään oli mainitsemisen arvoista kiihkeyttä – maahan tammen juurelle. Hänestä oli ihanaa tuntea maan selkäranka allaan, kaiken tämän kesäisen ohikiitävyyden alla; sillä selkärankana hän piti tammen lujaa juurta; tai toisiaan seuraavien kuvien mukaan se oli myös suuren laivan kansi – se oli tosiaankin mitä tahansa, kunhan se vain oli kovaa, sillä hän tunsi tarvitsevansa jotakin mihin hän voisi kiinnittää ajelehtivan sydämensä; sydämen, joka jyskytti kyljessä; sydämen, joka näytti täyttyvän tulisista ja rakkautta janoavista tuulista suunnilleen tähän aikaan joka ilta, kun hän käveli ulos. Tammeen hän kiinnitti sen, ja kun hän loikoi siinä, lepattava liikehdintä sisällä ja ympärillä tyyntyi vähitellen. Lehdykät riippuivat, peura pysähtyi, kalpeat kesäpilvet olivat paikoillaan; hänen jäsenensä lepäsivät raskaina maassa; ja hän makasi niin hiljaa, että vähä vähältä peura astui lähemmäksi ja naakat pyörivät hänen ympärillään ja pääskyset poukkoilivat ja kiersivät sudenkorennot suhahtelivat ohitse, aivan kuin koko kesäillan hedelmällisyys ja rakkauden toimet olisivat kietoutuneet seitin tavoin hänen ruumiinsa ympärille.

Mielenkiintoinen on myös tarinan historiallinen tausta. Woolf inspiroitui ystävästään ja rakastajattarestaan Vita Sackville-Westistä, jolle myös omisti kirjan, ja onpa kirjaa tituleerattu rakkauskirjeeksikin naisten välillä. (Suosittelen lukemaan esimerkiksi Wikipediasta kirjan taustoista, se oli todella mielenkiintoista luettavaa!) Orlando on siis ehdottomasti queer-kirjallisuutta, niin sisällöltään kuin taustaltaan. Päähenkilön muuttuva sukupuoli on tietenkin ehkä selkein esimerkki LGBTQ+-sisällöstä, mutta myös Orlandon rakkaussuhteet ja ihastukset ovat välillä muita kuin sataprosenttisen heteronormatiivisia. Loppujen lopuksi hänen suurin rakkautensa on myös luettavissa sukupuoleltaan häilyväiseksi hahmoksi. Kieltämättä odotin queer-näkökulman olevan voimakkaampi ja enemmän esillä sen perusteella, mitä kirjasta ennen lukemista tiesin. Toisaalta ymmärrän, että 1920-luvun lopulla aiheesta avoimesti kirjoittaminen ei ole todennäköisesti ollut samalla tavalla mahdollista kuin nykyään. 

 

Ihan täysin en kuitenkaan kirjaan ihastunut. Luulen, että syynä on se, että olin nähnyt elokuvan ennen kirjan lukemista, sillä monet pettymykseni johtuivat siitä, että elokuvassa jotkut ratkaisut oli tehty toisin. Elokuva sitoi tarinan siistiin pakettiin, kirja haahuili ja rönsyili. Vaikka kirjasssa ja elokuvassa on samaa luontevuutta kerronnassa, eikä asioita ei kauheasti selitellä, koen, että elokuvassa tapahtumien selittämättä jättäminen oli toimivampaa. Orlandon ikuiseen nuoruuteen elokuva sen sijaan tarjosi selityksen, jota kirjassa ei annettu. Lisäksi Orlandon lapseen liittyvistä ratkaisuista pidin elokuvassa enemmän. Hieman lukuinnostusta laski myös se, että tuoreista teemoistaan huolimatta ajan hammas on päässyt hieman puraisemaan kirjaa. 1920-luvun asenteet näkyvät myös rasistisissa stereotypioissa ja ilmaisuissa, mutta se ei varsinaisesti lukiessa yllättänyt. 

Vaikka Woolfin kieli ihastutti monessa kohdassa, se tuntui välillä myös raskaalta ja hankalalta. Virkkeet ovat välillä suorastaan monsterimaisen pitkiä! Suomentaja Kirsti Simonsuuri kertoo jälkisanoissaan, että kirjallinen tyyli vaihtelee sen vuosisadan mukaan, mitä kirjassa eletään. Itse en osannut kiinnittää tähän huomiota, mutta voi olla, että joku (Englannin) kirjallisuuden historiaa paremmin tunteva huomaisi tämän. Siihen kyllä kiinnitin huomiota, että tajunnanvirran määrä kasvoi, mitä lähemmäs kirjan loppua tultiin!

Orlando on klassikko syystäkin. Vielä lähes sata vuotta ilmestymisensä jälkeen se tuntuu tuoreelta, ja sen teemat jaksavat kiinnostaa. Vaikka itse päädyinkin pitämään elokuvaversiosta enemmän kuin alkuperäisteoksesta, suosittelen tutustumaan molempiin versioihin! Kirjassa on lukuisia hetkiä, jotka asettuivat sydämeeni, varsinkin lopetus, joka oli tunteiden suuruudessaan jopa liikuttava <3

"Hyvä rouva," mies huudahti ja hyppäsi maahan, "te olette loukkaantunut!"
"Olen kuollut, hyvä herra!" Orlando vastasi.
Muutamaa minuuttia myöhemmin he solmivat kihlauksen.

 

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

Kiitos Niinalle haasteen järjestämisestä!

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Tällä kertaa klassikkohaasteeseen valikoitui moderni klassikko, Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisteos Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981. Olin lukenut Kauraselta aiemmin Syysprinssin, joka ei ehkä ihan täysillä uponnut, vaikka sen tietyistä elementeistä pidin. Sonja O. löytyi myös vanhempien kirjahyllystä, joten joululomalla kotikotona ollessani tartuin siihen.

Sonja O. kävi täällä on hyvin tajunnanvirtamainen ja poukkoileva kirja. Se ei kulje kronologisessa järjestyksessä, mutta kertoo nuoren naisen kasvutarinan teinistä yliopisto-opiskelijaksi. Sonja O. on evakkoperheen tytär, jonka kotiolot Helsingin Kalliossa ovat karut. On köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa ja sukupolvelta toiselle kulkevia traumoja, jotka heijastuvat suoraan perheen lapsiin, Sonjaan ja kehitysvammaiseen Leoon. Turvattoman lapsuuden ja nuoruuden kokenut Sonja hapuilee ja haahuilee, käyttää päihteitä, harrastaa irtosuhteita. Käydäänpä kierros mielisairaalankin puolella. 

 

Jo ensimmäisiltä sivuilta asti on selvää, että kirja on todella vimmainen, raju ja levoton. Syysprinssistä muistan sydäntäpuristavan haikeuden ja surumielisyyden, mutta samanlaiseen hitaaseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan ei Sonja O.:ssa päästä. Se nimittäin laukkaa kauheaa vauhtia eteenpäin, poukkoilee hetkestä toiseen ja takaisin, käy muistoissa ja kuvitelmissa ja kiertyy aina takaisin hetkiin, jotka Sonjaa määrittelevät. Pysähtyneitä hetkiä on muutamia, ja tällaiset hengähdystauot tulevat tarpeeseen. En yleensä pidä tällaisista kirjallisuudesta, jossa lähinnä ajelehditaan paikasta ja ajatuksesta toiseen, mutta Sonja O. oli poikkeus. Jokin kirjassa veti minua puoleensa todella voimakkaasti, ja se oli jatkuvasti ajatuksissani. Johtuiko se kenties siitä, että yleensä tällaiset ajelehtivat päähenkilöt ovat miehiä, ja naispäähenkilö tällaisessa tyylissä oli niin erilainen tapaus, että kiinnostukseni heräsi? Alkusivuilla olin vähän huolissani siitä, mitä kirjan lukemisesta tulisi: tajunnanvirta vaikutti paitsi hengästyttävältä, myös ylitaiteelliselta, sekavalta ja vaikealta. Onneksi kirjassa pääsi suhteellisen nopeasti kyytiin, ja kun tyyliin tottui, se ei tuntunut enää kynnykseltä.

Hyvin suuri osa teosta on nuoren naisen seksuaalisuus. Seksi ja seksuaalisuus on Sonjan mielessä jo hyvin nuoresta asti, ja miehiä kirjassa suorastaan vilisee. Ja sitä itseään kirjassa sitten riittääkin!  Asioista puhutaan suoraan ja niiden oikealla nimellä, ja alkuun se oli jopa vähän shokeeraavaa, koska sitä oli niin paljon. Juuri mitään ei jätetä rivien väliin tai muuten tulkinnan varaan. Ymmärränkin, miksi kirja herätti kohua ilmestyessään! Toisaalta mietin, miksi tällainen seksuaalisuuden kuvaus tuntui nykylukijastakin niin rajulta. Johtuuko se siitä, että päähenkilönä on nuori nainen, jonka edelleen odotetaan olevan kaino ja neitseellinen? Vaikka kirjan ilmestymisestä on yli 40 vuotta, monet sen ajatuksista tuntuvat yhä tuoreilta ja puhuttelevilta. Kun Sonja pohtii sitä, miten hän määrittelee itsensä suhteessa mieheen, ja miten kaikki naiset oppivat mieskatseen esimerkiksi miesten kirjoittaman kirjallisuuden kautta. Miten miehiä kiinnostaa vain se, että nainen on kaunis ja valmis seksiin, mutta naisen omien halujen tyydyttäminen tai edes niiden ajatteleminen ei jaksa kiinnostaa. Tästä feministisestä näkökulmasta pidin todella paljon! Sen sijaan seksikohtauksia olisi mielestäni saanut olla vähemmänkin: niiden pointti olisi tullut selväksi, vaikka niistä olisi leikattu kolmasosa pois.

 

Sonja O. on aikansa teos. Siinä on paljon viittauksia sen hetken (populaari)kulttuuriin, henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikkia en tajunnut (ainakaan ilman googlettamista), mutta ei se edes oikeastaan haitannut. Kirja nimittäin rynnistää niin mahdotonta vauhtia eteenpäin, että jos jossain kohdassa vähän tippuu kärryiltä, seuraavassa käänteessä on jo mahdollista hypätä kyytiin takaisin. Se tuntuu todella uskottavalta dokumentilta kirjoitusasjastaan ja sodan jälkeen syntyneiden (helsinkiläisten) ihmisten nuoruudesta aatteineen. Välillä tuntuukin siltä, että kirja on aikakapseli 1970-luvun lopusta ja 80-luvun alusta. Se valottaa aikakautta sellaiselle, joka sitä ei ole elänyt. Tämän valossa onkin huvittavaa, miten aikalaisarvostelijat uskoivat kirjan jäävän tähdenlennoksi. Toinen puoli aikalaisdokumentista on se, että välillä kirja tuntuu vanhentuneelta. Yhtenä esimerkkinä on kirjan feminismi. Sonja esimerkiksi painaa usein puheissaan ja ajatuksissaan muita naisia alaspäin, mikä ei ole erityisen feministinen tapa katsoa maailmaa. Toisaalta voidaan miettiä, kuinka paljon tästä johtuu siitä, että Sonja katsoo niin itseään kuin muita naisia miesten silmin, mutta itse en ainakaan kokenut, että kirja olisi tiedostanut tätä asiaa ja ottanut kantaa sisäistettyyn naisvihaan. Kirjassa on pieni queer-näkökulma, kun hetken aikaa Sonja on suhteessa toiseen naiseen. Tämä oli todella positiivinen yllätys, vaikka representaatio ei ehkä ihan nykyajan tasolla olekaan.

Kaurasen kieli ansaitsee ehdottomasti oman mainintansa. Puhekielinen ja slangisanoja vilisevä kieli on välillä hidasta lukea, kun tällainen kehä kolmosen takana kasvanut sitä yrittää tulkita. Vyöryvä tunnelma tuleekin pitkälti kielestä, joka ei turhaan esimerkiksi pilkkuja käytä. Kielenkäytössä on vähän jotain samaa kuin Siiri Enorannan Gisellen kuolemassa, mutta kun Gisellen kuolemassa kieli tuntuu raa'oissakin kohdissa pyrkivän kauneuteen ja viiltävyyteen, Kauranen ei arkaile kuvata ällöttäviä, vastenmielisiä ja kauheita asioita. Lukijan aistit ovat täynnä, kiitos kielen. Kuitenkin rumuudenkin ja kurjuuden keskellä pilkahtelee valo. Se on usein pieni ja himmeä, mutta välillä se saa kielenkin muuttuvaan pakahduttavan kauniiksi. Eräs kauneimmista ja koskettavimmista kohdista onkin esimerkiksi tämä, jossa Sonja puhuu veljestään Leosta: 

 

"Leo rakastaa minua kuin prinssi rakastaa kettua, se rakastaa minua vaikka se on peräisin toiselta tähdeltä, se asuu vihreän metsän keskellä valkoiseksi maalatulla laitostähdellä, nelikerroksisella kivitähdellä se asuu, planeetalla joka on täynnä samalla tavoin kuolaavia ja ynäjäviä ja horjahtelevia prinssejä kuin se mutta vain yksi niistä on Leo nimeltään, vain yksi niistä on syntynyt Viipurissa sodan loppupäivinä ja vain yksi niistä on huristanut vastasyntyneenä mutsinsa sylissä mustassa umpipirssissä läpi palavan kaupungin josta melkein kaikki jo ovat paenneet, vain yksi on minun Leoni ja vain minä olen sen oma pikku kettu jonka se nostaa heivauttaa kevyesti vahvoilla käsivarsillaan ilmaan niin että hoitajattarien puiset palipalit alkavat heti terhakkaasti jossain käytävän päässä läpsyttää kun ne huomaavat sen ja kun minä joudun alas ja eroon Leosta minä alan kiljua ja potkia niitä ämmiä ja vain Leolle minä olen täysin kesy ja vain Leo ja minä tiedämme sen suuren salaisuuden: minä olen ikuisesti Leon oma."

Mielipidettä Sonja O.:sta on kuitenkin vähän vaikeaa muodostaa. Siinä on todella paljon asioita, joista pidin, mutta myös monia asioita, jotka tuntuivat luotaantyöntäviltä. Toisaalta minussa on syvä rakkaus vimmaisia ja villejä naisia kohtaan, niin fiktiivisiä kuin todellisiakin, joten en yllättynyt siitä, että kirja veti minua puoleensa. Mieleenjäävä lukukokemus Sonja O. kävi täällä oli kuitenkin. Olen jo palannut ajattelemaan sitä moneen otteeseen, ja uskon, että siitä jää minuun ikuinen jälki, huonoista puolistaan huolimatta (tai ehkä ne juuri ovatkin osasyy siihen)! Jo Syysprinssistä blogatessani totesin, että kirjailjan tuotantoon kiinnostaisi tutustua muutenkin. Sonja O. kävi täällä vahvisti tätä halua. Vaikkei kumpikaan Kaurasen kirja uudeksi lempikirjaksi noussutkaan, jokin hänen teksteissään kiehtoo ja vetää minua voimakkaasti puoleensa. Muutamia hänen kirjojaan löytyy kotikodin kirjahyllystä, mutta otan mielelläni suosituksia vastaan!

 

 

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

 Kiitos Ankille haasteen järjestämisestä!

2022 (2/2)

Ja näin olemme siirtyneet onnistuneesti vuoteen 2023! Toivottavasti itse kullakin oli mukava vuodenvaihde. On aika kuukausikoosteen jälkimmäisen osan, jossa käsitellään kirjavuotta 2022.  

Yksi vuoden odotetuimmista julkaisuista! (Taustalla kirjahyllyssäni hengaileva nokkasiilipehmo.)

Vuonna 2022 luin 

• 66 kirjaa (10327 sivua, 82 h 27 min), eli keskiarvoisesti noin kuusi kirjaa (861 s.) kuukaudessa

• niistä 17 oli spefiä

• niistä kahdeksan oli uudelleen luettuja

• niistä englanniksi luettuja oli yksi

• kotimaisia kirjoja luin 50 kappaletta

• ulkomaisia kirjoja luin 16 kappaletta

• äänikirjoina kuuntelin 14 kirjaa, e-kirjoina luin kaksi

• eniten kirjoja luin kesäkuussa (yhdeksän kirjaa/2011 s.)

• vähiten kirjoja luin lokakuussa (kaksi kirjaa, 63 s., 8 h 44 min)

2022 oli lukemisen kannalta tahmea vuosi. Tiedän, ettei se välttämättä ulkopuoliselle näytä siltä, mutta luin huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi viime vuonna, ja lukumotivaatio oli välillä todella alhaalla. Monet kirjat olivat kesken ikuisuuden, kun etenin kuin täi tervassa. Ehkä raskaammanpuoleiset opiskelut veivät lukumotivaatiota, ehkä kyse oli jostain muusta. Äänikirjat koituivat monissa kohtaa pelastuksekseni: kotihommia on pakko tehdä, joten äänikirja etenee aina siivoamisen tai tiskaamisen taustalla mukavasti. Kaipaan lukemista, kaipaan lukemisen rutiinia. Sen toivon opettelevani uudelleen tänä vuonna. 

Eniten luin jälleen proosaa: 40 kirjaa. Lisäksi luin yhden näytelmän, 10 non-fictionin kategoriaan menevää kirjaa, 18 sarjakuvaa ja yhden säeromaanin. Kirjailijoiden (oletettu) nais-miesjakauma oli samankaltainen kuin edellisinäkin vuosina: yli puolet lukemistani kirjoista olivat naiskirjoittajien teoksia. Eniten yllätti kotimaisen kirjallisuuden määrä. Olen jo pari vuotta lukenut enemmän kotimaista kuin ulkomaista kirjallisuutta, mutta näin suuri ero ei ole ollut vielä koskaan! 

Osallistuin vuoden 2022 aikana muutamiin lukuhaasteisiin. Esimerkiksi Helmet-lukuhaasteesta sain tänä vuonna suoritettua 41/50 kohtaa. Kesällä osallistuin lukumaratoniin ja luin Lolitan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Goodreadsissa olin asettanut lukutavoitteeksi 50 kirjaa, se täyttyi marraskuussa. 

Viime vuonna asetin itselleni tavoitteen, että lainaisin vähemmän kirjoja kirjastosta ja lukisin enemmän oman hyllyn kirjoja. Onnistuinko tässä? No en. Joitain oman hyllyn kirjoja kyllä luin, mutta lähinnä kirjastonkirjoja kuitenkin, ja monesti kävi joka tapauksessa niin, että kirjastolainat piti palauttaa lukemattomina kirjastoon. 

Ihana syksyinen tunnelmointihetki kynttilöiden valossa.

Olen vuodesta 2014 alkaen antanut lukemilleni kirjoille vuoden pääteeksi "arvonimiä" (lähinnä siksi, että voisin mahdollisimman monta mieleen jäänyttä lukukokemusta), eikä tästä perinteestä ei luisteta tänäkään vuonna. Tänä vuonna muokkasin tuttuja kategorioita sen verran, että poistin paras sarja- kohdan kokonaan. Kyseinen kategoria on tuottanut minulle päänvaivaa jo vuosia. Luen nykyään sarjoja joko vähemmän tai sitten hitaammin kuin nuorempana, enkä nähnyt kohtaa enää relevantiksi. Muuten kategoriat ovat tuttuun tapaan seuraavat: 

• paras uutuuskirja (ilmestynyt vuonna 2022, myös suomennos tänä vuonna lasketaan)

• paras kotimainen

• paras ulkomainen

• paras klassikko

• itkettävin kirja

• huti

• yllättäjä (kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)

• paras spefikirja

• paras ei-spefikirja

• paras non-fiction

• paras sarjakuva

• paras uusintaluku

• kirjailija (kirjailija, johon tutustuin tänä vuonna tai jonka tuotantoa luin erityisen paljon)

• odotetuin (kirja, jonka ilmestymistä/lukemista odotin eniten)

• kuukauden helmi (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja) 

Pidemmittä puheitta asiaan! Linkit vievät kuukausikoosteisiin. 

Turun kirjamessujen ostokset! Näitä en tainnut blogissa koskaan esitellä. 

Vuoden 2022

Paras uutuuskirja

J.S. Meresmaa: Kerberos 

Paras kotimainen

Maria Turtschaninoff: Suomaa 

Paras ulkomainen

Rainbow Rowell: Any way the wind blows

Paras klassikko

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

Itkettävin kirja

T. J. Klune: Talo taivaansinisellä merellä

Huti

Aina Bergroth: Prinsessan kirjeet

Yllättäjä

Laura Ingalls Wilder: Luumujen poukama

Paras spefikirja

Siiri Enoranta: Maailmantyttäret

Tove Janssonin syntymäpäivänä luettiin luonnollisesti hänen tuotantoaa.

Paras ei-spefikirja

Matias Riikonen: Matara

Paras non-fiction

Janina Ahlfors & Minna Honkasalo: Muumimuseokirja

Paras sarjakuva

J. P. Ahonen: Lapsus

Paras uusintaluku

C. S. Lewis: Velho ja leijona

Kirjailija

Tarmo Koivisto 

(Koiviston kirjoja täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä)

Odotetuin

Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys

Kuukauden helmi

Tammikuu

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

seitsemän kirjaa/1306 sivua, 4 h 58 min

Helmikuu

Matias Riikonen: Matara

neljä kirjaa/267 sivua, 10 h 23 min

Maaliskuu

Annukka Salama: Ripley – nopea yhteys 

kolme kirjaa/473 sivua, 6 h 55 min

Huhtikuu

Rainbow Rowell: Any way the wind blows

kaksi kirjaa/723 sivua

Toukokuu

Asko Murtomäki: Finland 12 points! Suomen Euroviisut

seitsemän kirjaa/927 sivua, 5 h 3 min

Kesäkuu

Siiri Enoranta: Maailmantyttäret

yhdeksän kirjaa/2011 sivua

Olen vuoden mittaan leiponut muutamia kertoja Anne of the Green Gables cookbookista, ja kesäloman alun kunniaksi leivoin Annan linimenttikakun (tosin katsoin tarkasti, että laitoin kakkuun vanilijaa). Kakku maistui pääosin voikreemiltä, seuraavalla kerralla sitä voisi tehdä vähemmänkin. 

Heinäkuu

Alison Bechdel: Hautuukoti: tragikoominen perheeni

neljä kirjaa/754 sivua

Elokuu

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

seitsemän kirjaa/651 sivua, 11 h 22 min

Syyskuu

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

viisi kirjaa/ 722 sivua, 12 h 5 min

Lokakuu

Minna Canth: Työmiehen vaimo

kaksi kirjaa/63 sivua, 8 h 44 min

Marraskuu

T. J. Klune: Talo taivaansinisellä merellä

kahdeksan kirjaa/1269 sivua, 10 h 59 min

Joulukuu 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

kahdeksan kirjaa/1161 sivua, 12 h 8 min

Sellainen oli kirjavuoteni 2022! Lukemisen tahmeudesta huolimatta vuoteen mahtui monia unohtumattomia ja hienoja lukukokemuksia. Ensi vuonna tärkein tavoitteeni on yrittää saada oman hyllyn kirjoja luettua enemmän. Odotan myös edistyväni Narnia- ja Pieni talo preerialla -sarjojen uusintalukuprojekteissa. Goodreadsin lukutavoitteeksi otin vanhan tutun 50 kirjaa, ja Helmet-haastettakin tulen yrittämään :) 

Osa vuoden luetuista. Nyt huomasin, että toukokuun luetut ovat eksyneet ruudukkoon kahdesti, mutta tuskailin tämän kanssa niin paljon, että luovutan tässä kohdassa ja annan olla :D 

Mitä te luitte? Mikä teos jäi parhaiten mieleen (hyvässä tai pahassa)? 

Vladimir Nabokov: Lolita (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Kun ilmoittauduin taas parin vuoden tauon jälkeen Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, en tiennyt vielä lainkaan, mitä olisin haastetta varten lukenut. Kun sitten havahduin joskus toukokuun loppupuolella siihen, että kirja pitäisi ehkä päättää, että sen ehtisi lukea, päädyin valitsemaan Vladimir Nabokobin Lolitan (1955), koska muistelin kirjan olevan melko ohut. No, kävi ilmi, että olin muistanut väärin, mutta en antanut sen hidastaa, vaan sukelsin pastellisävyisten kansien kätkemään synkkään tarinaan. 

Lolita on fiktiivisen päähenkilönsä Humbert Humbertin kirjoittama muistelmateos, joka on syntynyt tämän odottaessa vankilassa tuomiotaan. Humbert on jo nuoresta iästä asti ollut mieltynyt nuoriin, murrosiän kynnyksellä oleviin tyttöihin, joita hän kutsuu nymfeteiksi. Koska yhteiskunta tuomitsee aikuisen miehen seksuaalisen kiinnostuksen lapsiin, täytyy Humbertin pitää taipumuksensa visusti salassa. Erilaisten elämänvaiheiden seurauksena hän päätyy synnyinmaastaan Ranskasta Yhdysvaltoihin, jossa hän rakastuu päätä pahkaa vuokraemäntänsä 12-vuotiaaseen Dolores-tyttäreen. Keski-ikäisen Humbertin pakkomielle Lolitaksi kutsuttua tyttöä kohtaan kasvaa lopulta niin suureksi, että hän on valmis menemään tytön äidin kanssa naimisiin vain ollakseen lähempänä Lolitaansa. Kun Lolitan äiti sitten äkillisesti kuolee, lähtee Humbert tytärpuolensa kanssa pakomatkalle halki Amerikan. 

Katsotaan heti elefanttia huoneessa: kirjan päähenkilö on pedofiili, jonka toiminta on vastenmielistä eikä missään nimessä hyväksyttävää. Humbert Humbert yrittää voittaa lukijan puolelleen kaikin tavoin. Hän kuvailee sydäntä särkevästi nuoruudenrakastettuaan, jonka kohtalo häneltä julmasti vei, ja tuskaansa, joka häntä vaivaa, kun hän näkee nymfettejä ympärillään, mutta ei saa yhteiskunnan ahdasmielisyyden takia heihin kajota. Hän jopa vierittää syyn Lolitan raiskaamisesta tytön itsensä harteille, ja sanoo tämän "vietelleen" hänet, hän itse ei ole tietenkään tehnyt mitään väärää! Kirjan loppupuolella hän tosin toteaa, että hänen tekonsa ovat saattaneet pilata Lolitan elämän, mutta en siltikään löytänyt hänen puheistaan katumusta teoistaan. Vaikka Humbert puhuu lähes vakuuttavasti ja kirjan kieli on todella kaunista, lukija (toivottavasti) tajuaa hänen olevan erittäin epäluotettava kertoja. Nabokov on tosiaankin onnistunut rakentamaan henkilön, joka ei jätä lukijaa kylmäksi. 

Mutta oliko kirja huono, vaikka sen aihe oli niin inhottava? Mielestäni ei. Kuten jo aiemmin mainittua, sen kieli oli hyvin kaunista. Esimerkiksi jo kirjan ensimmäinen kappale näyttää, miten ihana rytmi Nabokovin kielessä on: 

"Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hyppää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta. Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita." 

(Teoksen ovat suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, joten kunnia kuuluu myös heille. En ole tosiaan lukenut teosta englanniksi, joten en tiedä, millainen lukukokemus voisi alkukielellä olla.) 

Vaikka kieli ja kielikuvat ovat nautittavia, niiden ihastelu ei vie kirjasta syntyvää pahaa makua suusta pois: lukijat pakotetaan lukemaan, kuinka nuoren tytön elämä tuhotaan täysin kauniilla sanoilla kuvailtuna. Pelkäsin etukäteen, että kirjassa kuvailtaisiin lapseen kohdistuvaa väkivaltaa pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta onneksi paljon toimintaa jätetään rivien väliin (mutta kuitenkin sen verran selkeästi, että lukijalle ei jää epäselväksi, mitä tapahtuu.) Koska Humbert Humbert on syntyjään ranskalainen, hän käyttää kerronnassaan paljon ranskankielisiä fraaseja, joita ei ole kirjassa suomennettu. Vanhana ranskanlukijana sain jotain näistä irti, mutta monta kertaa lauseiden sisältö jäi kysymysmerkiksi. 

Kirja rakentaa jännitettään hyvin, mutta mielestäni se lässähtää n. viimeisen sadan sivun aikana. Silloin tarina alkaa tuntua tyhjäkäynniltä, eikä sen huipennus oikein enää jaksa kiinnostaa. Esimerkiksi tässä vaiheessa myös Nabokovin runsas kieli alkaa käydä vähän turhan raskassoutuiseksi lukea, toki samaa ongelmaa oli paikoitellen myös muualla. 

Välillä Lolitaa näkee kutsuttavaksi romanttiseksi tai eroottiseksi kirjaksi, enkä voi olla miettimättä, ovatko nämä ihmiset edes lukeneet koko kirjaa. (No, yksi syy voi olla esimerkiksi kirjan kansikuvitukset, jotka ovat usein hyvin seksuaalissävytteisiä. Tässä hyvä video aiheesta!) Lolita on tarina sairaasta pakkomielteestä, valta-asetelmista ja omistushalusta. Oman tulkintani mukaan Humbert ei edes "rakasta" Lolitaansa. Hän on luonut mielessään kuvan, johon hän suhtautuu pakkomielteisen omistushaluisesti, ja on valmis tekemään lähes mitä vain pitämään tämän haavekuvansa lähellään. Humbertin käytös Doloresia kohtaan onkin malliesimerkki manipuloinnista. Dolores saattaa itsepäinen ja kuriton lapsi, mutta hän on nimen omaan lapsi, eikä häntä pitäisi pakottaa aikuistumaan sillä tavalla kuin Humbert hänet pakottaa. Mielestäni on tärkeää huomioida myös se, että Dolores itse ei saa romaanissa ääntään kuuluviin. Hänet nähdään vain Humbertin katseen kautta, ja vaikka lukija näkeekin vilahduksia siitä, mitä seksuaalinen hyväksikäyttö hänelle aiheuttaa, lukija näkee vain Humbertin mielikuvan Lolitastaan, ei oikeaa Dolores Hazea. Lisäksi Dolores on Lolita vain Humbertille: kukaan muu kirjan hahmo ei kutsu häntä sillä nimellä. Lukijat näkevät siis vain sairaan miehen fantasian, ohuen siivun kokonaisesta henkilöstä. Lolita onkin mielestäni tarina Humbert Humbertista, ei Dolores Hazesta. 

Loppujen lopuksi en ole varma, pidinkö Lolitasta vai en. Ymmärrän sen klassikkostatuksen, ja ymmärrän, miksi kirjaa ylistetään. Se tarjoaa paljon pohdittavaa ja analysoitavaa, ja sen teemat ovat edelleen ahdistavan ajankohtaisia. Ehkä juuri jälkimmäinen myös aiheuttaa negatiivisia tunteita kirjaa kohtaan. Se muistutaa ahdistavalla tavalla siitä, että naiset eivät ole yhteiskunnassa ikinä turvassa, edes silloin, kun he ovat lapsia. Lolitan ei todellakaan toivoisi olevan ajankohtainen kirja, mutta ihan tänä kesänäkin olemme saaneet nähdä, miten aikuiset miehet ovat valmiita käymään käsiksi alaikäisiin tyttöihin, ja vierittämään syyn omasta toiminnasta uhrien niskoille. 

Kirja jättää jälkeensä ennen kaikkea surullisen ja toivottoman olon. Millaista Doloresin elämä olisi voinutkaan olla, jos Humbert Humbert ei olisi sattuman kaupalla ilmestynyt hänen elämäänsä? 

Kiitos Ankille haasteen järjestämisestä! 

Aikaisempia osallistumisiani Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen voi lukea tästä. 

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani (1847) on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni iät ja ajat, ja klassikkohaaste oli hyvä tapa syventyä tähän romantiikan ajan klassikkoon. Pidin kovasti hänen sisarensa Emilyn Humisevasta harjusta sekä Jane Austenin romaaneista (olkoonkin, että Austen kirjoitti romaaninsa muutamia vuosikymmeniä ennen Brontën sisaruksia, mutta heistä puhutaan usein samassa yhteydessä, joten tein saman rinnastuksen itsekin), joten oli mielenkiintoista koettaa, miltä Charlotten romaani tuntuisi.

Kotiopettajattaren romaani kertoo orpotyttö Janesta, joka elää ankeaa elämää sukulaistensa hoivissa, kunnes hänet lähetetään kouluun. Koulutien alku on vaikea, mutta vuosien kuluessa Jane valmistuu kotiopettajattareksi ja saa paikan salaperäisen herra Rochesterin suojatin opettajana. Seuraa paljon voimakkaita tunteita, salaisuuksia ja juonenkäänteitä.

Kirjan kansi on jotenkin niin ankean ruma (ja sulautui liikaa taustaan), että saatte kuvan sen sijan nimilehdestä.  

Kirja yllätti minut positiivisesti. Odotin raskaampaa luettavaa, mutta tämä oli klassikoksi yllättävän kevyt, ei ehkä varsinaisesti kepeäksi kutsuttava, mutta ei myöskään vellova tai raskassoutuinen. Lukaisin kirjan lopulta reilussa viikossa ja viihdyn joka hetki! Odotin ehkä romanttisempaa haahuilua, mutta tarinassa olikin paljon muuta sisältöä, yliluonnollisista hetkistä mysteereihin, mikä oli positiivinen yllätys. Jane on viehättävä päähenkilö. Hän on omapäinen ja päättäväinen ja hänellä on vahva tunne siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Hän ei kuitenkaan tunnu siloitellulta kiiltokuvalta, sillä hän on myös pippurinen ja sisukas, oikein virkistävä naispäähenkilö siihen nähden, että kirja on 1800-luvulta. Sen sijaan herra Rochester ei voittanut minua puolelleen. Hän ei mielestäni ole (monessakaan mielessä) mikään unelmien poikamies, ja vaikka periaatteessa ymmärsin, miksi Jane kokee hänen vetoa, en kuitenkaan lumoutunut hänestä samalla tavalla. Esimerkiksi väkivallalla uhkailu nosti niskakarvoja pystyyn, vaikka herra ei varsinaisesti uhkaava noin yleisesti ole. Tai ehkäpä minä en vain ymmärrä romtiikan ajan miesihanteita. 

Kuten jo alussa mainitsin, vertasin tätä väkisinkin Humisevaan harjuun sekä Jane Austenin romaaneihin. Sekä Kotiopettajattaren romaani että Humiseva harju ovat tunnelmaltaan synkkiä, mutta Kotiopettajattaren romaani ei kuitenkaan ole aivan yhtä toivoton kuin Emily Brontën romaani. Kuitenkaan samanlaista kepeyttä ja huumoria kuin Austenin kirjoista ei Kotiopettajattaren romaanistakaan löydy. Kaikille kolmelle kirjailijalle (toki Brontëjen tapauksessa teen oletuksen vain yksien kirjojen pohjalta) on tyypillistä vahvat tunteet ja dramaattisuus, mutta siinä missä Austenilla ollaan suhteellisen arkisten hetkien parissa, Brontët, varsinkin Emily, vetävät dramaattisuuden lähes överiksi ja sen yli. Tämäkään ei ole moite, vaikka varsinkin Humisevassa harjussa dramaattisuus on toisinaan tahattomasti hauskaa. Kuitenkin kaikki kirjat ovat erilaisia keskenään yhtäläisyyksistään huolimatta, enkä tiedä, kuinka mielekästä tällainen vertailu on. 

Täytyy vielä kertoa täysin romaanin juoneen liittymätön seikka: olen ostanut kirjan antikvariaatista joskus lukiossa, ja hämmennyin jo silloin siitä, miten kevyt se fyysisenä esineenä on: se ei nimittäin paina paljoa mitään. Täytyi aivan tarkistaa, että kirjaan ei ole kaiverrettu aukkoa, mutta kaikki sivut ovat moitteettomana tallella. On vaikea kuvailla kirjan keveyttä näin tekstin muodossa, mutta se painaa huomattavasti vähemmän kuin sitä ohuemmatkin kirjat. En ymmärrä, miten se voi ollakaan niin kevyt. Onko ennen vanhaan käytetty jotain mysteeripaperia?

Kiitos Raijalle haasteen järjestämisestä!

Heinäkuun luetut 2019

Heinäkuussa 2019 luin yhdeksän kirjaa (2547 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi runokirja, yksi nonfictionia ja kolme uusintaa.

Denison, Muriel: Susanna koulussa (Susanna #3) 193 s. [U]
Linna, Väinö: Täällä Pohjantähden alla 1 543 s. 
Rasa, Risto: Kaksi seppää 53 s. 
Acevedo, Elizabeth: Runoilja X 368 s. 
Montgomery, L. M.: Pieni Runotyttö (Runotyttö #1) 304 s. [U]
Jalo, Mervi & Jalo, Marvi: Jesse löytökoira (Koiratytöt #1) 143 s. [U]
Vik, Erika: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1) 532 s. 
Paul, Gil: Kuninkaallisia rakkaustarinoita 187 s. 
Montgomery, L. M.: Yrttitarha 233 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 5

omasta hyllystä: 4

kirjastosta: 5

muualta: 0

Montgomery-lukuhaaste: 3 kirjaa

Susanna-sarjan kolmas osa, Susanna koulussa, on aina ollut suosikkini. Pienenää (ja vähän isompanakin) minua kiehtoi kauheasti sisäoppilaitoselämä, minkä vuoksi myös tällaisten kirjojen tyylipuhdas edustaja viehätti. Susanna koulussa on yhtä ihana kuin edellisetkin osat. Susanna on taas edellistä osaa hieman vanhempi, mutta välillä yhtä itsepäinen ja ajattelematon kuin nuorempanakin. Hän on melko vastahakoinen koulun suhteen, mutta huomaa pian, että koulu on juuri niin hauskaa kuin siitä itselleen tekee. Kirja on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia perinteisen brittiläisen sisäoppilaitoksen elämästä. Tytöt pelaavat maahockeyta (täysin mysteerinen laji pikku-Celelle), perustavat salaseuroja, härnäävät koulun ylimielistä ja ärsyttävää tyttöä ja kammoavat sitä päivää, jolloin ruokana on "kalansilmiä liimassa". Huomasin syventyväni sisäoppilaitoksen elämään samalla innolla kuin aiemminkin, ja tämä osa taitaa edelleen olla suosikkini koko sarjasta. Kirja ei ole täysin ongelmaton: kohtaus, jossa tytöt kenkälankkaavat kasvonsa ja esiintyvät koulun juhlassa on todella rasistinen, mutta on muistettava, että kirja on kirjoitettu 1930-luvulla. Silti tuntuu vähän inhottavalta, että lapsuuden lempisarjasta löytyy tällaista. Toisaalta, taitaa Pieni talo preerialla -sarjassakin olla jokin blackface-kohtaus?

Osallistuin Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen lukemalla Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogian ensimmäisen osan. Mietteitäni voi lukea täältä. 

Luen runoja äärimmäisen harvoin, mikä vähän harmittaa, niitä nimittäin olisi kiva lukea enemmän! Tunnen vain oloni vähän tyhmäksi usein runoja lukiessani, eikä se ole kiva tunne. Risto Rasan runot ovat onneksi ratkaisu tähän ongelmaan! Pienet runot kertovat usein luonnosta, mutta myös ihmisistä. En voinut kuin ihmetellä ja ihailla, miten Rasa onnistuu muutamalla sanalla maalaamaan niin vahvoja ja kauniita kuvia. Rasan runoja haluan ehdottomasti lukea enemmänkin! Voisin yrittää pyristellä irti runopelostani ja lukea muitakin hyllystäni löytyviä runokirjoja. 
Yötuuli heiluttaa
veneeni lyhtyä
Suuntaneulana rinnassani
pyörähtää sydämen sakara

Runoilija X on säeromaani, joka kertoo uskonnollisen latinoperheen puristuksessa taitelevasta Xiomarasta, joka on tottunut olemaan hiljaa, vaikka hän pursuaakin sanoja. Vaikka tarina on periaatteessa melko nähty, tuo säemuoto siihen uutta kulmaa ja keveyttä välillä hyvinkin raskaaseen tarinaan. Runoudella on myös rooli tarinassa. Muoto sopii senkin takia kirjaan mielestäni paremmin kuin joululomalla lukemaani Yhteen. Xiomara tappelee itsensä, äitinsä, uskonsa, taustansa, kehonsa ja sitä ahdistelevien miesten kanssa, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä rohkeammin hän uskaltaa asettua rajoja vastaan. Oma elämäni on hyvin kaukana Xiomaran elämästä, mutta jollain tasolla kirja osui todella syvälle, minkä vuoksi nieleskelin kyyneleitä bussissa sitä lukiessani. Ehkä loppuratkaisu tapahtuu liian helposti, mutta tämä kirja vaikutti minuun niin vahvasti, että päädyin antamaan tälle Goodreadsissa täydet viisi tähteä. Lavarunouskohtauksia oli hauska lukea, kun itsekin olin kevään mittaan käynyt muutaman kerran sellaista kuuntelemassa (ja tämä kirja vain vahvisti tunnetta siitä, että syksyllä pitää itse uskaltaa lavalle!)

Minun on ollut jo pitkään tarkoitus lukea Runotyttö-sarja uudelleen, ja viime kesänä ilmestynyt Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen "jatko-osa" Emilia Kent vain vahvisti tätä halua. Vaikka Emilia Kent on odottanut hyllyssäni jo vuoden päivät, päätin lukea alkuperäisen sarjan uudelleen ennen sitä,  ja heinäkuussa sain lopultakin aikaiseksi tarttua Pieneen Runotyttöön. Trilogian ensimmäinen osa muistuttaa jonkin verran Annan nuoruusvuosia juonikuvioiltaan, mutta Anna ja Emilia ovat kuitenkin todella erilaiset päähenkilöt ja sarjojen tunnelma on aivan erilainen. Avonlea on aurinkoinen ja Annan kommellukset ovat hauskoja, mutta Blair Water on hieman synkkäkin paikka, ja Murrayn ylpeyden perinyt Emilia suhtautuu häpeään kuin kuolemaan. Ylidramatiikkaa rakastava sydämeni viihtyy Uudessa Kuussa Emilian kanssa, minkä lisäksi Emilian orastavat kirjalliset taipumukset ja yliluonnolliset tapahtumat ovat niin ikään sydäntäni lähellä. Jossain määrin Pieni Runotyttö tuntuu vain osalta, jossa henkilöt ja miljööt esitellään: kirja koostuu lähinnä pienistä hetkistä, jotka valottavat hahmojen eri puolia. Tämä ei kuitenkaan ole moite, sillä hotkaisin kirjan muutamassa päivässä ja nautin joka hetkestä. Tai no, Dean Priest on hirveä ja kammottava, mutta onneksi aika pienessä osassa vielä tässä kirjassa. Muistelin, että hän olisi ollut paljon nuorempi, mutta hän onkin jo 36-vuotias, kun hän tapaa 12-vuotiaan Emilian. Kammottavaa! Huomasin lukiessani muutenkin paljon pieniä juttuja, joita en muistanut tajunneeni ennen: Emilia esimerkiksi käy katsomassa erästä juonelle myöhemmin merkityksellistä kaivoa jo kirjan puolinvälin paikkeilla, mutta asiaan ei kiinnitetä sen ihmeemmin huomiota. Minulla on jo menossa sarjan toinen osa, joten nälkä tästä ensimmäisestä osasta jäi.

Kirjastossa käydessäni kävelin lastenosaston läpi, mistä katseeni sattui osumaan hyllylle, jossa Koiratytöt-sarja komeili. Luin sarjaa intopinkeänä joskus ala-asteen alkuvuosina, ja hotkin kaikki siihen asti ilmestyneet osat jonkin kesäloman aikana. Taisin olla yläasteella, kun vielä luin uusimpia osia, mutta olin melko kyllästynyt sarjaan jo siinä vaiheessa ja lopetinkin sen ehkä neljännentoista osan jälkeen (tai sinne päin). Puoliksi vitsillä nappasin ensimmäisen osan nyt kirjastosta mukaan ja katsoin, onko se yhtä typerä kuin oletin. Lukaisin kirjan nopeasti yhdeltä istumalta, ja yllätyin melkoisesti. Ensimmäinen yllätys oli se, että muistin kirjan sijoittuvan Helsinkiin, mutta heti ensimmäisillä sivuilla tulee selväksi, että ollaankin Turussa. Toinen yllätys oli se, että muistin kirjan tapahtumia yllättävän hyvin, vaikka olen lukenut kirjan vain kerran ja siitä on reippaasti yli 10 vuotta aikaa. Toki monet yksityiskohdat olivat hämärtyneet mielestä, mutta silti hämmästyin tästä. Kolmanneksi yllätyin siitä, että se ei ollutkaan ihan niin hirveä ja hölmö kuin oletin. Olihan se melkoisen yksioikoinen ja typerä tarina, mutta ei mitenkään sysihuono. Tapahtumat etenevät mukavan reippaaseen tahtiin ja käänteitä riittää näinkin lyhyeen kirjaan, mutta melko paljon kirjassa oli Jennan rasittavaa jankkaamista siitä, miten hän rakastaa Jesseä ja miten hän ikävöikään koiraa sen ollessa löytöeläinkodissa, ja huomasin samaistuvani paljon enemmän Jennan nihkeästi suhtautuvaan äitiin :D Toki olen kaukana kohderyhmästä. Maailmankirjallisuuden mestariteos Jesse löytökoira ei todellakaan ole, mutta ihan hauska nostalgiapala. Täytyy tosin tunnustaa, että nyt himottaisi hiukan lukea pari seuraavaakin osaa :D

Hän sanoi nimekseen Aleia on kirja, johon monet ihastuivat täydestä sydämestään. Idea tuntui kiinnostavalta, mutta vasta nyt sain kirjan kirjastosta käsiini. Täytyy myöntää, että hehkuttamisen seurauksena suhtauduin kirjaan hieman varautuneesti, mutta yritin lähteä lukemaan sitä avoimin mielin. Kirja oli kieltämättä koukuttavaa ja nopeaa luettavaa: luin yhdeltä istumalta helposti monta kymmentä sivua. Tämä on tällaisessa 500-sivuisessa järkäleessä positiivinen ominaisuus :D Juoni eteni vauhdikkaasti, ehkä välillä vähän liiankin vauhdikkaasti. Tylsistyä ei todellakaan ehtinyt. Ongelmaksi nopeassa juonenkuljetuksessa nousi kuitenkin hahmot ja miljöö. Olen todella hahmovetoinen lukija, minkä vuoksi haluan syitä kiintyä heihin. HSNA:ssa tämä oli kuitenkin todella hankalaa. Corildon ja Aleia ovat molemmat hahmoja, joilla on tavoitteita ja menneisyyttä, mutta välillä lukiessani havahduin ajatukseen, että minulle on ihan se ja sama, mitä heille tapahtuu tai saavuttavatko he tavoitteensa. Monet sivuhenkilöt ovat paljon kiinnostavampia, tosin kaikista mielenkiintoisimmat kuolevat kirjan puolenvälin paikkeilla. Vasta aivan loppurytinöissä aloin kiinnostumaan päähenkilöistä, vaikka en edelleenkään voi sanoa kiintyneeni heihin. Vikin luoma maailma on myös kiinnostava, mutta siitä saadaan vain pintaraapaisu ja sen vuoksi se jää harmittavasti vajaan tuntuiseksi, varsinkin, kun monesti huomaa, että maailmaa on rakennettu huolella. Potentiaalia HSNA:ssa on paljon, mutta se ei harmittavasti pääse esille kunnolla. Kirja kuitenkin parani loppua kohti huomattavasti, ja aion lukea myös Kaksosauringot-trilogian kaksi seuraavaa osaa. Salaisuuksia jäi vielä selvittämättä. (Kenties jotkut langat olisi voinut sitoa hieman paremmin jo tässä osassa, välillä oltiin vähän liiankin mysteerisiä.)

Kuninkaallisten elämä kiinnostaa, ja rakastan kuninkaallisia häitä. (Olen todella surullinen, että missasin Harryn ja Meghanin häät! Seuraavia televisiohäitä joudutaankin varmaan odottamaan vuosikausia.) Mikäs sen parempi valinta lukemiseksi kuin Kuninkaallisia rakkaustarinoita! Nimi tosin on hiukan harhaanjohtava, koska kuten jo esipuheessa sanotaan, että kuninkaallisten pariutumisessa rakkaus on harvoin pääosassa, koska varsinkin ennen aikaan avioliitot ovat olleet puhtaasti poliittisia. Kirja esittelee 14 kuninkaallista paria, joista suurin osa on eurooppalaisia, mutta mukaan mahtuu esimerkiksi intialainen Shah Jahn, joka rakensi Taj Mahalin syvästi rakastamansa vaimon muistoksi. Monet pariskunnat olivat tuttuja jo ennestään, kuten Ranskan vallankumouksessa teloitetut Marie Antoinette ja Ludwig XVI tai kannestakin löytyvä Hollywood-tähti Grace Kelly (maailman kauneimmassa hääpuvussa!) ja Monacon ruhtinas Rainer. Vaikka nämä tarinat olivat minulle pääpiirteissään tuttuja jo aiemmin, monet yksityiskohdat olivat hämärän peitossa, kuten esimerkiksi Napoleonin ja hänen Joséphinensa tarina. Vaikka kyseessä oli tietokirja, se oli kuitenkin melko kevyttä lukemista: teksti oli sujuvaa, eikä poliittisiin kiemuroihin tai muuhun taustoitukseen jääty pyörimään sivutolkulla. Jos aihe yhtään kiinnostaa, tai kaipaa helppoa tietokirjaa luettavakseen, suosittelen kovasti!

Yrittitarha on eräs niistä teoksista, joka oli vielä Montgomerylta lukematta. (Jos tietoni pitävät paikkaansa, olen mielestäni lukenut kaiken häneltä suomennetun!) Kyseessä on novellikokoelma, johon on koottu Montgomeryn novelleja pitkältä aikaväliltä. Novelleissa on runsaasti Montgomeryn tuotannosta tuttuja aineksia: tiukkoja kyläyhteisöjä, ankaria tätejä tai muita sukulaisia, salaisuuksia, väärinkäsityksiä ja romantiikkaa. Vaikka novellit ovat teknisesti ehjiä, niistä puuttuu usein kipinä, joka Montgomeryn romaaneista tekee niin ihastuttavia. Tarinat ovat usein melko yksinkertaisia ja ratkaisut helppoja. Lähes kaikki novellit pyörivät avioliiton ympärillä, mutta kuten Montgomerylla yleensäkin, naiset eivät jää passiiviseen osaan. Nykyfeministi kurtisteli lukiessaan kulmiaan toisinaan, mutta verrattuna kirjoitusajan asenteisiin suurin osa novelleista on naiskuvaltaan yllättävän moderneja. Lempinovellejani olivat Jedidahin romanssi, Putneyn naisten lakko, Mary Isabel kapinoi, Miriamin sulhanen, Häävieraat ja Yrittitarha. Mieleen jäi myös novelli Eräänlaista rakkautta, jossa naispäähenkilö päätyy menemään naimisiin velvollisuudentunnosta miehen kanssa, jota ei rakasta. Tämä vertautuu toki Montgomeryn omaan elämään, mutta on erikoinen ratkaisu muuten hyvin tiukasti sydämen seuraamista ja romanttista rakkautta painottavien novellien joukossa. En oikein tiennyt, miten olisin novelliin suhtautunut. Toki pidän siitä, että ratkaisu poikkeaa tavanomaisesta, mutta sen lukemisesta tuli jotenkin hankala olo. Muita mielenkiintoisia seikkoja oli Häävieraat-novellin kohtaus rouva Matilda Pitmanin kanssa, joka oli täsmälleen samanlainen kuin Kotikunnaan Rillasta löytyvä kohtaus, ja erään novellin draamaileva pariskunta nimeltään Anne ja Gilbert. Molemmat novellit on kirjoitettu ennen ensimmäistäkään Anna-kirjaa.

*********

Kirjankansibingoon luetut kirjat:

Romantiikka: Pieni Runotyttö (tai tässä tapauksessa yhteisniteen kannet)
Matkalla: Susanna koulussa
Kotieläin: Jesse löytökoira
Numero(ita): Täällä Pohjantähden alla
Kaunis vaate: Kuninkaallisia rakkaustarinoita

Ja näin sain ensimmäisen bingoni!!

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue: Kaksi seppää
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa: Runoilija X
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla: Pieni Runotyttö
19. Et pidä kirjan nimestä: Yrttitarha (mielestäni Yrttitarha on ruman kuuloinen sana, ja esimerkiksi Eräänlaista rakkautta olisi ollut kirjan nimeksi sopivampi)
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria: Kuninkaallisia rakkaustarinoita (eräs tarina on Jordanian kuningashuoneesta)
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä: Hän sanoi nimekseen Aleia
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää: Susanna koulussa

Heinäkuussa oli sekä vauhdikkaita että hitaampia päiviä. Kuukauden aikana ehdin viettää viikonlopun Finnconissa, muutaman päivän mummolassa, tehdä pikavisiitin Kuopioon ja käydä Turussa kahteenkin otteeseen. Lisäksi näin kavereita, olin talonvahtina ja tomaatinkastelijana muun perheen ollessa reissussa, luin kirjoja, katsoin Downton abbeyta ja Monty Pythonin lentävää sirkusta, haaveilin hellepäivistä ja niiden tultua pysyttelin tiukasti varjossa, vaikka nautinkin mekkokeleistä.

Elokuussa aion vielä lomailla ahkerasti, vaikka pitääkin ryhtyä jo hieman asennoitumaan syksyyn ja opiskelujen alkuun. Odotan kuorokauden alkua ja ainejärjestön tapahtumia, kuten myös opiskelukavereiden tapaamista. Sitä ennen ehdin kuitenkin esimerkiksi juhlia synttäreitäni ja eräitä rippijuhlia.


Kuukauden biisi on Elton Johnin I'm still standing. Kävin katsomassa Rocketman-elokuvan, josta pidin kovasti, vaikka Elton Johnin tuotanto onkin jäänyt minulle melko vieraaksi. Tästä kappaleesta tulee mukavan itsevarma ja toiveikas olo, minkä lisäksi tämä on ihan kiva rytmittämään jolkottelua pururadalla. 

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1 (Kirjabloggajien klassikkohaaste 9)

Väinö Linnan vuonna 1959 julkaisema Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa on eräs niistä klassikoista, joka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea kerran elämässään. Lähipiirissäni on useampia ihmisiä, jotka hehkuttavat Linnan trilogiaa ja nimeävät sen jopa lempikirjakseen, joten päätin nyt klassikkohaasteen varjolla tarttua hyllyssäni lojuvaan ensimmäiseen osaan.

Trilogia kertoo Koskelan torpparisuvun edesottamuksista kuvitteellisessa hämäläiskylässä, Pentinkulmassa. Ensimmäinen osa alkaa 1800-luvun loppupuolelta ja päättyy 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Jussi, pappilan torppari, rakentaa suolle Koskelan torpan, mihin hän muuttaa vaimonsa Alman kanssa. Perheeseen syntyy kolme poikaa, joista vanhin, Akseli, on aatteissaan vielä isäänsäkin ankarampi. Koskelan perheen ilojen ja surujen lisäksi kirjassa käsitellään paljon myös muiden kyläläisten sattumuksia.

Tuntemattoman sotilaan läpi kahlanneena yllätyin, kun kirja lähtikin yllättävän sutjakasti käyntiin, eikä jäänyt polkemaan paikalleen juuri ollenkaan. Tuntsikan kanssa leikki meinasi jäädä parikin kertaa kesken, kun miehet vain norkoilevat paloaukealla sivutolkulla, eikä toimintaan päästä millään kiinni. TPA puolestaan etenee Tuntsikkaan verrattuna suorastaan vauhdikkaasti: vaikka suvantokohtiakin löytyy, niihin ei jäädä turhauttavan pitkäksi aikaa. Myöskin henkilömäärä on paremmin hallittavissa. Vaikka nimettyjä kyläläisiä on paljon, tärkeimpien nimet oppii kyllä muistamaan. Henkilömäärän kanssa minulla oli myös ongelmia Tuntemattoman sotilaan kanssa, kun jatkuvasti menin Lahtisissa, Lehdoissa ja Lammioissa sekaisin. (Tämä kuulostaa siltä, että en pitänyt Tuntemattomasta ollenkaan, mutta asia on aivan päin vastoin :D) Kuitenkin, toisin kuin Tuntemattomassa sotilaassa, minun oli hankalampi päästä hahmojen pään sisään ja kiintyä heihin. Lopussa huomasin välittäväni heistä kaikista jonkin verran, mutta se oli vienyt pitkään aikaa. Tosin tämä tuntuu hieman huolestuttavalta, kun tietää, mitä suuria tapahtumia on tulossa.

Suomen historia on kiedottu hyvin tarinaan, eikä historiaselostus hyppää silmille. Tyylissä on jotain samaa kuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä, jossa historian tapahtumat kulkevat omalla painollaan taustalla, kun henkilöt elävät elämäänsä, johon nyt sattuu vaikuttamaat maailmanhistorian suuret linjat. Vaikka Linna ei olekaan yhtä hienovarainen, tuntuu sosialisti, kaupungissa sivistyksen saanut räätäli Halme selityksissään kyläläisille perustellulta. Tuskinpa pentinkulmalaiset muuten tietäisivät sen kummempia maailman menosta. Ehkä Neljäntienristeyksen ja TPA:n ero on siinä, että Kinnunen kuvaa ihmistä ja Linna historiaa. Ainakin tästä ensimmäisestä osasta tuli hieman sellainen vaikutelma, että henkilöhahmot ovat välillä vain väline esitellä historian tapahtumia. Tästä huolimatta kirja ei tuntunut historian oppikirjalta. Linnan kertojanääni on lempeän ironinen, mistä pidän todella paljon. Hän on heikomman puolella, mutta irvailee silti kaikille hahmoilleen ja tapahtumille yhtä lailla, unohtamatta kuitenkaan hellyyttä, kuten kuvaillessaan esimerkiksi erään nuoren parin ensimmäisiä yhteisiä hetkiä, joista tulee todella kaunis ja hellä mieli.

Luenko myös seuraavat osat? No totta vie luen. Vaikka sisällissota odottaa nurkan takana (puhumattakaan parista muusta "pikku"sodasta), ja tunnen jo valmiiksi, miten se tulee repimään sydänparkaani riekaleiksi, odotan silti innolla, mikä Koskelan perhettä tulevaisuudessa odottaa. Sen lisäksi minulla on ikävä Vilho Koskelaa, ja tahdon jo päästä lukemaan hänen vaiheistaan. Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa ei todellakaan ole mikään tylsä ja pölyinen klassikko, vaan edelleen paikkaansa puolustava, mielenkiintoinen teos, joka ei ole vanhentunut.

Kiitos haasteen järjestämisestä Tuntematon lukija -blogin Handelle!

Huh, olipas melkoista kirjoittaa ensimmäinen varsinainen kirjapostaus koko blogiaikana :D