Musikaaleja "lavalta"

Kaikista musikaaleista ei ole tehty elokuvaversiota. Tämän sain huomata silloin, kun aloin yläasteen loppupuolella innostumaan musikaaleista enemmänkin. Aluksi panikoin: miten minä nyt voin ikinä tutustua mielenkiintoisiin musikaaleihin, jos en voi katsoa niitä? Pelkästään musikaalien kuunteleminen oli pitkään minulle todella suuri kynnys, mutta olen harjoitellut sitä. Nyt jaan musikaalitohtorin ominaisuudessa teille ensin vinkkilistan musikaalien kuunteluun, minkä jälkeen esittelen teille pari musikaalia, joista on vain lavaversio. (Poikkeukset tosin vahvistavat säännön, niistä lisää myöhemmin.) Olisin itse toivonut tällaista vastaavaa listausta, kun aloitin kuuntelemaan musikaaleja, joten toivon, että tästä on jollekulle iloa ja hyötyä!

Vinkkejä musikaalien kuuntelemiseen:

1. Ihan ensiksi täytyy löytää musikaali jostain. Jos omistat Spotify-tunnukset, kokeile etsiä sieltä. Todennäköisesti sieltä löytyy etsimäsi. Myös Youtubeen on ladattu cast recordingeja, parhaassa tapauksessa jopa sanojen kanssa. Toki myös fyysiset cd-levyt ovat vaihtoehto!
2. Näppärästi aasinsiltaa pitkin sanoihin! Seuraava vaihe on nimittäin etsiä musikaalin sanat jostain. Itse suosin Geniusta, jossa on helppo siirtyä aina seuraavaan biisiin musikaalin edetessä, mutta muitakin sivustoja on. Jos tuuri käy, löytyy sanoitukset myös Youtube-videoista.
3. Etsi juonitiivistelmä. Toki joissain musikaaleissa on helppo juoni seurata, mutta monesti pelkkien biisien perusteella tarinasta ei saa kiinni, joten Wikipedia on paras ystäväsi! Tosin suomiversiossa ei ole kaikille musikaaleille edes omaa artikkelia, juonitiivistelmästä puhumattakaan, joten joudut hieman käyttämään kielitaitoasi. Kaikki tässä postauksessa linkatut juonitiivistelmät vievät englanninkieliseen Wikipediaan.
4.Musikaali kuunneltu? Aika tutkia, miltä lavalla näyttääkään. Tämä vaihe ei ole pakollinen, mutta itse tykkään tehdä niin, koska pelkästään musikaalin kuunteleminen jättää ison osan esityksestä pois. Promoklippejä löytyy lähes joka musikaalista: niistä näkee lavastusta, puvustusta, koreografioita... Toki Youtubessa liikkuu myös bootlegeja, eli laittomasti yleisöstä kuvattuja videoita. On jokaisen oma valinta, tahtooko niitä katsoa. Tässä postauksessa linkatut esitykset ovat kuitenkin kaikki joko promoklippejä, esiintymisiä Tony-gaalassa tai muuten laillisia taltiointeja.

Sitten vain musikaalien pariin!

Hair (1967)

Kuuntele: Spotify/Youtube
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Aquarius, Air, Black boys/White boys ja The flesh failures (Let the sunshine in). 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Heh, listan ensimmäinen musikaali on poikkeus aiemmin mainittuun sääntöön: Hairista on tehty elokuva vuonna 1979, mutta olen itse nähnyt vain lavaversion, ja elokuva ilmeisesti poikkeaa siitä melkoisesti. Hippimusikaali sijoittuu 1960-luvun lopun Yhdysvaltoihin, jossa rauhaa ja pitkinä liehuvia hiuksia kannattava ryhmä elää elämäänsä. Musikaali on enemmän ajankuvaus kuin juonellinen tarina: se käsittelee Vietnamin sotaa, huumeita, suhdetta vanhempiin, vapaata rakkautta ja seksuaalista vapautumista. Toki kaiken keskellä kulkee erään heimon jäsenen, Clauden, tarina, mutta se hukkuu mielestäni hieman kaikkeen muuhun. Hair ei ole juonettomuutensa vuoksi suosikkimusikaalejani, mutta rakastan hippiestetiikkaa ja teoksen musiikkia. Inhoan sanaa voimauttava, mutta Hair on juuri sitä: se näyttää keskisormea yhteiskunnan normeille ja kauneusihanteille ja antaa kaikkien karvojen rehottaa eikä arastele kehoaan. Musikaalin teemat ovat näin 50 vuotta myöhemmin edelleen ajankohtaisia. "One, two, theree, four, we don't want your fucking war!"

Jekyll & Hyde (1990)

Kuuntele: Spotify (1/2)/Youtube
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Facade, Bring on the men, Murder, murder ja Confrontation.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Klassikkoteokseen perustuva Jekyll & Hyde kertoo tutun tarinan tiedemies Henry Jekyllista, joka kehittää aineen, jonka vaikutuksesta hän muuttuu verenhimoiseksi ja väkivaltaiseksi Edward Hydeksi, joka rellestää pitkin 1800-luvun Lontoota. Jekyll & Hydessa ihastelen joka kerta paitsi miespääosan muuntautumista kohteliaasta ja puhdasäänisestä Jekyllistä räkäiseksi ja käheäksi Hydeksi (Confrontation, ei mulla muuta), myös uskomatonta ensemblea, joka sai minut ensimmäisellä kerralla itkemään ja aiheuttaa vähintäänkin kylmät väreet joka ikinen kerta. J&H on siitä mielenkiintoinen musikaali, että siitä liikkuu monia eri versioita, jotka ovat juoneltaan suhteellisen samanlaiset, mutta joitain kappaleita on korvattu toisilla tai ne puuttuvat kokonaan. Siksi linkkasin Spotifysta löytyvät molemmat versiot. Oma suosikkini on tuo ensimmäinen, vaikka siitä puuttuukin Bring on the men, joka on yksi ehdottomista suosikeistani koko musikaalissa. (Se on myös yhden naisen musikaalikaraoken suosikkinumeroita, olenhan juuri tarpeeksi viettelevä ja vaarallinen siihen rooliin...)

Wicked (2003)

Kuuntele: Spotify
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: I'm not that girl, Defying gravity, As long as you're mine ja For good.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Wicked perustuu George McGuiren Noita-romaaniin, joka puolestaan perustuu Ihmemaa Oz -musikaaliin ja romaaniin. Wicked kertoo tarinan Ozin noidista, Glindasta, josta on tuleva Pohjoisen hyvä noita, ja Elfabasta, joka tunnetaan tulevaisuudessa nimellä Lännen paha noita. Pidän todella paljon tummasävyisestä ja poliittisesta Noidasta, joten minun oli hieman vaikea aluksi hyväksyä hieman sokeroitua musikaaliversiota, mutta parin kuuntelun jälkeen olin koukussa ja täysin hullaantunut. (Joskaan en edelleenkään ihan hyväksy lopetusta :D) Wicked on täynnä mahtipontisia orkesterisovituksia, kovaa ja korkealta laulavia naisia sekä mielenkiintoista pohdintaa hyvyydestä ja pahuudesta, uskomattoman upeasta visuaalisuudesta puhumattakaan! Kuuntelin viime syksynä Wickedin läpi lähes päivittäin, ja itkin lähes jokaisella kerralla jossain vaiheessa, niin vaikuttava teos on kyseessä. Jokapäiväisistä askareistakin tulee heti paljon eeppisempää, jos taustalla soi esimerkiksi Defying Gravity. Wickedistä on muuten tulossa elokuvasovitus piakkoin!

Mary Poppins (2004)

Kuuntele: Spotify/Youtube
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Cherry tree lane, Feed the birds, Temper, temper ja Brimstone and treackle.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Toinen säännön vahvistava poikkeus listalla! Mary Poppinsin elokuvaversio (joka puolestaan perustuu P. L. Traversin kirjoihin) tosin eroaa Hairin leffaversiosta siten, että musikaali on tehty elokuvan pohjalta eikä toisin päin. Juoni noudattelee hyvin pitkälti 1960-luvulla tehtyä elokuvaa, mutta siinä on useita kokonaan uusia lauluja ja juonikuvioita. Mary Poppins on minulle henkilökohtaisessa musikaalihistoriassani erittäin tärkeä, sillä se on ensimmäinen musikaali, jonka kuuntelin ilman, että olin koskaan nähnyt lavaversiota. 11-vuotiaana luulin lainanneeni kirjastosta elokuvan soundtrackin, mutta se osoittautuikin lavaversion soundtrackiksi. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä juonessa tapahtui (paitsi tietty elokuvasta tuttujen kohtausten kohdalla), mutta en antanut sen häiritä: nautin musiikista ja kuvittelin loput. Täytyy tosin myöntää, etten myöskään ymmärtänyt puolikaan sanoituksista sillä enkuntaidolla... Sittemmin olen kyllä lukenut juonitiivistelmän ja hämmentynyt, kun olen huomannut olleeni täysin hakoteillä :D Mary Poppins oli ala-asteella mahdollisesti lempimusikaalini, mutta vaikka en enää rakasta sitä samalla tavalla kuin nuorempana, on sillä paikka sydämessäni.

Heathers (2014)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Candy store, Dead girl walking, My dead gay son ja Meant to be yours.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

1980-luvun samannimiseen kulttielokuvaan perustuva musikaali kuuluu kategoriaan "kenen idea oli tehdä tästä musikaali?", mutta onnistuu tuomaan loistavan elokuvan näyttämölle hienosti. Musikaali vaikuttaa aluksi tavanomaiselta high school -draamalta: on koko koulua hallitseva kolmen kauniin ja demonimaisen Heather-nimisen tytön klikki, johon fiksu ja nörtähtävä Veronica tahtoo liittyä. Mukana juonessa pyörii myös pari tyhmää ja toksista maskuliinisuutta uhkuvaa jalkapallonpelaajaa, Veronican entinen paras ystävä sekä uusi oppilas, mustaan trenssitakkiin pukeutuva paha poika JD. Kliseet kuitenkin heitetään romukoppaan jo seitsemännen biisin kohdalla, sen enempää spoilaamatta. Musikaali on todella kiero ja täynnä mustaa huumoria, jolle hekottelen joka kerta sitä kuunnellessani. Lisäksi se tarjoaa monia kuolemattomia, jo elokuvasta tuttuja repliikkejä, uskomattomia lauluharmonioita (Candy store!!) ja oikeasti fiksun ja samaistuttavan naispäähenkilön. On hirveän vaikea laittaa musikaaleja parhausjärjestykseen, mutta Heathers kuuluu kyllä top 10:een. "Törkeän häiriintynyt, mutta hyvä", kuten kaverilleni kommentoin ensimmäistä kertaa kuunnellessani.

Hamilton (2015)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: You'll be back, Non-stop, Burn ja Who lives, who dies, who tells your story.

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Jos Heathersin kanssa ihmettelee, kuka keksi tehdä siitä musikaalin, kuuluu Hamilton samaan kategoriaan: hiphop-musikaali Yhdysvaltain ensimmäisestä valtionvarainministeristä Alexander Hamiltonista kuulostaa äärimmäisen typerältä idealta. Hauskinta on kuitenkin se, että se toimii, ja hyvin muuten toimiikin! Musikaalin säveltäjä ja sanoittaja Lin-Manuel Miranda on nero, näin vaatimattomasti sanottuna. En ole muuten hiphopin ystävä, mutta Hamiltonia kuuntelen enemmäin kuin mielelläni. Kahteen tuntiin mahtuu paitsi poltiikkaa ja sotaa, myös rakkautta ja menetyksiä. Hamilton on tunteiden vuoristorataa alusta loppuun, eikä siitä voi saada yhdellä kuuntelulla kaikkia nerokkaita riimejä, sanaleikkejä ja historiallisia viittauksia irti. Käytän helposti ylisanoja musikaaleista puhuessani, mutta Hamilton on oikeasti uskomaton. Spotifysta löytyy muuten myös Hamilton instrumentals -albumi, joka on nimensä mukaan koko musikaali ilman laulua. Niitä voi käyttää musikaalikaraoken taustana, mutta itse olen myös kuunnellut niitä sellaisenaan ja ihastellut sellaisia kohtia, joihin ei laulun kanssa osaa kiinnittää huomiota. Olisipa kaikista musikaaleista tällaiset! (Fun fact: olen nimennyt huonekasvini musikaalista inspiroituneena: kaktukseni on Lin-Manuel ja anopinhampaani Lafayette.)

Dear Evan Hansen (2015)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Waving through the window, Sincerely, me, Requiem ja Good for you. 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Seuraavat kaksi musikaalia ovat epämääräisellä paremmuussijalla x. Ne ovat molemmat kivoja musikaaleja, todella erilaisia tosin, mutta kumpikaan ei ole mikään ykkössuosikkini. Riippuu aivan päivästä, kumman arvotan korkeammalle juuri silloin. Dear Evan Hansen kertoo Evanista, jonka elämää rajoittaa sosiaalinen ahdistus. Erään ikävän tapahtuman seurauksena Evan onnistuu puolivahingossa ja valheiden kautta päätymään parempaan versioon elämästään ja itsestään. Musikaalin pohjavire on surumielinen, vaikka hauskojakin hetkiä ja sanailua löytyy. Monet lauluharmoniat ovat upeita (Anybody got a map?), enkä varmaan koskaan lakkaa saamasta kylmiä väreitä Waving through the windowista.

Be more chill (2015)

Kuuntele: Spotify/Youtube (lyrics)
Sanat lauluihin
Juonitiivistelmä

Neljä lempibiisiä: Michael in the bathroom, The Smartphone hour (Rich set a fire), Pitiful children ja Voices in my head. 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Be more chill on lähitulevaisuuteen sijoittuva scifi-musikaali. Musikaalin keskiössä on Jeremy Heere, teinipoika, joka on koulussaan melko epäsuosittu oppilas. (Amerikkalaisille) high school -teoksille tyypillisesti Jeremy haaveilee paitsi suosiosta, myös teatteria rakastavasta Christinesta. Jeremy kokee löytäneensä kaikkiin ongelmiinsa ratkaisun, kun hän saa tietää SQUIP:ista, pillerin muotoisesta supertietokoneesta, joka ohjailee omistajaansa parempiin valintoihin. Be more chillissa on loistava musiikki ja kiinnostava idea, josta tulee hieman Little shop of horrors -tunnelmaa. Sanat ovat tosin välillä vähän hiomattomat ja kömpelöt, ja naishahmot ovat yksi iso ongelma: kaikki heistä ovat todella yksiulotteisia ja samasta puusta veistettyjä, tyhjäpäisiä blondeja, paitsi tietenkin "ihastuttava" Christine, joka on pelkästään rasittava. Oikeastaan musikaalin ainoat täydellisyyttä hipovat ja ärsyttävyysasteeltaan olemattomat hahmot ovat SQUIP (ah) ja Michael, Jeremyn paras ystävä. Musikaalin paras kappale, Michael in the bathroom, on ravisteleva kokemus, syystä.

Minkä musikaalin sinä tahtoisit nähdä lavalla? Itse haaveilen eniten Hamiltonin, Heathersin ja Wickedin näkemisestä. Entä onko sinulla jokin suosikkimusikaali, jonka tahtoisit nähdä elokuvana? 

Musikaalit – koko perheen viihdettä?

Kaikki musikaalit ovat koko perheelle suositeltavia. Lapset nauttivat musikaaleista ja niiden värikkäästä ulkoasusta, aikuiset voivat rentoutua niiden parissa ja heittää aivot narikkaan. Musikaalin juoneen ei tarvitse perehtyä etukäteen, nehän ovat kaikki samasta puusta veistettyjä: pääpari saa aina toisensa ja kaikilla on kivaa. Musikaalien ikärajat ovat ihan tuulesta temmattuja, eihän niissä tapahdu mitään sellaista, jota meidän Maija-Anselmi ei saisi nähdä. Eihän niissä tehdä muuta kuin vähän laulellaan ja tanssitaan!

Edellisen kappaleen kirjoittaminen provosoi minua itseänikin. Valitettavan usein musikaaleja nimittäin pudetään harmittomana koko perheen viihteenä, jota voivat katsoa pienetkin lapset. Myönnän itsekin usein puhuvani musikaaleista päännollauksena ja höttöisinä tarinoina, mutta musikaaleja, aivan kuten elokuvia tai kirjojakin, on laidasta laitaan. Shokeeraavaa, eikö?!

Toki koko perheelle sopivia, lapsiystävällisiä musikaaleja on olemassa, Sound of music tai Maija Poppanen hyvänä esimerkkinä. Niissä ei ole mitään vikaa, ne ovat hyviä ja viihdyttäviä ja hyvä tapa tutustuttaa lapset ihanaan musikaalimaailmaan. (Uskon porttiteoriaan musikaaliasiassa!) Kuitenkaan pelkkä musikaali ei genrenä tarkoita, että sitä voisi mennä katsomaan koko perheen voimin. Olen nähnyt sekä Pienen kauhukaupan että Jekyllin & Hyden katsomossa alakouluikäisiä lapsia, viimeksi mainitussa mahdollisesti nuorempiakin. Pienestä kauhukaupasta löytyy niin ihmisverta himoitseva lihansyöjäkasvi kuin sadistinen hammaslääkärikin. Vaikka musikaalin tyyli on humoristinen, huumori on pikimustaa ja voi mennä pieniltä lapsilta ohi. Voin vain kuvitella, miten ahdistunut pikku-Cele olisi katsomossa ollut, vaikka vanhempi versio vain hihitteli kauheillekin jutuille, koska tajusi huumorin niiden takana. Jekyll & Hyde on puolestaan musikaali, jonka aikana lukioikäinenkin minä säikähdin äkkinäisiä valaistusmuutoksia ja muita yllättäviä ja rajuja kohtauksia. (Jekyllin muuttuminen Hydeksi oli niin hurja, että melkein tärisin penkissäni. Pikku-Cele ei olisi Jekyll & Hyden jälkeen nukkunut viikkoon.) Tarina pohtii ihmisen pahuutta ja menee jatkuvasti synkempään suuntaan. Vereltä ja ruumiilta ei säästytä, onhan musikaalissa laulukin nimeltä Murder murder. Kaiken huippuna eräs keskeisistä hahmoista on ilotyttö Lucy, jonka soolonumero Bring on the men ei jätä epäselväksi, mistä siinä kohtauksessa on kyse. Ja tämän musikaalin yleisössä oli alakouluikäisiä (tai alle?) lapsia. Epäilykseni siitä, että teatteriin lapset tuoneet henkilöt eivät olleet tietoisia siitä, ettei musikaali tarkoita välttämättä lapsille sopivaa sisältöä, varmistuivat, kun kuulin hämmentyneen keskustelun väliajalle mentäessä: 

"En mä arvannut, että tää ois ihan... semmonen."

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Se, että kyseessä on musikaali, ei automaattisesti tarkoita kukkaniittyjä ja pieniä poneja. Dear Evan Hansenin päähenkilöllä on sosiaalisten tilanteiden pelko, Heathersin teemoja ovat mm. koulukiusaaminen ja itsemurha, Hairin kestosta varmaan puolet vietetään jonkin sorin huumepöllyssä, Rentin päähenkilökaartista suurin osa joko kuuluu seksuaalivähemmistöön, sairastaa aidsia tai parhaimmassa tapauksessa kuuluu molempiin ryhmiin, minkä lisäksi kaikilta on rahat jatkuvasti loppu. Nämähän kuulostavat aivan loistavilta esityksiltä koko perheen teatterielämykseksi, eikö totta? Ärsyynnyn todella paljon, kun musikaaleja vähätellään sen vuoksi, että puhjetaan lauluun ja mahdollisesti myös tanssiin spontaanisti. Tästä huolimatta musikaalit voivat käsitellä samoja aiheita kuin kaikki muutkin näytelmät ja elokuvat, niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa. Parhaassa tapauksessa musikaali sekä itkettää että naurattaa. Be more chillia kuunnellessani hihitän joka kerta Smartphone hourille, mutta Michael in the bathroom aiheuttaa kylmiä väreitä ja tuo kyyneleet silmiin, Hamiltonin Non-stop on varsin menevä numero, mutta musikaalin hienoimpiin hetkiin kuuluva It's quiet uptown nostaa palan kurkkuun välittömästi. Eiköhän meillä jokaisella ole höttöleffoja tai -kirjoja, joihin tekee mieli uppoutua silloin, kun on paha mieli. Jos olen mieli maassa, katson tai kuuntelen Mamma miaa tai Wizard of Ozia mieluummin kuin Dr. Horrible's sing-along blogia tai Moulin rougea! (Ja sekin pitää vielä sanoa, että vaikka Wicked sijoittuukin Wizard of Ozin maailmaan, Wicked on suunnattu huomattavasti vanhemmalle yleisölle!)

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Joten seuraavan kerran, kun aiot katsoa musikaalin koko perheen kanssa, suosittelen ottamaan etukäteen vähän selvää teemoista ja aiheista, joita kyseinen musikaali käsittelee. Elokuvissa, toki joissain teatteriesityksissäkin ikärajat pitävät yleensä aika hyvin paikkaansa. Lapset kasvavat kyllä, joten tiettyjä musikaaleja ehtii kyllä katsoa myöhemminkin.  

(Huom. En tarkoita, etteivätkö lapset osaisi käsitellä vaikeita asioita fiktion keinoin. Toki se, mikä kenellekin henkilölle sopii riippuu todella paljon persoonallisuudesta, eikä ole välttämättä lainkaan sidottu ikään. Tämä on kirjoitettu suurimmaksi osaksi omasta näkökulmastani: saan olla onnellinen, etten nähnyt tiettyjä musikaaleja liian nuorena. Ymmärtänette pointtini?) 

(Huom2. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan Musikaalimatkassa-podcastin Murha, murha, painajainen -jakson! Kuuntelin jakson vasta tämän postauksen kirjoitettuani, minkä vuoksi yllätyinkin siitä, miten samoja ajatuksia siinä käsiteltiin. Jakso sisältää myös hyvää pohdintaa siitä, mistä musikaalistereotypiat ovat peräisin!) 

So exciting, the audience will stop and cheer

(Otsikko kappaleesta The Pitch, musikaalista Moulin Rouge!) 

Eräs haaveistani olisi esiintyä ihan oikeassa musikaalissa. Olisin onneni kukkuloilla, jos pääsisin vaikka vain ensembleen mukaan, mutta jokin diiva minussa pyytää isompia rooleja (ja esiintymiskammo ja ramppikuume kiljuvat paniikissa pelkästä ajatuksesta). Tässä postauksessa luettelen rooleja, joita tahtoisin esittää lavalla ja joita ahkerasti kotona harjoittelen yhden naisen musikaalishow'ssa, jossa laulan kaikki osat ja kompastelen jalkoihini, kun yritän huoneessani tanssia viehkeästi.

Huom! Olen rajannut roolit sellaisiin musikaaleihin, joista on olemassa lavaversio. Jos ryhtyisin tässä luettelemaan kaikki musikaaliroolit myös elokuvista, ei listasta tulisi loppua lainkaan.

Liesl von Trapp (Sound of music)

Maria von Trapp on toki musikaalin päähenkilö ja laulaa suurimman osan lempibiiseistäni, mutta Liesl ihastutti jo ensimmäisellä katsomiskerralla. (Se oli ehkä se vaaleanpunainen mekko.) Von Trappin lapsista Lieselillä on ehkä eniten luonnetta ja myös oma laulu. Sixteen going on seventeen on huvimajatansseineen aivan ihana, samoin Edelweissin stemma. Liesl on ensimmäinen rooli, jonka tiesin haluavani joskus esittää: olen jo 12-vuotiaana kirjoittanut päiväkirjaani tämän haaveen. 

Mrs. Mushnik/Audrey II/taustalaulajat (The Little shop of Horrors)

Alkuperäisessä musikaalissa sekä Mushnik että Audrey II ovat miesrooleja, mutta olen nähnyt musikaalin lavalla kerran ja siinä versiossa molemmat roolit olivat naisen esittämiä. Mrs. (vai sittenkin Ms., en muista) Mushnik kukkakaupan omistajana ja Seymorin huoltajana ei ole musikaalin mukavin henkilö, mutta naisversio teki hahmosta miellyttävällä tavalla erilaisen. Mushnikilla ei taida olla yhtä numeroa enempää laulettavaa, mutta roolia voisi olla hauska esittää. ("Don't make me sick, just be my son!") Audrey II puolestaan on niin upea ja diivamainen kuin lihansyöjäkasvi vain voi olla. Hekottelen itsekseni kasvin repliikeille joka ikinen kerta. Ehkä minussa on jokin kieroutunut, pimeä puoli, joka tahtoo esittää tätä hirviömäistä olentoa :D 

Taustalaulajat, 1960-luvun tyttötriojen mukaan nimetyt Crystal, Ronette ja Chiffon kuljettavat tarinaa eteenpäin. Taustalaulajan statuksesta huolimatta he eivät jää vain taustalle, vaan kuljettavat tarinaa aktiivisesti eteenpäin. Heidän roolinsa sopisi myös mainiosti, vaikka oma stemmassa pysyminen on vähän heikkoa :D

Veronica Sawyer/Heather McNamara/Heather Chandler (Heathers)

Heathers tarjoaa useita rooleja, joita todellakin tahtoisin esittää. Veronica on kaikessa samaistuttavuudessaan upea hahmo, joka myös tarjoaa hienoja laulumahdollisuuksia, kuten Fight for me ja Dead girl walking repriseineen. Heather-joukosta eniten miellyttää H. Chandler ja H. McNamara, joista ensimmäinen on se koulun kuningatar ja mythic bitch, joka salaa varmasti moni epäsuositumpi toivoo olevansa. Chandlerin upeat stemmat Candy storessa ja viattomuudessaan loistava Me inside of me on hänen osaltaan myös hupaisa, vaikka se ei suosikkeihini musikaalissa kuulukaan. H. McNamara puolestaan on kiinnostava ja suloinen hahmo, jonka Lifeboat aiheuttaa joka kerta kylmät väreet. Heather Duke ei ole listallani, koska hän ei laula kovin paljon. Vaikka jollain kierolla tavalla pidänkin Shine a light reprisestä, H. Duke on sen verran vastenmielinen (vaikkakin kiinnostava!) hahmo, etten haluaisi häntä esittää. 

Schuyler sisters/Maria Reynolds (Hamilton) 

Päätin sitten laittaa tähän Hamiltonin koko ihanan naisköörin. Ihanat Angelica, Eliza ja Peggy ovat kaikki rooleja, joita haluaisin esittää. Angelica laulaa useassa lempibiisissäni, mutta niin laulaa Elizakin. Olen ehtinyt jopa nähdä untakin, jossa esitin Elizan roolia (ja mokasin koko homman, koska unohdin sanat).  Peggyn ja Maria Reynoldsin kaksoisrooli on melko pieni, mutta koska rakastan Say no to this -biisiä, olisi hauska esittää tätä roolia. Say no to this on muuten yksi suihkulaulubravuureistani (olenhan hehkeimmilläni hiukset shampoovaahdossa). 

Anita (West side story)

Marialla on musikaalissa suurempi rooli kuin hänen parhaalla ystävällään Anitalla, mutta huomaan pitäväni enemmän luonteikkaammasta Anitasta kuin viattomasta Mariasta, vaikka Marian Tonight ja I feel pretty ovatkin lempilaulujani musikaalista. Anita on lopulta todella traaginen hahmo ja vaikka onneton loppuratkaisu on osittain hänen syytään, hänen tekonsa ovat ymmärrettäviä. 

Donna Sheridan (Mamma mia!) 

Ah, todellakin tahtoisin esittää Donnaa, vaikka taidankin olla "vähän" liian nuori siihen rooliin. Donna laulaa kuitenkin monia suosikkikappaleitani ABBAlta, kuten Winner takes it all, Slipping through my fingers ja Mamma mia!. 

Maija Poppanen/Mrs. Banks (Maija Poppanen)

Broadway-versiossa tästä musikaalista tahtoisin esittää lapsuuden idoliani Maija Poppasta. Tiedän kyllä, miksi jotkut ihmiset inhoavat häntä, mutta itse olen rakastanut häntä siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuuntelin äänikirjana hänen seikkailuitaan alle kouluikäisenä. (Inspiroiduin kirjasta niin paljon, että leikin aina saunan jälkeen sinisessä kylpytakissani olevani Maija Poppanen, mutta se on kokonaan toinen tarina.) Mrs. Banks tuntuu melkoisen erilaiselta hahmolta verrattuna elokuvaversioon. Vaikka naisten oikeuksia ajava reipas elokuva-Winifred miellyttääkin, tunnen samaistuvani enemmän herkempään Broadway-versioon. Being mrs. Banks on ehkä aliarvostetuin biisi koko musikaalihistoriassa. 

Tracy Turnblad/Penny Pingelton/Motormouth Maybelline (Hairspray)

Tracy on musikaalin päähenkilö, jonka valoisa ja positiivinen elämänasenne on kadehdittava. Hänen laulamistaan lauluista erityisesti I can hear the bells on hauska laulaa. Hahmo on muutenkin niin suloinen, että häntä voisi olla hauska esittää. Tracyn paras ystävä Penny on mukava poikkeus sääntöön, jossa sosiaalisen nousun kokeva päähenkilö unohtaa entisen parhaan ystävänsä. Penny on konservatiivisen ja uskonnollisen äidin ja svengaavan 60-luvun välissä luoviva tyttö, jonka ihastus Seaweediin on todella söpö. (Faktanurkkaus: Hairspray sijoittuu vuoteen 1962, jolloin valko- ja tummaihoisten väliset seurustelusuhteet eivät olleet Baltimoressa sallittuja.) Vaikka Penny laulaakin Tracyyn verrattuna vähän, esimerkiksi Without love on hänen osaltaan suosikkejani. 

Valkoihoisena tuskin pääsen koskaan esittämään Motormouthia, mutta haaveilla voi aina. Huumorintajuinen ja ymmärtäväinen Motormouth on yksi lempihahmoistani koko musikaalissa, ja rakastan hänen laulamaansa I know where I've been -kappaletta. 

Ehkä musikaalihaaveeni eivät koskaan toteudu, mutta haaveilu ei maksa mitään, eikä siitä ole mitään haittaakaan. Esiintymis- ja laulutaitoni tuskin riittäisivät ainakaan tässä vaiheessa ainakaan suurimpaan osaan näistä rooleista, mutta yhden naisen musikaalikaraokeen olen juuri riittävän hyvä. Lapsi on terve, kun se leikkii, eikös niin? ;) 

Onko teillä jotain salaisia tai vähemmän salaisia haaverooleja, musikaaleista tai muuten vain? Vai oletteko saaneet esiintyä jossain ihan oikealla lavalla?