Kesäkuun luetut 2025

Kesäkuussa 2025 luin kahdeksan kirjaa (1456 sivua, 8 h 13 min), joista yksi oli näytelmä, yksi äänikirja ja kolme uusintaa.

 

Vik, Merri: Yliveto Lotta! (Lotta #24) 137 s. 

Larmola, Maija, Larmola, Antti & Lumme, Leena: Tiikerihevonen ja muita juttuja Kukkulan korttelista (Kukkulan kortteli #5) 88 s. [U]

Gripe, Maria: Salaisuus varjossa (Varjo #1) 336 s. [U]

Kokkonen, Terhi: Norsunluunokkainen tikka 68 s. 

Kostet, Jenna: Sinisiipisten saari (Ahlgrenin suvun nuoret naiset #1) 8 h 13 min [K]

Montgomery, L. M.: Jane ja saaren kutsu 266 s. [U]

Statovci, Pajtim: Kissani Jugoslavia 286 s. 

Sinisalo, Johanna: Enkelten verta 275 s.  

kotimaisia: 5

käännöskirjoja: 3 

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 5

muualta: 1

 

Luin matkalla Helsinkiin yhden Lotta-kirjan ja paluumatkalla luin sarjan seuraavan osan Yliveto Lotta! (suom. A.-M. Helminen). Lotta viettää kesälomaansa maalla ja törmää epäonnekseen golfkentällä ikäviin tyyppeihin. Koska Lotta on Lotta, hänellä on tapana törmäillä näihin tyyppeihin aina vain uudelleen. Juoneltaan Yliveto Lotta! ei ole kovinkaan ihmeellinen, mutta mukavan leppoisa kesäluettavaa. Viihdyin! 

 

Kukkulan kortteli -sarjan toiseksi viimeinen osa sijoittui 1950-luvulle, mutta viimeinen osa Tiikerihevonen hyppää ajassa aika reippaasti taaksepäin ja kertoo korttelin elämästä vuonna 1899. Suomi on vielä osa Venäjää, mutta itsenäistysmishaaveita on jo rohkeimpien mielissä. Vuosisadan vaihteen Helsinki on värikäs ja monikulttuurinen, vilkas kaupunki. Vaikka Tiikerihevosen kuvaama aikakausi kiinnostaakin, jotenkin se ei napannut mukaansa yhtä tehokkaasti kuin edelliset osat. Ehkä vika oli vain lukijassa ja/tai lukuhetkessä, sillä tekijät ovat jälleen tehneet huolellista taustatyötä ja kirjoittaneet sujuvan tarinan, joka muuttaa historian konkreettiseksi ja eläväksi. 

Pidin kovasti Maria Gripen teoksista yläasteikäisenä. Hänen Varjo-sarjansa julkaistiin uusina painoksina viime (?) vuonna, mistä muistuikin mieleeni, etten koskaan lukenut sarjan viimeistä osaa. Päädyin siis lainaamaan kirjastosta ensimmäisen osan Salaisuus varjossa (suom. Eila Kivikk'aho) tavoitteenani lukea sarja nyt loppuun asti. Eletään 1910-luvun alkua, kun Bertan kotiin saapuu uusi sisäkkö Carolin. Carolin kietoo koko perheen pikkusormensa ympärille, mutta talon vanha palvelijatar Svea suhtautuu Caroliniin lähes avoimen vihamielisesti. Berta kaipaa Carolinin huomiota ja ystävyyttä, mutta Carolin välttelee ja salaa selvästi jotain. Mihin hän lähtee öisin ja miksi perheen valokuva-albumit kiinnostavat häntä niin paljon? Muistin edelliseltä lukukerralta kansikuvassakin kuvattuun hetkeen liittyvän salaisuuden ja maininnan Titanicista, mutta en sitten oikeastaan mitään muuta. Kovin paljon asioita kirjassa ei edes loppujen lopuksi tapahdu, vaan se keskittyy kuvaamaan Bertan yläluokkaisen perheen elämää ja Bertan suhdetta Caroliniin. Lukiessani kiinnitin huomiota erityisesti siihen, miten pieneksi Bertan elämänpiiri kuvataan: juuri mitään kodin ja perheen ulkopuolista elämää ei kuvailla, ei edes koulunkäyntiä! Toisaalta se varmaan on tarkoituksellistakin, eläähään Berta sisaruksineen hyvin suojeltua elämää, johon Carolin avaa kurkistusikkunan todellisuuteen. Tässä kirjassa ei ollut yliluonnollisia elementtejä, joita muistelen Gripen kirjoissa muuten olevan. Onkohan sellaisia jatko-osissa, vai pysyykö sarja tiukasti reaalimaailmassa? Pidin Salaisuudesta varjossa kyllä edelleen, vaikka ihan samalla tavalla tämä ei lumonnut kuin edellisellä lukukerralla. Seuraavia osia odotan kyllä vieläkin suuremmalla mielenkiinnolla: niistä muistan vielä vähemmän kuin tästä ensimmäisestä! 

 

Luin muutamia vuosia sitten Terhi Kokkosen esikoisromaanin Rajamaa. Joko olin unohtanut tai sitten en edes tiennyt, että Kokkoselta on julkaistu myös näytelmä Norsunluunokkainen tikka, mutta törmäsin siihen Patukkaooppera-kirjassa olleessa luettelossa näytelmistä, jotka on julkaistu samassa sarjassa. Meni vielä vuoden verran, ennen kuin sain aikaiseksi lainata kirjan kirjastosta, mutta parempi myöhään! Lulu ja Frans ovat matkustaneet Arkansas'in suuriin metsiin. Fransin tavoitteena on bongata jo lähes sukupuuttoon kuollut norsunluunokkainen tikka. Lululla on omat haaveensa. Norsunluunokkainen tikka on pieni, ajatuksia herättävä näytelmä. Hahmoja on kaksi, ja suurimman osan ajasta he istuvat metsässä, puhuvat ja odottavat tikkaa. Pikkuhiljaa lukijalle (tai katsojalle) selviää Lulun ja Fransin menneisyys, ja lintubongauskin saa odottamattomia käänteitä. Vaikka pidin näytelmän tiiviydestä, sen kääntöpuolena oli se, että jäin janoamaan vastauksia kysymyksiin, joita en saanut. Jotkut tekniset toteutukset jäivät myös mietityttämään, joten mielelläni haluaisin kyllä nähdä tämän näyttämöllä. Loppuratkaisusta pidin kovasti. 

 

Jenna Kostetin teoksiin olen törmäillyt vuosien varrella todella paljon, mutta en ole yhtäkään lukenut, vaikka ne kiinnostavatkin. Tämän kevään uusi julkaisu Sinisiipisten saari tuli vastaan Bookbeatissa, joten otin sen kuunteluun. Sinisiipisten saari aloittaa uuden Ahlgrenin nuoret naiset -sarjan, joka sijoittuu 1930-luvun alun Turkuun. Kirjan päähenkilö on nuori Aina, joka on jäänyt pienenä lapsena orvoksi ja elää vanhapiikatätiensä tiukassa holhouksessa. Hän kadehtii serkkujaan, jotka elävät yltäkylläistä ja varakasta elämää, kun hän itse elää hyvin vaatimattomasti, eikä tulevaisuudennäkymiä juuri ole. Sattuman kautta Aina kohtaa kuitenkin yliopiston nuoren biologin, joka pyytää häntä tutkimusavustajakseen, kun hän lähtee tutkimaan saaristoon sittiäisiä. Vaikka täysin uuteen hyppääminen kauhistuttaa Ainaa, hän päätyy kuitenkin lähtemään elämänsä seikkailuun. Sinisiipisten saari on ihan kiva ja kepeä välipalakirja, mutta ei tarjonnut kauheasti mitään uutta. Toki luonnontietiestä innostunut nuori nainen viihdekirjan päähenkilönä oli kyllä ihan hauskaa vaihtelua! 1930-luvun Turku on kiinnostava miljöö, ja harmittikin, että siellä vietettiin niin vähän aikaa, vaikka pidin kovasti myös saarikuvauksista. Toisaalta ajankuvaus olisi voinut olla myös syvempi. Juutalaisvainoja sivutaan hieman, mutta se jää kuitenkin pintaraapaisuksi, ja tarina keskittyy pääosin Ainan henkilökohtaiseen kehitykseen. Juonikuvioista tuli hieman mieleen L. M. Montgomeryn Sininen linna, vaikka ihan yksyhteen juoni ei samanlainen ollutkaan. Aluksi huolestutti hahmojen suuri määrä, varsinkin äänikirjassa, mutta onneksi tärkeimmät sivuhenkilöt nousivat nopeasti esiin. Kyllä tämän ihan ilokseen kuunteli, vaikka mikään uusi lemppari tästä ei tullutkaan. Pidän myös hyvin mahdollisena, että jatkan seuraavien osien pariin, kunhan ne ilmestyvät. 

 

Olen haaveillut L. M. Montgomeryn tuotannon uudelleenlukemisesta jo pitkään. Koska minäkin vastasin kesällä saaren kutsuun, valikoitui luettavakseni ensimmäiseksi Jane ja saaren kutsu. Jane of Lantern Hill -kirjasta on kaksi suomennosta: Raimo Meltin kahteen osaan jaettu Jane Victoria ja Jane Victoria tulee kotiin ja Sisko Ylimartimon Jane ja saaren kutsu. Meltin suomennos ei ole erityisen hyvä, vaikka ensimmäisen osan olenkin lukenut useampaan kertaan, kun se omassa hyllysssäni pitkään oli. Jane ja saaren kutsu -suomennoksen luin ensimmäisen ja edellisen kerran kymmenen vuotta sitten. 11-vuotias Jane asuu äitinsä, tätinsä ja isoäitinsä kanssa Torontossa. Aineellisesti Janelta ei puutu mitään, mutta hän kaipaa rakkautta ja vapautta, jota hän ei isoäidiltä saa ja jota äiti ei hänelle uskalla antaa. Isänsä Jane uskoo kuolleen, kunnes yhtäkkiä selviääkin, että isä on elossa ja asuu pienellä Prinssi Edvardin saarella. Sitten isä kutsuu Janen kesäksi luokseen, ja vaikka Jane ei pidäkään ajatuksesta, ei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä. Ennakkoluulot isää ja tämän kotisaarta kohtaan osoittautuvat vääriksi, ja Janen elämä myös kotona Torontossa on muutoksen edessä. Tämä ei ole koskaan ollut mikään mun lemppari-Montgomery, eikä mielipide muuttunut tälläkään lukukerralla. En tätä kuitenkaan aktiivisesti inhoakaan, tässä on useita juttuja, joita pidän! Erityisesti nautin Toronton ja saaren kuvauksista, ja kontrastista niiden välillä. Luonnonkuvaukset ovat hienoja, kuten Montgomeryllä aina. Jane on ihan kiva päähenkilö, mutta ei yhtä persoonallinen ja mieleenjäävä kuin monet Montgomeryn muut sankarittaret. Kirjan loppupuolella monet ongelmat selvisivät vähän turhan nopeasti, ja muutamia episodeja olisi ehkä voinut leikata poiskin. Huomasin myös ärsyyntyväni Janen isän tavasta jättää taloudenpito kokonaan tyttärensä vastuulle, vaikka Jane siitä nauttiikin. Tyypillinen mies, sanoisi Cornelia-neiti (jos näin sallitaan viittaus toiseen Montgomeryn teokseen). Kiinnitin tällä lukukerralla erityisesti huomiota kolmen pisteen käyttöön. En ole lukenut teosta alkukielellä, joten en tiedä, onko kyseessä Montogomeryn alkuperäinen tehokeino vai suomentajan oma mieltymys. Sitä oli mielestäni liikaa, vaikka toki se toi kieleen omanlaisensa rytmin. Näissä uusissa (tai "uusissa", alkaahan näiden ilmestymisestä olla varmaan 15 vuotta...) Minervan painoksissa tykkään tosi paljon suomentajan loppusanoista, jotka tarjoavat mielenkiintoista kontekstia tarinalle. Sen sijaan tämän kirjan kansi on todella epäonnistunut: kannen tyttöä ei parhaalla tahdollakaan voi luulla 1930-luvulla eläväksi Janeksi...

 

Ostin Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian joitain vuosia sitten Helsingin kirjamessuilta. Yhtäkään Statovcia en ole lukenut, mutta hänen maineensa eräänä suomalaisen nykykirjallisuuden kirkkaimmista tähdistä ei ole jäänyt huomaamatta varmasti keneltäkään. Tiedän, että Statovcin teokset ovat synkkiä, joten olen siksikin ehkä vähän vältellyt niitä: aina ei jaksa hypätä synkkään ja kurjaan todellisuuteen kirjallisuuden muodossa. Nyt oli kuitenkin vihdoin Statovcin esikoisteoksen aika. Kissani Jugoslavia liikkuu kahdessa aikatasossa ja kertoo Suomessa asuvasta, Kosovosta lähtöisin olevasta ja taustansa kanssa kipuilevasta Bekimistä sekä kosovolaisesta Eminestä, joka naitetaan väkivaltaiseksi paljastuvalle miehelle. En oikein tiedä, mitä mieltä olin tästä kirjasta. Kerronta on sujuvaa ja kieli miellyttävää, mutta tuntui, etten missään vaiheessa oikein päässyt tähän kunnolla sisään. Yritin loksauttaa symboliikkaa päässäni kohdilleen, mutta en jotenkin saanut kiinni kaikkien elementtien merkityksestä kokonaisuuteen. Teemat ulkopuolisuudesta, kodista, naisen asemasta, pakolaisuudesta ja seksuaalisuudesta olivat kiinnostavia, mutta välillä tuntui, että niiden käsittely kiilasi tarinan edelle. Myös kirjan nimi jäi mietityttämään. Kirjassa on kyllä useampikin kissa, mutta loppujen lopuksi ne eivät tunnu olevan niin suuressa roolissa, että ne ansaitsisivat tulla nostetuksi nimeen asti. Tai sitten minä en vain tajunnut symboliikkaa tässäkään. Eminen tarina kiinnosti enemmän, Bekim jäi jotenkin vähän etäiseksi, vaikka hänen päänsä sisällä taidettiinkin viettää enemmän aikaa. Loppuun vielä varoitus käärmekammoisille: kirjassa on useita käärmekohtauksia, ja ainakin minun oli välillä todella vaikea lukea niitä. 

 

Johanna Sinisalon teoksista Ennen päivänlaskua ei voi kiehtoi ja koukutti ja Auringon ydin räjäytti tajuntani. Kiinnostus Sinisalon teoksiin on suuri, ja Enkelten verta ehtikin olla kirjastosta lainassa pariinkin otteeseen. Elämä on kuitenkin aina tullut tielle, ja kirja on pitänyt palauttaa lukematta kirjastoon. Onneksi kesätyöpaikkakunnan kirjastosta kirja löytyi, joten nyt pääsin vihdoin lukemaan sen! Enkelten verta kuvaa vaihtoehtoista 2010-luvun loppua. Yhdysvalloissa mehiläisten pesäkadot uhkaavat ruuantuotantoa, ja samat uhkat näyttävät saapuneen myös Eurooppaan. Suomalaisella Orvolla on elämässään kaksi kiintopistettä: isoisältä perityt mehiläispesät ja Eero-poika. Pian käy ilmi, ettei Orvo ole tiennyt poikansa elämästä kaikkea: Eero on päätynyt eläinaktivistina myös suoraan toimintaan uskovaan joukkoon. Kuolleen mehiläiskuningattaren löytäessään Orvo on kauhuissaan, mutta kaiken kaaoksen keskellä hän huomaa, että mehiläiset kantavat mukanaan salaisuutta. Enkelten verta on hieno kirja, vaikka myös ahdistavan ajankohtainen. Se on kirjoitettu vuonna 2011, ja tuskastuttaa ja hirvittää tiedostaa, etteivät asiat ole muuttuneet parempaan suuntaan, eikä Sinisalon tulevaisuuden visio ole kaukaa haettu. (Tosin naurahdin ilottomasti, kun kirjassa sanottiin, että turkistarhaus oli lopetettu Suomessa kokonaan 2010-luvun puolessavälissä. Olisipa tämä osa kirjasta totta.) Hieman mietin, oliko kirjassa lainattujen nettikeskustelujen kasvissyöntiviha vähän liioiteltua ja turhan alleviivattua, mutta toisaalta sekin kuvastaa tosielämää. Spefiripaus oli viimeistään se tekijä, joka sai liimaantumaan kirjan ääreen. Se toi painavaan ja raskaaseen aiheeseen vähän keveyttä, mutta ei kuitenkaan vähentänyt sen sanoman painoarvoa. Lisäksi pidin sen mukanaaan tuomista eettisistä pohdinnoista. Hahmot olivat kiinnostavia, ja Sinisalon kirjoitustyyli ahmittava. Ei tämä Auringon ytimen tasolle noussut, mutta luin tämän parissa päivässä, kyllä sekin jotain kertoo. Kirjan lukemisen myötä päädyin lukemaan paljon mehiläisistä. Mielettömän kiinnostavia (ja tärkeitä!) otuksia! 

*********

 

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa: Jane ja saaren kutsu

23. Pidät kirjan nimestä: Sinisiipisten saari 

46. Suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen: Kissani Jugoslavia 

 

Kesäkuu alkoi ylioppilasjuhlien merkeissä Helsinki-vierailulla, johon mahtui myös ihana tapaaminen ja kävely ystävän kanssa alppiruusupuistossa ja Helsingin keskuspuistossa. Oli myös pari kuorokeikkaa, siivoamista ja ystävien näkemistä, ennen kuin jätin mantereen taakseni ja lähdin kohti Ahvenanmaata ja kesätyöpaikkaani. Loppukuukausi onkin sitten kulunut saaristomaisemissa, uusiin työkuvioihin ja kämppiksiin tutustuessa sekä kotisaarta tutkien. Välillä on ollut rankkaakin kaiken uuden edessä, ja olen ollut hyvin väsynyt, mutta onneksi kivojakin juttuja on ollut paljon. Esimerkiksi juhannus saarella oli ihana! Kertoo kuitenkin jotain elämästä, että kesäkuun luettuja on verrattain vähän (toukokuussa luin 17 kirjaa...), ja niistä vain kaksi on luettu sen jälkeen, kun siirryin tänne omaan Myrskyluoto-larppiini. 

 

 

Kuukauden biisi on Scandinavian music groupin Melkein kuin uusi. Koska itsekin muutin tavarani saarelle kesäkuussa, olen kuunnellut tätä todella paljon. Myös säe "olin melkein kuin uusi" on kolahtanut aivan uudella tavalla, vaikka olen tätä biisiä rakastanut sen ilmestymisestä asti. 

Saaristokesän ämpärilista

On perinteisen ämpärilistan aika! Kuten kuulumispostauksessa kerroin, tulen viettämään tulevan kesän (sisämaalaiselle) eksoottisissa saaristolaismaisemissa, kun kesätyöt vievät Ahvenanmaalle. Varsin erilainen ja jännittävä kesä siis luvassa, joka keskittyy pääosin saaristoon: pitkien välimatkojen ja työvuorojen takia en juurikaan pääse käymään mantereella, ja silloinkaan en opiskelukaupunkia kauempana. Mutta tällä kertaa näin, katsotaan millainen kesä tästä tulee!

 

Kesällä 2025 minä

 

☀ seuraan pyöräiltyjä kilometrejä. Polkupyörä on kesäni ensisijainen kulkupeli, kun en omista autoa eikä saarella ole varsinaisesti julkista liikennettä. Kiinnostaakin, kuinka monta kilometriä kesän aikana tulee pyöräiltyä työmatkojen, kauppareissujen ja muiden siirtymien puitteissa. Aion ladata puhelimeen jonkin sovelluksen, joka seuraa pyöräiltyjä kilometrejä.

 

☀ kehityn ruotsin puhumisessa. Vaikka vietinkin viime kesän kaksikielisessä työpaikassa, ei minun tarvinnut puhua ruotsia itse ollenkaan.

 

☀ uin. Tästä haaveilen joka kesä, mutta tällä kertaa haluan uskoa, että uiminen myös onnistuu: lähimmälle uimapaikalle ei ole majapaikastani kuin lyhyt kävelymatka!

 

☀ käyn Maarianhaminassa museossa. Piipahdin toukokuisella Ahvenanmaan-reissulla Maarianhaminassakin, jossa vietin muutaman tunnin. Tällöin en ehtinyt käydä missään kaupungin museossa (niitä olisi useampikin), mutta jospa kesään mahtuisi ainakin yksi museoreissu pääsaarelle. (Heh, mitäpä sitä museotekijä vapaapäivänään muuta tekisi kuin menisi museoon...)

 

☀ tutkin kotisaaren nähtävyyksiä. Vaikka hieman ehdinkin tulevan kesän kotisaarta nähdä jo silloin, kun siellä toukokuussa kävin, monia juttuja jäi vielä näkemättä. Onneksi on koko kesä aikaa tutkia!

 

☀ luen Nälkäpelit uudelleen. Olen haaveillut Nälkäpelien uudelleenluvusta jo pitkään, ja alkukeväästä ilmestynyt esiosa Elonkorjuun sarastus innosti tähän vielä entisestään, varsinkin, kun uuden kirjan lukenut ystäväni sanoi, että kirjassa on sen verran paljon viittauksia alkuperäiseen trilogiaan, ettei muistinvirkistys ole pahitteeksi. Nälkäpelit löytyvät Ahvenanmaan kirjastosta vain englanniksi (ja toki ruotsiksi), joten sillä kielellä kirjat olisi tarkoitus lukea.

 

☀ saan P:n version 2.1. valmiiksi. Tämä on täysin realistinen tavoite, editoimista on enää muutama luku jäljellä!! Toivon, että versio 2.1. valmistuisi kesäkuun aikana. Sen jälkeen toki täytyy vielä käydä kässäri ainakin vielä kerran tiheällä kammalla läpi, pohtia kokonaisuutta ja korjailla muutamia juttuja, mutta se on sitten vähän myöhemmän ajan murhe: sitä ennen kässärin on hyvä antaa levätä vähän aikaa. Joka tapauksessa toivon, että P lähtisi kohti kustantamoja viimeistään syyskuussa.

☀ saan JL:n läpiluvun loppuun. Tämäkin lienee mahdollinen tavoite: tekstistä on luettu muistaakseni neljäsosan verran, ja läpiluku on "varsinaista" editoimista nopeampaa puuhaa. JL:n läpiluku on ollut kesken kohta kaksi vuotta (!), mutta toivon, että sille vapautuu enemmän aikaa ja tilaa aivoista, kun P valmistuu ja on poissa tieltä. (JL-raukka on kässäreistäni syrjityin, aina se joutuu väistymään jonkun toisen tieltä!) Toisaalta vähän huolettaa etukäteen, aiheuttaako kesäsää vääränlaisen mielentilan talvitarinan lukemiseen, mutta turha sitä on etukäteen murehtia. En saa tekstiä edistettyä ikinä, jos pystyn työstämään sitä vain talvikuukausina :D

 

Toivon kesällä myös tapaavani lampaita! Tässä muutamia kavereita viime kesältä.

Ylipäätään tältä kesältä odotan uusia kokemuksia, itsevarmuutta, pyöräilyä ja meren ihailua sekä rannalta että uimasta käsin. Nyt jos koskaan on tilaisuus ottaa ja lähteä, vaikka vain kesäksi, ja aion nauttia tästä tilaisuudesta täysin rinnoin.  

Mitä kesäsuunnitelmia teillä on?

Toukokuun luetut 2025

Toukokuussa 2025 luin 17 kirjaa (3770 sivua, 16 h 53 min), joista seitsemän oli spefiä, yksi non-fictionia, kolme sarjakuvaa, yksi e-kirja, kolme äänikirjaa js kaksi uusintalukua.

 

Hai, Magdalena: Isetin solmu (Royaumen aikakirjat #2) 687 s. 

Maguire, Gregory: Noita: Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot (Noita #1) 461 s. [U]

Topelius, Z.: Linnaisten kartanon Vihreä kamari 166 s. 

Lindgren, Astrid: Mestarietsivä ja ryöstetty Rasmus (Mestarietsivä Blomkvist #3) 5 h 4 min [K]

Sandelin, Petter: Osuma 60 s. (e-kirja)

Kirk, E. J.: Narnia – Opas fantasiamaailmaan 128 s. [U]

Kurjenmiekka, Vehka: Jouka Lumisalon ihastumisoppi (Lumisalo #1) 317 s. 

Sarjanoja, Katinka: Unennäkijä (Korpinlaulu #3) 350 s. 

Kolu, Siri & Simukka, Salla (toim.): Tästä Ihmemaahan 160 s. 

Hynynen, Susanna & Terentjeva, Dess: Luutivoli (Neonkaupunki #3) 424 s. 

Oksanen, Aulikki: Outojen kieli. Sarjakuvia vuosilta 1966-2004 168 s.

Karjula, Emilia: Kuningatar Mab 4 h 15 min [K]

Moisseinen, Hanneriina & Nieminen, Markus: Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita 127 s. 

Hyrri, Juliana: Päivänkakkarameri 160 s. 

Burton, Jessie: Onnen talo (Nukkekaappi #2) 427 s. 

Onerva, Ulla: Hattaradilemma (Oikukkaiden romantikkojen piiri #1) 7 h 34 min [K]

Vik, Merri: Olipa tuuria, Lotta! (Lotta #23) 135 s.

kotimaisia: 12

ulkomaisia: 5

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 11

muualta: 4

 

Luin Magdalena Hain Royaumen aikakirjojen ensimmäisen osan vuonna 2019. Isetin solmu on ehtinyt olla minulla kirjastosta lainassa aiemminkin, mutta silloin se jäi lukematta. Tauko osien välillä pääsi siis venähtämään melkein kuuden vuoden mittaiseksi, mitä en kyllä voi suositella kellekään: kesti todella kauan, ennen kuin pääsin taas tarinaan sisään! Suurnoitien taistelun jälkeen Lune ja Ciel asettuvat pikkuhiljaa uusiin rooleihinsa ja yrittävät palata tavalliseen elämään. Royaumessakin kuohuu, kun Valkea noita on vangittu ja Musta noita hallitsee yksin. Sitten haltiat palaavat maahan, josta Rehtori heidät aikoinaan karkotti. Onko koko maailmankaikkeus vaarassa? Isetin solmu tarjoaa melkoista pyöritystä, jota aika ja paikka eivät kahlehdi. Hai on punonut villin maailman (/maailmoja), ja tällaisen kudelman kasassa pitäminen vaatii taitoa, pisteet siis siitä! Juoni oli myös kiinnostava, kun pääsin alkuhämmennysten jälkeen vauhtiin. Arvostan aina sitä, kun kirjailija ei tee helpompia mahdollisia ratkaisuja, vaikka myönnän, että kaikki ajassa ja ulottuvuuksissa sinkoilu tuntui välillä sekavalta. Lunen romanssikuviot eivät kiinnostaneet juurikaan, en erityisemmin pidä Niemannista hahmona tai romanttisen kiinnostuksen kohteena. Muutenkin kiinnostuin enemmän Royaumen tapahtumista sekä Minuitin ja hänen hovinoitansa Renardinen kuvioista. Heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin! Luulen, että olisin pitänyt tästä enemmän, jos olisin muistanut paremmin Kolmannen sisaren tapahtumat. Nyt monien asioiden tausta jäi vähän hämäräksi, eivätkä ne siksi ehkä tehneet niin suurta vaikutusta kuin olisi toisissa olosuhteissa voinut. Luen kyllä trilogian päätösosan, mielellään heti, kun se ilmestyy. Näin pitkiä taukoja ei pidä sarjan osien välillä enää pitää!

 

Vietin alkuvuottani pienessä Wicked-kuopassa, kun kävin katsomassa musikaalin elokuvaversion. Olen jo pitkään haaveillut Gregory Maguiren alkuteoksen lukemisesta uudelleen, ja nyt aika tuntui otolliselta. Luin kirjan edellisen ja ensimmäisen kerran vuonna 2016, jolloin pidin siitä älyttömän paljon. Noita (suom. Katja Rosvall) kertoo vihreäihoisena syntyvästä Elfabasta, joka tullaan muistamaan Lännen ilkeänä noitana. Tämä on kuitenkin suurimmaksi osaksi vain propagandan tulosta: Ozin fasismiin taipuva hallitus ei pidä puhuvien eläinten oikeuksia ajavasta ja maanalaisessa vastarintaliikkeessä taistelevasta nuoresta naisesta. Totta kai muistin, että Noita on aivan eri teos kuin siihen pohjautuva Wicked-musikaali. (Ilmeisesti säveltäjä Stephen Schwartz kuuli humaltuneen ystävänsä juoniselostuksen teoksesta ja päätyi siitä inspiroituneena tekemään musikaalin. Tämän tietäminen selittää hyvin paljon :D) En siltikään muistanut, että tämä olisi niin erilainen! Paitsi että kirja kattaa paljon pidemmän aikajanan kuin musikaali, siinä on myös useita hahmoja ja sivujuonia, jotka ovat jääneet musikaalista pois. Myös hahmot ovat erilaisia. Esimerkiksi Fiyeron hahmo oli aivan erilainen näissä teoksissa. Elfabassa itsessään ei ole samaa naiiviutta kuin musikaaliversiossa edes tarinan alussa, vaan hän on alusta asti kyyninen ja etäinen. Pidin edelleen monista asioista tässä kirjassa, varsinkin poliittisuudesta ja yleisesti vähän aikuisemmasta tunnelmasta: joskus fantasiakirjoissa kaipaa tällaistakin. Kiinnitin huomiota myös siihen, miten Elfabaa kuvataan hyvin suuren osan tarinasta vain muiden hahmojen silmien kautta. Tämä etäännyttää Elfabaa myös lukijoista, ja tekee hänestä entistä yksinäisemmän hahmon. Kirjassa Elfaban ja Glindan suhteen queer-sävyt ovat voimakkaampia kuin musikaalissa, vaikka tätä puolta olisi vointu korostaa enemmänkin. Ei tämä muutenkaan ihan täydellinen teos ole. Monta kertaa olisin toivonut juonen menevän hieman toisin. Minulla oli myös syntynyt valemuistoja joistain kohtauksista, joita ei kirjassa sitten ollutkaan, ja siksi petyin pariin kertaan lukiessani. Pitkät, filosofiset pohdinnat sielusta ja pahuuden luonteesta olivat usein raskaslukuisia. Myös maailmanrakennus ontui välillä. Silti Noita on mielestäni hyvä kirja, joka on myös yksi niistä teoksista, jotka ovat muuttaneet aivokemiaani pysyvästi. Edellisellä lukukerralla ajattelin, etten halua lukea kirjan jatko-osia, mutta nyt vähän tekisi mieli. Harmi vain, että niitä on tosi huonosti saatavilla missään! Bookbeatista löytyy jatko-osat äänikirjoina, mutta en kyllä usko jaksavani kuunnella yli 20 tunnin pituisia englanninkielisiä äänikirjoja... Pitäisi varmaan vertailun vuoksi lukea vielä L. Frank Baumin alkuperäinen Ihmemaa Oz, sen olen lukenut viimeksi joskus lapsena.

Vaikka kauhu ei ole lempigenreni, goottilaisen kauhun estetiikka kiinnostaa ja miellyttää. Suomessa ei ole kauheasti kirjoitettu goottilaista kauhua silloin, kun se oli Euroopassa coolia, mutta muutamia tämän lajin edustajia täälläkin on kynäilty. Zacharias Topeliuksen Linnaisten kartanon Vihreä kamari (suom. Ilmari Jäämaa) on tämän tyylilajin tunnetuimpia kotimaisia edustajia. Linnaisten kartanossa asuu Littow'n aatelisperhe, leski-isä ja tämän kaksi nuorta ja kaunista tytärtä, Anna ja Ringa. Talvisina iltoina kartanoon kokoontuu sekalainen seurakunta, joilla monilla on mielessään Littow'n neitien kosiminen. Nuori arkkitehti Carl Lithau joutuu yöpymään kartanon pahamaineisessa Vihreässä kamarissa, jossa huhutaan suvun kummitusten riehuvan. Kirja on ihan mukava pieni goottilainen kauhukertomus, jossa on mukavasti pientä suomalaisväriä (vaikka toki tällainne ranskankielisiä fraaseja puheeseensa tiputteleva aatelisperhe voisikin periaatteessa elää missä tahansa päin Eurooppaa). Kummitteluun liittyvä paljastus oli mielestäni hieman tylsää, mutta Topelius onnistuu ennen paljastustaan luomaan erittäin hyvää jännitettä kummittelukohtauksiin. Vanhahtava kieli oli vähän raskaslukuista, vaikka oma viehätyksensä siinä olikin. Kirjassa on myös kiinnostavaa intertekstuaalisuutta Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaaniin, ja esipuhe kertookin Topeliuksen inspiroituneen siitä. Linnaisten kartanon Vihreä kamari on helppo pieni klassikkokirja, jos sellaista kaipaa (esimerkiksi johonkin tulevaan klassikkohaasteeseen)!

 

Mestarietsivä ja ryöstetty Rasmus (suom. Kristiina Rikman) on Kalle Blomqvist-sarjan viimeinen osa. Kun edellisessä osassa etsittiin murhaajaa, tässä osassa lapset joutuvat osaksi sieppausdraamaa, kun viisivuotias Rasmus ja hänen professori-isänsä kaapataan kesäasunnoltaan. Ryöstäjät vievät kaksikon saarelle, jossa he kiristävät professorilta salaisia kaavoja. Onnistuvatko Kalle, Anders ja Eva-Lotta pelastamaan Rasmuksen ja hänen isänsä? Sarjan päätösosa on yhtä viihdyttävä kuin edellisetkin osat. Joiltain osin tämä oli hyvinkin epäuskottava (eivätkö lasten vanhemmat tosiaan lähde etsimään monta päivää poissa kotoa olevia lapsiaan näiden jättämistä viestilapuista huolimatta??), mutta eipä tällaisen kirjan ihan superrealistinen tarvitsekaan olla :D Tykkäsin erityisesti siitä, miten aktiivinen hahmo Eva-Lotta kirjassa oli. Ei hän ole passiivinen ollut ennenkään, mutta nyt hän selkeästi edistää juonta omalla toiminnallaan ja tekee itsenäisiä, rohkeita päätöksiä. Toki hän oli edellisessäkin osassa hyvin tärkeässä roolissa, mutta siinä hän vain sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan (vai väärässä paikassa väärään aikaan, riippunee tulkinnasta). Välillä tuntui, että Kalle ja Anders jäävät melkein hänen varjoonsa, mutta se oli vain virkistävää vaihtelua. Tiiminä kolmikko kuitenkin edelleen toimii, ja olen iloinen, että ensimmäisessä osassa pedattu kolmiodraama ei edennyt sarjassa pidemmälle.

Petter Sandelinin Osumaan (suom. Katriina Huttunen) törmäsin kirjasomessa. Kirja sijoittuu jatkosotaan, rintamalle. Nuori sotamies Tallgren saapuu rintamalle, epätoivoisena ja peloissaan. Elämä juoksuhaudoissa on itseään toistavaa ja ankeaa, usein tylsääkin, mutta kuolema on kuitenkin jatkuvasti läsnä. Nopeasti Tallgren kiinnittää huomiota rintamatoveriinsa Ståhliin. Kaunis ja lempeä mies herättää Tallgrenissa voimakkaita tuntemuksia. Osuma on huima lukukokemus. Se on tiivis, ilmava, yksityiskohtainen ja ylimalkainen: kaikkea yhtä aikaa. Arvasin, että tarina ei näissä lähtökohdissa voisi olla onnellinen, ja siksi olikin tuskaista lukea, miten tapahtumat kulkivat kohti vääjäämätöntä loppuaan. Kieli on mielettömän kaunista, pisteet myös kääntäjälle! Tämä pieni kirja jää mieleen ja sydämeen pitkäksi aikaa. Puukuvauksia olen miettinyt paljon vielä viikkoja lukemisen jälkeenkin. Ainoastaan oma lukukokemukseni jätti toivomisen varaa. Luin tätä e-kirjana vähän kerrassaan ja pitäen välissä jopa useamman viikon taukoja, eikä se todellakaan ollut oikea tapa kokea tätä kirjaa. Parhaan lukukokemuksen saisi, jos lukisi tämän yhdeltä istumalta. Tästä huolimatta Osuma on ehdottomasti vuoden parhaita kirjoja.

Olen kevään aikana käynyt kirjahyllyjäni läpi, ja laittanut kirjoja kiertoon. Yksi kiertoon lähtevistä kirjoista oli E. J. Kirkin Narnia – Opas fantasiamaailmaan (suom. Tarja Kontro), jonka olen saanut lapsena ja lukenut sen silloin useamman kerran. Sain Narnioiden uudelleenlukuprojektin päätökseen viime keväänä, joten jonkinlaisena loppunäytöksenä sille halusin lukea Kirkin teoksen vielä kerran. Ja noh, eipä tämä aikuislukijalle mikään kauhean ihmeellinen lukukokemus ollut. Lapsilukijoille se on kyllä ihan kivaa selvitystä kirjasarjan taustalla vaikuttaneista asioista, vaikka muistan kyllä vähän ärsyyntyneeni jo kohderyhmän ikäisenä siitä, että suurin osa kirjasta on pelkkää hahmojen ja tarinoiden tiivistämistä. Aikuislukijalle tämä ei tarjoa juurikaan tarttumapintaa, vaikka esimerkiksi C. S. Lewisin elämäntarina on kiinnostava. Sekin tosin kerrotaan kirjassa hyvin tiiviisti. Vaikka kirjassa puhutaankin paljon kirjoista, ja käydään koko seitsemän kirjan saaga läpi, tämä on kuitenkin selvästi ensimmäisen elokuvan vanavedessä tehty: sen verran paljon elokuvaa korostetaan varsinkin kuvitusten puolella. Kirjan visuaalinen puoli on ihan kiva, mutta taitossa on tehty monia aivan todella typeriä ratkaisuja. Onkohan samaa ongelmaa ollut alkuteoksessakin, vai onko suomalaisella taittajalla ollut huono päivä (vai liian pieni palkka)? Käännöksestäkin heräsi joitain kysymyksiä, mutta osa ongelmista on saattanut olla jo alkutekstin puolella. En jää kaipaamaan tätä kirjaa hyllyyni, mutta toivottavasti se löytää uuden kodin jonkun asiasta innostuneen kirjahyllystä. 

Olen rakastanut Vehka Kurjenmiekan Merenkehrä-sarjaa, joten hänen maaginen feelgood-romaaninsa Jouka Lumisalon ihastumisoppi oli ehdottomasti lukulistallani. Lukioaikoina Leinikki Tuulos ja Jouka Lumisalo seurustelivat, kunnes säihkyvä koulun kuningatar Leinikki jätti nörttimäisen Joukan tekstiviestillä lakkiaispäivänä. Kymmenen vuotta myöhemmin Leinikki on Teatterikorkeakoulun drop out, ja Jouka menestynyt väitöskirjatutkija. Pari kohtaa sattumalta, ja erinäisten sattumusten kautta päätyy osallistumaan Maagiseen kesäkisaan. Ongelmana on tosin se, että Leinikki ja Jouka inhoavat toisiaan, mutta kilpailun takia heidän on pakko esittää mediasirkuksen edessä kihlaparia. Pelissä on paljon, mutta onko panokset sittenkin kovempia kuin Leinikki ja Jouka luulevat? Tämä oli aivan ihana kirja! Pidin mielettömästi maagisen realismin rinnakkaistodellisuudesta, jossa taikuus on arkista ja osa jokapäiväistä elämää. Tämä on viihdekirjallisuutta, joten kirja on tavallaan kevyt, mutta kevyen romanssin kääreissä on myös painavia teemoja esimerkiksi omien rajojen ylittämisestä ja niiden piirtämisestä uudelleen. Kevyemmät ja raskaammat elementit ovat kuitenkin hyvin tasapainossa. Tykkäsin erityisesti analyyttisestä ja jalat maassa pitävästä Joukasta, ja oli ihanaa seurata, miten hänen ja Leinikin välinen suhde elää ja muuttuu. Olen viime aikoina huomannut, että harvat fiktiiviset romanssit saavat sukat pyörimään jaloissani, mutta siinä Jouka Lumisalon ihastumisoppi onnistuu. Tämän parin puolesta liputan ehdottomasti! Odotan jatko-osaa erittäin suurella innolla, sillä tarina jäi aika jännittävään paikkaan!

Luin Katinka Sarjanojan Korpinlaulu-trilogian ensimmäisen ja toisen osan vuonna 2020, mutta viimeisen osan lukeminen jäi. Unennäkijä alkaa tilanteesta, jossa Savusälvän poliittinen tilanne on jännitteinen: vasalliprinssi on kuolemaisillaan, ja merentakaisessa emämaassa suunnitellaan hyökkäystä kapinoivaan provinssiin. Étainin ja Rautakatseen perhe ja ystävät ovat hankalassa tilanteessa, ja päätä vaivaavat lisäksi sekä uudet että vanhat viholliset. Vähän kylmäksi tämä kirja jätti, vaikka osittain se varmasti johtui siitä, että toisen ja kolmannen osan lukemisen välissä oli viiden vuoden tauko. Henkilöitä on valtava määrä, ja heidän suhteissaan ja taustoissaan oli hankala pysyä kartalla. Alun henkilöluettelo olikin hyvä apu, kiitos siitä! Toisaalta sukupuukin olisi voinut olla hyödyllinen lisä... Unennäkijässä oli samaa ongelmaa kuin muistelin ainakin ensimmäisessä osassa olleen: suuretkin ongelmat ratkeavat vähän turhan helposti. Jotkut juonenkäänteet tuntuivat tulevan eteen ilman sen suurempia pohjustuksia, mutta tämä saattaa jossain määrin johtua myös siitä, etten oikein muistanut, mihin edellisessä osassa jäätiin. Sarjanojan vahvuus on mielestäni arjen kuvaamisessa, ja niistä osuuksista pidinkin kaikkein eniten. Jos olisin muistanut hahmot paremmin, heidän kohtalonsa olisivat ehkä liikuttaneet enemmän, mutta ihan kiinnostuneena niitä nytkin luin. Sarjanojalla on myös taito kirjoittaa koukuttavasti: sivut kääntyilivät nopeaan tahtiin ja sata sivua tuli luettua ihan hupsis vain! 

Siri Kolun ja Salla Simukan toimittama Tästä Ihmemaahan -novelliantologia on antanut kirjailijoille inspiraatioksi Lewis Carollin Liisa Ihmemaassa -klassikon. Novellit käsittelevät tuttua tarinaa eri näkökulmista: milloin ollaan reaalimaailmassa, milloin Ihmemaassa, milloin tuttu Ihmemaa näyttää aivan erilaiselta kuin on totuttu. Kokoelma oli mielestäni jokseenkin epätasainen. Hyvät novellit olivat hyviä, mutta monen novellin kohdalla tuli sellainen oli, että on yritetty vähän liikaa. Lempparinovelleitani olivat Tommi Kinnusen Päärynä, Anniina Mikaman Purppuranpunaista ja Siiri Enorannan Lissut.

Myös Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan Neonkaupunki-trilogian päätösosa Luutivoli kuuluu toukokuun teemaan "olen lukenut edellisen osan joskus sata vuotta sitten, enkä muista siitä mitään" (tällä kerralla sata vuotta sitten tarkoittaa vuotta 2021, jolloin luin kakkososa Spiraalitien). Toki tässä tauko ei johtunut pelkästään itsestäni, vaan trilogian julkaiseminen uhkasi katketa kesken kaiken, kun alkuperäinen kustantamo ei suostunut julkaisemaan viimeistä osaa. Onneksi Nysalor-kustannus saapui hätiin, ja viimeinenkin osa saatiin lukijoiden käsiin! Luutivolissa Elmillä on vielä vaarallisempaa kuin ennen. Jengit ovat hajonneet, hirviömäiset suojelijat vaanivat joka nurkan takana ja verenhimoiset luupojat hyökkäävät hengissä olevien kimppuun. Pääsevätkö Vera ja hänen ystävänsä Elmiltä pois? Onko Elmiltä enää edes mahdollista päästä elossa takaisin valomaailmaan? Edellä mainituista syistä oli vähän vaikeaa päästä kirjaan sisään, mutta aika nopeasti sitä onneksi pääsi taas tarinan imuun mukaan. Muistin, että aiemmmatkin Neonkaupunki-sarjan kirjat ovat olleet hyvin väkivaltaisia, mutta ehkä aika on kullannut muistoja tai sitten Luutivoli oli väkivaltaisempi ja graafisempi kuin edelliset osat. Tällainen väkivalta ja ällöttävien asioiden kuvailu ei oikein istu omaan lukumakuun, mutta se ei ole kirjan vaan lukijan ongelma. Suuri osa kirjasta oli toimintarymistelyä, minkä toki tarinan kontekstissa ymmärtää, mutta viihdyin paremmin niissä kohdissa, joissa vauhti hidastui ja omille kokemuksille annettiin tilaa. Kirja oli ehkä hieman liian pitkä: pieni tiivistys olisi voinut tehdä hyvää. Silti luin kirjan muutamassa päivässä, joten koukutuin siihen kyllä! Kuuntelin edelliset osat äänikirjoina, joten en tiedä, oliko niissäkin samanlaista typografista kikkailua kuin tässä, mutta tykkäsin niistä kikkailuista kovasti: ne sopivat hienosti painajaismaiseen tunnelmaan. Kerronta on hyvin elokuvallista, ja kirja noudattaa tiettyä painajaislogiikkaa. Vaikka hieman ehkä petyin tähän viimeiseen osaan, kokonaisuutena Neonkaupunki-trilogia on kuitenkinkin mainio ja kiinnostava lisäys suomalaiseen fantasiakenttään.

 

Luin syksyllä Aulikki Oksasen runoja, ja haaveilin, että runokokoelmassa olisi ollut mukana enemmän Oksasen kuvituksia. Tästä syystä ilahduin, kun huomasin kirjaston sarjishyllyssä Oksasen sarjakuvia yksiin kansiin kokoavan Outojen kieli -teoksen. Oksasen teoksissa on hyödynnetty sekä tekstiä että kuvaa Oksasen uran alusta asti. Pidän Oksasen naiivista piirrosjäljestä ja pienistä, omituisistakin tarinoista, vaikka nämä eivät yhtä syvästi minuun vaikuttaneetkaan kuin hänen runonsa. Pieniinkin kuviin ja tekstipätkiin mahtuu kuitenkin kokonaisia maailmoja, joista osa onnistui sykähdyttämäänkin. Piispa Henrikin sormi -teos jäi tämän perusteella kiinnostamaan kovasti, täytyy se jossain vaiheessa lukea. Pari kuvaa oli painettu kirjaan todella pieneen kokoon, ja jäin miettimään, oliko tämä tekijän oma toive, vai miksei niitä ollut laitettu kirjaan isommassa koossa. Isompi koko olisi myös joissain kohdissa helpottanut selvän saamista tekstistä.

Kävin kuuntelemassa Emilia Karjulan haastattelua viime syksyn Helsingin kirjamessuilla, ja siitä lähtien haaveilin Kuningatar Mabin lukemisesta. Kuningatar Mabin päähenkilö on Julia, joka tekee väitöskirjaa Shakespearen keijukuvauksista. Pyyhenaiseksi kutsutun naisen juhlissa Julia tapaa Paulin, johon rakastuu. Rakkaus ei kuitenkaan tarjoa sellaista auvoa kuin Julia ehkä itselleen haluaa uskotella. Sattumalta Julia kohtaa myös Mabin, keijukaisten kuningattaren, ja rakkaus syttyy myös tähän maagiseen olentoon. Periaatteessa tässä oli monia kiinnostavia palasia, mutta kokonaisuus ei ihan kolahtanut. Jos tämä olisi nojannut enemmän fantasiaan ja arkitodellisuus olisi ollut pienemmässä roolissa, olisin ehkä pitänyt tästä enemmän. Mabin äänestä kyllä pidin, hän oli Juliaa kiinnostavampi hahmo. Tuntui, että Julian koko elämä kutistui rakkaussuhteiden ympärille, ja kaikki muu oli vain kulissia. Tämä toki saattoi olla tarkoituksellinen valinta, jolla havainnollistettiin, miten rakkaus sekoittaa pään ja rajaa kaiken muun sen ulkopuolelle, mutta samalla se teki Juliasta melko pitkäveteisen hahmon, jonka kerrontaa en aina oikein jaksanut seurata. Tämä ei ollut minun kirjani, ja se vähän harmittaa, sillä maaginen, folkloreen nojaava queer-romanssi olisi voinut olla juuri sellainen, josta tykkäisiin. 

Kirjaston sarjishyllyltä lähti matkaan myös Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita. Starinat ovat osa vienalaista suullista kansanperinnettä, tarinoita, jotka ovat kulkeneet suusta suuhun isovanhemmilta lapsille. Jälkisanojen mukaan starinoiden kertominen on ollut myös aikuisten miesten hommaa, ja hyviä tarinankertojia arvostettiin. Sen synnyssä Markus Niemisen keräämiä starinoita, jotka Hanneriina Moisseinen on piirtänyt sarjakuviksi. Starinoissa ihmiset kieroilevat ja temppuilevat, narraavat valtaapitäjiä ja tulevat itse narratuiksi, etsivät ja toivovat rakkautta osakseen. On kulttuuriteko kerätä tällaista kansanperinnettä ja tarjota sitä uusille sukupolville luettavaksi. Toki Nieminen jälkisanoissaan muistuttaa, että Viena ei ole koskaan ollut osa Suomea, vaikka sieltäkin on etsitty suomalaisuuden rakennuspalikoita 1800-luvulla, eikä vienalainen perinne ole suomalaista kansanperinnettä. Starinoissa on kansansaduille tuttuja elementtejä, eikä otsikossa mainittu "hävyttömyyskään" ole mikään yhden alueen erityispiirre, mutta omanlainen tunnelmansa näissä kuitenkin on, ja niitä on hauska lukea. Hanneriina Moisseisen pehmeä piirrostyyli sopii tarinoihin, vaikka välillä hahmoja olikin hankala erottaa toisistaan. Onneksi kirjan lopussa starinat ovat myös tekstimuodossa, jolloin parin kertomuksen hämäräksi jääneet kohdat selvisivät. Kieli oli välillä haastavaa (onko se karjalaa vai onko Vienassa joku oma kielensä?), mutta kontekstista pystyi päättelemään aika paljon. Sanasto olisi kuitenkin voinut olla hyödyllinen. Pidin erityisesti siitä, että kirja tarjoaa starinansa monessa eri muodossa: sarjakuvana, tekstimuodossa ja vielä ääneen kerrottuna cd:llä. Varsinainen folkloristin unelma, toteaa tämä vanha sivuainefolkloristi! 

Päivänkakkarameri on Juliana Hyrrin omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, joka käsittelee lapsuutta kahden kulttuurin välissä. Suuri kosminen laiva tuo pienen Juljenkan perheineen Suomeen, ja lyhyissä tarinoissa välähtelee suhteet sukulaisiin, kieleen, ja uusiin ystäviin Suomessa. Kohtaukset ovat surumielisiä, niissä näkyy sekä lapsen pieni maailmankuva että tarve ymmärtää, ja se, ettei näihin tarpeisiin aina vastata. En oikein saanut kiinni tästä kokonaisuudesta, mutta yksittäiset hetket jäävät mieleen varmasti pitkäksi aikaa.

 

Jessie Burtonin Onnen talo (suom. Juha Ahokas) ilmestyi vuosi (vai pari?) sitten ainakin minulle täytenä yllätyksenä. Olen aikoinaan lukenut The Miniaturistin, enkä osannut odottaa, että tarina saisi jatkoa. Vaikka Miniaturist ei mikään lempikirjani ollutkaan, Onnen talo oli silti lukulistallani. On kulunut 18 vuotta edellisen osan lopusta, ja Thea Brandt täyttää 18 vuotta. Hän rakastaa teatteria ja rakastaa myös teatterin nuorta lavastajaa, tosin salaa isältään, tädiltään ja lastenhoitajaltaan. Köyhtynyt Brandtin perhe yrittää parhaansa mukaan selvitä, mutta Thean alkuperään liittyvät salaisuudet ja Nella-tädin aviomiehen häpeällinen kuolema ovat ajaneet heidät ahtaalle 1700-luvun alun Amsterdamin sosiaalisissa piireissä. Nella-tädin mielestä ainoa ratkaisu on naittaa Thea rikkaalle puolisolle, mutta Thea itse on siitä eri mieltä. Myös Otto-isä vastustaa Nellan suunnitelmia, mutta punoo omiaan toisaalla. Vaikka edellisen osan lukemisesta on kauan, se ei loppujen lopuksi haitannut kauheasti: tämä toimii itsenäisenä osana, ja kun osien välillä oleva aikahyppäys oli sen verran suuri, ei edelleisen osan tapahtumia tarvitse muistaa kuin pääpiirteissään. (Muistin kyllä Miniaturistin tapahtumat aika hyvin jo ennen kuin kävin Wikipediassa virkistämässä muistiani, kertooko se siitä, että kirja oli erityisen mieleenpainuva vai siitä, että juoni ei ollut kovin monimutkainen...?)  1700-luvun Amsterdam on kiinnostava miljöö, koska en ole lukenunt juurikaan tähän paikkaan ja aikaan sijoittuvia kirjoja. Juoni sen sijaan on jokseenkin kömpelö, kuten muistan ensimmäisessäkin osassa olleen. Täyttä potentiaalia ei hyödynnetä, ja monet käänteet ovat ennalta-arvattavia. Miniaturistissa oli sentään kiinnostavia mysteerejä ja jopa goottilainen tunnelma, Onnen talossa sitä ei ole. Eniten kuitenkin turhautti, että jo ensimmäisessä osassa paljastamatta jääneeseen asiaan vihjailtiin uudelleen, mutta asia ei selvinnyt nytkään. Miksi tämä juoni piti edes tuoda kirjaan mukaan, kun se ei ollut niin merkittävä kuin edellisessä osassa?? Jotain toisaalta kertoo, että luin kirjan viimeiset n. 200 sivua yhdessä päivässä, eli kyllä tämä sinänsä ihan viihdyttävää ja ahmittavaa luettavaa Onnen talo kyllä oli. Häiritsi muuten jotenkin todella paljon, että kirjan aikamuotona oli preesens! Se hiersi koko kirjan ajan.

Ulla Onervan esikoisteos Hattaradilemma oli kirjasomesta tuttu: Onervalla on Instagramissa @tarinannuppuja-tili, jossa hän on dokumentoinut kirjan valmistumista. Hattaradilemma kertoo 18-vuotiaasta Emmasta, joka rakastaa romanttista viihdekirjallisuutta. Oikea elämä tosin ei aina ole yhtä ruusuista kuin hänen lempikirjansa: hänen poikaystävänsä Aaron jätti hänet juuri ennen wanhojen tansseja, ja Emma on parannellut sydänsurujaan koko kevään ja kesän. Abivuoden syksyllä ei ole aikaa keskittyä poikiin, kun pitää keskittyä ylioppilaskirjoituksiin. Syksyn ensimmäisissä bileissä Emma törmää Eeliin, joka ärsyttää häntä saman tien mm. arvostelemalla viihdekirjallisuutta. Emma päättää perustaa ryhmän, joka taistelee viihdekirjallisuuden puolesta. Syntyy Oikukkaiden romantikkojen piiri. Suhtauduin jostain syystä Hattaradilemmaan vähän varautuneesti, mahdollisesti siksi, että romanssigenre ei ole mikään ykköslempparini, mutta tämähän oli oikein kiva! Vaikka Emma olikin ehdottomuudessaan ja mustavalkoisuudessaan ärsyttävä, oli viihdyttävää lukea kirjaa, jossa päähenkilöt ovat niin innostuneita lukemisesta. Pidin myös siitä, miten kirjassa käsiteltiin ystävyyssuhteiden jäämistä romanssien varjoon ja kiepautettiin joitain totuttuja asetelmia eri asentoihin. Tykkäsin esimerkiksi todella paljon hahmojen ekaan kertaan liittyvästä keskustelusta! Joitain kirjoittajan maneereja oli havaittavissa: esimerkiksi kuka abiturientti käyttää jatkuvasti sanaa vuode sängyn sijaan, vaikka sanavarasto olisi kuinka laaja? Yleisesti Hattaradilemma on kieleltään ja juonenkuljetukseltaan sujuva. Kiva välipalakirja!

Lotta-sarjan lukeminen jatkui puolen vuoden tauon jälkeen. Siinä missä Juhlahumua, Lotta! loppui riemukkaisiin tunnelmiin, Olipa tuuria, Lotta! (suom. A.-M. Helminen) alkaa sen sijaan apeammissa merkeissä. Lotta on riidellyt poikaystävänsä Paulin kanssa, ja on pahoilla mielin. Onneksi Giggi tulee hätiin ja ehdottaa Lotalle pientä reissua. Giggin täti Kajsa on lähdössä Tanskaan työhommiin ja pyytää tyttöjä mukaansa. Niinpä tytöt lähtevät reissuun, ja kun Lotta on kyseessä, matka ei ainakaan ole tylsä! Olipa tuuria, Lotta! on kiva ja kepeä kesälomaseikkailu. Odotin kadonneen lompakon tai Urban-sedän veneen maalaamisen olevan jonkinlainenTšehovin ase ja jouduin vähän pettymään, kun näin ei ollutkaan. Myös lopun tapahtumat maalla tuntuivat hieman irrallisilta muuhun kirjaan nähden.

 

 

 

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

9. Kirjassa on konflikti: Hattaradilemma

12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo: Noita

13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa: Luutivoli

16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo: Unennäkijä

29. Kirjailijan viimeisin teos: Kuningatar Mab

36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa: Isetin solmu

41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: Osuma

42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja: Onnen talo

49. Kirja on julkaistu vuonna 2025: Jouka Lumisalon ihastumisoppi

 

Jösses, mikä lukukuukausi toukokuu olikaan! Tarkistelin menneiden vuosien lukutilastoja, ja viimeksi olen lukenut 17 kirjaa elokuussa 2020, eli ihan tavanomaista touhua tämä ei ole. Tämä kirjamäärä yllättää vähän siksikin, että minulla on ollut melkoisen kiireinen toukokuu. Olen matkustanut paitsi käymään kesätyöpaikallani, kotikotiin, mummolaan ja Helsinkiin. Lisäksi valmistelin valmistujaisjuhliani ja myös juhlin niitä. Juhlat olivat aivan ihanat, vaikka etukäteen stressasin suunnilleen jokaista mahdollista asiaa. Toukokuuhun mahtui myös kuorohommia ja pitkästä aikaa työvuoroja. Paljon kivoja juttuja siis, mutta introvertille vähän raskasta :D

 

 

Kuukauden biisi on Juhlien Takas yöjunalla. Bongasin biisin Levyraadista, ja olen kuunnellut sitä pitkin kevättä. Biisi herättää monenlaisia tunteita, sellaisiakin, joita on vaikea sanoittaa. Kiireisessä toukokuussa sen kuunteleminen on tuntunut hengäshdystauolta, hetkeltä olla kahdestaan omien tunteiden kanssa.

Keväinen kuulumiskimara

Pitkästä aikaa kuulumiskimara! Olen laiminlyönyt blogia jo pitkään, ja se harmittaa. Jospa asiaan tulisi pikkuhiljaa muutos. Mitään en uskalla luvata, mutta ainakin nyt tarjoan pienen kurkistuksen arkeeni tällä hetkellä.  

★ Kuten taisin jossain postauksessa mainitakin, olen tänä keväänä valmistunut filosofian maisteriksi!! Tämä teema on voimakkaasti hallinnut koko kevättä, ensin gradun tekemisen, sitten yliopiston byrokratiamankelin ja lopulta kaikenlaisen juhlimisen ja asian toitottamisen merkeissä. En ole jotenkin vieläkään silti rekisteröinyt asiaa, vaikka gradu on yliopiston järjestelmässä, todistus on saapunut (antiklimaattisesti sähköpostiin, ankeaa tämä nykyaika) ja yliopistotunnuksenikin ovat lakanneet toimimasta. Varmaan sitten syksyllä asia realisoituu kunnolla, kun uusi lukuvuosi ei enää omalla kohdallani alakaan. Moni on kysellyt, aionko ryhtyä seuraavaksi väitöskirjan tekoon. Koskaan ei toki pidä sanoa ei koskaan, mutta minulla ei ole ikinä ollut sen suurempaa kiinnostusta tutkijahommiin, joten en pidä todennäköisenä, että siihen puuhaan alan. Olen istunut koulun penkillä yhtäjaksoisesti seitsemänvuotiaasta alkaen, joten nyt kiinnostaa tehdä jotain muuta. 

 

★ Valmistumisen myötä työttömyydestä ja työnhausta on tullut jossain määrin osa arkea. Koska olen tehnyt keväällä osa-aikatöitä museo-oppaana, on työnhakuvelvollisuus ollut huomattavasti kevyempi, eikä se olekaan juuri stressannut. Olen kyllä hakenut useampaa oman alan työpaikkaa, mutta tällä hetkellä työnhaku tuntuu melkoisen ankealta: en ole päässyt mihinkään hakemaani paikkaan edes haastatteluun, ja yhtä paikkaa on saattanut hakea yli 50 ihmistä. Varmasti sellaiset, joilla on enemmän työkokemusta, ajavat edelle rekrytoinnissa, mutta milläs sitä työkokemusta saisi, kun ei niitä paikkojakaan saa...? En haluaisi muuttaa nykyisestä kotikaupungistani pois, mutta lienee todennäköisempää, että saan töitä jostain muualta (jos nyt ylipäätään saan). Kesän aikana työttömyydestä ei kuitenkaan tarvitse huolehtia, sillä...

 

★ ...sain oman alan kesätöitä! Päädyin tammikuussa hakemaan vähän vitsillä erästä työpaikkaa, ja sitten minut palkattiin lopulta ilman kunnollista työhaastattelua. Museohommia siis kesälle luvassa, se on mukavaa (vaikka olenkin ehkä vähän ylikoulutettu juuri niihin työtehtäviin). Jännittävää tästä tekee se, että työpaikka sijaitsee Ahvenanmaalla! En ole ikinä ollut kesätöissä niin kaukana kotoa: kesällä 2022 tein museologian harjoittelua uudella paikkakunnalla, joka kuitenkin sijaitsi syntymämaakunnassani, ja asuin kesän kotikotona. Nyt lähden ihan uusiin maisemiin kesäksi, vieraaseen ympäristöön. Jännittää tosi paljon (varsinkin ruotsin puhuminen), mutta odotan kesää ihan innolla. Kävin taannoin tutustumassa kesäiseen kotisaareeni, ja se ehti parissa päivässä näyttää parhaita puoliaan. En tiedä, tuleeko vastaavaa tilaisuutta ottaa ja lähteä kesäksi ihan uusiin maisemiin enää tämän jälkeen, joten tartun tilaisuuteen mielelläni. Kevät on ollut monesta syystä aika raskas, ja tuntuu todella hyvältä, että saan vähän etäisyyttä tavalliseen arkeeni ihan uusissa maisemissa. Lähtöön on enää pari viikkoa, iiks! 

★ Olen ollut kuorossa tänäkin keväänä, osittain vähän eri rooleissa kuin ennen. Kuoroa ei johda yksi määrätty kuoronjohtaja, vaan kuorolaiset itse sovittavat, harjoittavat ja johtavat biisinsä. Ajatus tällaisesta roolista on pitkään tuntunut kammottavalta ja pelottavalta, mutta nyt kevään teema toi mieleeni siihen sopivan biisin, ja päätin pelostani huolimatta lähteä biisivastaavaksi sen kanssa. Sain veljeltäni apua biisin sovittamiseen, ja loppujen lopuksi kaikki harjoituksista kuoron johtamiseen konsertissa meni yllättävän hyvin, vaikka matkalle mahtui myös haasteita (mm. se, että jotenkin onnistuin sopimaan aina omille harjoituspäivilleni jotain muutakin stressaavaa, jolloin olin kuin kissa pistoksissa ihan aamusta iltaan). Biisivastaavahommien lisäksi olin tänä keväänä laulamassa parissa biisissä eri äänialaa kuin nykyään. Vaikka pääsenkin korkeisiin ääniin, olen kyllä huomannut, että siihen on syynsä, miksi laulan yleensä juuri sitä ääntä mitä yleensä laulan. On ihan eri asia, pääseekö nuotteihin ja tuntuuko se hyvältä :D Harrastuksen jatkuminen on kohdallani vähän epävarmaa. Jos olen tässä kaupungissa vielä syksyllä, jatkan myös kuorossa, mutta töiden saaminen tarkoittaa todennäköisesti myös muuttoa pois. Harmittaa tietysti jättää tuttu kuoro, jos elämä vie toisaalle, mutta onneksi kevään kuorokausi oli sellainen, että siihen on hyvä lopettaa.

 

★ Kun gradun sai pois alta, on voinut keskittyä kirjoittamiseen. Kun viime vuonna osallistuin ties kuinka moneen kirjoituskilpailuun, tänä vuonna olen osallistunut vain kahteen, toiseen tosin jo viime vuoden puolella kirjoitetulla tekstillä (ja siinä kilpailussa en menestynytkään). Novan esiraativaiheen tuloksia vielä odottelen. Taas stressaan, onko novellin spefielementti "tarpeeksi" spefiä kilpailun vaatimuksiin, vaikka ei-arkitodellisuuden kanssa ollaankin tekemisissä. Toisaalta kun edellisen kerran hermoilin aiheesta, päätyi novellini sijoittumaan kisassa, joten jospa hyvät merkit olisivat ilmassa jälleen. Olen myös editoinut P:a hyvin ahkerasti: enää muutama luku jäljellä! Olen aika varma, että saan tämän version valmiiksi viimeistään kesäkuun aikana, ja kässäri voi lähteä kustantamokierrokselle joko loppukesästä tai alkusyksystä. Iik ja ääk, hurjaa! Kirjoitushommiin liittyy sekin, että Pusun aloittamisesta tuli alkuvuodesta kuluneeksi hurjat 10 vuotta! Puhuin Pusuun liittyvistä tuntemuksista viime vuonna kirjoitetussa postauksessa, ja allekirjoitan samat tuntemukset edelleen: en välttämättä palaa enää koskaan työstämään tekstiä, mutta sillä on valtavan suuri paikka sydämessäni. Juhlistin 10-vuotista kässäriäni kirjoittamalla novellin, joka kertoo yhdestä päivästä 10 vuotta tarinan päättymisen jälkeen. Teksti on pitkälti kevyttä hattaraa ja fanserviceä, mutta ai että miten ihanaa sitä olikaan kirjoittaa! Pusun päähenkilöt ovat lohtuhahmojani, joiden pelkkä ajattelu auttaa silloin, kun on paha mieli, ja kässärin maailma tuntuu kodilta. Oli sanoinkuvaamattoman ihanaa päästä viettämään aikaa siellä jälleen. Päädyin myös tekemään novellista zinen, kun minulla oli vielä mahdollisuus hyödyntää yliopiston tulostuskrediittejä. Painos on tosi pieni, mutta eipä novellista saakaan irti muut kuin sellaiset, jotka ovat Pusua aikoinaan lukeneet :D

 

★ Loppuun vielä biisivinkki. J. Karjalaisen uusin levy Suomalaista muotoiluu ei ole Karjalaisen parasta tuotantoa, mutta pidän sen akustisuudesta, ilmavuudesta ja keveydestä. Koh-i-noor on ihanan keinuva biisi, joka on eräs lempilauluni kyseiseltä levyltä. Kynä liikkuu paperilla, mieli kulkee paikkoihin, hetki on levollinen ja rauhallinen. 

Mitä just sulle kuuluu nyt? 

Huhtikuun luetut 2025

Huhtikuussa 2025 luin seitsemän kirjaa (1605 sivua, 11 h 55 min), joista yksi oli spefiä, kaksi non-fictionia, kaksi äänikirjaa ja kaksi uusintaa.

 

Lindgren, Astrid: Mestarietsivä Blomkvist vaarassa (Mestarietsivä Blomkvist #2) 5 h 30 min [K]

Kuang, R. F.: Yellowface 336 s. 

Hoffman, Mary: Salaisuuksien kaupunki (Stravaganza #4) 423 s. [U]

Virtanen, Rauha S.: Seljalta maailman ääreen (Selja #5) 302 s. [U] 

Heikkinen, Antti: Risainen elämä: Juice Leskinen 1950-2006 478 s. 

Saisio, Pirkko: Punainen erokirja (Helsinki-trilogia #3) 6 h 25 min [K]

Näiden lisäksi luin erään sukulaiseni kirjoittaman omakustannekirjan, mutta siitä en blogiin kirjoita. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 3

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 3

muualta: 4

 

Luin maaliskuussa Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Blomqvist -sarjan ensimmäisen osan, ja huhtikuussa jatkoin sitten seuraavaan osaan. Mestarietsivä Blomkvist vaarassa (suom. Kristina Rikman) kertoo jälleen lasten, Kallen, Andreaksen ja Eva-Lotan, kesälomasta. Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut vuosi, mutta sen jälkeen kaupungissa ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Kallea se ei kuitenkaan aivan mahdottomasti haittaa, sillä hänellä ja hänen ystävillään riittää puuhaa leikillisen vakavassa Ruusujen sodassa, jota käydään tovereista muodostuvan "vihollisjengin" kanssa. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain vakavaa ja kauheaa, mikä muuttaa koko kesän tunnelman ja aiheuttaa kohun pikkukaupungissa. Kalle ystävineen on yhtäkkiä suuressa vaarassa. Tämä ei ollut ihan yhtä hyvä kuin sarjan ensimmäinen osa. Kirjan alku oli aika hidas, ja loppupuoli puolestaan tuntui vähän liian nopeatahtiselta, olkoonkin, että lopun jännittäviin käänteisiin nopeatahti sopi. Vaikka tavallaan pidin huolettoman kesäloman ja Ruusujen sodan kuvauksista, mutta varsinainen rikosjuoni tuntui jäävän niiden varjoon. Toisaalta oli mukavaa nähdä, miten Lindgren hyödynsi Tšehovin asetta, kun lasten leikit yhdistyvät suurempaan juoneen. Isoin ongelma kirjassa oli eräs suklaaseen liittyvä juonenkäänne. Se oli periaatteessa hyvä, mutta minun oli vaikea sulattaa sitä, että siihen liittyi suklaan antamista koiralle. Vaikka asiasta seuraa ikäviä asioita koiralle, ne eivät suoraan johdu suklaasta, ja koira selviää hengissä. Tällainen narratiivi on mielestäni lastenkirjassa vähän vastuutonta. Mestarietsivä Blomkvist vaarassa on kuitenkin ihan viihdyttävä välipakirja. Jännityksellä odotan, millaisiin seikkailuihin Kalle ystävineen päätyy sarjan viimeisessä osassa.

R. F. Kuangin Yellowfaceen (suom. Helene Bützow) törmäilin kirjasomessa. Kirjan suomennokseen oli valtavan pitkä varausjono, odotin kirjaa itselleni vuodenvaihteesta alkaen. Kirjan luettuani voin sanoa, että hype kirjan ympärillä on ansaittua! Kirja alkaa dramaattisesta tilanteesta, kun kirjailija June Hayward todistaa kollegansa Athena Liun äkillistä kuolemaa. Athena on ollut kirjallisuuspiirien lemmikki jo vuosien ajan. Junen oma ura yskähtelee ja kompuroi, ja hän on seurannut kateellisena Athenan menestystä. Kun Athena sitten kuolee, June varastaa tämän keskeneräisen käsikirjoituksen ja viimeistelee sen. Yhtäkkiä June saa osakseen kaiken sen suitsutuksen, joka on ennen satanut Athenan laariin, ja hänestä tulee kirjallisuuspiirien nouseva tähti. Junen takaraivossa jyskyttää kuitenkin jatkuva pelko paljastumisesta. Pelko ei ole aiheeton: ylistyksen seassa kuuluu soraääniä liittyen esimerkiksi Junen ihonväriin: oliko amerikankiinalaisen Athenan käsikirjoituksen varastaminen kulttuurista omimista? Tykkäsin Yellowfacesta älyttömän paljon!  Kirjan sivut kääntyivät nopeaan tahtiin, ja tarina otti sen verran kovia kierroksia, että lopussa melkein jopa pelotti oikeasti (vaikka arvasinkin erään loppukäänteen etukäteen). Yellowfacen teemat esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja rasismista ovat kiinnostavia, ja vaikka tarina onkin vedetty aika överiksi, se tarjoaa silti hyvää pohdintaa teemoihinsa liittyen. Vaikka en olekaan julkaissut kirjailija, monet Junen kateuden ja harmin tunteista tuntuivat tutuilta. Kirja on voimakkaasti nykyajassa kiinni: saa nähdä, miten kirja tulee vanhenemaan ja kestämään aikaa. Tämä olisi voinut olla viiden tähden kirja, mutta petyin vähän kirjan lopetukseen. Kun meno oli koko kirjan ajan ollut melkoisen hurjaa, olisin kaivannut loppuunkin jotain päräyttävää, mutta sainkin jokseenkin laimean lopetuksen. Ärsyynnyin myös vähän siitä, että kirjan nimi on jätetty kääntämättä. Ehkä yellowfacelle ei ole suomeksi vakiintunutta termiä (kirjassa kyllä käytettiin nimitystä keltanaama), mutta kiinnostaisi, mikä on ollut nimen kääntämättömyyden taustalla.

Huhtikuussa oli aika jatkaa uudelleenlukuprojektejani. Mary Hoffmanin Stravaganza-sarjan neljännen osan, Salaisuuksien kaupungin (suom. Kaisa Kattelus), lukemista tosin en ihmeemmin odottanut, sillä jo lapsena tämä tuntui sarjan heikoimmalta lenkiltä. Kirjan päähenkilö Matt on 17-vuotias, joka kärsii lukihäiriöstä. Siksi onkin omituista, että hän kokee tarpeelliseksi ostaa antiikkikaupasta vanhan kirjan. Kirja paljastuu talismaaniksi, joka vie Mattin Taliaan, kirjapainoon, jossa painetaan myös kiellettyjä kirjoja. Taliassa vaarojen verkko kiristyy jälleen. Di Chimicit eivät ole täysin toipuneet edellisessä osassa tapahtuneesta verilöylystä, ja hautovat kostoa stravaganteille. Uudet taikuuden harjoittamisen kieltävät lait ajavat ahtaalle myös vaeltajakansa manushit. Myös uusintakierroksella tämä tuntui sarjan heikoimmalta lenkiltä, ainakin tähän mennessä. Jotenkin tässä on kaikki vähän pielessä: juoni liikkuu töksähdellen ja kieli on kömpelöä (suomentaja on sama kuin edellisissä osissa, joten kieliongelman ei pitäisi johtua siitäkään). Lisäksi Matt ei ole erityisen kiinnostava päähenkilö. Aiemmissa osissa päähenkilöt ovat todella tarvinneet pakopaikkaa vaikeasta ja raskaasta arjestaan: Mattin elämän isoimmat ongelmat ovat lukihäiriö (joka hankaloittaa koulunkäyntiä mutta ei johda esimerkiksi kiusaamiseen) ja pelko siitä, että hänen tyttöystävänsä saattaa haikailla exänsä perään. Eri ihmisten kärsimysten arvottaminen on tyhmää ja problemaattista, mutta Mattin murheet tuntuvat aika pieniltä verrattuna esimerkiksi syöpää sairastaneeseen Lucianoon tai velipuolensa rajun kiusaamisen kohteena olleeseen Georgiaan. Muut meidän maailman stravagantit jäävät syrjään, vaikka heillä tärkeä rooli tapahtumissa onkin. Muistelin, että Nickin  ja Georgian suhde olisi saanut sarjassa paljon enemmän tilaa! Siitä nimittäin lukisin erittäin mielelläni. On hämmentävää, miten sarjan taso tipahtaa yhtäkkiä. Päädyin selvittelemään asiaa Wikipediasta, jolloin selvisi, että Hoffmanin alkuperäinen ajatus oli päättää sarja sen kolmanteen osaan, Kukkien kaupunkiin, mutta palaute innosti häntä jatkamaan sarjaa. Ehkä Salaisuuksien kaupunki kärsii uudelleenkäynnistymisen vaikeuksista. Talian tapahtumat olivat kirjan kiinnostavin osuus, luin niitä huomattavasti suuremmalla mielenkiinnolla kuin nykyajan tarinalinjasta. Tykkäsin siitä, miten Lucianon ja Ariannan suhde kehittyy, ja miten edellisistä osista tutut hahmot ovat mukana, tosin vähän eri rooleissa kuin ennen. Uuden polven di Chimicit ovat yhtä uhkaavia kuin isäukkonsa, ja tarinan käänteet ovat todella jännittäviä. (Muistin edelliseltä lukukerralta lähinnä sen, missä luin kirjan viimeisiä lukuja ja sen, miten paljon niitä jännitin. Tavoitin saman jännitystunnelman nytkin!) Kirjapaino ja salainen Scriptorium olivat kiinnostavia tapahtumapaikkoja, vaikka professori Konstantin ei erityisen monitahoinen hahmo ollutkaan. Loppuratkaisuun liittyvät maagiset elementit menivät kyllä mielestäni vähän överiksi ja tuntui epäuskottavalta. Kyllähän Taliassa taikuutta on, mutta tuollainen ei mielestäni sopinut yhtään kirjan maailmaan. Salaisuuksien kaupunki ei tosiaankaan ole sarjan paras osa, mutta paikkansa silläkin saagassa on, sillä se kuljettaa Talian tapahtumia eteenpäin. Jännityksellä odotan seuraavan osan lukemista, siitä en muista yhtikäs mitään (muuta kuin sen, että se oli Salaisuuksien kaupunkia parempi).

Seljalta maailman ääreen alkaa noin 20 vuotta Tuntemattoman Seljan tapahtumien jälkeen, vuonna 1973. Seljan perhe on hajaantunut ympäri maailmaa: vanhemmat Riku ja Rea asuvat edelleen Leppäkertunkujalla perheen nuorimmaisen, 14-vuotiaan Tulin kanssa. Virva, Aki ja Kai asuvat vanhalla koululla taiteilijaresidenssissä. Kris ja hänen puolisonsa Jerry asuvat lapsineen Yhdysvalloissa, Margarita tekee kansainvälistä uraa tanssijana, ja hänen elokuvaohjaajamiehensä matkustelee myös ympäri maailmaa. Dodo puolestaan on Margaritan vanavedessä päätynyt Chileen, ja mennyt paikallisen muusikon kanssa naimisiin. Syyskuussa 1973 Chilessä ovat myös Margarita ja Kris puolisoineen, kun tapahtuu väkivaltainen sotilasvallankaappaus. Vasemmistolaista presidenttiä kannattaneet ovat yhtäkkiä hengenvaarassa, eikä kaikkien ystävien olinpaikka ole selvillä. Koti-Suomessa ollaan myös todella huolissaan, sillä yhteydet Chileen ovat katkenneet. Saadaanko kaikki perheenjäsenet takaisin Suomeen hengissä? Olen lukenut Seljalta maailman ääreen -kirjan vain kerran, kun olen ollut ehkä 10- tai 11-vuotias, ja muistin kirjasta oikeastaan vain sen, etten pitänyt siitä yhtään. Kun hain kirjan kirjastosta ja lukaisin takakannen, hyvä etten nauranut ääneen: jo pelkkä takakansi paljasti, etten ole varmaankaan ymmärtänyt tästä lapsena paljon mitään. Ihmekös tuo, jos en ole tästä sitten pitänyt! Asiat, jotka ovat aikuislukijalle aika itsestäänselviä (esim. 1970-luvun poliittinen ilmapiiri, vasemmisto/oikeistojako, fasisti-termi), eivät sanoneet ala-asteikäiselle lukijalle yhtään mitään, ja koko Chile-juoni jäi jotenkin hämäräksi. Nyt sekin oli helpompi ymmärtää, vaikka vähän pienempikin määrä rautalankaa olisi riittänyt. Seljan tyttöjen ja Chilen yhdistäminen tuntui hieman kaukaa haetulta muutenkin: ikään kuin Virtanen olisi vain halunnut kirjoittaa Chilestä mutta hyödyntää tuttuja hahmoja. Kirjan parasta antia oli vanhojen tuttujen hahmojen tapaaminen. Olin melkein lapsellisen innostunut lukemaan, kuka päätyi kenenkin kanssa naimisiin. Myös Akin ja Kain hahmoihin oli kiva tutustua, he eivät ikänsä takia ehtineet alkuperäisessä sarjassa kauheasti luonnetta saada. Rea on edelleen aika ankea tyyppi, ja se harmittaa: hänen hahmokehityksensä olisi voinut mennä myös toiseen suuntaan. Tuntui myös vähän erikoiselta, miten paljon Tulin ihastuksia isosiskojensa (entisiin) heiloihin kuvailtiin, vaikka teini-ikäiselle tämmöinen ihastuminen taitaa aika tyypillistä ollakin. Tykkäsin Suomi-osuuksista enemmän kuin Chile-osuuksista, vaikka jälkimmäiset olivatkin dramaattisempia. Chilessä on valtava määrä uusia hahmoja, jotka eivät ehtineet jäädä mieleen. Lisäksi Dodon kirjeet kerronan lisänä tuntuivat jotenkin kömpelöiltä, vaikka näen, mitä Virtanen on tällä ehkä yrittänyt hakea. Kirjan poliittisuus ei periaatteessa yllättänyt, vaikka pidänkin vähän epäuskottavana, että kaikki (nuoret) hahmot ovat saaneet poliittisen herätyksen teini-iän jälkeen :D Virtanen olisi ilmeisesti halunnut alkuperäisiinkin kirjoihin enemmän politiikaa, mutta kustantaja sanoi ei. Ehkä jos Virtanen olisi saanut pitää päänsä, muutos teemoissa ja tunnelmissa ei olisi ollut niin raju. Hieman myös vierastin kirjan hyvin kritiikitöntä suhdetta Chilen vasemmistolaiseen hallintoon. Luin sotilasvallankaappauksen taustoja Wikipediasta, eikä elämä vallankaappausta edeltävässä maassa ollut aivan niin auvoista kuin kirja antaa ymmärtää. Eihän fasistinen ja väkivaltainen sotilasjuntta ollut mikään hyvä hallintomuoto, ja kommunistinen hallinto pyrki edistämään monia hyviä asioita, mutta mustavalkoisuus vähän häiritsi. Luen kyllä viimeisenkin osan, vaikka en usko senkään pääsevän alkuperäisen sarjan tasolle.

Pääsiäislomalla kotikotona kävi sillä tavalla hupsusti, että mukanani tuoma luettava loppui, mutta onneksi kotoa löytyi luettavaa. Tartuin siis Juice Leskisen elämäkertaan, jonka lukemista olin suunnitellut jo jonkun aikaa. Vaikka Leskinen ei ole mikään ykkösartistini, pidän monista hänen kappaleistaan. Viime kesänä päädyin ystäväni houkuttelemana pieneen Juice-kuoppaan, kuuntelin Juicen taivaallinen aulabaari -kuunnelmasarjan, kävin katsomassa Vapriikin Manserock-näyttelyn ja päädyin jopa vähän yllättäen katsomaan Coitus intin 50-vuotisjuhlakonserttia (Juice itse ei toki tässä kokoonpanossa mukana ollut, sattuneesta syystä :D). Tältä pohjalta ryhdyin lukemaan Antti Heikkisen kirjoittamaa Risainen elämä -teosta: jotain tiesin jo valmiiksi, mutta paljon uuttakin opin. Teos on hyvin yksityiskohtainen kertomus kiinnostavan ihmisen kiinnostavasta ja risaisesta elämästä. Juice eli varsin vauhdikasta, rankkaa ja traagistakin rokkielämää, joka kulutti hänet loppuun vain 56-vuotiaana. Monta kertaa mietin, millaista Leskisen elämä olisi voinut olla, jos hän olisi esimerkiksi päässyt terapiaan ja/tai saanut autismikirjon diagnoosinsa aikaisemmin (toki menneisyydessä tuskin olisi riittänyt ymmärrystä nepsyasioille siinä määrin kuin nykyään). Alkoholismista ja ihmissuhdeongelmista huolimatta Leskisen työmoraali on kuitenkin ollut uskomaton: omat levytykset ja keikat, toisille artisteille tehdyt biisit, kirjat, kolumnit syntyvät suurimmaksi osaksi ajallaan, ja miehen tuotanto on valtavan laaja. Ja kyllähän hän jonkinasteinen nero taisi ollakin, kielellisesti ainakin, vaikka sen vähempikin alleviivaaminen olisi riittänyt. Tämä on toki suurmieselämäkertojen ongelma yleisestikin. Koin kyllä syvää sielunyhteyttä Juiceen juuri kielellisen aspektin kautta: oli ihanaa lukea ihmisestä, jolle kieli ja sanat ovat yhtä valtavan tärkeitä kuin minullekin. Pieni tiivistys olisi voinut tehdä muhkealle teokselle hyvää, mutta arvostan kuitenkin Heikkisen tekemää tutkimustyötä. Materiaalia on ollut paljon, ja sen kokoaminen yhdeksi kirjaksi on varmasti vaatinut runsaasti työtä. Kirja on myös tehty juuri oikeaan aikaan: kymmenisen vuotta julkaisun jälkeen monet kirjaan haastatellut ovat siirtyneet autuaammille rokkailumaille. Tiivistysonglemaa isompi ongelma oli kuitenkin Heikkisen kirjoitustyyli. Se otti minua niin pahasti hermoon, että lukeminen oli tuskastuttavaa. Juuri graduseminaarin läpi istuneena kriteerini asiatekstille ovat aika tiukat, vaikka olenkin valmis hölläämään niitä populaarin teoksen kohdalla. Silti Heikkisen jutusteleva, rentokin tyyli ärsyttää. Maneerit toistuvat (en halua enää ikinä kuulla termiä "ottaa hapanta" viitaten alkoholin juomiseen) ja jossain vaiheessa suorat lainaukset haastattelujen kohteilta alkavat tuntua vain kirjailijan tavalta päästä kirjoittamisessaan vähän helpommalla. Haastateltavien tittelit ovat välillä vitsikkäitä, mutta eivät tarjoa asiasta tietämättömälle lukijalle tarpeellista kontekstia. Mihin hävisi jo ala-asteella päähän taottu ohje: "kirjoita lukijalle, joka ei tiedä aiheesta mitään"? Myös turha metateksti lukujen lopussa saa lukijan hapuilemaan punakynään. Kirjan taittokin oli melkoisen raskas, mutta se johtunee pokkariformaatista. 

Pirkko Saision autofiktiivinen trilogia on ollut kirjavuoteni suuri positiivinen yllättäjä, ja odotukset Punaista erokirjaa kohtaan olivat todella suuret kahden edellisen osan jälkeen. Viimeinen osa kertoo Saision opiskeluvuosista ja ensimmäisistä rakkaussuhteista. Vuosia värittävät niin taistolaisuus, seksuaalivähemmistöjen asema 1970-luvun Suomessa kuin henkilökohtaisen elämän murheet. Myös Saision kirjallinen ura ottaa ensiaskeliaan. Odotukset nousivat trilogian päätösosaa kohden ehkä kohtuuttoman suuriksi, joten siksi Punainen erokirja oli pieni pettymys, vaikka ei huono kirja ollutkaan. Yhden ihmisen elämänhetkissä näkyy suurempi kuva Suomesta, joka ei ole kovinkaan kaukana nykyajasta, mutta silti aivan erilainen. Kokonaisuus on pirstaleinen, mutta palasten välissä kulkeva punainen lanka on olemassa, joskin se tuntui välillä vähän takkuiselta ja syheröön menneeltä. Luulen kuitenkin, että tämä on niitä kirjoja, jotka paranevat uudelleen luettaessa. Merkittävän tästä kirjasta tekee myös teoksen syntyhistoria: Saisio poisti vahingossa lopullisesti teoksen ensimmäisen version, ja joutui kirjoittamaan sen alusta asti uudelleen. Epäonni muuttui onneksi, kun kirja voitti Finlandia-palkinnon. Kieltämättä en voinut olla miettimättä, millainen tämä ensimmäinen Punainen erokirja mahtoi olla. 

*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira: Punainen erokirja

21. Kirjassa on muusikko: Seljalta maailman ääreen

22. Kirjassa lomaillaan: Mestarietsivä Blomkvist vaarassa

31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä: Yellowface

33. Kirjassa ratsastetaan: Salaisuuksien kaupunki

 

Huhtikuu oli taas pikavauhtia ohi kulkenut kuukausi. Vietin melkein parin viikon pääsiäisloman kotikotona, jolloin juhlin maisteriksi valmistumistani perhepiirissä, kävin kaverin valmistujaisjuhlissa, luin ja herkuttelin, ja palasin sitten takaisin opiskelukaupunkiin valmistautumaan vappuun. Huhtikuuhun mahtui myös Zineton, johon osallistuin ensimmäistä kertaa ystäväni kanssa. Oli varsin kiva (tosin myös raskas ja intensiivinen :D) viikonloppu, ainakin siihen asti, kun taitto-ohjelma rupesi heittämään takaperinvoltteja viimeisillä metreillä...

 

 

Kuukauden biisi on Lea Lavenin Aamulla rakkaani näin. Olen katsonut Iskelmä-Suomi -ohjelmaa viime aikoina, ja bongasin biisin siitä. Surullinen biisi on kuoroineen ja jousineen suorastaan pakahduttava, ja Lavenin tumma ääni sopii siihen täydellisesti. Kappale meni parillekin kirjoitussoittolistalle, mikä selittää osittain sitä, miksi sitä tuli kuunneltua huhtikuussa niin paljon.

Ääriviivat

 Minä hulmuan!

Minun punavalkoiset helmani, kiharat hiukseni
kun kesätuuli tarttuu
kieppuu ja heiluttaa, hulmuttaa
niin, että ääriviivani katoavat katoavat kesämekon ja kiharoiden sekaan
samaan tapaan kuin lapsena keinusta hypätessä
oli kevyt ja rajaton

Jos uskallat
tule tuulen ja tulen sekaan
ja piirrä minun rajani
huulilla lapaluiden kärkiini
sormenpäillä nilkkoihin
katseella silmäripsien verkkoa

Kun tuulee taas
ääriviivat katoavat
kuin hiekkaan piirretty aallon alta

(9.3.2024)

 

***

 

Luonnoskansion kätköistä löytyi tällainen julkaisematta jäänyt runo. Tuokoon se nyt pientä eloa tänne pienessä talvihorroksessa olevaan blogiin!