sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Camp NaNoWriMo -päivitys 3

Sanoja tällä hetkellä 4862.

Kirjoittaminen on nihkeää. Se ei periaatteessa ole mitään uutta, on sitä ennenkin nihkeilty, mutta nyt se harmittaa jotenkin erityisesti. Ei pelkästään sen vuoksi, että tälläkin viikolla kertyneet nollapäivät ovat jättäneet minut päivätavoitteen alapuolelle, mutta myös siksi, että luku 27 tökki erittäin paljon. Olin odottanut sen kirjoittamista todella paljon, ja sitä aloittaessani olin jo varma, että tästä tulisi eräs lempiluvuistani. Näin ei kuitenkaan käynyt, enkä edes tiedä, miksi sen kirjoittaminen oli sellainen tuskien taival. Nyt se on kuitenkin valmis, ja pääsen siirtymään muihin lukuihin. Jospa ensi viikko olisi vähän parempi kaikin tavoin? 


Piirsin kansallispuvuista inspiraationsa saaneen fantasiajuhlapuvun jo helmikuussa, mutta mieltäni kutkutti piirtää samantapainen myös eräälle toiselle keskeiselle hahmolle. Tämä vihreä puku on ehkä enemmän feresistä kuin kansallispuvusta inspiroitunut, mutta siitä tuli yllättävän hyvin hahmoa kuvastava. Huomaamattani onnistuin pienellä yksityiskohdalla kuvaamaan hahmojen luonnetta: kun valkopukuinen tanssii paljain jaloin, on tällä vihreämekkoisella kengät ja sukat jalassa. Ikäeroa näillä naisilla on vain vuoden verran, mutta tämän piirroksen henkilö menee käytännöllisyys edellä joka paikkaan, joten luonnollisesti hänellä on syysjuhlaan sopivampi varustus :)

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Camp NaNoWriMo -päivitys 2

Kirjoituspäiväkirjasta:

"6.7.2018
P:a 1031 sanaa. En ihan tiedä, mitä mieltä tosta pätkästä olen. Tylsää? Sekavaa? Liian nopeasti etenevää? Ihan kiva? Tulen rakastamaan itteeni, kun editoin...

Sanoja tällä hetkellä koossa 2881, joten olen edellä tavoitteestani. Hyvin menee, mutta menkööt! Tällä viikolla oli kaksi nollapäivää, mutta kiitos varastoon kirjoitettujen sanojen se ei tuntunut missään. 

Huomaan ajattelevani P:a todella paljon sillonkin, kun en kirjoita. Huomasin henkilöissäni sellaistakin hahmokehitystä, jota en ollut sinne tietoisesti kirjoittanut ja olen ollut huomiostani todella innoissani viime aikoina. Lisäksi olen pohtinut kaikenlaista tässä vaiheessa melko turhaa: missä vaiheessa lumipalloefekti lähtee liikkeelle, miten kauan henkilö x on ollut kiinnostunit henkilö y:stä myöntämättä sitä itse... Turhalla tarkoitan sitä, että nämä ovat asioita, joita ehkä pitäisi miettiä editointivaiheessa, mutta pohdiskelen niitä jo nyt. Teksti on tästä eteenpäin tosiaan vain yhä enemmän eskaloituvaa lumipalloefektiä lähes loppuun asti. Aivan varma en ole yksityiskohdista, mutta kirjoittaessahan ne selviävät! 


Tein toukokuussa suunnitelman, jonka mukaan luku/viikko tahdilla P olisi elokuun loppupuolella valmis. Arvelin jo silloin, etten tule pysymään tavoitteessani. Kuten huomaatte, olen erittäin pahasti jäljessä. Näin hitaaksi en itseäni arvellut :D Toivoisin, että nano saisi kirjoittamaan useamman luvun viikossa, jotta saisin itseäni edes hiukan kiinni.  

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Kesäkuun luetut 2018

Kesäkuussa 2018 luin seitsemän kirjaa (2391 sivua), joista yksi oli spefiä ja yksi uusinta. 

Austen, Jane: Uskollinen ystävänne 230 s. 
Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys (Sukutarina #1) 334 s. 
Meresmaa, J.S.: Mifongin lunastama (Mifonki #6) 517 s. 
Malmberg, Ilkka: 1917 – Samaan aikaan toisaalla 277 s. 
Montgomery, L. M. & Ylimartimo, Sisko: Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset 322 s.
Montgomery, L. M.: Anna omassa kodissaan (Anna #5) 221 s. [U]
Weisberger, Lauren: Paholainen pukeutuu Pradaan 490 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 4
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 2
muualta: 1

Jatkumo-lukuhaaste: 10 kirjaa (Koukussa sarjoihin)

Jane Austenin kirjenovellikokoelma Uskollinen ystävänne oli juuri täydellistä kesä- ja matkalukemista: hilpeitä ja kepeitä novelleja, joissa Austenin huumori ja terävä kynä pääsee oikeuksiinsa. Toki näissäkin oli fiktiivisille kirje- ja päiväkirjateksteille tyypillistä epäuskottavuutta, mutta annettakoon se anteeksi. Vaikka novellit olivatkin taidokkaasti kirjoitettuja, totesin pitäväni enemmän Austenin romaaneista, joissa on se ihanan lempeän pisteliäs kertojanääni, joka kirjenovelleista puuttuu. Lempinovellejani olivat Austenin 14-vuotiaana (!!) kirjoittama Rakkaus ja ystävyys, jolle nauroin useamman kerran ääneen ja josta luin pyörtymiskohtauksia myös matkaseuralleni, sekä Lady Susan, joka on pienoisromaaniksi määriteltävä, todella erikoisen ja vastenmielisen nimihenkilön sisältävä kertomus. 

Ostin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen viime kesänä, mutta nyt sain aikaiseksi tarttua siihen. Ensimmäisistä sivuista alkaen olin koukussa. En yhtään ihmettele tämän saamia kehuja! Rakastin Kinnusen tapaa kertoa vain sen verran, kuin oli tarpeen: aukot täytettiin toisen näkökulman aikana, jos tarvitsi. Kieli oli kaunista ja hiottua, ja nautin sen lukemisesta todella paljon. Henkilöt tuntuivat aidoilta, ja vaikka esimerkiksi Lahja on erittäin epämiellyttävä hahmo, hänessä on syvyyttä ja käytökselle annetaan syitä. Henkilöiden ja kielen lisäksi pidin myös tavasta, jolla historian tapahtumia käsitellään: ne ovat ikään kuin taustalla, vaikuttaen henkilöiden elämään, mutta niitä ei missään vaiheessa alleviivata tai nosteta ihmisten edelle. Elämä kulkee kulkuaan, vaikka mitä tapahtuisi. Koska romaani on todella hiottu ja tarkasti kirjoitettu, huomasin häiriintyväni aikamuodon vaihtelusta: jopa saman näkökulman sisällä saattaa olla preesensissä kirjoitettu luku imperfektin keskellä, eikä sille tunnu löytyvän mitään perustelua. En jaksa uskoa kyseessä olevan huolimattomuusvirhe, mutta en keksinyt sille syytäkään. Se häiritsi jonkin verran lukemista. Neljäntienristeys onnistui kuitenkin menemään ihon alle ja jäämään sinne: sen henkilöt ja taphtumat pyörivät edelleen ajatuksissani toisinaan. Lopotin luen heti, kun olen toipunut tästä kokemuksesta. 

Mifongin lunastama päättää J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan. Täytyy myöntää, että hieman pelotti tarttua tähän kirjaan: vaikka luotto olikin kova, epäilin silti, saako päätösosa solmittua kaikki viiden edellisen osan langat yhteen tarpeeksi hyvin. Pelkoni osoittautui turhaksi. Mifongin lunastama onnistuu vetämään maton jalkojen alta ja viiltämään sydämeen kirveleviä haavoja, mutta lopulta kaikki tarinat saavat jonkinlaisen lopun ja kysymykset vastauksen. Raskaimmalta lukiessa tuntui ero tärkeiksi muodostuneista hahmoista. Heidän matkaansa olen seurannut monen vuoden ajan, nähnyt heidän kasvavan, saavan uusia asioita elämäänsä ja menettävän toisia. Tässä osassa entisten suosikkihahmojen rinnalle uudeksi lemppariksi nousi Ardisin ja Connailin tytär Pyon, joka on aivan ihana, älykäs ja herkkä tyttö. Pelkäsin, että Meresmaa olisi keksinyt jotain kamalaa hahmojensa pään menoksi, mutta onneksi loppu oli omalla tavallaan onnellinen. Sitä huomasin kaivanneeni tämän pitkän matkan päätteeksi. Arvattavissa oli, että itkisin jossain kohdassa ja tosiaankin itkin, monesta syystä. Maailmasta ja hahmoista ero kirpaisi enemmän kuin alun perin olin osannut arvata. Toisaalta lopussa joitain asioita jäi vielä auki, enkä panisi pahakseni, vaikka niihin palattaisiin myöhemmin esimerkiksi novellimuodossa. Mifongin lunastama on melko lailla täydellinen päätösosa. Kuuden kirjan sarjan lukeminen saattaa olla raskaskin ponnistus, mutta Mifonkien kohdalla kyseessä on todella palkitseva kokemus. Tekisi lukea koko sarja uudelleen läpi heti! (Nyt ei ainakaan tarvitsisi odottaa vuotta jokaisen kirjan välissä :D) (Täytyy muuten hieman kitistä siitä, että toivoin erään parin päätyvän yhteen, mutta toiveeni ei toteutunut. Se onkin ainoa pettymys tässä kirjassa!) 

Vaikka Suomi100 ehtikin jo viime vuonna tursuta ulos korvista, tarttui 1917 – Samaan aikaan toisaalla kirjastosta mukaan. En tiedä, mitä odotin, mutta kirja onnistui murtamaan ennakko-oletukseni heti ensimmäisiltä sivuiltaan alkaen. Ilkka Malmbergin kirjoitustyyli on mahtava: tavallaan jutusteleva ja humoristinen, mutta samalla asiallinen ja lämminhenkinen. Myös kirjan sisältämät historian käänteet olivat kiinnostavia: vuosi 1917 oli hyvin tapahtumarikas ympäri maailmaa. Suomen itsenäistyminen tuntuu hyvin pieneltä asialta tähän suhteutettuna. Tulevat suurmiehet ja -naiset puuhailivat milloin mitäkin tai olivat vasta lapsia, ensimmäinen maailmansota pauhasi taustalla, "vanha hyvä aika" jäi historiaan. Malmberg kuoli ennen kuin kirja valmistui, joten kaksi viimeistä lukua on kirjoitettu hänen saneluidensa ja muistiinpanojensa pohjalta. Se tavallaan rikkoo kirjan rakenteen, mutta onnistuu kuitenkin olemaan lähes yhtä hyvää tekstiä kuin Malmbergin itse kirjoittama osuus, eikä missään nimessä pilaa kirjaa. Bussikirjana tällaiset lyhyet, toisiinsa linkittyvät kertomukset olivat täydellisesti sopivia, mutta voin suositella tätä vaikka ääneen luettavaksi. Se tarjoaa matalan kynnyksen historiaan, mutta tarjoaa uutta tietoa myös historianörteille. 

Alppipolku sisältää kaksi kirjaa: L. M. Montgomeryn kirjoittaman omaelämäkerran Alppipolku sekä uusintapainoksen Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme -kirjasta, joka käsittelee Montgomeryn elämää ja kirjoja. Montgomeryn omin sanoin kertoma elämäntarina on mielenkiintoista erityisesti sen takia, että hänen elämästään on huomattavissa paljon myös hänen kirjoissaan esiintyviä yksityiskohtia. Hän kirjoitti Pienen runotytön vasta Alppipolun jälkeen, mutta aina omaelämäkerran nimestä alkaen yhtäläisyydet Emiliaan ovat suuria. Ylimartimon kirja tukee Alppipolkua hyvin. Vaikka toistolta ei tietenkään vältytä, Ylimartimo kertoo myös ne asiat, jotka Montgomery jättää sanomatta. Kirjailijan elämä oli suurimmaksi osaksi kurjaa, ja 2000-luvulla onkin varmistettu, että hän teki itsemurhan. Silti hän onnistui luomaan sellaisen määrän unohtumattomia tyttöhahmoja, joita rakastetaan yhä. Ylimartimo on tehnyt todella paljon töitä kirjansa eteen, minkä vuoksi sitä on ilo lukea. Oikeastaan ainoa asia, joka jäi harmittamaan, oli joidenkin teosten jääminen vain muutaman maininnan varaan. Sininen linna, eräs suosikki Montgomerylta, jäi todella vähälle huomiolle. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa puolestaan on esimerkiksi se, että Montgomeryn ei tarvinnut vuosiin kirjoittaa sanaakaan koneella: hän lähetti käsinkirjoitetut liuskat konekirjoittajille, jotka kirjoittivat hänen kirjansa puhtaaksi. Ajatella, että maailma on joskus ollut noin erilainen kuin nykyään! Pieni ongelma, joka kirjasta aiheutui, oli minussa syttynyt vastustamaton halu lukea kaikki Montgomeryn kirjat uudelleen. Onneksi tämä ei ole aivan mahdoton tehtävä ;) 

Juhannuksen vietin Annan seurassa. Rakastan tämän kirjan kantta suunnattomasti, vaikka Anna omassa kodissaan ei ole koskaan ollutkaan mikään ykkössuosikkini. Mielipiteeni on yhä sama, mutta huomasin unohtaneeni kirjan tapahtumia niin paljon, että viihdyin sen parissa erittäin hyvin. Vaikka Vihervaara tulee aina olemaan rakkaimpia fiktiivisiä paikkojani, Glen st. Mary onnistuu lumoamaan yhtä lailla. Annan ja Gilbertin avioelämän alku iloineen ja suruineen on todella suloista luettavaa. Muistan aiemmilla lukukerroilla itkeneeni kirjan kuolemille sydämeni pohjasta, mutta tällä kertaa luin ne läpi kuivin silmin. Hassua, sillä olen itkenyt edellisten osien kohdalla sellaisillekin kohdille, joissa en ennen itkenyt. Leslien tarina aukeni jotenkin eri tavalla kuin ennen. Huomasin ahmivani Leslien kohtauksia ja odottavani hänen ilmestymistään yhtä kiihkeästi kuin Annakin. Hän on todella kiehtova hahmo kaikessa traagisuudessaan, eikä voi kuin hymyillä auringon viimein pilkistäessä hänenkin elämässään. Anna omassa kodissaan tuoksuu sumulta ja maistuu merisuolalta ja on tummista sävyistään huolimatta annamainen ja siksi ihana. 

Sain Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan lainaksi kaveriltani, kun totesin, etten ollut koskaan lukenut sitä. Tiesin pääidean jo etukäteen, eivätkö odotukseni olleet kovin korkealla, mutta huomasin pitäväni tästä enemmän kuin luulin. Andrea on suurimman osan ajasta mukavan fiksu päähenkilö, ja Runaway-lehden johtaja Miranda Priestley on oikeasti todellinen paholainen. Muotimaailma tuntuu monessa mielessä uskomattomalta. Koska kirjailija on ollut Vogue-lehden päätoimittajan assistenttina, ja takakansi vihjaa kirjan perustuvan tositapahtumiin, ei voi kuin pyöritellä päätään ja uskoa ainakin jokin totuus kaiken ihmeellisyyden ja mutkikkuuden takana. Ehdoton lempihahmoni kirjassa oli Andrean poikaystävä Alex, johon liittyy myös isoimpia turhautumisia kirjan aikana. Vaikka turhauduin Andrean kanssa, kun hänen läheisensä eivät ymmärrä työn vaativuutta, en voinut olla repimättä hiuksiani, kun Andrea kohtelee poikaystäväänsä ja parasta ystäväänsä epäoikeudenmukaisesti (se kauhea viettelijäkirjailija!). Myös Mirandan palvominen turhautti, minkä vuoksi hykertelin lopussa melkein ääneen. Viihdyin kirjan seurassa kuitenkin hyvin: se ei ollut aivotonta hömppää, vaan oikeasti fiksua ja terävästi kirjoitettua luettavaa. En ehkä lukisi uudelleen, mutta positiivinen yllättyminen on aina iloinen asia. 


*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Neljäntienristeys
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan: Mifongin lunastama
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan: 1917
25. Novellikokoelma: Uskollinen ystävänne



Kesäkuun YA-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
Fantasia: Mifongin lunastama

Kesäkuu hujahti suurimmaksi osaksi töissä ja yhteishaun tuloksia jännittäen. Mukaan mahtui myös viikon mittainen Rooman reissu, joka oli juuri sopiva irtiotto raskaan kevään jälkeen, sekä juhannuksen juhlintaa kotona hyvän ruuan ja Loma Roomassa -elokuvan merkeissä (huomaatteko tässä jotain teemaa?). Matkan ehdin lukea yllättävän paljon ja lukeminen sujui kesäkuussa muutenkin kivasti. Vaikka säät eivät Suomessa ihmeemmin sallineet, kesäkuu sujui kuitenkin ihan mukavasti. Kuukauden isoin pettymys oli se, kun maaginen 28.6. ei tarjonnutkaan vielä vastauksia syksyn suunnitelmistani, vaan sain kuulla olevani 2. varasijalla ensimmäiseen hakukohteeseeni, muista en saanut paikkoja. (Jos olisin laittanut toisen ja kolmannen hakukohteen toisin päin, olisin päässyt papereilla sisään erääseen yliopistoon, mikä harmittaa todella paljon.) Jännitys siis jatkuu heinäkuussakin. Epätietoisuus stressaa todella paljon, samoin kuin ajatus välivuodesta. Mutta ehkä seuraavaa koostetta kirjoittaessani olen viisaampi :) 

Heinäkuussa on luvassa vielä ahkeraa työntekoa, mutta myös eräät kansallispuvun käytön mahdollistavat juhlat (tosin helteellä en aio tuota hyvin lämmintä asua päälleni pukea) sekä pienempiä suunnitelmia ihan vain kahvilla käymisestä Ylpeys ja ennakkoluulo -maratoniiin. Lisäksi heinäkuutani täyttää Camp NaNoWriMo, josta puhuinkin jo edellisessä postauksessa. Toistaiseksi menee hyvin, mutta siitä lisää todennäköisesti huomenissa :) Rooma-postauksia on tulossa vielä kaksi, mutta niiden ilmestymisaikatauluja en osaa luvata: niiden kirjoittaminen ja kuvien valikoiminen on aikaanvievää hommaa. Tulossa ovat kuitenkin, älkää huoliko! 


Kuukauden biisi on ehdottomasti Scandinavian music groupin uusin kappale, Mua ei saa muuttumaan, joka julkaistiin toukokuussa. Vähän erilaista Smg:tä kuin ennen, mutta loistava biisi kuitenkin! Sävellyksestä tulee todella vahvat Autoheart-fiilikset, erityisesti Oxford blood ja My hallelujah. Sanoitus on näkökulma Terhi Kokkosen Vain elämää -kohuun. Kokkonen oli ehdottomasti viime kauden parasta antia, vaikka olenkin äärimmäisen katkera siitä, miten vähän hänen päivänään laulettiin Smg:n tuotatoa. Mua ei saa muuttumaan on todella upea biisi, joka on tietyiltä osin erittäin samaistuttava. Erityisen ihastunut olen väliosaan: 

"Miten sä voit?/Ihan hyvin kai/Näytät siltä kun oisit jotenki/miten sen sanois, pihalla/Aijaa, oikei tota aha/Miten sä voit?/Pitää mennä/Nähdään taas/Hymyile vähän/Joo just noin/Joo sori tai siis/En tiedä mitä sanoa/tähänkään" (Terhi Kokkonen)

Helteistä heinäkuuta teille, olkoon se lempeä! 

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Camp NaNoWriMo -päivitys 1

Ilmassa on suuren urheilujuhlan (kirjoitin ensin että urheilujuhan) tuntua: heinäkuun Camp NaNoWriMo alkoi minuutti sitten. Kuten tämä postauksen olemassaolosta arvata saattaa, olen mukana! Koska minulla oli lauantaityöpäivä, olen tämän postauksen ilmestyessä unten mailla ja aloitan kirjoittamisen herättyäni.

Jos Nanon konsepti ei ole jollekulle tuttu, niin kertauksen vuoksi: NaNoWriMo, National novel writing month, on kansainvälinen tempaus, joka järjestetään aina marraskuussa. Tavoitteena on kirjoitta 50000 sanan romaani kuukauden aikana. Camp eroaa marraskuun virallisesta haasteesta siinä, että sanamäärän saa päättää itse tai sen voi korvata esimerkiksi tunti- tai liuskamäärällä. 

Lähden Campiin P:n kanssa, kuten tein myös huhtikuussa 2017. Kässäri on tosiaan yhä keskeneräinen, mutta tavoitteenani on saada kässärin ensimmäinen versio loppuun elokuun aikana, ja olen hienosta aikataulustani useamman luvun jäljessä. Tavoitesanamääräni on 10000 sanaa, mikä tarkoittaa reilua 300 sanaa päivässä. Sen ei pitäisi olla mahdoton homma, vaikka tuo 10k vähän lukuna hirvittääkin :D (Toisaalta osallistuessani viralliseen Nanoon marraskuussa 2015 sain hieman vajaan 10k kirjoitettua, joten eiköhän se mahdollista ole.) 

Tästä se kuulkaas lähtee! Tulen päivittelemään tänne mahdollisesti viikoittain, jos päiviteltävää on. Kirjoitusleiriä kohden, ja jos sieltä ruudun toiselta puolelta muita nanoilijoita löytyy, hurjasti tsemppiä myös teille! 

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Loma Roomassa, osa 1/3

Jälleen on Lasisipulin kätköistä pyörähdetty Suomen rajojen ulkopuolella, paikassa, johon kaikkien teiden on sanottu johtavan. Luvassa on siis kolmen postauksen verran raportointia Roomasta, jossa vietimme kesäkuun puolivälissä viikon. Vanhat lukijat tyylin tuntevatkin, mutta kertauksen vuoksi ja uusille tiedoksi: matkakertomukseni ovat täynnä tärähtäneitä kuvia ja suhteellisen kehnoja juttuja, jotka ovat vain omasta mielestäni hauskoja. Postaukset ovat pitkiä kuin nälkävuosi, mutta yleisen mukavuuden vuoksi ne on jaettu useampaan osaan.

Koska kuvia on suunnilleen miljoona, en ole jaksanut laittaa niihin vesileimaa. Ne ovat kuitenkin kaikki minun tai jonkun perheenjäseneni ottamia, joten ethän varasta niitä! (Toisaalta, tämä on internet, joten nämä saattavat ihan hyvin olla naapurin Jormaperan lomakuvia, jotka minä hänen koneeltaan tänne blogiin hakkeroin uskomattomilla atk-taidoillani.) 

Tässä osassa: Suomesta Roomaan, kivikasoja ja hellettä. Tervetuloa mukaan! 

Rooma 7.6.-13.6.2018

Torstai, 7.6., 
eli päivä, jolloin ehdin hengittää kolmen eri valtion ilmaa




Matka alkoi jo aamuvarhaisella, kun pakkasimme kimpsumme ja kampsumme autoon ja lähdimme huristelemaan kohti Helsinki-Vantaata. Matka sujui mukavasti Mifongin lunastamaa lukien ja välillä hieman torkahdellen. Vaikka lentokentälle menossa meinasikin tulla vähän kiire, lopulta ehdimme kentälle ja koneeseen ongelmitta. 

Eräs koko reissun jännittävimmistä asioista oli se, että ensimmäistä kertaa elämässäni emme menneet suoralla lennolla määränpäästä toiseen, vaan vaihdoimme konetta Münchenin kentällä. Vaihto sujui kuitenkin erittäin hyvin, eikä ongelmia ollut. Suora lento olisi ollut lyhyempi, mutta kokemushan tämäkin: yhden päivän aikana ehdin oleskella kolmessa eri valtiossa! Vaikka en erityisemmin pidä lentomatkailusta, matkat sujuivat kivuttomasti nukkuessa ja Austenin novelleja lukiessa.


Päästyämme perille Roomaan, asuntomme omistaja oli hankkinut meille taksikuskin. (Olen muuten aina halunnut, että joku olisi vastassa lentokentällä pidellen nimikylttiä :D nyt se tavallaan toteutui, vaikka kyltissä ei oma nimeni lukenutkaan.) Enpä olisi osannut arvata, että italialaisilla moottoriteillä kiidetään sellaista vauhtia! Vauhti hieman hirvitti, mutta selvisimme ehjänä asunnollemme. Mukavan tilava ja myös kivan näköinen asunto sijaitsi lyhyen kävelymatkan päässä Vatikaanista, mutta kello oli sen verran paljon ja olimme sen verran väsyneitä matkustamisesta, että menimme iltapalan syötyämme nukkumaan. 

Perjantai, 8.6., 
eli päivä, jolloin kävelin valtioiden rajojen yli useamman kerran

Läheisestä leipomosta noudetun aamupalan jälkeen kuorrutimme itsemme aurinkorasvalla ja varustauduimme aurinkolaseilla ja hatuilla, asusteilla, joita koto-Suomessa ei tosiaankaan tarvinnut sillä hetkellä :D


Päivän ensimmäinen kohde oli Vatikaani, jonne oli asunnoltamme lyhyt matka. Italian ja Vatikaanin välinen raja ei näytä valtioiden väliseltä rajalta ollenkaan, mutta rajan ylittäminen oli silti hassua. Pietarinkirkon aukiolla loksahti suu auki. Vaikka Vatikaani on niin pieni valtio, tuntuu kaikki siellä olevan valtavan suurta. Kokonaisuudesta oli todella vaikea saada kuvaa, eikä sitä oikein edes voinut käsittää paikan päälläkään. 

Sattuneesta syystä näimme matkamme aikana todella paljon nunnia: viikon aikana varmaan enemmän kuin koko elämäni aikana. Teimme varmaan ennätyksen myös eri väristen nunnankaapujen bongailussa: tavallisten mustien ja harmaiden lisäksi näkyi eri sävyisiä ruskeita, vaaleansinisiä, violetteja, valkoisia, valkoisia sinisillä raidoilla...






Vatikaanin posti on kuulemma nopeampi kuin Italian.


Kävelimme Vatikaanin läpi (hassu ajatus kävellä alle vartissa yhden valtion läpi!) ja ylitimme Rooman poikki kulkevan Tiber-joen päästäksemme takaisin Italian puolelle. Olin käynyt Italiassa kerran aiemminkin, ja eräs parhaiten mieleeni jäänyt asia oli ehdottomasti jäätelö. En ollut suinkaan ainoa, jonka mielessä jäätelö välkkyi, joten etsimme erään matkaoppaassa kehutun jäätelöbaarin. Frigidarium oli kuin jäätelönystävän taivas (vaikka törmäsimmekin viikon aikana myös laajempiin valikoimiin jäätelöbaareissa)! Jäätelö oli herkullista ja suussa sulavaa. Itse söin stracciatellaa, jonka muistelen olleen suosikkini myös seitsemän (?) vuotta sitten edellisellä reissulla. Valintani ei ollut lainkaan huono!











Jäätelön jälkeen etsiydyimme Pantheonille. Kyseessä on jo antiikin aikana rakennettu temppeli, joka oli ilmeisesti tarkoitettu kaikkien jumalien palvomiseen. Kristinuskon levitessä se muutettiin kirkoksi ja siinä roolissa se toimii edelleen.



Pantheonin katossa olevan reiän päällä ei ole minkäänlaista lasia, mikä tarkoittaa sitä, että sadevesi valuu lattialle. Mielestäni tämä on melko kummallinen ratkaisu, mutta toisaalta aukosta kirkkoon lankeava valo on kauneimpia koskaan näkemiäni. 






Vaikka Pantheon on moniin kuuluisiin kirkkoihin verrattuna "yksinkertainen" ja "vaatimaton" (lainausmerkit siksi, että vertailukohteina voisi toimia esimerkiksi Pyhän Vituksen katedraali Prahassa, puhumattakaan Vatikaanin Pietarinkirkosta, johon päästään viimeisessä postauksessa), se on mielestäni todella kaunis. Se on pieni, mutta yllättävän näyttävä. Valokaan ei voi hehkuttaa liikaa! Pantheon oli ehdottomasti suosikkikohteitani Roomassa. 




Päivä oli todella kuuma, kuten myös myöhemmät päivät, joten päätimme palata takaisin asunnolle. Kävelimme omia jälkiämme takaisin, joen yli Vatikaaniin ja sieltä kaupan kautta asunnolle. Koska asunnolla oli keittiö ja nälkä kurni, ostimme kaupasta täytepastaa ja tonnikalaa ja nautimme tämän gourmet-aterian pienen lepäilyn ja päiväunien jälkeen.




Yläkuvan näystä saamme muuten kiittää Benito Mussolinia, joka raivasi tuosta edestä rakennuksia, jotta Pietarinkirkko näkyisi paremmin. Näky oli kieltämättä vaikuttava! 


Lepäilyn jälkeen lähdimme keskustaan bussilla. Bussipysäkki oli ihan meidän asuntomme lähellä, joten periaatteessa matkustamisen olisi pitänyt olla helppoa. Emme kuitenkaan olleet varautuneet siihen, miten täynnä bussi voisi olla: kotikaupungin kello neljän ruuhkabussit eivät olleet mitään siihen verrattuna, ja jopa raitiovaunut Helsingin kirjamessujen aikana olivat ihan pala kakkua verrattuna näihin rymiseviin busseihin, jotka olivat ihan täyteen ahdettuja ja hikisiä. Istumapaikoista ei ollut mitään toivoa. Hieman epämiellyttävän matkan jälkeen selvisimme kuitenkin ehjänä keskustaan.


Historiallisten rakennusten lisäksi keskustaa hallitsee valtava, valkoinen kirjoituskoneeksi kutsuttu muistomerkki. Se on rakennettu 1900-luvulla Ialian yhdistymisen kunniaksi. Onhan se toki mahtavan näköinen, mutta näyttää epäsopivalta maisemaan. Lisäksi sen valtava koko oli meidän (ja ilmeisesti myös paikallisten) mielestämme vähän liioittelua. Ehkä suunnitelmat tehtiin ajatuksella "mielummin överit kuin vajarit". 




Forum Romanum oli paitsi todella suuri alue, myös vaikuttavasti hyvin säilynyt. Forum Romanumilla emme itse asiassa käyneet ollenkaan, koska alueen näki hyvin myös kadulta. 

Vaikka nämä on mulle aivan liian isoja kokoja, saan iloa siitä, että isojalkaisille on kenkäkauppoja. 




Kun Colosseum ilmestyi kadunkulman takaa, en voinut olla huudahtamatta hiukan. Olin ajatellut, että nähtyäni rakennuksesta satoja kuvia se ei voisi enää vaikuttaa, mutta olin väärässä. Jotenkin koko paikka näytti ihan erilaiselta kuin kuvissa ja todella epätodelliselta. Samanlainen tunne tuli pari vuotta sitten Stonehengen nähdessäni. Colosseumille emme vielä tuona päivänä menneet, joten lisää kuvia on luvassa myöhemmin. 





Colosseumin metroasemalta matkustimme parilla metrolla Vatikaaniin, koska olimme varanneet pääsyliput Vatikaanin museoihin illaksi. Museoihin on kerätty katolisen kirkon saamia (tai sen varastamia) taideaarteita vuosien varrelta. Ennen museo-osuuteen ryntäämistä kävimme hieman kävelemässä museon kattoterassilla ja puutarhassa. Ilta-aurinko osui Pietarinkirkon kupoliin todella kauniisti! 









Vaikka osittain museossa tulikin mietittyä, onko ihan hyväksyttävää pitää esillä esimerkiksi muinaisen Egyptin taidetta ja esineistöä, joka on varastettu aikoinaan ja tuotu Roomaan, voi osan pistää tietämättömyyden piikkiin: ei olla tajuttu, että näillä voisi olla alkuperäisillekin omistajilleen merkitystä. (Eihän se toki ole ihan täysin vapauttava ajatus, mutta kuitenkin.) Kun tämän pohdinnan yli pääsi, oli museo kuitenkin melkoinen elämys. Jokainen huone oli edellistä komeampi ja koristeellisempi: löytyi kattomaalauksia, lattiamosaiikkeja...







Tiedän paikan, josta tämä jättijalka saisi sopivan kengän...



Kyllä siinä on saanut joku pistellä. 

"Hei kaverit, mitä mä missasin?"
  
Museossa ehdoton lempiasiani oli karttahuone. Kyseessä oli kultainen huone, jonka seinille oli maalattu Italian karttoja. Huoneen kauneus ja kaikki se kulta ja kimallus melkein pyörrytti. 







Myös ulkona oli hienon näköistä!
Kierroksen lopusta löytyi Rafaelin huoneet: neljä huonetta, jossa oli Rafaelin maalaamat seinä- ja kattomaalaukset. Oli hassua nähdä koulukirjoista tutut maalaukset valtavan suurina, varsinkin, kun en tiennyt niiden sijaitsevan täällä. 

Suosikkiasiani on tuo alakulman lentävä kaveri. 





Tämä herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia. Miksi tuo lihaksikas kaveri kiipeää alastomana liekkien joukkoon? 

Museosta löytyi myös modernin taiteen alue. Vaikka siihen emme jaksaneet hirveästi keskittyä, sieltä löytyi esimerkiksi Picasson ja Chagallin taidetta.


 Löysin uuden suosikkimaalauksen: Fernando Boteron Trip to the Ecumenical Council. Pullea kardinaali ja pulleita lehmiä vihreällä niityllä, mikä oisikaan sen parempaa? Edelleen tulen hyvälle tuulelle, kun muistan tämän taulun olemassaolon. 

Etsi kuvasta eläviä eläimiä. 




Kierros päättyi Sikstuksen kappeliin. Siellä niskat kenossa ihastelimme Michelangelon kattomaalauksia, mutta siellä ei saanut ottaa kuvia, joten joudutte kuvittelemaan ne tähän. Hassuinta oli nähdä seinillä maalauksia, jotka tunnistin ala-asteen uskonnonkirjasta tai josta olen kirjoittanut uskonnon kakkoskurssin kokeessa niin pitkän esseen, että käsi meinasi lähteä irti. Sikstuksen kappeli oli kokonaisuudessaan vaikuttava. On vaikeaa edes kuvitella, että sellaiset maalaukset on saatu maalattua niin hienosti. 

Ilta oli pimennyt, kun kävelimme takaisin asunnolle. Pietarinkirkon aukiolla ei ollut juurikaan ihmisiä, mikä oli miellyttävää. Myös valaistus oli ihana, kuten kuvista näkee.



Iltapalan syötyämme painuimme nukkumaan, jotta jaksaisimme jatkaa seikkailujamme Roomassa vielä seuraavinakin päivinä. 

Jatkuu osassa kaksi.