torstai 16. marraskuuta 2017

Potter-bussiin koomaamaan: Helsingin kirjamessut 2017

Ja jälleen on Helsingin kirjamessut tältä vuodelta ohi. Tyylilleni uskollisena palaan muistelemaan tuota elämyksellistä viikonloppua reippaasti marraskuun puolella, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Postauksen kuvat ovat kännykkäkameralaatua, mutta eipä tämä blogi taida laatukuvien juhlaa muutenkaan :D 

Seikkailuni Helsinkiin alkoi oikeastaan jo perjantai-iltana, kun rakas Vr toi minut kaupunkiin (yllättäen) myöhässä. Onneksi ei ollut tulipalohoppu mihinkään, mutta loppumatkasta samassa vaunussa istunut puhelias lapsi alkoi vähän käydä hermoille. Eikä siitä uskonnon lukemisestakaan tullut lopulta juuri mitään. Selvisin kuitenkin ehjänä ratikkaan ja sillä yöpaikkaani ja pääsin vielä perjantain puolella nukkumaan! 

Lauantai 28.10.

Räntäsateinen lauantai alkoi leikkimällä ihmistetristä täpötäydessä ratikassa (tai spårassa, kuten paikalliset sanovat). Olen aivan surkea suunnistamaan, mutta löysin kuin löysinkin itseni Messukeskuksesta. Kävin pressitiloissa hakemassa bloggaajapassin, etsin käsiini kartan ja sukelsin messuhulinaan. Edellisinä vuosina olen pitänyt huolta, etten ikinä enkä missään tilanteessa joudu messukansan sekaan yksin, mutta nyt ei ollut muuta vaihtoehtoa. Selvisin kuitenkin elossa, enkä edes ollut niin pahasti hukassa kuin edellisvuosina. 


Ohjelma:

Kirjalliset muotokuvat (Kallion lukiolaiset)

Ihan ensimmäiseksi päädyin puolivahingossa KirjaKallion lavalle, jossa oli juuri alkamassa Kirjalliset muotokuvat. Jutun idea oli samantapainen kuin (varsinkin ulkomaiden turistikohteissa) ohikulkiijoiden muotokuvia piirtävillä taiteilijoilla. Ohikulkija saattoi istua kirjoittavan henkilön eteen ja hän kirjoitti näkemänsä perusteella pienen tekstin. Vaikka minulle tekstin kirjoittanut henkilö oli minulle hyvin tuttu, tuntui silti vähän kummalliselta ja hiukan nololtakin vain istua katseltavana. Tämä olo kuitenkin katosi, kun sain kirjallisen muotokuvani luettavakseni: se oli valtavan kaunis ja ihana. Jos tämmöinen järjestetään ensi vuonnakin, suosittelen käymään! Ihana tapa aloittaa lauantai. 


Suomen kirjailijaliitto esittää: Esikoiskirjan tuska ja ihanuus (Tapani Bagge ja Laura Lindstedt, haastattelijana Anna-Kaari Hakkarainen)

Ehdin sopivasti Takaumalle kuuntelemaan keskustelun loppupuolen. Bagge ja Lindstedt kertoivat esimerkiksi siitä, miten heidän työskentelytapansa eroavat toisistaan (toinen kirjoittaa enemmän määrällisesti, toinen etenee hitaammin) ja siitä, mitä he olisivat halunneet tietää silloin, kun heistä tuli esikoiskirjailijoita. Lindstedt sanoi yllättyneensä siitä, miten julkista kirjailijan työ on ja kuinka äkkiä joutui puhumaan luomistaan hahmoista kuin ne olisivat aitoja, eläviä ihmisiä. Kirjailijat pohtivat myös suhdettaan kritiikkiin, ja Bagge kertoikin oman suhtautumistapansa: jos kritiikki on positiivinen, se on totta ja yleinen mielipide, mutta negatiivinen kritiikki on vain yhden ihmisen ajatus aiheesta. 


Nuori Aleksis -palkinnon jako

Nuori Aleksis -palkinnon jako oli pakollinen ohjelmanumero, koska satuin tietämään voittajakirjan, joka on Hanna Kauppisen Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut. Paitsi että olen lukenut tämän ihanan ja voiton ansainneen kirjan, Hanna Kauppinen on hyvin rakas ystäväni, joten voitte uskoa, että olin valtavan ylpeä ja onnellinen, kun juuri tämä kirja voitti. Hanna Kauppinen oli myös itse lukiolaisena jakamassa tämän samaisen palkinnon Tommi Kinnusen Neljäntienristeykselle. Suosittelen kaikkia lukemaan Kirjan, jota kukaan ei koskaan lukenut. Se on hieno teos ja sopii lähestyvään joulun aikaan paremmin kuin hyvin. 

KirjaKallion paneeli: Rohkeinta on rakastaa itseään! (Saara Sarvas, Nadja Sumanen, Viima Lampinen, Kalle Laanterä, Victoria Odum ja Nora Dadu, haastattelijana Kallion lukiolaiset)

Minun oli tarkoitus kuunnella tämä paneeli kunnolla ja ajatuksella, mutta satuinkin törmäämään lavan reunassa bloggaajiin ja jäin rupattelemaan, joten paneeli meni suurimmaksi osaksi täysin ohi. Lopun kuitenkin ehdin kuunnella. Fiksuja pointteja, melkein jäi harmittamaan, etten kuullut alkua. 


Nadja Sumanen: Terveisin Seepra (haastattelijana Kallion lukiolaiset)

Nadja Sumasen ensimmäiseen kirjaan, Ramboon, minulla ei koskaan ole ollut erityistä kiinnostusta, eikä ole oikein vieläkään. Sen sijaan hänen uusin kirjansa, Terveisin Seepra, kuulostaa paljon kiinnostavammalta. Haastattelussa keskusteltiin mm. perheen merkityksestä ja mielenterveysongelmiin apua hakemisesta. Kiinnostavaa oli se, että Sumanen tahtoi aluksi kirjoittaa vanhanaikaisen kirjeromaanin, mutta kustantaja toivoi hänen keskittyvän enemmän jompaan kumpaan tyttöön. Tämä kirja on ihan pakko lukea! 


Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista (Saara Turunen ja Laura Lindstedt, haastattelijana Anna-Liisa Haavikko)

Keskustelu alkoi fanifiktion määrittelyllä ja jatkui kirjailijoiden kuvauksella siitä, kuinka he työstivät omaa tekstiään kotimaisen kirjallisuuden klassikon pohjalta. Tämä oli ehdottomasti haastattelun parasta antia! Henkilökohtaisesti minua ärsytti vähän alentava suhtautuminen fanifiktioon. Vaikken olekaan intohimoinen ficcien lukija, olisin toivonut haastattelijalta hieman parempaa perehtymistä aiheeseen. Nyt tietyt kommentit aiheuttivat pientä epämukavaa kiemurtelua ainakin tässä osassa yleisöä. 


Suomen kirjailijaliitto esittää: Vieläkö on vampyyreitä? (Henry Aho ja Pasi Ilmari Jääskeläinen, haastattelijana Anne Leinonen)

Olen nyt pari kuukautta pyöritellyt päässäni yhtä ideaa, johon liittyy vampyyrit, joten tämä paneeli kiinnosti myös siksi. Jos heti keskustelun aluksi kirotaan kimallevampyyrit, ei paneeli voi olla hirveän huono. Keskustelijat pohtivat esimerkiksi sitä, kuinka vampyyreihin liittyy aina viettelys ja vaara. En ollut tullut aiemmin edes ajatelleeksi asiaa! Paneeli oli mukavan rento, ja keskustelijat haastattelijaa myöten tiesivät, mistä puhuivat. Note to self: lue se Lumikko ja yhdeksän muuta


Sadan vuoden unet – Satuja aikuisille (Juri Nummelin, Johanna Sinisalo, Johanna Venho ja Artemis Kelosaari)

Celestine satupaneelissa: kuka yllättyi? Sadan vuoden unet -satuantologiaa selailin kirjakaupassa pari kuukautta ennen messuja ja kiinnostuin, ja paneeli vain lisäsi kiinnostustani. Kirjailijat kertoivat, miksi päätyivät tekemään oman versionsa juuri siitä sadusta, mistä he sen tekivät. He kertoivat myös taustoja ja lukivat katkelmia novelleistaan. Kaikki novellit vaikuttivat jännittäviltä ja hienoilta, mutta kaikkein eniten minua kiinnosti Johanna Sinisalon Hannu ja Kerttu -versiointi. Mutta jospa joskus kirjan käteeni saisin, niin voisin antaa lopullisen tuomioni :)

Ajatuksia:

• En osaa ihan päättää, oliko hyvä vai huono asia, ettei messulehdessä ollut karttaa. Toisaalta olisin mielelläni tutustunut messualueeseen jo kotona ja väritellyt kartasta lavoja ja siten hahmottanut tilaa paremmin, mutta pieni kartta oli helpompi kaivaa laukusta kuin iso messulehti. Hmm. Kenties ensi vuonna kartta sekä lehteen kotona tutustumista varten että erikseen itse messutilannetta varten? 

• Hieman samaa aihetta sivuten: en ole varma, oliko kolmas kerta se legendaarinen toden sanova kerta vai oliko messualue oikeasti loogisempi kuin edellisinä vuonna. Tuntui, että jossain vaiheessa löysin lavat jopa ilman karttaa. 

• Mitä se Silmäaseman rekka teki siellä? Ymmärrän tietty suurten kävijämäärien tarjoavat mahdollisuudet, mutta silti: miksi, oi miksi.

Harmituksia

• Taisin viime vuonna puhua siitä, että ihmismäärästä huolimatta messuilla olo ei ahdistanut. Ikävä kyllä nyt tilanne oli toinen. Lauantaina kahden euron kirjojen pisteellä oli niin kova ryysis, että alkoi oikeasti tuntua pahalta, ruokamessujen ruuhkista nyt puhumattakaan. Onneksi ahdistus hellitti, kun pääsi vähän väljempään paikkaan, mutta ikävää silti. Vaikka on tietty hyvä merkki, että kirjallisuus kiinnostaa :)

• Alan hitaasti uskoa, että vuosikausia jatkuneet etsinnät ovat mahdoton tehtävä. Nokkosvallankumousta ja Rosvoruhtinasta ei vain tunnu löytyvän mistään :( Toisaalta en heitä vielä kirvestä kaivoon: etsinhän Mustesydäntäkin viitisen vuotta kissojen ja koirien kanssa ja sitten se löytyi rovaniemeläisestä antikvariaatista. 

• Boknäsin piste oli viime vuonna parempi. 

Tähtihetkiä:

• Hyvämuistisimmat saattavat muistaa viimevuotisen kitinäni ruokamessuista. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen, sillä ehdin vuoden sisään täysi-ikäistyä, joten pääsin hakemaan viikonlopun ruuat ruokamessuilta. Thai-ruokakojusta ostamani ruoka oli superhyvää, mutta alueen ruuhkat kammottavat. 

•Tapasin useamman bloggaajan, mikä oli erittäin mukavaa. Ehkä nyt olin vähemmän ujo kuin viime vuonna? Pearl Cloverin tapaaminen oli erityisen hauskaa, koska olen seurannut häntä jo useam vuoden ajan ja jutellut paljonkin kommenttibokseissa. Oli tosi kiva saada blogille naama ja ääni, vaikka se tuntui samalla myös tosi hassulta ja vähän oudoltakin :D 

• Potter-bussi. Vaikka lastenalue taisi muuten olla vähän kökkö (en käynyt siellä kuuntelemassa mitään ohjelmaa, niin en osaa sanoa mielipidettäni), Potter-bussi oli maailman paras juttu. "Mennäänkö Potter-bussiin koomaamaan?" kysyi eräs seuralaisistani, kun messuväsymys alkoi painaa, ja niinhän me teimme. Lapsia taisi kiinnostaa enemmän yläkerta, joten saimme istuskella ja jutella rauhassa mukavan pehmeillä penkeillä (ja laulaa vähän Heathersia). Potter-bussissa koomasimme myös sunnuntaina.

• Haluatko kirjailijaksi? -keskustelu Kariston edustajan kanssa. Onnistuin saamaan ajan sielua varaamatta, ja vaikka jännittikin ihan törkeästi, 20 minuutin keskustelu oli oikein mukava. Nyt tiedän, miten seuraavaksi kirjoitusprojekteissani etenen :) 

• Messuseura ja uudet tuttavuudet. Tutkin messulehdestä ohjelmaa yhden lavan reunalla, kun täysin varoittamatta joku syöksyy halaamaan ja äkkiä löydän itseni sellaisesta halausmylläkästä, etten edes erota, kuka on kuka. Parempaa messujengiä ei kuulkaas voisi edes kuvitella, ja se on fakta se. 
"Moi!"
"Sä oot lyhyt."
"No joo kiva nähä suaki pitkästä aikaa...
Tapasin myös pari henkilöä ensimmäistä kertaa ja vaikka sekin jännitti hirmuisen paljon, nämä ihmiset osoittautuivat ihan mukaviksi ja kilteiksi tapauksiksi.

Sunnuntai 29.10.

Ihana kellojen kääntö aiheutti sen, ettei aamulla edes väsyttänyt, vaikka edellisenä iltana nukkumaanmeno olikin vähän venähtänyt. Hitaan aamiaisen ja älykkäiden aamiaiskeskustelujen jälkeen kello oli jo sen verran paljon, että ratikkaan ei edes tarvinnut ahtautua, vaan saimme ajaa suhteellisen väljästi (ainakin lauantaihin verrattuna) Messukeskukselle saakka. 


Ohjelma:


Ronja Salmi ja Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta (haastattelijana Kallion lukiolaiset)

12 tarinaa kirjoittamisesta haastattelee eri kirjoittamisen ammattilaisia. Salmi ja Toiviainen kertoivat paitsi tekemistään haastatteluista, myös kirjoittamisprojektista: Toiviainen ei esimerkiksi suostunut näyttämään keskeneräisiä,tekstejään Salmelle. Kiinnostavaa on se, ettei kirjaan ole haastateltu pelkkiä kirjailijoita, vaan myös muita kirjoittamisen ammattilaisia. Tämä(kin) kirja täytyy lukea! 


KirjaKallion paneeli: Lukijasta tekijäksi (Reetta Räty, Miikka Niiranen, Pekka Salminen, Aleksis Salusjärvi ja  Hannaleena Hauru, haastattelijana Kallion lukiolaiset)

En jaksanut nousta paikaltani, joten jäin KirjaKalliolle kuuntelemaan seuraavan paneelin, joka käsitteli erilaisten kirjoittajien toimittajasta ja muusikosta elokuvaohjaajaan ja kriitikkoon tietä lukijasta tekijäksi. Paneelin aikana kävi ilmi, että raja lukijan ja tekijän välillä on usein häilyvä. Paneelissa pohdittiin laajasti lukijuutta ja tekijyyttä eri näkökulmista. Mieleen jäi erityisesti kriitikko Aleksis Salusjärven kommentti siitä, että hän arvostelee kritiikeissään teosta, ei sen tekijää. 

Arto Julkunen ja Markus Rantanen: Suuri ukulelekirja (haastattelijana Mikko Kivinen)

Blogiani lukeneet tietävät, että olen kuluneen vuoden aikana ihastunut ukulelen soittoon. Lyhyessä haastettelussa kerrattiin nopeasti ukulelen historia ja nykyhetki. Tätä olisi voinut kuunnella pidempäänkin! Tämä kirja oli meillä kirjastosta lainassa, mutta en silloin ollut innostunut ukulelesta niin paljoa, että olisin sen lukenut. Pitänee siis lainata uudestaan.  


Neljän päivän näytelmä (Kallion lukiolaiset)

KirjaKallio teki neljän kirjamessupäivän aikana näytelmän Nadja Sumasen romaanista Terveisin Seepra. Neljässä päivässä tehdyksi näytelmää ei olisi tosiaankaan uskonut! Hyviä roolisuorituksia, upeaa maskeerausta ja hienoa musiikkia, aivan mahtavaa! Bravo, sanon minä. 

KirjaKallion runoklubi

Viimeiseksi ohjelmaksi jäi lavarunouden seurailu. Runot olivat oikein hienoja ainakin tällaisen runoudesta ymmärtämättömän maalaismoukan korvaan, ja esitykset niin ikään vaikuttavia. Runot olivat kuitenkin myös melko synkkiä, kaunistelemattomia ja vähän ahdistaviakin. En tiedä, onko se lavarunouden tarkoitus, mutta minulle tuli vähän epämiellyttävä olo. 

Ajatuksia:

• Joskus olen kuullut sanottavan, että sunnuntaina kaikki hyvät kirjat on jo viety, mutta olen eri mieltä. Hyviä löytöjä tein! 

• Olisiko ollut järkevämpää viedä kirjat säilytykseen kuin raahata niitä mukana koko päivä? 

Harmituksia

• Adlibris-karkit olivat toki oikein hyviä (ja ylipäänsä se, että kirjojen mukana sai karkkia oli lähestyvää koeviikkoa ajatellen huippujuttu), mutta viimevuotiset karkit olivat parempia. 

• Ruokamessujen ruuhkat, yhä. 

• Kaikki bloggaajat tuntuivat sunnuntaina kadonneen kuin tuhka tuuleen. Saatoin itsekin kulkea laput silmillä, mutta en törmännyt muihin kuin Pearl Cloveriin muutamaan otteeseen. (Tämä törmäily ei siis missään nimessä ollut huono asia vaan oikein hauskaa :D)

• Messut loppui. Valitettavaa, mutta eipä sille mitään voi. 

Tähtihetkiä

• Ruokamessuja lukuun ottamatta ruuhkat eivät olleet yhtä pahoja kuin lauantaina. 

• Yhteenkuuluvuuden tunne. Ihanaa olla kirjaihmisten seassa, tietäen, että meitä kaikkia yhdistää rakkaus lukemiseen ja kirjallisuuteen. 

• Rakkaiden ihmisten halaukset ja hyvin perinteinen messuselfie. Ikävä on kova jo nyt! 

• Silmäaseman rekasta (tai oikeastaan sen edessä olleesta tuolista) oli yllättävää hyötyä, kun sain mahdollisesti tähänastisen elämäni parhaan puhelun, eivätkä jalat kantaneet hetkeen kunnolla. 

Ostokset:


Anne Frank: Päiväkirja
Vuoden 2015 messuilla aioin ostaa Anne Frankin päiväkirjan pokkarina, mutta ne kaikki ehdittiin myydä, kun olin jonottamassa jotain muuta. Olin hieman katkera, mutta onneksi löysin tämän uuden, valtavan kauniin kovakantisen painoksen nyt! 

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Luin tämän ihanan kirjan kesällä ja sen löytyessä kahden euron kirjojen joukosta päätin hankkia sen omaankin hyllyyn odottelemaan aikaa, jolloin kaipaan jotain lämmintä ja turvallista luettavaa. 

C. S. Lewis: Prinssi Kaspian (Narnia #2)
Narnian tarinoiden kakkososaa minulla ei vielä ollut. Tämä painos on suosikkejani! 

Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä
Enorannan uusin, vaatiiko selitystä? <3

Mary Hoffman: Tähtien kaupunki (Stravaganza #2)
Mary Hoffman: Kukkien kaupunki (Stravaganza #3)
Kahden euron pöydästä löytyi muutaman vuoden takaisen suosikkisarjan osia. Tein ostaessani päätöksen kerätä kolme ensimmäistä osaa, koska niistä pidän kaikista eniten, enkä niinkään välitä kolmesta seuraavasta. Nyt pitäisi sitten etsiä se Naamioiden kaupunki jostain, ja ehdottomasti lukea koko sarja uudelleen! 

George Orwell: Vuonna 1984
George Orwell: Eläinten vallankumous
Adlibriksen pokkaritarjouksesta klassikkoja hyllyä koristamaan. 

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Tämä on pitänyt lukea jo ikuisuuden, löytyi Adlibriksen pokkaritarjouksesta.

Vasemmalla pystyssä olevat kirjat eivät ole varsinaisia messuostoksia, mutta koska ne diilattiin minulle messuviikonloppuna, laskin ne mukaan:

Nigel Goodman: Benedict Cumberbatch – Henkilökuva
Erään lempinäyttelijäni henkilökuva, tarvitseeko selventää syytä? 

Becky Albertalli: Simon vs. Homo sapiens agenda
Tiedän, että tämä on myös suomennettu, mutta koska suomennos maksaa aivan hirveän paljon (ja sillä on erittäin typerä nimi), halusin kirjan englanninkielisenä. Sitä ei kuitenkaan meinannut löytyä mistään, ja olin jo heittämässä toivoni, kunnes ystävä löysi sen Suomen rajojen ulkopuolelta ja toi sen minulle. Kiitos vielä!

Yhteenveto

Kolmansilla messuillani tunsin oloni asiantuntijaksi, en eksynyt kuin ihan vähän, vaikka olinkin yksin, tapasin uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja, pidin hauskaa ja onnistuin jopa olemaan itkemättä silmiäni punaisiksi paluujunassa (toisin kuin viime vuonna, jolloin vieressäni istunut setä katsoi nyyhkyttävää allekirjoittanutta hyvin paheksuvasti). (Tämä ei tietenkään sulje pois pientä vollotusta muissa tilanteissa viikonlopun aikana, mutta ei puhuta siitä nyt.) 

Kiitos Messukeskukselle bloggaajapassista. Kiitos esiintyjille, kirjailijoille, kirjoittajille, kuvittajille, kustantajille ja heille, joiden ansiosta nämä messut järjestetään. Kiitos bloggaajille, jotka tunnistivat ja moikkasivat (tai moikkasivat vaikkeivät olisi tunnistaneet). Kiitos maailman parhaille messuseuralaisille, joiden kanssa viikonloppu oli huomattavasti hauskempi, kiitos majoittaneille.

Ensi vuoden messuja odotellen! Toivottavasti nähdään silloin :)

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Lokakuun luetut 2017

Lokakuussa 2017 luin kuusi kirjaa (1486 sivua), joista neljä oli spefiä, yksi kuunneltu kirja ja yksi uusinta. 

Gier, Kerstin: Liitto (Unien kirjat #3) 387 s. 
Jansson, Tove: Kesäkirja 143 s. 
Björk, Marja: Poika 215 s.
Funke, Cornelia: Reckless – Kiveen kadonnut (Peilimaailma #1) 297 s. [U]
Meresmaa, J.S. & Harju, Markus (toim.): Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita (Steampunk #2) 327 s. 
Rouhiainen, Elina: Vainuttu (Susiraja #4) 414 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 2
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 5
muualta: 0
Uudelleen luettua -haaste: 5 luettua kirjaa (Menneisyyden romantisoija) 

Sain lopulta aikaiseksi lukea Gierin unitrilogian viimeisen osan, eikä siihen mennytkään kuin reilusti yli vuosi! (Mutta minkäs minä sille mahdan, ettei sitä ikinä löytynyt kirjastosta sopivalla hetkellä?) Kun kirjaan lopulta pääsin kiinni, ei edellisten osien yksityiskohtien unohtaminen tuntunut enää missään. Sain nopeasti taas juonesta kiinni ja pääsin nollaamaan päätäni iltaisin Livin ja  kumppaneiden uniseikkailujen myötä. Gier kyllä osaa lajinsa. Naurahtelin lukiessani milloin millekin, eikä kirja jännittävistä tapahtumista huolimatta vienyt yöunia tai ollut söpön höpsöistä kohdistaan huolimatta pelkkää hattaraa. Serceryn paljastuminen olisi tuntunut suuremmalta paljastukselta, jos olisin lukenut kirjat pienemmällä aikavälillä ja muistanut, ketä olen milloinkin blogin salaperäiseksi kirjoittajaksi epäillyt. Tämä trilogia päättyi minua erittäin paljon miellyttäneellä tavalla, eikä minulla ollut mitään valittamista aiheesta. Toivottavasti Gierilta julkaistaisiin pian myös jotain uutta. Ainakin minulla on kova luotto siihen, että hänen seuraavatkin kirjansa ovat yhtä viihdyttäviä kuin tämä ja Rakkaus ei katso aikaa -trilogia.

Tove Jansson on tietenkin tuttu Muumeistaan, mutta hänen aikuisille suunnattuja kirjoja en ollut kuitenkaan lukenut. Kesäkirjaa parempaa tapaa tutustua Janssonin muuhun tuotantoa tuskin edes olisi ollut. Kuuntelin kirjaa ääneen luettuna heinäkuusta lokakuuhun iltapalapöydässä, joka oli minusta ihanaa ja sopi kirjaan. Kesäkirja on pieni sivumäärältään, mutta kätkee sisälleen viisautta ja lempeyttä. Kirjan päähenkilöt, pikkuinen Sophia ja hänen isoäitinsä, ovat loistava parivaljakko. Hymähtelin usein heidän keskusteluilleen. Kesä tutussa saaressa muuttuu Sophian vilkkaassa mielikuvituksessa pieneksi seikkailuksi. Valtavan tunnelmallinen ja hieno kirja, joka tosin olisi pitänyt lukea saaressa meren keskellä tai mökissä veden äärellä. Nyt ulkoa kajastavat katuvalot hieman himmensivät elämystä. Pitäisi lukea muutakin Janssonilta, eikä niiden Muumienkaan kertaaminen olisi pahitteeksi. Onko teillä suosituksia Janssonin tuotannosta? 

Marja Björkin Poika pohjautuu kirjailijan oman lapsen kokemuksiin. Minun oli pitänyt lukea tämä kirja jo pitkään, mutta vasta nyt sain sen aikaiseksi. Poikaa lukee nopeasti, koska se koukuttaa lyhyillä luvuillaan. Kirjassa mitään ei ole kaunisteltu ja se tuntuu todenmukaiselta. Tosin en voi cissukupuolisena sanoa, mikä on uskottavaa ja mikä ei, mutta luulisin Björkin tietävän transasioista paremmin kuin ehkä jotkut toiset ihmiset. Makken ahdistus vartalostaan ja sukupuoli-identiteetistään tulee todella vahvasti iholle ja aiheuttaa ahdistusta myös lukijassa. Poika puhuu todella tärkeästä aiheesta, josta pitäisi puhua enemmän paitsi kirjallisuudessa, myös yhteiskunnassa. Vaikka tiesinkin, ettei suomalainen yhteiskunta ole transihmisille se sallivin ja mukavin paikka elää (voisko sen translain saada kuntoon, pliis), kirja palautti kyllä tehokkaasti mieleen sen, kuinka sukupuolittunut ja heteronormatiivinen tämän päivän Suomi on. Tärkeistä asioista huolimatta kirja ei täysin voittanut minua puolelleen. Björkin käyttämä raju kieli ei kohdannut omia mieltymyksiäni. Hempeily tosin ei olisi tähän missään nimessä sopinut, ja asioista kuuluukin puhua niiden oikeilla nimillä, sitä en kiellä, mutta itse en kielestä pitänyt. Myös lopun täydellinen tunnelmanvaihdos ahdistuneesta onnelliseen hämmentää. Vaikka tietenkin koko kirjan ajan toivoin Makkelle pelkkää hyvää, mustuuden äkkinäinen vaihdos valoon tuntuu irralliselta ja täysin tarinaan sopimattomalta. Jos välissä olisi ollut harmaan sävyjä, olisi muutos ollut ehkä uskottavampi. (Vaikka mikäpä minä olen sanomaan.) Poika on kuitenkin vioistaan huolimatta tärkeä kirja, joka voi toimia jollekulle silmiä avaavana kokemuksena. Näistä asioista pitäisi puhua enemmän, ja tietoisuutta lisätä, se ainakin on varmaa. 

Kirjastossa vastaan sattui erään lempikirjailijani Cornelia Funken Reckless-sarjan ensimmäinen osa. Olen kirjan joskus ala-asteella lukenut, enkä siitä silloin pitänyy juurikaan. Muistan vain valtavan pettymyksen tunteen, mutta päätin antaa uuden mahdollisuuden. En tiedä, miksi pikku-Celestine ei pitänyt tästä, koska muutamia vuosia vanhempi versio kyllä tykkäsi! Tosin taidan tykätä kaikesta, missä satuja on jollain tavalla mukana... Jollain kierolla tavalla nauti  peilintakaisen maailman julmuudesta. Se tuntui oikeasti sellaiselta, jollaisena satumaailma näyttäytyy Grimmin saduissa. En muista, huomasinko ensimmäisellä lukukerralla maailman vahvaa vertautumista Keski-Eurooppaan, mutta nyt se kiinnitti huomion. Muutenkin miljöökuvaus on kirjan kaikkein parasta. Tarinastakin pidin, vaikkei se ehkä Funken parhaimpiin kuulu, mutta jotkut hahmot jäivät vähän ohuiksi. Nautin kirjan lukemisesta silti, ja luulen lukevani myös toisenkin osan uudelleen. Sitten pitää varmaan lähteä metsästämään englanninkielisiä jatko-osia jostain, koska sarjan suomentaminen on joko a) lopetettu kesken tai b) äärettömän hidasta. Tahdon tietää, mitä myöhemmin tapahtuu! (Cornelia Funken tuotannosta puheen ollen: hän on kertonut kirjoittavansa Mustemaailmalle jatko-osan! Maltan tuskin odottaa! <3)

Luin Osuuskumman Steampunk!-antologioista ensimmäisen keväällä 2015 ja pidin siitä kovasti, mutta jatko-osa on saanut pölyyntyä hyllyssä tähän saakka. Otin helpon pokkarin matkalukemiseksi Prahaan, ja se oli hyvä päätös. Novellit olivat hyvin viihdyttäviä, jotkut syvällisiä ja itkettäviäkin. Kaiken taustalla näkyi ihana steampunk-estetiikka, jota rakastan suunnattomasti. Jokaisessa novellissa sukellettiin erilaiseen tunnelmaan ja maailmaan, vain höyry ja rattaat pysyivät. Eri kirjoittajat varmistivat, että kyllästymään lukiessa ei ehtinyt. Kirjan ainoa huono puoli oli se, että jotkin novellit olivat suoraan jatkoa edellisen kokoelman novelleille, enkä muistanut niiden tapahtumia alkuunkaan, koska edellisen osan lukemisesta on niin kauan. Lempinovellejani olivat Sierra Nevadan salaisuus, Alexandre, Siivekäs mies Isaac, Valkean naisen palvelija, Rafael ja Falachustin talossa.

Susirajan kolmososan olin lukenut vajaa vuosi sitten, mutta nyt pääsin lopulta neljännen ja viimeisen osan kimppuun. Kun sain juonen päästä kiinni, huomasin viihtyväni yllättävän hyvin. Pian tajusin sen johtuvan siitä, ettei syvästi inhoamani Raisa draamaillut jatkuvasti tai tehnyt taiteilijuudestaan tai kasvissyönnistään niin isoa numeroa kuin edellisissä osissa. Hän oli melkein jopa siedettävä! Muuten Vainuttu oli ihan kelpo päätösosa: lankoja solmittiin yhteen ja olin lopetukseenkin ihan tyytyväinen, vaikka jotain juttuja menikin vähän ohi. Parhaita tässä sarjassa ovat kuitenkin aina olleet muut hahmot kuin Raisa: Mikael (oih ja voih), Mitja, Niko ja uusi tuttavuus Taneli. Susiraja ei sarjana kuulu suosikkeihini, mutta se on kuitenkin kelvollista kotimaista fantasiaa (ja ihmissudet on tietty aina iso plussa). Aion kuitenkin lukea myös Rouhiaisen uusimman teoksen, Muistojenlukijan, jota on ehditty jo kehua runsaasti. Kenties pitäisin siitä enemmän :)



Lokakuussa tuntui olevan jatkuvasti kiire. Ennen lomaa olin tuupertua kaikkien koulutehtävien alle ja olin varsinainen stressipallo. Loma oli kaikin puolin mainio: Praha oli ihana (matkakertomuksen toinen osa on kyllä tulossa), ja vaikka paluu kylmään koto-Suomeen hieman masensikin, oli kiva olla kotona tekemättä mitään. Loman jälkeen kiireet ja deadlinet rysähtivät taas niskaan, mutta onneksi lokakuun viimeinen viikonloppu tarjosi tapahtuman, jota olin odottanut koko vuoden: Helsingin kirjamessut (postaus tulossa). Viikonloppu oli aivan ihana, täynnä kivoja kavereita, kiinnostavaa kirjapöhinää ja uusia tuttavuuksia. Lokakuuhun kuului yhtenä isoimmista asioista myös opokeskustelu, jonka jälkeen minulla on varmempi olo tulevaisuudesta kuin viiteen vuoteen.



Kuukauden kuunneillun biisi on todennäköisesti Villava-yhtyeen Lapsuuden haaveet. Villava esiintyi riparikonsertissa keväällä 2014 ja bändin hassu nimi jäi mieleen, ja musiikistakin muistelen tykänneeni. Nyt minun ja Villavan tiet kohtasivat uudelleen. Ei kaikki ole tässä on kiva levy, ja Lapsuuden haaveet aivan ihan biisi. Siinä on valtavan samaistuttavat sanat: laulussa kerrotaan kilometrin koulumatkasta, johon menee puolitoista tuntia (been there, done that), nuoruuden pikkukaupunkiahdistuksesta (vaikken ihan pikkusessa paikassa asukaan) ja tietenkin itselleni mahdollisesti eniten iskenyt rivi: "Turhaan tulevaisuutta pelkäsin. Enhän minä ole täällä yksin.

Mahtipontista marraskuuta! Kohta on jo joulu, ainakin itse olen antanut itselleni luvan kuunnella joululauluja. 

perjantai 27. lokakuuta 2017

Nähdään kirjamessuilla!

Heissan ystävät ja muut!



Helsingin kirjamessut kutsuvat tätäkin bloggaajaa. Itse asiassa tämän postauksen ilmestyessä olen jo seikkailuni aloittanut ja junassa matkalla Helsinkiin. Huomisaamusta sunnuntai-iltaan pyörin messukeskuksessa kirjahulinoissa ja yritän kovasti olla eksymättä valtavassa messukeskuksessa. Messujännitys on kova, mutta se on äärimmäisen iloista jännitystä. Nyt pitäisi vain jaksaa valtavaksi käynyttä messu- ja ystäväikävää vielä pikkuinen hetki. Näin jo pari yötä sitten messuista varsin hämmentävää unta, johon liittyi Kari Hotakainen ja likaisia ruokailuvälineitä, joten alan vissiin olla aika valmis tähän viikonloppuun :D 

Bloggaajapassin saa vasta paikan päältä, joten sen ulkonäöstä en osaa sanoa, mutta jos edelliset vuodet pitävät paikkansa, siinä todennäköisesti lukee Lasisipulissa ja nimeni (nyt tulee plot-twist, mutta se ei ole Cele, mutta ilmoitinpahan silti). Muut tuntomerkit ovat ainakin vaalea neuletakki ja sininen kukkalaukku (ja todennäköisesti innostuksesta johtuva kimitys tai vaihtoehtoisesti maalainen Helsingissä -poseeraus eli eksyneen näköinen ilme ja suu auki). 

Messuilla nähdään, tulkaa moikkaamaan! <3


sunnuntai 22. lokakuuta 2017

The love I have is riverwide (Praha, osa 1/2)

Otsikko on Autoheartin biisistä Possibility

En tiedä, aiheuttaako tämän postauksen julkaiseminen lukijajoukossa riemun- vai tuskanhuutoja, mutta se olisi jälleen matkakertomuksen aika, halusitte tai ette! Syyslomareissu tosiaan suuntautui Prahaan, jonka joku näppärä voi otsikostakin päätellä. En ollut tässä kaupungissa koskaan käynyt, mutta haaveillut sinne matkustamisesta jo aiemmin. 

Kuvissa ei ole vesileimaa, koska olen laiska, ja niitä on miljoona, mutta ne ovat joko minun tai jonkun perheenjäseneni ottamia. (Mutta koska tämä on internet, saatoin myös varastaa pahaa-aavistamattoman Jormaperan kameran ja valehdella käyneeni postilaatikkoa kauempana.) Ethän siis varasta niitä :) 

Postaus on jaettu kahteen osaan yleisen mukavuuden vuoksi. Kuvia on biljoona jo tässä osassa, varoitan. 

Praha 15.10.-18.10. 2017

Sunnuntai 15.10.
eli päivä, jolloin rakastuin ensisilmäyksellä

Sunnuntaiaamuna pakkauduimme autoon ja lähdimme kohti Helsinki-Vantaata. Matkalla yritin lukea Tuntematonta sotilasta, mutta henkilöiden paljous uuvutti niin paljon, että unohduin välillä vain katselemaan ohi vilistäviä maisemia. Syömässä kävimme Lahden ABC:llä, jonka vessoihin oli sitten viime käynnin vaihdettu todella kummalliset hanat. Ihan ufot laitteet, kyllä oli perämetsäläinen ihmeissään. 

Meillä oli tällä reissulla mukana vain käsimatkatavarat, joten selvisimme vähemmällä jonottamisella kentällä. Jonottamiselta välttyminen ja mukana raahattavien kassien vähäisyys ovat tämän matkustustavan parhaita puolia, mutta tuottaahan se ylimääräistä vaivaa, kun kaikki nesteet hammastahnasta alkaen pitää pakata läpinäkyvään muovipussiin, ja vaatteet taitella mahdollisimman pieneksi, jotta ne mahtuvat reppuun... Onneksi vaatteita ei tarvinnut kovin paljoa, koska reissu oli sen verran lyhyt. 

"Onhan siinä puolensa, kun lentää käsimatkatavaroilla..."
"Ai mä luulin, et me mennään lentokoneella.



Lento sujui mukavasti. En erityisemmin tykkää lentää, mutta tämä matka ei ollut kuin kahden tunnin mittainen. Lisäksi nukuin osan matkasta (yllättäen), eikä laskeutuminen edes sattunut korviin! 

Päästyämme perille matkustimme keskustaan ensin bussilla ja sitten metrolla. Metroaseman liukuportaissa oli muuten Laura Lindstedtin Oneironin tšekinkielisen version mainos! En ehtinyt ottamaan siitä kuvaa, mutta silloin teki mieli lähteä torille. Metroasemalta kävelimme hotellille, ja katselin kaupunkia monttu auki. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. 




Hotel William, majapaikkamme, sijaitsi Malá Stranan alueella, eli toisella puolella Vltava-jokea kuin vanha kaupunki. Ensn kävelimme hotellin oven ohi, koska se ei erityisemmin näyttänyt pääovelta. Kuitenkin sisään astuttuamme en voinut pidättää ihastuneita äännähdyksiä. Lintuja! Kukkia! Kristallikruunuja! Lisäksi aamiaishuoneessa oli valtava aamiaisvaunu, joka niin ikään aiheutti ihastuksen ja hämmästyksen huokauksia. Kaiken huippuna oli vieläpä oikein mukava ja osaavan oloinen respahenkilö, joka jopa lausui suomalaiset nimemme oikeammin kuin monet muut ulkomaalaiset. 







Saatuamme huoneemme lähdimme vielä kävelemään kaupungille ja ostamaan ruokaa. Ruokakauppa oli toisella puolella jokea, joten ylitimme Kaarlensillan ja ihastelimme valaistuja rakennuksia. Kaarlensillan patsaita sen sijaan ei oltu valaistu, mikä oli vähän hassua. Vaikka olikin jo pimeää, ihastuin Prahaan entistä enemmän jokaisen kadunkulman myötä. Todellista rakkautta ensi silmäyksellä. 

Puhumattakaan siitä, että oli oikeasti lämmintä! Lokakuussa! Ei tarvinnut kunnollista takkia, neuletakissakin meinasi tulla lämmin, vaikka oli myöhäinen ilta. Ja lokakuukin vielä! Ajatus ei lakkaa hämmästyttämästä. 





Ostimme iltapalatarvikkeet ja palasimme hotelille. Etsimme televisiosta hyvän aikaa tšekkiläistä kanavaa, mutta löytyi sekin lopulta niiden kaikkien englannin-, ranskan- ja venäjänkielisten seasta. Yritin simultaanitulkata ranskankielisiä uutisia, mutta melko huonolla menestyksellä. 
"Ööööö, ici on täällä. En mä muuta ymmärtänyt."



Matkan uuvuttamana menimme kuitenkin melko nopeasti nukkumaan. Iltasaduksi luin steampunk-novelleja. 

Maanantai 16.10.,
eli päivä, jolloin mukulakivet aiheuttivat pohjekrampin

Aamupalan (hyvin valtaisan ja maittavan) jälkeen lähdimme kohti vanhaa kaupunkia tutkiaksemme sitä päivänvalossa. Hotellilta vanhaan kaupunkiin oli matkaa suunnilleen pari kilometriä.


Pulujen asunto sillalla.

Kaarlensilta oli melkoisen vaikuttava näky päiväsaikaan. Ehkä yöllä tunnelma oli salaperäisempi, mutta ainakin nyt patsaat näkyivät paremmin. Joessa oli muuten ihan älytön määrä joutsenia!







Kaarlensillalla oli kaksikin hääparia ottamassa kuvia. 



Ah ja voih, vanha kaupunki. Niin paljon kauniita vanhoja taloja. Toisaalta myös suunnilleen biljoona turistia. Välillä ihmispaljous ahdisti, ja olin toisinaan suorastaan vainoharhainen käsilaukun kanssa, koska matkaoppaissa varoiteltiin taskuvarkaista, mutta kaupungin kauneus helpotti oloa, niin hassulta kuin se tuntuukin sanoa.


Tässä rakennuksessa on muuten kuvattu Amadeus-elokuvaa! Ilmeisesti Mozartin ooppera Don Giovanni sai oikeastikin ensi-iltansa tässä teatterissa. 


Päivän ensimmäinen kohde oli Mucha-museo. Alphonse Mucha on ollut yksi ehdottomista lempitaiteilijoistani aina siitä lähtien, kun sain pienenä lahjaksi hänen maalauksillaan koristellun soittorasian, niin ikään Prahasta. Museo oli siis miltei pakollinen kohde. Täytyy myöntää, että se oli kuitenkin pienoinen pettymys. Vaikka olikin ihanaa nähdä kaikki tutut ja vähän tuntemattomatkin maalaukset isokokoisina ja tutkia niiden yksityiskohtia, museo oli melkoisen pieni, eikä siellä ollut kaikkia töitä, joita odotin näkeväni. Esimerkiksi Neljä vuodenaikaa -sarja puuttui kokonaan. Positiivista kuitenkin oli se, että museossa oli näytillä myös Muchan luonnosvihkoja, joista pystyi tutkimaan taiteilijan kädenjälkeä ei niin viimeistellyssä muodossa. Toinen pettymystä runsaasti lieventänyt asianhaara oli yhden kaikkien aikojen lempikuvani, Prinsessa Hyasintti -baletin julisteen näkeminen isokokoisena ja alkuperäisenä. Saatoin hieman huokailla ihastuksesta, sillä se kuva oli soittorasian kuvista se, johon pikku-Cele eniten ihastui.


Museolta jatkoimme matkaa juutalaiskortteliin. Alueella on useampia synagogia ja juutalaisuuteen liittyviä museoita. Kävimme yhdessä pienessä museossa (alakuva), kahdessa synagogassa ja vanhalla juutalaisella hautausmaalla. Tarpeettomana yksityiskohtana mainittakoon, että viimeisellä uskonnontunnilla ennen lomaa käsittelimme juutalaisuutta Suomessa.



Synagogista ilmeisesti vain yksi on nykyään synagogakäytössä, muut ovat enemmän museomaisia. Jos olisi halunnut päästä myös käytössä olevaan synagogaan sisään, olisi pitänyt ostaa kalliimpi lippu, joten tyydyimme kiertämään muita rakennuksia ja ihailemaan sitä ulkopuolelta. Kuvissa näkyväm synagogan seinät olivat täynnä kirjoitusta. Ensin luulin niitä uskonnollisiksi teksteiksi, mutta tutkittuani niitä lähempää paljastui, että seinille on kirjoitettu ilmeisesti jokaisen holokaustissa kuolleen tšekkiläisen juutalaisen nimi. Nimien määrä ravisteli. Totta kai tiesin, että juutalaisia kuoli toisen maailmansodan aikana valtava määrä, mutta synagogan seinät auttoivat jollain tapaa käsittämään sitä määrää. Ja jos tässä oli pelkät Tšekin juutalaiset, kuinka paljon enemmän heitä olikaan muissa maissa? 




Hautausmaalla kivet olivat ihan vinksin vonksin ja todella tiiviisti. Mietimmekin, onko kiviä siirretty jossin vaiheessa tilanpuutteen vuoksi. Tuntuu ehkä väärältä sanoa näin hautausmaasta, mutta vinossa olevat kivet näyttivät vähän vekkulilta. Pidän hautausmaista, joten pidin tästäkin. Se olisi ollut ehkä tunnelmallisempi, jos siellä ei olisi ollut turistilaumaa, mutta Prahassa taitaa olla mahdotonta välttyä sellaisilta. 







Hautausmaalla kiertelyn jälkeen totesimme aamiaisesta olevan sen verran aikaa, että lähdimme kävelemään kohti kaupungintaloa ja siellä sijaitsevaa kahvilaa. Matkalla näimme useammankin saippuakuplataiteilijan. Saippuakuplameret näyttävät todella kivalta, varsinkin auringonpaisteessa! Yritin valokuvata niitä, vähän huonolla menestyksellä. (Voitte päätellä, mitkä kuvista on otettu minun käytössäni olleella pokkarilla ja mitkä perheen yhteisellä järjestelmäkameralla...)

Ai niin, ja oli muuten tosi lämmin! Käsivarret paljaana tarkeni hyvin.

Huomasin tuon saippuakuplasateen alla olevan pariskunnan vasta kotona kuvia selaillessani...



Kaupungintalo oli melkoisen mahtava rakennus myös ulkopäin. 




Myös sisältäpäin aika mukavan näköinen, eikö totta? 


Mitä olisikaan reissupostaus ilman ruokakuvia? Ei yhtikäs mitään. Kaupungintalon kahvilassa oli vähän samaa henkeä kuin Ekbergin kahvilassa Helsingissä, mutta tämä tuntui paljon hienommalta. Kahvilan työntekijä työnsi pöydän viereen suuren kakkuvaunun, josta saattoi valita mieleisensä herkun. Haaveilemaani hasselpähkinäkakkua ei valitettavasti ollut kuin yksi pala, jonka jalomielisesti lahjoitin nuoremmalleni, mutta eipä tuo suklaakakkukaan erityisen huono valinta ollut. (Tärkeät yksityiskohdt matkasta, osa 3651.)



Kakkujen jälkeen kiertelimme vielä kaupungilla, minkä jälkeen kävimme ostamassa kaupasta vesipullot ja pientä purtavaa ja palasimme hotellille.




Hotelli sijaitsi tällä kadulla.

Kävimme syömässä hotellin lähellä sijainneessa italialaisessa ravintolassa. Vähän tylsä vaihtoehto, mutta nälkä oli kova ja syömäni pizza oikein hyvää. Vaikka olo olikin ruuan jälkeen sellainen, että olisin voinut kieriä hotellille, lähdimme silti vähän kävelemään läheiselle Petrinin kukkulalle. Kukkulan päälle olisi päässyt köysiradalla, ja kävelimme lipunmyyntipisteelle vain huomataksemme, että köysirata oli parin viikon ajan suljettu. Päätimme kiivetä kukkulalle seuraavana päivänä, ja käydä sen sijaan katsomassa John Lennon -seinää, joka niin ikään sijaitsi lähellä hotellia. 

Joskus 1980-luvun alkupuolella, pian Lennonin murhan jälkeen yhdelle seinänpätkälle ilmestyi Lennon-graffiti. Maalausta yritettiin poistaa virkavallan toimesta, mutta se ilmestyi siihen aina uudelleen. Lopulta asian annettiin olla, ja lopputuloksen voi nähdä allaolevista kuvista. Alkuperäinen maalaus taitaa olla kadonnut jo aikoja sitten uusien kuvien ja tekstien alle, mutta Lennonin kasvoja löytyy yhä, samoin kuin viestejä rauhasta ja eräälle nimeltämainitsemattomalle Yhdysvaltojen presidentille osoitettu viesti, jota voisi kuvailla keskisormen näytöksi kirjallisessa muodossa. (Kyllä, otin kuvan sen tekstin alla. Ei, en aio postata sitä tähän, vaikka näytäkin siinä hehkeältä, kuten aina.) 









Palasimme hotellille vielä lepuuttamaan jalkoja, ennen kuin lähdimme takaisin keskustaan. Prahassa ei varmaan voi käydä, ellei käy katsomassa astronomisen kellon lyöntiä. Kellonajan lisäksi tämä hieno kello näyttää myös kuunvaiheet ja horoskoopit ja mitähän vielä. Matkaoppaan mukaan kellon tekijä sokaistiin, ettei hän pääsisi tekemään samanlaista kelloa mihinkään. Keskiajalla tahdottiin olla uniikkeja lumihiutaleita vähän rajummin ottein... Eniten kellossa yllätti se, että se oli todella matalalla. Jotenkin olin kuvista ymmärtänyt, että kello olisi niin korkealla, että turistilaumat tuijottaisivat sitä niskat kenossa ja kiikarit silmillä, mutta todellisuudessa se oli vain muutamien metrien korkeudella katutasosta. (Tosin tässä vaiheessa on pakko huomauttaa, etten ole kovin hyvä arvioimaan etäisyyksiä.) 

Olivathan ne tasatunnein ikkunoistaan morjestavat apostolit ja koko komeuden päätteeksi kiekaiseva kukko aika komeita, en voi kiistää, mutta oikeastaan kellon tutkimisesta saa elämyksen, vaikkei näkisikään "show'ta". Tässä postauksessa näkyviä kuvia ei muuten ole otettu illalla, vaan aamupäivällä, kun kävelimme kellon ohi ensimmäistä kertaa. Valokuvasin kelloa pimeälläkin, mutta näistä kuvista tuli selkeämpiä ja parempia.



Kävimme myös ihastelemassa paikallista kirjastoa, jonka aulassa kohosi korkea kirjatorni, jonka sisälle oltiin peileillä rakennettu äärettömyysvaikutelma. Ääretön määrä kirjoja, huraa! 





Kirjasto oli todella kodikkaan oloinen! Kielitaidon puutteessa en kuitenkaan erityisemmin selaillut kirjoja, vaan istuin ensimmäiseen näkemääni tuoliin lepuuttamaan jalkoja. 




Suunnitelmissa oli syödä trdelníkit (eli Tšekin ja lähialueiden perinneherkku, taikinatötterö, jonka sisällä voi olla esimerkiksi jäätelöä) ja mennä sitten ruokakauppaan, mutta huomasimme jossain vaiheessa kävelleemme ohi pahimmasta turistirysästä ja kaikkien trdelníkkojujen (tai tötterökojujen, kuten trdelník kääntyi suomalaisessa suussa) jääneen taakse. Teimme uuden suunnitelman ja kävimme todella kodikkaassa teehuoneessa iltateellä. Vaikka keemunini oli vähän kitkerää, pannut olivat nättejä ja tunnelma rauhallisen lämpöisä. Viihdyin mainiosti!



Prahan keskusta on täynnä mukulakiveä, ja se myös tuntui jaloissa. Vaikka mukaan ottamani kengät olivat hyvät kävellä, jalat olivat silti valtavan kipeät iltaa kohden. Eikä siinä vielä kaikki, toista pohjettani alkoi krampata teehuoneelta lähdön jälkeen niin paljon, että jokaisesta askeleesta tuli entistä kipeämpi ja kyyneleet olivat silmissä koko ajan. Ikinä en ole missään reissussa kokenut vastaavaa ja uskallankin väittää, että syypää oli mukulakivi. 

Ruokakauppa oli menossa kiinni kymmenen minuutin päästä siinä vaiheessa, kun sinne ehdimme. Vastasin kielitaitoisena ihmisenä sujuvasti tšekiksi asiasta huomauttaneelle vartijalle ranskaksi "oui oui". Vastoinkäymisistä huolimatta saimme iltapalat ostettua ja enemmän tai vähemmän linkutettua hotellille lepäämään, syömään ja venyttämään pohjetta. 


Leikin lifestylebloggaajaa ja otin iltapalasta kuvan. Hämmentävän iso pönikkä jogurttia muuten. 


Ennen nukkumaanmenoa kirjoittelin vielä kavereille kortteja. Tykkään kovasti lähettää ja saada kortteja, mutta tällä reissulla postimerkkien hankkiminen oli tehty vähän liian vaikeaksi. Ystävällinen pyyntö turisti-infoille ja vastaaville: voisiko postimerkkejä saada helpommin? Ihmiset lähettävät vielä ihan oikeita kortteja reissuiltaan, vaikka se uskomattomalta kuulostaakin. 

Jatkuu osassa kaksi.