tiistai 16. heinäkuuta 2019

Kirjoja, kirjoja!

Materialismionnellisuus on parasta onnellisuutta, eikös juu? :D Olen haalinut jälleen hyllyyni kirjoja, monista eri lähteistä. Koska itse tykkään kuunnella muiden ihmisten kirjasaalistuksista, kerron omiatani nyt teille.

Kaksi ensimmäistä hankintaa menee itse asiassa toukokuun puolelle. Nokkosvallankumousta olen jäljittänyt aggressiivisesti jo vuosia, tuloksetta, mutta luottodiilerini bongasi kirjan vitosella ja kiikutti minulle. On aina yhtä ihana hetki asettaa kauan kaivattu kirja paikalleen hyllyyn! <3


Läpi yön on ollut hankintalistallani niin ikään vuosia, varsinkin kuin keväisen uudelleenluvun jälkeen muistin, miten tavattoman tärkeä kirja minulle onkaan. Olin jo valmistautunut vuosien toivottomaan etsintään. Löysin yhden kappaleen kyseistä kirjaa eräästä kirjakaupasta niin kalliilla hinnalla, että olin lentää pyllylleni. Hinta oli sinäänsä normaali suomalaiselle kovakantiselle kirjalle, mutta viisi vuotta vanhasta kirjasta vähän liikaa. Lisäksi opiskelijan taloustilanne on mitä on. Onneksi jo aiemmin mainittu luottodiileri hoksasi toisesta kirjakaupasta pienen pinon samaista kirjaa niin ikään vitosella, ilmoitti asiasta minulle, eikä mennyt kauaakaan, kun Läpi yön oli käpälissäni.


Finncon järjestettiin heinäkuun alussa Jyväskylässä, ja itse luuhasin paikalla lauantain ja sunnuntain. Olin päättänyt, että yhden tietyn kirjan tulen paikalta ostamaan. Ihastuin ikihyviksi Maria Carolen Tulen tyttäriin, joten äskettäin ilmestynyt itsenäinen jatko-osa Sinisen talon noita oli automaattisesti lukulistalla. Hankinkin kirjan lähes ensi töikseni lauantaina ja sain siihen omistuskirjoituksenkin :)


Finnconin kirpparipöydästä silmään osui Väristys-pokkari. Luin kirjat ysiluokalla ja rakastin niitä raivokkaasti, minkä vuoksi ajattelin, että kolme euroa nuoruusvuosieni suosikista (nythän olen jo ikivanha, lähes muinainen ;)) ei ole paha hinta, ja pelastin kirjan omaan hyllyyni.


Lisäksi Finnconista tarttui mukaan Turun science fiction -seuralta kaksi pinssiä (heikkouteni) Myrntain suloinen ja kiiltävä kirjanmerkki.


Mummolareissulla siivottiin erästä kirjahyllyä, josta saimme ottaa haluamiamme kirjoja mukaan. Salaisen puutarhan olen lukenut joskus ala-asteella, mutta muistan pitäneeni siitä ja sen virkistävän erilaisesta tyttöpäähenkilöstä sen verran paljon, että nappasin tämän mukaani. Kirja on melkein viisikymmentävuotiaaksi todella hyvässä kunnossa!


Varsinainen mummolan hyllystä pelastettu aarre on kuitenkin Susanna-sarja kokonaisuudessaan. Tämä 1930-luvulla kirjoitettu tyttökirjasarja oli eräs ehdottomista suosikeistani pienenä, ja olen nyt vanhempanakin viihtynyt sen seurassa erittäin hyvin. Sarja tuntuu olevan melko huonosti tunnettu, mutta olen äärimmäisen onnellinen, että minulla on koko sarja (ensipainoksia 1950-luvulta kaikki!) hyllyssäni. Varsinainen kirja-aarre <3


Mitkä kirjoihin liittyvät asiat ovat tehneet sinut onnelliseksi lähiaikoina?

Postauksen viisi viimeistä kuvaa on ottanut siskoni. 

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Hävettääkö kirjoittaminen?

Päädyin viime syksynä tilanteeseen, jossa juttelin uuden tuttavuuden kanssa harrastuksista. Hän tiesi, että pidän lukemisesta, joten hän kysäisi, olenko kirjoitellut mitään. "Vielä kysyt," vastasin. Selvitin hänelle hieman kirjoittajataustojani, ja juttelimme hetken aiheesta yleisesti. Sitten hän kysyi, millaisista asioista romaanikäsikirjoitukseni kertovat. Äkkiä minua alkoi hävettää kauhesti. Kaikki ideani kuulostivat tiivistettyinä äärimmäisen typeriltä. Sanoin ne kuitenkin ääneen, vaikka minusta tuntuikin hölmöltä, eikä keskustelukumppanini ainakaan näyttänyt sitä ulospäin, jos ideani olivat hänen mielestään hupsua höttöä. Siirryimme aiheessa eteenpäin ja lopulta täysin muihin juttuihin.

Yllätyin kuitenkin omasta, voimakkaasta häpeän tunteestani. En minä häpeä projektejani! Ne ovat minulle tavattoman rakkaita, ja vaikka ne ehkä yhteen tai kahteen lauseeseen tiivistettynä kuulostavatkin hölmöiltä, niissä on myös oikeaa sisältöä ja isojakin teemoja. Ehkä tämä johtuu suuremmasta kirjallisuuskeskustelun tasosta: tekstini solahtavat kaikki mukavasti YA-fantasian lokeroon, ja vaikka olenkin onnistunut löytämään ympärilleni kyseistä genreä ymmärtäviä ihmisiä, ei jossain Hesarin kirjallisuuspalstalla käsitellä yleensä mitään tällaista kirjallisuutta. (Kärjistän hieman, onhan tilanne lähiaikoina hieman parantunut.) "Oikea kirjallisuus" on Suomessa yhä edelleen tiskirättirealismia, jossa käsitellään oikeiden ihmisten (keski-ikäisten) oikeita ongelmia (työttömyys, alkoholismi, sukutraumat) oikeissa paikoissa (joku helsinkiläinen lähiö). (Jos kärjistykset kotimaisesta kirjallisuudesta kiinnostaa, kurkkaa tänne!) Vaikka esimerkiksi P käsittelee eräänä isona teemana erilaisuuden pelkoa, ei minun tulisi pieneen mieleenikään puhua siitä yhteiskunnallisesti kantaaottavana, vaikka eri hahmojen ajatukset aiheesta ovat kuin suoraan nykymaailmasta bongattavia, sillä teksti sijoittuu epämääräiseen pseudokeskiaikaiseen fantasiamaailmaan. Helposti kysyttäessä vastaan vähätellen kirjoittavani "fantasiahuttua rakkausmausteella", vaikka se ei ole koko totuus. Ironisesti suhtautuminen omiin teksteihin tuntuu toisaalta keskusteluissa helpoimmalta keinolta, kun kirjoittaa jotain sellaista, mikä ei solahda valtavirtaan täysin sulavasti. Kokisinko tätä ongelmaa, jos kirjoittaisin tiskirättirealismia? 

Minua hävettää jostain syystä myös sanoa, että olen kirjoittanut kolme täysmittaista romaanikäsikirjoitusta (ja osan vielä useampaan kertaan). Monilla kirjoittavilla ystävillä on aikaansaamisen ongelma: pitkiä tekstejä on vain hankala saada aikaan. Joko aloitus on vaikeaa, innostus lopahtaa keskikohdassa tai loppuun on mahdotonta päästä. Silloin hävettää: miksi minulle se on niin helppoa, että olen rämpinyt kolmen suon läpi suhteellisen lyhyessä ajassa ja ilman sen suurempia ongelmia? Kun ympärillä ihmiset huokailevat luomisen tuskaa, tuntuisi todella typerältä ja kiusalliselta sanoa, miten eilen kirjoitti lähes viisi liuskaa tekstiä. Kun nämä muut puhuvat siitä, miten kadehtivat minua tästä syystä, minä häpeän. Kiireesti muistutan, että määrä ei ratkaise vaan laatu, ja miten omatkin tekstini ovat suurimmaksi osaksi "räpellyksiä", joista vain pieni osa on oikesti siedettävää ja lukemisen arvoista. Tämä ei aina ole totta: olen useimmiten tyytyväineen suurimpaan osaan kirjoituksistani. Taas löydän itseni vähättelemästä, koska minua hävettää. 

Itsetutkiskelun syövereissä tajusin myös, että jollain tapaa myös suojelen itseäni. Puhuiain kirjoittamisesta enemmän kuin mielelläni, mutta yleensä häpeä estää sen. Eihän harrastuksessani ole mitään hävettävää, mutta joskus se on ollut ainoa asia, joka on ollut vain ja ainoastaan minun. Koska se on minulle eräs maailman tärkeimmistä asioista, en tahdo, että ihmiset, jotka mahdollisesti haluavat satuttaa tai loukata minua saavat siitä aseen itselleen. Tehokas muistutus tästä oli pari tilannetta yläasteella, jolloin satuin erehdyksissäni sanomaan asiasta jotain, ja sain heti pilkallisen ja vähättelevän kommentin asiasta. Asiaa ei helpottanut se, että toisella kerralla kommentin heittäjä oli opettaja. Istuessani pulpetissa posket häpeästä punoittaen tiesin, että en puhuisi aiheesta enää ääneen kuin sellaisille, joihin sataprosenttisesti luottaisin. Silti, varsinkin jos puhun aiheesta sellaiselle, joka ei itse kirjoita, pelkään, että hän pitkästyy, mutta on liian kohtelias mainitsemaan asiasta. Sen takia on hyvä, että on blogi, johon voi käydä huutelemassa näitä juttuja mielin määrin ;) Sanataidekoulu koitui kyllä tässä(kin) asiassa pelastukseksi. Yllättäen olinkin porukassa, jossa kukaan ei katsonut vinoon, kun kerroin viettäneeni viikonlopun vain kirjoittaen, tai pyöräyttäneet silmiään, kun hehkutin runoni julkaisua, ja jossa kaikki nyökyttelivät ymmärtäväisesti, kun turhauduin siitä, kun hahmot toimivat eri tavalla kuin olisin halunnut. Saniksessa sain aina olla täysin oma itseni, eikä kirjoittamista tarvinnut hävetä tippaakaan. 

Vastaus otsikon kysymykseen: ei, kirjoittaminen ei itsessään hävetä. Olen valtavan ylpeä siitä, mitä olen kirjoittamisen saralla saanut aikaiseksi, eikä näitä saavutuksia voi kukaan viedä minulta pois. Tuskin kirjoitusharrastus tulee myöhemminkään olemaan se asia, jonka itsestäni heti kättelyssä kerron, mutta minulla ei ole mitään syytä vähätellä tai peitellä rakkainta harrastustani. Se on asia, johon ei ihan jokainen jormapera (ainakaan ilman harjoitusta) pystykään, ja sen vuoksi saan tuntea harrastuksestani ylpeyttä ja iloa, ilman häpeää. 

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Kesäkuun luetut 2019

Kesäkuussa 2019 luin viisi kirjaa (1498 sivua/7h 1 min), joista yksi oli äänikirja ja yksi nonfictionia. 

Kinnunen, Tommi: Pintti 7h 1 min [K]
Doerr, Anthony: Kaikki se valo jota emme näe 543 s. 
Kinnunen, Tommi: Lopotti (Sukutarina #2) 364 s. 
Wurst, Conchita: Minä, Conchita – We are unstoppable 143 s. + liite
Baker, Jo: Longbournin talossa 448 s.

kotimaisia: 2
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 2
muualta: 2

Sisältää pieniä spoilereita. 

Ala-asteikäisenä kuuntelin äänikirjoja todella paljon, mutta kun lähikirjaston lastenkirajvalikoima oli kuunneltu läpi, eikä ikä meinannut riittää aikuisten kirjoihin, jätin tämän lukemismuodon kokonaan. Kun äänikirjat tekivät pari vuotta sitten comebackin, ajattelin, ettei keskittymiskykyni enää millään riittäisi äänikirjan kuuntelemiseen. Kun eräs perheenjäseneni hankki keväällä Bookbeat-tunnukset ja antoi ne myös minulle käyttöön, päätin kuitenkin antaa äänikirjoille mahdollisuuden ja otin kuunteluun samaise peheenjäsenen suosituksesta Tommi Kinnusen Pintin. Ihastuin viime kesänä Neljäntienristeykseen, joten odotukset olivat korkealla. Pintissä oli paljon samaa kuin Kinnusen esikoisteoksessa: se kertoo pienestä kylästä jälleenrakennusajan Suomessa, ja siellä asuvista henkilöistä, jotka ovat omalla tavallaan ulkopuolisia kyläyhteisössä. Vaikka asetelma on tuttu, Kinnunen tuo omanlaista tunnelmaansa tarinaan. Päähenkilöinä toimivat sisarukset ovat kaikki tarpeeksi erilaisia, ja vaikka esimerkiksi Railin salaisuuden arvasin jo melko alkumetreillä, on kirjassa myös paljon ennalta-arvaamattomia kohtia, kuten Jussin osuuden loppu, joka veti maton alta tehokkaasti. Kinnunen kirjoittaa upeaa kieltä, ja lasinpuhallusvertaukset solahtavat tekstiin hienosti. Erityisesti Jussin osuuden tarkkanäköisyys on nautinnollista luettavaa. Vaikka teos on todella hieno, en ihastunut siihen täysin. Sekä Neljäntienristeys että Pintti vievät henkilönsä todella kurjiin ja surullisiin tilanteisiin. Jälleenrakennusajan Suomessa elämä ei ollut pelkkää onnea ja auvoa, kyllähän minä nyt sen tiedän, mutta välillä huomasin miettiväni, että oliko tämä tai tuo juonenkäänne nyt tarpeellinen, kyllä henkilöillä oli tarpeeksi kurjaa jo ennestään! Viihdyin Pintin parissa, mutta tämä piirre kirjassa ärsytti jonkin verran. Äänikirjaa kuuntelin melko lyhyissä pätkissä, joten sen kuunteluun meni pitkän aikaa. Välillä harhauduin ajattelemaan omiani samalla kun kuuntelin, mutta suhtellisen hyvin pysyin kärryillä kuitenkin. Kirjan lukija oli myös todella hyvä! Pidän edelleen enemmän fyysisten kirjojen lukemisesta, mutta aion myös kuunnella äänikirjoja enemmänkin: tälläkin hetkellä menossa on yksi. 

Myös Kaikki se valo jota emme näe oli kesken pitkän aikaa. Odotukset olivat korkealla myös tähän, koska olin kuullut kirjaa kehuttavan ja hehkutettavan. Vaikka minulla oli lukemisessa pitkiä taukoja, silloin, kun luin, luin kirjaa melko paljon kerrallaan. Lyhyet luvut koukuttivat heti. Kirjoitustyylissä oli myös jotain kiehtovaa. Vaikka toinen maailmansota on aiheena todella käytetty, Werner ja Marie-Laure ovat molemmat omalla tavallaan erilaisia päähenkilöitä kuin mitä yleensä tätä aihetta käsittelevissä kirjoissa on. (Täytyy tosin myöntää, että minua kiinnosti Marie-Lauren osuudet paljon enemmän kuin Wernerin osuudet.) KSVJEN kulkee kahdessa aikatasossa ja seuraa päähenkilöidensä elämää vuorotellen, ja vie heitä jatkuvasti lähemmäksi toisiaan. Tämäkin oli koukuttava tekijä: lukija tietää, mihin tapahtumat vievät, joten kysymys kuuluukin, että miten tilanteeseen päädytään. Korkeat odotukseni eivät kuitenkaan täysin täyttyneet. Vaikka viihdyinkin kirjan parissa, minulla meni todella kauan, että pääsin siihen kunnolla sisään. Loppupuolen tapahtumat tuntuivat myös hieman hätiköidyltä, minkä lisäksi tietyt väkivaltakohtaukset saivat minut hieman huonovointiseksi. Mitään kovin yksityiskohtaista ei näissä kohtauksissa ollut, mutta koska eräs näistä kohtauksista tapahtuu eräälle sivuhenkilölle, johon ei oltu hetkeen keskitytty, se tuntui tavallaan turhalta ja liian helpolta tavalta shokeerata lukijaa. Marie-Lauren sokeus oli kuvattu jotenkin epäuskottavasti: välillä melkein unohdin, että hän on sokea, sillä hänen osuuksissaan kuvailu tuntuu välillä siltä, että hän näkisi. Kaikki se valo jota emme näe on kuitenkin mielenkiintoinen ja koukuttava kirja, vaikka se ei ihan suosikiksini noussutkaan.

Kuukauden toinen Kinnunen oli Neljäntienristeyksen jatko-osa Lopotti. Neljäntienriestyksen lukemisesta oli suunnilleen tasan vuosi, joten suurin osa yksityiskohdista oli hävinnyt päästäni, mutta nopeasti ne palautuivat takaisin. Kinnusen upea kirjoitustyyli imaisi tässäkin mukaansa täysin, ja luinkin kirjan muutamassa päivässä. Lopotti kertoo tarinan kahden eri sukupolven ulkopuoliseksi jäävästä henkilöstä: sokeasta Helenasta, joka lähtetään sokeainkouluun Helsinkiin 1950-luvulla, ja hänen veljenpojastaan Tuomaksesta, joka on homo. Heidän elämänsä kulkevat omia reittejään, risteävät, kulkevat samaa matkaa ja lopulta eroavat. Kerrontaratkaisu eroaa Neljäntienristeyksestä, jossa kirja oli jaettu neljään eri osaan, kun taas Lopotissa Helena ja Tuomas kertovat tarinoitaan vuorotellen. Huomasin tässä pientä ongelmaa omalla kohdallani: olin paljon kiinnostuneempi Helenan kuin Tuomaksen osuuksista. Helena on äärimmäisen mielenkiintoinen henkilö, mukavan ristiriitainen! Aloitin tämän heti Kaikki se valo jota emme näe -kirjan lukemisen jälkeen, en voinut olla vertaamatta sokeiden näkökulmahenkilöiden kuvausta, ja mielestäni Kinnunen onnistuu siinä huomattavasti paremmin kuin Doerr. Mietin myös todella paljon Tuomaksen seksuaalisuutta, enkä tiennyt, pidinkö ratkaisua hyvänä. Toisaalta tuntui, että kun aihetta oltiin käsitelty jo Neljäntienristeyksessä, Lopotissa se tuntui toistolta. Toisaalta Tuomas elää täysin eri aikaa kuin isoisänsä, jolloin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on hieman erilaista ja tulee muuttumaan radikaalisti verrattain lyhyessä ajassa, minkä vuoksi se peilautuu kiinnostavasti edellisen osan Onnin kokemuksiin. Oli miten oli, sekä Helenan että Tuomaksen tarinoissa toistuu haave kuulua joukkoon, tarve olla osa perhettä ja yhteisöä. Huomasin samaistuvani molempien henkilöiden ajatuksiin vahvasti, välillä niin paljon, että värisytti ja välillä itketti, myös bussissa lukiessani. Täytyy tosin todeta, ettei Lopotti(kaan) nouse samalle tasolle kuin Neljäntienristeys: jotain jää puuttumaan, vaikka teos onkin hieno. Lisäksi kurjuudessa vellominen ärsytti pariin otteeseen. Erityisesti kirjan loppupuolen käänne Tuomaksen elämässä (kirjan lukijat tietänevät, mitä meinaan) oli sen verran järkyttävä ja hirveä, että ensimmäinen ajatukseni oli valehtelematta: "Oliko tämä nyt oikeasti tarpeellista??"  Tästäkin huolimatta odotan innola, mitä Kinnunen kirjoittaa seuraavaksi. 

Suhtaudun hieman skeptisesti (oma)elämäkertoihin yhä elävistä (ja nuorista) ihmisistä. Siksi tartuin Conchita Wurstin omaelämäkertaan hieman epäillen. Wurst (oikealta nimeltään Tom Neuwirth) on itävaltalainen drag queen, joka voitti Euroviisut vuonna 2014. Ihastuin Conchitaan ikihyviksi jo silloin, kun hän voitti, ja ihastukseni on jatkunut yhä. Vaikka odotukseni olivat melko matalalla, luin kirjan silti. Sain onneksi yllättyä positiivisesti. Conchita (vai Tom?) on ehtinyt tehdä paljon enemmän kuin olin tiennyt. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän vakuutuin siitä, miten upea esikuva tämä henkilö on kaikille: hän tekee todella paljon tärkeää poliittista työtä ihmisoikeuksien puolesta. Kirjoitustyyli oli tosin toisinaan hieman köykäinen (vai johtuiko suomennoksesta?), ja tietyt painotukset olivat myös hieman outoja. Odotin kirjalta kiinnostavia juttuja Euroviisujen kulisseista, mutta lopulta koko tapahtuma ohitettiin todella nopeasti, mikä oli sekä pettymys että mielestäni outoa: ilman Euroviisuja Wurst olisi tuskin saanut läheskään niin paljon julkisuutta, jota käyttää hyväkseen poliittisella uralla. Plussaa kirja saa kuitenkin kuvaliitteestä ja musikaaliviittauksista jokaisen luvun alussa. 

Longbournin talossa on pitänyt lukea jo pitkään. Idea ihastutti: Ylpeys ja ennakkoluulo palvelusväen näkökulmasta? Kyllä kiitos! Kirja päästää ääneen ne ihmiset, jotka huolehtivat siitä, että Bennetin neidit saavat ruuan pöytään, puhtaat vaatteet ylleen, kyydin tanssiaisiin ja ruusukkeet tanssikenkiin Merytonista. Jo kirjan aloituskohtaus, jossa päähenkilö, piikatyttö Sarah jynssää kädet haavoilla perheen pyykkejä paljastaa, että nyt liikutaan aivan toisissa tunnelmissa kuin Austenin klassikossa. Pidin siitä, että kirja kertoi oman tarinansa sen sijaan, että olisi toistanut pelkkää Lizzyn ja Darcyn rakkaustarinaa. Toki tämäkin juoni kulkee sivussa, mutta tärkeämpiä ovat palvelijoiden väliset suhteet. Jouduin kuitenkin pettymään tämän kirjan kanssa, sillä se ei hyvistä ominaisuuksista huolimatta ollut kauhean hyvä. Ensinäkin kaikki vanhat tutut hahmot tuntuvat vierailta ja oudoilta. Totta kai eri ihmiset näkevät toisensa erilailla, mutta kaikki Bennetit tuntuivat olevan todella kaukana siitä, millaisena heitä pidin, mikä tuntui epäuskottavalta. Tähän liittyy myös eräs kirjan suurista plot-twisteistä: arvasin kyllä, mikä oli taloon saapuvan James-lakeijan ja rouva Hillin välinen suhde, mutta erään kolmannen hahmon osuus asiaan oli sellainen, mitä en pystynyt sulattamaan ollenkaan. Lisäksi kirjan loppupuolella kuvaillaan pitkään Jamesin sotakokemuksia, mitkä ovat kyllä hyvää taustoitusta hahmolle, mutta mielestäni tätä osuutta olisi saanut saksia runsaasti. En myöskään kauhesti innostunut jatkuvasta inhorealistisesta kuvauksesta mudasta, eritteistä ja väkivallasta. Eihän se palvelijan elämä ole mitään herkkua ollut, ja on kiva, että Austenin siloiteltua historiankuvausta muokataan ihmisten mielissä lähemmäs todellisuutta, mutta en olisi tahtonut lukea niin tarkasti esimerkiksi herra Bennetin yöastian sisällöstä kuin mitä kirjassa kuvailtiin. Pieni plussa tulee kuitenkin siitä, että eräs keskeinen henkilö kuuluu seksuaalivähemmistöön, mutta asiasta ei tehdä minkään maailman numeroa. 


*********

Kirjankansibingoon luetut kirjat: 



: Kaikki se valo jota emme näe
Puu: Longbournin talossa
Nainen: Lopotti
Piirroskuva: Pintti

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan: Longbournin talossa
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Minä, Conchita (Wurst on Itävallasta) 
36. Kirjassa ollaan yksin: Pintti 
45. Kirjassa nimessä on kieltosana: Kaikki se valo jota emme näe
48. Kirja kertoo näkö- tai kuulovammaisesta henkilöstä: Lopotti

Kesäkuu kului melkoisella vauhdilla. Saavuin alkukuusta takaisin kotikaupunkiini ja menin suoraan töihin. En viihtynyt työssäni kauhean hyvin, mutta ainakin palkka juoksi, ja nyt minulla on ansaittu kesäloma. Töiden ulkopuolella näin paljon kavereita, vietin pienempiä ja suurempia kekkereitä joka viikonloppu (elämäni on yhtä juhlaa), kaipasin opiskelukaupunkiin ja katsonut Downton abbeyta paljon (olen täysin koukussa!). Sain myös Pusun kolmosversion valmiiksi, täsmälleen aikataulussa! Olin todella ylpeä itsestäni, syystäkin :) Nyt teksti on esilukijoilla, murskapalautetta odotellen.

Heinäkuussa lomailen ahkerasti: aion ainakin lukea kirjoja, käydä Finnconissa ja reissata hieman kotimaassa. Suunnitelmat ovat vielä hieman auki, mutta eivätköhän ne tästä selviä.


Kuukauden biisi on Olavi Uusivirran Miten mulla meni. Uusivirran uusi albumi Skorpioni  on ehdottomasti kesäkuuni kuunnelluin albumi kokoanaisuudessaan, mutta ihanan kummallinen ja  erilainen Miten mulla meni on mahdollisesti suosikkini albumilta. Kyseinen kappale soi päässäni joka aamu, kun heräsin mennäkseni töihin :D Musiikkivideokin on mukavan hämärä. 

torstai 27. kesäkuuta 2019

Marina: Love + Fear

Neljä vuotta tätä saatiin odottaa, mutta oli sen arvoista!


Marina and the diamonds julkaisi edellisen albuminsa FROOT keväällä 2015, minkä jälkeen hän ei julkaisutkaan mitään pitkään aikaan. Vuonna 2017 hän oli mukana Clean Banditin Disconnect-kappaleessa, mutta sen jälkeen hiljaiselo jatkui. Viime vuoden lopussa hän julkaisi uutisen, joka oli monelle fanille, myös minulle, pieni shokki: hän pudotti nimestään pois "and the Diamonds" -osan ja on nyt artistinimeltään pelkkä Marina (tai no, MARINA, mutta käytän tässä pieniä kirjaimia). Tässä vaiheessa on selvennettävä faktaa, että the Diamonds ei missään vaiheessa viitannut taustabändiin, vaan Marinan faneihin. Alkujärkytyksen jälkeen ymmärsin Marinan valinnan: jossain haastattelussa hän sanoi, ettei halua olla enää "tuote", vaan oma itsensä.

Love + Fear koostuu kahdesta kahdeksan kappaleen mittaisesta albumista. Marina itse on kertonut saaneensa inspiraationsa psykologi Elisabeth Kübler-Rossin teoriasta, jonka mukaan on olemassa vain kaksi tunnetta: rakkaus ja pelko. Kaikki muut tunteet kumpuavat niistä. Ensimmäinen singlejulkaisu tuli jo marraskuussa, kun Clean banditin ja Luis Fonsin kanssa yhteistyössä tehty Baby ilmestyi. Sitä seurasivat helmikuinen Handmade heaven ja maaliskuun Superstar ja Orange trees. Sen jälkeen Marina tarjosi faneilleen melkoisen yllätyksen: Love julkaistiin jo huhtikuun ensimmäisellä viikolla, vaikka albumin julkaisupäivä oli vasta 26.4. Fear ilmestyi puolestaan ajallaan, ilman singlejulkaisuja.

Millainen tämä albumi sitten on? Arvostelen Love- ja Fear-puolet erikseen, koska ne ovat kuitenkin erilliset albumit, vaikka ne muodostavatkin yhteisen kokonaisuuden.


LOVE

Marina on sanonut, että rakkaus ja pelko eivät ole pelkästään positiivisia tai negatiivisia: rakkaudessa on negatiivisiakin puolia ja pelossa positiivisia. Tämä ajatus näkyy albumin molemmilla puolilla. Love sisältää nimensäkin mukaan rakkautta eri kulmista pohtivia lauluja. Siinä missä esimerkiksi Superstar on todella perinteinen rakkauslaulu, To be human pohtii siitä, miten kaikkien maailman ihmisten täytyy osata rakastaa toisiaan, koska olemme kuitenkin pohjiltamme samanlaisia. Handmade heaven ja Orange trees puolestaan julistavat rakkautta ympäristöön ja luontoon, minkä lisäksi Orange trees -kappaleen voi katsoa myös kertovan rakkaudesta omiin juuriinsa, kertoohan se Kreikan saaresta, jolta Marinan isä on kotoisin. Marina ei unohda myöskään itsensä rakastamisen tärkeyttä: Enjoy your life lupaa, että pahimmat päivät ovat jo takana päin, eikä kaikkia ongelmia tarvitse yrittää ratkaista, kun taas True muistuttaa, että jokainen meistä pelkää, ja juuri se tekee meistä ihmisiä.

Rakkauden synkempää puolta kuvailee puolestaan espanjalaistyyppinen Baby. Ensikuuntelulla kappale saattaa vaikuttaa suhteellisen yksinkertaiselta, tanssittavalta kappaleelta, mutta sanoituksien tarkempi kuuntelu paljastaa melko surullisen tarinan, jossa kertoja on jo "someone else's baby", vaikka haikailee edelleen entisensä perään. End of the Earth on niin ikään hieman surumielinen tunnelmaltaan, vaikka tunnustaakin todella vahvaa ja järkähtämätöntä rakkautta toista ihmistä kohtaan. Rakkaus ei ole yksiselitteinen tunne, ja Love vain vahvistaa tätä kuvaa. 

Marinan kehitystä artistina on kiehtovaa seurata. Vaikka Lovekin käsittelee välillä synkkiä aiheita, jonkinlainen toivo paremmasta leimaa koko albumia. Superstar on todennäköisesti positiivisin ja hempein rakkauslaulu, jonka hän on koskaan levylleen päästänyt: siinä ei ole lainkaan kyynisyyttä tai uhkaa rakkauden loppumisesta, pelkkää lempeyttä toista ihmistä kohtaan. To be human muistuttaa sanoituksiltaan todella paljon Savages-raitaa FROOTilta, tosin siinä missä Savages leimaa koko ihmiskunnan itsekkäisiksi raakalaisiksi, To be human suhtautuu aiheeseen lempeämmin: "We're united by our love/we're united by our pain". Myöskin True-kappaleelta löytyvä kohta "Don't need to wear nothing on your skin, skin, skin/be happy with the body that you're in, in in" on selkeästi ajatusmaailman kehittymistä: Electra Heart -albumi ja varsinkin kappale Teen idle kertoo todella vahvasta itsevihasta ja syömishäiriöajatuksista. Lovea kuunnellessa tulee sellainen olo, että Marinalla on asiat hyvin: hän on kasvanut hyväksymään itsensä ja kokee olevansa elämäänsä tyytyväinen juuri nyt.


FEAR

Fear tuo kuulijalle heti alussa Marinan tuotannosta hyvin tutun teeman: rakkauteen liittyvän pelon. Believe in love on kappaleena tavanomainen ja ehkä hieman tylsäkin, mutta toisaalta sanoituksen viesti on vahva. Samaa aihetta käsittelee myös Emotional Machine, joka tuo heti mieleen Family Jewelsilta tutun I am not a robot -kappaleen. Vaikka teema on hyvin tuttu esimerkiksi Electra Heartin ajoilta, tässäkin huomaa Marinan (tai laulujen puhujan) kehittyneen: hän tiedostaa, että pelkää rakkauteen liittyviä asioita, mutta tietää, että hänen täytyy tehdä työtä pelkonsa kumoamiseksi. Life is strangekin muistuttaa sanoituksiltaan jonkin verran aiempia levyjä, mutta siinäkin on tapahtunut kasvua ja kehitystä.

You ja Karma muistuttavat minua melko paljon edellisten levyjen teemoista: molemmissa kommentoidaan jonkun ihmisen (huonoa) käytöstä terävästi, jopa hieman nenäkkäästi. Vaikka en tiedäkään, kenestä näissä kappaleissa puhutaan, minusta on silti hauska kuunnella, miten heitä piikitellään. No more suckers sivuaa samaa aihetta, mutta se puhuu enemmänkin yleisesti ihmisistä, jotka imevät energiaa itseensä. Nautin kaikista kolmesta kappaleesta todella paljon. Ne ovat virkistävän röyhkeitä, varsinkin kun yhä edelleen naisartistien kappaleet tuppaavat helposti olemaan melko kilttejä. No more suckersin sanoitus on huima. Tärkeä aihe! Fear-puolen riipaisivimmat raidat ovat ehdottomasti Too afraid ja Soft to be strong. Too afraid kertoo tilanteesta, jossa olisi itselle kaikista parasta siirtyä eteenpäin, mutta muutos pelottaa. Soft to be strong puolestaan kertoo siitä oivalluksesta, että vahvimmat ihmiset ovat pehmeitä. 

Vaikka Fear käsittelee pelkoa useammasta näkökulmasta, se tuntuu silti aihepiiriltään suppeammalta kuin Love. Sanoitusten tyyli muistuttaa enemmän "vanhaa", pisteliästä ja kyynistä Marinaa, mistä toki pidän, mutta tavallaan se on myös yllätyksetöntä. Onko tämä sitten hyvä vai huono juttu, en tiedä. Pidän kuitenkin siitä, että Fear ei käsittele yksistään negatiivisia asioita: se keskittyy todella paljon itsetutkiskeluun liittyviin oivalluksiin, ja esimerkiksi Soft to be strong on todella lempeä ja jollain tapaa turvallinen laulu. On ihanaa, että albumikokonaisuus päättyy tällaiseen, omalla tavallaan toiveikkaaseen ja itsensä hyväksymistä kannustavaan lauluun. "And I guess I've known it all along/the truth is you have to be soft to be strong/finally I feel the fear is gone"



LOVE + FEAR

Marinan aiemmilla levyillä, varsinkin Family Jewelsilla ja Electra Heartilla maailma on näyttäytynyt melko mustavalkoisena paikkana, mutta Love + Fear osoittaa, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Mielestäni kokonaisuus on todella mielenkiintoinen ja saa miettimään kaikille tuttuja tunteita eri kulmista. Rakkaus ja pelko eivät ole toistensa vastakohtia, vaikka niin voisi äkkiseltään ajatella. 

Love + Fear tarjoaa sekä uudentyyppistä että vanhaa tuttua Marinaa: mukana on sekä tuttuja teräviä huomioita että uudenlaisia, itsensä hyväksymisen ja lempeyden ajatuksia, jotka tulivat tutuiksi jo FROOTilla, mutta ovat nyt jalostuneet. Marinan musiikkityyli on muuttunut jokaisella albumilla: Kun Family Jewels oli melko raakaa ja tietyllä tavalla hiomatonta musiikkia, ja Electra Heart purkkapoppia, FROOT oli tietyllä tavalla maanläheisempää ja hiottua. Love + Fear on FROOTiin verrattuna elektronisempaa ja koneellisempaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että ero olisi jotenkin huomattava. Ehkä tämä oli pieni pettymys albumin kanssa: se ei musiikillisesti eroa valtavirtapopista kauhean paljon, oikeastaan vain Life is strange jousineen oli yllättävä veto. 

Upean äänen lisäksi Marinan valttikortti ovat fiksut ja valtavirrasta hieman poikkeavat sanoitukset. Helmiä löytyy myös tältä kaksoisalbumilta, kuten Superstarin "My love is a planet revolving your heart". Jollain konstilla Marina onnistuu aina sanoituksillaan osumaan juuri sen hetkiseen elämäntilanteeseen. Kun yläasteella kuuntelin paljon vihaista Family Jewelsia ja epävarmuuttaan peittelevää Electra Heartia, ysiluokalla FROOT toi minulle lupauksen siitä, että asiat järjestyvät. Love + Fear puolestaan puhui aiheista, joita olen lähiaikoina pyöritellyt päässäni paljon: esimerkiksi True ja Soft to ne strong iskivät niin lujaa, että ensikuuntelulla vain itkin.

Kaikesta hehkuttamisesta huolimatta Love + Fear ei ole lempialbumini Marinalta. Tulen varmasti kuuntelemaan sitä todella paljon, mutta ykkössuosikin paikalla säilyy huikea FROOT

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Keskikesä

Kesäyön uni (san. Olavi Uusivirta)


Nyt kun maailmanloppu ei tullutkaan
laita lisää sitä jotain mun juomaan
niin saat mut rakkautta tuntemaan
pidä lujaa kiinni, nyt juostaan halki palavan maan
se hetki on nyt tai nyt
jota huomenna muistellaan
jätä jälkesi mun kaulaan

Joka ilta sun sydämesi lyö yhden kerran liikaa
kun elämä on uni kesäyön
vain tää hetki on aikaa kadota


Kotimaani on Mikä-Mikä-Maa
nyt jos kysyt mulle käy mikä vaan 

Sun lasihelmisilmät kiihdyttää verisuonissani rakkauden voimaa
jos et jaksa uskoa siihenkään 
laita unohdettu klassikko soimaan kuin viimeistä päivää
kaikkiin laitteisiin lippu on näyttää
noustaan taivaisiin


Joka ilta sun sydämesi lyö yhden kerran liikaa
kun elämä on uni kesäyön
vain tää hetki on aikaa kadota

Kotimaani on Mikä-Mikä-Maa
nyt jos kysyt mulle käy mikä vaan


Tää on vain yksi tuulinen yö 
mutta sä oot aina yksin


Hyvää juhannusta kaikille näiden Olavi Uusivirran sanojen myötä! 

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Toukokuun luetut 2019

Toukokuussa 2019 luin kaksi kirjaa (455 sivua), joista yksi oli spefiä ja sarjakuva.

Heikkinen, Avi: Valotusaika 224 s. 
Oksanen, Sofi: Baby Jane 231 s. 


kotimaisia: 2
käännöskirjoja: 0
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 2
muualta: 0

Valotusaika on sarjakuva, jonka piirrostyyli kiinnittää huomion heti: joka ikinen ruutu on nimittäin valokuva, joka on photoshopattu piirretyn näköiseksi. Ei tarvitse lukea kovinkaan montaa sivua, kun huomaa jo, miten kunnianhimoinen teos on sekä taiteellisesti että juonellisesti. Juoni on kiinnostava scifi-trilleri, jonka keskeisenä voimana toimii päähenkilön käsiinsä saama kamera, jolla näkee menneisyyteen. (Muistan muuten hämärästi jonkun lastenohjelman, jossa olisi ollut samanlainen idea!) Lisäksi hallitsevana teemana on tekoäly ja sen etiikka. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei tarinasta puutu, mutta homma pysyy silti hienosti kasassa lähes loppuun asti. Juoni nimittäin harmittavasti leviää käsiin loppupuolella, ja aivan viimeiset sivut jäävät vähän epäselviksi. Ilmeisesti jatkoa Valotusajalle on tulossa, mikä on hyvä, sillä nautin teoksesta todella paljon! Myös tekoälykuvio jää hieman ohueksi paikoin, vaikka pidinkin esimerkiksi siitä, että Possua (lempihahmoni!) ei missään vaiheessa selitetty. Toinen lempijuttuni tekoälyyn liityen oli myös lörpöttelevät kuulakärkikynät :D Viihdyin Valotusajan parissa myös siksi, että se sijoittuu futuristiseen Jyväskylään. Koska tuo minulle hyvin tuttu kaupunki on äärimmäisen harvoin minkään teoksen tapahtumapaikkana, nautin siitä, että pystyin bongailemaan tuttuja sijainteja ruuduista. (Samalla mietin, että tältäkö helsinkiläisistä tuntuu, kun he lukevat lähes mitä tahansa kirjaa :D) Sarjakuvan "rooleissa" on useita jyväskyläläisiä sarjakuvavaikuttajia, ja pienestä roolista löytyy myös eräs minulle hyvin tuttu ihminen, mikä oli huvittavaa. Ehdottomasti kuukauden helmi, ja varmasti eräs koko vuodenkin parhaista lukukokemuksista. 

Luin Sofi Oksaselta syksyllä Puhdistuksen, joka oli vaikuttava lukukokemus, mutta myös niin inhottava, että totesin, että ennen seuraavaa Oksasta on pidettävä kunnolla taukoa. Kevään koittaessa lainasin kirjastosta Baby Janen, joka kiinnosti suurimmaksi osaksi siksi, että talvella ilmestyneessä elokuvassa pääosaa esittää Maria Ylipää, minkä takia leffan haluaisin katsoa. Kirja täytyy kuitenkin lukea ensiksi, ja niin tein. Baby Jane ei ollut yhtään sen pirteämpi tai aurinkoisempi kuin Puhdistuskaan. Toki tarina oli omalla tavallaan "pienempi": henkilöt elävät tiukasti omassa maailmassaan, johon ympäristön tapahtumat eivät suoranaisesti vaikuta, toisin kuin Puhdistuksessa, jonka tapahtumiin liittyivät kiinteästi toisen maailmansodan tapahtumat ja Neuvostoliiton vainot Baltiassa. Tavallaan Baby Janea oli helpompi lukea: vaikka sekin käsitteli ahdistavia ja rankkoja aiheita, siitä ei tullut samalla tavalla fyysinen paha olo kuin Puhdistuksesta. Kirja oli raskaista aiheistaan huolimatta todella nopealukuinen, luin siitä puolet yhdeltä istumalta, ja huomasin taas, kuinka taitava kirjoittaja Oksanen on. Baby Jane ei yltänyt mielestäni Puhdistuksen tasolle, mutta en kadu sen lukemista. Lisää Oksasta aion lukea, mutta täytyy taas pitää taukoa: kirjat tarjoavat niin toivottoman kuvan ihmisistä ja maailmasta, että niitä ei voi lukea montaa putkeen. 



*********


Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettäValotusaika
7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynytBaby Jane (Helsinki, Kallio)

Huh, olipa melkoinen toukokuu! Kuukauden aikana ehdin juhlia vappua, majoittaa pariakin pääsykokeeseen menijää, esiintyä kuorokonsertissa, sairastaa kevätflunssan, käydä kuuntelemassa open micia kahteen otteeseen, katsoa Euroviisuja, stressata viimeisestä kirjoitelmasta ja esseestä, juhlia erään fuksitoverin syntymäpäivää, tuskailla helteen kanssa (kevyimmät kesävaatteeni ovat nimittäin kotikotona), päästä työhaastatteluun ja pettyä, kun en saanutkaan paikkaa, kesäahdistua, pestä ikkunat, editoida apinan raivolla, nähdä erästä kaveriporukkaa pitkästä aikaa, tuskailla lähikaupan remonttia... Täysin vapaita päiviä ei juurikaan toukokuuhun mahtunut, mutta ainakin sain paljon asioita aikaiseksi! Ei siis ihme, että lukeminen jäi vähälle. Goodreadsissa tuskailinkin, miten päivittäinen tenttiin lukeminen uuvutti niin paljon, että muuhun lukemiseen ei enää yksinkertaisesti riittänyt voimia. Fuksivuoteni yliopistossa päättyi viikko sitten, kun pääsin painelemaan viimeisestä folkloristiikan tentistä ulos. (Toivotaan, että se meni hyvin!) Ajatus tuntuu todella absurdilta: olen ollut yliopistossa nyt vuoden, suorittanut sen aikana suositellun 60 opintopistettä, ja nyt pitäisi vissiin tietää jostakin jotain? Enhän minä mitään tiedä, olen vasta pieni ja kokematon! :D 

Olen tainnut aiemminkin mainita, että siedän epätietoisuutta todella huonosti, joten täydellinen tietämättömyys kesän tapahtumista ahdistaa hieman. Onneksi tällä viikolla tulee selvyyttä asiaan. Kesäsuunnitelmista puhuin jo edellisessä postauksessa, mutta ainakin aion lukea juuri sitä, mitä tahdon ja rentoutua muutenkin kunnolla. Olen sen todellakin ansainnut! 


Kuukauden biisi on Duncan Laurencen Arcade. Kyseinen biisi voitti Euroviisut tänä vuonna, ja vaikka Alankomaat ei ihan ykkössuosikkini ollutkaan (lemppareitani olivat Ruotsi, Tsekki, Australia, Ranska, Azerbaijan sekä Islanti kaikessa hirveydessään :D), en pane sen voittoa pahakseni, ja olen kuunnellut sitä yllättävän paljon lähiaikoina. Tänä vuonna katsoin viisut rakkaan ystäväni kanssa, jonka kanssa ahmimme jäätelöä ja viinirypäleitä, siemailimme arvokkaasti alkoholitonta juhlajuomaa, dissasimme Madonnaa, tökimme toisiamme hereille pisteidenlaskun aikana ja kannustimme Ruotsia voittoon (tuloksetta). Oli hauskaa katsoa viisut tänä vuonna erilaisessa seurassa, kaikkina edellisinä vuosina nimittäin olen katsonut ne perheeni kanssa. 

Toivottavasti kesäkuu tuo teidän elämiinne valoa ja lämpöä! 

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Ämpäri päähän ja menoksi

Melkein unohdin kesän ämpärilistan kirjoittamisen!

Osasyy siihen tosin on, etten ole edes tehnyt mitään suunnitelmia. Toukokuussa on tapahtunut niin paljon, että on pitänyt keskittyä täysillä siihen, eikä ole ehtinyt haaveksia kesästä. Lisäksi eräs unelmien kesätyöpaikka meni sivu suun, mikä myös pisti jo ennestään epämääräisiä suunnitelmia uusiksi. 

Mutta oli miten oli, tässä olisi lista asioita, joita haluaisin tehdä kesän 2019 aikana. Sääntöjä on tuttuun tapaan vain yksi: listan suorittamista ei saa stressata! 

Kesällä 2019 minä

luen Täällä Pohjantähden alla (ainakin ensimmäisen osan) 
TBR-listalla jo vuosia kiikkunut Täällä Pohjantähden alla voisi olla tämän kesän klassikko. Ensimmäisen osan tulen lukemaan Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, mutta muutkin osat tulevat mahdollisesti luettua kesän ainana. Odotukset ovat kyllä korkealla! 

käyn mummolassa
Edellisestä kerrasta on aikaa. 

järjestän piknikin kaveriporukan kanssa
Lähes perinteinen kevätpiknik taisi tänä vuonna jäädä toteutumatta, mutta onneksi sen voi järjestää myöhemminkin. Toivotaan hyviä ilmoja! 

teen kesäretken paikkaan, jossa en ole ennen käynyt/jossa käymisestä on vuosia aikaa
Toissa kesänä kävimme parhaan ystäväni kanssa Tampereella ja viime kesänä Helsingissä, joten kesäretki on jo perinne. Paikka ja aika ovat vielä auki, mutta olisi huiman kivaa tehdä kunnon seikkailu ja mennä molemmille vieraaseen paikkaan!

nautin kahden kaupungin kesästä
Säästösyistä tulen viettämään kesäni pääosin kotikotona, mutta aion kyllä käydä välillä myös nykyisessä kotikaupungissani. Kotikotona jännittävin kesäpuuha on todennäköisesti ruohon kasvun tarkkailu, mutta opiskelukaupunki on todennäköisesti kesällä aivan ihana, ainakin se on nyt toukokuussa ollut. 

katson yhden musikaalin ja kuuntelen yhden
Perinteinen listan musikaali-kohta! Vaihtoehtoja on runsaasti molempiin. Tällä hetkellä kuunneltavien listalta kutkuttaisi eniten ehkä Hadestown.


pidän pienen kirjoitustauon
En ikinä olisi uskonut, että sanoisin näin, mutta kaikkea sitä kuulee kun vanhaksi elää. Olen tehnyt Pusun kolmosversion kanssa todella tiukasti töitä tammikuusta asti ja vaikka rakastankin editoimista ja kirjoittamista yleensä, huomaan, että olen hieman uupunut. Päälle tekee todennäköisesti erittäin hyvää pitää vähän taukoa koko hommasta, joten en aio ottaa kesälle mitään sen isompaa projektia. Tekisi kyllä mieli kirjoitella novelleja, mutta en ota niistä stressiä, enkä tee minkäänlaisia aikatauluja. Ehkä tämä on tietynlainen paletin puhdistus: syksyllä voi taas hyökätä projektien kimppuun uusin voimin. Kirjoitustauko ei tarkoita sitä, että kaikki kirjoittaminen olisi ehdottomasti kiellettyä, ei suinkaan: jos tulee inspistä ja intoa kirjoittaa, sitten kirjoitan, mutta en pakota itseäni. (Vaikka faktahan on se, että jos ei koskaan pakota itseään, ei saa mitään aikaiseksi. Nyt minun ei tarvitse saada, joten minun ei myöskään tarvitse pakottaa itseäni.) Tavallaan olo on vähän haikea: kesä on kuitenkin ollut jo vuosia se aika vuodesta, jolloin aikaa kirjoittamiseen kunnolla on, mutta kokeillaan vaihteeksi tällaista!

osallistun kansallispukujen tuuletustapahtumaan
Elokuussa järjestetään kansallispukujen tuuletustapahtumia ympäri Suomea, ja kun on tilaisuus laittaa kansallispuku päälle, minähän tartun siihen! Tässä on tosin pieni säätekijä: jos tuuletuspäivänä elohopea kiipeää hellelukemiin, taidan jättää hyvin villaisen asukokonaisuuden kaappiin.

juhlin synttäreitä
Täytän elokuussa 20 (!!) vuotta. Koska pyöreitä täytetään vain kerran kymmenessä vuodessa, olisi kiva juhlistaa merkkipaalua jotenkin. (Ehkä se auttaisi unohtamaan pienen ikäkriisin...) Varsinaisen syntymäpäiväni vietän muissa kuin juhlimismerkeissä, mutta jospa keksisin jonkin tavan juhlia jo sitä ennen.

Sellainen lista tällä kertaa! Palataan asiaan sitten syssymmällä ja katsotaan, miten kohtien täyttäminen sujui.

Mitä sinä aiot tehdä kesällä?