perjantai 17. kesäkuuta 2022

Kirjabloggaajien kesälukumaraton + yhteenveto

Pitkästä aikaa lukumaratonia! (Näköjään osallistun lukumaratoneihin lähinnä kesäaikaan, edellisen kerran viime elokuussa...) Tällä kertaa maratonia emännöi Yöpöydän kirjojen Niina. 


Aloitan lukemiseni tänään perjantaina iltapäivästä, kun pääsen töistä kotiin. Työmatkani on pitkähkö bussimatka, jolloin ehtii hyvin lukea. Lauantaina vietän vapaapäivää, joten mikäs sen parempaa kuin nautiskella siitä lukumaratonin merkeissä? 


Lähden maratonille oheisella pinolla. Unienpunoja on vielä kesken, hyvällä tuurilla tosin saan sen luettua tämän päivän matkojen aikana. Äänikirjana minulla on kesken Dhonielle Claytonin (et al) novellikokoelma Blackout, mutta en tiedä, tulenko äänikirjaa kuuntelemaan. Saattaa myös olla, että intoudun lukemaan jotain pinoni ulkopuolelta, mutta sen näkee sitten. 

Tsemppiä kaikille maratoniin osallistuville! 

16.45 Olen bussissa, kirja on kourassa, maraton alkaa nyt! 

23.30 Maraton ei ehkä lähtenyt niin räjähtävästi käyntiin kuin olisin toivonut: bussissa torkahtelin vähän väliä, ja ilta kului perheen kanssa jutellen ja leffaa katsoen. Unienpunoja kuitenkin eteni 80 sivua illan aikana. Nyt siirryn kohti yöunia, mutta sitä ennen luen kirjaa niin kauan, että nukahdan. Saa nähdä, kuinka pitkään pysyy silmät auki: ensimmäinen työviikko on puristanut minusta mehut melkoisen tehokkaasti. 

12.45 Yliarvioin eilen totaalisesti oman jaksamiseni, ja nukahdin suurin piirtein samalla sekunnilla, kun painoin pääni tyynyyn, en ehtinyt edes avata kirjaa. Nyt olen kuitenkin nukkunut hyvin, syönyt aamupalaa ja ehtinyt muutenkin hoitaa asioita, joten lukeminen jatkuu nyt. Maratonin tavoitteena on saada ainakin Unienpunoja luettua loppuun. 

16.45 Maraton päättyy. Luin Unienpunojaa vielä 130 sivua ja sain kirjan loppuun. 

Yhteenveto

Tämä taisi heikoin maratonini koskaan: luin yhteensä 210 sivua. Ehkä maratonin sijoittaminen ensimmäisen työviikon loppuun koitui sen kohtaloksi, olin nimittäin paljon väsyneempi kuin odotin. Saavutin sentään tavoitteeni ja sain luettua Unienpunojan loppuun. No jaa, parempi onni sitten ensi kerralla!

Luettu loppuun: 
Elina Rouhiainen: Unienpunoja

Kiitos maratonin emönnöinnistö Niinalle!

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Täältä tulee kesä (ja ämpäri)

Kesälomani alkoi kaksi viikkoa sitten, mutta vielä ehtii kirjoitella ämpärilistankin kesäksi! 

Tämän kesän kuvioihin vaikuttaa se, että sain kesätöitä, ja se, että niiden vuoksi vietän kesän kotikaupungissani. Opiskelukaupungin puolelle en todennäköisesti ehdi töiden takia ennen elokuuta edes vierailemaan, joten tämä kesä kuluu taas kotikotona. 

Kesällä 2022

käyn uimassa jossain uudessa paikassa 
Ihan kotikodin lähelläkin on uimarantoja, joilla en ole koskaan käynyt. Kesän tavoitteena onkin käydä ainakin yhdellä sellaisella uimapaikalla, jossa en ole ennen uinut. 

luen joka kuussa vähintään kolme kirjaa
Lukeminen on ollut koko kevään jokseenkin tahkeaa. Toivon, että kesä innostaisi minua jälleen lukemaan enemmän! Todennäköisyydet ovat kuitenkin puolellani siinä mielessä, että minulla tulee olemaan niin pitkät työmatkat, että siinä ehtii hyvin lukea tai kuunnella äänikirjaa, riippuen siitä, olenko liikkeellä bussilla vai autolla. Saattaa myös olla, että töissäkin täytyy jossain vaiheessa tappaa aikaa, ja mikäs sen parempi tapa siihen kuin kirjan lukeminen! 

lähden (päivä)reissulle jonnekin
Olisi kiva tehdä joku vähän pidempi kesäreissu. Vapaani töistä ovat kuitenkin hieman hankalat, eikä niiden aikana voi oikein tehdä muuta kuin päiväreissuja. Jossain toisessa kaupungissa olisi kuitenkin kiva käydä, joten ehkä joku retki lähiseuduille järjestyy. Toivon pääseväni ainakin mummolaan, jos en minnekään muualle. Loppukesästä, kun työt loppuvat, voisi sitten ehkä tehdä jonkun pidemmänkin reissun. Katsotaan, mihin kesä vie! 

saan varmuutta autolla ajamiseen
Sain ajokortin kaksi vuotta sitten, mutta ajaminen on edelleen aika jännittävää, enkä ole edes oikein ajanut kaupungin keskustaa pidemmälle. Töihin tulen kuitenkin ajamaan itse varmaan vähintään kerran viikossa, ja vaikka pitkä ajomatka hirvittää jo valmiiksi, tiedän, ettei ajamista opi kuin ajamalla. Toivonkin, että kesän lopussa rattiin asettuminen ei hermostuttaisi ihan yhtä paljon kuin tällä hetkellä. 

tutustun yhteen uuteen musikaaliin
Lähes perinteinen musikaalikohta. Useampi vaihtoehto on jo mielessäni! :) 

pidän venäjän kielitaitoa jotenkin yllä
Aloitin viime lukuvuonna venäjän opiskelun, ja haluaisin kyllä jatkaa sitä syksyllä, jos se suinkin lukkariini mahtuu. Jollain tavalla kieltä olisi kiva pitää yllä, että syksyllä en olisi aivan pulassa. Mitään sanakirjoja ei tarvitse ruveta tankkaamaan, mutta jospa vaikka katsoisin jotain venäjänkielisiä elokuvia tai kuuntelisin venäläistä musiikkia! (Molemmista saa antaa vinkkejä!) 

luen (ainakin yhden) kirjan kotikodin hyllystä
Kotikodin hyllyssä on monia kirjoja, joiden lukeminen on kiinnostnut minua hyvin pitkään. Kesällä olisi tarkoitus lukea sieltä ainakin yksi.  

editoin P:n vähintään puoleenväliin
Ehkä koko listan kunnianhimoisin kohta liittyy P:n editoimiseen. Tavoitteenani on saada kesän aikana editoitua tekstiä vähintään puoliväliin, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että elokuun lopussa olen päässyt lukuun 17 asti. En tiedä, onko tämä käytännössä mahdollista töiden ja muiden kesärientojen ohella, mutta aina voi yrittää! 



Millaisia kesäsuunnitelmia teillä on? 

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Toukokuun luetut 2022

Toukokuussa 2022 luin seitsemän kirjaa (927 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuvaa, yksi non-fictionia, yksi uusintoja ja yksi äänikirja.

Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu 220 s. 
Parvela, Timo: Ansa ja Oiva suurkaupungissa (Ansa ja Oiva #2) 78 s. [U]
Hepo-oja, Briitta: Hylättyjen lasten kaupunki 5 h 3 min [K]
Koivisto, Tarmo: Mämmilä 1988-1996 (Mämmilä #3) 192 s. 
Kujanen, Riikka (toim.): Luonto 99 s. 
Murtomäki, Asko: Finland 12 points! Suomen Euroviisut 255 s. 
Savolainen, Helina (toim.): Nyrjähtänyt todellisuus 83 s. 

kotimaisia: 6
käännöskirjoja: 1
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 4
muualta: 2

Kultahattu on ollut lukulistallani jo vuosia, ja oli itse asiassa ensimmäisiä kirjoja, joita Goodreads-tilin tehdessäni lisäsin TBR-listalleni. Ja niinpä vain reilut kuusi vuotta myöhemmin päädyin tämän kirjan lukemaan :D Kultahattu sijoittuu 1920-luvun Yhdysvaltoihin ja seuraa yläluokkaan kuuluvien elämää. Tarinan keskiössä on salaperäinen Jay Gatsby, joka järjestää kartanossaan hulppeita juhlia. Tarinan kertoja, Gatsbyn naapuri Nick Carraway imaistaan mukaan Gatsbyn elämään, ja pian hän saa kuulla, että Gatsby on muuttanut taloon vain ja ainoastaan siksi, että hän haikailee nuoruudenrakastetunsa Daisyn perään. Ainoa ongelma on se, että Daisy on nykyään naimisissa. Kirja oli mielestäni kiinnostava ajankuva. Fitzgerald on kirjoittanut kirjan 1920-luvulla, eikä minulla ole syytä epäillä, että hän ei olisi ainakin jossain määrin kirjoittanut siitä, mitä hän näki ympärillään. Rikkaat elävät yläkylläisyydessä, näennäisesti vailla huolta huomisesta, mutta ensimmäinen maailmansota on jättänyt jälkensä heihinkin. Valitettavasti en kuitenkaan erityisemmin pitänyt kirjasta. Kirjoitustyyli oli raskas ja siihen oli vaikea päästä sisään. Hahmotkin jäivät etäisiksi, vaikka heidän tarinoidensa perusteella heillä olisi potentiaalia olla kiehtovia ja koskettavia. Tarina itsessään oli mielenkiintoinen, mutta tapa, jolla se kerrottiin, jätti minut kylmäksi. Sentään kirjassa oli kiinnostavaa symboliikkaa, mutta täytyy myöntää, etten jaksanut kauheasti miettiä sitä. 

Viime keväänä luin Timo Parvelan lastenkirjan Ansa ja Oiva, ja nyt oli sitten hyvä hetki lukea myös tekoksen jatko-osa Ansa ja Oiva suurkaupungissa. Ensimmäisen kirjan olen lukenut lapsuudessani useamman kerran, mutta tämä on jäänyt vieraaksi (en edes muistanut, millainen kansikuva tässä oli), mutta olen kuitenkin todennäköisesti lukenut tämän ainakin kerran aikaisemminkin. Merkkasin tämän kuitenkin uusinnaksi, koska uskallan väittää lukeneeni tämän joskus. Kirja kertoo nimensä mukaisesti siitä, kuinka maalaiselämään kyllästyneet Ansa ja Oiva muuttavat suurkaupunkiin. Kaupungissa he esimerkiksi hankkivat kännykän, auttavat avaruusolentoja ja yrittävät lomailla. Mutta mitä tehdä, kun Oiva haluaisi olla merkittävä? Valitettavasti tämä(kin) kirja oli melkoinen pettymys: annoin sille vain kaksi tähteä Goodreadsissa. Rakastan Ansan ja Oivan tv-asema -tv-sarjaa, ja jotenkin on käsittämätöntä, miten huonosti tarina toimii kirjaformaatissa, vaikka muutamia tv-sarjasta tuttuja vitsejä tässäkin oli. Jotenkin nekin jäivät hämmästyttävän laimeiksi. Edellisessä kirjassa oli minusta hauskempi, tämä sai aikaan ehkä yhden tai kaksi hymähdystä. Kirjan viimeisistä luvuista tosin pidin kovasti, ne olivat ehdottomasti kirjan parasta antia. 

Olen pitänyt Briitta Hepo-ojan teoksista, mutta Hylättyjen lasten kaupunki oli syystä tai toisesta jäänyt lukematta, vaikka sen ilmestymisestä on jo useita vuosia aikaa. Teos kertoo Mikosta, jonka äiti hylkää hänet metsään. Mikko löytää tiensä Hylättyjen kaupunkiin: keskellä metsää olevaan, rapistuneeseen kaupunkiin, jossa eksyneet ja hylätyt lapset asuvat keskenään. Jotain mystistä paikkaan liittyyn, mutta Mikosta tuntuu, ettei hänelle kerrota kaikkea. Mikä on se saarella asuva hirviö, jonka nimeä ei saa sanoa? Hylättyjen lasten kaupunki on viihdyttävä ja sympaatinen lasten seikkailuromaani. Siinä on jotain samaa kuin Astrid Lindgrenin Veljeni leijonamielessä tai alkuvuodesta lukemassani Matias Riikosen Matarassa. Mikko on sympaattinen päähenkilö, ja koko konsepti hylätyistä lapsista on kiinnostava. Oli myös mukavaa, että elämä keskenään ilman vanhempia ei ollut pelkkää iloa ja riemua, vaan lapsilla oli monenlaisia hankaluuksia, se toi fantastiseen romaaniin uskottavuutta. Kirjassa oli myös fantasiaseikkailuksi hyvin tummia sävyjä, alkaen jo ihan siitä, että Mikon ja muiden lasten kaltaisia on olemassa oikeassakin elämässä, eivätkä surulliset ja epäreilut kohtalot ole pelkkää fiktiota. Pidin kovasti siitäkin, kuinka Mikko otti veljekseen pienen Ola-pojan, joka myös saapuu kaupunkiin. Veljesten suhde oli liikuttava ja aito. Kirja ei kuitenkaan mielestäni oikein toiminut kokonaisuutena. Siinä oli paljon juonilankoja, jotka jäivät sitomatta: esimerkiksi Hylättyjen kaupungin taustoja olisin kaivannut enemmänkin, varsinkin, kun kirjassa väläyteltiin jonkinlaista varjohallitusta, joka olisi kaiken takana. Loppukin oli mielestäni hieman liian avoin ja hätiköity: mieleeni tulivat omat ala-asteella kirjoitetut tarinani, eikä mitenkään erityisen hyvällä tavalla. Toki kyseessä on lastenkirja, eikä minun ehkä pitäisi arvostella sitä aikuisen silmin, mutta samalla olen sitä mieltä, että kirjan suuntaaminen lapsille ei toimi perusteena juonen heikolle rakennukselle. Ehkä olisin pitänyt tästä lapsena, en tiedä. Viihdyin kirjan parissa toki näin aikuisenkin, eikä se ole yhtä huono kuin saan sen tässä kuulostamaan, mutta sen monet kompuroinnit jäivät häiritsemään. 

Mämmilä-sarjakuvan lukeminen jatkui myös toukokuussa, kun kävin kotikotona. Kolmannessa kokoelma-albumissa Mämmilään saapuu 1990-luku, lama ja sen lieveilmiöt. Myös IT-ala nousee, ja kaupunkiin saapuu pakolaisia. Kokoelmassa oli tällä kertaa vähemmän politiikkaa, mistä nautin: moitinhan edellisen osan kohdalla sen politiikka- ja yrityspainotteisuudesta. Hahmot kasvavat ja vanhenevat jälleen, ja itse kunkin elämässä sattuu ja tapahtuu. Vaikka en edelleenkään pidä ihmeemmin Koiviston piirrustustyylistä, viimeistään tässä osassa huomasi sen, että hän on kehittynyt piirtäjänä kovasti. Pidin erityisesti eräästä kunnallisvaltuuston kokouksesta, jossa kuvakulmien käyttö oli lähes elokuvallista. Myös sarjakuvan viimeinen sivu lämmitti kovasti sydäntäni, ja oli ehkä jopa lempikohtani koko albumissa. Valitettavasti tämä osa oli vanhentunut huonommin kuin edelliset osat, ja toimi hyvänä esimerkkinä siitä, että mikä on 30 vuotta sitten ollut yleisesti hyväksyttyä, ei nykyään enää välttämättä toimi. Mämmilään saapuu pakolaisena Afrikasta (tarkempaa kotimaata ei missään vaiheessa mainita) Muhammed Al-Zomal, tuttavallisemmin Mukku. Tummaihoinen, suomea murtaen puhuva mies herättää kaupunkilaisissa ihmetystä ja pelkoakin, vaikka Mukku ei tarkoita mitään pahaa. En usko, että Koivisto tarkoitti aikanaan Mukun hahmolla loukata ketään, ja monesti hänen kauttaan nauretaankin juuri mämmiläläisten ennakkoluuloille ja rasismille. Mukku on kuitenkin hyvin sterotyyppinen hahmo, johon viitataan lähes joka tilanteessa n-sanalla (jota ei ole sensuroitu mitenkään). Koin oloni moneen otteeseen erittäin kiusaantuneeksi kirjaa lukiessani: miksi tällainen on ollut hyväksyttyä sarjakuvan julkaisuaikaan ja vielä myöhemminkin? Paha maku jäi suuhuni siitäkin, että kirjaan myöhemmin kirjoitetussa esipuheessakin Mukun hahmoa ylistettiin (n-sanaa huolettomasti viljellen), eikä rasistista stereotypiaa mitenkään kritisoitu. Maailma muuttuu, ja hyvä niin. 

Seuraavaan kirjaan menemme pienen aasinsillan kautta. Viime syksynä luin 13-19-vuotiaiden kirjoittajien Nuoruus. Nyt. -kokoelman, josta kirjoitin näin: "Joissain teksteissä oli käytetty kekseliäästi kieltä ja tarjottu kiinnostavia näkökulmia, mutta hyvin suuri osa oli melko tylsiä ja keskenään samanlaisia, eikä niissä ollut minulle erityisen suuria oivalluksia. Luulen, että suhtauduin tähän kokoelmaan hieman liian ankarasti, sillä kirjoittajat olivat kuitenkin nuoria. [...] Odotin tältä kuitenkin enemmän. Olisiko tämä uponnut minulle paremmin esimerkiksi silloin, kun olin itse yläasteikäinen? Mahdotonta sanoa." Kun sitten eräällä kirjastoreissulla huomasin hyllyssä Turun yliopiston luovan kirjoittamisen ainejärjestö Kammio ry:n antologian vuodelta 2020, päätin lainata sen ja katsoa, millaisia tekstejä siinä olisi. Niiden kirjoittajat olisivat lähempänä omaa ikääni ja elämäntilanteetkin todennäköisesti muistuttaisivat enemmän omaani, iskisikö se paremmin kuin teinien kirjoitukset? Spoiler alert: iskivät. Vuoden 2020 antologian nimi on Luonto, ja luonto on myös teoksen teema. Se sisältää monipuolisesti proosaa ja runoja, jotka käsittelevät luontoa useasta eri näkökulmasta. Tekstit ovat mielenkiintoisia ja erilaisia, ja kirjoittajat todella taitavia, mielestäni ihan ammattikirjoittajatasoa! Jos jotain kirjassa moitin, niin sitä, että joissain teksteissä luontoteema jäi hyvin ohueksi. Tämä ei välttämättä tehnyt tekstistä huonoa, mutta joidenkin tekstien kohdalla mietin, olisiko niiden paikka jossain muualla kuin nimenomaan tässä antologiassa. Lempinovellejani olivat Riikka Kujasen Etäisyys/läheisyys, Linnea Lahtisen Hukkumisleikki, Pauli Thurénin Kaksi sateenkaarta, Helinä Savolaisen Jääkraateri ja Ella Sariolan Sudet. Runoista puolestaan suosikkejani olivat Roosa Liina Levolan, Siri Mikkolan sekä Ruusa Auvisen tekstit. 

Olin selaillut Finland 12 points! Suomen Euroviisut -kirjaa viime syksynä kirjakaupassa, ja kiinnostunut kovasti. Kun bongasin sen hyvin halvalla samaisen kirjakaupan alennusmyynnistä alkuvuodesta, päätin kotiuttaa sen hyllyyni, rakastanhan Euroviisuja koko sydämestäni. Kun viisuviikko jälleen toukokuussa koitti, otin kirjan luettavakseni. Kirja käy läpi kaikki historian Euroviisut aina vuodesta 1956 alkaen (Suomi tosin oli ensimmäistä kertaa mukana vasta 1961) aina vuoden 2007 Helsingin viisujen kynnykselle. Kirjan nimen mukaisesti näkökulma keskittyy Suomen viisuhistoriaan. Kirja rakentuu niin, että jokaiselta vuodelta kerrotaan ensiksi Suomen viisukarsinnoista ja niiden voittobiisistä, ja sen jälkeen kerrotaan hieman lyhyemmin itse kansainvälisestä kilpailusta. Lisäksi kirjassa oli joka vuodelle hyvät taulukot niin Suomen karsinnoista kuin viisufinaaleistakin, ja erityisesti niihin tulen varmasti palaamaan useita kertoja myöhemminkin. Pidin todella paljon myös kirjan visuaalisesta ilmeestä! Kirjassa oli minulle jonkin verran tuttua asiaa, mutta opin myös paljon uutta. Minua yllätti esimerkiksi se, että Suomen mediassa Euroviisuihin on oikeastaan aina suhtauduttu vähättelevästi: jotenkin oletin, että ainakin ensimmäisinä kilpailuvuosikymmeninä kilpailuista oltaisiin oltu enemmän innoissaan. Kirja toimi mielestäni oivana muistutuksena siitäkin, että vaikka Suomen viisumenestys ei ole varsinaisesti päätä huimannut, ihan viimeisiä sijoja Suomella on loppujen lopuksi melko vähän: vuosina 1961-2007 Suomi oli viimeisellä sijalla vain kahdeksan kertaa. (Toki kaksi kertaa Suomi jäi semifinaaleihin, ja 1990-luvun viisusääntöjen takia Suomi ei useampana vuonna päässyt kilpailemaan ollenkaan). Olisin kaivannut kirjaan hieman laajempaa näkökulmaa kansainvälisiin kilpailuihin: joitakin tärkeitäkin faktoja jouduin itse googlettamaan (kuten miksi viisuja ei jonain vuonna järjestettykään edellisen vuoden voittajamaassa), mikä on tietokirjaa lukiessa hieman heikko esitys. Toki ymmärrän, että kirjassa on haluttu pitää fokus juuri Suomen viisuhistoriassa. Kirjan julkaisusta on yli 10 vuotta aikaa, ja viisuissa on sattunut ja tapahtunut sittemmin kaikenlaista, esimerkiksi parin vuoden takaisin pisteenlaskusysteemin uudistus. Uusi vastaava kirja voisi siis olla jossain vaiheessa paikallaan! Ajan hampaan nakerruksen näkee siitäkin, että kirjassa käytetään halventavaa nimitystä romaneista ja väärää termiä transsukupuolisuudesta. Näiden moitteidenkin jälkeen voi kuitenkin sanoa, että Finland 12 points! on monipuolinen tietokirja, jota voi suositella niin viisunoviisille kuin kokoeneemmallekin fanille. 

Luonnon kaveriksi lainasin myös Kammio ry:n antologian vuodelta 2019. Nimensä mukaan Nyrjähtänyt todellisuus kertoo hetkistä, jolloin todellisuus jollain tavalla nyrjähtää. Teema ohjaa ajatukset automaattisesti spefiin, mutta antologiassa on myös reaalimaailmaan sijoittuvia tekstejä. Tässä teemaa käsitellään mielestäni mielenkiintoisemmin kuin Luonto-antologiassa. Vuoden 2020 antologan lailla tämäkin sisältää sekä proosaa että runoja. Nautin Nyrjähtäneen todellisuuden tekstien tarinanrakennuksesta ja kielenkäytöstä. Lempinovellejani olivat Helinä Savolaisen Flamingoja, Johanna Aspin Kuolonrievun kohtalonhetket, Shimo Suntilan Hämeenkuilu, Anna Lappalaisen Niille jotka itkevät tanssiessaan, Isa Lehtisen 19.38 ja Linnea Lahtisen Sokerista tehty, ja -runojani Karoliina Tervosen Värikoordinoitu instafeed, Lyyra Virtasen Anomus ja Hilma Willandtin Raaka leikki
(En voi varsinaisesti sanoa tuntevani ketään kirjan kirjoittajista, mutta heidän joukossaan on pari, joiden kanssa olen ollut jonkin verran tekemisissä. Pyrin kuitenkin siihen, ettei tämä vaikuttanut arviooni, ja olin niin objektiivinen kuin vain suinkin pystyn.)



*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
5. Kirjassa sairastutaan vakavasti: Hylättyjen lasten kaupunki
10. Kirjan nimi on mielestäni tylsä: Luonto
31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää: Finland 12 points! (Euroviisut ovat minulle kovin tärkeät!)

Tuntuu, että toukokuussa kotini opiskelijakaupungissa oli lähinnä varikkopysähdyspaikka, jossa nukuin, heitin likaiset vaatteet pyykkikoriin ja pakkasin reppuni uudelleen lähteäkseni johonkin. Toukokuussa kävin kaksi kertaa kotikotona (molemmilla kerroilla harrastin monenlaista kulttuurihippalointia) ja näiden reissujen välillä Tampereellakin ystäväni luona, jossa katsoimme yhdessä Euroviisut. Opiskelukaupungissa ollessani majoitin pääsykoevierasta, kävin museossa ja ihastelin kirsikankukkia ja kukkivia syreenejä. Toukokuhun mahtui myös kesätyöpaikan saaminen (oman alan töitä! Ensimmäistä kertaa koskaan!), vuoden viimeisen esseen palauttaminen ja erääseen maisteriohjelmaan hakeminen. Olen nyt siis kesälomalla! Huolimatta siitä, että olen toukokuussa juossut tukka putkella sinne tänne, luin enemmän kuin moneen kuukauteen. Toki suuri osa kirjoista on melko ohuita, mutta kuitenkin! Kun kiireet helpottavat, on lukemiseenkin enemmän jaksamista ja motivaatiota. Hyvin suuri osa kuukauden luetuista kirjoista oli tosin jossain mielessä pettymyksiä, mutta oli kuitenkin ihanaa, että sain ylipäätään luettua jotain! 


Kuukauden biisi on Serbian euroviisuedustaja, Konstraktan In corpore sano. Serbian biisi oli ehkä lempparini tänä vuonna, melkoinen korvamato ainakin! Hyvä esimerkki siitä, että pienilläkin eleillä biisi ja esitys voi jäädä viisuissa mieleen! 

Kaunista kesäkuuta! 

maanantai 23. toukokuuta 2022

Kirjallisuushaaste

Luonnoskansiosta löytyi haasteentynkä, joka ansaitsee päästä blogiin asti! Bongasin tämän haasteen alun perin Ankin kirjablogista, mutta se on tehty ainakin myös Kirja jonossa -blogissa. 

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan elämääsi?

Ehkä Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa. Tämä siksi, että tulen viettämään kesäni hieman Koiramäen taloa muistuttavassa miljöössä (töiden merkeissä tosin), ja entisaikojen maalaiselämä tulee todennäköisesti tulevien kuukausien aikana hyvin tutuksi. 

2. Luetko runoja?

Hyvin vähän. Haluaisin lukea enemmänkin runoja, mutta koen ne usein vaikeasti lähestyttäväksi ja haastavaksi kirjallisuudenlajiksi. Joskus tunnen itseni runoja lukiessani tyhmäksi, enkä tosiaankaan pidä siitä. Olen kyllä kiinnostunut monista runoilijoista, kuten Edith Södergranista ja Saima Harmajasta, heihin haluaisin ehdottomasti tutustua. Runot ovat kuitenkin kaikesta huolimatta hyvin kiehtova laji. Miten sanoa lyhyessä mitassa tarpeeksi? Ehkä runoiksi voi myös laskea (suomalaisen) laululyriikan, jota olen jo vuosia jumaloinut. Esimerkiksi Anni Sinnemäen ja Heikki Salon sanoitukset vetoavat minuun todella voimakkaasti. 

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?

Käyn! Helsingin kirjamessut ovat olleet vuoteni kohokohta jo vuodest 2015, mutta muutamia kertoja olen käynyt myös Turun kirjamessuilla. Kotikaupungissanikin on järjestetty jonkin verran kirjallisuutapahtumia, joissa olen käynyt. Opiskelukaupungissa olen innostunut open mic -tapahtumista, eikö nekin voida laskea kirjallisuustapahtumiksi? Kirjayhteisöjen keskellä on ihanaa pyöriä.  

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Suhtaudun hieman kriittisesti siihen lempikirjoistani tehtyihin elokuviin, mutta sillä oletuksella, että elokuva kunnioittaisi kirjaa, tahtoisin nähdä valkokankaalla esimerkiksi Erin Morgensternin Yösirkuksen, se olisi takuulla maaginen kokemus! Toisaalta olen viime vuosina ihastunut enemmänkin tv-sarja-formaattiin kirjojen siirtämisessä visuaaliseen muotoon. Sarjaan mahtuu enemmän tavaraa ja rytmi on usein hitaaampi. Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Kotikunnaan Rillasta saisi takuulla hienon minisarjan! 

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea, mutta et ole vielä saanut aikaiseksi?

Näitähän riittää! Omassa hyllyssäni ovat esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä yhtä lukemattomina. Venäjän opiskelun myötä myös venäläiset klassikot ovat alkaneet kiinnostaa. Niiden pituus ja vaikea maine kuitenkin pelottavat. 

Kävin pari viikkoa sitten Tampereen Lenin-museossa, jonka seinältä bongasin tämän hienon neuvostoaikaisen propagandajulisteen. Suomennettuna sen teksti on suurin piirtein "jos et lue kirjoja, menetät pian lukutaitosi". 


6. Onko sinulla lempikirja, jota et kehtaa kysyttäessä (paitsi nyt) paljastaa?

Välillä yritän esittää olevani vakavasti otettava aikuinen, enkä kerro, miten paljon nautin joistain lasten- ja nuortenkirjoista. Esimerkiksi Helena Meripaaden Koirahullun päiväkirja -sarja (postaukset sarjasta tässä ja tässä) upposi minuun hämmästyttävän hyvin kaksikymppisenäkin, vaikka sarja on suunnattu ala- ja yläasteikäisille. 

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Jos sellaiset pienet käytännön haasteet, kuten se, että kirjalija on kuollut vuosikymmeniä ennen syntymääni, eivät ole este, tahtoisin ehdottomasti tavata L. M. Montgomeryn! Toisaalta myös Tove Janssonkin vaikutti sen verran sympaattiselta ihmiseltä, että hänenkin kanssaan olisi kiva jutella. Jos kuitenkin mietitään edelleen eläviä kirjailijoita, mieleeni tuli Anna Kortelainen, jonka Virginie!-teoksen luin pari vuotta sitten. Haluaisin keskustella hänen kanssaan hänen tekemästään historiantutkimuksesta ja siitä, millaista aiheen tutkiminen voisi olla näin 20 vuotta myöhemmin, kun apuna on moderni teknologia. 

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

Hmm, haastava kysymys! Kaikki suosikkihahmoni nimittäin eivät ole järin miellyttäviä tyyppejä :D Ehkä tällä hetkellä tahtoisin kohdata Emilia-mummon Eduard Uspenskin kirjasta Alas taikavirtaa. Kananjalkamökissä asusteleva noita-akka voisi antaa minulle viisaita neuvojaan, ja kenties pääsisin mökin kyydissä näkemään myös satumaan kulmia. 

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikka et välttämättä hänen kirjoistaan pitäisikään)?

Taidan vastata tähänkin Tove Janssonin, sillä hän oli hyvin monipuolinen taiteilija ja eli kiinnostavan elämän. Hänen teoksistaan tosin pidän kovasti, vaikken olekaan vielä lukenut häneltä juuri muuta kuin Muumeja

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Viimeisimmäksi ostin Siiri Enorannan Maailmantyttäret. Uutuuskirjoja tulee ostettua melko harvoin, mutta Enorantaan luotan niin paljon, että hänen kirjansa ovat aina automaattisesti ostoslistallani. 

11. Mitä luet juuri nyt?

Tällä hetkellä kesken on kolme kirjaa, joista yksi on jo tuo aiemmin mainittu Maailmantyttäret. Kaksi muuta ovat Elina Rouhiaisen Väki-trilogian päätösosa Unienpunoja ja Asko Murtomäen Finland 12 points! Suomen Euroviisut

Euroviisukirja on viihdyttänyt junassakin. 

perjantai 13. toukokuuta 2022

Huhtikuun luetut 2022

Huhtikuussa 2022 luin kaksi kirjaa (723 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva ja yksi englanniksi luettu.

Rowell, Rainbow: Any way the wind blows (Simon Snow #3) 579 s. 
Koivisto, Tarmo: Mämmilä 1982-1988 (Mämmilä #2) 144 s. 

kotimaisia: 1
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 1 
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 0
muualta: 1

Simon Snow -sarja kasvoi viime vuonna trilogiaksi, kun Any where the wind blows ilmestyi. Rakastan sarjan aloittavaa Carry onia, mutta kakkososa Wayward son oli suuri pettymys. Siksi tartuin trilogian päätösosaan hieman epäröiden. Simon, Baz, Agatha, Penny ja Yhdysvaltojen takamailta matkaan hypännyt Shepard palaavat takaisin Englantiin, missä velhomaailmaa kuohuttaa Smith Smith-Richards, joka väittää voivansa palauttaa heikkovoimaisille heidän taikansa takaisin. Voimansa menettänyt Simon kiinnostuu tilanteesta, kun taas Baz huomaa sen uhkaksi jo valmiiksi vähän vaikeille perhesuhteilleen. Toisaalla Penny yrittää löytää ratkaisun Shepardia vaivaavaan kiroukseen, ja Agatha tutustuu isänsä eläinlääkäriklinikan kautta Watfordin maagisiin vuohiin ja hieman hankalaan Niamhiin. Vaikka AWTWB ei ihan yltänyt Carry onin tasolle, oli se huomattavasti parempi kuin Wayward sonWayward sonissa minua tuskastutti äärimmäisen paljon mm. se, miten Simon ja Baz kriiseilevät parisuhteestaan koko kirjan ajan, mutta eivät missään kohdassa puhu tunteistaan keskenään. Ja tiedän, että vaikeassa tilanteessa kommunikointi voi olla vaikeaa, mutta mitä muutakaan tekemistä pitkällä roadtripillä olisi (varsinkin, kun yksi syy roadtripille lähtemiseen on välien saaminen paremmaksi)?? (Sivumennen sanoen inhoan muutenkin sitä, kun kirjoissa ja elokuvissa tehdään turhaa draamaa asioista, jotka olisi voinut helposti hoitaa puhumalla...) Voitte siis uskoa, miten paljon ilahduin, kun Any way the wind blowsissa pojat puhuvat tunteistaan!! Ja kommunikoivat muutenkin!!!! Suhdesotkujen setvimisen lisäksi tarinassa on melkoinen määrä käänteitä, eikä tylsiä hetkiä tule (mikä tämän kokoisessa kirjassa on ihan mukavaa). Rowell on tässä trilogiassa onnistunut erityisesti hahmojen luomisessa, heistä pidän todella paljon <3 Vaikka kirja on yli 500 sivua pitkä, loppuratkaisu tuntui silti joiltain osin kiirehdityltä. Esimerkiksi Simonin perheeseen liittyvät paljastukset jäivät aika pikaisesti käydyiksi, ja petyinkin siihen, ettei Simonin tunteita näihin juttuihin liittyen avattu sen kummemmin. Myös jotkut juonilangat jäivät vähän huonosti solmituiksi (tai sitten pitkä tauko englanniksi lukemisesta teki tehtävänsä, enkä vain ymmärtänyt kaikkea :D) Any way the wind blows saa Wayward sonin tuntumaan entistä turhemmalta. Tuntuikin siltä, että edellisen osan tapahtumilla ei lähes ollut mitään merkitystä sarjan päätöksen kannalta. Olisiko toisessa osassa voinut tapahtua jotain merkittävää? Tai olisiko sen voinut kokonaan jättää pois, ja sarja olisi ollut duologia trilogian sijaan? Joka tapauksessa olen tyytyväinen siihen, miten Rowell sarjansa lopetti, koska edellisen osan kohdalla olin todella huolissani. 

Lienee selvää, mistä olin kirjassa eniten innoissani...

Tammikuussa luin ensimmäisen Mämmilä-sarjakuva-albumin, ja pääsiäislomalla oli aika lukea seuraava osa, joka kokoaa yksiin kansiin vuosina 1982-1988 ilmestyneet sarjakuvat. Tarina jatkuu samalla tyylillä kuin edellinenkin albumi. Mämmilän poikki rakennetaan tie, mutta rakentaminen keskeytyy, kun alueelta löydetään muinaismuistoja. Kunnallispolitiikassa ja yrityskuvioissa on melkoista salakähmäilyä ja pyöritystä, ja se heijastuu väkisinkin hahmojen henkilökohtaiseenkin elämään. Kuvakerronnaltaan tämä albumi oli huomattavasti mielenkiintoisempi kuin edellinen kokoelma! Mämmilä poikkeaa monista muista (lehti)sarjakuvista siinä, että hahmot vanhenevat, jopa kuolevat. Hahmoihin liittyvät kuitenkin suurimmat ongelmani Mämmilän kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Hahmoja on todella paljon, ja heitä on välillä vaikeaa erottaa toisistaan. Vaikka sisäkannessa on henkilöiden kuvat ja nimet, kuvat eivät ihan vastaa hahmojen ulkonäköä. Tajusin tätä lukiessani myös sen, että minua kiinnostaisi paljon enemmän henkilöt ja heidän suhteensa kuin kunnallispolitiikka ja yrityskuviot, joihin sarjakuva kuitenkin keskittyy enemmän. Tästä huolimatta viihdyin albumin parissa, ja esimerkiksi Heimon ja Anjan tarina oli mielestäni albumin parasta antia. Todennäköisesti kesän aikana luen sarjan loppuun. Täytyyhän minun saada tietää, kuinka Mämmilän väelle käy!


*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
34. Kirjailijan nimessä on luontosana: Any way the wind blows (Rainbow)
44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi: Mämmilä 1982-1988 (kuvitteellinen kaupunki, mutta onpa kuitenkin!) 

Toivoin huhtikuusta vähemmän kiireistä kuin maaliskuusta, mutta toiveeni ei toteutunut. Vaikka kuukauteen sisältyi monia mukavia asioita, kuten rentouttava pääsiäisloma ja ihanat vappuhulinat kahden vuoden vaputtomuuden jälkeen, eikä opiskelujuttujakaan ollut ihan yhtä paljon kuin aikaisemmin keväällä, kalenterini tuntui viikko toisensa jälkeen aivan turboahdetulta, vaikka monesti jutut olivatkin tosi kivoja. Kiireen huomaa todennäköisesti myös siitä, miten vähän luin huhtikuussa. Haluaisin todella paljon lukea enemmän, mutta jotenkin kevät on ollut vaikeaa aikaa lukumotivaation kannalta. Haluan uskoa, että se helpottaa kesää kohden, kun ei tarvitse enää lukea opiskeluja varten (se jos mikä tappaa lukumotivaation...)! Huhtikuussa osallistuin myös Camp NaNoWriMoon, jossa aloitin P:n editointia, mutta voitto jäi tällä kertaa saavuttamatta. 


Kuukauden biisi on Scandinavian music groupin Clemensia. Smg julkaisee uuden albumin loppukesästä, ja viime kesänä ilmestyneen Elämä on edessä -singlen jatkoksi saapui Clemensia. Biisissä on mielestäni hyvin voimakkaat Palatkaa Pariisiin kohtaa Baabelin -vibat, mutta en valita sitten laisinkaan. Sanoitus on jälleen aivan timanttia. Odotan uutta albumia niin, etten meinaa housuissani pysyä!! 

Tarmoa toukokuuhunne! 

sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Camp NaNoWriMo -päivitys 4

Ja kuten edellisessä postauksessa ounastelinkin, ei voittoa tullut: 11067 sanaa sain lopulta kokoon, kun tavoitteeni oli 12k. 

Pakko myöntää, että asia harmittaa, vaikka pienestä jäikin kiinni. Olisin todellakin halunnut kirjoittaa enemmän, mutta huhtikuussakin on ollut niin paljon kaikkea, ettei esimerkiksi pitkiä kirjoitussessioita ole ehtinyt eikä edes jaksanut pitää. Osittain taustalla ovat myös omat ongelmani aikatauluttamisessa... Yksi lisäsyy harmitukseen on se, että hävisin edellisenkin Campin,  ja vaikkei kyseessä ole mikään elämää suurempi epäonnistuminen, on tavoitteesta jääminen kuitenkin turhauttavaa ja ärsyttävää. 


Positiivista on kuitenkin se, että pääsin tarinassa ihan hyvin alkuun: kirjoitin kaikki "väliluvut" ja kaksi ensimmäistä lukua "varsinaista" tarinaa. Kirjoittaminen jatkuu, vaikka Camp tällä kertaa loppuukin. Ehkä heinäkuussa kokeillaan uudelleen, tosin se riippuu hieman työkuvioista ja kesämenoista. 

Vain kaksi nollapäivää kuitenkin! 


maanantai 25. huhtikuuta 2022

Camp NaNoWriMo -päivitys 3

Sanoja kasassa tällä hetkellä n. 9513. 

Kun edellisessä postauksessa mainitsin, että olen edellä, tilanne on nyt hyvin päinvastainen: minulla pitäisi olla tällä hetkellä kasassa 10k. Jotenkin kirjoittaminen on ollut tahkeampaa, ja useampana päivänä olen jäänyt päivätavoitteen alle. Nollapäiviä ei sentään ole kuin vain yksi. Hieman tosin huolestuttaa, miten vappuviikko vaikuttaa kirjoittamiseen: joka päivä on jotain menoa, ja jossain välissä pitäisi ehkä kirjoittaa yhtä esseetäkin. Sen nyt ainakin tiedän, että lauantaina tuskin kirjoitan juuri mitään, joten periaatteessa sanojen pitäisi olla kasassa perjantaihin mennessä. Saattaa olla, että tästä tulee elämäni toinen Camp-häviö, mutta ei vielä maalata piruja seinille. Ehkä inspiraatio iskee lujempaa uuden viikon kunniaksi, tai sitten eksyn jonkinlaiseen aikarepeämään ja saan vuorokauteeni n. 10 lisätuntia. Ehkä. 

Sain väliluvut kirjoitettua, ja olen nyt siirtynyt varsinaisen tarinan pariin. Huomaan, että sekä P:n että JL:n aloituksissa on hieman samaa ongelmaa: parissa ensimmäisessä luvussa on tarinan kannalta tärkeää pohjustusta, mutta en tiedä, onko se hieman tyhjäkäyntiä. P:ssa päätin tehdä ratkaisun jättää ensimmäisen luvun melko lyhyeksi ja selitellä asioita vasta myöhemmin, jolloin ensimmäinen luku toimisi ikään kuin esinäytöksenä, joka heittää lukijan suoraan keskelle toimintaa ja tapahtumia. Sen jälkeen ehkä toinen, tahdiltaan rauhallisempi ja henkilöiden taustoja avaava luku toimii, koska luvun lopussa taas rytisee. Jää nähtäväksi, miten tämä toimii. 

P:n näkökulmahenkilöistä toinen. Koska hän on tarinassa äänessä hieman enemmän, olen viime päivät viettänyt lähinnä hänen päänsä sisällä. (Ja kyllä, näitä Picrew-muotokuvia minulla riittää. Vaatetus ei tosin ole aivan autenttinen, vaihtoehdot olivat rajalliset.)