torstai 27. huhtikuuta 2017

Camp NaNoWriMo -päivitys 4

Etenee, mutta äärimmäisen huonosti. Sanoja on 7059, eli vielä on suunnilleen 500 sanaa matkaa 3k:n saavuttamiseen.

P:sta taitaa tulla ensimmäinen teksti, jota en kirjoita kronologisesti. Koska en tunnu etenevän kutosluvussa mihinkään suuntaan, päätin ryhtyä kirjoittamaan "kolmannen kertojan" osuuksia. (Käsikirjoituksessa on siis kaksi kertojaa, mutta lisäksi mukana on yksi kaikkitietävä kertoja, joka on pienemmässä roolissa.) Hassua, miten erilainen tekniikka muuttaa kirjoittamiskokemusta. Tuntuu, että olen monessa paikassa yhtä aikaa, että välistä puuttuisi paloja (aivan niin kuin oikeasti puuttukin). Mutta kyllä tämä tästä. 

Vähän jännittää, ehdinkö tavoitteeseeni. Loppuviikko tulee olemaan kiireinen, mutta toisaalta luotan itseeni. Saa nähdä, kuinka käy! :)

Tämä biisi on soinut aika paljon kirjoittamisen aikana. Pirteät sanat, mutta sopii tekstin tunnelmaan kuin nenä päähän. 1944 löytyy myös P:n soittolistalta ja soittolista Sptifysta, vink vink. 

When strangers are coming
They come to your house
They kill you all
And say
We’re not guilty
Not guilty
Where is your mind?
Humanity cries
You think you are gods
But everyone dies
(Jamala: 1944

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Camp NaNoWriMo -päivitys 3

Kasassa on 6541 sanaa, eli huhtikuun aikana kirjoitettuja sanoja jo 2076.

Vaikka tarpeeseen tulleella pääsiäislomalla jonkin verran kirjoitinkin, vauhti tuntuu olevan edelleen sen verran hidas, etten nosta päivätavoitetta. Koulu väsyttää ja vie aikaa (yllättävää), ja kaiken lisäksi muutaman kuukauden sisään mahtuu paljon stressattavia ja inhottavia asioita (muutama kiva juttu onneksi myös tasapainottamaan). Saatan ehtiäkin kirjoittamaan hyppytunneilla ja milloin missäkin välissä, eikä haittaa, vaikka ylittäisin 3k:n tavoitteen. Mielummin överit kuin vajarit ;) 

Tuntuu, että olen tarinassa juuttunut vaiheeseen, jossa ei hirveästi tapahdu mitään. Henkilöitä pitää esitellä toisilleen, eivätkä he pääse siirtymään paikasta A paikkaan B. Ensimmäinen ratkaisu oli heittää tarinanoppia (parasta ikinä!) ja kuin sattumalta sain kuvia, jotka sopivat tekstin tyyliin ja tunnelmaan. Kenties keksin niistä jotain, mutta niiden täytyy hieman muhia päässä. Kun tarve kirjoittaa oli suuri, tein asian, jota en yleensä koskaan tee: kirjoitin viimeisen luvun. Tykkään kirjoittaa kronologisesti, mutta toisaalta tässä tilanteessa se tuntui hyvältä ratkaisulta. Toisaalta viimeinenkin luku voi muuttua vielä. Katsotaan, mihin suuntaan tarina vie. 

Lopuksi vielä yksi kohtaus, jonka kirjoittamisesta nautin: 

"Mies jäi seisomaan ovensuuhun. 
– No, etkö aio esitellä meitä? hän kysyi inhottavalla, venyttelevällä äänellä. 
E huokaisi ja veti jakkaran sängyn viereen. 
– Vieraamme ei suostu kertomaan nimeään, mutta sinä varmasti osaat sanoa omasi ihan itse, hän tuhahti. 
– Vai että ihan vieras, mies matki ja sylkäisi lattialle. E pomppasi seisomaan. 
– Mene pihalle syljeksimään, senkin porsas!" 


Tyylikkäästi sumennettu karttaluonnos ja muistiinpanoja. 

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Camp NaNoWriMo -päivitys 2

Sanoja 5447, liuskoja 17, lukuja neljä ja risat. (Ihan kuin kahdella jälkimmäisellä muka olisi mitään väliä...)

Kuuluu väsymystä ja koeviikkostressiä. Tarina polttelee ja on ajatuksissa melkein koko ajan, mutta hoidan kokeet pois alta ennen kuin alan kirjoittaa. Ensin työ, sitten hupi (sanoo Celestine, kaivaa esin ukulelen ja vaihtaa psykologian kirjan sointututoriaaleihin). Onneksi kävelymatkat bussipysäkille ja takaisin tarjoavat hengähdystaukoja puurtamisesta, jolloin voi ajatella kaikessa rauhassa jotain ihan muuta kuin ruotsin prepositioita tai persoonallisuuden tutkimusmenetelmiä. Ainoa positiivinen asia koeviikossa on sen tuoma vapaapäivä, mikä tarkoittaa viiden päivän pääsiäislomaa. Arvatkaapa huviksenne, mitä mahdan silloin tehdä ;) 

Yksi ongelma kirjoitusajan puutteen lisäksi on se, että P:n soittolista on ikävän vajaa. Lisäksi se keskittyy enemmän kahden henkilön suhteeseen, joka ei ole pääosassa. Vaikka tämä suhde vaikuttaakin taustalla kaikessa, mitä toinen päähenkilöistä tekee, tarinan fokus ei ole siinä. Toisen päähenkilön elämäntilanteeseen sopivat biisit ovat melko harvassa. Jos teillä lukijoilla on jotain sisaruudesta (mieluiten ei-biologisesta) kertovaa biisivinkkiä, niin ehdotuksia otetaan vastaan! P:n soittolistaa voi kuunnella Spotifysta, jonne pääsee vasemmasta sivupalkista. Myös muita sisältöön sopivia vinkkejä saa suositella! (Tekstiä lukematta tosin voi olla vaikea keksiä mitään, enkä tiedä, keksiikö sanoituksista kukaan yhtä varsin montaa kappaletta yhdistävää sanoitusteemaa, mutta jos jotain tulee mieleen, niin huikatkaa.) 


Loppuun vielä fun fact, jota kukaan ei tarvinnut: ajattelin ties kuinka kauan, että Rajattoman Surma liittyy vain toiseen päähenkilöön, mutta tajusin noin viikko sitten, että se sopii molempiin (joskin toiseen vain erittäin symbolisesti).

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Camp NaNoWriMo -päivitys 1

3000 sanaa kuukaudessa, sata päivässä.

En ole koskenutkaan P:in maaliskuun alussa olleen sanisdeadlinen jälkeen. Saniksen aikana sain kirjoitettua kolme lukua, ja arkistosta löytyi marraskuussa aloiteltua neljättä lukua. Ennen huhtikuun ensimmäistä päivää kasassa oli siis 4465 sanaa. 

Kahdessa päivässä olen ehtinyt naputella 497 sanaa lisää ja motivaatio on korkealla. (Tämä on ainoa asia, mihin sitä ylipäänsä tällä hetkellä on...) Sata sanaa tulee täyteen todella nopeasti, mutta toistaiseksi en nosta tavoitetta: tällä viikolla alkaa koeviikko, ja sanoja on hyvä olla varastossa kaiken varalta. 

Tauko on tosissaan tehnyt hyvää. Tekisi mieli vain kirjoittaa ja kirjoittaa, mutta viikonlopulle kasaantuneet koulujutut, liian lähellä haahuilevasta koeviikosta puhumattakaan, eivät sopineet tähän suunnitelmaan. Haaveilen siitä, että joskus eläisin sellaisessa elämänvaiheessa, että voisin aloittaa kirjoittamisen heti kun vuorokausi vaihtuu herättämättä ketään tai nukahtamatta itse kesken kaiken. 

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Maaliskuun luetut 2017

Maaliskuussa 2017 luin kolme kirjaa (1347 sivua), joista yksi oli spefiä.

Saattaa spoilata hieman, luethan omalla vastuulla! 

Barbery, Muriel: Siilin eleganssi 370 s.
Riordan, Rick: Eksynyt sankari (Olympoksen sankarit #1) 535 s. 
Das, Mintie: Storm sisters: Kuohuva maailma (Storm sisters #1) 442 s. 

kotimaisia: 0
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 2

Siilin eleganssia oli useampi kaveri hehkuttanut ja suositellut, joten päädyin sitten kevyen painostuksen alla ostamaan sen Helsingin kirjamessuilta, ja valitsin sen lukemiseksi hiihtolomareissulle. Aluksi olo oli lukiessa kuin filosofian ykköskurssilla: asiaa on paljon, mutta puolet menee ohi ja lujaa. Ennen pitkää pääsin kuitenkin paremmin tekstiin kiinni, vaikka juttuja meni yli ymmärryksen yhä. Kirja järjestelee maailmaa hieman erilaiseen malliin ja avaa silmiä elämän pienille ihmeille: taiteelle, ruualle ja toisille ihmisille. Päähenkilöistä Renée oli enemmän mieleeni kuin Paloma: 12-vuotias, itsemurhaa hautova tyttö ei aluksi herättänyt sympatiaa lainkaan. Renée puolestaan on äärimmäisen kiinnostava hahmo piilotellessaan sivistystään tyhmän ovenvartijarouvan roolin alla. Loppua en ole täysin sulattanut vieläkään. Miksi kirjailija päätti kohdella hahmoaan niin julmasti, kun hän oli viimeinkin saavuttanut onnen? Vaikka olen käynyt useammankin keskustelun siitä, oliko loppu onnellinen vai ei, olen keskutelukumppaneiden hyvistä argumenteista huolimatta edelleen jälkimmäistä mieltä. Joka tapauksessa yhdyn kirjan takakannen sanoihin "viisas ja hellä". Suosittelen, vaikkei ihan ykkössuosikiksi noussutkaan. 

Eksynyt sankari aloittaa Olympoksen sankarit -sarjan, joka puolestaan on jatkoa Percy Jacksoneille, joihin ihastuin palavasti viime vuonna. Puoliveristen leirille oli ihana tulla takaisin ja tavata tuttuja hahmoja, vaikka paikalla viivyttiinkin vain vähän aikaa ennen uusiin seikkailuihin ryntäämistä. Seikkailu on viihdyttävä ja sopivasti aivoja nollaava, mutta se tuntuu silti vähän mauttomalta Percy Jacksonin jälkeen. Uudessa päähenkilökolmikossa Jasonissa, Piperissa ja Leossa ei tosin ole moitittavaa, Jasonia nyt lukuun ottamatta. Okei, tajuan että muistinmenetys ja siihen jollain tapaa liittyvät seikat ovat rankkoja, mutta voisitko ystävällisesti lakata näyttelemästä kärsivää ja traagista sankaria? Vaikka Piperilla ja Leolla on ollut elämässään rankkoja hetkiä, he tuntuvat hallitsevan asiat paljon paremmin kuin muistottomuudessaan vellova Jason. Antiikin mytologiaa on jälleen käytetty nerokkaasti, eikä siitä aiheesta voi sanoa valituksen sanaa. Lisäksi mukaan tuodaan antiikin Kreikan lisäksi myös Rooma, mikä on mukava lisäys, vaikka onkin aika pienessä osassa Kreikan rinnalla. Toivon mukaan (ja mitä todennäköisemmin) siihen keskitytään paremmin jatko-osissa. Loppu on Riordanille tyypillinen cliffhanger, joka takaa, että luen tämän sarjan loppuun, vaikken nyt ihan täysillä tähän osaan tykästynytkään. 

Storm sisters -sarjan aloitusosasta olisin kovasti halunnut pitää. Ihastelin kantta jo heti kirjan ilmestyttyä, eikä tarina kuulostanut takakannen perusteella hullummalta. Ikävä kyllä todellisuus osoittui toisenlaiseksi. Kirja oli aivan liian pitkä ja keskivaiheilla oli pitkä pätkä, joka sisälsi lähinnä vain epämääräistä vellontaa. Stormilaisuus tuntui jotenkin oudolta, turhalta ja päälleliimatulta. Lisäksi Charlie ja Ingela, henkilöt, jotka oli selvästi tarkoitettu pidettäviksi ja lukijoiden potentiaalisiksi lempihahmoiksi aiheuttivat ainakin tässä lukijassa suunnatonta ärsytystä. Historianörttiä häiritsi myös anakronismit, esimerkiksi kuvaus verensiirroista (eletään 1700-lukua ja puhutaan kuin nykyajan lääkärit). Myöskään infodumpit, joissa sama asia kerrottiin parinkymmenen sivun välein, eivät erityisesti lämmittäneet mieltä. Olen ihan oikeasti todella harmissani, etten pitänyt kirjasta, sillä siinä olisi kyllä ollut potentiaalia parempaankin. Sarjan loput osat jäävät minun osaltani lukematta.

Maaliskuussa olin kiireinen ja kärsin koulussa tappavan raskaasta jaksosta. Positiivista kielten, matikan ja psykan täyttämässä jaksossa on musiikinkurssi (ja liikunta, mutta ei puhuta siitä). Olen päässyt soittamaan mm. rytmikapuloita (ja olen siitä edelleen innoissani, vaikka siitä on jo kuukausi) ja oppinut muutaman ukulelesoinnun. Onneksi kurssi jatkuu vielä ensi jaksoon, joka onkin sitten toivon mukaan vähän kevyempi. Koulujutut ovat verottaneet lukuaikaa harmittavasti. Iltaisin ja viikonloppuisin läksyt vievät kaiken ajan ja iltasatukirjan kohtalona on se, että nukahdan poikkeuksetta kesken kaiken.

Huhtikuulle osuu koeviikko, mutta myös pääsiäisloma heti sen perään. Sen lisäksi huhtikuussa alkaa Camp NaNoWriMo, kevyempi versio marraskuun 50k sanan rykäyksestä: sanamäärän saa asettaa itse. Menin ja päätin osallistua haasteeseen, eikä tämä ole aprillipila. "Virallinen" NaNo marraskuussa 2015 meni erittäin pahasti pyllylleen, mutta jospa nyt onnistuisin (koeviikosta huolimatta) paremmin. Blogista tulee huhtikuun ajaksi todennäköisesti erittäin NaNo-painotteinen. Jos siis pöytälaatikkoraapustelijan hölinät aiheuttavat allergisen reaktion, suosittelen palaamaan tähän osoitteeseen vasta vappuna. (Toivottavasti en karkottanut teitä kaikkia tällä kehotuksella...)


Olisin voinut laittaa kuukauden biisiksi jonkun Haloo Helsingin! uudelta levyltä, mutta päädyin maaliskuun "uuteen" tuttavuuteen Autoheartiin. (Lainausmerkit siksi, että bändi ja muutama sen kappale oli jo tuttu ennestään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi oikeasti kuunnella.) Suosittelen tutustumaan! 

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Kate Bush: Before the Dawn

Syksyllä 2014 Kate Bush esitti ensimmäiset keikkansa sitten vuoden 1979. Kiertue nimettiin Before the Dawniksi ja liput myytiin loppuun heti. Vaikka olin tuolloin hyvin tuore fani, luin kateellisena keikka-arvosteluja lehdistä ja blogeista. Yksi esitys videoitiin ja fanit ovat odottaneet DVD:tä siitä lähtien. Bushin tahdin tuntien DVD ei ole edelleenkään ilmestynyt, ja Bush onkin puhunut hieman siihen sävyyn, ettei DVD:tä tulisi ollenkaan. Marraskuussa 2016 kuitenkin julkaistiin livealbumi Before the Dawnista, joka on paitsi ensimmäinen livelevy vuoden 1979 On stage -ep:n jälkeen, myös Bushin ensimmäinen julkaisu viiden vuoden takaisen 50 words for snow'n jälkeen. Before the Dawn paljastui allekirjoittaneen joulupaketista, enkä olisi voinut olla onnellisempi. Nyt yritän parhaani mukaan muuntaa fanityttöäännähtelyni sanalliseen, järkevään muotoon. Jos et kestä Kate Bushia tai mahdotonta hehkutusta ilman negatiivisia puolia, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. 


Ennen kuin alan puhua musiikista itsessään, haluan pyytää teitä katsomaan oheisia kuvia levystä. Se on yksi kauneimmista koskaan näkemistäni levyistä. Pahviset kannet ovat aina plussaa verrattuna muovikoteloihin ja kannet on kuvitettu niin kauniisti, että suorastaan haukoin henkeä avatessani levyn ensimmäistä kertaa. Levynkansi aukeaa pitkäksi, kauniiksi kuvaksi synkästä, lumisesta metsästä. Viimeisen levyn kohdalla nousee aurinko, lintu nousee siivilleen. Myös levyn mukana tuleva vihkonen on ihana: kuvia show'sta ja Katen kommentteja. Postauksesta myöhemmin löytyvät kuvat ovat vihkosesta. 


Ensimmäinen levy, ensimmäinen näytös. 

Vanhan naisen hiljainen, rauhoittava puhe aloittaa levyn. Puheen päätyttyä Lily räjähtää käyntiin ja kun sanon räjähtää, todellakin tarkoitan sitä. Sydän lyö ylimääräisen kerran. Intro on pitkä ja jollain tapaa erilainen kuin albumiversiossa. Nopeampi kenties? Erilaisia soittimia? En osaa sanoa. Intron aikana (yleisön hurrauksista päätellen) Kate tulee lavalle ja huutaa: "Good evening!" Tässä vaiheessa myönnän vingahtaneeni hieman. Kate aloittaa laulun. Hänen äänensä on madaltunut huomattavasti, mutta se ei ollut mikään uutinen. Uusi asia sen sijaan on se, kuinka kauniilta hänen äänensä matalana kuulostaa. Lilyn jälkeen vuorossa on Hounds of love. Tämä oli se piste, jolloin ensimmäisen kerran itkin levyä kuunnellessani. Hounds of love -albumi oli ensimmäinen, jonka koskaan Kate Bushilta kuuntelin ja rakastuin. Siksi nimibiisin kuuleminen "livenä" oli herkistävä kokemus. Joannin aloittivat kirkonkellot, jotka ovat ihan oikeasti Joan d'Arcin kunniaksi soitettu: vihkosen mukaan äänittäjä osui paikalle juuri, kun Rouen Cathedralin kelloja soitettiin Orleansin neitsyen muistopäivänä. Koska Joanni ei kuulu suosikkeihini, sain kuuntelijana levähtää hetken. 

Hengähdystauko tuli tarpeeseen, sillä seuraavana vuorossa on hengästyttävän upea Top of the city. The Red shoes -albumia ei yleensä lueta Bushin parhaimpiin, päinvastoin, mutta itse pidän siitä kovasti ja Top of the city on suosikkejani siltä levyltä. En osaa kuvailla sitä tunnetta, joka kappaleen kuuleminen aiheuttaa, mutta tämäkin oli niitä, joita kuuntelin vain suu auki, ihastellen. Never be minea ei koskaan oikeasti esitetty Before the dawnin aikana, sillä se leikattiin pois show'n lyhentämisen vuoksi. Äänitetty versio on harjoituksista. The Sensual world -levy on jäänyt itselleni kaikkein vieraimmaksi, joten Never be mine oli kuin aivan uuden biisin löytyminen. (Note to self: ota Sensual world tarkempaan kuunteluun!) Seuraavana vuorossa olikin jo Running up that hill. Jo intro sai värisemään, ja sitten tuli itku, jälleen. Running up that hill on nimittäin se biisi, jonka takia alunperin lainasin Hounds of loven. Ilman sitä biisiä en istuisi tässä nyt kirjoittamassa arvostelua tästä levystä, nytkin vähän kyynelehtien. Kun olo vielä oli sellainen, että Kate oikeasti lauloi laulua livenä, ihan siinä lähellä, kokemus oli uskomaton. Kate lauloi minulle, sanokoot muut mitä sanovat. King of the mountain jäi hieman tämän kokemuksen varjoon, mutta toivuttuani viihdyin senkin seurassa. 

King of the mountain päättyy australialissen perinnesoittimen bullroarerin (en tiedä soittimen nimeä suomeksi), joka ennustaa tulevaa myrskyä. 

Toinen levy, toinen näytös. 



Toinen näytös käsittää Hounds of loven b-puolelta löytyvän the Ninth Wave -kokonaisuuden. Ninth Wave on tarina veden varaan joutuneesta tytöstä, ja unista, joita hän näkee myrskyävällä merellä. Before the dawnin versio kokonaisuudesta ei ihan vastaa levyversiota. Koko tarina alkaa ihan eri tavalla: levyn aloittaa monologi nimeltä Astronomer's call. Monologi esittelee astronomin, joka soittaa rannikkovartioon saatuaan hätäviestin uppoavasta laivasta. Monologi on kuin lempikirjaan löytynyt uusi luku. And dream of sheep johdattelee kuulijat laivan upotessa veden varaan joutuneen naisen ajatuksiin ja epäonnistuvaan yrityksen pysyä hereillä. Tarkat lukijat saattavat huomata, että puhuin aiemmin veden varaan joutuneesta tytöstä, nyt naisesta. Sanavalinta on tarkoituksellinen. Vuonna 1985 Katen ääni oli nuoren heleä, tyttömäinen, mutta vuoden 2014 versio on paljon matalampi ja aikuisempi. Kun tutut sanat "Little light shining/little light will guide them to me", kylmät väreet juoksivat pitkin selkää. Ensimmäisellä kuuntelukerralla valuin tässä kohdassa makaamaan lattialle ja kuuntelemaan. Huoneessani oli lähes pimeää. Paljon parempaa tapaa kuunnella toista näytöstä tuskin on. 

Jos And dream of sheep aiheutti kylmiä väreitä, niin Under ice se vasta saikin vapisemaan, puhumattakaan Waking the witchista. Jälkimmäistä tosin täytyy hieman moittia siitä, ettei saarnaajan ääni saa jähmettymään yhtä pahasti kauhusta kuin alkuperäinen versio. Sen sijaan tämän version outro on mainio. Watching them without her on jälleen ihan uutta, dialoginpätkä, jossa meressä ajelehtivan naisen poika ja aviomies (poika on muuten ihan oikeasti Katen poika Bertie!) keskustelevat. Dialogi on riipaiseva: "Mum's late..." Watching you without men jälkeen tulee vielä yksi uusi osa tarinaan: Little light. Kate käyttää koko voimansa värisyttäviin kauhunhuutoihin, joita pehmeä piano ja kuoron lempeät "Little light" -sanat rauhoittavat. Loppulevy on kyynelten (Jig of life!!) ja kylmien väreiden (Hello Earth!!) täyttämä matka kohti aamua, joka päättää pimeän ja painajaistentäyteisen yön. The Morning fog on yhtä helpottunut ja ilakoiva kuin Hounds of lovella. Yksi pieni muutos sanoissa tosin on: kun Kate luettelee, keitä kaikkia haluaa kertoa rakastavansa, vanhempien, veljien ja rakastetun joukossa on myös poika. Yleisö villiintyy ja minä tärisen ja hymyilen kyyneliä kasvoillani. 

Kolmas levy, kolmas näytös. 


Ihan alkuun tunnustus: en ole koskaan ihmeemmin pitänyt levystä Aerial ja varsinkin tuplaalbumin jälkimmäinen levy A Sky of honey on jäänyt aika vähälle kuuntelulle. Siksi epäilin, että A Sky of Honeyn sisältävä kolmas näytös ei onnistuisi liikuttamaan minua samalla tavalla kuin kaksi edellistä. Osittain olin oikeassa, mutta myös väärässä. Kun Predeluden ensinuotit kajahtavat ilmoille pehmeinä kyyhkysten kujerruksen seuraamana, kuuntelija tuntee ihollaan aurinkoisen, laiskan iltapäivän lämmön. Tunnelma on aivan erilainen kuin pimeässä yössä keskellä merta. Pienen Bertien ääni ihastelee lintujen laulua kuin levyversiollakin, mutta tällä kertaa lavalla on myös seitsemän vuotta vanhempi Bertie. Bertie on tarinan maalari, joka maalaa jatkuvasti muuttuvaa taivasta ja laulaa Painter's linkin. Iltapäivä kulkee iltaan ja Sunsetiin. Auringonlaskun värejä ja kaihoisaa tunnelmaa maalaavasta Sunsetista tuli ensikuuntelulla heti yksi suosikeistani. Biisin loppupuolella tapahtuva tunnelmanmuutos tuli täytenä yllätyksenä A Sky of honeyn vieraudesta johtuen. Aerial talin sirkutukset ja kujerrukset kuljettavat päivän Somewhere in betweeniin, josta siirrytään ihan uuteen osaan tarinaa: Tawny moon, jonka laulaa maalari eli Bertie. On kiva kuulla Bertien ääntä kunnolla, koska hänenkin äänensä on hieman madaltunut Snowflakesta :D Yö laskeutuu Nocturnen myötä. Kuulijoille kuvaillaan kesäöistä kuutamouintia. Jännittävä yksityskohta on, että Kate ujuttaa mukaan Waking the witchista tutun "Help me blackbird/there's a stone around my leg" -osan. Olen melko varma, ettei tätä ole alkuperäisessä versiossa, mutta en ole ihan varma asiasta. Lopulta aurinko nousee. Aerialin uskomaton kitarasoolo, Katen nauru ja halu nousta katolle lintujen kanssa. Matka päättyy auringonvaloon ja lintujen riemuitsemiseen. 

Ensimmäisenä encorena kuullaan Among angels. Rauhallisen kaunis ja lohdullinen laulu palauttaa maan pinnalle A Sky of honeyn tunnelmista, mutta tekee sen ystävällisesti ja turvallisesti. Koko uskomattoman show'n päättää upea Cloudbusting. Tuttujen jousien pärähtäessä soimaan yleisö villiintyy, ja tämä kuuntelija itkee, jälleen. Upea tarina luo hienon lopetuksen kokonaisuudelle, joka on kaikin puolin täydellinen. "We're cloudbusting, daddy!" 

Tämä postaus on roikkunut luonnoksissa yli kolme kuukautta, kun olen yrittänyt saada ajatuksiani jäsenneltyä. Before the dawn on tiivistetysti upea levy. Katen madaltunut ääni kuulostaa uskomattoman hyvältä. Mielenkiintoista on se, että liveversiot Lilysta ja Top of the citysta kuulostavat paremmalta kuin Director's Cut -levyllä muutaman vuoden takaa. Myös A Sky of honey -kokonaisuus nappaa paljon paremmin kuin levyversio. Isoin ongelma A Sky of honeyssa on mielestäni ollut sen juonettomuus verrattuna Ninth Waveen. Ninth Wavessa on selkeä tarina, mutta A Sky of honey vain seuraa päivän kulkua. Nyt huomaan, että vaikkei A Sky of honeyn tarina ole sen ihmeellisempi, sen kiireetön tunnelmanluonti on upeaa ja onnistuu luomaan yhtä vahvoja mielikuvia kuin Ninth Wave. Tulen varmaan ikuisesti suremaan, etten päässyt katsomaan esitystä Lontooseen, varsinkin kun DVD:tä ei aiota julkaista. Levy kuitenkin tuo lohtua, ja onhan netistä mahdollista kaivella kuvauksia visuaalisesta puolesta. Ja kuten Kate Bush BBC:n haastattelusta totesi, tämä ei ole piste hänen uralleen, enemmänkin iso pilkku. Kenties saamme joskus ihan uutta musiikkia, ja hyvää kannattaa odottaa. Vaikkapa sitten se 10 vuotta.

Kiitos Kate Bush melodioista, sanoista, olemassaolosta. Bertietä hieman mukaillen: "Lovely, lovely, lovely, lovely Cathy."  

torstai 16. maaliskuuta 2017

Olla teflonin päällystämä vai alati mustelmilla

Otsikko: Vapaudesta (Kerkko Koskinen kollektiivi). Tällä hetkellä jälkimmäistä, kiitos peilijääkelin.

Pariin viime viikkoon on mahtunut:

• aikaisia herätyksiä ja älytöntä väsymystä. 

• hirveä kasa läksyjä. 

• ruosteista ranskaa. 

• neljä kaatumista yhden koulumatkan aikana ja monta läheltä piti -tilannetta. Nyt olen mustelmilla. 

• väsymyksestä johtuneita hysteerisiä naurukohtauksia, varsinkin ranskassa ja matikassa. 

• Ed Sheerania (en myönnä), Haloo Helsinkiä! ja Autoheartia. 

• todennäköisyyslaskentaa. 

• voitettu Alias-peli. 

• kaupassa naistenpäivänä asiakkaille lahjoitetut ruusut.



• rytmikapuloilla soittaminen musiikintunnilla (en ole aikoihin ollut niin liekeissä mistään!)

Moulin rouge! 

• ihania ihmisiä ja jännittäviä kohtaamisia. 

• ihan liian monta persoonallisuustestiä. 

• hyvä yritys saada Before the dawn -arvostelu valmiiksi. (Spoiler alert, ei onnistunut.)

• ehkä elämäni ensimmäinen onnistunut pikanuttura, joka oikeasti näytti hyvältä eikä kuolleelta rotalta. 

• kuorossa laulettu Ultra bran Kirjoituksia, joka on ehkä tärkein biisi kyseiseltä bändiltä. 

• kouluhiihtoa ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen. Lisää mustelmia, hip hei! 

• suunnitelmia tulevaisuudelle, jotka ovat vielä erittäin avoimia, mutta tuntuvat kivoilta. 

"Hiukset sekoittuvat karvamattoon. Vapisuttaa, haukkoo henkeä. Sormet liikkuu yhä, samoin varpaat. On elossa. [...] Ojensi käden ja toivoi. Kuunteli levyn neljästi ympäri. Sisäänhengitys, uloshengitys. Keuhkot toimii, sydän lyö. Ollaan yhä elossa."  (tajunnanvirtaa, 12.3.2017)