torstai 2. heinäkuuta 2020

Kesäkuun luetut 2020

Kesäkuussa 2020 luin 13 kirjaa (2800 sivua, 10h 8min), joista kuusi oli spefiä, kaksi nonfictionia, yksi runoja, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja viisi uusintaaa.

Atwood, Margaret: Orjattaresi (Orjattaresi #1) 396 s. 
Nousiainen, Miika: Vadelmavenepakolainen 270 s. 
Gabler, Neal: Walt Disney − Amerikkalaisuuden ikoni 661 s. + liitteet
Meresmaa, J.S.: Dodo 157 s. 
Wiggin, Kate Douglas: Villiruusu 199 s. [U] 
Söderholm, Emma Sofianna: Edes hetken elossa 131 s. 
Tabermann, Tommy: Maa − runoja matkalle epätoivon tuolle puolen 69 s. 
Banks, Lynne Reid: Intiaani lipastossa 181 s. [U]
Enoranta, Siiri: Kesämyrsky 285 s. 
Marck, Mary: Luokan ikävin tyttö 190 s. [U]
Rowling, J. K.: Harry Potter and the chamber of secrets (Harry Potter #2) 10h 8min [K] [U]
Mikkola, Marja-Leena: Ovi toiseen maailmaan 172 s. [U]
Poukka, Petteri: Seppo − hyvän mielen konsultti 116 s.

kotimaisia: 8
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 5
omasta hyllystä: 5
kirjastosta: 2
muualta: 6

Kuukauden aloitin feministisellä klassikkodystopialla. Orjattaresi on ollut pitkään lukulistallani, ja nyt sain viimein aikaiseksi tarttua siihen. Ääriuskonnolliset fundamentalistit ovat kaapanneet vallan Yhdysvalloissa, ja valtion nimi on nykyään Gilead. Lisääntymiskykyisiä naisia on jäljellä enää muutamia kourallisia, ja heidät on alistettu yläluokan synnytyskoneiksi. Heillä ei ole mitään ihmisarvoa, ei edes omaa nimeä, vaan heitä kutsutaan kulloisenkin omistajansa nimellä. Tarinan päähenkilönkään oikea nimi ei koskaan selviä, mutta häntä kutsutaan Frediläiseksi. Orjattaresi on synkkä ja ahdistava kirja, jossa on pelottavan paljon ajankohtaisia aineksia. Kuitenkin tapa, jolla tarina kerrotaan, on todella koukuttava, ja ahmin kirjan melkoista vauhtia. Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi liian rankkaa luettavaa aiheensa puolesta, mutta vaikka olisi valehtelua sanoa, että lukeminen oli aina helppoa, arvostin todella paljon sitä, että väkivallalla ei mässäilty turhaan. Lukijalle tuli naisten huono asema selville ilman sitä. Synkkyydestä huolimatta tarinassa on toivonkipinä. Se on melko pieni, mutta se on kuitenkin olemassa. Se tuntuu tärkeältä. Joissain lukemissani arvioissa sanottiin, että fundamentalistien nopea valtaannousu tuntuu epäuskottavalta. Kenties näin onkin, mutta samalla mietin, että suuretkin muutokset voivat tulla nopeasti. Ehkä kirjan kuvaama lähes yhdessä yössä tapahtuva vallanvaihto ei ole 100% uskottava, mutta vähemmän kärjistetysti samankaltainen tapahtumaketju saattaa hyvin olla mahdollinen. Kirjan lopussa jäljelle jää paljon kysymyksiä, mutta vaikka Atwood onkin kirjoittanut tarinalle myöhemmin Testamentit-nimisen jatko-osan, en ole varma, tahdonko lukea sitä. Toisaalta olisi kiinnostavaa tietää lisää Gileadin taustoista, joten en pidä sen lukemista täysin mahdottomana ajatuksena. 

Mikko Virtanen on hyvin tavallinen suomalainen mies, mutta ei kuitenkaan. Hän nimittäin tahtoo olla ruotsalainen, tavallinen, onnellinen ruotsalainen perheenisä. Hän on jo lapsesta asti kokenut olevansa väärän maan kansalainen. Kun tilaisuus ruotsalaiseksi muuttumiseen tarjoutuu, tarttuu Mikko siihen ilman suurempia epäröintejä, vaikka se vaatii lainvastaisia tekoja. Ikään kuin päiväkirjamerkintöinä kerrottu Vadelmavenepakolainen on idealtaan aivan loistava. Nauroin useamman kerran ääneen, kun Mikko kuvaili, kuinka hän parhaansa mukaan eli ruotsalaista elämää Suomessa. Kirja oli parhaimmillaan silloin, kun Mikon ruotsalaisuushaaveet ja niiden toteuttaminen lähtevät aivan todella absurdeille ylikierroksille, silloinkin tätä lukijaa nauratti makeasti. Aivan täydellinen kirja ei kuitenkaan ollut. Mikko kutsuu itseään kansalaisuustransvestiitiksi, mutta käyttää sen kanssa ristiin myös transsukupuolisuutta (kaksi täysin eri asiaa!) ja kaiken lisäksi vielä synonyyminä tilalleen transihmisiä halventavaa nimitystä, useaan kertaan. Myös tapa, jolla vakavaa masennusta ja itsemurhaa käsitellään, sai minut miettimään, onko tällainen käsittelytapa ok edes tällaisen kirjan kontekstissa. Pakka ehkä vähän hajoaa muutenkin loppua kohden. Harmi sinänsä, alkuasetelma on niin herkullinen, että pelkästään sen perusteella olisi voinut antaa kirjalle viisi tähteä. Katsoin myös kirjaan perustuvan elokuvan, kun se sattui Yle areenassa olemaan. Elokuva meni joihinkin aivan omiin sfääreihinsä, enkä siitä sitten sen kummemmin välittänyt. Vaikka se vältti kirjan isoimmat ongelmat omalla kohdallani, se ei tavoittanut kirjan absurdin överiä tunnelmaa, joten suosittelen mieluummin kirjaa. 

Disneyn elokuvat ovat suuri osa (minunkin) lapsuuttani, ja vaikka en suhtaudu aiheeseen enää yhtä intohimoisesti kuin joskus vähän nuorempana, olen edelleen todella kiinnostunut siitä, mitä studio tekee. Walt Disneyn järkälemäinen elämäkerta tuntui siis hyvältä valinnalta, sillä mikäs sen kiinnostavampaa, kuin lukea miehestä, jonka ideoista ja visioista koko jättimäinen (nykyisin ehkä vähän liiankin suuri) animaatiostudio sai alkunsa? No, olin jokseenkin väärässä. Jotain kertoo ehkä se, että luin kirjaa lähes kolme kuukautta. (Toki kirja on paksu, mutta kuitenkin.) Tajusin nimittäin jossain vaiheessa kirjaa lukiessani, että oikeastaan minua kiinnostaisi enemmän animaatioiden teon historia kuin varsinaisesti Walt Disney henkilönä. Tämä oivallus oli melkein harmittava, sillä Gabler on päässyt ensimmäisenä (populaarina) tutkijana käsiksi Disneyn studion ja hänen henkilökohtaisiin arkistoihinsa, minkä vuoksi kirjassa on todella paljon sellaista tietoa, jota ei ole aiemmin ollut saatavilla. Kuitenkin kirjassa suuren osan vie erilaisten sopimusten tekemisen ja sisällön selostus ja pitkiä pätkiä, joissa puhutaan vain siitä, millaiset rahat animaatiobisneksessä liikkuivat. Sen sijaan jonkun elokuvan ilmestyminen saatetaan mainita vain sivulauseessa, oikeastaan ainoat elokuvat, joiden tekoprosessit saavat kunnolla sivuja ovat Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Fantasia. Näistä animaatio-osuuksista nautin: oli kiinnostvaa lukea, miten animaatiota tehtiin 1930-luvulla ja myöhemmin, millaisia ideoita hyllytettiin ja millainen prosessi oli. Jopa Walt itse jää kirjassa välillä sivuun pitkien talous- ja sopimusselostusten tieltä, osittain toki varmaan siksi, että hänellä ei ollut studion ulkopuolista elämää juurikaan. Pidin kirjassa kuitenkin siitä, että vaikka Waltia usein ylistetään hänen mielikuvituksensa ja sinnikkyytensä ansiosta, hänelle ei piirretä sädekehää. 1920-luvulla animaattorit lakkoilivat, mikä oli Waltille kuin henkilökohtainen loukkaus, mistä johtuen hän teki monia huonoja päätöksiä. Hän ei todellakaan ollut ihminen, jonka kanssa oli helppo työskennellä, eikä kirja onneksi edes yritä väittää niin. Kirjan luettua on tietenkin myös pakko arvostaa sitä, miten Disneyn kaltainen imperiumi on lähtenyt rahapulaisesta animaatiostudiosta, joka on sijainnut milloin missäkin pihavajassa. Walt Disneyn tarina on todellinen amerikkalainen unelma, olkoonkin, että unelmilla on välillä karujakin kääntöpuolia (esimerkiksi Waltin suhde vanhempiinsa). Tämä ei vain ollut minun kirjani. Jos joku sattuu tietämään jonkun (hyvän) Disneyn animaatioiden historiaan keskittyvän tietokirjan, saa vinkata!

J.S. Meresmaan ensimmäinen säeromaani Dodo on myös ensimmäinen spefielementeillä maustettu säeromaani, jonka olen lukenut. (Eipä sellaisia taida tosin kauheasti olla saatavilla muutenkaan, ainakaan suomeksi!) Dodo kertoo Iinasta, jonka olisi saatava ysiluokan numeroita korotettua, jotta hän pääsisi lukioon. Asiaa vaikeuttaa kuitenkin poikaystävä Tuukan vaikea masennus, minkä lisäksi Iinan aikaa vie louhokselta löytynyt outo lemmikki, jota hän kutsuu dodoksi. Kun äiti lähettää Iinan tämän isän luo kesäksi, joutuu Iina jättämään dodon Tuukan ja ystävänsä Saran hoidettavaksi. Dodossa on todella paljon painavia teemoja masennuksesta luonnonsuojeluun ja seksuaalisuudesta vanhemman alkoholismiin, mutta säemuoto tekee siitä kaikin puolin kevyemmän. Jos kirja olisi kerrottu perinteisessä proosamuodossa, siitä olisi tullut helposti hyvin raskas. Ikävä kyllä odotukseni teosta kohtaan olivat nousseet kohtuuttoman korkeiksi, joten kirja oli minulle pienoinen pettymys, vaikka ei se missään nimessä huono ollutkaan. Koska teemoja on paljon, jää osan käsittely melko pintapuoliseksi: esimerkiksi Iinan ja tämän isän suhdetta olisin toivonut käsiteltävän enemmän. Kirja on kuitenkin ihanan kesäinen, huiman vimmainen ja kaunis. Pidin myös erityisesti Iinan ihastuspohdintojen lopputuloksesta, se on harvinainen ratkaisu jopa YA-kirjallisuudessa <3 Lisää spefisäeromaaneja, kiitos!

Päätin luopua muutamasta kirjasta kirjahyllystäni, mutta koska en halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä, päätin lukea mahdolliset poistokirjat uudelleen. Ensimmäisenä vuorossa oli Kate Douglas Wigginin tyttökirja Villiruusu, jonka olin lukenut vain kerran aikaisemmin. Kirja oli tarttunut antikvariaatista mukaani joskus ala-asteen loppupuolella, sillä kansi oli mielestäni tuolloin aivan ihastuttava. Kirja kertoo Rebekka-tytöstä, joka saapuu vanhapiikatätiensä luo kasvatettavaksi. Kirja on hyvin perinteinen tyttökirja: se kertoo Rebekan kasvusta 11-vuotiaasta aikuisuuden kynnykselle. Rebekka muistuttaa luonteeltaan hämmästyttävän paljon Montgomeryn Annaa, mutta vanhapiikatädit, joista toinen on ilkeä ja toinen ymmärtäväinen, tuovat mieleen Runotytön. (Rebekka tosin ei ole orpo, ja hänellä on laaja sisaruskatras.) Hämmästyinkin, kun minulle selvisi, että Villiruusu on julkaistu vuosia ennen Annan nuoruusvuosia! Siitä huolimatta vertasin Rebekan tarinaa väkisinkin Montgomeryn teoksiin. Vaikka teoksissa on paljon samaa, ovat Montgomeryn henkilöt sivuhenkilöitä myöten mieleenjääviä ja mielenkiintoisia henkilöitä. Villiruusussa jopa Rebekka tuntui välillä todella ohuelta ja paperiselta. Myös kirjan kylmän Miranda-tädin muutos ei tunnu uskottavalta, kun taas Runotyttö-Emilian Elisabeth-täti kasvaa itsekin ja kehittyy jo sarjan ensimmäisen kirjan aikana. Koin ongelmalliseksi myös Adam Laddin hahmon: kyseinen hahmo on noin kolmekymppinen mies, joka kiinnostuu Rebekasta jo lapsena. Kun Rebekka on valmistunut koulusta, Ladd juttelee erään Rebekan opettajan kanssa Rebekan tulevaisuudesta, ja toteaa, että Rebekan ei pidä enää opiskella tai työskennellä, ja on omasta mielestä oikeassa, koska kuulemma tuntee Rebekan sydämen. Tästä tuli vähintäänkin epämukava olo, vaikka "romanssi" Rebekan ja Laddin välillä ei sinänsä (onneksi) kirjassa etenekään. Runotytöissä sentään lukijalle tehdään selväksi, että Pönttöselällä ei ole aivan puhtaat jauhot pussissa! Monessa kohdassa tuntuu siltä, että kiinnostavia ja Rebekan kasvun kannalta tärkeitä kohtia ohitetaan olankohautuksella. Villiruusu oli ihan viihdyttävä ja nopealukuinen kesäkirja, mutta paljon parempiakin tyttökirjoja on olemassa. Kansi on kyllä todella kaunis edelleen!

Kuten Neonkaupungin kohdalla, myös Edes hetken elossa -romaania odotin kiinnostuksella juuri siksi, että olin lukenut kirjailijan blogia pitkään ja seurannut käsikirjoituksen matkaa pöytälaatikosta kansien väliin jo vuosia. Edes hetken elossa kertoo abivuotta käyvästä Elsistä, jonka perheessä ongelmia riittää: äiti on jättänyt perheen vuosia sitten, isällä on mielenterveysongelmia ja isoveli Topias on teillä tietymättömillä. Topiasta etsiessään Elsi päätyy Korson huumepiireihin, eikä mene kauaakaan, kun hän itsekin pakenee pahaa oloaan huumeisiin. Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole mikään kevyt tai helppo tarina. Osasin odottaa rankkaa tarinaa, mutta varsinkin eräs loppupuolen käänne tuntui vähän turhankin julmalta, vaikka sitä olisi varmaan pitänyt osata odottaa. Tarina ei kuitenkaan tuntunut överiksi vedetyltä tai epärealistiselta, muutamia kohtia lukuun ottamatta. (Esimerkiksi Elsi tarttuu tarjottuihin huumeisiin suhteellisen pienen harkinnan jälkeen, mikä ei tuntunut kovin uskottavalta hahmon ajatuksiin nähden.) Tarina kuitenkin eteni omaan makuuni vähän liian nopeatempoisesti, eikä koruton kielikään ollut aivan oman makuni mukaista. Toisaalta tällaiseen tarinaan ei olisi kieleksi sopinutkaan mikään kiemurainen krumeluuri, vaan raa'an toteava, joten siinä tapauksessa tyyli on oikea, vaikka se minuun ei uponnutkaan. Myös Taten hahmo jäi vähän mysteeriseksi: kuka koko tyyppi lopulta oli? Vaikka kirjassa uidaan välillä todella syvissä vesissä, toivonkipinä on olemassa, mikä kevensi lukukokemusta tarpeellisesti. Silti kirjan loppuun saatuani minun oli pakko istua jonkin aikaa vain tuijottamassa tyhjyyteen ja järjestellä ajatuksiani. Itse pääsin maailmasta eroon viimeisen sivun jälkeen, mutta joillekin, monille, se on täyttä todellisuutta ja arkea. Todella hyvä esikoisteos joka tapauksessa! Tämä sai muuten kunnian olla ensimmäinen koskaan kokonaan lukemani e-kirja!

Maa oli viimeinen vielä lukematon osa Tommy Tabermannin tästä nimenomaisesta julkaisusarjasta, ja täytyypä todeta, että se oli näistä neljästä kaikista paras! Todella monet runot puhuttelivat minua juuri tässä elämäntilanteessa. Toki kokoelmaan mahtuu joitakin hutejakin, mutta suurin osa runoista on todella hienoja ja vaikuttavia. Kokoelmassa on myös eräs suursuosikkini mukana, todennäköisesti kirjalle alaotsikonkin inspiroinut Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen. Perheen kirjahyllystä löytyy vielä pari Tabermannin kokoelmaa, katsotaan, luenko ne vielä kesän aikana vai vasta joskus myöhemmin.

Intiaani lipastossa oli niin ikään uudelleen luettava mahdollinen poistokirja. Toisin kuin Villiruususta, tästä muistin pitäneeni ala-asteikäisenä yllättävän paljon. Kirja kertoo Omri-pojasta, joka saa syntymäpäivälahjaksi muovi-intiaanin ja vanhan kaapin, johon sopii äidin kätköistä löytyvä avain. Hetken mielijohteesta Omri lukitsee intiaanin kaappiin, minkä seurauksena intiaani muuttuukin eläväksi. Pieneksi Häräksi esittäytyvä intiaani aiheuttaa Omrille sekä ongelmia että iloa. Intiaani lipastossa on viihdyttävä ja vauhdikas lastenkirja, ja lukiessani tajusin kyllä, miksi olin viihtynyt sen parissa niin hyvin. Jotkut tapahtumat nostivat myös vähän isomman lukijan sykettä, ja vaikka muistinkin, kuinka kirja päättyy, se oli kuitenkin hieman haikea kokemus (tämä tunnereaktio oli tosin laimennut, muistan ensimmäisellä lukukerralla itkeneeni melkein silmät päästäni). Kuitenkin kirja oli selvästi vanhentunut, eikä kovinkaan nätisti: intiaanikuvaukset ovat melko stereotyyppisiä. Vaikka Pieni Härkä pitääkin tiukasti kiinni siitä, mitä hänen heimonsa tekee ja ei tee, Omri kuitenkin monesti jättää kuuntelematta häntä ja toimii omien stereotypiodensa mukaan. Koska Pieni Härkä on Omrin armoilla, ei hänen auta kuin alistua. Naishahmot ovat myös melkoisen tylsiä ja yksipuolisia: ainoa, joka ei ole Omrin äiti tai opettaja, tulee mukaan vasta aivan loppumetreillä, eikä sano montakaan sanaa. Sen sijaan hän on kaunis ja hoivaava, ja sehän on ainoa asia, mitä naiselta halutaan, eikös vain? Pidän kyllä kirjan ideasta, ja joistakin Omrin pohdinnoista, mutta kokonaisuus tuntuu vähän ummehtuneelta. Goodreadsista muuten selvisi, että tämä on neliosainen sarja. Seuraavia osia ei ilmeisesti ole suomennettu.

Siiri Enorannan Kesämyrskyn ostin jo aiemmin keväällä, melkein heti sen ilmestyttyä, mutta säästelin sitä kesäkuuhun asti. Minun ei tarvinnut lukea kirjaa kovin pitkälle, kun tiesin jo, että tämä kirja on ehdottamasti Enorannan sitä vähän parempaa tuotantoa. (Mielestäni Enorannan tuotannon voi jakaa karkeasti kahteen: erittäin hyvät ja vähän sitäkin paremmat.) Kesämyrskyn päähenkilö on nuori Andrew, joka pääsee psykiatri-isänsä mukaan maalle rikkaan Royn perheen kartanoon. Andrew on salaa ihastunut perheen poikaan Joshiin, joka johtaa Nokisiipien jengiä. Joshin pikkusisko Penelope on todistanut raakaa murhaa, ja koko kartanon väki on kulkee varpaillaan tytön vuoksi. Rakastuin kirjan miljööseen! Vaihtoehtohistoriallisessa Englannissa ylimystö kulkee erilaisilla lentureilla, jotka käyttävät polttoaineenaan salaperäistä indigoa, ja maaseutukartanoissa eletään 1920-lukua muistuttavaa hulppeaa elämää juhlineen. Juuri mikään ei Royn kartanossa ole sitä, miltä näyttää, eivätkä kaikki hahmot puhu totta toisilleen, toiset eivät myönnä totuutta itselleenkään. Salaisuuksien verkko paljastuu lukijalle pala kerrallaan, ja jouduinkin välillä pohtimaan, että halusinko ahmia kirjaa sivukaupalla, vai säästellä lukunautintoa ja lukea sitä pienissä osissa. Enorannan kieli on jälleen kerran uskomatonta, ja lukeminen oli siksikin äärimmäisen nautinnollista. Täytyy tosin myöntää, että hoksasin erään tärkeän asian olevan valetta jo melko alkuvaiheessa kirjaa, mutta varsinainen totuus yllätti, osittain siksi, että hahmo, joka asiaan liittyi, ei mielestäni käyttäytynyt sillä tavalla kuin hänen olisi tuollaisessa tilanteessa pitänyt. Teki melkein mieli lukea kirja saman tien uudelleen ja katsoa, huomaisiko hänen käytöksessään jotain vihjeitä, kun tietää loppuratkaisun. Joka tapauksessa, Kesämyrsky on ehdottomasti parhaita kirjoja, joita olen tänä vuonna lukenut! Kirja on myös esteettisesti todella miellyttävä. Kun avasin kirjan paketistaan, voihkaisin ääneen pelkästään siksi, että kirja oli aivan upean näköinen.

Luokan ikävin tyttö oli myös poistolistalla ja siksi luin sen uudelleen. Tämänkin olin lukenut vain kerran aikaisemmin. Mary Marckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pitkään, mutta en ole lukenut kuin tämän. Romaanin päähenkilö on Liisa, joka pitää itseään tylsänä ja harmaana ihmisenä, joka ei koskaan tule pääsemään "intresanttien" luokkatovereidensa seuraan. Sattuman kautta eräs luokan "intresanteimmista" ihmisitä, Nella, tutustuu häneen ja tytöt ystävystyvät. He perustavat salaisen yhdistyksen, johon he ottavat mukaan muutaman tuntemansa pojan. Kirjassa on todella paljon viehättävää kuvausta 1920-luvun helsinkiläisestä kouluelämästä: nuoret pitävät syntymäpäiväjuhlia, retkeilevät lähiseuduilla ja käyvät Fazerilla syömässä leivoksia. (Tähän väliin on pakko kertoa yksi lapsuuteni unelma: Anni Swanin Iris rukka -kirjassa henkilöt käyvät Fazerilla syömässä leivoksia, ja kirja sai kyseisen tapahtuman kuulostamaan niin elegantilta ja upealta, että unelmoin itsekin joskus samasta :D Olin yläasteella, kun jollain Helsingin reissulla kävimme Fazerin kahvilassa. Kokemus ei ollut ehkä yhtä upea ja uskomaton kuin olin odottanut, mutta silti yhä edelleen pelkkä ajatus Fazerin kahvilasta on jotenkin viehättävä :D) Kirja ei kuitenkaan onnistu lumoamaan sillä tavalla kuin olin odottanut, mikä johtuu varmaan osittain siitä, että henkilöt, varsinkin  Nella ja Anto, ovat todella rasittavia tyyppejä. En myöskään pitänyt siitä, että henkilöt haukkuivat jatkuvasti tyttöjä ja sivistystä. Ehkä tämä on ollut kirjan ilmestymisajankohtana hyvin rohkeaa ja erilaista, mutta nykylukijalle jäi vähän ikävä ja ärtynyt olo. Toisaalta pidin todella paljon siitä, että kirjassa tyttöjen ja poikien välillä on tosiaan pelkkää ystävyyttä, eikä romanssia yritetä väkisin tunkea mukaan. Toki pidän romansseista, mutta virkistävää, kun on välillä jotain muutakin! Ehkä voisin lukea jotain muitakin Mary Marckin kirjoja, sillä koululaiskuvaus oli tässä sen verran hauskaa. Jospa ne uppoaisivat minuun paremmin kuin Luokan ikävin tyttö! (Kirjan nimi on kyllä hauska ja jokseenkin samaistuttava :D)

Minua on jo pitkään kiinnostanut lukea loputkin Potterit englanniksi (Viisasten kiven luin alkukielellä vuonna 2015), mutta myös äänikirjamuoto on kiinnostanut, sillä sarjan lukee englanniksi ihanaakin ihanampi Stephen Fry. Salaisuuksien kammiosta ei tarvitse ehkä kirjana puhua sen enempää: kirja ei ole suosikkini sarjasta, mutta siinä on kuitenkin hetkensä, ja nautin ensimmäisten osien lastenkirjamaisuudesta kovasti. Sen sijaan äänikirjakokemuksesta voisin sanoa muutaman sanan. Ensinäkin Stephen Fry lukee kirjaa ihanasti. Hänen äänensä sopii tällaiseen kirjaan täydellisesti! (Noh, jos ollaan rehellisiä, voisin kuunnella hänen lukevan vaikka puhelinluetteloa.) En kaipaa äänikirjoihin mitään kuunnelmamaisia erikoisefektejä, mutta tässä muutamat, harkitut efektit toimivat mainiosti: räyhääjän huuto kaikuu ja Harryn kuulemat kuiskaukset kuulostavat oikeasti vaarallisilta ja pelottavilta. Pelkäsin aluksi, ettei keskittymiskykyni ja/tai kielitaitoni riittäisi kirjan kuuntelemiseen, mutta melko nopeasti huomasin, että koska olen lukenut suomenkielisen kirjan monta kertaa, ei minun tarvinnut kauheasti ponnistella ymmärtääkseni, mitä kirjassa tapahtui. Sen tosin huomasin, että jos ajatus yhtään harhautuu, on kirjaan vaikempi päästä takaisin sisään kuin suomenkieliseen. Silti kyseessä oli todella hauska kokemus, ja kuuntelinkin kirjaa usein parikin tuntia kerralla.

Tähän väliin on tietenkin katsottava elefanttia huoneessa ja puhuttava pieni hetki J. K. Rowlingista itsestään. Hän twiittasi kesäkuussa törkeän transfobisia kommentteja, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän teki niin. Tuntui äkkiä todella väärältä lukea Potteria ja nauttia siitä, varsinkin, kun kuuntelin äänikirjaa, josta ilmesesti menee kuitenkin jotain rahoja kirjailijalle itselleen. Se, että lapsuuden ja nuoruuden idoli osoittautuu suvaitsemattomaksi ihmishirviöksi, on todella kova pala, ja voin vain kuvitella, miltä tuntuu olla trans-taustainen tai muunsukupuolinen Potter-fani tässä tilanteessa. Pottereissa on ehkä omat ongelmansa, mutta ne ovat kuitenkin tärkeä osa lapsuuttani. Rowling on luonut upean fantasiamaailman, enkä voi kuin ihailla tapaa, jolla hän saa seitsemänosaisen kirjasarjan pysymään kasassa loppuun asti. Tämä ei kuitenkaan riitä puolustukseksi sille, mitä hän on sanonut ja tehnyt. Tuskin tulen luopumaan Pottereiden lukemisesta jatkossakaan, mutta pyrin siihen, että en tukisi Rowlingia enää millään tavalla, sillä hän ei ansaitse minun rahojani, henkisestä tuesta nyt puhumattakaan.
Toivon, että kukaan lukijani ei kannata Rowlingia hänen vaarallisissa, julmissa ja typerissä "mielipiteissään". Jos näin kuitenkin on, olet vapaa lähtemään lukijajoukosta. Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys, ja transihmisillä on yhtä suuri oikeus elää ja olla rauhassa kuin cis-sukupuolisillakin. Pyrin parhaani mukaan pitämään blogini turvallisena tilana kaikille ihmisille, eikä Lasisipuliin siten mahdu transfobia (tai mikään muukaan ihmisoikeuksia halventava "aate"). (Toki jokainen tekee virheitä, mutta parhaani yritän! Jos kuitenkin huomaat, että olen jotenkin kammottavan epäkorrekti tai sanon jotain typerää, kerro siitä. Korjaan asian!)

Ovi toiseen maailmaan oli viimeinen poistopinoni kirjoista. Tämän muistelen olleen ala-asteaikojeni suuri suosikki, ja pidinkin tästä yllättävän paljon edelleen! Kirja kertoo tähtitieteestä kiinnostuneesta Teemu-pojasta, joka on pihapiirinsä suosituin lapsenvahti, vaikka joutuukin sen vuoksi kiusaamisen kohteeksi. Joulun ja uuden vuoden välipäivinä hän on lupautunut kastelemaan naapurin fysiikan opiskelijan kasveja, mutta törmää asunnossa kummalliseen Barbara-tyttöön. Pian paljastuu, että Barbara on tullut toisesta maailmasta ja tarvitsee kipeästi Teemun apua. Tämä on kaikin puolin viihdyttävä lasten fantasiakirja! Noh, ehkä tämä ei iskenyt yhtä lujaa kuin aikoinaan pikku-Celelle, mutta kyllä minä viihdyin edelleenkin. Tykkäsin todella paljon Teemusta, sillä hän on todella hyvä hahmo, ja lapsenvahtiharrastuksineen vähän erilainen poikahahmo, mihin kirjallisuudessa useimmiten törmää. Niin paljon kuin Teemusta pidinkin, huomasin, että kirja olisi ehkä toiminut paremmin, jos Barbara olisi ollut päähenkilö. Nyt nimittäin Barbaran maailma jää vähän sekavaksi ja lukijalla on enemmän kysymyksiä kuin mihin saadaan vastaus. Toisaalta Teemun kasvutarina on kiva, mutta koska Barbaran maailma on todella kiehtova, olisin toivonut kirjan keskittyvän enemmän siihen, varsinkin, kun toinen maailma mainitaan jo kirjan nimessä. Nyt se jää vähän sivumausteeksi Teemun kasvutarinassa. Tämä onkin ainoa kirja poistopinostani, joka sai hyllyyni jäädä.

Somessa julkisuuteen ponnahtaneen Seppo-koiran kirja kulkeutui meille kirjastosta, ja koska se ei kovin paksu teos ollut, päätin sen itsekin lukaista, vaikka suhtauduinkin hieman skeptisesti kirjaan, josta olin kuullut vähän nihkeitä kommentteja. Kirjassa on paljon kuvia ja kertomuksia Sepon seikkailuista. Vähän mietin lukiessani, että onko eettistä, että koiraa käytetään näin kaupallisiin tarkoituksiin, mutta kirja mainitsee useamman kerran, että esimerkiksi kaupallisissa yhteistöissä mennään Sepon ehdoilla ja yhteistyökumppanit valitaan tarkkaan. Myös se, miten paljon Seppo tekee vapaaehtoistyötä, on kunnioitettavaa. Mietin kuitenkin myös sitä, että eihän Sepon omistaja ("iskä", kuten sekä Seppo että kirjailija itse toteaa) voi tietää, onko koira oikeasti "loistotuulella" vai ei. Uskon kuitenkin, että sheltistä pidetään hyvää huolta, ja ainakin kirjasta välittyy se, että Seppo on omistajalleen todella tärkeä kaveri. Ihan söpö kirja, mutta ei nyt mikään kirjallisuuden merkkiteos. Kyllähän sen nyt lukaisi, eikä tästä nyt pahalle mielelle tullut :)


Kollaasin tekemisessä oli todella paljon teknisiä ongelmia, joten tästä nyt puuttuu kuva Salaisuuksien kammiosta. Kun huomasin asian, olin jo niin turhautunut koko hommaan, että päätin, että mennään tällä nyt. 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Seppo − hyvän mielen konsultti
11. Vaihtoehtohistoria: Kesämyrsky
27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani: Dodo
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Edes hetken elossa

Kesäkuu tuntui yhtä aikaa todella pitkältä (tuntuu, että kuukauden ensimmäisten kirjojen lukemisesta olisi todella pitkä aika) mutta samalla päivät hujahtivat ohi tuosta noin vain (miten ihmeessä nyt voi olla jo heinäkuu??). Kesäkuussa jatkoin elämääni suhteellisen samalla tavalla kuin jo aiemmin keväällä: vietin päiväni lukien kirjoja, auton ajamista harjoitellen ja stressaten, Great British Bake-Offia katsellen... Lisäksi kirjoitin DVR:aa eteenpäin ja yhden novellin, jonka julkaisin juhannuksena blogissakin. Näin jopa paria kaveria ensimmäistä kertaa talven jälkeen, joten tuskin kyseessä oli aivan todella huono kuukausi :) Talviturkinkin kävin viskaamassa lampeen. 30 asteen helteet olivat vähän liikaa, mutta nyt kun täällä on satanut monta päivää putkeen, sitä aivan toivoo, että elohopea edes hipoisi hellerajaa. (Jo se on kumma kun mikään kelpaa :D)

Kuten jo tästä postauksesta kävi ilmi, olen luopumassa muutamista kirjoistani, joten muistutan vielä siitä! Kaikki kirjat ovat yhä vapaana, joten kannattaa nyt käydä tutkimassa, josko joku niistä kiinnostaisi vaikkapa kevyeksi kesäkirjaksi. Käy kurkkaamassa tästä postauksesta yksityiskohdat :)



Olavi Uusivirta esiintyi keväällä Yle Olohuoneessa Lauantain toivotut -konsertin merkeissä, ja myöhemmin hänen tuossa konsertissaan soittamista biiseistä koostettiin levy, niin ikään nimeltään Lauantain toivotut. Muutaman Olavin oman biisin lisäksi levyllä on covereita suomalaisia klassikkokappaleita, joista Vihreät niityt herätti minussa aivan omia tuntemuksiaan. Olin unohtanut kokonaan tämän kappaleen olemassaolon, vaikka olinkin sen pienenä kuullut lukuisia kertoja. Siinä on sellaista kaunista kesäyön taikaa <3

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Camp NaNoWriMo -päivitys #1

No niin, vuoden toinen Camp alkaa nyt!

Tekstinä on, kuten edelliselläkin kerralla, Dystopiavampyyriromanssi. Kirjoittamiseni lopahti aivan täysin edellisen Campin jälkeen, mutta olen kesäkuun aikana ottanut itseäni niskasta kiinni ja kirjoittanut melkoisen raivokkaasti kuluneiden viikkojen ajan. Toivon, että sama draivi jatkuu. Olen optimistisesti asettanut tavoitteekseni 12400 sanaa, mikä tarkoittaa 400 sanaa päivässä. Se on enemmän kuin olen Campissa tottunut kirjoittamaan, mutta tavoitettahan voi aina laskea, jos se tuntuu pidemmän päälle liian raskaalta.

Lisäksi toivon, että saan Camp-kuukauden aikana tehtyä DVR:n lukusuunnitelman valmiiksi. Juoni on minulla jo suhteellisen selvänä, mutta olen tehnyt lukusuunnitelmaa vain noin puoleen väliin asti. Valmis lukusuunnitelma on tavoitteeni kirjoittamisen lisäksi.

Tsemppiä myös muille leireilijöille!

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Kirjoja kiertoon!

Kotikotona kirjahyllyäni siivotessani totesin muutaman kirjan kohdalla, että ne eivät enää kauheasti vedä minua puoleensa. Kuten varmasti suurimmalla osilla kirjojen ystävistä, ylimääräistä hyllytilaa ei minullakaan liiaksi ole, joten luettuani nämä kirjat kaiken varalta uudelleen päätin laittaa ne kiertoon, jos niistä olisi jotain iloa muillekin!

Lynne Reid Banks: Intiaani lipastossa (1996)


Ote takakannesta: Aluksi Omri ei innostunut muovi-intiaanista, jonka hän sai syntymäpäivälahjaksi ystävältään Patrickilta, olihan hänellä ennestään kasoittain pieniä muovileluja. Gillon-veli antoi hänelle roskista penkomansa vanhanaikaisen kylpyhuoneen kaapin, jonka lukkoon sopi äidin lätköistä löytynyt vanha avain. Sinne Omri lukitsi intiaanin. Aamulla poikaa odotti yllätys: intiaani, joka oli muuttunut kaapissa eläväksi, hyppäsi ilmaan niin, että musta palmikko heilahti, väläytti veistä päänsä yläpuolella ja huusi hurjana: "Jos sinä koskee  minä tappaa!"

Mary Marck: Luokan ikävin tyttö (1925)


Ote takakannesta: Liisa Kari on luokan mielestä vain harmaa hiirulainen, josta ei kannata sen kummemmin kiinnostua. Vain Nella on jotakin, Nella on "intresantti"! Hän perustaa salaseuroja ja uskaltaa aina ajatella jännittävästi. Olla Nellan ystävä on jo saavutus sinänsä. Niinpä hämmästys on suuri, kun Nella yhtäkkiä alkaakin kulkea ja jutella Liisan kanssa ja heillä on ilmiselvästi salaisuuksiakin keskenään! Pian harvat ja valitut pääsevät osalliseksi tyttöjen suunnitelmista, muodostetaan salaseura, oikea ystäväpiiri, johon kuuluminen takaa jännitystä viikon jokaiselle päivälle. 

Felix Zetterholm: Lydian salaisuus (2007)


Ote takakannesta: Piirtämistä rakastava Lydia keksii vahingossa, kuinka taulujen kautta voi matkustaa taiteen historiaan. Ollessaan kansallismuseossa isoisän kanssa hän koskettaa Rembrandtin maalausta ja  puff  löytää itsensä vuoden 1658 Hollannista. Huikealla seikkailulla Lydia sukeltaa myös Leonardo da Vincin Italiaan, Salvador Dalín Espanjaan ja Edgar Degasin Ranskaan. Suurista taiteilijoista ja heidän malleistaan tulee hänen ystäviään, ja Lydia oppii yhtä ja toista heidän työskentelystään ja menneiden aikojen elämästä. Vaikka kokemukset ovat jännittäviä, yksi asia askarruttaa Lydiaa. Kuinka ihmeessä hän pääsee takaisin kotiin? 

Kate Douglas Wiggin: Villiruusu (1903)


Ote takakannesta: Kun postivaunut pysähtyvät Sawyerin neitien kivitalon eteen ja niistä tupsahtaa esiin pieni tyttö, hento, tummasilmäinen ja vilkas kuin elohopea, pudistelevat kyläläiset säälien päätään. Tuolla lapsella, jonka koleasydäminen Miranda Sawyer on ottanut kasvatikseen, on varmasti edessään monta murhetta ja kompastusta. Näin alkaa Rebekka-tytön elämässä uusi vaihe, joka on täynnä ponnistusta ja vaikeuksia, mutta myös iloa, yllätyksiä ja jännittäviä tapahtumia. Ja kuin sadun henki ilmestyy salaperäinen auttaja tasoittamaan tytön kivikkoista tietä. 

Kaikki kirjat ovat saapuneet hyllyyni käytettyinä, mutta kaikki ovat hyväkuntoisia ja siistejä, vaikka esimerkiksi kansissa onkin pientä kulumaa. Jos yksikin kirja kiinnostaa, kommentoi tähän postaukseen tai lähetä minulle sähköpostia osoitteeseen lasisipuli[ät]gmail[piste]com. Kirjoista itsestään en vaadi maksua, mutta toivoisin, että maksaisit postikulut. (On myös mahdollista, että kirjat kulkeutuvat mukanani joihinkin tiettyihin kaupunkeihin, mutta puhutaan niistä erikseen!) Mutta ota yhteyttä, jos kiinnostaa, jutellaan sitten tarkemmin! :)

Päivitän tätä blogitekstiä sitä mukaa, jos kirjat lähtevät kiertoon. Vien jäljelle jääneet kirjat todennäköisesti elokuussa opiskelukaupungin kirjaston vaihtohyllyyn, joten sinne asti on aikaa harkita :)

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Novelli: Juhannus

Laituri keinahtelee, kun kävelet sitä pitkin. Tunnistan sinut kääntymättä: askeltesi rytmi on tuttu. Istut viereeni ja ojennat sanaakaan sanomatta marimekkokuvioitua paperilautasta. Britatortun pala on hajonnut ja kellahtanut kumoon lautaselle nostettaessa. Tuhahdan.
− Ei tuo auta mitään.
Kohautat hartioitasi ja lasket paljaat jalkasi veteen.
− Ajattelin, että olisi ikävää, jos jäisit ilman. Sinä tykkäsit tuosta niin paljon, kun olit lapsi, sanot ja virnistät. Britatorttu on suosikkikakkuni edelleen, mutta en jaksa nyt heittäytyä nostalgian aaltoihin − laituria vasten loiskivat aallot tuntuvat houkuttelevammilta. Tässä on tosin sen verran matalaa, että näihin aaltoihin heittäytyminen olisi melko turhaa, ja sitä paitsi täysin typerää ylireagointia, sen tajuan jopa kiukkuni läpi.
− En ymmärrä, miksi tulen tänne joka vuosi.
Lasket kakkulautasen sylistäsi laiturille.
− Ehkä toivot, että ne olisivat nyt toisenlaisia.
− Ja ne eivät koskaan ole.
− Mm.

Aurinko kimaltelee järvenselällä. Jos tästä olisi valokuva jossakin kiiltäväsivuisessa aikakauslehdessä, voisi tätä kuvatekstissä kutsua ”oikeaksi kesämökki-idylliksi”: mäntymetsän katveessa nököttävä harmaa mökki, rantasauna ja pitkä laituri. Ei kuitenkaan tarvitse kahlata kovin syvälle, kun huomaa jo, että veden alla odottaa mutapohja, saunan kuistille astuessa huomaa katon rajassa piilottelevan ampiaispesän, enkä edes aloita siitä hyeenojen joukosta, joka vienosti homeelta lemahtavassa mökissä vaanii. Haluaisin soittaa Auralle, mutta jätin puhelimen sisälle mökkiin paetessani rantaan.
− Äiti uhkasi, että jos ovi lähti jäljiltäsi saranoiltaan, saat itse korjata sen, sanot rikkoen hiljaisuuden. Sanot sen vakavalla naamalla, mutta kuulen, kuinka sinua naurattaa.
− Tekisi mieli paiskoa tuota ovea niin kauan, että se hajoaa hammastikuiksi, vastaan. – Ja tuikata samalla vaikka sauna tuleen.

Nyt naurat ääneen. Katsellessani nauravia kasvojasi, joille aurinko on houkutellut esiin pisamien meren, minuakin alkaa naurattaa. Sellainen sinä olet, nauruasi kuunnellessa alan väkisinkin nauraa itse. Tiedän kuitenkin, että vaikka näytät itse onnellisuudelta päällepäin, ei kaikki ole niin yksinkertaista. Kesäöinä saunakamarissa sinäkin olet itkenyt minun olkapäätäni vasten, mutta sitä ei kerrota vanhemmille, mummoille, ukeille, tädeille, enoille, ei kellekään, joka mökissä istuu ryystämässä kahvia ja haukkumassa jälkikasvuaan.
− Mitä Auralle kuuluu? kysyt ja olet ensimmäinen, joka käyttää Aurasta etunimeä.
− Kevät oli aika vaikea, sanon hiljaa ja potkin järven loiskumaan ponttoneja vasten. – mutta kai se helpottaa uudella lääkityksellä. En vain haluaisi jättää häntä yksin kotiin.
− Hän ei halunnut tulla tänne?
Pyöräytän silmiäni.
− Kuka haluaisi.

Varsinkaan Aura. Hän tietää itsekin, että ei ole sellainen, mitä sukuni haluaa nähdä. En minäkään halua heittää häntä tuon petolauman eteen, joka sanoo minulle tervehtimisen sijaan, että saisin leikata hiukseni ja mennä armeijaan kuten kunnon kansalaiset sen sijaan että vetelehtisin päivät pitkät. Viimeisin mielipide lähinnä naurattaa minua: aivan kuin he kuvittelisivat, että minä, joka jo pikkulapsena oksensin joka kerta, kun minun olisi pitänyt pujottaa mato ongenkoukkuun, menisin vapaaehtoisesti opettelemaan toisten ihmisten tappamista. Mutta Aura ymmärsi, Aura on onneksi täysin erilainen kuin sukupuuni konservatiivisen näivettyneet oksat. Oli siis ennalta-arvattavaa, että ne kerrat, jolloin Aura ja sukulaiseni tapasivat, päättyivät aina itkuun ja pahaan mieleen. Mummun 80-vuotissyntymäpäivillä viime lokakuussa olimme viipyneet hädin tuskin 45 minuuttia, kun Aura oli saanut tarpeekseen siitä, että meitä molempia haukuttiin avoimesti, alkaen ulkonäöstämme ja päättyen lopulta kaikkien tekemiemme valintojen yksimieliseen tuomitsemiseen. Itse olisin varmaan jäänyt paikalle vaikka hammasta purren, ehkä ikään kuin vahingossa pudottanut vaikka lautasen, mutta en halunnut jättää Auraa yksin. Aura oli itkenyt koko kaksituntisen ajomatkan kotiin, ja lopulta minun oli ollut pakko pysähtyä levikkeelle, koska en omilta kyyneliltäni ollut nähnyt tielle.

Varmaan kaksi viikkoa ennen lähtöä tänne olin pyöritellyt puhelinta kädessäni ja aikonut kirjoittaa tekstiviestin äidille, jossa sanoisin, etten tule. Olin kuitenkin muistanut joka kerta sormi lähetysnapilla, miten minulle oli lapsesta asti tolkutettu, että minun pitäisi tulla mökille siksi, että saisin viettää aikaa vanhojen sukulaisten kanssa, koska jos en tulisi, he voisivat tulevan talven aikana kuolla kupsahtaa ja sitten minua kaduttaisi. Ei auttanut, vaikka Aura oli todennut sukuni saaneen geenilotossa pitkäikäisyyden päävoiton, pelkkä ajatus siitä, että jättäisin mökkiviikonlopun tänä vuonna väliin valvotti minua syyllistävyydellään. Totta kai olin kysynyt halusiko Aura lähteä mukaani mökille, mutta vastaus oli ollut ennalta-arvattavan kielteinen. Pakatessani reppuani Aura oli tullut seisomaan makuuhuoneen kynnykselle ja pitkän hiljaisuuden jälkeen hän oli kysynyt, oliko minun oikeasti pakko lähteä. Mutta totta kai minun oli, vaikka Auran surullisten silmien näkeminen ikkunasta oli saanut minut niin pettyneeksi itseeni, että olin taas joutunut pysähtymään levikkeelle itkemään.

− Minä olen pahoillani, sanot katsellen järvelle.
− Älä suotta, ei ole sinun syysi, että he ovat tuollaisia, sanon ja tartun käteesi. Me olemme joutuneet kokemaan tämän kamalan, pitkän juhannusviikonlopun jokaisena elämämme kesänä. Joskus lapsena juhannuksissa parasta oli se, että tapasin aina mökillä sinut, ja söimme britatorttua samalta lautaselta tuvan pöydän alla, livahdimme uimaan aikuisilta salaa ja leikimme metsässä milloin mitäkin. Eivät nämäkään muistot ole pelkästään aurinkoisia ja kultaisia: usein niissä on aikuisen varjo, joka kieltää meitä tekemästä jotain ja toruu meitä asioista, joita me emme pitäneet väärinä. Vuosi vuodelta viikonlopusta on tullut vaikeampi. Kun en ollut enää yhtä helposti ohjailtavissa kuin pikkulapsena, alkoivat terävät kulmani kalahdella sukulaisteni kulmiin. Emme olleet olleet enää saman palapelin osasia vuosikausiin. En tiedä, mitä virheitä olimme edellisissä elämissämme tehneet, jotta karman mielestä oli oikein, että jouduimme syntymään tähän elämään, näiden ihmisten sukuun.

− Voisit lähteä.
Tuijotan sinua kuin olisit juuri ehdottanut kuulentoa.
− Älä puhu typeriä, enhän minä…
− Mikä sinua muka estää? kysyt ja katsot minua silmiin. Ruskeanvihreät silmäsi ovat täysin vakavat.− He ovat sukulaisiani, ja mökkiviikonloppu on jokavuotinen perinne, parahdan, vaikka samalla muistan, miten vakavalla naamalla täti oli tänäkin vuonna nostanut seitsemää eri sorttia lihavalmistetta kylmälaukusta pöytään, vaikka tasan tiesi, että olin ollut kasvissyöjä viimeiset 10 vuotta.
− Sinä et viihdy täällä, ja voin luvata, ettei viikonloppu parane tästä tippaakaan. Sukulaisiaan ei voi valita, mutta heidän kanssaan ei tarvitse viettää liikaa aikaa, jos ei halua. Mene takaisin Auran luo, hän tarvitsee sinua enemmän kuin nuo tuolla, sanot nyökäten mökkiin päin. Auran mainitseminen nostaa palan kurkkuuni ja syyllisyyden kyyneleet silmänurkkiin.

− Mutta jäätkö sinä tänne?
Nyökkäät.
− Pärjään kyllä heidän kanssaan viikonlopun yli, sanot, ja tiedän, että olet oikeassa. Olet enemmän heidän mieleensä, eivätkä he iske sinuun kynsiään yhtä herkästi kuin minuun. Vaikka sinullakin on hyviä syitä olla pitämättä heistä, osaat niellä kiukkusi. Et lähde ovia paiskoen laiturille istumaan kuin pikkulapsi, vaan suljet suusi tyynesti ja siirryt sivummalle.
– Mutta eivät he päästä minua lähtemään, huomautan. Kuulen jo vasta-argumentit korvissani raivostuttavan todellisena kakofoniana.
– Jos he eivät saa tietää, että lähdet, he eivät voi myöskään estää, huomautat takaisin. – Hyppäät auton rattiin ja ajat vain kaupunkiin. Takaisin kotiin Auran luo.

En voi olla nauramatta ääneen. Tätä en olisi sinulta osannut odottaa. Sinä, joka olet aina noudattanut kiltisti suvun odotuksia, jättänyt hiukset värjäämättä ja tatuoinnit ottamatta ja mennyt suoraan lukiosta oikikseen ilman välivuosia, yllytät minua juuri toimimaan epäsovinnaisemmin kuin ehkä koskaan. Kaikista maailman ihmisistä juuri sinä.
– Mistä lähtien sinä olet ollut noin rikollinen nero? kysyn. Sinä katselet kehuista punastuneena järvenselkää.
− Jos tämä onnistuu, rupean ehkä tehtailemaan talousrikoksia.
– Puhelin ja auton avaimet jäivät sisälle, vakavoidun. Vastaamatta kaivat taskuasi, ojennat minulle kolhiintuneen iPhonen ja Toyotan avaimet. Alan nauraa uudelleen, ja nauru on helppoa, kuplivaa. Sinä olet ajatellut kaiken jo valmiiksi. Tiesit, että suostuisin lopulta ehdotukseesi. Totta kai tiesit, mietin, kun silmissäsi hehkuu samanlainen into kuin lapsena, kun tulit supattamaan minulle, kuinka olit nähnyt aamuhämärissä huussin takaisella polulla metsäkauriin. Sinä tunnet minut läpikotaisin.

Kävelemme puhumatta autojen luo. Olen omissa ajatuksissani, ja niin olet varmaan sinäkin. Tuntuu kuin jotain ihmeellistä olisi tapahtumassa. Kuin elämässäni aukeaisi aivan uusi lehti, johon voisin kirjoittaa sellaisen elämän kuin haluan, ilman menneisyyden painaumia kirjani sivuilla. Kaikkein oudoimmalta tuntuu se, että uuden lehden kääntäminen olisi tosiaan niin helppoa. Tarvitsi vain lähteä. Miksi en ollut ajatellut sitä aikaisemmin? Tai ehkä olin, mutta en ollut uskaltanut ajatella sitä oikeana vaihtoehtona. Kiiltävien urheiluautojen ja uusimpien mallien seasta erottuu minun pikkuautoni, jonka Aura vahingossa kolhi keskussairaalan parkkipaikalla, mutta koska vahingot olivat vain esteettisiä, emme tehneet sille mitään. Lasket yhä mukana kantamasi paperilautasen konepellille ja levität kätesi. Halaan sinua tiukasti ja haistan lapsuudesta tutun shampoon tuoksun hiuksistasi. Puristan sinua lähemmäksi itseäni ja tiedän, että ilman sanojakin ymmärrät, mitä ajattelen. Että rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta suvustani. Että toivon sinun kestävän kaiken, mitä elämä eteen tuo. Että tiedät, ettet koskaan ole tässä maailmassa yksin.

– Voisit kuitenkin tulla mukaan, ehdotan vielä kerran.
– Tulen käymään sitten, kun viikonloppu on ohi, lupaat. – Olisi hauskaa nähdä Auraa pitkästä aikaa.
– Kiitos, sanon, enkä edes tiedä, mistä kaikesta kiitän. Puristat hartiaani, tartut taas kiinni paperilautaseen ja ojennat sen minulle.
– Hyvää juhannusta ja turvallista kotimatkaa, toivotat, käännyt ja palaat sisälle. Kuistilta katsot vielä olkasi yli ja virnistät. Minä painan mieleeni hymystä viiruun vetäytyvät silmäsi ja auringon suutelemat kasvot.

Istun auton rattiin, ja ennen kuin väännän avainta virtalukossa, syön britatortun viimeistä mansikkaa ja marenginmurusta myöten. Kun käännyn mökkitieltä moottoritielle, väännän PMMP:n stereoista kovemmalle ja nuolaisen vielä kermavaahdon jäämät suupielestäni.

***

Pieni novelli, jonka ensimmäisen version kirjoitin jo alkuvuodesta saatuani vahvan mielikuvan alkutilanteesta. Alunperin ajattelin novellin käsittelevän aivan muuta aihetta, ja päähenkilöidenkin suhde oli erilainen, mutta tarina kulkikin omaan suuntaansa. Olen kuitenkin ehkä tyytyväisempi tähän näin, omasta mielestäni tästä tuli oikein kiva pieni tarina.

Hyvää juhannusta!

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Toukokuun luetut 2020

Toukokuussa 2020 luin 10 kirjaa (2071 sivua, 14h 54min), joista neljä oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, kaksi non-fictionia, kolme runokirjaa, yksi äänikirja ja kaksi uusintaa. 

Salama, Annukka: Piraijakuiskaaja (Faunoidit #2) 377 s. [U]
Tabermann, Tommy: Ilma – runoja jotta uskaltaisit uneksia 72 s.
Salama, Annukka: Harakanloukku (Faunoidit #3) 446 s. [U]
Masters, Edgar Lee: Spoon river antologia 304 s. 
Breen, Martha & Jordahl, Jenny: Naiset – 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta 121 s.
Hynynen, Susanna & Terentjeva, Dess: Neonkaupunki (Neonkaupunki #1) [K] 14h 54min
Kauranen, Anja: Syysprinssi 126 s. 
Hall, Steven: Haiteksti 451 s. 
Tabermann, Tommy: Vesi – runoja sinulle joka luulit löytäneesi tien 65 s.
Säfström, Maja: Tärkeitä tietoja eläinvauvoista 109 s. 

kotimaisia: 6
käännöskirjoja: 4
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 3
muualta: 5

Toukokuussa jatkoin Annukka Salaman Faunoidit-sarjan uudelleenlukua. Pidän kaikista sarjan osista, mutta mielestäni Piraijakuiskaaja on silti trilogian heikon lenkki. Kirjassa on kuitenkin paljon hyvää: faunoidijengi lähtee Suomesta kohti Kaliforniaa, jossa on tarkoitus paitsi avittaa Joonen bändiä maailmanmaineeseen, myös selvittää Unnan taustoja. Mutkilta matkassa ei vältytä: jo lentokoneessa porukka kohtaa kaksi muuta faunoidinuorta, jokikameleontti Nemon ja hänen siskonsa Edenin, joka ei ole yli 50-prosenttinen faunoidi, vaikka lähellä sitä onkin. Sisaruksista on porukalle reissussaan hyötyä, mutta varsinkin Rufuksen on vaikea hyväksyä Nemoa reviirillään. Tämä osa sarjasta oli juonen rakentamisen puolesta paljon parempi kuin edellinen osa: jännite säilyi hyvin, eikä ollut parissa sivussa ohi. Myös loppukliimaksin jälkeiset tapahtumat tuntuivat uskottavilta. Kuitenkin jokin ensimmäisen osan tunnelmasta jää puuttumaan, eikä Piraijakuiskaaja onnistu kietomaan lumoihinsa yhtä vahvasti kuin ensimmmäinen osa. Salaman huumori kuitenkin naurattaa edelleen ääneen: minua naurattaa jo pelkkä tullilappujen täyttämiskohtauksen ajattelu. Faunoidien maailma kasvaa ja aukenee sekä Unnalle että lukijoille enemmän, siitäkin iso plussa. Eräs isoimmista ongelmista tämän osan kanssa on kuitenkin draamapari Unna ja Rufus, joiden meininki menee välillä aivan uskomattomalle tasolle. En muista, mitä mieltä olin nuorempana kaikista heidän suhteensa käänteistä, nyt lähinnä pudistelin niille päätäni. Toki loppu oli melkoisen raastava edelleen, ja seuraavan osan pariin jatkoinkin siltä seisomalta. Ronnista tykkäsin tässä osassa tosi paljon, hän kun on niin pienessä osassa Käärmeenlumoojassa, että oli kiva lukea hänestä enemmänkin. Ja kun Käärmeenlumoojan kohdalla pohdin, olivatko kirjojen seksikohtaukset vähemmän kuumottavia nyt isompana luettaessa, niin tämän kohdalla sain huomata, että niiden osalta ensimmäinen osa oli pelkkää lämmittelyä :D Mauttoman puolelle ei lipsahdeta, mutta uskaltaisin sanoa, että Salama käsittelee nuorten päähenkilöidensä seksuaalisuutta rohkeammin kuin monet amerikkalaiset YA-kirjat. Pisteet siitä! 

Myös Tommy Tabermannin runojen lukeminen jatkui toukokuussa. Ilma oli parempi kuin huhtikuussa lukemani Tuli! Kokonaisuus oli jälleen melko vaihteleva, mutta minuun uponneita runoja oli yhteensä enemmän. Pidän kovasti Tabermannin tyylistä: se on varmaa, eikä haparoi, mutta se ei kuitenkaan ole mitenkään yli-itsevarmaa, vaan näyttää haavoittuvaisuutensa ja epäröintinsä kauniilla tavalla. (En todellakaan pidä itseäni minään runojen asiantuntijana :D) Jälleen teoksen alaotsikko kiehtoo ja onnistuu, ainakin paikoin, lunastamaan lupauksensa. Runo nimeltään Paikka, jota ei ole toi minulle myös hyvin vahvasti mieleen DVR:n ja sen päähenkilöt, siitäkin voi varmaan antaa plussaa ;)

Harakanloukku oli ensimmäisellä lukukerralla suosikkini Faunoidit-trilogiasta, ja samaa mieltä olin myös nyt, lähes kuusi (!) vuotta ensimmäisen kerran jälkeen. Edellisen osan dramaattisten tapahtumien jälkeen on faunoidijengin jälleen yhdistettävä voimansa, sillä Vikke on kaapattu Venoriin, metsästäjien kaupunkiin, josta hänet on pelastettava. Kun Piraijakuiskaaja syvensi faunoidien maailmaa ja kulttuuria, avaa Harakanloukku kirjaimellisesti pelottavien, julmienkin metsästäjien maailmaa, mikä on todella kiinnostavaa. Paitsi että sankareillamme on rajattu aika löytää Vikke, operaatiosta tekee entistä hankalamman jengin kiristyneet välit, puhumattakaan siitä, että Joone katoaa Venoriin heti kättelyssä. Kaupunki on vaarallinen tottumattomalle, varsinkin tottumattomalle faunoidille, mutta onneksi Joone kohtaa nuoren metsästäjän, Iivarin, joka tarjoutuu auttamaan häntä. Joone on ollut lempihahmoni ensimmäisestä osasta lähtien, joten minusta oli ihanaa, että hän oli niin keskeisessä osassa tässä kirjassa. Kun Unna ja Rufus jatkavat draamailuaan, Joonen ja Iivarin kehittyvä suhde on äärimmäisen suloinen ja herttainen. <3 Jos tätä osaa on jostain moitittava, niin sarjan tunnusomaista huumoria on vähemmän kuin edellisissä osissa. Kyllä sitä tässäkin on (Tiivi ja Taavi! Legolas Joonen sohvalla!), mutta kuitenkin vähemmän. Lisäksi aivan loppurytinät tuntuvat menevän jotenkin aivan ohi, ja rytmitys tuntuu siinä kohdassa jotenkin oudolta. Tajusin myös, että Unnan sisko Saana on tässä osassa aivan täysin olematon, hänet mainitaan ehkä kerran, mutta siihen se sitten jääkin. Aivan kuin koko hahmo olisi täysin unohdettu. Näistäkin moitteista huolimatta tämä osa kruunaa sarjan hienosti, ja on eräs parhaista YA-sarjoista, joita Suomessa on 2010-luvulla julkaistu. Harmittaa, että Salama on tämän jälkeen melko lailla kadonnut julkisuudesta (tai ei ole ainakaan minun somekuplaani eksynyt), varsinkin, kun hän tuolloin lupaili kirjoittavansa jotain uutta Faunoidien maailmaan liittyen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, josko hän palaisi ryminällä takaisin jonain päivänä! Jos Salamalta joskus ilmestyy uusi kirja, olen heti kieli pitkällä sitä odottamassa. 

Spoon river antologia on kiinnostanut minua jo pitkään. Eräs kaikkien aikojen lempikappaleeni on Samae Koskisen Spoon river, joka on ollut tärkeä osa elämääni jo seitsemänneltä luokalta lähtien. Spoon river antologiaan törmäsin myös ensimmäisenä sanisvuonnani, kun kirjoitimme omaan kotikaupunkiimme sijoittuvia novelleja, joiden henkilöt toisiinsa niin, että toisen kirjoittama päähenkilö esiintyi myös omassa novellissa. Tällöin opettajamme luki meille kokoelman aloittavan runon Kummut, joka kiehtoi minua todella paljon, ja vaikka jo silloin päätin lukea teoksen, se sitten kuitenkin jäi, vaikka se perheen hyllystä löytyikin. Yhtenä iltana tuossa toukokuussa kuuntelin jälleen Samae Koskisen kappaletta, jossa laulun puhuja toteaa, että ei ole lukenut Spoon riveriä, ja totesin itselleni, että enpä ole minäkään, vaikka se on ollut lukulistalla jo pitkään. Sillä hetkellä päätin luopua tekosyistäni ja tarttua tähän runoteokseen, joka ei ole aivan se tavanomaisin mahdollinen. Kaikki runot kertovat Spoon river -nimisen kaupungin asukkaista, jotka ovat kuolleet ja kertovat tarinaansa haudan takaa. Toiset uskaltavat nyt vasta puhua totuuden elämästään, jotkut jatkavat valehteluaan yhä. Mielenkiintoisen teoksesta tekee se, että monissa runoissa mainitut henkilöt kertovat myös oman tarinansa, jolloin lukija saa kuulla tapahtumista toisen puolen tai uuden näkökulman. Mielestäni tämä on hyvin kiehtova piirre kyseisessä kirjassa. Olin tosin aluksi hieman sekaisin siitä, ketkä runoissa mainituista henkilöistä olivat jo kertoneet oman tarinansa ja ketkä ei, mutta onneksi jossain vaiheessa hoksasin kirjan lopussa olevan henkilöluettelon. Vaikka silti jouduin lukiessani selailemaan kirjaa suuntaan sun toiseen, viihdyin sen parissa erittäin hyvin. Kunnianhimoinen idea on totetutettu suurimmaksi osin hienosti. Sanon suurimmaksi osin, sillä loppupuolen runot eivät oikein enää vakuuta. Alkupään runot ovat hyvin konkreettisia, usein koruttomia ja toimivat siksi mainiosti pikkukaupungin tavallisten asukkaiden sanomatta jääneinä muistokirjoituksina. Loppupuolen runot kuitenkin ovat paljon abstraktimpia ja eroavat muutenkin tyyliltään ensimmäisistä runoista todella paljon. Lopussa on vielä kaksi pitkää runoa, Spooniadi ja Epilogi, jotka olivat jotain aivan muuta kuin haudan takaa kerrotut runot, ja joihin minun oli todella vaikea keskittyä. Esipuhe paljasti, että Edgar Lee Masters kirjoitti teokseensa lisää runoja vielä muutama vuosi alkuperäisen julkaisun jälkeen, ja suomennokseen nämäkin runot on otettu mukaan. Ilmeisesti uusien runojen saama vastaanotto oli aikanaan melko nuiva, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä ne eivät uponneet minulle läheskään yhtä hyvin kuin ensimmäiset runot. Tästä huolimatta suosittelen kirjaa todella paljon! Se on kiehtova teos siitä, miten ihmisten elämät kietoutuvat toisiinsa, välillä osapuolten sitä edes tietämättä. Ihailin myös sitä, miten vähillä sanoilla voi kertoa kokonaisen elämäntarinan. 

Olen tänä keväänä käynyt sukupuolentutkimuksen opintoihin kuuluvaa Feminismin historia -kurssia, jossa (yllättäen) käsiteltiin feminismin kehitystä 1700-luvun lopulta 1970-luvulle eri aikakausien feministien kirjoittamien tekstien perusteella. Kurssi oli todella kiinnostava ja opin siitä paljon uutta. Monia feministisiä ajattelijoita en ollut edes tuntenut etukäteen, esimerkiksi yhtenä ensimmäisenä feministinä pidetty Mary Woolstonecraft ja 1920-luvulla Neuvostoliitossa vaikuttanut Alexandra Kollontai olivat minulle aivan vieraita ennen kurssia. Kun kirjastosta oli sattumoisin kulkeutunut kotiin niin ikään feminismin historiaa käsittelevä Naiset-sarjakuva, ei minulla kauaa nokka tuhissut sen pariin syöksyessä ja sitä lukiessa. Sarjakuva kokoaa feminismin historian päälle sataan sivuun, mutta sisältää silti paljon tietoa ja vastaa hyvin kysymyksiin kuka, milloin ja miksi. Huomasin, että kirja käsitteli lopulta hyvin vähän sellaisia ajattelijoita ja toimijoita, joita olin yliopiston kurssilla käsitellyt, ja esitteli paljon muita feminismin kannalta tärkeitä ihmisiä, joista en ollut aiemmin kuullut mitään. Miksi koulun historiantunneilla ei käsitelty näitä aiheita lainkaan? Tämä olisi loistava teos esimerkiksi juuri yläasteen historiantunneille! Koska kirja on melko yksinkertainen, se saa monet feminismin käymät taistelut vaikuttamaan melko nopeasti ja helposti voitetuilta, mikä on pieni miinus, mutta toisaalta ymmärrettevä puute tällaisessa kirjassa. Vaikka sarjakuva on värikäs ja siinä on jonkin verran huumoriakin mukana, se ei kuitenkaan pelkää esitellä naisten huonoa asemaa ennen ja nykyään. Pidin myös siitä, että vaikka pääpaino onkin länsimaalaisessa feminismissä, se esittelee muutaman feministin myös muualta maailmasta. 

Neonkaupunki kiinnosti minua kovasti, sillä olen aikoinani lukenut molempien kirjailijoiden blogeja ahkerasti. Kun sain edellisen äänikirjan päätökseen, päätin sitten aloittaa lähes saman tien tämän kuuntelun. (Ehkä mielenkiintoinen yksityiskohta: aloitin tämän kuuntelun sinä päivänä, kun lähdin kotikotiin maaliskuussa, silloin vielä kuvitellen, että tulisin takaisin...) Neonkaupunki kertoo suomalais-venäläisestä Verasta, jonka ystävä Tarkkis on kadonnut. Salaperäisen muukalaisen mukana Vera joutuu Elmille, painajaiskaupunkiin, jossa vallitsee ikuinen yö, jota vain neonvalot valaisevat ja joita erilaiset jengit pitävät hallussaan. Tarkkis on kohonnut johtavaan asemaan gorgyjen jengissä, johon Vera otetaan mukaan, vastoin Veran omaa tahtoa. Gorgyjen jengiä suojelee noita-akka Baba Jaga, jonka huhutaan syövän tottelemattomat lapset. Venäläistä mytologiaa ja kasariestetiikkaa sekoittava Neonkaupunki on tosiaan melkoinen soppa. Siitä ei puutu julmuutta tai raakaa väkivaltaa, mutta samalla hahmoihin kiintyy ja heidän puolestaan saa jännittää, sillä kukaan ei ole Elmillä turvassa. (Ainakin kolme lempihahmoani kuoli.) Pidin kirjasta. Siinä oli todella kiehtova, uudenlainen maailma, jossa oli tuttuja elementtejä, mutta joka oli kuitenkin uniikki ja omanlaisensa. Kuvailu on vahvasti visuaalista, eikä minulla ollut ongelmaa kuvitella miljöitä. Myös venäläinen kulttuuri oli kiinnostava lisä tarinaan. Kuitenkaan aivan täydellinen tämä kirja ei ollut, sillä tarinan rytmitys oli paikoin äärimmäisen epätasainen. Hahmot kulkevat hurjasta tilanteesta toiseen, mutta silti tuntuu, että kyseiset tapahtumat eivät varsinaisesti vaikuta loppukliimaksiin, ainakin minusta tuntui siltä. "Epiloginkin" olisin jättänyt itse pois, sillä vaikka ymmärränkin sen tarkoituksen (cliffhanger), se tuntui liian irralliselta muuhun tarinaan nähden. Myös äänikirjamuodossa oli ehkä omat hankaluutensa, vaikka lukijasta tykkäsinkin tosi paljon! Koska kirjassa on paljon venäläisiä nimiä ja sanontoja, en tiedä, miten ne kirjoitetaan. Lisäksi useiden venäjänkielisten lausahdusten sisältö jäi epäselväksi, vaikka asiayhteydestä toki voi päätellä merkityksen. Kirjan instatilillä on linkki tiedostoon, jossa lausahdusten merkitykset ja myös alkuperäinen kirjoitusasu selviää, mutta luulen, että sitä olisi ollut kaikin puolin helpompi käyttää, jos olisi lukenut perinteistä kirjaa. Äänikirjaan liittyvät nillitykset ovat kuitenkin vain pieniä juttuja, eivätkä muutkaan moitteeni ole niin vakavia, ettenkö odottaisi sarjan seuraavaa osaa innolla!

Myös Anja Kaurasen Syysprinssi on kirja, joka minun on ollut tarkoitus lukea jo pitkään. Kyseessä oli ensimmäinen lukemani Kaurasen kirja, mutta tiesin, että kirja on hyvin vahvasti autofiktiivinen. Tämän vuoksi minulla oli ehkä jonkin verran vaikeuksia kirjaan eläytymisessä. Jotenkin koin tiedon siitä, että kirja oli ikään kuin melkein totta, häiritseväksi. En osaa kunnolla sanoittaa tunnettani, mutta minun oli vaikea suhtautua tällaiseen kirjaan, sillä en pystynyt lukemaan sitä pelkkänä fiktiona ja jouduin usein muistuttamaan itselleni, että kyseessä ei ollut faktoihin perustuva elämäkerta. Kirjan rakenne viehätti kuitenkin minua todella paljon: tarinassa kulkevat ristikkäin nimettömäksi jäävän päähenkilön ja Syysprinssin, nuoren ja kohutun esikoiskirjailijan, nuoruuden rakkaustarina, sekä henkilöiden yhteiset hetket vuosia myöhemmin, kun kumpikin on tahollaan parisuhteessa, eikä mies muista enää kunnolla nuoruutensa tapahtumia. Vaikka se vaati ensiksi hieman totuttelua, hoksattuani kaavan (tarinan nykyhetkessä miestä ei koskaan nimitetä Syysprinssiksi, vain pelkäksi mieheksi) nautin siitä täysin rinnoin. Myös nopealukuinen, yksityiskohtiin keskittyvä kirjoitustyyli miellytti minua kovasti. Kiinnostaisi lukea muutakin Kaurasen/Snellmanin tuotantoa, kerro ihmeessä, jos sinulla on jokin suosikki häneltä! 

Haitekstiin tuskin olisin tarttunut, ellei veljeni olisi sitä minulle suositellut. Luulen, että lukukokemus on parempi, mitä vähemmän kirjasta tietää, joten jätän arvionikin niukkasanaiseksi. Kirjan alkutilanteessa Eric Sanderson herää muistinsa menettäneenä ja alkaa selvittää taustojaan, josta paljastuu jotain aivan muuta kuin mitä hän osaa odottaa. Kirja ei mennyt aivan sinne suuntaan kuin odotin, ja n. 100 ensimmäisen sivun jälkeen tulevat tapahtumat tuntuivat ensiksi pieneltä pettymykseltä, mutta kun pääsin tarinan uuteen suuntaan kiinni, viihdyin hyvin. Kiehtovia ideoita niin tekstillisesti kuin visuaalisestikin. Paketti hajoilee toisinaan, mutta siinä oli paljon hyvää. Ei ehkä uusi lempikirja, mutta sen verran nyrjäyttelevä ja mielenkiintoinen kokemus, että uskaltaisin suositella sitä muillekin. 

Tommy Tabermannin Vesi-kokoelma oli kahden hyvän kokoelman jälkeen pettymys. Runot olivat suurimmaksi osaksi melko mitäänsanomattomia, vaikka joitain hyviä yksilöitä jäikin mieleen. Alaotsikkokin jää jotenkin epämääräisen kryptiseksi. Minulla on näitä kokoelmia lukematta vielä yksi, joten toivon, että se jättää paremman maun suuhun. 

Kuukauden viimeiseksi kirjaksi jäi Maja Säfströmin Tärkeitä tietoja eläinvauvoista. Luin pari vuotta sitten saman kirjailijan kirjan Tärkeitä tietoja eläimistä, joka oli paitsi äärimmäisen suloinen kirja, myös sellainen teos, josta oppi uutta. Sama päti tähänkin osaan, joka ei suloisuudessaan ja opettavaisuudessaan häviä yhtään edeltäjälleen. Suosittelen hyvin lämpimästi <3

Niin söpön näköinen kirja <3


*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Tärkeitä tietoja eläinvauvoista
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: Piraijakuiskaaja
40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Ilma
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa: Haiteksti
46. Kirjassa on sauna: Harakanloukku
49. Vuonna 2020 julkaisu kirja: Neonkaupunki

Luin toukokuussa enemmän kuin missään muussa kuussa, mikä jotenkin yllätti itsenikin, olkoonkin, että luin useamman ohuen ja nopealukuisen kirjan, joilla luonnollisesti lukusaldo kasvoi suuremmaksi. Muuten toukokuu kului lähinnä opiskellen kotona (kuten varmaan monilla muillakin), joskin kuun viimeisellä viikolla uskaltauduin ensimmäistä kertaa maaliskuun jälkeen esimerkiksi kauppaan ja tapaamaan livenä jotakuta muuta ihmistä kuin saman katon alla asuvaa perheenjäsentä. Lisäksi maratonasin sisarusteni kanssa Great British bake-offia ja harjoittelin autolla ajamista kesäkuista inssiä varten (jospa autokoulun saisi viimein päätökseen, nimim. aloittanut elokuussa 2017). Viime viikonloppuna juhlin kotikevätjuhlaa kansallispuvun ja voileipäkakun voimin, se oli hyvä päätös tälle keväälle, vaikka ihan en vielä opiskelujutuista vapautunutkaan.

Listailin tuossa päivänä muutamana lukupäiväkirjani 2012-2019 sähköiseen muotoon, mukaan pääsivät nyt myös sellaiset kirjat, joita ei Goodreadsista löydy. Listan laitoin myös blogiin, joten jos kiinnostaa, mitä tämä bloggaaja onkaan vuosien aikana lukenut, esimerkiksi jo ennen blogin perustamista, linkki listaan löytyy (tietokoneversiossa) vasemmasta sivupalkista, Goodreads Reading Challenge -gadgetin alta.


Kuukauden biisi olikin vaikea valinta, sillä en ole mielestäni kuunnellut oikein mitään yksittäistä biisiä toukokuussa sen ihmeemmin. J. Karjalaisen hypnoottisen kaunista Terve, Sirkka Lautamiestä on kuitenkin tullut kuunneltua jonkin verran, joten ehkä sen kesäinen tunnelma suo sille kunnian olla toukokuun biisivinkki.

Kaunista kesäkuuta! 

lauantai 30. toukokuuta 2020

Lähes unohtunut ämpärilista

Ei liene liioittelua sanoa, että tämä kevät ei ole mennyt ihan niin kuin suunniteltiin. Epävarmuuden takia en ollut tehnyt mitään kesäsuunnitelmia, ja unohdin perinteisen ämpärilistan kokonaan. Kun muistin asian, ajattelen, että en tee sitä ollenkaan: eihän sitä tiedä, mitä kesällä lopulta saa ja uskaltaa tehdä. Kuitenkin asiaa mietittyäni päätin tehdä pienten juttujen lyhyen listan, jonka suorittaminen on poikkeusoloissakin helppoa.

Pari listaan vaikuttavaa seikkaa: en saanut kesätöitä, ja olen pääsääntöisesti koko kesän kotikotona. Perinteikkäästi listan kohtien suorittaminen ei ole pakollista eikä siitä saa ottaa stressiä.

Kesällä 2020 minä

• suoritan tarpeelliset opiskelujutut
Minulla jäi kesälle vielä jonkin verran opiskelujuttuja. Täytyy kirjoittaa yksi folkloristiikan essee (tosin odotan opettajalta vielä lisätietoja siihen), käydä tekemässä yksi tentti ja jossain vaiheessa myös lukea museologian sivuainekokeeseen. (Ensi vuonna pitäisi tehdä kandi, joka arvatenkin vie aikaa ja energiaa, mikäs sen parempi suunnitelma kuin ottaa kolmas sivuaine!)

• käyn siskon kanssa kuvausreissulla
Muutaman kilometrin päässä kotoa on erittäin kaunis miljöö, jossa olisi hauskaa ottaa kuvia kauniissa kesäsäässä. Siskoni on luottokuvaajani, joten haluan, että hän ottaa kuvat minusta. Tilasin myös ompelutaitoiselta ystävältäni uuden mekon, joka sopisi näihin maisemiin, joten mikäs sen parempaa kuin laittaa se ylleni kuvaushetkelle.

• osallistun heinäkuun Camp NaNoWriMoon
DVR:n kirjoittaminen pysähtyi täysin huhtikuun Campin jälkeen. Yritän saada kirjoittamisesta taas kesäkuussa kiinni ja jatkaa sitä sitten heinäkuun Campissa tavoitteen kanssa.

• käyn uimassa
Perinteinen kesälistan rasti. Olisi kiva uida lähilammen lisäksi myös meressä, mutta se vaatisi matkustamista sisämaasta jonnekin rannikolle, joten saas nyt nähdä.


• kuuntelen keskeneräiset musikaalit loppuun
Hävettää myöntää, mutta minulla on kaksikin musikaalia, joita olen kuunnellut jonkin verran, mutta ne ovat syystä tahi toisesta jääneet kesken. Tavoitteenani on siis kuunnella ne loppuun. Jos innostun kuuntelemaan tai katsomaan jotain muita musikaaleja niiden lisäksi, se on pelkkää plussaa, mutta en ahnehdi liikoja.

• luen jonkun kirjasarjan ja runoja
Edellisen postauksen innoittamana haluan lukea kesällä jonkun kirjasarjan. Niitä voi olla useampiakin, voin lukea jotain uudelleen tai jotain ensimmäistä kertaa, kunhan lukisin jonkun sarjan alusta loppuun. Lisäksi ajattelin lukea runoja, ainakin yhden kokoelman verran olisi tarkoitus. Suosituksia otetaan vastaan!

• syön jäätelöä
Ehkä turhankin helppo rasti suorittaa, mutta se myös hyvin tärkeä osa kesää. Ai että, olisipa jäätelöä.

• käyn ainakin kerran opiskelukaupungissa
Tämä toteutunee viimeistään elokuussa, mutta toivon, että jo sitä ennen pääsisin käymään kotonani opiskelukaupungissa. Toki minulla on koti-ikävä (kun tosiaan olen asunut uudessa asunnossani vain kaksi viikkoa vaikka muutosta on jo kolme kuukautta), mutta myös esimerkiksi kaikista kivoimmat t-paitani ovat väärän kaupungin vaatekomerossa.

Onko teillä kesäsuunnitelmia?

tiistai 26. toukokuuta 2020

Sarjojen lukemisesta

Ensiksi minulla oli ongelma Goodreadsin kanssa. Reading challengeni väitti, että olen lukenut joitain kirjoja kahdesti tämän vuoden aikana, vaikka asia ei ollut näin. Sen sijaan olin lukenut tuplana haasteessani näkyvät jo joskus aiemmin. Ratkaisin ongelman lopulta itse, mutta tajusin, että minun täytyi korjata kaikkiin aiemmin lukemiini kirjoihin edellisen lukukerran päivämäärä. Totesin, että minun on ehkä järkevintä nakutella kaikkien vuosina 2012-2015 lukemieni kirjojen lukupäivämäärät Goodreadsiin ylös, koska en ollut sitä tehnyt, ja halusin välttyä samalta ongelmalta tulevaisuudessa. Mikäs siinä sitten, kaivoin vanhat kirjavihkoni esille ja aloitin yksitoikkoisen hommani. Lukutilastojeni läpikäyminen vuosi kerrallaan osoittautuikin yllättävän hauskaksi ja nostalgiseksi puuhaksi. Mieleeni palautui lukumuistoja vuosien takaa. Vaikka itse kirjasta en muistaisi enää mitään, saatan muistaa esimerkiksi paikan, jossa kirjaa olen lukenut. (Jos lukumuistoni kiinnostavat, tsekkaa vuoden 2017 joulukalenteri!) Tein myös sellaisen huomion, että olin lukenut todella paljon erilaisia sarjoja. Totta kai tiesin ja muistin lukeneeni niitä, mutta jotenkin huomioni onnistui kuitenkin yllättämään.

Toinen pohdintaani innostaneista tekijöistä oli se, kun luin kuunvaihteessa Annukka Salaman Faunoidit-trilogian uudelleen, kun kaipasin jotain hauskaa ja kevyttä fantasiaa raskaampien, yleissivistävien klassikoiden rinnalle. Olin lukenut sarjan edellisen kerran yläasteella ja hankkinut sittemmin sarjan myös omaan hyllyyni. Koska kirjat olivat jääneet opiskelemaan muuttaessani kotikodin hyllyyn, ne tuntuivat mielekkäältä eristysajan lukemiselta monesta syystä. Ensimmäisen kirjan luettuani minulla iski vastustamaton halu lukea seuraava osa heti perään, ilman taukoja. Sama tunne minut kohtasi toisenkin osan jälkeen, ja ennen kuin huomasinkaan, olin hotkaissut koko trilogian vajaassa kolmessa viikossa. (Varmaan nopeampikin ahmintatahti olisi ollut mahdollinen, jos ei olisi tarvinnut opiskella ollenkaan, ja pää ollut luetuista asiateksteistä niin turvoksissa, että fiktionkaan lukeminen ei houkuttanut sitten yhtään...) Sarjan lukeminen sellaiseen tahtiin oli ollut aivan ihanaa, koska en ollut tehnyt sellaista pitkään aikaan.

Kuva kierrätetty sarjakirjojen lukuhaaste Jatkumon haastekoosteesta viime keväältä.

Nykyään pidän ehkä mieluummin yksittäisistä kirjoista sarjojen sijaan, mutta en mitenkään vastusta sarjojakaan. Vaikka en ole missään vaiheessa luopunut sarjojen lukemisesta, luin niitä aiemmin paljon lyhyemmillä aikaväleillä. Nyt saattaa olla, että minulla kestää vuoden päivät, ennen kuin pääsen sarjan seuraavan osan kimppuun, vaikka kirjan ilmestymistä ei tarvitsisikaan odotella. Samalla muistelen kaiholla jotain menneitä kesiä, joita määrittelevät muistoissani vahvasti kirjasarjat, joita silloin luin. Esimerkiksi kesällä 2009 luin koko L. M. Montgomeryn Anna-sarjan, ja mielessäni se on ikuisesti Anna-kesäni, sillä kirjat liittyvät niin vahvasti kesälomani kulkuun: Annan nuoruusvuodet kesäloman ensimmäisenä päivänä, Annan unelmavuodet tammen varjossa, Anna opettajana mummolassa, Kotikunnaan Rilla takapihan rappusilla... Kun elokuinen syntymäpäiväni koitti, olin ahminut koko kahdeksanosaisen sarjan. Eikä Annat suinkaan olleet ainoita kirjasarjoja, jotka hotkin lyhyen aikavälin sisällä. Lukiessani Faunoideja nyt, keväällä 2020, tavoitin jälleen sen tunteen, miten ihanaa on lukea kokonainen sarja lähes yhteen menoon. Aloin samalla kaivata sitä aikaa, jolloin lähes jokaisella kirjastoreissulla mukaani lähti jonkun sarjan osa. Ja se ihana tunne, kun sarjan uunituore osa saapui varaushyllyyn, ja kävin sen koulun jälkeen sieltä hakemassa <3 (Tajusin tässä juuri, että opiskelemaan muutettuani olen varannut pelkästään kurssikirjoja, kauhistus!)

Sarjoissa ehdottomasti parasta on se, että jos on ensimmäisessä osassa tykästynyt maailmaan ja/tai hahmoihin, ei kummastakaan tarvitse luopua sen jälkeen, kun viimeinen sivu on luettu. Ei tarvitse pohtia, mitä henkilöt tekevät sen jälkeen, kun kirja loppuu (toki tämä on joskus kuitenkin sarjoissakin edessä)! Käytän ehkä vähän tylsää esimerkkiä, mutta mielestäni Harry Potterit ovat äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, miten hienosti sarja voi toimia. Vaikka kyseessä on pitkä sarja, se pysyy silti kasassa loppuun saakka, ja maailma ja hahmot kasvavat sitä mukaa, kun sarja etenee. En varmaan koskaan lakkaa ihailemasta sitä, miten upeasti Rowling tiputtelee jo ensimmäisissä osissa vihjeitä tulevasta, ja sarjasta aukenee jokaisella lukukerralla uusia puolia. (Toki hyvään sarjaan kuuluu myös se, että kirjailija osaa lopettaa sen ajoissa ja päästää siitä irti, mikä on ollut Rowlingille ongelma, mutta ei siitä nyt enempää tällä kerralla.) Minulla on myös yleensä tapanani lukea sarjat loppuun, vaikka ensimmäinen osa ei vakuuttaisi, sillä sarja saattaakin kääntyä hyväksi. Tästä esimerkkinä on muutama vuosi sitten lukemani Annika Thorin Saari meren keskellä -sarja, jonka luettuani taputtelin itseäni kovasti selkään sen ansiosta, että keskinkertaisen aloitusosan jälkeen jaksoin lukea loppuun sarjan, joka edetessään parani huomattavasti. Tosin jos sarjan seuraavakin osa tuntuu tervanjuonnilta, jätän sarjan todennäköisesti kesken.

Ehkäpä tällä jaarittelulla ei ollut muuta tärkeää tarkoitusta kuin todeta, että olen taas muistanut, mikä sarjojen lukemisessa viehättää, mutta toki kommenttikenttä on avoinna, jos haluttaa esimerkiksi kertoa, lukeeko mieluummin sarjoja vai yksittäisiä kirjoja, ja onko mieltymyksiin jotain perusteluja. Keskustelisin aiheesta hyvin mielelläni! Kenties kesän tullessa voisin taas lukea jotain sarjaa ahmimisvauhtia, joko uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Kovasti houkuttelisi esimerkiksi lukea uudelleen Pieni talo preerialla -sarja, sekin löytyy hyllystä kokonaisuudessaan. (Ja jep, kyseisiin kirjoihin perustuva tv-sarjahan on tällä hetkellä Yle areenassa. Katsoin sitä säännöllisen epäsäännöllisesti joskus ala-asteikäisenä, mutta en kuitenkaan suuremmin sitä fanittanut. Voisi vilkaista, miten uppoaa nykyään. En kyllä ole aivan varma, uskallanko katsoa joitain pikku-Celeä traumatisoineita jaksoja vieläkään.)