maanantai 17. syyskuuta 2018

Sinne se suhahti

Kesä nimittäin. Tämän postauksen kirjoittaminen vähän venähti, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että elokuu on vielä kesää, joten on aivan perusteltua muistella sitä vasta syyskuussa. Miten siis kävikään toukokuussa tekemäni ämpärilistan?

• Luen Anna-sarjan loppuun

En lukenut. Luin kirjat Anna omassa kodissaan ja Annan perhe, mutta Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla jäivät syksylle. Ei se mitään, hyvää kannattaa odottaa! Luin kuitenkin Montgomeryn omaelämäkerran Alppipolku ja samoissa kansissa olleen Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme -kirjan, joten Montgomerya (ta häneen liittyviä teoksia) kyllä luin. 


Juhannuksen vietin kuin Anna: omassa kodissa.

• Osallistun heinäkuun CampNaNoon

Osallistuin ja voitin! Olen ylpeä itsestäni, että sain vaikeudet voitettua ja kirjoitettua jopa yli tavoitesanamäärän. 

• Käyn uimassa

Tehty! Läheisellä uimarannalla oli ihanan lämmintä vettä, vaikka pohja onkin ällöttävän mutainen ja äkkisyvä :D Ehdin käydä myös suosikkirannallani ystäväni kanssa ja pulahtaa Roomassa Välimereen. (Mistä puheen ollen, pitäisikö ne matkapostaukset joskus kirjoittaa loppuun...) 


Lähilammen lämpöisiä vesiä valloittamassa.

• Ompelen ukulelelle pussin

Tehty! Hikeä ja kyyneliä projekti ainakin aiheutti, mutta valmista tuli! En olisi selvinnyt tästä ilman apua, mutta ainakin ompelin paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki saumat itse! Pussi on hieman hassun muotoinen ja aivan liian iso soittimen kokoon nähden, mutta sinne mahtuu vaikka jokin ase, jos päätän ryhtyä gangsteriksi! (Norjan lippu tuossa ei ole mikään piiloviesti, kyseinen kangasmerkki oli pyörinyt laatikoissani varmaan jonkun kahdeksan vuotta ja ompelin sen sitten tuohon, kun en muutakaan paikkaa keksinyt :D) 



• Luen ainakin yhden runokirjan

Enpäs lukenutkaan! Pitelin jo kädessäni Risto Rasan Kahta seppää, mutta en ehtinyt lukea sitä, kun piti lähteä kauppaan tai johonkin. En lukenut sitä myöskään palattuani, joten mikään suuri runokesä tämä ei ollut :D yritän siis tilkitä yleissivistykseni aukkoja myöhemmin. (Mikäs sen romanttisempaa kuin lukea syksyn pimetessä opiskelijakolossani runoja?) 

• Katson tai kuuntelen pari uutta musikaalia (ja yhden loppuun)

Kesä 2018 ei ollut suuri runokesä, mutta ei se ollut suuri musikaalikesäkään. Katsoin nimittäin vain Viulunsoittajan katolla (ei mikään suosikki) ja Cherbourgin sateenvarjot (todellakin uusi suosikki), enkä kuunnellut keskeneräistä musikaalia loppuun. Vaikka sanonkin, että aina on musikaalifiilis, ei se tämän kesän kohdalla pitänyt paikkaansa: en edes kuunnellut tai katsonut tuttuja musikaaleja juurikaan. Mutta ehkä syksyn koittaessa musikaalitkin alkavat vetää puoleensa paremmin: pakatessani tavaroita muuttolaatikoihin kuuntelin pitkästä aikaa Hamiltonin läpi, ja kokemus oli niin loistava, että tuli varsinainen musikaali-ikävä. Onneksi asia on hyvin helposti korjattavissa! :)


Elokuisella kesälomaretkellä Helsinkiin kävimme ystävän kanssa myös Linnanmäellä, maailmanpyörän huipulla.

• Käyn juoksemassa

Toukokuussa ja kesäkuun alussa juoksin kuin juoksinkin! Heinäkuun helteet olivat kuitenkin liikaa, enkä vetänyt lenkkareita jalkaan, kun hiki tuli jo rauhallisesta kävelystä bussipysäkille :D pyöräilemässä sentään kävin muutaman kerran, kun ajoin noin viiden kilometrin matkan kaverin luo ja takaisin. 

• Saan joko P:n tai JL:n valmiiksi

Yksi syy postauksen myöhäiseen ilmestymisajankohtaan on se, että halusin saada projektini kesän aikana valmiiksi, ja koska elokuu on kesäkuukausi, täytyi valmistuminen ajoittaa siihen. Mutta ei hätää, onnistuin tavoitteessani: P valmistui elokuun viimeisinä päivinä! Toki nyt puhutaan vain ykkösversiosta, mutta valmis mikä valmis! Olen äärimmäisen ylpeä itsestäni, että kerrankin pääsin omaan tavoitteeseeni, enkä vain laiskotellut. P ehti olla melkoinen tuskien taival. Pusun ja JL:n ykkösversiot valmistuivat molemmat paria kuukautta yli puolessa vuodessa, mutta P:n kanssa tahkosin lähes kaksi vuotta. Nyt se on kuitenkin valmis, ja voin siirtyä seuraaviin projekteihin, kuten JL:n editointiin, joka takuulla sujuu paremmin viilentyneessä ilmastossa :D 

Elokuun lopun hurja loppukiri! 

Kesä 2018 onnistui olemaan paitsi stressaava ja työntäyteinen, myös palkitseva ja suuria asioita mukanaan tuonut. Haluaisinko elää tämän kesän uudelleen? En tiedä. Ihaniin hetkiin haluaisin tietenkin palata: yo-juhliini, Olavi Uusivirran ja Smg:n keikalle, muutamiin perhejuhliin, läksiäisiin töissä, kesälomani alun kunniaksi tehtyyn Helsinki-retkeen... Toisaalta kesä oli täynnä väsymystä ja kirjaimellista hikoilua töissä, yhteishaun tulosten jännittämistä ja välivuosiahdistuksessa pyörimistä, mutta ehkä kivat asiat painavat vaakakupissa hieman enemmän. Ajoittaisuudesta raskaudesta huolimatta kesä oli kaikin puolin mukava ja sellainen, jonka muistoilla jaksaa syksyn pimeydessä. 

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Elokuun luetut 2018

Elokuussa 2018 luin neljä kirjaa (1272 sivua), joista yksi oli spefiä ja kaksi uusintoja.

Denison, Muriel: Susanna ja kullankaivajat (Susanna #2) 190 s. [U]
Holma, Antti: Järjestäjä 380 s.
Meyer, Stephenie: Elämä ja kuolema (Twilight #1.5) 401 s.
Montgomery, L. M.: Annan perhe (Anna #6) 301 s. [U]

kotimaisia: 1
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 2
muualta: 1

Jatkumo-lukuhaaste: 16 kirjaa (Sarjastaja)

Luin tammikuussa uudelleen erään lapsuuteni suosikkisarjan ensimmäisen osan, ja eräällä kesän mummolareissuista luin myös sarjan toisen osan, Susanna ja kullankaivajat. Muistelin, ettei tämä olisi ollut erityisen hyvä, mutta viihdyinkin mainiosti sen seurassa. Ensimmäinen osa on ehkä hiukan parempi, mutta kun siinä pysytään melko tiukasti ratsupoliisien kasarmilla, liikutaan jatko-osassa paljon enemmän. Susanna vanhempineen lähtee Yukoniin kullankaivajien mukana ja hemmoteltu tyttö oppii elämään vaatimattomammin. Huomasin lukiessani, miten paljon pidän Susannasta hahmona. Vaikka hän on toisinaan rasittavuuksiin asti itsepäinen, hän on kuitenkin kasvanut edellisestä osasta hieman. Susanna tahtoo todistaa aikuisille ja tuntemalleen rasittavalle pojalle olevansa aivan yhtä kelpo kullankaivaja ja seikkailija kuin kuka tahansa heistä. 1950-luvulla kirjoitetun kirjan naiskuva ei ole täysin ongelmaton, mutta Susanna olisi voinut olla myös paljon passiivisempi ja värittömämpi hahmo, joten pidän häntä hyvänä tyttöhahmona. Pidin myös siitä, ettei Susannan ja Consyn välille ruvettu rakentamaan mitään lapsuusajan romanssia, vaan he pysyivöt alkuvaikeuksien jälkeen pelkkinä ystävinä. Loppupuolen tapahtumat parin Susannalle hyvin tutun kullankaivajan kadotessa (en spoilaa sen enempää) sen sijaan jäävät mielestäni liian kevyesti käsitellyiksi. Välillä muistetaan mainita, että Susanna kaipaa heitä, mutta itselleni ei jäänyt sellainen olo, että ikävä ja pelko heidän kohtalostaan olisi jotenkin erityisen raastavaa. Oli miten oli, viihdyin jälleen Susannan seikkailujen parissa loistavasti. Tämä sarja onnistuu olemaan yhtä ihana kuin lapsenakin, mutta isompana näkee ehkä enemmän kuin pikkuisena ja osaa laittaa asioita historialliseen kontekstiin, mikä on äärimmäisen mielenkiintoista. Seuraavaksi sarjassa onkin vuorossa ehdoton suosikkini sarjasta, Susanna koulussa

Olen lukenut Antti Holmalta aiemmin runokokoelman Kauheimmat runot, joille hihittelin aivan liian paljon ottaen huomioon sen, miten kauheita runot oikeasti ovatkaan. Järjestäjä löytyi kirjaston Pride-hyllystä, eikä minun tarvinnut kovin kauaa harkita, otanko sen mukaan vai ei. Kirja osoittautui sellaiseksi kuin odotinkin: hauskaksi, mutta äärimmäisen julmaksi. Henkilöhahmot ovat kamalia itselleen ja toisilleen, eikä se voi tietenkään johtaa onnellisiin tapahtumiin. Huumori on mustaakin mustempaa, ja välillä tulikin mietittyä, saako tälle edes nauraa. Silti naureskelin välillä ääneen varsinkin kirjastokohtauksille ja henkilöiden nimille, jotka ovat kuin suoraan Holman Radio Sodoma -podcastista. Ikävä kyllä kirjan hyvän tiukkana pysynyt paketti leviää loppua kohti, enkä ollut loppuun tyytyväinen. Oli miten oli, toivoisin Holman kirjoittavan enemmän proosaa: pidin todella paljon hänen kielestään. 

Varmasti joillekin teille herää kysymys: miksi ihmeessä arvon Sivistynyt ja Älykäs Aikuinen kirjabloggaaja Celestine lukee käänteissukupuolisen Twilightin? Vastaus on: en varsinaisesti tiedä itsekään. Jokin masokisti minussa raahasi tämän järkäleen kirjastosta kotiin iltalukemiseksi. On tosin myönnettävä, että Houkutus on sarjan paras osa, vaikka sen hieno potentiaali tuhlattiin kirjan aikana ja jatko-osissa, mutta en kuitenkaan ollut ajatellut lukevani samaa tarinaa mistään näkökulmasta. Jonkinlainen sairas kiinnostus käänteiseen versioon kuitenkin iti, joten päädyin lukemaan Beau Swanin ja Edythe Cullenin "kuolematonta" rakkaustarinaa. Heti ensimmäiseksi täytyy sanoa, että pidin tästä versiosta enemmän kuin alkuperäisestä. Paranormaalin romanssin ensimmäinen klise vältetään sillä, että poika rakastuu yliluonnolliseen tyttöön. Hahmot itsessään ovat yhtä kehnoja kuin alkuperäisessäkin: Beau on rasittavan väritön ja ohut hahmo, kun Edythe puolestaan on aivan yhtä omistushaluinen ja ahdistava hiipiessään Beaun huoneeseen öisin tämän tietämättä. Tähän liittyy eräs mielenkiintoinen huomio, jonka lukiessani tein: vaikka Beaun ja Edythen suhde on aivan yhtä epäterveellä pohjalla kuin Edwardin ja Bellan, sain itseni kiinni ajattelemasta, että Edythe ei ole niin paha kuin Edward, koska "eihän tyttö voi olla suhteessa se pahoinpitelijä". Tajutessani oman ajatusmallini pidin itselleni melkoisen puhuttelun. Kyseinen ajatusmalli on erittäin haitallinen ja huono, mutta jostain se vain lukiessa kumpusi, vaikka tiedänkin asioiden oikean laidan. Yhteiskunnan asenteet ovat selvästikin hyvin syvällä päässäni, vaikka taistelenkin parhaani mukaan niitä vastaan. Elämän ja kuoleman lopetuksesta pidin alkujärkytyksen jälkeen: olin olettanut, että kirja myös loppuu samalla tavalla kuin Houkutus. Tämä lopetus kuitenkin tarjosi pelastuksen kolmelta turhalta jatko-osalta, vaikka viimeinen luku olikin melkoinen infodumppi, ja epilogi Beaun puolelta hyvin tunneköyhä. Luulisi, että tapahtumat olisivat vaikuttaneet häneen henkisesti jollain tavalla! En varsinaisesti nauttinut Elämän ja kuoleman lukemisesta, mutta ainakin se tarjosi mietittävää sukupuolirooleihin liittyen. 

Annan perhe oli lapsena ehdoton suosikkiosani sarjasta, monesta syystä: eikö jokaisen fanitytön unelman täyttymys on lukea suosikkiparinsa onnellisesta elämästä naimisiinmenon jälkeen, lapsilauman pyöriessä ympärillä? Kirja on minulle myös siinä mielessä tutuin, että se oli pitkään ainoa sarjan osa, jonka edes omistin, ja Anna-fiiliksen iskiessä ei ollut muita vaihtoehtoja lukemiseksi. Suosikkiosani se ei ole ollut enää vuosiin: siitä näkee, että se on kirjoitettu sarjaan myöhemmin kustantajan pyynnöstä. Väliosan tuntua tässä on muutenkin: fokus siirtyy Blythen perhen lapsiin, mutta Anna on silti vielä mukana muussakin roolissa kuin vain äitinä. Jokainen lapsi pääsee vuorollaan valokeilaan. Minua häiritsi jo ensimmäisellä lukukerralla se, että Shirley ei saa omaa seikkailuaan, enkä voinut olla huomiomatta samaa nytkin. Unohtiko Montgomery Annan nuorimman pojan olemassaolon? Tämän kirjan takia minulla on melko olematon suhde Shirleyyn. Suosikkini Annan ja Gilbertin lapsista on Annan perheen perusteella ehdottomasti Nan, joka on todella samaistuttava vilkkaine mielikuvituksineen. (Nan oli myös päähenkilönä lähes kaikissa tarinoissa, joita Anna-sarjan jatkoksi keksin. Harmittaa, etten ole kirjoittanut niitä ylös!) Monessa lukemassani arviossa sanotaan, että lopun aviokriisikuvio tulee puskista, mutta mielestäni se on pohjustettu. Gilbert on nimittäin todella etäinen koko kirjan ajan, lieneekö sitten tarkoituksellista vai ei, mutta minusta tuntui, että Annan pelko rakkauden loppumisesta on aiheellinen. Seuraavaksi uusintalukuvuorossa onkin Sateenkaarinotko, jonka olen häpeäkseni lukenut vain kerran aiemmin, ja siitäkin kerrasta on jo yhdeksän (?!) vuotta. 

Elämä ja kuolema unohtui kuvata ennen kirjastoon palauttamista!

Elokuussa ehdin viettää ansaittua kesälomaa töiden loputtua. Vaikka suuri osa ajasta menikin muuton valmisteluun, ehdin myös tehdä monenlaista muuta. Juhlin 19. syntymäpäivääni kahden kakun voimin, kävin Helsingissä ja Tampereella ystäväni kanssa, suoritin autokoulun pakollisia teoriaopintoja, kävin satamassa juoruilemassa jäätelön äärellä... Lukea en ihmeemmin ehtinyt, mutta eipä se haittaa: Goodreadsin lukutavoite on jo todella hyvällä mallilla! Elokuussa alkoi yliopisto, mikä olikin melkoinen hyppy tuntemattomaan: uuden koulun ja systeemien lisäksi piti totutella uusiin ihmisiin ja kaiken lisäksi vielä uuteen kaupunkiin. Ennen yliopiston alkua olin käynyt kyseisessä kaupungissa suunnilleen neljä kertaa, ja pääsykokeita edeltävä kerta oli ala-asteella. Olin siis lievästi kauhuissani, mutta hyvin olen selvinnyt! Yliopiston systeemit tuntuvat vielä vähän sekavilta, mutta onneksi on todella mukavia ja asiansa osaavia tuutoreita ja ihania, samanhenkisiä tuutorryhmäläisiä ja muita fukseja! Elokuun pari viimeistä viikkoa asuin ystävän luona, mutta syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna pääsin muuttamaan omaan opiskelija-asuntooni, joka on hyvin pieni, mutta yllättävän kotoisa. Kaupunkikin on alkanut hitaasti tulla tutuksi, ja olen jo ehtinyt ihastua  esimerkiksi kirjastoon, josta tuli heti lempipaikkani tässä kaupungissa. (Oli muuten hassua hankkia kokonaan uusi kirjastokortti, edellisestä uudenkarheasta kirjastokortista on reilusti yli 10 vuotta aikaa!) Pahin asia tässä kaupungissa on murre, joka on mielestäni aivan kamala, sekä pitkä välimatka kotikaupunkiin. Kuitenkin olen viihtynyt täällä, ja eiköhän se elämä ensimmäisen sekoilun jälkeen ala asettumaan uomiinsa.



Kuukauden biisi olikin vaikea valita, mutta ehkä kallistun Mamma mia! Here we go againin soundtrackilta löytyvään Kisses of fireen.  Vaikka näin elokuvan jo ensi-iltapäivänä heinäkuussa, jatkui soundtrackin ja ABBAn kuuntelu muutenkin myös elokuussa. Odotin elokuvalta edellisen osan kaltaista hittiparaatia, mutta iloiseksi yllätyksekseni siinä oli myös pari ei niin tunnettua kappaletta. Kisses of fire on eräitä ehdottomia suosikkiani ABBAlta, ja päästinkin pienen vinkaisun, kun se elokuvassa kuultiin. Pidän siitä, että tämä versio on reilusti erilainen kuin alkuperäinen. (Jos niitä jukebox-musikaaleja on pakko tehdä, voisiko edes biisejä varioida??) 

Värikästä syyskuuta! Mitä teidän elokuuhunne kuului?

perjantai 31. elokuuta 2018

Nelivuotias blogi!

On jälleen koittanut elokuun viimeinen päivä, mikä tarkoittaa sitä, että Lasisipulissa täyttää neljä vuotta! Pelkkä ajatus siitä, että olen kirjoittanut blogipostauksia jo neljän vuoden ajan, tuntuu tosi hassulta, mutta tässä sitä vain ollaan! Tavallaan aika tuntuu paljon lyhyemmältä: joskus tuntuu, että olisin vasta-alkaja blogimaailmassa (mikä toki olenkin, kun vertaa joihinkin muihin blogeihin!), vaikka olenkin ehtinyt laittaa jalkaa mukavasti oven väliin ja ehkä jopa hivuttautumaan myös osittain sisälle. 

Luetuimmat postaukset tältä neljän vuoden taipaleelta ovat:


Suosituimman postauksen ei ehkä tässä vaiheessa pitäisi yllättää ketään, vaikka hihitän joka ikinen kerta, kun se elokuussa pomppaa äkkiä suosituimmaksi tekstiksi. Ukulele-postauksen suosio yllätti, koska se on niin uusi, mutta näköjään aloittelevia tai muuten vain innostuneita soittelijoita löytyy muitakin. Luulen, että siitä on etsijöille enemmän apua kuin kouluvihkotutoriaalistani :D Tallinnan matkakertomus on myös ollut alusta asti suosituimpien postausten joukossa, vaikka se onkin mielestäni huonoin koskaan kirjoittamani matkakertomus... Myöskään Riika-postauksista ensimmäinen listalla ei yllätä, mutta musikaalitohtori eksyy listalle nyt ensimmäistä kertaa missään muodossa. Ehkä työni ("työni") ei olekaan ollut turhaa! Suosikkihakusanojani kuluneelta vuodelta puolestaan ovat ehdottomasti epäsosiaalisuus ja epätaiteellisuus. Nauroin ääneen, kun nämä blogin tilastoista bongasin. Ehkä ne kuvastavat minua ja blogia jotenkin? ;)

Neljä vuotta sitten olin juuri aloittanut yhdeksännen luokan, mikä tuntuu todella kaukaiselta ajalta jo. Tuskin osasin silloin arvata, että kirjoittaisin tätä tuoreena yliopisto-opiskelijana! (Itse asiassa kirjoitan tätä nytkin yliopiston kirjaston sohvalla!) Monet ysiluokkalaisen haaveista ovat ehtineet toteutua, osa muuttaa muotoaan, osa kadota kokonaan, mutta ihmisenä en koe kauheasti muuttuneeni. Bloginkin sisältö on pysynyt lähes samanlaisena, vaikka sekin on ehkä hieman kasvanut. Tulevaisuudesta sen verran, että bloggaaminen tulee kyllä jatkumaan, mutta en voi luvata aktiivisuuteni määrää. En tosiaankaan halua hylätä tämän kirjoittamista, mutta fakta on toki se, että uuden koulun ja kaupungin haltuun ottaminen ja niihin tottuminen tulee viemään aikaa ja energiaa todella paljon. Parhaani mukaan tulen tänne kuitenkin huutelemaan, luonnoksissa on itse asiassa aika paljon juttuja, joista olen innoissani!

Ja aivan kuten joka ikinen vuosi, tahdon kiittää kaikkia 48 lukijaani, joita on 48 enemmän kuin osasin blogia perustaessani arvata! <3 On ihanaa, että sielläkin puolella ruutua on ihmisiä kuuntelemassa hölinöitäni, pus mus!

Ps. Jos kiinnostaa, ensimmäinen postaus (jossa olen sitä mieltä, että 15 kirjaa kuukaudessa tarkoittaa huonoa lukukuukautta) neljän vuoden takaa löytyy täältä, ja edelliset synttäripostaukset tästä: (1, 2, 3)

perjantai 10. elokuuta 2018

Proosarunokokeilu

Syntymät

Ensimmäinen syntymä:
sinisilmä, tummatukka. Vajaahampainen hymy, huomion keskipiste. Pyöreät posket, pulleat jalat. Aina nenä tukossa. 

Toinen syntymä:
lyhyt. Liivihame. Polkkatukka, balettihaave, kova ääni. Leikkelee mainoksista kuvia irti, silppua silppua silppua. Metsäretkillä kantojen takana peikkoja, lapsen kirkas, ärrävikainen ääni laulukivellä: "laula tyttö sinisilmä"

Kolmas syntymä:
koirareppu ja rako etuhampaiden välissä. Into, pakko päästä parrasvaloihin, halu olla paras. Tahto erottua joukosta. Ässävika, kieli sujahtaa hampaiden eteen. Maanatai ja keskiviikko. Matikantunnilla keksii ammatteja, joissa ei tarvittaisi matikkaa. 

Neljäs syntymä: 
silmälasit, suihkun jälkeen lettikiharat. Eräänä kesänä lettejä ei enää tarvita. Terävimmät kulmat hioutuvat, mutta puhuminen ei lakkaa. Drama queen. Maanantai, tiistai, torstai. Halu näyttelijäksi. Löytää sen haaveen, joka yhä kantaa. Itkee kevätjuhlassa ja viimeisenä iltana uimarannalla. 

Viides syntymä: 
kohtaa todellisen elämän. Silmätikkuna, kirjan takana, kokeista hyviä numeroita yrittämättä. Vaaleanpunaisia haaveita, hihitystä, raivoa, muutosta. Maanantai, keskiviikko, tiistai, torstai, sunnuntai. Laskee päiviä, samaistuu joka toiseen lauluun, tarttuu rystyset valkeina niihin paloihin, joista saa otteen. Tanssii: ruskea mekko, ruutuhame, punainen mekko ja valkoiset kengät, sininen mekko ja revenneet sukkahousut. 

Kuudes syntymä:
hiljaisuus. Vilkuilee muita arkana, epäonnistuu, ei tahdo yrittää. Kirjoittaa kuin kone, tutustuu sattumalta, tapailee ukulelen sointuja. Raivoaa vuorotellen omalle peilikuvalleen ja koko maailmalle. Näkee unia elokuun öistä, katuu hiljaisuutta. Keskiviikko ja maanantai. Revitään irti juuriltaan, tappelee piilolinssien kanssa. Nauraa näyttämöllä, puhuu kirjoista: on oma itsensä. 

Seitsemäs syntymä:
rapsuttaa kynsilakkaa irti. Soittaa virallisia puheluita, jättää hyvästejä. Odottaa, hymyilee. Vanhat tähdet syttyvät silmiin takaisin. 

(4.8.2018) 


***
Olen kirjoittanut tämäntyyppistä ennenkin, mutta en ole pitänyt niitä proosarunoina, enemmänkin "välähdyksinä" tai "pikkuteksteinä". En tiedä, täyttääkö tämäkään varsinaisesti proosarunon määritelmää, mutta ainakin voin vedota taiteiljan vapauteen ja väittää, että tämä sellainen on ;) 

lauantai 4. elokuuta 2018

YA-lukuhaasteen kooste

Osallistuin Sivujen välissä -blogin järjestämään YA-lukuhaasteeseen, tässä oma koosteeni. 


Yhtäkään bingoa en onnistunut saamaan, vaikka läheltä pitikin. Jostain kumman syystä haasteajalle osui kuukausia, jolloin en lukenut yhtäkään YA:ksi määriteltävää kirjaa, vaikka luenkin niitä paljon. Ehkä pienellä taktikoinnilla ja tehokkaammalla suunnittelulla olisin saanutkin bingon, mutta toisaalta halusin mennä "sokkona" enkä jaksanut ottaa ihmeemmin stressiä. Hyviä kirjoja kuitenkin luin! 

Luin haasteeseen seuraavat kirjat: 

Kirja on omalta TBR-listalta: Anne Leinonen: Kirjanoita
Suomalainen kirjailija: Salla Simukka: Viimeiset

Kirjan nimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma etunimesi: Becky Albertalli: Simon vs. Homo sapiens agenda 
Kirja käsittelee LGBTQ+ -aiheita: Seita Parkkola & Niina Repo: Loisto
Urbaani fantasia: Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
Englanninkielinen kirja: Jandy Nelson: The sky is everywhere

Kirjassa mieskertoja: Sini Helminen: Kiven sisässä
Kirja, joka ei kuulu sarjaan: Juuli Niemi: Et kävele yksin

Kirjassa useampi kertoja: Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Fantasia: J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama

Bingottomuudesta (onko tuo edes sana?) huolimatta haaste oli kiva toteuttaa. Kiitos vielä haastetta emännöinneelle Hannalle! 

perjantai 3. elokuuta 2018

Heinäkuun luetut 2018

Heinäkuussa 2018 luin 12 kirjaa (3000 sivua), joista kahdeksan oli spefiä, yksi sarjakuva ja yksi englanniksi luettu. 

Leinonen, Anne: Kirjanoita (Kirjanoita #1) 228 s. 
Leppänen, Erkka & Meresmaa, J.S. (toim.): Käärmeenliekit – suomalaisia lohikäärmetarinoita 280 s.
Camboni, Filippi: Mikki ja hukkunut meri 60 s. 
Burton, Jessie: The Miniaturist 432 s. 
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira 298 s.
Rowling, J. K.: Tästä alkaa elämä 73 s. 
Helminen, Sini: Kiven sisässä (Väkiveriset #2) 231 s.
Hai, Magdalena: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta 228 s. 
Hagman, Sandra: Seitsemän kummaa veljestä – kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta 271 s. 
Ness, Patrick & Dowd, Siobhan: Hirviön kutsu 215 s.
Parkkola, Seita & Repo, Niina: Loisto (Rajat Express #2) 349 s. 
Itäranta, Emmi: Kudottujen kujien kaupunki 335 s. 

kotimaisia: 7
käännöskirjoja: 4 (+1 englanniksi luettu)
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 10
muualta: 0

Jatkumo-lukuhaaste: 13 kirjaa (Koukussa sarjoihin)

Kirjanoita tarjosi kirjarakkautta pursuvan tarinan rinnakkaismaailma Hellbystä. Kirja oli mukavan nopealukuinen ja sujuvaa luettavaa, minkä lisäksi se puhui kirjojen ja sanojen mahtavasta voimasta, mikä on aina positiivista. Kokonaisuus jäi kuitenkin vähän vaisuksi. Kirja tuntui vähän pintaraapaisulta kaikkeen, olisin halunnut perehtyä syvemmin kirjasieluisuuteen ja Hellbyhyn. Toivoisin, että jatko-osa Noitakirja onnistuisi syventämään ensimmäisen osan puutteita. Pakko muuten sivuhuomiona sanoa, että vaikka osasta Hellbyn paikannimistä tunnistinkin Helsingin vastaavat paikat, huomaan ärsyyntyväni oletuksesta, että kaikkien lukijoiden pitäisi tuntea Helsinki niin hyvin, että tietää paikkojen sijainnit ja välimatkat. En tiedä, oliko tämä lopulta omien korvieni välissä, mutta sellainen olo minulle tuli, eikä Kirjanoita ole ainoa kirja, jossa olen tähän törmännyt. Elämää on myös täällä kehä kolmosen ulkopuolella, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin!

Olen aina pitänyt lohikäärmeistä hurjasti, joten pidin myös suomalaisia lohikäärmetarinoita sisältävästä Käärmeenliekit-novellikokoelmasta. Novellit olivat tasaisen laadukkaita ja ne kaikki käsittelivät lohikäärmemyyttejä vähän eri kulmista. Esipuheen erilaisuuden hehkuttamisen perusteella odotin kuitenkin vähän jotain muuta ja jouduinkin pettymään hieman. Novelleiden lohikäärmeet ovat usein länsimaalaisen perinteen mukaan vaarallisia ja verenhimoisia petoja, joista on pelkkää harmia. Olisin toivonut hieman itämaisempaa näkökulmaa, jossa lohikäärme nähdään hyvän onnen enteenä ja suojelijana. Tästä huolimatta viihdyin novellikokoelman kanssa hyvin, ja sen monipuoliset novellit tarjosivat herkullista ruokaa lohikäärmeennälkään. Suosikkinovellejani olivat Mixu Laurosen Empiiristä, J.S. Meresmaan Hyvä emo, Katja Salmisen Lohikäärmefragmentteja, Minna Roinisen Tarina punaisesta naisesta, Tarja Sipiläisen Asfalttiritari, Hanna Morren Rakelin päätös, Magdalena Hain Hänen kuvansa, Erkka Leppäsen Uralin sininen, Heikki Nevalan Rungot kuin Siivekkäät käärmeet, Jussi Katajalan Lento OA1701 ja Anni Nupposen Käärmeenkantajat.

Luin helmikuussa Hurjapää Mikin, joka tarjoili vähän erilaista Mikki-seikkailua kuin mihin olin tottunut. Tällaisten erilaisten Mikki-tarinoiden sarjaa jatkaa steampunk-henkinen Mikki ja hukkunut meri. Tyylilaji on tällä kertaa scifi ja tunnelma hieman vakavampi kuin Hurjapää Mikissä. Rakastan steampunk-estetiikkaa, ja tämö albumi olikin visuaalisuudessaan aivan uskomaton. Melkein teki mieli itkeä pelkästään siitä ilosta, että sain näin kaunista kirjaa lukea. Tarina ei ehkä kaikilta osilta napannut, mutta kokonaisuus oli niin upea, että en kadu tämän lukemista lainkaan.

The Miniaturist ehti lojua kirjahyllyssäni hävettävän pitkään (saadessani kirjan sitä ei oltu vielä suomennettu ja tätä postausta kirjoittaessani suomennoksesta on varmaan jo useampi vuosi aikaa), mutta Rooman-matkalla sain lopulta aikaiseksi aloittaa lukemisen. En meinannut millään päästä tarinaan sisään. Kieli oli todella haastavaa, minkä lisäksi preesensmuoto häiritsi jostain syystä todella paljon. Kirja alkoi vetämään oikeastaan vasta puolenvälin paikkeilla, kun Johanneksen salaisuus selvisi. Sen jälkeen viihdyin kirjan seurassa melko hyvin. Se oli vauhdikas ja viihdyttävä mysteereineen, mutta hahmot jäivät lopulta hieman ohuiksi. Lisäksi liikaa asioita jätettiin mielestäni auki. Selittely on ärsyttävää, mutta olisin toivonut hieman parempaa lankojen solmimista. Tosin auki jääminen voi myös johtua vaikeasta kielestä ja siitä, ettei 1600-luvun Hollantiin liittyvät käsitteet ole sanavarastoni aktiivisimmassa käytössä. Kirja kuitenkin onnistui yllättämään ja järkyttämäänkin useampaan kertaan, eikä se todellakaan ole huonoin lukemani.

Baskervillen koira on hyvin nopealukuinen ja viihdyttävä klassikko. Tarina oli minulle tuttu lähinnä BBC:n Sherlockin kautta, jonka Baskerville-jakso on ehdottomasti koko sarjan pelottavin. Jakso ja kirja eroavat yllättävän paljon toisistaan, varsinkin, kun monet jaksot ovat hyvinkin tarkasti alkuperäisten tarinoiden pohjalta tehtyjä. Kun tästä hämmennyksestä päästiin, viihdyin Sherlock Holmesin seikkailujen parissa mainiosti! Kirja on viehättävällä tavalla vanhanaikainen, ja murhasta ja muista synkistä asioista huolimatta sävy on kepeä. Juuri sopiva kesäkirja! Joitain asioita arvasin, mutta ratkaisevien palojen kanssa jouduin turvautumaan Sherlockin apuun. Yllätyin kuitenkin siitä, miten vähän Sherlock lopulta kirjassa esiintyi: suurimman osan ajasta vain John Watson viettää aikaa Baskervillen perijän kanssa nummilla mysteeriä tutkien. Kun pari vuotta sitten luin Holmesin seikkailuista yhteisniteenä, huomasin saaneeni pienen yliannostuksen, mutta Baskervillen koirasta pidin niin paljon, että ehkä Sherlock-ähkyni on laantunut. Jos tahdot lukea jonkun klassikon suhteellisen vähällä vaivalla, suosittelen Baskervillen koiraa!

Sain ylioppilaslahjaksi J. K. Rowlingin Tästä alkaa elämä -kirjan. Kirja sisältää Rowlingin vuonna 2008 Harvardin yliopiston valmistuvalle luokalle pitämän puheen alaotsikonkin mukaan "epäonnistumisen ilosta ja mielikuvituksen tärkeydestä". Pienen kirjan lukee nopeasti, mutta siihen mahtuu todella paljon asiaa. Se on lohduttava ja rohkaiseva, ja vaikka tavallaan sen ajatukset on kerrottu moneen kertaan aiemminkin, Rowling onnistuu silti tuomaan uuttakin kulmaa puheeseensa. Myös visuaalisesti kirja on aivan ihana.

Kiven sisässä jatkaa Väkiveriset-sarjaa. Tällä kertaa päähenkilönä on Helsinkiin muuttava Pekko. Pidin Pekosta heti paljon enemmän kuin edellisen osan lapsellisen raivostuttavasta Pinjasta. Seikkailu on jälleen vauhdikasta urbaania fantasiaa, ja vaikka pidinkin suunnattomasti edellisen osan metsäkuvauksesta, viihdyin myös Helsingin Kallioon sijoittuvasta seikkailusta. Juonikin lähtee heti vetämään. Hieman olisin kaivannut syventämistä Pekon hahmoon, nyt hän jäi aavistuksen verran paperiseksi. Minecraft-jutuista en ihmeemmin välittänyt, mutta toisaalta oli kiva, että nuortenkirjan päähenkilöllä on jokin muu harrastus kuin lukeminen tai jalkapallo :D Mielestäni tämä oli huomattavasti paljon parempi kuin Kaarnan kätkössä! Joskin Gwinin nimi häiritsi todella paljon: mieleen tuli salaperäisen ja kummallisen tytön sijaan vain Mustesydämen sarvekas näätä :D Väkiveriset ei ole lempisarjojani, mutta sopivan viihdyttävää ja päätänollaavaa luettavaa, ja aion lukea seuraavatkin osat. (Ilman Tuuliaa kylläkin pärjättäisiin ihan hyvin, tosi ärsyttävä hahmo!)

Blogiani lukevat tietävät, että en tykkää kauhujutuista. Kuitenkin hämärässä menneisyydessäni on eräs positiivinen kauhumuisto: ala-asteen käsityönopettajalla oli tapana lukea meille kauhutarinoita, kun neuloimme tai teimme ristipistoja. Vuorotellen meille luettiin Vuokko Mujeen Havukkavuoren mustaa lintua ja Vesa Sisättön Kummitusten luokkaa, ja osasinkin molemmista pätkiä ulkoa. Kummitusten luokka pelotti minua enemmän, mutta inhosin sitä, kun lapset ihmepelastuivat joka tarinassa. Olisin tahtonut jotain kamalaa oikeasti tapahtuvan :D Näillä saatesanoilla voitte arvata, että ihastuin Haisevaan käteen ikihyviksi. Tarinat ovat sopivalla tavalla hurjia ja käsittelivät myös ihan oikeita nykypäivän lasten kokemia ongelmia. Eikä siinä vielä kaikki: kaikki tarinat eivät loppuneet onnellisesti! Olin aivan riemuissani kirjaa lukiessani, ja olinkin varma, että olisin ala-asteella rakastanut tätä, jos tämä silloin olisi jo ollut olemassa. Tai no, mitä sitä salailemaan: rakastin nytkin, 18-vuotiaana. Lempinovellejani olivat Lokakuu, Pahanukke, Näkymätön, Namusetä, Poika portilla, Meistä on moneksi, Peto ja Perhonen, Takarivin tyttö, Täydellinen Alina, Talven lapset sekä Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa.

Seitsemän kummaa veljestä on tietokirja seitsemästä suomalaisesta miehestä, jotka kaikki tuomittiin historian saatoissa homoseksuaalisuudesta. Tarinoita on seitsemältä vuosikymmeneltä, aina 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Joka luvun alussa kerrotaan suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen tieteen ja lain näkökulmasta kyseisenä aikana. Osasin jo alun perin arvella, että kirja tulisi suututtamaan ja turhauttamaan minua, enkä ollut väärässä. Kirja oli todella mielenkiintoinen. Lukiessani opin esimerkiksi sen, että 1900-luvun alkupuolella vain tyttöjä pidettiin mahdollisina seksuaalirikosten uhreina ja kirjassa mainitun kansakoulunopettajan ahdistelemat pojat nähtiin opettajan rikoskumppaneina, eikä uhreina. Eräs toinen kirjassa kuvatuista miehistä puolestaan sai kovemman tuomion viinan trokaamisesta 1920-luvulla kuin homoseksuaalisuudesta. Olisin toivonut kirjan vielä kertovan, miten nämä seitsemän miestä jatkoivat elämäänsä vankeustuomioiden tai sakkojen jälkeen. Vain parin elämästä kerrotaan laajemmin, aina hänen kuolemaansa saakka. Toisaalta materiaalia heidän myöhemmistä vaiheistaan ei välttämättä ole olemassa, mutta nyt tarinat tuntuivat jäävän kesken. Vaikka kirja kuvaa epäoikeudenmukaista suhtautumista seksuaalivähemmistöihin, on kuitenkin muistettava, miten paljon eteenpäin tässäkin asiassa on 2010-luvulla tultu. Maailma ei ole valmis, mutta asenteet muuttuvat paremmiksi koko ajan. (Olisipa tällainen kirja myös seitsemästä kummasta sisaresta! Kiinnostaisi, olivatko asenteet kuinka erilaiset.)

Hirviön kutsu oli nopeasti luettu, mutta ei niin nopeasti käsitelty. Ajattelen tarinaa yhä. Ennakko-odotukseni olivat korkealla, enkä joutunut pettymään, vaikka odotinkin jotain ihan muuta kuin mitä tarina lopulta tarjosi. Tarina on pohjattoman surullinen, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta jollain hassulla tavalla siinä on pieni hippunen toivoa. Lisäksi koko juttu oli kerrottu niin kauniisti, että vaikka sydäntä riipi ja itketti, nautin silti lukemisesta. Conor on todella aito päähenkilö, jolle ei soisi tapahtuvan mitään pahaa. Olisin halunnut vain halata häntä todella tiukasti. Paitsi että tarina oli hieno ja pullollaan symboliikkaa, myös Jim Kayn kuvitus oli uskomattoman upea! Hieman toivoin värikuvitusta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että mustavalkoinen sopii tarinaan ja tunnelmaan paremmin.

Luin Lupauksen joskus kaksi vuotta sitten, joten Loistoa aloittaessani muistikuvani olivat äärimmäisen hatarat, enkä muistanut kuin erään lihansyöjää erittäin pahasti ahdistaneen kohtauksen. Pääsin kuitenkin nopeasti mukaan juoneen ja heittäytymään mediamaailman julmaan raadollisuuteen. Rajat Express ei ole kirjailijaparin Parkkola & Revon paras, mutta siinä oli silti tarkkanäköisyyttä ja kammottavuutta, josta nautin. Ehkä Loisto oli parempi kuin Lupaus, en voi varmaksi sanoa, mutta kirja jaksoi pitää mukanaan koko pituutensa verran. Parasta antia oli kuitenkin siivoojien henkilöllisyyden selviäminen. Olin jo ensimmäisessä osassa arvannut toisen henkilöllisyyden, mutta toinen jäi arvoitukseksi. Voittajafiilis oli melkoinen, kun hoksasin hänenkin nimensä ennen kuin se paljastettiin lukijoille. Loppuluku oli niin kaunis, että teki mieli itkeä.

Ihastuin syksyllä Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan, joten Kudottujen kujien kaupunki oli tietenkin lukulistallani. Kirja vie melko erilaisiin maisemiin kuin Itärannan esikoinen, mutta on yhtä lailla taitavasti kirjoitettu ihastuttavalla kielellä. Tämä kallistuu enemmän fantasian kuin dystopian puolelle, mikä miellyttää itseäni enemmän. Salaperäisyys kuiskii pitkin saarta, meri tuoksuu. Myös rakkaustarina on äärimmäisen suloinen. Ikävä kyllä kirja hiukan levisi liikaa loppupuolella, eikä sitä saatu mielestäni kudottua (heh) täysin kokoon takaisin, mikä oli harmi niin loistavan alun jälkeen. Myöskin maailma jäi vähän turhan avoimeksi, olisin kaivannut hieman syvennystä siihen. En tiedä pidinkö enemmän tästä vai Teemestarin kirjasta. Kudottujen kujien kaupunki ainakin voittaa minua puolelleen lumoavan kauniilla kielellään ja kuvauksellaan, pitkään mielessä viipyilevän tunnelman lisäksi. Lisäplussaa Itärannalle nimistöstä, joka soljuu kielellä kauniisti. 

Luin niin paljon, etteivät kaikki kirjat mahtuneet samaan ruudukkoon :D

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epökohtaa: Seitsemän kummaa veljestä
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Haiseva käsi
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Kudottujen kujien kaupunki
44. Kirja liittyy johonkin peliin: Kiven sisässä
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Mikki ja hukkunut meri



Heinäkuun YA-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

Kirja on omalta TBR-listalta: Kirjanoita
Kirja käsittelee LGBTQ+ -aiheita: Loisto
Kirjassa mieskertoja: Kiven sisässä

Heinäkuussa olin lähinnä töissä, mutta sen lisäksi ehdin tehdä vaikka mitä muuta! Kävin kaverini kanssa katsomassa Smg:tä ja Olavi Uusivirtaa, toisen kaverin kanssa kahvilla, yökyläillä, käydä rannalla ja tavata vanhoja tuttuja, maratoonata BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarjan (koko homma kesti melkein kuusi tuntia, hiki tuli vain sohvalla istuessa), juhlia erään sukulaisen kunnioitettavaa ikää (en muuten laittanut kansallispukua, olisin paistunut sinne!) ja osallistua Camp NaNoWriMoon, jonka myös onnellisesti voitin. Kun katsoo sitä, miten paljon ehdin töiden lisäksi tehdä, tuntuu käsittämättömältä, että luin myös 12 kirjaa. En edes muista, milloin viimeksi olisin kuukauden aikana lukenut noin älyttömän määrän! 

Heinäkuun suurin asia oli kuitenkin ihan loppukuusta tulleet uutiset. Siirryin kuun puolivälissä ykköshakukohteeni varasijajonossa toiselta ensimmäiselle sijalle, mutta yritin jo hyväksyä välivuoden. Se ei todellakaan ollut helppoa: kympin tyttöys nosti taas päätään ja potki lujaa. Rowlingin kirjasta Goodreadsiin kirjoitin näin: "Vaikka tuntuukin, että oma elämäni ei todellakaan ala tästä, ainakin kirja muistuttaa alaotsikonkin mukaan epäonnistumisen tärkeydestä." Vielä viime viikon maanantaina sanoin puhelimessa ystävälleni, että opiskelupaikan saaminen on erittäin epätodennäköistä, ja että eiköhän sitä välivuodelle jäädä. Seuraavana päivänä avasin töissä tauolla sähköpostin ja sain tiedon, että vastoin kaikkia todennäköisyyksiä olin saanut opiskelupaikan ykkösvaihtoehdostani!! Kuluneet kaksi viikkoa olenkin soitellut suuntaan sun toiseen, ravannut kaupoilla ostamassa milloin mitäkin vedenkeitintä ja vessaharjaa, tehnyt listoja, hyväksynyt asuntotarjouksen, stressannut, riemuinnut, vastaanottanut onnitteluja ja säätänyt asioita. Olisihan se ollut ihan kiva saada tieto jo silloin kesäkuun lopussa, mutta vaikka meinaakin vähän kiire tulla, en voisi olla helpottuneempi. Onneksi työt loppuivat tiistaina, nyt on sitten kunnolla aikaa valmistella ja pakkailla. 

Elokuu tulee siis tuomaan mukanaan muuton ihan uuteen kaupunkiin ja opiskelujen aloituksen. En ole vielä päättänyt, kerronko opiskelukaupunkiani blogissa, mutta sen verran voin paljastaa, että minusta tulee historian opiskelija :) Muuttorumban keskellä luvassa on onneksi myös muita juttuja, esimerkiksi reissu ystävän kanssa Helsinkiin ja pientä synttärijuhlintaa. Sen lisäksi pitäisi suorittaa autokoulu teoriakoevaiheeseen, hieman stressaa sekin, mutta ehkä kaikesta on mahdollista selvitä. Niinhän se Beatleskin aikanaan totesi: we can work it out. 


Olavi Uusivirtaa olen kuunnellut parin biisin verran, mutta koska kävin heinäkuussa hänen keikallaan, päätin kuunnella hänen tuotantonsa läpi ennen keikkaa. Paperisiivet osui ja upposi heti. Pelkkä biisin ajatteleminen rutistaa hieman sydäntä ja kutittelee kyynelkanavia, niin kaunis, niin kaunis. 

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Camp NaNoWriMo -päivitys 6

Voitto tuli!


Otin eilen pienen loppuspurtin, minkä tarkoituksena oli paitsi näpytellä puuttuvat sanat, myös saada 30. luku valmiiksi. Sain kuin sainkin luvun loppuun, mutta huomasin kirjoittaneeni loppukirin aikana reilummin kuin luulin. Campin loppulukemaksi tuli siis tällä kertaa 10617 sanaa, mikä on hurjasti yhdelle kuukaudelle! (Vertailun vuoksi: kirjoitin P:a kesäkuussa hieman vajaan 4000 sanaa, mikä on yli puolet vähemmän.) Olen ylpeä itsestäni, hyvästä syystä: ajoittaisesta nihkeydestä ja motivaatiolopahduksista huolimatta sain kirjoitettua viisi kokonaista lukua ja pari "välilukua". (Lainausmerkit siksi, etten laske näitä varsinaisiksi luvuiksi, vaan olen esimerkiksi merkinnyt ne lukusuunnitelmaan kirjaimilla. Teoriassa ne kai voisi olla lukuja siinä missä muutkin, mutta itse määrittelen ne enemmänkin lyhyinä välähdyksinä sivuhahmojen elämään.) 

Miten tästä eteenpäin? Kirjoittamislomaa ja toipumisaikaa tästä rykäisystä en aio viettää. Toki elokuussa on monenlaista kiirettä ja hoppua (niistä lisää kuukausikoosteessa!), mutta kirjoittamista jatkan. P:a on enää viisi lukua jäljellä, joista 1,5 viimeistä on jo edellisen Campin aikana kirjoitettu. Toki ne vaativat hiomista ja täydentämistä, onhan tarina hieman ehtinyt muuttua suunnitelmistani. En tiedä, pystynkö kirjoittamaan koko tekstin loppuun elokuun aikana, mutta kovasti aion yrittää. Hieman houkuttelsi myös marraskuun oikea Nano, mutta siihen on vielä sen verran pitkä aika, etten hirveästi toistaiseksi suunnittele sitä. 


Semmoinen heinäkuu tällä kertaa! Jospa puhuisin seuraavaksi jostain muusta kuin kirjoittamisesta...