sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Elokuun luetut 2019

Elokuussa 2019 luin kahdeksan kirjaa (2085 sivua), joista oli yksi oli spefiä, yksi runokirja ja yksi sarjakuva.

Montgomery, L. M.Runotyttö maineen polulla (Runotyttö #2) 308 s. [U]
Reich, PeterBook of dreams 207 s. 
Härkönen, Anna-LeenaHäräntappoase 316 s. 
Montgomery, L. M.Runotyttö etsii tähteään (Runotyttö #3) 306 s. [U]
Carole, MariaSinisen talon noita 377 s. 
Happonen, Kaisa & Miettinen, KarriRevi se 120 s. 
Rinta-Kanto, JoonasFok_it: Elämä jatkuu 168 s.
Ishiguro, KazuoPitkän päivän ilta 283 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 4
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 2
muualta: 2 

Montgomery-lukuhaaste: viisi kirjaa

Runotyttö-sarjan toinen osa on aina ollut suosikkini sarjasta. Emilian ja kavereiden kouluarki kiehtoo, minkä lisäksi orastavat romanssit kutkuttavat. Toki lukioon pääsyn hinta on kova: Elisabeth-täti kiertää Emiliaa kirjoittamasta kolmen vuoden aikana mitään, joka ei ole totta. En voi kuin arvostaa Emiliaa, kun hän kykenee pidättäytymään elämänsä suurimmasta intohimosta niin pitkäksi aikaa. Runotytöt ovat olleet tällä uusintalukukierroksella ahmittavampia kuin muistelin: tämänkin luin muutamassa päivässä. Lisäksi en muistanut, miten vastenmielinen hahmo Dean Priest onkaan. Muistikuvissani hän muuttui inhottavaksi vasta kolmannen kirjan aikana, mutta hän on täysin hirvittävä jo tämän kirjan aikana. Tekisi mieli huutaa Emilialle pysymään kaukana koko miehestä. Harva Montgomeryn hahmo on yhtä kammottava! Kirjan suomenkielinen nimi on mielestäni ollut aina vähän typerä, vaikka Emilian alppipolkuun viittaava alkuperäinen nimi Emily climbs onkin ehkä vähän hankala käännettävä. Se kuitenkin viittaa mielestäni paremmin siihen, että Emilia vasta aloittelee alppipolkuaan, eikä se ole aina niin helppoa kuin hän olisi toivonut. Hän on kuitenkin ihalitavan sinnikäs, mikä valaa toivoa myös minuun, vaikka tuntuukin, että olen viime aikoina lähinnä vain kompastullut omalla alppipolullani. Tämä on kyllä edelleen lempparini sarjasta! 

Kate Bush teki kappaleensa Cloudbusting lukemansa kirjan pohjalta. Kirja oli Peter Reichin omaelämäkerta Book of dreams, jossa hän kertoo lapsuudestaan psykologi-isänsä Wilhelm Reichin kanssa. Isä-Reich tutki hieman kyseenalaista orgone-energiaa, minkä vuoksi hän joutui 1950-luvulla Yhdysvaltojen hallituksen vainon kohteeksi. Lopulta hänet vangittiin, ja hän kuoli vankilassa. Bongasin Book of dreamsin Adlibriksestä muutama vuosi sitten, jolloin päätin hankia sen omaan hyllyyn, sitä kun ei kirjastoista löydy. Cloudbusting on suorastaan itkettävän kaunis kappale, ja minua kiinnosti kovasti tarina sen takana. Kirjassa on sama lumoavaa kauneutta ja haikean kipeyttä kuin Bushin kappaleessa, ja jotkut kohtaukset ovatkin siirtyneet melko suoraan sivuita sanoitukseen. Reich luottaa sokeasti isäänsä, kuten lapset yleensä, ja onkin riipaisevaa luettavaa, miten isän vangitsemisen ja kuoleman jälkeen hänen uskonsa isään ja tämän tutkimuksiin alkaa hiljalleen rapistua. Jotain jäi kuitenkin kohdaltani puuttumaan, enkä saa oikein kiinni, mitä olisin kirjaan kaivannut. Jossain vaiheessa lukemista minua alkoi häiritä se, miten tarkasti Reich lapsuudestaan kertoi. Se ei tuntunut uskottavalta, koska hän ei missään vaiheessa tuntunut epäilevän muistiaan, vaan kertoi kaiken valokuvantarkasti. Puolifiktiivisissä muistelmissa, kuten Laura Ingalls Wilderin ja James Herriotin kirjoissa, tämä olisi helpompi hyväksyä, mutta jostain syystä en pystynyt lukemaan Book of dreamsia puolifiktiivisenä, vaan täytenä totena, jolloin täysin kyseenalaistamatta kerrotut muistot vuosikymmenten takaa särähtivät pahasti. Kirjan kieli on myös melko haastavaa, minkä vuoksi minulla kesti tämän pienen kirjan lukemisessa melko kauan. En kuitenkaan kadu, että luin tämän kirjan, se oli hyvin kiehtova! 

Jotenkin olin onnistunut välttymään Häräntappoaseen lukemiselta tähän asti. Kirjaa ei luettu yhteisesti yläasteella, ja vaikka se perheen hyllystä löytyikin, en ennen tätä ollut saanut aikaiseksi tarttua siihen. Kehujen lisäksi olin kuullut kirjasta myös muutamia soraääniä parilta läheisesltä ihmiseltä, minkä vuoksi aloitin lukemisen hieman ristiriitaisin odotuksin. Aivan ensimmäisillä sivuilla ihastuin Härkösen kieleen ja tyyliin kirjoittaa. Varsinkin hänen dialoginsa on aivan loistavaa! Kirja kertoo 15-vuotiaan Allu-pojan kesästä maalla todella herkullisesti ja hauskasti. Kirja on todella nopelukuinen ja viihdyttävä, vaikka myös hieman ennalta-arvattava, mutta en mitenkään rakastunut siihen. Vaikka Allu ehkä onkin keskivertoa fiksumpi teinipoika, hän on silti äärimmäisen rasittava päähenkilö. Toki kirja päästää lukijan syvälle 15-vuotiaan pojan pään sisään, mutta kysymys kuuluu, haluanko päästä sinne :D Sivuhenkilöissäkään ei ihmeemmin ole pidettäviä henkilöitä, osittain siksi, että heidät nähdään Allun silmien kautta, ja Allu pitää itseään maalaiskylän asukkaita huomattavasti parempana ihmisenä. Allun ihastus Kerttu puolestaan on hahmo, josta olisi voinut saada paljon irti, mutta sen sijaan hän tuntuu pelkältä manic pixie dream girlilta, mikä sai minut ärsyyntymään myös hänen kohdallaan. Minua ei sinäänsä haittaa kirjan tietynlainen juonettomuus, se sopii kuvaamaan tylsää kesää maalla, mutta loppu tuntuu vähän kiireellä tehdyltä. Positiivista on, että Allun hahmo kuitenkin vähän kehittyy kirjan aikana. Häräntappoase oli kuitenkin lukukokemuksena positiivisen puolella, enkä voi kuin ihailla Härköstä, joka on kirjoittanut kirjan alle 20-vuotiaana ja saanut siitä niin elävän. Haluaisin kovasti lukea häneltä jotain muutakin, joten jos teillä on suosituksia, kertokaa ihmeessä! 

Luin elokuussa myös Runotyttö-sarjan päätösosan, Runotyttö etsii tähteään. Tämänkin kirjan hotkaisin kahden päivän aikana, kun en malttanut lopettaa lukemista illallakaan, vaikka kello lähestyi aamuyötä. Sarjan viimeinen osa on melkoista saippuaoopperaa ja draamailua: Emilia ja Teddy suotavat ja huopaavat suhteessaan minkä ehtivät, minkä lisäksi Emilia päätyy myös muihin rakkausseikkailuihin. Se, mitä en kirjasta muistanut, oli se, miten synkkä se oli. Voisin helposti sanoa, että tämä on Montgomeryn synkin kirja, voittaa mielestäni jopa Kotikunnaan Rillan. Emilia on äkkiä yksin Blair waterissa, kun hänen ystävänsä opiskelevat toisaalla. Sotkuiset ihmissuhteet ja tärkeiden ihmisten menetys vievät Emilian alamaihin, minkä lisäksi esimerkiksi rouva Kentin tarina kertoo sen, miten kauheisiin asioihin ihmismieli voi viedäkään. Puhumattakaan siitä, millaisia väristyksiä lukija saakaan monissa kohdissa: "On vain yksi tähti, jota vihaan, Lyyran Vega." Synkkyydestä ja onnettomuuksista huolimatta Emilia kuitenkin tekee asioita alppipolkunsa eteen sinnikkäästi, mitä ei voi kuin ihailla. Muistelen, etten pienenä erityisemmin pitänyt tästä ja pidin kirjaa tylsänä, mutta nyt aikuisena juuri tuo yllättävä synkkyys vetosi minuun. Suosikkini tämä osa ei ole edelleenkään, mutta rakas, hyvin rakas muiden mukana. On mielenkiintoista, miten sekä Annat että Runotytöt alkavat samantapaisista tilanteista, mutta päähenkilöt ovat kuitenkin luonteeltaan ja ympäristöltään sen verran erilaisia, että tarinat ovat tunnelmiltaan niin erilaisia. Seuraavaksi lukupinossa on Satu Koskimiehen ja Vilja-Tuulia Huotarisen Emilia Kent, joka jatkaa Emilian tarinaa. 

Ihastuin pari vuotta sitten Tulen tyttäriin, joten oli selvää, että lukisin myös jatko-osan, nyt kun se kesällä ilmestyi. Sinisen talon noita kertoo Aurista, Livian tyttärestä, joka syntyi Tulen tyttärien lopussa. Sinisen talon noidassa Auri on jo aikuisuuden kynnyksellä haparoiva tyttö, joka on isoäitinsä Hallavan parantajaopissa. Kirjassa on paljon perinteisiä teemoja oman paikan etsimisestä ja aikuistumisesta, mutta se tuntuu silti raikkaalta, ja muutamia yllättäviäkin käänteitä löytyy. Eniten odotin vanhojen, minulle hyvin rakkaiksi muodostuneiden hahmojen tapaamista uudelleen, enkä joutunut pettymään: jälleennäkeminen oli ihana, oli kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä. Myös uudet tuttavuudet ovat kiinnostavia ja heihin kiintyi yhtä lailla kuin vanhoihinkin. Vaikka välillä hahmojen toimiessa typerästi täytyikin hakata päätä seinään, he olivat juuri tästä syystä inhimillisiä. Lukiessani nautin täysin rinnoin Carolen käyttämästä kielestä, joka oli ihanan monipuolista ja värikästä. Sellaisen kielen lukeminen on yhtä nautintoa! Vaikka pidinkin Sinisen talon noidasta erittäin paljon, en rakastunut siihen niin paljon kuin edelliseen osaan. En myöskään voinut olla miettimättä sitä, miten itsenäinen jatko-osa oikeastaan edes oli, vaikka sitä sellaiseksi mainostettiinkin. Itse ainakin tuntui siltä, että jos en olisi lukenut Tulen tyttäriä, en olisi ollut kärryillä varmaan puoliakaan ajasta. 

Kotikotona ollessani luin pari kirjaa siskoni kirjastolainapinosta. Runokirja Revi se oli niistä ensimmäinen. Kirjan idea on hauska: se sisältää esimerkiksi sanomalehdistä leikatuista sanoista tehtyä runoutta, blackout poetrya ja Google-runoja. Tyylinsä vuoksi kirja on visuaalisesti todella miellyttävän näköinen, ja sitä lukee ja katselee ilokseen. Pidin myös kirjan runoista, niiden ironisesta tyylistä, joka vain korostui yhteiskunnallisia aiheita käsittelevissä runoissa. Suosittelen kirjaa varsinkin kaltaisilleni runoummikoille! 

Toinen siskon kirjastopinosta otettu kirja oli Fok_it -sarjakuva-albumi. Olin lukenut sarjakuvaa ennenkin Helsingin sanomista, joten se oli tuttu ennestään. En oikein tiedä, pidänkö Fok_itista vai en. Joskus stripit ovat oivaltavia ja hauskoja, joskus huumori jää pelkän hymähdyksen tasolle, joskus ei naurata ollenkaan. Piirrostyyli ei ole myöskään koskaan miellyttänyt silmääni. Albumiin mahtui monentasoista sarjakuvaa: joillekin hihittelin yksikseni, osa jäi vaisummiksi. Isoin ongelma tuntui omalla kohdallani olevan se, että luin albumin yhdeltä istumalta, ja stripit alkoivat toistaa itseään melko pahasti jossain vaiheessa. Yksittäisinä ne toimisivat paremmin. 

Downton abbey -vieroitusoireisiini suositeltiin Pitkän päivän iltaa, joka kertoo englantilaisesta hovimestarista, joka muistelee loiston aikoja 1920-30-luvuilla. Nykyhetkessä, 1950-luvulla hovimestari Stevens lähtee lomalle ja tapaamaan talon entistä taloudenhoitajatarta. Yllätyin siitä, miten vähän kirjassa oikeastaan tapahtuikaan. Suurimman osan ajasta Stevens muistelee menneitä, eikä nykyhetkikään ole kovin nopeatempoinen. Oikeastaan tämä ei haittaa, sillä tämä loi vain kuvaa siitä, miten jäykkä ja pidättyväinen hovimestareiden kulttuuri on. Hitaudesta tuli ongelma vasta siinä vaiheessa, kun kirjaa luki ennen nukkumaanmenoa, eikä meinannut lukiessa pysyä hereillä lainkaan. Stevens oli myös mmielenkiintoinen hahmo: hän on ihailtavan taitava ja tarkka työssään, mutta se tekee hänestä myös melko raskaan ja epämiellyttävän ihmisen hänen läheisilleen ja työtovereilleen. Stevens ei kuitenkaan itse tunnu tätä täysin ymmärtävän, vaan ajattelee tekevänsä aina oikein. Hän onkin mielestäni todella hyvin rakennettu hahmo. Downton-vieroitusoireiden apuna tämä toimi mainiosti. Jos jollakulla on muita Ishiguro-suosituksia, otan niitä mielelläni vastaan! Ole luonani aina kiinnostaisi ainakin kovasti. 


*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. RakkausromaaniRunotyttö etsii tähteään
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirjaRevi se 
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Häräntappoase
42. Kirjailijan nimi viehättää sinuaSinisen talon noita


Elokuuhun mahtui yllättävän paljon monenlaista. Alkukuu kului juhlahumussa, kun koitti perinteinen synttärisuma, jonka ansiosta söin kakkua monena päivänä putkeen. Sumaan mahtui omatkin syntymäpäiväni (kahteenkin otteeseen, sillä järjestin myös kaverisynttärit virallisen päivän lisäksi), jolloin saavutin uuden vuosikymmenen täyttäessäni 20 vuotta. Hurjaa. Syntymäpäivääni seuraavana juhlin vielä kesän viimeisiä rippijuhlia. Lisäksi elokuun ensimmäisinä viikkoina kävin kansallispukutuuletuksessa. Kun muu perheeni palasi töihin ja kouluun, leikin kotona au pairia tehden ruokaa ja keräten marjoja pihalta. Näinä viikkoina myös näin ystäviäni ja yritin parhaani mukaan suunnitella syksyäni opiskelujen kannalta. Kirjoittelin myös hiukan novelleja erästä projektia varten, mutta en ottanut siitä sen kummempaa stressiä. Elokuuhun mahtui myös suuri pettymys, kun jo valmiiksi pitkissä puissa olevani autokoulu uhkasi venyä entisestään, kun en päässyt teoriakoetta läpi. Kokeen uusinta stressasi todella paljon, ja mahdollinen uusi epäonnistuminen pelotti niin, että itketti. Kaikeksi onnekseni pääsin kuitenkin toisella yrittämällä läpi. Läpi pääsin melko niukin naukin, mutta ei pisteitäni onneksi kukaan tule kyselemään :D Elokuun loppupuolella kävin katsomassa Olavi Uusivirtaa, jonka näin eturivistä, mikä oli aivan ihanaa: Olavi on upea live-esiintyjä ja pääsee eturivistä katsottuna tosiaankin oikeuksiinsa. Hän soitti myös suuren suosikkini Miten mulla meni ja mahdollisesti minulle hänen tuotannostaan kaikkein rakkaimman kappaleen Paperisiivet. Tällä energialla elän varmaan joulun asti <3 Elokuun vaihteen vietin ainejärjestön järjestämällä mökkiviikonlopulla, joka oli seikkailu sinäänsä. Hiukseni tuoksuvat yhä miedosti savulta.




Kuukauden biisi on Nylon beatin Viimeinen. Heinäkuun viimeisenä päivänä tanssin tätä olohuoneessa  kuin henkeni olisi ollut siitä kiinni, ja seuraavana päivänä aloin kuunnella Nylon beatin kokoelma-albumia. En oikein tiedä, pidänkö bändin musiikista vai en, mutta siitä tulee hyvä mieli. Toinen elokuussa runsaasti kuuntelemani artisti oli Kristiina Halkola ja kuuntelinkin Nylon beatia ja Halkolaa melkein vuorotellen. Kieltämättä hieman huvittava kombo :D

Lempeitä tuulia syyskuuhunne! 

lauantai 31. elokuuta 2019

Viisi vuotta

Enpä elokuussa 2014 uskonut, että tämäkin päivä nähtäisiin: Lasisipulissa täyttää viisi vuotta! Toisin sanoen olen kirjoittanut blogia jo puoli vuosikymmentä. Koen olevani suhteellisen kärsimätön ihminen, joten olen vähän yllättynyt siitä, että olen jaksanut pitää blogia melko aktiivisesti jo näin kauan, vaikka elämässäni on ollut kiireellisempiäkin aikoja, jolloin blogin päivittäminen on ollut prioriteettilistan pohjalla. Mutta tässä sitä kuulkaas ollaan!

Viiden vuoden ajalta luetuimmat postaukset ovat olleet:

1. Parhaaat (ja helpot) ukulele-biisit
2. Tuunaa kouluvihkot omin pikku kätösin 
3. Olen eksynyt Latviassa (Riika, osa 1)
4. Ihana Tallinna
5. Huhtikuun luetut 2019

Ehkä jonkin sortin juhlan paikka on se, että kouluvihko-postauksen on viimeinkin ohittanut joku toinen :D kyseinen postaus on keikkunut suosituimpana kaikki nämä vuodet, mutta viimeinkin joku, enemmään tosissaan oleva postaus on mennyt sen ohi. Toivottavasti ukulelevinkeistä on ollut iloa :) Riian matkakertomuksen ensimmäinen osa ja Tallinnan matkakertomus ovat ainoat reissujutut, jotka mahtuvat kymmenenkään kärkeen, mikä on myös melkoisen kiinnostavaa :D Yllättävintä on kuitenkin se, että tämän vuoden huhtikuun kirjakooste on päässyt top vitoseen! Vaikka samat postaukset tuossa listassa pyörii vuodesta toiseen, välillä löytyy tällaisia yllätyksiä.

Parikin kertaa joku on kysynyt, häpeänkö ensimmäisiä blogitekstejäni. Täytyy myöntää, että hieman kyllä, mutta en niin paljon, että haluaisin ne jotenkin poistaa tai piilottaa. Ne ovat osa minua ja osa tätä blogia. Niistä näkee, miten olen kehittynyt ;) Ja onhan siellä ihan hauskojakin juttuja, ainakin omasta mielestäni.

Kiitos kaikille lukijoille, kommentoijille ja ohikulkijoille! Ihanaa, että olette täällä vielä viiden vuoden jälkeenkin. <3

Edellisvuosien synttäripostaukset löytää täältä, täältä, täältä ja täältä. Ihan ensimmäiseen, viiden vuoden takaiseen postaukseeni pääset tästä.

maanantai 26. elokuuta 2019

Kirjankansibingon kooste

Oksan hyllyltä -blogin järjestämä kesän kirjankansibingo päättyi eilen. Oma bingoruudukkoni näyttää tältä:


Romantiikka: L. M. Montgomery: Pieni Runotyttö (tai tässä tapauksessa yhteisniteen kannet)
: Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Puu: Jo Baker: Longbournin talossa

Nainen: Tommi Kinnunen: Lopotti

Matkalla: Muriel Denison: Susanna koulussa

Piirroskuva: Tommi Kinnunen: Pintti
Kotieläin: Merja & Marvi Jalo: Jesse löytökoira

Unenomainen: Peter Reich: Book of dreams
Numero(ita): Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1
Kaunis vaate: Gil Paul: Kuninkaallisia rakkaustarinoita

Kuten on mahdollista huomata, sain ruudukkoon yhden bingon, vaikka toisenkin saaminen oli melkoisen lähellä. Mutta parempi yksi kuin ei yhtäkään! Kiitos vielä Marikalle kivasta haasteesta :)

lauantai 10. elokuuta 2019

20

Tykkään puhua itsestäni, kukapa ei tykkäisi? (Puhua itsestään siis, ei välttämättä minusta :D) Siksi tällainen 20 faktaa minusta -lista on jo pitkään kutkutellut mielessäni. Tämä olisi ollut loistava ensimmäinen postaus blogiin, mutta siihen palaaminen ei enää onnistu. Luonnollisia tilanteita on ollut vaikea löytää, mutta nyt sattui sopivasti: täytän tänään 20 vuotta, joten voin myös jakaa 20 asiaa itsestäni teille. "Tänään on sun syntymäpäivä, tänään voit tehdä mitä huvittaa," laulaa Olavi Uusivirta, ja niinhän minä teenkin!

Pyrin siihen, että en olisi blogissa maininnut näitä juttuja aiemmin, toivottavasti onnistun siinä :) 

1. Tiedän paljon Disney-leffojen suomidubeista. Tämä juontaa juurensa ala-asteelle, kun joskus kymmenenvuotiaana innostuin uudelleen Disneysta pienen hiljaisemman kauden jälkeen. Koska pikku-Celen englannin kielen taito oli ymmärrettävästi hieman heikko, suomenkielinen Disney-musiikki ja dubbaus muutenkin kiinnosti kovasti. Katsoin Disney-elokuvani aina suomeksi ja kulutin aikaa Youtubessa katsoen muiden tekemiä top 10-listoja suosikki-Disney-lauluista. Vaikka nykyään katson uudet Disneyt aina alkuperäisäänillä, vanhat elokuvat katson aina suomeksi ja nautin laadukkaista dubbauksista. (Vaikka toisinaan laulujen käännökset aiheuttavatkin hieman myötähäpeää :D) Tämän elämänvaiheen ansiosta kuitenkin monien elokuvien ääninäyttelijöiden nimet tulevat kysyttäessä kuin apteekin hyllyltä, ja suomenkieliset sanat hyvin moniin Disney-biiseihin suoraan selkäytimestä. Nyt vanhempana olen kiinnostunut myös muiden maiden dubbauksista: esimerkiksi ranskankielisiä Disney-dubbauksia kuuntelen toisinaan.


2. Minulla oli suosikkibändi jo alle kolmevuotiaana. The Beatles on ehdoton ykköslempparibändini, mutta se ei suinkaan ole ensimmäinen bändi, jota "fanitin": sen kunnian saa nimittäin ABBA, johon ihastuin alle vaahtosammuttimen kokoisena ikihyviksi. Waterloo-levy oli ahkerassa kuuntelussa, ja mielestäni Agneta oli kaikista ihanin. (Johtunee varmaan siitä, että hänellä oli juuri sellaiset pitkät, vaaleat hiukset, jotka olisin toivonut itsellänkin olevan.) ABBAlla on suuren suuri paikka sydämessäni edelleen juuri siksi, että bändi oli minulle pikkuisena todella tärkeä. Elämäni suurimpia järkytyksiä oli muuten se, kun ala-asteella kuulin, että ABBA oli hajonnut. Vielä enemmän järkytyin, kun minulle selvisi, että hajoaminen oli tapahtunut jo 1980-luvulla, eikä vasta muutama vuosi sitten. En tiedä, miten olin onnistunut välttymään tältä tiedolta.


3. Minulla on luonnonkiharat hiukset. En ole koskaan vihannut kiharoitani, kuten monet muut kiharatukkaiset ympärilläni, johtuen varmaan siitä, että haaveilin kunnon korkkiruuvikiharoista aina siihen asti, kun hiukseni mystisesti kihartuivat vasta ollessani noin 12-vuotias. Kannataa toivoa tarpeeksi, niin toiveet käyvät toteen :D Eniten kiharasta on harmia, jos otsatukkaan jää kummallisia vimpsottomia, mutta silloinkin tilanteesta on mahdollista selvitä suoristusraudalla, jos asia kauheasti häiritsee. Tukkani toimii myös ilmankosteuden paljastajana: jos sää on kostea, menevät hiukseni tuhannen syherölle. 

4. Rakastan valkosipulia. Tämä ei ehkä ole kaikkien kanssaeläjien mieleen, mutta onneksi yksin asuvana voi tomaattikeittoon heittää juuri niin monta valkosipulinkynttä kuin itse tahtoo. Pysyvätpähän vampyyrit loitolla! 

5. Tämän hetkisessä kuorossani laulan mezzosopraanoissa, mutta äänialaani ei ole missään vaiheessa varsinaisesti testattu. Useimmiten olen laulanut joko sitä ääntä, josta puuttuu laulajia, tai sitten sopraanoa, koska kuorot ovat usein olleet pieniä, ja minulla on vaikeuksia pysytellä omassa stemmassani, jos en kuule sitä kunnolla, ja sopraanot nyt laulavat yleensä melodiaa. Kaverini tosin epäili, että saatan sittenkin olla (kakkos)altto, mutta nykyisessä kuorossani sopraanon ja alton välimuoto mezzosopraano tuntuu itselleni juuri sopivalta ääneltä laulaa. Joskus olisi kyllä hauska mitata omaa äänialaansa, mutta tarvitsisin siihen jonkun soitto- ja nuotinlukutaitoisen, kun itseltäni ei taitoa löydy. 

6. Ensimmäinen päiväkirjani kattoi lähes 14 vuoden ajanjakson. Sain päiväkirjan lahjaksi, kun täytin seitsemän vuotta, ja tämän vuoden huhtikuussa sain sen lopultakin täyteen. Kertonee ehkä siitä, miten harvakseen olen päiväkirjaa kirjoittanut... :D

7. Piirsin kymmenenvuotiaana runsaasti fan artia L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista. Luin koko sarjan samana kesänä, kun täytin kymmenen, joten kun sain synttärilahjaksi vihon ja tusseja, päätin kokeilla niitä piirtämällä Anna-aiheisen kuvan. Lopulta kuvia alkoi tulla enemmänkin, ja nimesin vihon melko nopeasti "Anna-vihoksi". Ehdin syksyn aikana kuvittaa kohtauksia sarjasta, mutta myös sarjan jälkeisestä ajasta: piirsin Kotikunnaan lapsien hääkuvia ja heidän perhepotrettejaan, ja pistelin Montgomeryn canonia huoletta uuteen uskoon. Minulla oli jotain tiukkoja kirjoittamattomia sääntöjä vihon kanssa: esimerkiksi kaikki kuvat täytyi piirtää suoraan kuulakärkikynällä, ilman monkään maailman luonnostelua, ja aina oman työpöytäni ääressä, ei missään muualla. Piirtäessäni kerroin kuviin liittyviä tarinoita itsekseni ääneen ja onkin harmi, etteivät nämä tarinat ole säilyneet missään muodossa: olin tuolloin laiska kirjoittamaan käsin ja turhauttavan hidas kirjoittamaan koneella. Dramatiikkaa ei näistä tarinoista missään nimessä puuttunut! Anna-vihon täytyttyä yritin jatkaa saman tyyppistä fanitaidevihkoa muista kirjoista, mutta se tyssähti heti alkuunsa: jokin taika oli kadonnut.

Dramaattinen kohtaus ja epäilyttävästi venyneet jäsenet Kotikunnaan Rillasta.
8. Pusu ei ole ensimmäinen romaanikäsikirjoitukseni, jonka olen saanut valmiiksi. Erään minun ja ystävieni lähimetsässä leikityn leikin pohjalta syntynyt idea johti lopulta siihen, että 11-vuotiaana aloin kirjoittaa trilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli ensimmäinen valmis romaanikässärini. Tämä tekele valmistui ollessani 13-vuotias, on noin 50 sivua pitkä ja sellaista settiä, että en pysty lukemaan sitä ilman suurta myötähäpeää. Harmittaa vain, että jotkut tarinan alkuperäisistä osista ovat tainneet hävitä lopullisesti, kun kirjoitin esimerkiksi pari ensimmäistä lukua uudelleen, enkä katsonut tarpeelliseksi säilöä alkuperäisversiota mihinkään. Vaikka trilogian kirjoittamisinto lopahti syksyn 2014 blokkiin, idea ei ole sysihuono. Se vaatii runsaastikin muokkaamista ja hienosäätöä, mutta haluaisin kovasti palata tarinan pariin, kirjoittaa ensimmäisen osan uusiksi ja trilogian loppuun. Kyseessä on feministinen fantasiakertomus, jossa käsitellään paitsi henkilöiden kasvua, myös perhesiteitä ja rakkautta metsään. Eräs tarinan kolmesta päähenkilöstä on minulle edelleen rakkain kaikista luomistani henkilöistä, eräänlainen alter egoni.

Paint-taidetta trilogian päähenkilöistä, vuosi on varmaan 2009 tai 2010. 

9. Bravuurini keittiössä ovat nakkikeitto ja härkissörsseli. Kotikotona olen ollut virallinen nakkikeitonkeittäjä yläasteelta lähtien (kotitaloustunnilta saatu ohje on erittäin hyvä mittasuhteiltaan), ja opiskelujen alettua helppo ja nopea härkissörsseli on ruoka, jota usein tarjoan kylään tuleville vieraille, jos kaivataan tukevampaa syömistä. Tykkään kauheasti laittaa ruokaa ja varsinkin leipoa, mutta nykyisessä asumismuodossani se on hiukan haastavaa ja rasittavaa. Unelmoin ajasta, jolloin minulla on oma keittiö...

10. Osaan heiluttaa korviani. Huomasin osaavani tämän taidon täysin vahingossa ysiluokalla, minkä jäkkeen siitä on tullut se "hauska fakta", jonka kerron itsestäni aina tutustumisleikeissä. 

11. Sound of music oli ensimmäinen "oikea" musikaali, jonka näin. Voidaan kiistellä siitä, ovatko esimerkiksi Disneyn piirretyt musikaaleiksi laskettavia, mutta Sound of music oli ainakin ensimmäinen klassikkomusikaali, jonka katsoin. Olin tuolloin melkein 13-vuotias, ja siitä hetkestä ei olekaan ollut paluuta enää normaaliin, musikaalittomaan elämään :D


12. Opin lukemaan sinä kesänä, kun täytin kuusi vuotta. En itse muista tarkkaa hetkeä, jolloin kirjaimista tulikin sanoja, mutta muistan, että äiti käski minua lukemaan Mimmi Lehmä -kirjasta yhden luvun itse ääneen, mikä sujui kai ilman suurempia takelteluja. Sen jälkeen aina taitoani esitellessä etsin aina saman luvun Mimmi Lehmä -kirjasta ja luin luvun ensimmäisen sivun ääneen. En tiedä, miksi en halunnut lukea muita kohtia, vaikka aivan varmasti olisin osannut. 

13. Olen pitänyt lukupäiväkirjaa vuodesta 2012 alkaen. Tietoa lukemistostani on siis kertynyt jo useiden vuosien varrelta. On hauskaa katsella myöhemmin, mitä olen missäkin elämänvaiheessa lueskellut, ja miten tietyt tapaukset ovat vaikuttaneet lukemiseeni. Vaikka arkistoni kattavatkin hyvin suuren osan elämääni, en voi olla miettimättä, miten mielenkiintoista olisikaan, jos olisin alkanut kirjata lukemisiani ylös jo muutamaa vuotta aiemmin. Monia ala-asteella luettuja kirjoja muistan kyllä, mutta monet ovat myös painuneet täysin unohduksiin. (Vuonna 2012 luin muuten käsittämättömät 186 kirjaa. Kun sanon, että lapsena en tehnyt suunnilleen muuta kuin luin, en valehtele juurikaan.)

2012 ja 2019. 

14. Ensimmäisellä luokalla tahdoin eläinlääkäriksi. Sitten minulle selvisi, että kyseisessä ammatissa tarvitsee matikkaa (ja muita luonnontieteitä), joten haaveeni karahti siihen. Muutamaa vuotta myöhemmin tahdoin agility-kouluttajaksi (en ole koskaan harrastanut agilitya) ja ala-asteen loppupuolella näyttelijäksi (en ole ikinä näytellyt muualla kuin koulun joulu- ja kevätjuhlissa). Kirjailijaksi olen kai tahtonut aina. 

15. Tykkään tiskaamisesta. Monien inhoama kotityö on oikeastaan suosikkini kaikista siivoushommista. En tiedä, mikä tiskaamisessa oikeastaan viehättää. Ehkä minua innostavat selkeät ja toistuvat työvaiheet, tai se, että työn jäljen näkee heti. Vaikka kädet menevätkin karheiksi, ja ruokajämien jynssäys toisinaan vähän ällöttää, tiskaaminen on työ, jonka aikana voi ajatella kaikenlaista, kun homma itsessään ei ihmeemmin vaadi aivotyötä. Ilman tiskikonetta elävänä opiskelijana pääsen onneksi nauttimaan tästä puuhasta melko usein :D 

16. Jos minulla olisi rutkasti ylimääräistä rahaa, hankkisin kansallispukujuttuja. Haaveilen tykkimyssystä Ylä-Savon pukuuni, se on ihanan kaunis! (Katsokaa vaikka!) Lisäksi haaveilen omistavani useamman kansallispuvun. Ylä-Savo on todella kaunis, ja siihen liittyy vahva tunneside, mutta muita suosikkipukuja, joista jonkun haluaisin joskus omistaa, ovat esimerkiksi Kokkola, Alavuden kuoropuku ja Tuusula. Näitten pukujen kotipaikkoihin minulla ei ole samanlaista suhdetta kuin Ylä-Savoon, mutta puvut ovat kauniita ja se tiittää mielestäni perusteeksi puvun hankintaan. Tämä haave on kuitenkin sen verran hintava, että jään odottelemaan lottovoittoa tai rikasta aviomiestä.

Kuvituskuva, joka ei liity mihinkään. Kevättalven aurinko paistoi kivasti kaapinoveen, ja esseenteon sijaan otin taidekuvia.
17. Nuorempana kerroin tarinoita itselleni ääneen. Tätä tapahtui erityisesti silloin, kun kävelin tai pyöräilin yksin johonkin. Vaikka seurassa olikin hauska kävellä esimerkiksi kouluun, ihaninta oli kulkea yksin ja keksiä mitä villeimpiä juttuja. Syvennyin tarinoihini intenssiivisesti, eikä keskittymiskykyäni tutuilla reiteillä hätkähdyttänyt paljon mikään. Monet tarinat, joita kirjoitin esimerkiksi koulussa, rakentuivat tällä tyylillä. Harmittelin tosin jo silloin, etten saanut juttujani mihinkään talteen, mistä olisin voinut niitä myöhemmin kuunnella ja tarkistaa jonkun mielestäni erityisen hienon sanamuodon tai keksimäni nimen. Pyrin parhaani mukaan siihen, että kukaan ei kuulisi höpöttelyäni, mutta välillä joku ohikulkija pääsi yllättämään :D nykyäänkin saatan olla hyvin syvällä omissa maailmoissani liikkuessani paikasta toiseen, mutta enää en puhu ääneen. Jossain mielessä se saattaa olla hyväkin asia, mutta vähän harmittaa, että olen kadottanut tämän loistavan tarinansuunnittelukyvyn. 

18. Oloni on kirjastossa turvallinen. Rakastan kirjastoja! Kuten on arvattavissa, jo pienenä alkanut lukuharrastus on aiheuttanut sen, että olen elämäni aikana viettänyt runsaasti aikaa kirjastossa. (Minulla on muuten edelleen käytössä ensimmäinen kirjastokorttini kotikaupungin kirjastoon, jonka sain kuusivuotiaana!) Ala-asteella kirjastokokemuksiini kuului kaksi kertaa koulullamme vieraileva kirjastoauto ja vapaa-ajalla tehdyt retket lähimpään kirjastoon. Nämä retket saattoivat kestää monta tuntia, kun jäin yksin tai kavereiden kanssa lastenosaston sohville lukemaan ja juttelemaan pitkäksi aikaa, ja varsinkin talviaikana muutaman kilometrin matkan kävelyynkin kului aikaa. Yläaste sijaitsi onneksi tämän samaisen kirjaston vieressä, jolloin koulun jälkeen oli helppo hakea täydennystä hyllyihin. Lukio kaupungissa mahdollisti pääkirjaston suurien valikoimien ääreen pääsyn vaikka päivittäin. Varsinkin lukiossa kirjastosta tuli tärkeä paikka viettää aikaa: monesti tulin sinne hyppytunneilla tai koulun jälkeen odottamaan bussin tuloa tai vaikka vähän myöhemmin alkavia näytelmäharjoituksia. Uudessa opiskelukaupungissa etsin kirjaston ensi töikseni ja ihastuin siihen ikihyviksi. Kirjasto on ehdottomia lempipaikkojani opiskelukaupungissani! Jos minulla on paha mieli tai ahdistunut olo, menen sinne, ja olo on taas vähän parempi. 

19. Kaikista eniten haluaisin matkustaa Pariisiin. Monessa paikassa olen käynyt, mutta Pariisissa en. Meidän oli itse asiassa kerran tarkoitus lähteä sinne, mutta eräs perheenjäsen sairastui juuri ennen matkaa, emmekä päässeet lähtemään. Tämä karvas pettymys minulle, mutta on vain kasvattanut haluani matkustaa. Jo ala-asteelta asti haaveilemani ranskan opiskelu toteutui lopulta lukiossa, joten ehkä myös matka Pariisiin tapahtuu joskus. (Ranskani on kyllä kauhean ruosteessa, kun en ole käyttänyt sitä hetkeen! Hyvä, kun osaa sanoa "je ne parle pas français" :D)

20. Tykkään askarrella ja/tai lähettää kortteja. Rakastan askarrella kortteja ihmisille, oli kyseessä sitten syntymäpäivä, ystävänpäivä tai jokin muu merkkipäivä. Varsinkin joulukorttipaja on yleensä useamman viikon projekti, kun kaikesta huolimatta pitää hoitaa muutakin elämää askartelun sijasta. Joskus tätä muuta elämää on, uskomatonta kyllä, niin paljon, että täytyy tyytyä valmiisiin kortteihin. Korttien lähettäminen on minulle kuitenkin todella tärkeä asia, koska haluan sillä ilahduttaa ihmisiä. Siksi minulla on paha mieli, jos en jostain syystä ehdi tai muista jonkun kortin arvoista juhlaa :D

Synttärikettu ystävälle. 

Sellaisia juttuja tällä kertaa! Hyvää syntymäpäivää minulle!

maanantai 5. elokuuta 2019

Heinäkuun luetut 2019

Heinäkuussa 2019 luin yhdeksän kirjaa (2547 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi runokirja, yksi nonfictionia ja kolme uusintaa.

Denison, Muriel: Susanna koulussa (Susanna #3) 193 s. [U]
Linna, Väinö: Täällä Pohjantähden alla 1 543 s. 
Rasa, Risto: Kaksi seppää 53 s. 
Acevedo, Elizabeth: Runoilja X 368 s. 
Montgomery, L. M.: Pieni Runotyttö (Runotyttö #1) 304 s. [U]
Jalo, Mervi & Jalo, Marvi: Jesse löytökoira (Koiratytöt #1) 143 s. [U]
Vik, Erika: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1) 532 s. 
Paul, Gil: Kuninkaallisia rakkaustarinoita 187 s. 
Montgomery, L. M.: Yrttitarha 233 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 5
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 5
muualta: 0

Montgomery-lukuhaaste: 3 kirjaa

Susanna-sarjan kolmas osa, Susanna koulussa, on aina ollut suosikkini. Pienenää (ja vähän isompanakin) minua kiehtoi kauheasti sisäoppilaitoselämä, minkä vuoksi myös tällaisten kirjojen tyylipuhdas edustaja viehätti. Susanna koulussa on yhtä ihana kuin edellisetkin osat. Susanna on taas edellistä osaa hieman vanhempi, mutta välillä yhtä itsepäinen ja ajattelematon kuin nuorempanakin. Hän on melko vastahakoinen koulun suhteen, mutta huomaa pian, että koulu on juuri niin hauskaa kuin siitä itselleen tekee. Kirja on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia perinteisen brittiläisen sisäoppilaitoksen elämästä. Tytöt pelaavat maahockeyta (täysin mysteerinen laji pikku-Celelle), perustavat salaseuroja, härnäävät koulun ylimielistä ja ärsyttävää tyttöä ja kammoavat sitä päivää, jolloin ruokana on "kalansilmiä liimassa". Huomasin syventyväni sisäoppilaitoksen elämään samalla innolla kuin aiemminkin, ja tämä osa taitaa edelleen olla suosikkini koko sarjasta. Kirja ei ole täysin ongelmaton: kohtaus, jossa tytöt kenkälankkaavat kasvonsa ja esiintyvät koulun juhlassa on todella rasistinen, mutta on muistettava, että kirja on kirjoitettu 1930-luvulla. Silti tuntuu vähän inhottavalta, että lapsuuden lempisarjasta löytyy tällaista. Toisaalta, taitaa Pieni talo preerialla -sarjassakin olla jokin blackface-kohtaus?

Osallistuin Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen lukemalla Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogian ensimmäisen osan. Mietteitäni voi lukea täältä

Luen runoja äärimmäisen harvoin, mikä vähän harmittaa, niitä nimittäin olisi kiva lukea enemmän! Tunnen vain oloni vähän tyhmäksi usein runoja lukiessani, eikä se ole kiva tunne. Risto Rasan runot ovat onneksi ratkaisu tähän ongelmaan! Pienet runot kertovat usein luonnosta, mutta myös ihmisistä. En voinut kuin ihmetellä ja ihailla, miten Rasa onnistuu muutamalla sanalla maalaamaan niin vahvoja ja kauniita kuvia. Rasan runoja haluan ehdottomasti lukea enemmänkin! Voisin yrittää pyristellä irti runopelostani ja lukea muitakin hyllystäni löytyviä runokirjoja. 
Yötuuli heiluttaa
veneeni lyhtyä
Suuntaneulana rinnassani
pyörähtää sydämen sakara

Runoilija X on säeromaani, joka kertoo uskonnollisen latinoperheen puristuksessa taitelevasta Xiomarasta, joka on tottunut olemaan hiljaa, vaikka hän pursuaakin sanoja. Vaikka tarina on periaatteessa melko nähty, tuo säemuoto siihen uutta kulmaa ja keveyttä välillä hyvinkin raskaaseen tarinaan. Runoudella on myös rooli tarinassa. Muoto sopii senkin takia kirjaan mielestäni paremmin kuin joululomalla lukemaani Yhteen. Xiomara tappelee itsensä, äitinsä, uskonsa, taustansa, kehonsa ja sitä ahdistelevien miesten kanssa, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä rohkeammin hän uskaltaa asettua rajoja vastaan. Oma elämäni on hyvin kaukana Xiomaran elämästä, mutta jollain tasolla kirja osui todella syvälle, minkä vuoksi nieleskelin kyyneleitä bussissa sitä lukiessani. Ehkä loppuratkaisu tapahtuu liian helposti, mutta tämä kirja vaikutti minuun niin vahvasti, että päädyin antamaan tälle Goodreadsissa täydet viisi tähteä. Lavarunouskohtauksia oli hauska lukea, kun itsekin olin kevään mittaan käynyt muutaman kerran sellaista kuuntelemassa (ja tämä kirja vain vahvisti tunnetta siitä, että syksyllä pitää itse uskaltaa lavalle!)

Minun on ollut jo pitkään tarkoitus lukea Runotyttö-sarja uudelleen, ja viime kesänä ilmestynyt Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen "jatko-osa" Emilia Kent vain vahvisti tätä halua. Vaikka Emilia Kent on odottanut hyllyssäni jo vuoden päivät, päätin lukea alkuperäisen sarjan uudelleen ennen sitä,  ja heinäkuussa sain lopultakin aikaiseksi tarttua Pieneen Runotyttöön. Trilogian ensimmäinen osa muistuttaa jonkin verran Annan nuoruusvuosia juonikuvioiltaan, mutta Anna ja Emilia ovat kuitenkin todella erilaiset päähenkilöt ja sarjojen tunnelma on aivan erilainen. Avonlea on aurinkoinen ja Annan kommellukset ovat hauskoja, mutta Blair Water on hieman synkkäkin paikka, ja Murrayn ylpeyden perinyt Emilia suhtautuu häpeään kuin kuolemaan. Ylidramatiikkaa rakastava sydämeni viihtyy Uudessa Kuussa Emilian kanssa, minkä lisäksi Emilian orastavat kirjalliset taipumukset ja yliluonnolliset tapahtumat ovat niin ikään sydäntäni lähellä. Jossain määrin Pieni Runotyttö tuntuu vain osalta, jossa henkilöt ja miljööt esitellään: kirja koostuu lähinnä pienistä hetkistä, jotka valottavat hahmojen eri puolia. Tämä ei kuitenkaan ole moite, sillä hotkaisin kirjan muutamassa päivässä ja nautin joka hetkestä. Tai no, Dean Priest on hirveä ja kammottava, mutta onneksi aika pienessä osassa vielä tässä kirjassa. Muistelin, että hän olisi ollut paljon nuorempi, mutta hän onkin jo 36-vuotias, kun hän tapaa 12-vuotiaan Emilian. Kammottavaa! Huomasin lukiessani muutenkin paljon pieniä juttuja, joita en muistanut tajunneeni ennen: Emilia esimerkiksi käy katsomassa erästä juonelle myöhemmin merkityksellistä kaivoa jo kirjan puolinvälin paikkeilla, mutta asiaan ei kiinnitetä sen ihmeemmin huomiota. Minulla on jo menossa sarjan toinen osa, joten nälkä tästä ensimmäisestä osasta jäi.

Kirjastossa käydessäni kävelin lastenosaston läpi, mistä katseeni sattui osumaan hyllylle, jossa Koiratytöt-sarja komeili. Luin sarjaa intopinkeänä joskus ala-asteen alkuvuosina, ja hotkin kaikki siihen asti ilmestyneet osat jonkin kesäloman aikana. Taisin olla yläasteella, kun vielä luin uusimpia osia, mutta olin melko kyllästynyt sarjaan jo siinä vaiheessa ja lopetinkin sen ehkä neljännentoista osan jälkeen (tai sinne päin). Puoliksi vitsillä nappasin ensimmäisen osan nyt kirjastosta mukaan ja katsoin, onko se yhtä typerä kuin oletin. Lukaisin kirjan nopeasti yhdeltä istumalta, ja yllätyin melkoisesti. Ensimmäinen yllätys oli se, että muistin kirjan sijoittuvan Helsinkiin, mutta heti ensimmäisillä sivuilla tulee selväksi, että ollaankin Turussa. Toinen yllätys oli se, että muistin kirjan tapahtumia yllättävän hyvin, vaikka olen lukenut kirjan vain kerran ja siitä on reippaasti yli 10 vuotta aikaa. Toki monet yksityiskohdat olivat hämärtyneet mielestä, mutta silti hämmästyin tästä. Kolmanneksi yllätyin siitä, että se ei ollutkaan ihan niin hirveä ja hölmö kuin oletin. Olihan se melkoisen yksioikoinen ja typerä tarina, mutta ei mitenkään sysihuono. Tapahtumat etenevät mukavan reippaaseen tahtiin ja käänteitä riittää näinkin lyhyeen kirjaan, mutta melko paljon kirjassa oli Jennan rasittavaa jankkaamista siitä, miten hän rakastaa Jesseä ja miten hän ikävöikään koiraa sen ollessa löytöeläinkodissa, ja huomasin samaistuvani paljon enemmän Jennan nihkeästi suhtautuvaan äitiin :D Toki olen kaukana kohderyhmästä. Maailmankirjallisuuden mestariteos Jesse löytökoira ei todellakaan ole, mutta ihan hauska nostalgiapala. Täytyy tosin tunnustaa, että nyt himottaisi hiukan lukea pari seuraavaakin osaa :D

Hän sanoi nimekseen Aleia on kirja, johon monet ihastuivat täydestä sydämestään. Idea tuntui kiinnostavalta, mutta vasta nyt sain kirjan kirjastosta käsiini. Täytyy myöntää, että hehkuttamisen seurauksena suhtauduin kirjaan hieman varautuneesti, mutta yritin lähteä lukemaan sitä avoimin mielin. Kirja oli kieltämättä koukuttavaa ja nopeaa luettavaa: luin yhdeltä istumalta helposti monta kymmentä sivua. Tämä on tällaisessa 500-sivuisessa järkäleessä positiivinen ominaisuus :D Juoni eteni vauhdikkaasti, ehkä välillä vähän liiankin vauhdikkaasti. Tylsistyä ei todellakaan ehtinyt. Ongelmaksi nopeassa juonenkuljetuksessa nousi kuitenkin hahmot ja miljöö. Olen todella hahmovetoinen lukija, minkä vuoksi haluan syitä kiintyä heihin. HSNA:ssa tämä oli kuitenkin todella hankalaa. Corildon ja Aleia ovat molemmat hahmoja, joilla on tavoitteita ja menneisyyttä, mutta välillä lukiessani havahduin ajatukseen, että minulle on ihan se ja sama, mitä heille tapahtuu tai saavuttavatko he tavoitteensa. Monet sivuhenkilöt ovat paljon kiinnostavampia, tosin kaikista mielenkiintoisimmat kuolevat kirjan puolenvälin paikkeilla. Vasta aivan loppurytinöissä aloin kiinnostumaan päähenkilöistä, vaikka en edelleenkään voi sanoa kiintyneeni heihin. Vikin luoma maailma on myös kiinnostava, mutta siitä saadaan vain pintaraapaisu ja sen vuoksi se jää harmittavasti vajaan tuntuiseksi, varsinkin, kun monesti huomaa, että maailmaa on rakennettu huolella. Potentiaalia HSNA:ssa on paljon, mutta se ei harmittavasti pääse esille kunnolla. Kirja kuitenkin parani loppua kohti huomattavasti, ja aion lukea myös Kaksosauringot-trilogian kaksi seuraavaa osaa. Salaisuuksia jäi vielä selvittämättä. (Kenties jotkut langat olisi voinut sitoa hieman paremmin jo tässä osassa, välillä oltiin vähän liiankin mysteerisiä.)

Kuninkaallisten elämä kiinnostaa, ja rakastan kuninkaallisia häitä. (Olen todella surullinen, että missasin Harryn ja Meghanin häät! Seuraavia televisiohäitä joudutaankin varmaan odottamaan vuosikausia.) Mikäs sen parempi valinta lukemiseksi kuin Kuninkaallisia rakkaustarinoita! Nimi tosin on hiukan harhaanjohtava, koska kuten jo esipuheessa sanotaan, että kuninkaallisten pariutumisessa rakkaus on harvoin pääosassa, koska varsinkin ennen aikaan avioliitot ovat olleet puhtaasti poliittisia. Kirja esittelee 14 kuninkaallista paria, joista suurin osa on eurooppalaisia, mutta mukaan mahtuu esimerkiksi intialainen Shah Jahn, joka rakensi Taj Mahalin syvästi rakastamansa vaimon muistoksi. Monet pariskunnat olivat tuttuja jo ennestään, kuten Ranskan vallankumouksessa teloitetut Marie Antoinette ja Ludwig XVI tai kannestakin löytyvä Hollywood-tähti Grace Kelly (maailman kauneimmassa hääpuvussa!) ja Monacon ruhtinas Rainer. Vaikka nämä tarinat olivat minulle pääpiirteissään tuttuja jo aiemmin, monet yksityiskohdat olivat hämärän peitossa, kuten esimerkiksi Napoleonin ja hänen Joséphinensa tarina. Vaikka kyseessä oli tietokirja, se oli kuitenkin melko kevyttä lukemista: teksti oli sujuvaa, eikä poliittisiin kiemuroihin tai muuhun taustoitukseen jääty pyörimään sivutolkulla. Jos aihe yhtään kiinnostaa, tai kaipaa helppoa tietokirjaa luettavakseen, suosittelen kovasti!

Yrittitarha on eräs niistä teoksista, joka oli vielä Montgomerylta lukematta. (Jos tietoni pitävät paikkaansa, olen mielestäni lukenut kaiken häneltä suomennetun!) Kyseessä on novellikokoelma, johon on koottu Montgomeryn novelleja pitkältä aikaväliltä. Novelleissa on runsaasti Montgomeryn tuotannosta tuttuja aineksia: tiukkoja kyläyhteisöjä, ankaria tätejä tai muita sukulaisia, salaisuuksia, väärinkäsityksiä ja romantiikkaa. Vaikka novellit ovat teknisesti ehjiä, niistä puuttuu usein kipinä, joka Montgomeryn romaaneista tekee niin ihastuttavia. Tarinat ovat usein melko yksinkertaisia ja ratkaisut helppoja. Lähes kaikki novellit pyörivät avioliiton ympärillä, mutta kuten Montgomerylla yleensäkin, naiset eivät jää passiiviseen osaan. Nykyfeministi kurtisteli lukiessaan kulmiaan toisinaan, mutta verrattuna kirjoitusajan asenteisiin suurin osa novelleista on naiskuvaltaan yllättävän moderneja. Lempinovellejani olivat Jedidahin romanssi, Putneyn naisten lakko, Mary Isabel kapinoi, Miriamin sulhanen, Häävieraat ja Yrittitarha. Mieleen jäi myös novelli Eräänlaista rakkautta, jossa naispäähenkilö päätyy menemään naimisiin velvollisuudentunnosta miehen kanssa, jota ei rakasta. Tämä vertautuu toki Montgomeryn omaan elämään, mutta on erikoinen ratkaisu muuten hyvin tiukasti sydämen seuraamista ja romanttista rakkautta painottavien novellien joukossa. En oikein tiennyt, miten olisin novelliin suhtautunut. Toki pidän siitä, että ratkaisu poikkeaa tavanomaisesta, mutta sen lukemisesta tuli jotenkin hankala olo. Muita mielenkiintoisia seikkoja oli Häävieraat-novellin kohtaus rouva Matilda Pitmanin kanssa, joka oli täsmälleen samanlainen kuin Kotikunnaan Rillasta löytyvä kohtaus, ja erään novellin draamaileva pariskunta nimeltään Anne ja Gilbert. Molemmat novellit on kirjoitettu ennen ensimmäistäkään Anna-kirjaa.


*********

Kirjankansibingoon luetut kirjat:


Romantiikka: Pieni Runotyttö (tai tässä tapauksessa yhteisniteen kannet)
Matkalla: Susanna koulussa
Kotieläin: Jesse löytökoira
Numero(ita): Täällä Pohjantähden alla
Kaunis vaate: Kuninkaallisia rakkaustarinoita

Ja näin sain ensimmäisen bingoni!!

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue: Kaksi seppää
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa: Runoilija X
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla: Pieni Runotyttö
19. Et pidä kirjan nimestä: Yrttitarha (mielestäni Yrttitarha on ruman kuuloinen sana, ja esimerkiksi Eräänlaista rakkautta olisi ollut kirjan nimeksi sopivampi)
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria: Kuninkaallisia rakkaustarinoita (eräs tarina on Jordanian kuningashuoneesta)
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä: Hän sanoi nimekseen Aleia
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää: Susanna koulussa

Heinäkuussa oli sekä vauhdikkaita että hitaampia päiviä. Kuukauden aikana ehdin viettää viikonlopun Finnconissa, muutaman päivän mummolassa, tehdä pikavisiitin Kuopioon ja käydä Turussa kahteenkin otteeseen. Lisäksi näin kavereita, olin talonvahtina ja tomaatinkastelijana muun perheen ollessa reissussa, luin kirjoja, katsoin Downton abbeyta ja Monty Pythonin lentävää sirkusta, haaveilin hellepäivistä ja niiden tultua pysyttelin tiukasti varjossa, vaikka nautinkin mekkokeleistä.

Elokuussa aion vielä lomailla ahkerasti, vaikka pitääkin ryhtyä jo hieman asennoitumaan syksyyn ja opiskelujen alkuun. Odotan kuorokauden alkua ja ainejärjestön tapahtumia, kuten myös opiskelukavereiden tapaamista. Sitä ennen ehdin kuitenkin esimerkiksi juhlia synttäreitäni ja eräitä rippijuhlia.


Kuukauden biisi on Elton Johnin I'm still standing. Kävin katsomassa Rocketman-elokuvan, josta pidin kovasti, vaikka Elton Johnin tuotanto onkin jäänyt minulle melko vieraaksi. Tästä kappaleesta tulee mukavan itsevarma ja toiveikas olo, minkä lisäksi tämä on ihan kiva rytmittämään jolkottelua pururadalla. 

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1 (Kirjabloggajien klassikkohaaste 9)

Väinö Linnan vuonna 1959 julkaisema Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa on eräs niistä klassikoista, joka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea kerran elämässään. Lähipiirissäni on useampia ihmisiä, jotka hehkuttavat Linnan trilogiaa ja nimeävät sen jopa lempikirjakseen, joten päätin nyt klassikkohaasteen varjolla tarttua hyllyssäni lojuvaan ensimmäiseen osaan.


Trilogia kertoo Koskelan torpparisuvun edesottamuksista kuvitteellisessa hämäläiskylässä, Pentinkulmassa. Ensimmäinen osa alkaa 1800-luvun loppupuolelta ja päättyy 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Jussi, pappilan torppari, rakentaa suolle Koskelan torpan, mihin hän muuttaa vaimonsa Alman kanssa. Perheeseen syntyy kolme poikaa, joista vanhin, Akseli, on aatteissaan vielä isäänsäkin ankarampi. Koskelan perheen ilojen ja surujen lisäksi kirjassa käsitellään paljon myös muiden kyläläisten sattumuksia.

Tuntemattoman sotilaan läpi kahlanneena yllätyin, kun kirja lähtikin yllättävän sutjakasti käyntiin, eikä jäänyt polkemaan paikalleen juuri ollenkaan. Tuntsikan kanssa leikki meinasi jäädä parikin kertaa kesken, kun miehet vain norkoilevat paloaukealla sivutolkulla, eikä toimintaan päästä millään kiinni. TPA puolestaan etenee Tuntsikkaan verrattuna suorastaan vauhdikkaasti: vaikka suvantokohtiakin löytyy, niihin ei jäädä turhauttavan pitkäksi aikaa. Myöskin henkilömäärä on paremmin hallittavissa. Vaikka nimettyjä kyläläisiä on paljon, tärkeimpien nimet oppii kyllä muistamaan. Henkilömäärän kanssa minulla oli myös ongelmia Tuntemattoman sotilaan kanssa, kun jatkuvasti menin Lahtisissa, Lehdoissa ja Lammioissa sekaisin. (Tämä kuulostaa siltä, että en pitänyt Tuntemattomasta ollenkaan, mutta asia on aivan päin vastoin :D) Kuitenkin, toisin kuin Tuntemattomassa sotilaassa, minun oli hankalampi päästä hahmojen pään sisään ja kiintyä heihin. Lopussa huomasin välittäväni heistä kaikista jonkin verran, mutta se oli vienyt pitkään aikaa. Tosin tämä tuntuu hieman huolestuttavalta, kun tietää, mitä suuria tapahtumia on tulossa.

Suomen historia on kiedottu hyvin tarinaan, eikä historiaselostus hyppää silmille. Tyylissä on jotain samaa kuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä, jossa historian tapahtumat kulkevat omalla painollaan taustalla, kun henkilöt elävät elämäänsä, johon nyt sattuu vaikuttamaat maailmanhistorian suuret linjat. Vaikka Linna ei olekaan yhtä hienovarainen, tuntuu sosialisti, kaupungissa sivistyksen saanut räätäli Halme selityksissään kyläläisille perustellulta. Tuskinpa pentinkulmalaiset muuten tietäisivät sen kummempia maailman menosta. Ehkä Neljäntienristeyksen ja TPA:n ero on siinä, että Kinnunen kuvaa ihmistä ja Linna historiaa. Ainakin tästä ensimmäisestä osasta tuli hieman sellainen vaikutelma, että henkilöhahmot ovat välillä vain väline esitellä historian tapahtumia. Tästä huolimatta kirja ei tuntunut historian oppikirjalta. Linnan kertojanääni on lempeän ironinen, mistä pidän todella paljon. Hän on heikomman puolella, mutta irvailee silti kaikille hahmoilleen ja tapahtumille yhtä lailla, unohtamatta kuitenkaan hellyyttä, kuten kuvaillessaan esimerkiksi erään nuoren parin ensimmäisiä yhteisiä hetkiä, joista tulee todella kaunis ja hellä mieli.

Luenko myös seuraavat osat? No totta vie luen. Vaikka sisällissota odottaa nurkan takana (puhumattakaan parista muusta "pikku"sodasta), ja tunnen jo valmiiksi, miten se tulee repimään sydänparkaani riekaleiksi, odotan silti innolla, mikä Koskelan perhettä tulevaisuudessa odottaa. Sen lisäksi minulla on ikävä Vilho Koskelaa, ja tahdon jo päästä lukemaan hänen vaiheistaan. Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa ei todellakaan ole mikään tylsä ja pölyinen klassikko, vaan edelleen paikkaansa puolustava, mielenkiintoinen teos, joka ei ole vanhentunut.

Kiitos haasteen järjestämisestä Tuntematon lukija -blogin Handelle!


Huh, olipas melkoista kirjoittaa ensimmäinen varsinainen kirjapostaus koko blogiaikana :D

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Kirjoja, kirjoja!

Materialismionnellisuus on parasta onnellisuutta, eikös juu? :D Olen haalinut jälleen hyllyyni kirjoja, monista eri lähteistä. Koska itse tykkään kuunnella muiden ihmisten kirjasaalistuksista, kerron omiatani nyt teille.

Kaksi ensimmäistä hankintaa menee itse asiassa toukokuun puolelle. Nokkosvallankumousta olen jäljittänyt aggressiivisesti jo vuosia, tuloksetta, mutta luottodiilerini bongasi kirjan vitosella ja kiikutti minulle. On aina yhtä ihana hetki asettaa kauan kaivattu kirja paikalleen hyllyyn! <3


Läpi yön on ollut hankintalistallani niin ikään vuosia, varsinkin kuin keväisen uudelleenluvun jälkeen muistin, miten tavattoman tärkeä kirja minulle onkaan. Olin jo valmistautunut vuosien toivottomaan etsintään. Löysin yhden kappaleen kyseistä kirjaa eräästä kirjakaupasta niin kalliilla hinnalla, että olin lentää pyllylleni. Hinta oli sinäänsä normaali suomalaiselle kovakantiselle kirjalle, mutta viisi vuotta vanhasta kirjasta vähän liikaa. Lisäksi opiskelijan taloustilanne on mitä on. Onneksi jo aiemmin mainittu luottodiileri hoksasi toisesta kirjakaupasta pienen pinon samaista kirjaa niin ikään vitosella, ilmoitti asiasta minulle, eikä mennyt kauaakaan, kun Läpi yön oli käpälissäni.


Finncon järjestettiin heinäkuun alussa Jyväskylässä, ja itse luuhasin paikalla lauantain ja sunnuntain. Olin päättänyt, että yhden tietyn kirjan tulen paikalta ostamaan. Ihastuin ikihyviksi Maria Carolen Tulen tyttäriin, joten äskettäin ilmestynyt itsenäinen jatko-osa Sinisen talon noita oli automaattisesti lukulistalla. Hankinkin kirjan lähes ensi töikseni lauantaina ja sain siihen omistuskirjoituksenkin :)


Finnconin kirpparipöydästä silmään osui Väristys-pokkari. Luin kirjat ysiluokalla ja rakastin niitä raivokkaasti, minkä vuoksi ajattelin, että kolme euroa nuoruusvuosieni suosikista (nythän olen jo ikivanha, lähes muinainen ;)) ei ole paha hinta, ja pelastin kirjan omaan hyllyyni.


Lisäksi Finnconista tarttui mukaan Turun science fiction -seuralta kaksi pinssiä (heikkouteni) Myrntain suloinen ja kiiltävä kirjanmerkki.


Mummolareissulla siivottiin erästä kirjahyllyä, josta saimme ottaa haluamiamme kirjoja mukaan. Salaisen puutarhan olen lukenut joskus ala-asteella, mutta muistan pitäneeni siitä ja sen virkistävän erilaisesta tyttöpäähenkilöstä sen verran paljon, että nappasin tämän mukaani. Kirja on melkein viisikymmentävuotiaaksi todella hyvässä kunnossa!


Varsinainen mummolan hyllystä pelastettu aarre on kuitenkin Susanna-sarja kokonaisuudessaan. Tämä 1930-luvulla kirjoitettu tyttökirjasarja oli eräs ehdottomista suosikeistani pienenä, ja olen nyt vanhempanakin viihtynyt sen seurassa erittäin hyvin. Sarja tuntuu olevan melko huonosti tunnettu, mutta olen äärimmäisen onnellinen, että minulla on koko sarja (ensipainoksia 1950-luvulta kaikki!) hyllyssäni. Varsinainen kirja-aarre <3


Mitkä kirjoihin liittyvät asiat ovat tehneet sinut onnelliseksi lähiaikoina?

Postauksen viisi viimeistä kuvaa on ottanut siskoni.