Camp NaNoWriMo -päivitys 2

Sanoja kasassa 2914.

Hyvin menee, mutta menköön, voisi sanoa. Vielä viikko sitten neljäs luku oli aivan alkutekijöissään, mutta pian saan jo viidennen luvun valmiiksi. Olen tavoitettani edellä, mutta se on vain positiivista, sillä pyrin saamaan puskuria pääsiäiseksi, jolloin en tule kirjoittamaan useampaan päivään. Kirjoittaminen on ihanaa, enkä haluaisikaan tehdä oikeastaan mitään muuta tällä hetkellä. Tämä hämmästyttää minua itseäni kovasti, sillä kuten olen jo aiemmin sanonut, DVR on ollut minulle todella haastava teksti, ja kirjoittaminen on ollut hieman nihkeänpuoleista aivan alusta asti. Toivotaan, että hyvä draivi jatkuu tulevaisuudessakin, myös Campin jälkeen. Haluaisin kovasti saada kässärin tämän vuoden puolella valmiiksi.

Palmusunnuntain lukumaratonia vietin kuunnellen äänikirjaa ja samalla kässärin hahmoja piirrellen. En ole moneen vuoteen piirtänyt oikeastaan mitään muuta kuin hahmojani, mutta se on mielestäni myös kivointa, mitä voin piirtää. (Kun en vielä ole niin kuuluisa, että teksteistäni piirrettäisiin fanitaidetta (satunnaisia yllätyksiä ystäviltä lukuun ottamatta), se on tehtävä itse :D) Vaikka en aina aivan saa haluamiani kasvonpiirteitä paperille, on se kuitenkin hiukan suuntaa antava apu kirjoittamiseen. Olen vielä sen verran alkutekijöissä tekstin kanssa, että en tiedä, ketkä kaikki ovat oikeasti relevantteja tarinan kannalta, tai onko joku hyvin merkittävä, minulle tuntematon hahmo vasta tulossa tarinaan, mutta piirsin kuvaan ne hahmot, jotka tarinassa ovat jo tähän mennessä esiintyneet, sekä pari sellaista, jotka ovat tulossa, ja joista varsinkin toinen on erittäin merkittävässä osassa, jahka saapuu näyttämölle muutaman luvun kuluttua. Oli muuten tosi kiva piirtää pienen tauon jälkeen muutakin kuin köynnöksiä luentomuistiinpanojen reunoihin :)

Palmusunnuntain lukumaraton + kooste

Iltatähden syttyessä järjestää palmusunnuntain lukumaratonin. Eristyksissä ollessa on tullut luettua muutenkin, mutta edellisestä maratonista on aikaa ja tämä on hyvä tapa viettää viikonloppua.

Maratonpinossa minulla on Neal Gablerin Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni ja Rainbow Rowellin Wayward son. Disney-kirja minulla on kesken. Lisäksi saatan kuunnella äänikirjana Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan Neonkaupunkia. Nämä kirjat eivät ole kuitenkaan kiveen hakattuja, saatan muuttaa mieltäni matkan varrella. 

Aloitan maratonini lauantai-iltana ja päivitän etenemistäni tähän postaukseen. 

20.15 Aloitan maratonin vähän villillä valinnalla: jatkan Neonkaupungin kuuntelua! Olin suunnitellut sen olevan vain varavaihtoehto, jos fyysinen kirja uuvuttaa, mutta näin spontaani minä näköjään olen! Ajattelin samalla vähän piirrellä, todennäköisesti DVR:n hahmoja, jotta fokus pysyy Campissa :D (ei sillä, olen kyllä edellä tavoitteitani tällä hetkellä, mutta ei siitä tässä kohdassa sen enempää!) 

23.30 Neonkaupunkia kuunneltu 1 h 20 min. Iltasaduksi jatkan Walt Disneyn elämäkertaa, jota luen niin pitkälle kuin jaksan ennen kuin silmät menevät väkisin kiinni. Hyvää yötä! 

10.10 Iltalukemiset jäivät vähän laihoiksi, luin Disney-kirjaa vain 22 sivua ennen uniaikaa. Aamun ajattelin aloittaa paitsi päiväkahvileivonnalla, myös Wayward sonilla.

14.00 Karjalanpiirakoiden leipomisen lomassa Wayward son eteni 48 sivua. Seuraavaksi jatkan eilistä piirrosta ja kuuntelen Neonkaupunkia. Saatan myös käydä kävelyllä samainen kirja luureissa, kun ulkona on niin kaunis ilma. 

18.35 Kuuntelin Neonkaupunkia vielä piirroksen värittämisen ja kävelylenkin taustalla yhteensä 2 h 9 min. Loppumaratonin taidan lukea vielä Disney-kirjaa, vaikka voi olla, että harhaudun myös kirjoittamaan ja/tai katsomaan Lanu-festareiden ohjelmanumeroita. On se vaikeaa, kun on liian paljon viihdettä tarjolla :D 

20.15 Lopulta luin vain 18 sivua, kun keskittymiskyky hieman rakoili ja Lanu-festarit houkuttivat puoleensa.

Maratonin lopulliseksi saldoksi jäi yhteensä 88 sivua Walt Disneyn elämäkertaa ja Wayward sonia sekä 3 h 29 min Neonkaupunkia äänikirjana. En ole kovin tyytyväinen saavutukseeni, olisin toivonut pääseväni sadan sivun yli, mutta ehkä tiiliskiven paksuinen elämäkerta ei ollut paras maratonkirjavalinta. Minulla oli kuitenkin ihan hauskaa, kun maratoonasin pitkästä aikaa, joten kiitokset Pearl Cloverille järjestämisestä! 

Maaliskuun luetut 2020

Maaliskuussa 2020 luin kahdeksan kirjaa (1776 sivua, 5 h 16 min), joista yksi oli spefiä, yksi äänikirja, kaksi uusintaa ja yksi tietokirja.

Kanto, Anneli: Veriruusut 427 s. 
Rönkä, Antti: Jalat ilmassa 5 h 16 min [K]
St. Aubyn, Edward: Toivoa sopii (Patrick Melrose #4-5) 442 s. 
Alcott, Louisa May: Pikku naisia (Pikku naisia #1) 255 s. [U]
Canth, Minna: Kauppa-Lopo 79 s. 
Uspenski, Eduard: Fedja-setä, kissa ja koira (Fedja-setä #1) 112 s. [U]
Lindquist, Leena & Ojanen, Norman: Taiteilijakoteja 239 s. 
Kafka, Franz: Nälkätaiteilija 222 s.

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 1

muualta: 5

Sisällissodan muistovuosi 2018 näkyi myös kulttuurissa: Anneli Kannon Tampereen naiskaartista kertovan Veriruusut-teokseen pohjautuvia näytelmiä nähtiin useissa kaupungeissa. Itse en nähnyt näistä mitään, mutta Tampereen työväen teatterissa esitetyn Tytöt 1918 -musikaalin soundtrackia olen kuunnellut Spotifysta melko paljon. Vaikka sen perusteella saa jonkinlaisen käsityksen musikaalin kulusta, puhumattakaan siitä, että tietää sisällissodan naiskaartien historialliset taustat, päätin kuitenkin lukea alkuperäisteoksen saadakseni juonesta paremmin kiinni. Pian sain kuitenkin huomata, että alkuperäisteosta on käytetty lähteenä hyvin löyhästi, vaikka välillä bongasin myös kokonaisia lauseita tai vuoropuheluita, jotka ovat siirtyneet musikaaliin sellaisenaan. Kun musikaalissa seurataan vain tamperelaisia tehtaantyttöjä, romaanissa tapahtumien keskiössä ovat myös Valkeakosken naiskaarti. Heti ensimmäisiltä sivuilta tiesin, että tarinan henkilöille ei tule käymään hyvin, ja olin oikeassa. Sisällissota tulee iholle, eikä julmuuksien kuvauksessa säästellä, mutta arvostin kuitenkin sitä, että kauheuksilla ei kuitenkaan mässäilty. Toisaalta pidin myös siitä, että vaikka kirja keskittyy sotaan, henkilöillä on muutakin elämää ja ajateltavaa kuin sota. He rakastuvat, pettyvät, kipuilevat perheensä kanssa ja samalla tukeutuvat heihin. Vaikka kirja on suhteellisen paksu, sitä suorastaan ahmii, vaikka kamalia asioita tapahtuu. Nimettyjä henkilöitä on tosin aivan liikaa, ja varsinkin sekä Tampereen että Valkeakosken naiskaartissa keskeisessä roolissa olevat Martat menevät helposti sekaisin. Kuitenkin kirja oli mieleenjäävä ja ravisteleva kokemus ja sai minut miettimään niin naisen asemaa kuin sisällissodan merkitystä ja sen esittämistä fiktiossa. Suosittelen lämpimästi, vaikka kirja onkin välillä todella inhottava ja raaka. Mielestäni se oli myös vähemmän kiusallinen kuin musikaali, joka luo tytöistä välillä vähän vaivaannuttavan kuvan. Kannon naiset tuntuivat aidoimmilta ja sympaattisemmilta, vaikka kaikki eivät pidettäviä olekaan.

Antti Röngän kehuttu esikoisteos Jalat ilmassa olisi tuskin muuten löytänyt tietään kuunneltavakseni, ellen olisi tarvinnut muuttolaatikoiden purkamisen taustalle jotain kuunneltavaa. Siskoni kehui tätä kirjaa kovasti, ja koska se oli melko lyhyt, ajattelin sen sopivan tähän väliin kuunneltavaksi. Kirja alkaa, kun Aaro muuttaa Lahden suunnalta Jyväskylään opiskelemaan. (Hauska yksityiskohta on se, että kuuntelin tätä ennen Minna Canthin nuoruusvuosista kertovan kirjan Rouva C., joka alkaa siitä, kun Canth saapuu opiskelemaan Jyväskylän opettajaseminaariin. Parisataa vuotta sinne tänne, mutta samassa tilanteessa ollaan :D) Mukana kulkevat myös painavat rankat kiusaamiskokemukset ala-asteen ajoilta. Jalat ilmassa ei lyhyydestään huolimatta ole mitenkään helppo tai kevyt kirja, ja on ilmeisesti myös joiltain osin autofiktiivinen, mikä tekee siitä entistä rankemman. Pelkäsin etukäteen, että tämä saattaisi olla minulle liian ahdistava lukukokemus, mutta tätä ongelmaa ei ollut: minulle tämä ei ollut mitenkään vuoden paras lukuelämys missään mielessä. Ymmärrän, että se saattaa olla joillekin koulukiusaamista kokeneille samaistuttava ja voimaannuttava kokemus, mutta minä en mitenkään pystynyt samaistumaan kirjaan tunnetasolla. Mielestäni kirjaan pitäisi pystyisi samaistumaan edes jollain tasolla, vaikka ei olisi itse kokenut hahmojen kokemia asioita, mutta Jalat ilmassa jätti minut kylmäksi. Myös kirjoitustyyli oli mielestäni rasittava. Se oli hyvin yksinkertainen, eikä siinä ihmeemmin ollut muuta kuin päälauseita, ja äänikirjamuoto tuntui vain korostavan tätä tyyliä, ja minua alkoi jossain vaiheessa ärsyttämään tyyli todella paljon. Ymmärrän kirjan ansiot ja kunnioitan nuorta esikoiskirjailijaa, mutta Jalat ilmassa ei ollut minun kirjani. 

Luin joulukuussa Patrick Melrose -sarjan kolme ensimmäistä osaa ja maaliskuussa tartuin kahteen jälkimmäiseen osaan. Toivoa sopii -nimisessä yhteisniteessä kirjat Äidinmaitoa ja Loppujen lopuksi kertovat Patrickin aikuisiästä. Huumehuuruinen nuoruus on jäänyt taakse, hän on mennyt naimisiin ja perustanut perheen, mutta hänen ongelmansa eivät ole taaksejäänyttä elämää ja häntä vaivaa alkoholismin ja viilentyvän avioliiton lisäksi äitisuhde. Kun kolme ensimmäistä kirjaa keskittyivät enemmän Patrickin ja häntä hyväksikäyttäneen, sadistisen isän suhteeseen, on Patrickin moniongelmainen äiti Eleanor enemmän keskiössä näissä jälkimmäisissä osissa. Vaikka Eleanorin toimintaa ei monestikaan voi hyväksyä, hänen valintojaan kuitenkin joten kuten ymmärtää. Iloista luettavaa nämä st. Aubynin kirjat eivät tosiaankaan ole. Jossain mielessä tämä oli ehkä vähemmän rankka kuin ensimmäiset osat, mutta se ei siltikään tarkoita kukkaniittyjä ja pikkuponeja. Jälleen tuskailin kerran jos toisenkin sitä, että Patrick (ja monet muutkin hahmot) käyttäytyy täysin ääliömäisesti ja vastuuttomasti, vaikka ymmärsinkin syyt. Kuitenkin pidän todella paljon st. Aubynin tyylistään kirjoittaa, ja tavasta, jolla hän sukeltaa hahmojensa nahkoihin. Erityisesti Äidinmaitoa-kirjan aloittava osuus, jossa on äänessä Patrickin esikoispoika Robert, on mielestäni kiinnostava ja onnistunut. Kritisoin kuitenkin samaa kuin ensimmäisen osan kohdalla: ollakseen sarjan nimihenkilö, Patrick itse tuntuu toisinaan jäävän sivuhahmoksi. Mielestäni tv-sarja piti fokuksen paremmin Patrickissa itsessään, mutta toisaalta kirjan kerrontaratkaisut kiehtovat. Voin siis suositella molempia versioita tästä tarinasta! Tv-sarja löytyy tällä hetkellä Yle areenasta. 

Kävin ystävieni kanssa katsomassa uuden Pikku naisia -elokuvan, joka oli mielestäni erittäin hyvä, vaikka ei ehkä paras adaptaatio olekaan. (Silti itkin melkein koko kaksituntisen...) Elokuvan jälkeen tuli sellainen olo, että haluan lukea kirjan uudelleen. En edes muista, kuinka monta kertaa olen tämän sarjan ensimmäisen osan lukenut, mutta lukupäiväkirjoja tutkailemalla selvisi, että edellinen kerta on ollut vuonna 2012, joten oli jo aikakin tarttua siihen uudemman kerran. Tutun kirjan maailmaan sukeltaminen oli äärimmäisen hyvä idea: heti ensimmäisiltä sivuilta (jotka osaan suurin piirtein ulkoa= lähtien minusta tuntui siltä, että olisin tullut kotiin. Marchin perheen neljän tytön elämää seurataan vuoden ajan Yhdysvaltain sisällissodan ajan, mutta sota varsinaisesti näkyy tyttöjen elämässä melko vähän, jos ei oteta huomioon sitä, että perheen isä on rintamalla. Enemmän teoksessa keskitytään henkiseen kasvuun: tytöt yrittävät vuoden aikana päästä irti huonoista puolistaan ja tulla sellaisiksi pikku naisiksi, joista heidän vanhempansa voisivat olla ylpeitä. Kiinnitin tällä lukukerralla enemmän huomiota siihen, miten moralisoivaksi kerronta paikka paikoin lipsahtaa. Toki kirja on jo satoja vuosia vanha, jolloin siltä ei voi odottaakaan täysin modernia otetta. Eihän Pikku naisia ole varmastikaan pahimmasta päästä tässä tavassaan, mutta nyt se jotenkin hyppäsi toisinaan silmille. Eniten tämä tuntui korostuvan luvussa, jossa Meg pääsee tanssiaisiin, joissa hänet puetaan ja meikataan. Tämä nähdään todella vakavana ja kauhistuttavana asiana, ja vaikka turhaamaisuus ei varsinaisesti ole edelleenkään hyveenä pidettävä luonteenpiirre, minulle tuli tästä vähän ikävä olo. Toisaalta esimerkiksi tyttöjen suurin esikuva, heidän äitinsä, suhtautuu tyttöjen luonteisiin ja tekoihin todella lämpimästi ymmärtäväisesti, ja vaikka hän antaakin ohjeita paremmaksi ihmiseksi kasvamiseen, hän kuitenkin jättää asioitaan myös tyttöjen itsensä mietittäväksi. Vaikka rakastan romanssien lukemista, olin ilahtunut, kun tämä kirja ei vielä niinkään keskittynyt romansseihin, vaan tyttöjen kehittymiseen ja sisarussuhteisiin. Itku tuli myös kirjaa lukiessa. Totesin Goodreads-arviossani, että en pysty enää arvioimaan tätä täysin kylmän objektiivisesti (ihan kuin arvioisin näin mitään lukemaani :D), koska kirja on minulle niin tärkeä: voisin jopa sanoa, että se on niitä teoksia, jotka ovat tehneet minusta minut. Voin myös suositella uutta elokuvaa, se pöyhi kivasti vanhaa kirjaa ja erosi selvästi aiemmista versioista. (Se sai minut myös muistamaan, kuinka ihastunut olen aina ollut Laurieen <3)

Kuunneltuani helmikuussa Rouva C.:n, kiinnostuin enemmän Minna Canthin kirjoista. Kotikotona luin ensimmäiseksi Kauppa-Lopon, jonka luki lyhykäisyydessään nopeasti. Epäsiisti ja juopotteluun taipuvainen, mutta kuitenkin äärimmäisen hyväsydäminen kuopiolainen Kauppa-Lopo on päätynyt vankilaan Jyväskylässä. Vankilasta vapauduttuaan hän saa kuulla, että eräs hänen Kuopion-tuttunsa on jäänyt leskeksi ja päättää auttaa varakasta rouvaa. Tässä vaiheessa voi ehkä arvata, että homma ei aivan kuten Strömsössä mene. Kirja on melko tyylipuhdas esimerkki realismista, mutta viihdyin sen kanssa eirttäin hyvin, ja olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan Lopon edesottamuksista, koska hän on kiinnostava hahmo. 1800-luvun Jyväskylä oli myös kiinnostava miljöö, vaikka minua hieman häiritsikin, että en aina aivan tiennyt, missä päin kaupunkia Lopo liikkui. 

Epävarmoina aikoina tekee mieli lukea tuttuja kirjoja, joten tartuin vuosien tauon jälkeen Fedja-setä, kissa ja koira -kirjaan, joka oli lapsuuteni suosikkeja. Lukaisinkin kirjan parissa illassa, ja viihdyin vähintäänkin yhtä hyvin kuin lapsena. Lastenkirjallisuudelle tyypillisesti ongelmat selviävät hyvin helposti, ja Fedja-sedän, Matroskin-kissan ja Musti-koiran välillä absurdinkin puolelle kallistuvat seikkailut ovat ihanan kevyttä ja hauskaa luettavaa. Koska kirja on luettu minulle monta kertaa, muistin sen tapahtumat melko hyvin, mutta silti siinä oli paljon sellaistakin, mitä olin unohtanut. Paljon enempää en tästä kirjasta keksi sanottavaa, mutta se ei tarkoita sitä, että kirja olisi jotenkin mitäänsanomaton, vaan sanon vain kaikille vinkkinä, että lastenkirjojen lukeminen on välillä todella ihanaa. 

Kun pohdin, mitä lukisin, ojensi äiti minulle Taiteilijakoteja-kirjan, joka nimensä mukaisesti esittelee suomalaisia taiteilijakoteja. Esittelynsä saa niin Sibeliuksen Ainola kuin Gallen-Kallelan Kalelakin, mutta mukana on myös vähän tuntemattomiakin koteja, kuten Cedercreuzin Harjula. Kirja esittelee sekä taiteilijoiden itsensä että heidän kotiensa historiaa sanoin ja kuvin. Monessa paikassa onkin tullut kesäreissuillamme käytyä, mutta muutamat kodit ovat minulta näkemättä, minkä vuoksi niistä olikin hauskaa lukea. Kirja oli kiinnostava ja silmänkarkkiakin löytyi suurien värikuvien ansiosta. Isoimpana ongelmana koin sen, että Kalelasta kertova teksti oli todella paljon pidempi ja tyyliltään eroaa todella paljon muista esittelytekstistä. Kirjan on kirjoittanut Akseli Gallen-Kallelan jälkeläinen, minkä vuoksi propagandamainen sävy on ymmärrettävä, mutta tuskailin Kalela-osuutta lukiessani jopa ääneen. Siltikin kirja oli viihdyttävä ja kiinnostava, ja vaikka faktaa tuleekin opintojen puolesta luettua päivät pitkät, tämä oli mukavan kevyt kirja opiskeluun verrattuna. 

Kuukauden viimeiseksi kirjaksi jäi Franz Kafkan novellikokoelma Nälkätaiteilija. En ollut lukenut Kafkalta muuta kuin Hiilisangolla ratsastaja -novellin, joka tästäkin kokoelmasta löytyy, mutta koska minua on jo pitkään kiinnostanut lukea Muodonmuutos, ja koska sekin sisältyy tähän kokoelmaan, oli se seuraavana lukulistallani. Huomasin melko pian, että Kafka kirjoittaa melko raskasta tekstiä. Vaikka novellit etenevät suhteellisen sutjakasti, ne ovat kuitenkin aiheiltaan synkkiä, ja niissä tapahtuu usein kummallisia asioita, jotka tekevät niistä raskaita lukea. Kokoelman aloittava novelli Tuomio sai minut myös pienen epätoivon valtaan, sillä vaikka tietyssä mielessä ymmärsin, mitä novellista tapahtui, lopullinen palojen loksahtaminen jäi tapahtumatta. Onneksi seuraavana vuorossa oli Muodonmuutos, joka oli kokoelman ehdottamasti paras novelli, ja jonka jälkeen novellit rupesivatkin vetämään paremmin. Kokoelma on kokonaisuutena täynnä synkkiä, ilkeitä ja absurdeja tarinoita, joissa toisinaan, kuten esimerkiksi Muodonmuutoksessa ja Selonteossa akatemialle, häivähtää pikimustaa huumoria. Ei ehkä parasta korona-ajan lukemistoa, mutta tulipahan tutustuttua kirjailijaan paremmin. Lempinovelleja olivat Muodonmuutoksen lisäksi Hiilisangolla ratsastaja, Selonteko akatemialle, Rangaistussiirtolassa ja Nälkätaiteilija. Onko teillä muuten Kafka-suosituksia? Eräs tuttava suositteli Oikeusjuttua, luen sen todennäköisesti joskus hamassa tulevaisuudessa. 

*********

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
7. Kirjassa rikotaan lakia: Kauppa-Lopo
8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi: Taiteilijakoteja
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera: Veriruusut
22. Kirjassa on epäluotettava kertoja: Toivoa sopii (en tiedä, vastaako tämä määritelmää täydellisesti, mutta useiden kertojien joukossa on esimerkiksi lapsi ja alkoholisti, eikä kumpikaan ole luotettavimmasta päästä)
32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Fedja-setä, kissa ja koira (kirja on alun perin julkaistu venäjäksi)
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa: Jalat ilmassa
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa: Pikku naisia
43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja: Nälkätaiteilija (Gummerruksen Kompassikirja-sarja) 

Maaliskuu ei mennyt kenelläkään, myöskään minulla, kuten Strömsössä. Alkukuusta nautin vielä uudesta kodistani, motivaatio opiskeluun alkoi erään raskaamman tenttirupeaman jälkeen palata, juhlin kaverin synttäreitä sekä suunnittelin, mitä kaikkea voisin leipoa ja kokkailla uudessa keittiössäni. Kolme viikkoa sitten matkustin kotikaupunkiin osallistuakseni erääseen opiskelijatapahtumaan, mutta löysinkin itseni jäämästä eristäytymään kotikaupunkiin. Eristäytymiselämään on pitänyt hieman totutella, mutta toisaalta olen sen verran erakko ja introvertti, että se ei kauheasti eroa normaalista elämästäni. Toisaalta minua harmittaa tapahtumien, varsinkin Euroviisujen ja kuorokonsertin peruuntuminen, mutta toisaalta minusta on ihan kivaa olla vain kotona. Eniten harmittaa se, vaikka se myös huvittaa, että ihana uusi asuntoni, josta olin (ja olen edelleen) on tällä hetkellä asumattomana opiskelukaupungissa, ja ehdin asua siellä vain kaksi viikkoa ennen kuin siirryin perheeni luo kotikotiin. Onneksi se ei (toivottavasti) ainakaan katoa mihinkään, ystäväni on nakitettu kastelemaan kukkia ja tuparitkin ehtii järjestää syksyllä.


Kuukauden biisi on Folkhemin Kuolemantähti. Folkhem ei ehkä muuten olisi bändinä kiinnostanut juurikaan, mutta siinä on mukana kaksikin SMG:sta tuttua muusikkoa, Joel Melasniemi ja Kyösti Salokorpi. Tuplasinglen kappaleista Kuolemantähti on kirkkaasti parempi, ja olenkin kuunnellut sitä maaliskuun aikana todella paljon. 

Camp NaNoWriMo -päivitys 1

On huhtikuu ja Camp NaNon aika! Mitäs sitä perinteistään luopumaan.

Tällä kertaa projektini on Dystopiavampyyriromanssi, jonka ensimmäisen version kirjoittaminen on ollut hyvin nihkeää. (Kertauksen vuoksi: aloitin kässärin marrasnanossa 2018, se ei sujunut juurikaan, minkä jälkeen kässäri jäi yli vuodeksi tauolle.) Alkuvuodesta eteneminen on ollut erittäin nihkeää, joten päätin ottaa Campin avuksi vauhdittamaan, sillä se on todettu hyväksi keinoksi esimerkiksi huhtikuussa 2017, jolloin tuskailin P:n alkupuolen kanssa. Pää kyllä kehittää tarinaa eteenpäin ja suunnittelee kohtauksia minkä ehtii, mutta kun istun näppäimistön ääreen ja avaan tiedoston, etenen hitaammin kuin täi tervassa. Toivon, että tilanne helpottuu, jahka kaksi päähenkilöä tutustuvat toisiinsa paremmin, ja kolmas päähenkilö pääsee astumaan näyttämölle.

Sanatavoitteeni on hyväksi havaittu 10k. Viime huhtikuussa ylitin sen reippaasti, mutta toisaalta silloin editoin, ja editoidessa sanoja tulee helpommin kuin raakatekstiä kirjoittaessa. Koska istun eristyksissä kotona kaiket päivät, kirjoittamista häiritseviä tekijöitäkään ei pitäisi kauheasti olla. (Opiskelu, mitä se on? :D)

Onko ruudun toisella puolella leireilijöitä?

Viikkohetket

Baarin vessassa yskin kuin paraskin tuberkuloosipotilas
pyydän tiskiltä toisen lasin vettä, vaikka tiedän, että
kohta juoksen taas vessaan sen vuoksi
mikrofoni tärisee kädessä, eikä ensin suostu irtoamaan telineestään
pelkään ääneni pettävän

***

Viinilaatikoita pöydän alla
kokoamattomia laatikoita eteisessä
pölyrätti koko ajan hukassa
jätesäkkien rivistöstä ei löydy koskaan sitä oikeaa

***

Katse ovensuussa
vastaan hymyllä ja jatkan tanssia
pitkiksi kasvaneet hiukset hulmahdellen
vaikka tuskin se katse minua hakikaan

***

voiko yskimisellä teleportata itsensä
1930-luvun Paimioon

(12.2.2020)

Kirjoittelin muutama viikko sitten eräässä paikallisessa baarissa* viime aikojen fiiliksiä runomuotoon, ja siitä tuli sen verran kiva, että laitan sen nyt blogiinkin kaikkien nähtäväksi. 

*tämä oli mainitsemisen arvoinen asia, koska lähiaikoina en ole kirjoittanut runoja juuri muualla kuin kotona :D 

Helmikuun luetut 2020

Helmikuussa 2020 luin kaksi kirjaa (522 sivua, 10 h 21 min), joista yksi oli spefiä, yksi uusinta ja yksi äänikirja.

Rowell, Rainbow: Carry on (Simon Snow #1) 522 s. [U]
Rytisalo, Minna: Rouva C. 10 h 21 min

kotimaisia: 1

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 1

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 0

muualta: 1

Carry onin luin ensimmäisen kerran syksyllä 2016, jolloin rakastuin kirjaan aivan täysin. Vaikka se on selvästi ammentanut paljon Pottereista, eikä salaile sitä, se oli kuitenkin omanlaisensa, ja viihdyin sen parissa paremmin kuin hyvin. Rainbow Rowell julkaisi kirjalle jatko-osan Wayward son viime syksynä, ja hankin kirjan itselleni Helsingin kirjamessuilta. Vaikka sormeni syyhysivät päästä jatko-osan pariin, päätin, että luen ensimmäisen osan uudelleen ennen sitä, sillä muistikuvani olivat hämärtyneet tehokkaasti kuluneiden vuosien aikana, enkä muistanut kirjasta suunnilleen muuta kuin sen, miten luku 61 sai minut vikisemään. Uusintakierroksella huomasin, miten kirja imaisi mukaansa heti, vaikka tarina olikin jo entuudestaan tuttu. Olin kuitenkin unohtanut niin paljon yksityiskohtia ja jopa plot-twistejä, että kirja tuntui melkeinpä kokonaan uudelta. Oli myös kiva huomata, että oma kielitaito on kehittynyt sen verran, että välillä unohdin lukevani englanniksi. Rowellin kirjoitustyylistä pidän muutenkin todella paljon! Tällä lukukerralla minua kuitenkin häiritsi kaksi asiaa. Ensinäkin tarinan rytmitys tuntui jotenkin oudolta. Minun on hankala sanoa, millainen rytmityksen olisi pitänyt olla, jotta olisin ollut tyytyväinen, mutta esimerkiksi alku tuntui loppurytnöihin verrattuna vähän liian pitkältä. Toisaalta nautin hahmojen välisistä jännitteistä ja niiden kehittymisestä, mutta silti rytmitys häiritsi minua. Toiseksi, vaikka kirjassa on paljon henkilöhahmoja, he kaikki saavat tarpeeksi tilaa ja lihaa luiden ympärille. Kaikki, paitsi Mage. Toki lukija saa hänestä paljon tietoa, mutta siltikin hänen lopulliset motiivinsa jäävät jotenkin epäselviksi. Vaikka hahmo on hyvin keskeisessä roolissa, hän on hyvin poissaoleva suurimman osan kirjaa. Tämä oli häiritsevää, sillä näin tärkeän hahmon ei soisi jäävän yhtä kaukaiseksi lukijalle. Tästäkin huolimatta viihdyin Carry onin parissa tälläkin kerralla. Se on kuin pari lämpöisiä villasukkia, jotka voi vetää jalkaan, kun on kurja mieli, ja sellainen tulee toisinaan tarpeeseen. 

Rouva C. oli ollut lukulistalla jo jonkin aikaa, joten kun se löytyi Bookbeatista vieläpä ihanan Vuokko Hovatan lukemana, ei tarvinnut kahta kertaa harkita, minkä kirjan ottaisin seuraavaksi kuunteluun. Rouva C. on fiktiivinen tarina, jolla on kuitenkin vahva totuuspohja: se kertoo Minna Canthin elämästä Jyväskylässä, ensin seminaarin opiskelijana ja sitten seminaarin lehtori Canthin vaimona. Rytisalon kieli on todella kaunista, minkä vuoksi kirjan kuunteleminen oli nautinnollista. Järvikaupungin kuvaus Seminaarinmäkeä, Harjua ja Mäki-Mattia myöten oli yhtä aikaa tuttua ja vierasta, ja hyvin tuttu kaupunki tuntui toisinaan aivan fiktiiviseltä paikalta, vaikka siinä olikin paljon tunnistettavaa. Myös Vuokko Hovatan lukijaääni oli aivan ihana <3 Minua kuitenkin häiritsi jonkin verran se, että Minna näytettiin lopulta vain vaimona. Vaikka hän onkin itsenäinen ja tekee omapäisesti asioita, joiden kokee olevan oikein muiden mielipiteistä huolimatta, hän kuitenkin tuntuu typistyvän vain lapsia synnyttäväksi naiseksi, mikä ei vastaa mielikuvaani Canthista. Tämä häiritsi minua kuunnellessani jonkin verran. Myös välillä jotkin Minnan kokemat asiat tuntuivat vähän päälleliimatuilta, varsinkin, kun hoksasi yhteyden hänen myöhempään elämäänsä tai teoksiinsa. Historianopiskelijana en voinut olla miettimättä, kuinka eettistä on käyttää näin tunnettuja historiallisia hahmoja fiktiivisen teoksen henkilöinä, varsinkin rehtori Cygnaeuksen kohdalla. Hänestä on tehty suorastaan vastenmielinen hahmo, mikä on tietysti saattanut olla totta, mutta Rytisalon luoma kuva perustuu lopulta melko pieniin historiallisiin mainintoihin. Kuitenkin, kun ottaa huomioon, miten merkittävässä arvossa Cygnaeusta Suomessa ja Jyväskylässä pidetään, tämä tuntuu vähän erikoiselta. Olen tietenkin sitä mieltä, että suurmiehien palvonta ei aina ole hyväksi, koska monet heistä ovat tehneet ikäviä asioita kanssaihmisilleen, mutta muodostaisin mieluummin käsitykseni heistä faktojen kuin fiktiivisen romaanin pohjalta. Meille on opinnoissa sanottu usein, että käsiteltäviä henkilöitä, kauan sitten kuolleitakin, on käsiteltävä kunnioittaen, vaikka he olisivatkin tehneet kauheita asioita. Toki tutkimuksen ja romaanin välillä on ero, mutta tätä pohdin useampaan otteeseen kirjaa kuunnellessani. Vaikka Rouva C. ei ollutkaan täydellinen, viihdyin silti sen parissa. Kirjan myötä heräsi myös kiinnostus lukea itse Minna Canthin tuotantoa! Olen lukenut vain Anna Liisan yhdeksännellä luokalla ollessani, joten suosituksia otetaan vastaan! 

*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

15. Fiktiivinen kertomus, jossa on mukana todellinen henkilö: Rouva C.
33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos: Carry on

Helmikuussa riitti menoa ja vilskettä. Opiskelin tietty enemmän tai vähemmän ahkerasti, mutta samaan aikaan majoitin kuukauden aikana kaksi yövierasta, kävin teatterissa, sairastin flunssaa, kävin open mic -illassa lavalla asti (!), kävin kuoroharjoituksissa ja hoidin kuoron hallitukseen liittyviä juttuja. Kaiken tämän keskellä valmistelin muuttoa uuteen asuntoon, joten oli ihme ja kumma, että selvisin järjissäni maaliskuuhun asti. Siitä kuitenkin selvittiin, ja kirjoittelenkin tätä postausta ihanasta, uudesta (ja vielä vähän sotkuisesta) asunnostani <3 Omaisuuteni, varsinkin kirjojen kantaminen hissittömän talon neljänteen kerrokseen oli melkoinen operaatio, mutta suhteellisen kivuttomasti pääsin muuttamaan. Maaliskuussakin on tulossa paljon juttuja, jotka vaativat aikaani ja energiaani, mutta ehkä pääsen myös esimerkiksi järjestämään tupareita ja lukemaan hyviä kirjoja!



Kuukauden biisi on Erika Vikmanin Cicciolina. Kuunnellessani UMK-biisejä tämä jäi heti mieleen, ja vaikka olin aluksi hieman skeptinen, huomasin biisiä enemmän kuunnellessani ensiksi sen meemiarvon, minkä jälkeen se alkoi joka kuuntelulla tuntumaan entistä paremmalta. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että tämä on paitsi paras bilebiisi, myös kirkkaasti paras tämän vuoden UMK-ehdokkaista, sellainen, jolla olisi todellakin ollut mahdollisuus pärjätä Euroviisuissa. UMK-lavashowkin oli upea, koska siinä oli kaikki tarvittavat elementit: lateksihaalari, tanssivat karhut, kuuset, liekkimeri ja sydänvaltikka. Täydellistä! Kuitenkin kansainvälisten raatien takia (pelkillä yleisöäänillä Cicciolina olisi voittanut!!!) Rotterdamiin lähti Looking back, jonka laulajalla on kyllä kaunis ääni, mutta biisi tappavan tylsää pullamössöä. Olen äärimmäisen katkera.

Mainiota maaliskuuta! 

Elämäni kirjojen kertomana

(Luonnoskansion perkaaminen jatkuu! Tämä postaus oli viimeistelyä vaille valmis, en tiedä, miksi se oli jäänyt roikkumaan moneksi kuukaudeksi...)


Löysin Pearl Cloverin blogista tällaisen haasteen, jonka on nykyiseen muotoonsa päivittänyt Kirjasähkökäyrän Mai. Ideana on kuvailla itseään sellaisten kirjojen nimillä, joista on blogannut.

Lapsena olin Supernaiivi

Nyt olen Noita

Haluaisin olla Tapiiri sohvapöydän alla

Ominaisuuteni, josta en luovu Kirjoita kosmos

Taito, jota haluan kehittää Puhdistus (tässä yhteydessä siivoaminen, toim. huom! :D) 

Kotini Uinuvien kirjojen kaupunki

Elämäni Tarina vailla loppua

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni Carry on

Asia, jota ilman en voisi elää Lumi

Asia, jota et haluaisi kokea Kuinka sydän pysäytetään

Työni Loistava menneisyys

Kuvituskuva postausta koristamaan.

Työpöydälläni Kultainen kompassi

Yöpöydälläni Book of dreams

Antavat voimaa Sankarittaret

Vievät voimia Pitkän päivän ilta

Haaveilen Runotyttö maineen polulla

Viestini ystävälle I'll give you the sun

Minua mietityttää usein Harjukaupungin salakäytävät

Minua pelottaa joskus Viha jonka kylvät

Tulevaisuudensuunnitelmani Musteloitsu

Haasteen saa ottaa mukaansa, jos siitä innostuu!