Parhaita albumikokonaisuuksia

Internetin ihmeellisessä maailmassa seikkaillessani löysin tällaisen hauskan sivuston, jolla voi koota seitsemän lempialbumiaan yhteen kuvaan, ikään kuin taideteokseksi. Vaikka monien muiden tavoin kuuntelen musiikkia nykyään lähinnä Spotifysta ja yleensä itse tekemiltäni soittolistoilta, arvostan todella paljon hyvä albumikokonaisuuksia ja ilahdun joka kerta, kun huomaan, että kokonaisuuden eteen on nähty vaivaa ja käytetty ajatustyötä, eikä vain lätkäisty biisejä satunnaiseen järjestykseen. Joku toinen olisi ehkä jättänyt kuvan valmistumisen jälkeen asian sikseen, mutta minä en, tahdon kertoa perusteluja valinnoilleni :D ja mikäs sen parempi paikka höpöttää tällaisista jutuista kuin blogi, jossa kukaan ei tule rajoita hölinääni...

Valinnat olivat vaikeita, mutta valitsin albumit lähinnä sydäntäni kuunnellen, suurin piirtein ensimmäiset, jotka tulivat mieleeni. Jos jonkinlaista kriteeristöä mietin, päätin, että albumin pitää olla sellainen, että siinä ei ole ollenkaan tai lähes ollenkaan sellaisia kappaleita, joita skippaisin joka kerta levyä kuunnellessani. Pyrin myös siihen, että nostalgia ei sumentaisi silmiäni liiaksi, vaan valitsisin oikeasti lempialbumeitani listalle. Jos olisin tehnyt listan nostalgialasit silmillä, siitä olisi tullut kovin toisen näköinen. (Silloin siellä olisi ollut kenties esimerkiksi Boney M.:n Gold-kokoelma, joka ei ole tosiaankaan missään lempilevyjeni listalla, vaikka monista sen biiseistä kovasti pidänkin.) Albumien järjestys ei ole paremmuusjärjestys, sillä se riippuu puhtaasti päivästä ja fiiliksestä. 

1. The Beatles: The Beatles/White album (1968)

Käsi pystyyn, kuka yllättyi, että Beatles on ekana listalla (vaikkei tämä paremmuusjärjestys ollutkaan)? White album jakaa mielipiteitä, ja täytyy tunnustaa, etten minäkään pitänyt siitä silloin, kun Beatlesiin aloin kunnolla 11-vuotiaana tutustumaan, mutta kun vähän myöhemmin palasin tuplalevyn pariin, aloinkin tykästyä siihen enemmän, ja se onkin suosikkini Beatlesilta, jos yksi on pakko valita. Myönnän, että tuplalevy on kokonaisuutena ehkä hieman raskas, ja esimerkiksi Revolution 9 on "biisi", jonka skippaan jokaisella kerralla, mutta samaan aikaan minua viehättää albumin runsaus ja monipuolisuus. Parin edellisen albumin ylitsepursuava psykedeelisyys on käännetty hieman maltillisempaan suuntaan, mutta musiikissa silti kokeillaan erilaisia juttuja: levyltä löytyy esimerkiksi ensimmäiseksi heavy metal -kappaleeksi tituleerattu Helter skelter. Toisaalta levyltä löytyy myös herkkiä, akustisia kappaleita kuten Blackbird ja Cry baby cry. Beatlesin monipuolisuus ei lakkaa ihmetyttämästä ja ihastuttamasta, ja White album on monipuolisuudesta hyvä todiste. Toki minulla liittyy White albumiin myös nostalgisia muistoja, jotka lisäävät sen tärkeyttä omissa silmissäni, mutta siitä huolimatta se on eräs parhaista albumeista, mitä Beatles koskaan levytti. Ja noh, löytyyhän levyltä myös biisi nimeltä Glass onion, jonka merkitystä minulle itselleni on tuskin kovin vaikea arvata ;) (fun fact: blogin kuusivuotisen historian aikana tasan yksi ihminen on hoksannut ilman mitään vihjeitä, mistä blogini nimi tulee :D) 

2. Kate Bush: Hounds of love (1985)
Hounds of love on suurin piirtein kaikkien Kate Bush -fanien suosikki, enkä heistä tässä tapauksessa juurikaan eroa. Albumikokonaisuus on runsas ja rikas, upea sekä äänimaailmaltaan, että sanoituksiltaan, puhumattakaan Bushin käsittämättömästä äänestä, joka on yhdessä hetkessä kujerrusta ja toisessa kauhunhuutoa. Vaikka 80-luvun tyyli hieman kurkkiikin nurkan takaa (esimerkiksi Running up that hillin rummuissa), on kokonaisuus kuitenkin yllättävän ajaton. Erityisen hieno on B-puolen Ninth Wave -kokonaisuus, joka kertoo tarinan veden varaan joutuneesta tytöstä, hänen unistaan ja painajaisistaan. Näen tämän kokonaisuuden hyvin visuaalisena kuunnellessani, eikä minua varmaan koskaan lakkaa harmittamasta, että Bushin suunnittelema Ninth wave -elokuvaprojekti kaatui ennen kuin se ehti edes alkaa. A-puolen teema on löyhempi: se käsittelee ihmisten välisiä suhteita eri näkökulmista, mikä sekin on sinänsä toimiva teema, mutta kokonaisuuden nimittäminen "teemaksi" tuntuu hieman päälleliimatulta. Hyviä biisejä siinäkin kuitenkin on, hienoimpiin hetkiin kuuluu taianomainen Cloudbusting. Monet A-puolen kappaleista toimivat omina itsenään, kun taas jotkut Ninth waven kappaleista ovat selkeästi "pelkkiä" kokonaisuuden osia: esimerkiksi Morning fog ei ole mikään erityisten hieno ja merkittävä kappale, mutta tarinan päätöslukuna sillä on merkittävä osansa albumilla. Hounds of love on Kate Bushin tuotannosta ehkä yksi helpoiten lähestyttävin albumi: esimerkiksi joku The Dreamingin kaltainen taiderock-järkäle ei ehkä ole paras levy aloittaa artistin tuotantoon tutustumista. Hounds of love oli minulle itsellenikin ensimmäinen askeleeni Kate Bushin tuotantoon, joten voin sitä vilpittömästi suositella. 

3. Marina and the Diamonds: FROOT (2015)
Mielestäni kaikki Marinan levyt ovat hyviä, pidän siitä, että ne ovat kaikki hieman toisistaan eroavia sekä soundeiltaan että sanoituksiltaan. Vaikka minuun vetoavatkin niin Family jewelsin vihaisuus kuin Electra Heartin kepeän pinnan alla piilotteleva synkkyys ja Love + Fearin pohdiskelevat sävyt, FROOT on ehkä kuitenkin Marinan paras levy. Äänimaailma osuu täsmälleen johonkin omaan mielihyväalueeseeni, ja sanoitukset, jotka ovat yleensäkin Marinan musiikin parasta antia, ovat todella onnistuneita. Tunnelmatkin vaihtelevat nimikappaleen hedelmävertauksilla leikittelevästä viettelystä I'm a ruinin hankalaan parisuhteeseen ja ihmisten pahuutta käsittelevästä Savagesista kuolemanpelkoa sanoittavaan Immortaliin. Marinalla on myös jokaisella albumilla vahvasti oma estetiikkansa, ja FROOTin estetiikka miellyttää silmääni eniten. Olen muistaakseni puhunut aikaisemminkin siitä, että jollain kumman tavalla Marina onnistuu aina uudella levyllään sanoittamaan juuri sen hetken ajatuksiani ja tuntemuksiani, ja sama pätee FROOTiin. Joka kerta, kun kuuntelen levyä, muistuu mieleeni yhdeksäs luokka, ja silloiset ajatukseni, joihin Marinan musiikki toi lohtua ja lupauksen siitä, että vaikeuksista selvitään kyllä. (Muistatteko, kun sanoin, että näissä valinnoissa ei ole nostalgiatekijää mukana?) Nyt aikuisempana huomaa sen, miten kypsästi Marina sanoituksissaan eri aiheita käsittelee. Kun kaksi edeltävää albumia ovat enemmänkin hieman teinimäisiäkin tunteenpurkauksissaan (missä ei tosiaan ole mitään väärää, eikä teinimäisyys tarkoita, että vakavia aiheita ei voisi käsitellä), FROOTista hehkuu aikuisempi ja harkitsevampi tapa käsitellä vaikeitakin asioita. Isoin ongelma FROOTissa on kuitenkin sen rakenne: menevämmät biisit on albumin alkupäässä, ja loppupuoli koostuu lähinnä slovareista. Itse olisin järjestänyt kappaleet jotenkin toisin, jotta kokonaisuus olisi hieman tasaisempi. 

4. Scandinavian music group: Manner (2011)
Myös Smg:n tuotanto on mahtavia albumeja täynnä, mutta jos niitä katsotaan puhtaasti skipattavien biisien määrässä, on vuoden 2011 Manner niistä paras. Manner on hieman rockimpi kuin pari edellistä folk-levyä, mutta silti siinä on vahvasti edellisten kaltainen henki. (Siksi seuraava Smg-albumi Terminal 2 olikin pienoinen järkytys, koska se oli niin erilaista kuin mihin olin tottunut.) Mantereella liikutaan Smg:lle tyypillisesti kesäisissä maisemissa, tosin tällä kertaa eksoottisia eläimiä löytyy sanoituksista vähemmän. Terhi Kokkonen on eräs suurimmista sanoittajasuosikeistani (ainakin suomeksi), ja sanoitushelmiä on myös Mantereella: esimerkiksi Montreal kertoo mielestäni suhteellisen vähillä sanoilla yllättävän paljon. Omenenkukan terälehtiä on ihanan kepeä ja kuriton, kun taas Hautojen yli on hämmästyttävän synkkä, kun sanoja alkaa kuunnella tarkemmin. Mustarastas lauloi ooh la la puolestaan on laulu, josta en ole täysin saanut kiinni näiden 10 (!?) vuoden aikana, mutta se on tarjonnut monenlaisia tulkintamahdollisuuksia vuosien mittaan. Vaikka levyllä kuljetaankin monenlaisesta tunnelmasta toiseen, kokonaisuus on silti eheä: lähes kaikkia kappaleita yhdistää paikasta toiseen liikkumisen teema. Onko se suunniteltua vai ei, en tiedä, mutta mielestäni Manner on loistava päätös Smg:n folk-vaiheelle, josta kovasti pidin. (Vuosien kuluessa olen oppinut pitämään jonkin verran myös Terminal 2:sta, mutta kasari-inspiroituneempi Baabel oli enemmän omaan mieleeni, enkä pahoita mieltäni, jos bändi jatkaa sillä linjalla myöhemminkin.) Jos muuten pitäisi sanoa yksi lempibiisi Smg:ltä, mainitsisin ehdottomasti tältä levyltä löytyvän Kauniin Marjaanan. 

 
5. Ultra bra: Kalifornia (1999) 
Ultra brankin kohdalla valinta oli vaikea, mutta tässä kohdassa päätin hieman erota yleisestä mielipiteestä, joka ylistää Krokettia maasta taivaaseen, ja valita bändin kolmannen albumin. Paitsi että siltä löytyy ehdoton ykköslempparini Ultra bralta, eli Kirjoituksia, sen etu on myös se, että Ultra bra on siinä kaikkein mahtipontisin ja suurin. Kaliforniaa seurannut ja UB:n tarinan päättänyt Vesireittejä on sitten jonkinlainen tyylinmuutos, ja siinä kuulee ehkä jonkin verran jo väsymistä bänditouhuun. Kalifornian aikana UB paistatteli vielä Kroketin suursuosion loisteessa, eikä yhtään himmaillut menestyslevyn jälkeen, vaan väänsi nupit oikeastaan entistä enemmän kaakkoon ja sen yli: levyltä löytyy tuttuun tapaan runsaasti jousia, torvia, korkealta ja kovaa kajahtavia lauluharmonioita ja melodioita, jotka ovat meneviä, mutta vaikeampia, kuin ehkä ensiksi aavistaisi. Anni Sinnemäen sanoituksista voinee olla montaa mieltä, mutta itse pidän niistä, ja esimerkiksi Sokeana hetkenä ja Musta, niljaisten lehtien kaupunki ovat käsittämättömän hienoja tekstejä. Poliittisuus putoaa sitä enemmän pois sanoituksista, mitä pidemmälle UB:n diskografiassa mennään, ja vaikka sitä jonkin verran sanoituksissa yhä onkin, ei se toimi enää samalla tavalla kuin aikaisemmilla albumeilla: esimerkiksi Jos haluatte on jotenkin niin epämääräinen ja suoraan sanottuna kehno biisi, että sen kohtalo on joutua automaattiskippauksen kohteeksi, kun levyä kuuntelen. Kalifornialta puuttuu ehkä jonkin verran sitä raivokkuutta ja vihaisuutta, jota muilla albumeilla on, josta UB:ssa erityisesti pidän, mutta jotenkin se ei tässä kokonaisuudessa haittaa. Kalifornialla paistaa aurinko, ja vaikka varjopuolella vaanivatkin maailmanlopun pelko, kipeät ihmissuhteet ja unettomuus, se on runsas, monipuolinen kokonaisuus, jota ei voi kuin ihailla. 

6. Kaija Koo: Tuulten viemää (1993)
Olen aikaisemminkin sanonut, miten joskus yläasteikäisenä kuuntelin salaa Kaija Koota, mutta viime vuosina olen potkaissut "kaappini" oven auki, eikä ihastukseni ysäri-Kaijaan pitäisi olla enää mikään yllätys, ainakaan niille, jotka minut tuntevat, minkä vuoksi Tuulten viemään päätyminen listalleni ei ole mikään ihme sekään. Tuulten viemää on myös yksi kaikkien aikojen myydyimmistä suomalaisista albumeista, eiväthän kaikki suomalaiset voi olla väärässä! Lisäksi albumi sisältää varsinaisen hittisikermän: on Kuka keksi rakkauden, Tule lähemmäs beibi ja kaiken kruunuksi vielä Kylmä ilman sua. Nekin kappaleet, jotka eivät ole niin suuria hittejä, ovat meneviä, vallan hyviä lauluja, josita pidän kovasti. Toisinaan sanonkin puoliksi vitsillä, että jos vielä Tinakenkätyttö olisi tällä albumilla, se olisi maailman paras levy. Tietenkin on myönnettävä, että pääosin Markku Impiön kirjoittamat laulutekstit ontuvat jonkin verran, eikä kiusallisilta hetkiltä täysin vältytä, mutta se on mielestäni osa (ysäri-)Kaija Koon viehätystä. (Joskin on sanottava, että olen aina tykännyt kauheasti säkeestä "eksyn yksiössäsi huoneisiin"!) Sanoitusten tarinallisuus kuitenkin toimii, esimerkiksi nimikappaleen kertoma tarina on mukavan katkeransuloinen. Kaijan pehmeä, tumma ääni toimii niin balladeissa kuin tanssittavimmissakin kappaleissa. Minun on vähän vaikea sanoittaa, miksi juuri Kaija Koon ysärituotanto kolahtaa minuun niin kovaa. Ehkä siinä on jotain muistumia lapsuuden automatkoilta, joilla kuunneltiin esimerkiksi Finnhitsejä (niin paljon, että osaan niitä hyvän valikoiman yhä ulkoa etu- ja takaperin), mutta kuitenkin jotain omalaatuista ja tavoittamatonta. Joistain ohikiitävistä hetkistä tunnistaa itsensä, tai sellaisen ihmisen, joka toivoisi olevansa. 

7. Ed Sheeran: + (2011)
Viimeistä valintaa jouduin pohtimaan pitkään ja hartaasti. Harkitsin vakavasti esimerkiksi J. Karjalaisen Villejä lupiineja, Olavi Uusivirran Ikuisia lapsia ja Autoheartin I can build a firea, mutta päädyin lopulta ehkä vähän geneeriseen, guilty pleasure -valintaani Ed Sheeraniin. Tässä annoin vahvasti nostalgian ohjata valintaani, sillä Ed Sheeranin esikoisalbumi + on minulle nimenomaan nostalgiaa täynnä. Suurimmaksi osaksi akustinen albumi toimi yhdessä elämänvaiheessa iltarutiineihini: kuuntelin sitä joskus joka ilta ennen nukkumaanmenoa, ja toisinaan se auttoi tirauttamaan pienet itkutkin, milloin mistäkin syystä. (Ah, ihanat yläasteajat!) Toki levyllä on muutamia yksinkertaisesti tylsiä biisejä (esimerkiksi This), ja sanoitukset ovat välillä vähän kömpelöjä, mutta kokonaisuus ratkaisee. Kompasteluistaan huolimatta + sopii tunnelmoiviin iltoihin. Mielestäni Ed Sheeranin nykyinen musiikki on jotenkin sielutonta ja laskelmoitua, mutta + tuntuu vielä henkilökohtaiselta, välillä melkein siltä, että lukisi jonkun toisen päiväkirjaa (vaikka en tiedäkään, missä määrin kappaleet perustuvat Sheeranin omaan elämään). 

Mikä on sinun lembialbumisi juuri nyt? Entä onko sinulla jotain kaikkien aikojen suosikkia?

Tammikuun luetut 2021

Tammikuussa 2021 luin viisi kirjaa (1048 sivua, 12 h 39 min), joista yksi oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi sarjakuva ja kaksi äänikirjaa.

Haatanen, Kaisa & Hovi, Sanna-Mari: Monarkian muruset: kaiken maailman kuninkaallisia 400 s. 
Takalo, Tiitu: Minä, Mikko ja Annikki 248 s. 
Acevedo, Elizabeth: Kaikilla mausteilla 8 h 49 min [K]
Murata, Sayaka: Lähikaupan nainen 3 h 50 min [K]
Morgenstern, Erin: Yösirkus 400 s. 

kotimaisia: 2

käännöskirjoja: 3

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 1

muualta: 3

Vietin joululomaani katsoen koko The Crown -tv-sarjan, ja jatkoin kuninkaalliskuplassani köllöttelyä lukien pääasiassa eurooppalaisia käsittelevän tietokirjan. Kuninkaallisinstituutiossa on paljon ongelmia, ja vaikka jotkut tiukat säännöt ovatkin höllentyneet, ei kuninkaallisen elämä taida olla edelleenkään mitään herkkua: raha ei tuo onnea. Kun tämä on sanottu, voin häpeilemättä tunnustaa, että olen todella suuri kuninkaallisfani, vaikka kiinnostukseni keskityykin lähinnä Britannian ja Ruotsin kuningashuoneisiin. Monarkian muruset esittelee kuitenkin kaikki yhä olemassa olevat eurooppalaiset kuningashuoneet, niiden historian ja nykyhetken. En esimerkiksi tiennyt yhtään mitään vaikkapa Hollannin kuningashuoneesta! Mukaan mahtuu myös lyhyemmät esittelyt sellaisista Afrikan ja Aasian valtioista, joita hallitsee kuningas, mistä pidin myös kovasti: jos keskieurooppalaiset kuningashuoneet olivat huonosti hallussa, nämä vasta olivatkin! Kirjan sävy on mukavan kepeä, mutta informatiivinen. Marginaaleissa on kirjailijoiden lyhyitä, humoristisia kommentteja, joiden sutkautuksille hymähtelin toisinaan ääneenkin. Pidin erityisesti siitä, että jokaisen kuningashuoneen kohdalla oli suvun sukupuu, jonka avulla historiaa ja kruununperimyksen kiemuroita oli helpompi hahmottaa. Kuningashuoneiden esittelyjen lisäksi kirja sisältää useita "ekstralukuja" esimerkiksi kuninkaallisia käsittelevistä elokuvista ja jo hävinneistä kuningashuoneista, mitkä toivat mielestäni kivaa lisää kirjaan, kun kuninkaallisinstituutiota tarkasteltiin eri näkökulmista. Luin kirjan muutamalta istumalta, ja se ehkä koitui kohdallani pieneksi ongelmaksi: teksti vilisee vuosilukuja, nimiä ja yhteyksiä milloin mihinkin, ja pää alkoi kirjan loppupuolella mennä aika pahasti sekaisin siinä, että kuka prinsessa nyt sattui olemaan kenenkin prinssin kanssa naimisissa, ja minä vuonna kukakin luopui kruunusta ja mistä syystä. Tämä kuitenkin oli ehkä vain oma ongelmani. Kuitenkin yksi asia pisti silmään ja häiritsi lukiessa todella paljon, enkä Goodreadsin mukaan ole ainoa: kirjassa kommentoitiin useaan otteeseen ihmisten ulkonäköä, usein hyvin ikävään sävyyn. Useamman kerran myös kuningasperheiden lapsia sanottiin suoraan rumiksi ja sääliteltiin heitä siksi. He ovat kirjaimellisesti lapsia, joiden ei todellakaan pitäisi joutua ajattelemaan omaa ulkonäköään! Tämä ei todellakaan ollut missään nimessä tarpeellista tai tuonut mitään järkevää lisää kirjaan, siitä tuli lähinnä paha mieli. 

Joulukuussa luin Tiitu Takalon omaelämäkerrallisen sarjakuvan Memento mori, ja ihastuin Takalon tyyliin niin, että päätin lukea myös hänen Sarjakuva-Finlandia -palkinnon voittaneen teoksen Minä, Mikko ja Annikki. Tämäkin teos on omaelämäkerrallinen, ja kertoo rakkaudesta, Tampereesta ja Annikin puutalokorttelista. Tavallaan kirja kuljettaa kolmea eri tarinalinjaa: Tampereen historiaa aina esihistoriasta alkaen, Annikin puutalokorttelia ja sen olemassaolon puolesta taistelemista ja tarinan nykyajassa Tiitun ja Mikon rakkaustarinaa ja kodinrakennusta Annikissa. Nämä kolme tarinaa kietoutuvat toisiinsa ja tulevat toisiaan, kun niitä kerrotaan vuorotellen. Erityisen kivasti minusta oli totetutettu Annikin asukkaiden taistelu korttelin säilymisestä, joka oli piirretty vanhojen kuvitusten (puupiirrosten?) tyyliin, vaikka eletäänkin 1900-luvun loppupuolta. Teos sai minut myös pohtimaan sitä, miten tärkeää vanhojen rakennusten säilyttäminen on. Kuten Takalo kirjassaan toteaa, Suomen rakennuskanta on hyvin nuorta: vanhat talot puretaan uusien tieltä, ja lähes kaikki nykyään pystyssä olevat rakennukset on rakennettu vasta sotien jälkeen. Omassa kotikaupungissani ei ole juuri ollenkaan vanhoja rakennuksia jäljellä, ainakin verrattuna esimerkiksi juuri Tampereeseen. Vanhat talot miellyttävät paljon enemmän omaa silmääni kuin uudet, ja luulenkin, että yksi syy, miksi koen kotikaupunkini jotenkin persoonattomaksi on juuri vanhojen talojen puute: kun jokainen keskustan kerrostalo näyttää samalta, ei voida puhua kovin mieleenjäävästä katukuvasta. Historianopiskelijanakin kauhistelen vanhojen talojen purkua: tekemällä niin historia häivytetään arjesta pois. Onko tehokkuus tosiaan niin tärkeää, että pitää tinkiä estetiikasta ja historiasta? Purettua taloa kun ei saa enää takaisin. Hienoudestaan huolimatta Minä, Mikko ja Annikki ei mielestäni yltänyt Memento morin tasolle. Olisin kaivannut tähän enemmän ihmissuhdekuvausta, sillä vaikka sitä tarinassa tällaisenaankin oli, koin sen jäävän historiakuvauksen varjoon. Jos Tampere olisi minulle läheisempi kaupunki, olisin ehkä saanut siitä enemmän irti. Takalon pehmeää, ilmeikästä piirrustustyyliä kuitenkin rakastin tässäkin teoksessa, ja aionkin tänä vuonna lukea takuulla lisää hänen teoksiaan! 

Elizabeth Acevedon säeromaani Runoilija X oli ravisteleva ja jäljen jättävä lukukokemus, joten tartuin innoissani Acevedon seuraavaan suomennettun teokseen. Kaikilla mausteilla ei ole säeromaani, mutta todistaa, että Acevedolta sujuu tällainen perinteinenkin romaani vallan mainiosti. Romaani kertoo Emonista, joka käy high schoolin viimeistä luokkaa, työskentelee pikaruokalassa, asuu isoäitinsä kanssa ja on taaperoikäisen tytön äiti. Emonin suurin intohimo on ruuanlaitto, mutta tulevaisuus huolettaa: vaihtoehtoja köyhälle, ruskealle teiniäidille ei ole mitenkään rajattomasti. Koulussa alkava gastronomikurssi yhtä aikaa innostaa ja huolestuttaa, eikä tilannetta helpota luokan uusi oppilas, ärsyttävä, ja jopa ärsyttävän ihana, Malachi. Tarina on jokseenkin ennalta-arvattava: mitään suuria yllätyksiä en lukiessani kokenut, ja olinkin lähes jokaisessa käänteessä varma siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut tässä tapauksessa ollenkaan: hahmot olivat sympaattisia ja heidän elämäänsä oli kiva seurata. Kaikilla mausteilla käsittelee vakavia aiheita, mutta ei ole kuitenkaan synkkä, ja esimerkiksi rasismia käsitellään osana tarinaa, eikä se pomppaa silmille päälleliimatun oloisesti. Emonista pidin päähenkilönä kovasti: hän on mukavasti oma itsensä, jossain mielessä erilainen kuin monet muut (realistiset) YA-sankarittaret, mutta kuitenkin uskottava, toimiva ja virkistävä hahmo. Vaikka Kaikilla mausteilla ei ollutkaan minulle mikään elämää suurempi lukukokemus, viihdyin sen parissa hyvin, ja sekin on ihan ok! Ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan kääntää eläämää ylösalaisin. Lyhyine lukuineen tämä toimi äänikirjana erittäin hyvin, ja Rebekka Kuukka luki tämän(kin) kirjan mainiosti! Toivon, että Acevedon kirjoja suomennetaan myös lisää, sen verran olen niistä pitänyt. 

Kuunneltuani Kaikilla mausteilla -kirjan, kaipasin jotain lyhyttä ja kevyttä äänikirjaa, joten otin kuunteluun minulle moneen kertaan suositellun Lähikaupan naisen. Takakannessa kirjaa kuvattiin humoristiseksi ja hauskaksi, mutta en löytänyt siitä mitenkään hauskuutta, suurimmasta osasta tarinaa tuli jokseenkin paha mieli. Keiko on ollut osa-aikatöissä japanilaisessa lähikaupassa, konbinissa, 18 vuotta, eikä kaipaa sieltä pois. Hänen perheensä ja ystävänsä kuitenkin ovat sitä mieltä, että 36-vuotias, perheetön sinkkunainen ei kuulu enää konbinin maailmaan, ja on muutenkin outo ja yhteiskuntaan sopimaton. Ulkopuolelta tulevan paineen alla Keiko tekee ratkaisuja, jotka eivät ole hänelle itselleen parhaaksi. Kuunnellessani kirjaa lähinnä stressaannuin siitä, ettei ihmisen anneta olla ja tehdä sitä, missä hän on kaikista onnellisin. Osa-aikatyöt, naimattomuus ja perheettömyys eivät satuta ketään, ja jos Keiko ei halua elämältään muuta, miksi häntä pitäisi pakottaa yhteiskunnan muottiin? Minua ahdisti myös Shirahan hahmo, jonka mielipiteet ja ajatukset saattavat vaikuttaa kärjistetyiltä, mutta jonka ajatusmaailman jakaviin ihmisiin olen ikävä kyllä törmännyt jopa omassa arjessani. Hahmo oli niin hyvin luotu, että niskakarvani nousevat pystyyn, kun vain ajattelenkin häntä. Vaikka kirja kuvaakin japanilaista yhteiskuntaa ja sen odotuksia, samanlaista keskustelua kuulee toisinaan myös ihan koti-Suomessa: perheetön sinkkunainen on outolintu, jopa uhka, varsinkin, mitä vanhempi tämä nainen on. Vaikkei sitä kirjassa suoraan sanotakaan, epäilin (enkä ole arvioiden perusteella suinkaan ainoa), että Keiko on autismin kirjoon kuuluva henkilö, ja hän pohtii paljon porukkaan sulautumista ja sanattomien sääntöjen opettelua. Tämä oli ehkä teoksen parasta antia. Pidin myös tarinan loppuratkaisusta ja viestistä, sen allekirjoitan sataprosenttisesti. Äänikirjan luki Vuokko Hovatta, mikä oli myös suuri ilo <3

Ostin Yösirkuksen joko vuonna 2016 tai vuonna 2017, mutta luin sen vasta nyt. Heti kättelyssä on sanottava, että jos et ole kirjaa vielä lukenut, ja aiot tehdä niin, älä missään nimessä lue kirjan takakantta, sillä se spoilaa koko kirjan!! Koska itse omistan kirjan, minulla oli mahdollisuus riisua se kansipapereistaan ja piilottaa ne, etten vahingossakaan menisi ja lukisi takakansitekstiä. Pidän melkoisena saavutuksena, että kirjan hankkimisen jälkeen olen muuttanut kolme kertaa, jokaisella kerralla kääräissyt Yösirkuksen takaisin kansipapereihinsa (jotta sekä kirja että paperit pysyisivät paremmassa kunnossa kuljetuksen ajan), mutta olen onnistunut olemaan lukematta takakansitekstiä :D Joka tapauksessa, mielestäni kirja oli parhaimmillaan, kun siitä ei tiennyt juuri mitään, joten en aio kertoa juonesta sen enempää tässä blogipostauksessakaan: kirja kertoo salaperäisestä sirkuksesta ja kahdesta taikurista, jotka kilpailevat mystisessä pelissä toisiaan vastaan, se riittää juonesta sanottavaksi. Tykkäsin Yösirkuksesta kovasti! Sen maaginen tunnelma ja visuaalinen kuvaus iskivät heti, tarinassa oli todellista ihmeen tuntua. Kirja sijoittuu 1800- ja 1900-luvun taitteeseen, joka on eräs lempiaikakausistani historiassa, joten sekin toimi minulle. Tarinan hahmot ja juonikudelmat olivat kiinnostavia, koukuttavia. Myös kieli oli nautinnollista luettavaa. Jossain määrin minulle tuli mieleen Siiri Enorannan Josir Jalatvan eriskummallinen elämä, jossa myös liikutaan sirkusmiljöössä. Vaikka tarinat ovat hyvin erilaisia, niissä oli jotain samaa tunnelmaa. Joissain Goodreads-arvioissa loppuratkaisua moitittiin ennalta-arvattavaksi, mutta itse olen hieman eri mieltä. Itsekin pohdin lukiessani jonkun tämänkaltaisen lopun mahdollisuutta, mutta yksityiskohdat yllättivät, ja loppu toimii mielestäni erittäin hyvin kontekstissaan. Ihan täydellinen viiden tähden kirja Yösirkus ei minulle kuitenkaan ollut. Minun oli välillä vaikea saada kiinni lukemiseen tarvittavasta fiiliksestä, ja olin välillä pahasti sekaisin epäkronologisten aikatasojen ja hahmojen kanssa. Luulen tämän johtuvan siitä, että luin kirjaa melko lyhyissä pätkissä. Epäilen, että jos olisin lukenut kirjan lyhyemmässä ajassa ja pidemmissä osissa, se olisi kietonut minut lumoukseensa täysin. 

*********

Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan: Minä, Mikko ja Annikki

25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa: Monarkian muruset

33. Kirjassa opetetaan jokin taito: Yösirkus

37. Kirjan henkilö työ on tärkeä tarinassa: Lähikaupan nainen

44. Kirjassa on reseptejä: Kaikilla mausteilla

Tammikuuhun mahtui sekä joululomailua että paluu takaisin opiskelukaupunkiin ja sorvin ääreen. Nautin lumesta ja pakkasesta (ei mikään itsestäänselvyys täällä etelässä!), kävin pulkkamäessä ja talviretkellä, testailin paria uutta ruokareseptiä. Sain jostakin mystistä uutta energiaa DVR:n kirjoittamiseen, ja kirjoitin pelkästään tammikuun viimeisellä viikolla  noin neljä tuhatta sanaa kässäriin. Suuren osan ajastani ja ajatuksistani vei (ja tulee todennäköisesti myöhemminkin keväällä viemään) kandisemma ja tutkielman kirjoittaminen. Tuntuu, että joka kerta kun puhun ystävilleni mitään kuulumisia, mainitsen aina kandin, vaikka muitakin opiskelujuttuja pitäisi siinä rinnalla hieman edistää. Tällä hetkellä olen kandin suhteen melkoisen epätoivoinen, mutta jospa se tästä taas iloksi muuttuisi. Kävin tammikuussa myös useamman kerran ystävien kanssa kävelyillä, sellaistenkin, joita en ollut nähnyt naismuistiin. Se oli mukavaa, sillä tammikuuhun mahtui myös sellaisia hetkiä, jolloin yksinäisyys ja Zoomin tuijottelu tuntuivat vähän turhankin raskailta. 

Kuukauden biisi on David Bowien Magic dance. Katsoin Bowien tähdittämän Labyrintti-elokuvan tammikuun alussa, ja se herätti minussa kaksi polttavaa kysymystä: 1. Miksi en ollut nähnyt tätä elokuvaa aikaisemmin? ja 2. Mitä minun pitäisi tehdä, että Bowien esittämä peikkokuningas kiipeäisi minun ikkunastani sisään glitterpölähdyksen saattelemana ja pukeutuneena aivan liian tiukkoihin housuihin? Ajan hammas on hieman päässyt nakertamaan 80-luvun elokuvaa sukupuolirooliensa puolesta, mutta siitä huolimatta kyseessä oli viihdyttävä ja lumoava fantasiaelokuva, jota en ollut tiennyt kaipaavani. Se syöksi minut myös jonkinlaiseen Bowie-kuoppaan, koska let's face it: Bowie oli yksi maailmankaikkeuden kuumimmista ja yleisesti upeimmista ihmisistä.