Näytetään tekstit, joissa on tunniste YA-lukuhaaste. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste YA-lukuhaaste. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

2018 (2/2)

Hyvää uutta vuotta! 

Perinteistä on hyvä pitää kiinni, joten tässä tulee vuosikatsauksen jälkmmäinen osa, jossa puhutaan vuoden 2018 lukukokemuksista. 


Vuonna 2018

•luin 71 kirjaa (19687 sivua), eli keskiarvoisesti n. 6 kirjaa (1640 s.)/kk
•Niistä 27 oli spefiä
•Niistä 9 oli uusintoja
•Niistä englanniksi luettuja oli 4 kappaletta
•Kotimaisia kirjoja luin 35 kpl, käännöskirjoja 62
•Eniten kirjoja luin kirjamäärällisesti ja sivumäärällisesti heinäkuussa (12 luettua kirjaa/3000 s.) 
•Vähiten kirjoja luin kirjamäärällisesti  ja sivumäärällisesti syyskuussa (yksi luettu kirja/155 s.) 

En ihan kykene uskomaan, että luin oikeasti noin paljon vuoden aikana! Vuonna 2017 luin 21 kirjaa vähemmän kuin viime vuonna, vaikka 2018 kirjoitin itseni ylioppilaaksi, kävin koko kesän töissä ja aloitin yliopisto-opinnot. Selvästikin koulu- ja työmatkoilla lukeminen kannattaa ;)

Lukemistani suurin osa oli proosaa (60 kpl), mutta luin yllättävän paljon myös sarjakuvia (4 kpl) ja non-fictionia/tietokirjoja (5 kpl). Runokokoelmia luin yhden, samoin kuin näytelmä/elokuvakäsikirjoituksia. Naisoletettujen kirjoittamia lukemistani kirjoista oli huimat 46 kpl ja miesoletettujen kirjoittamia 19. Näiden laskujen ulkopuolelle jäävät mahdolliset muunsukupuoliset kirjailijat sekä kirjat, jotka on kirjoittanut useampi kuin yksi henkilö. 

Osallistuin vuoden aikana Helmet-lukuhaasteeseen (kooste) sekä YA-lukuhaasteeseen (kooste). Niiden lisäksi olen lukenut kirjoja Jatkumo-lukuhaasteeseen, mutta koska se päättyy vasta ensi vuonna, en puhu siitä sen enempää. Goodreadsin reading challengea ehdin jo puolivälissä vuotta nostaa tavoitettani, mutta senkin ylitin huimasti. (Luku heittää vähän, koska Goodreads laskee hieman mitä sattuu.) 

Koska haluan mainita mahdollisimman monta mieleen jäänyttä lukukokemusta viime vuodelta, jaan nyt epävirallisen viralliset Lasisipulin tunnustukset vuosimallia 2018. Kategoriat ovat jo tuttuun tapaan seuraavat: 

- paras sarja (Kaikki sarjan kirjat luettu tämän vuoden aikana.)
- paras uutuuskirja (Ilmestynyt siis vuonna 2018, suomennoskin tänä vuonna lasketaan.)
- paras kotimainen 
- paras käännöskirja/muulla kielellä luettu
- paras klassikko 
- itkettävin kirja 
- huti
- yllättäjä (Kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)
- paras spefikirja
- paras ei-spefikirja
- paras uusintaluku
- kirjailija (Kirjailija, johon tutustuin tänä vuonna.)
- odotetuin (Kirja, jonka ilmestymistä/lukeamista odotin eniten.)
kuukauden helmi (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja) 

Erillisiä perusteluja en kirjojen kohdalle kirjoita, mutta linkkaan ne aina kuukausikoosteeseen, mistä mietteitäni kyseisestä kirjasta voi käydä lukemassa. Valinnat ovat vaikeita, ja jos minulta huomenna kysytään mielipidettä johonkin kategoriaan, vastaus saattaa olla täysin eri kuin nyt. 



Vuoden 2018

Paras sarja

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin (1, 2, 3)

Paras uutuuskirja

Maria Turtschaninoff: Maresin voima 

Paras kotimainen 

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 

Paras käännöskirja/muulla kielellä luettu

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Paras klassikko 

George Orwell: Eläinten vallankumous

Itkettävin kirja 

R. J. Palacio: Ihme 
(tähän vielä lisäplussana se, että itkin kirjaan pohjautuvasta elokuvastakin varmaan puolet)

Huti

Stephenie Meyer: Elämä ja kuolema

Yllättäjä
Paras spefikirja

J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama 

Paras ei-spefikirja

Emma Cline: Tytöt

Paras uusintaluku

Rainbow Rowell: Fangirl

Kirjailija

Johanna Sinisalo
(En tosin lukenut häneltä kuin Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen, mutta haluaisin tutustua hänen tuotantoonsa paremmin!)

Odotetuin
Elina Pitkäkangas: Ruska 



Kuukauden helmi:

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
seitsemän kirjaa/1760 s.

Becky Albertalli: Simon vs. Homo sapiens agenda
kuusi kirjaa/1360 s.

L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet
kahdeksan kirjaa/2102 s.

Jonas Gardell: Kuolema
seitsemän kirjaa/1894 s. 

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
kolme kirjaa/1217 s. 

L. M. Montgomery & Sisko Ylimartimo: Alppipolku: L. M. Montgomeryn elämä ja teokset
seitsemän kirjaa/2391 s. 

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta
12 kirjaa/3000 s. 

Muriel Denison: Susanna ja kullankaivajat
neljä kirjaa/1272 s. 

Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia: 70 suomalaista esikuvaa
yksi kirja/155 s. 

Rainbow Rowell: Fangirl
kaksi kirjaa/570 s. 

Seita Vuorela (& Vilja-Tuulia Huotarinen): Lumi
kuusi kirjaa/1482 s.

Joulukuu
Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä
kahdeksan kirjaa/2484 s. 



Semmoinen lukuvuosi sitten! Viime vuonna toivoin lukevani enemmän englanniksi, mikä onnistui hyvin. Sen sijaan kotimaiset klassikot jäivät väliin. Jospa ensi vuonna vaikka Täällä Pohjantähden alla? Anna-sarjan uudelleenlukua en ihan ennättänyt saada loppuun, mutta onpahan jotain odotettavaa tällekin vuodelle :)

Vuodelle 2019 lukutavoitteenani ovat erityisesti runot. Pidän itseäni melko huonona runojen lukijana, joten sitä taitoa olisi tarkoitus opetella. Muita lukemiseen liittyviä juttuja on Goodreadsin lukuhaaste, johon asetin 52 kirjan tavoitteen. Kirja viikossa on melkoisen kova tahti, mutta jos luin joulukuun kaikki kahdeksan kirjaa kahden viimeisen viikon aikana, on kiriminen ilmeisesti mahdollista :D ja ainahan tavoitetta voi nostaa tai laskea, jos tuntuu siltä. Lisäksi osallistun jälleen Helmet-lukuhaasteeseen. 

Mikä oli sinun kirjallinen helmesi vuodelta 2018? 

lauantai 4. elokuuta 2018

YA-lukuhaasteen kooste

Osallistuin Sivujen välissä -blogin järjestämään YA-lukuhaasteeseen, tässä oma koosteeni. 


Yhtäkään bingoa en onnistunut saamaan, vaikka läheltä pitikin. Jostain kumman syystä haasteajalle osui kuukausia, jolloin en lukenut yhtäkään YA:ksi määriteltävää kirjaa, vaikka luenkin niitä paljon. Ehkä pienellä taktikoinnilla ja tehokkaammalla suunnittelulla olisin saanutkin bingon, mutta toisaalta halusin mennä "sokkona" enkä jaksanut ottaa ihmeemmin stressiä. Hyviä kirjoja kuitenkin luin! 

Luin haasteeseen seuraavat kirjat: 

Kirja on omalta TBR-listalta: Anne Leinonen: Kirjanoita
Suomalainen kirjailija: Salla Simukka: Viimeiset

Kirjan nimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma etunimesi: Becky Albertalli: Simon vs. Homo sapiens agenda 
Kirja käsittelee LGBTQ+ -aiheita: Seita Parkkola & Niina Repo: Loisto
Urbaani fantasia: Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
Englanninkielinen kirja: Jandy Nelson: The sky is everywhere

Kirjassa mieskertoja: Sini Helminen: Kiven sisässä
Kirja, joka ei kuulu sarjaan: Juuli Niemi: Et kävele yksin

Kirjassa useampi kertoja: Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Fantasia: J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama

Bingottomuudesta (onko tuo edes sana?) huolimatta haaste oli kiva toteuttaa. Kiitos vielä haastetta emännöinneelle Hannalle! 

perjantai 3. elokuuta 2018

Heinäkuun luetut 2018

Heinäkuussa 2018 luin 12 kirjaa (3000 sivua), joista kahdeksan oli spefiä, yksi sarjakuva ja yksi englanniksi luettu. 

Leinonen, Anne: Kirjanoita (Kirjanoita #1) 228 s. 
Leppänen, Erkka & Meresmaa, J.S. (toim.): Käärmeenliekit – suomalaisia lohikäärmetarinoita 280 s.
Camboni, Filippi: Mikki ja hukkunut meri 60 s. 
Burton, Jessie: The Miniaturist 432 s. 
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira 298 s.
Rowling, J. K.: Tästä alkaa elämä 73 s. 
Helminen, Sini: Kiven sisässä (Väkiveriset #2) 231 s.
Hai, Magdalena: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta 228 s. 
Hagman, Sandra: Seitsemän kummaa veljestä – kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta 271 s. 
Ness, Patrick & Dowd, Siobhan: Hirviön kutsu 215 s.
Parkkola, Seita & Repo, Niina: Loisto (Rajat Express #2) 349 s. 
Itäranta, Emmi: Kudottujen kujien kaupunki 335 s. 

kotimaisia: 7
käännöskirjoja: 4 (+1 englanniksi luettu)
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 10
muualta: 0

Jatkumo-lukuhaaste: 13 kirjaa (Koukussa sarjoihin)

Kirjanoita tarjosi kirjarakkautta pursuvan tarinan rinnakkaismaailma Hellbystä. Kirja oli mukavan nopealukuinen ja sujuvaa luettavaa, minkä lisäksi se puhui kirjojen ja sanojen mahtavasta voimasta, mikä on aina positiivista. Kokonaisuus jäi kuitenkin vähän vaisuksi. Kirja tuntui vähän pintaraapaisulta kaikkeen, olisin halunnut perehtyä syvemmin kirjasieluisuuteen ja Hellbyhyn. Toivoisin, että jatko-osa Noitakirja onnistuisi syventämään ensimmäisen osan puutteita. Pakko muuten sivuhuomiona sanoa, että vaikka osasta Hellbyn paikannimistä tunnistinkin Helsingin vastaavat paikat, huomaan ärsyyntyväni oletuksesta, että kaikkien lukijoiden pitäisi tuntea Helsinki niin hyvin, että tietää paikkojen sijainnit ja välimatkat. En tiedä, oliko tämä lopulta omien korvieni välissä, mutta sellainen olo minulle tuli, eikä Kirjanoita ole ainoa kirja, jossa olen tähän törmännyt. Elämää on myös täällä kehä kolmosen ulkopuolella, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin!

Olen aina pitänyt lohikäärmeistä hurjasti, joten pidin myös suomalaisia lohikäärmetarinoita sisältävästä Käärmeenliekit-novellikokoelmasta. Novellit olivat tasaisen laadukkaita ja ne kaikki käsittelivät lohikäärmemyyttejä vähän eri kulmista. Esipuheen erilaisuuden hehkuttamisen perusteella odotin kuitenkin vähän jotain muuta ja jouduinkin pettymään hieman. Novelleiden lohikäärmeet ovat usein länsimaalaisen perinteen mukaan vaarallisia ja verenhimoisia petoja, joista on pelkkää harmia. Olisin toivonut hieman itämaisempaa näkökulmaa, jossa lohikäärme nähdään hyvän onnen enteenä ja suojelijana. Tästä huolimatta viihdyin novellikokoelman kanssa hyvin, ja sen monipuoliset novellit tarjosivat herkullista ruokaa lohikäärmeennälkään. Suosikkinovellejani olivat Mixu Laurosen Empiiristä, J.S. Meresmaan Hyvä emo, Katja Salmisen Lohikäärmefragmentteja, Minna Roinisen Tarina punaisesta naisesta, Tarja Sipiläisen Asfalttiritari, Hanna Morren Rakelin päätös, Magdalena Hain Hänen kuvansa, Erkka Leppäsen Uralin sininen, Heikki Nevalan Rungot kuin Siivekkäät käärmeet, Jussi Katajalan Lento OA1701 ja Anni Nupposen Käärmeenkantajat.

Luin helmikuussa Hurjapää Mikin, joka tarjoili vähän erilaista Mikki-seikkailua kuin mihin olin tottunut. Tällaisten erilaisten Mikki-tarinoiden sarjaa jatkaa steampunk-henkinen Mikki ja hukkunut meri. Tyylilaji on tällä kertaa scifi ja tunnelma hieman vakavampi kuin Hurjapää Mikissä. Rakastan steampunk-estetiikkaa, ja tämö albumi olikin visuaalisuudessaan aivan uskomaton. Melkein teki mieli itkeä pelkästään siitä ilosta, että sain näin kaunista kirjaa lukea. Tarina ei ehkä kaikilta osilta napannut, mutta kokonaisuus oli niin upea, että en kadu tämän lukemista lainkaan.

The Miniaturist ehti lojua kirjahyllyssäni hävettävän pitkään (saadessani kirjan sitä ei oltu vielä suomennettu ja tätä postausta kirjoittaessani suomennoksesta on varmaan jo useampi vuosi aikaa), mutta Rooman-matkalla sain lopulta aikaiseksi aloittaa lukemisen. En meinannut millään päästä tarinaan sisään. Kieli oli todella haastavaa, minkä lisäksi preesensmuoto häiritsi jostain syystä todella paljon. Kirja alkoi vetämään oikeastaan vasta puolenvälin paikkeilla, kun Johanneksen salaisuus selvisi. Sen jälkeen viihdyin kirjan seurassa melko hyvin. Se oli vauhdikas ja viihdyttävä mysteereineen, mutta hahmot jäivät lopulta hieman ohuiksi. Lisäksi liikaa asioita jätettiin mielestäni auki. Selittely on ärsyttävää, mutta olisin toivonut hieman parempaa lankojen solmimista. Tosin auki jääminen voi myös johtua vaikeasta kielestä ja siitä, ettei 1600-luvun Hollantiin liittyvät käsitteet ole sanavarastoni aktiivisimmassa käytössä. Kirja kuitenkin onnistui yllättämään ja järkyttämäänkin useampaan kertaan, eikä se todellakaan ole huonoin lukemani.

Baskervillen koira on hyvin nopealukuinen ja viihdyttävä klassikko. Tarina oli minulle tuttu lähinnä BBC:n Sherlockin kautta, jonka Baskerville-jakso on ehdottomasti koko sarjan pelottavin. Jakso ja kirja eroavat yllättävän paljon toisistaan, varsinkin, kun monet jaksot ovat hyvinkin tarkasti alkuperäisten tarinoiden pohjalta tehtyjä. Kun tästä hämmennyksestä päästiin, viihdyin Sherlock Holmesin seikkailujen parissa mainiosti! Kirja on viehättävällä tavalla vanhanaikainen, ja murhasta ja muista synkistä asioista huolimatta sävy on kepeä. Juuri sopiva kesäkirja! Joitain asioita arvasin, mutta ratkaisevien palojen kanssa jouduin turvautumaan Sherlockin apuun. Yllätyin kuitenkin siitä, miten vähän Sherlock lopulta kirjassa esiintyi: suurimman osan ajasta vain John Watson viettää aikaa Baskervillen perijän kanssa nummilla mysteeriä tutkien. Kun pari vuotta sitten luin Holmesin seikkailuista yhteisniteenä, huomasin saaneeni pienen yliannostuksen, mutta Baskervillen koirasta pidin niin paljon, että ehkä Sherlock-ähkyni on laantunut. Jos tahdot lukea jonkun klassikon suhteellisen vähällä vaivalla, suosittelen Baskervillen koiraa!

Sain ylioppilaslahjaksi J. K. Rowlingin Tästä alkaa elämä -kirjan. Kirja sisältää Rowlingin vuonna 2008 Harvardin yliopiston valmistuvalle luokalle pitämän puheen alaotsikonkin mukaan "epäonnistumisen ilosta ja mielikuvituksen tärkeydestä". Pienen kirjan lukee nopeasti, mutta siihen mahtuu todella paljon asiaa. Se on lohduttava ja rohkaiseva, ja vaikka tavallaan sen ajatukset on kerrottu moneen kertaan aiemminkin, Rowling onnistuu silti tuomaan uuttakin kulmaa puheeseensa. Myös visuaalisesti kirja on aivan ihana.

Kiven sisässä jatkaa Väkiveriset-sarjaa. Tällä kertaa päähenkilönä on Helsinkiin muuttava Pekko. Pidin Pekosta heti paljon enemmän kuin edellisen osan lapsellisen raivostuttavasta Pinjasta. Seikkailu on jälleen vauhdikasta urbaania fantasiaa, ja vaikka pidinkin suunnattomasti edellisen osan metsäkuvauksesta, viihdyin myös Helsingin Kallioon sijoittuvasta seikkailusta. Juonikin lähtee heti vetämään. Hieman olisin kaivannut syventämistä Pekon hahmoon, nyt hän jäi aavistuksen verran paperiseksi. Minecraft-jutuista en ihmeemmin välittänyt, mutta toisaalta oli kiva, että nuortenkirjan päähenkilöllä on jokin muu harrastus kuin lukeminen tai jalkapallo :D Mielestäni tämä oli huomattavasti paljon parempi kuin Kaarnan kätkössä! Joskin Gwinin nimi häiritsi todella paljon: mieleen tuli salaperäisen ja kummallisen tytön sijaan vain Mustesydämen sarvekas näätä :D Väkiveriset ei ole lempisarjojani, mutta sopivan viihdyttävää ja päätänollaavaa luettavaa, ja aion lukea seuraavatkin osat. (Ilman Tuuliaa kylläkin pärjättäisiin ihan hyvin, tosi ärsyttävä hahmo!)

Blogiani lukevat tietävät, että en tykkää kauhujutuista. Kuitenkin hämärässä menneisyydessäni on eräs positiivinen kauhumuisto: ala-asteen käsityönopettajalla oli tapana lukea meille kauhutarinoita, kun neuloimme tai teimme ristipistoja. Vuorotellen meille luettiin Vuokko Mujeen Havukkavuoren mustaa lintua ja Vesa Sisättön Kummitusten luokkaa, ja osasinkin molemmista pätkiä ulkoa. Kummitusten luokka pelotti minua enemmän, mutta inhosin sitä, kun lapset ihmepelastuivat joka tarinassa. Olisin tahtonut jotain kamalaa oikeasti tapahtuvan :D Näillä saatesanoilla voitte arvata, että ihastuin Haisevaan käteen ikihyviksi. Tarinat ovat sopivalla tavalla hurjia ja käsittelivät myös ihan oikeita nykypäivän lasten kokemia ongelmia. Eikä siinä vielä kaikki: kaikki tarinat eivät loppuneet onnellisesti! Olin aivan riemuissani kirjaa lukiessani, ja olinkin varma, että olisin ala-asteella rakastanut tätä, jos tämä silloin olisi jo ollut olemassa. Tai no, mitä sitä salailemaan: rakastin nytkin, 18-vuotiaana. Lempinovellejani olivat Lokakuu, Pahanukke, Näkymätön, Namusetä, Poika portilla, Meistä on moneksi, Peto ja Perhonen, Takarivin tyttö, Täydellinen Alina, Talven lapset sekä Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa.

Seitsemän kummaa veljestä on tietokirja seitsemästä suomalaisesta miehestä, jotka kaikki tuomittiin historian saatoissa homoseksuaalisuudesta. Tarinoita on seitsemältä vuosikymmeneltä, aina 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Joka luvun alussa kerrotaan suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen tieteen ja lain näkökulmasta kyseisenä aikana. Osasin jo alun perin arvella, että kirja tulisi suututtamaan ja turhauttamaan minua, enkä ollut väärässä. Kirja oli todella mielenkiintoinen. Lukiessani opin esimerkiksi sen, että 1900-luvun alkupuolella vain tyttöjä pidettiin mahdollisina seksuaalirikosten uhreina ja kirjassa mainitun kansakoulunopettajan ahdistelemat pojat nähtiin opettajan rikoskumppaneina, eikä uhreina. Eräs toinen kirjassa kuvatuista miehistä puolestaan sai kovemman tuomion viinan trokaamisesta 1920-luvulla kuin homoseksuaalisuudesta. Olisin toivonut kirjan vielä kertovan, miten nämä seitsemän miestä jatkoivat elämäänsä vankeustuomioiden tai sakkojen jälkeen. Vain parin elämästä kerrotaan laajemmin, aina hänen kuolemaansa saakka. Toisaalta materiaalia heidän myöhemmistä vaiheistaan ei välttämättä ole olemassa, mutta nyt tarinat tuntuivat jäävän kesken. Vaikka kirja kuvaa epäoikeudenmukaista suhtautumista seksuaalivähemmistöihin, on kuitenkin muistettava, miten paljon eteenpäin tässäkin asiassa on 2010-luvulla tultu. Maailma ei ole valmis, mutta asenteet muuttuvat paremmiksi koko ajan. (Olisipa tällainen kirja myös seitsemästä kummasta sisaresta! Kiinnostaisi, olivatko asenteet kuinka erilaiset.)

Hirviön kutsu oli nopeasti luettu, mutta ei niin nopeasti käsitelty. Ajattelen tarinaa yhä. Ennakko-odotukseni olivat korkealla, enkä joutunut pettymään, vaikka odotinkin jotain ihan muuta kuin mitä tarina lopulta tarjosi. Tarina on pohjattoman surullinen, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta jollain hassulla tavalla siinä on pieni hippunen toivoa. Lisäksi koko juttu oli kerrottu niin kauniisti, että vaikka sydäntä riipi ja itketti, nautin silti lukemisesta. Conor on todella aito päähenkilö, jolle ei soisi tapahtuvan mitään pahaa. Olisin halunnut vain halata häntä todella tiukasti. Paitsi että tarina oli hieno ja pullollaan symboliikkaa, myös Jim Kayn kuvitus oli uskomattoman upea! Hieman toivoin värikuvitusta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että mustavalkoinen sopii tarinaan ja tunnelmaan paremmin.

Luin Lupauksen joskus kaksi vuotta sitten, joten Loistoa aloittaessani muistikuvani olivat äärimmäisen hatarat, enkä muistanut kuin erään lihansyöjää erittäin pahasti ahdistaneen kohtauksen. Pääsin kuitenkin nopeasti mukaan juoneen ja heittäytymään mediamaailman julmaan raadollisuuteen. Rajat Express ei ole kirjailijaparin Parkkola & Revon paras, mutta siinä oli silti tarkkanäköisyyttä ja kammottavuutta, josta nautin. Ehkä Loisto oli parempi kuin Lupaus, en voi varmaksi sanoa, mutta kirja jaksoi pitää mukanaan koko pituutensa verran. Parasta antia oli kuitenkin siivoojien henkilöllisyyden selviäminen. Olin jo ensimmäisessä osassa arvannut toisen henkilöllisyyden, mutta toinen jäi arvoitukseksi. Voittajafiilis oli melkoinen, kun hoksasin hänenkin nimensä ennen kuin se paljastettiin lukijoille. Loppuluku oli niin kaunis, että teki mieli itkeä.

Ihastuin syksyllä Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan, joten Kudottujen kujien kaupunki oli tietenkin lukulistallani. Kirja vie melko erilaisiin maisemiin kuin Itärannan esikoinen, mutta on yhtä lailla taitavasti kirjoitettu ihastuttavalla kielellä. Tämä kallistuu enemmän fantasian kuin dystopian puolelle, mikä miellyttää itseäni enemmän. Salaperäisyys kuiskii pitkin saarta, meri tuoksuu. Myös rakkaustarina on äärimmäisen suloinen. Ikävä kyllä kirja hiukan levisi liikaa loppupuolella, eikä sitä saatu mielestäni kudottua (heh) täysin kokoon takaisin, mikä oli harmi niin loistavan alun jälkeen. Myöskin maailma jäi vähän turhan avoimeksi, olisin kaivannut hieman syvennystä siihen. En tiedä pidinkö enemmän tästä vai Teemestarin kirjasta. Kudottujen kujien kaupunki ainakin voittaa minua puolelleen lumoavan kauniilla kielellään ja kuvauksellaan, pitkään mielessä viipyilevän tunnelman lisäksi. Lisäplussaa Itärannalle nimistöstä, joka soljuu kielellä kauniisti. 

Luin niin paljon, etteivät kaikki kirjat mahtuneet samaan ruudukkoon :D

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epökohtaa: Seitsemän kummaa veljestä
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Haiseva käsi
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Kudottujen kujien kaupunki
44. Kirja liittyy johonkin peliin: Kiven sisässä
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Mikki ja hukkunut meri



Heinäkuun YA-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

Kirja on omalta TBR-listalta: Kirjanoita
Kirja käsittelee LGBTQ+ -aiheita: Loisto
Kirjassa mieskertoja: Kiven sisässä

Heinäkuussa olin lähinnä töissä, mutta sen lisäksi ehdin tehdä vaikka mitä muuta! Kävin kaverini kanssa katsomassa Smg:tä ja Olavi Uusivirtaa, toisen kaverin kanssa kahvilla, yökyläillä, käydä rannalla ja tavata vanhoja tuttuja, maratoonata BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarjan (koko homma kesti melkein kuusi tuntia, hiki tuli vain sohvalla istuessa), juhlia erään sukulaisen kunnioitettavaa ikää (en muuten laittanut kansallispukua, olisin paistunut sinne!) ja osallistua Camp NaNoWriMoon, jonka myös onnellisesti voitin. Kun katsoo sitä, miten paljon ehdin töiden lisäksi tehdä, tuntuu käsittämättömältä, että luin myös 12 kirjaa. En edes muista, milloin viimeksi olisin kuukauden aikana lukenut noin älyttömän määrän! 

Heinäkuun suurin asia oli kuitenkin ihan loppukuusta tulleet uutiset. Siirryin kuun puolivälissä ykköshakukohteeni varasijajonossa toiselta ensimmäiselle sijalle, mutta yritin jo hyväksyä välivuoden. Se ei todellakaan ollut helppoa: kympin tyttöys nosti taas päätään ja potki lujaa. Rowlingin kirjasta Goodreadsiin kirjoitin näin: "Vaikka tuntuukin, että oma elämäni ei todellakaan ala tästä, ainakin kirja muistuttaa alaotsikonkin mukaan epäonnistumisen tärkeydestä." Vielä viime viikon maanantaina sanoin puhelimessa ystävälleni, että opiskelupaikan saaminen on erittäin epätodennäköistä, ja että eiköhän sitä välivuodelle jäädä. Seuraavana päivänä avasin töissä tauolla sähköpostin ja sain tiedon, että vastoin kaikkia todennäköisyyksiä olin saanut opiskelupaikan ykkösvaihtoehdostani!! Kuluneet kaksi viikkoa olenkin soitellut suuntaan sun toiseen, ravannut kaupoilla ostamassa milloin mitäkin vedenkeitintä ja vessaharjaa, tehnyt listoja, hyväksynyt asuntotarjouksen, stressannut, riemuinnut, vastaanottanut onnitteluja ja säätänyt asioita. Olisihan se ollut ihan kiva saada tieto jo silloin kesäkuun lopussa, mutta vaikka meinaakin vähän kiire tulla, en voisi olla helpottuneempi. Onneksi työt loppuivat tiistaina, nyt on sitten kunnolla aikaa valmistella ja pakkailla. 

Elokuu tulee siis tuomaan mukanaan muuton ihan uuteen kaupunkiin ja opiskelujen aloituksen. En ole vielä päättänyt, kerronko opiskelukaupunkiani blogissa, mutta sen verran voin paljastaa, että minusta tulee historian opiskelija :) Muuttorumban keskellä luvassa on onneksi myös muita juttuja, esimerkiksi reissu ystävän kanssa Helsinkiin ja pientä synttärijuhlintaa. Sen lisäksi pitäisi suorittaa autokoulu teoriakoevaiheeseen, hieman stressaa sekin, mutta ehkä kaikesta on mahdollista selvitä. Niinhän se Beatleskin aikanaan totesi: we can work it out. 


Olavi Uusivirtaa olen kuunnellut parin biisin verran, mutta koska kävin heinäkuussa hänen keikallaan, päätin kuunnella hänen tuotantonsa läpi ennen keikkaa. Paperisiivet osui ja upposi heti. Pelkkä biisin ajatteleminen rutistaa hieman sydäntä ja kutittelee kyynelkanavia, niin kaunis, niin kaunis. 

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Kesäkuun luetut 2018

Kesäkuussa 2018 luin seitsemän kirjaa (2391 sivua), joista yksi oli spefiä ja yksi uusinta. 

Austen, Jane: Uskollinen ystävänne 230 s. 
Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys (Sukutarina #1) 334 s. 
Meresmaa, J.S.: Mifongin lunastama (Mifonki #6) 517 s. 
Malmberg, Ilkka: 1917 – Samaan aikaan toisaalla 277 s. 
Montgomery, L. M. & Ylimartimo, Sisko: Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset 322 s.
Montgomery, L. M.: Anna omassa kodissaan (Anna #5) 221 s. [U]
Weisberger, Lauren: Paholainen pukeutuu Pradaan 490 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 4
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 2
muualta: 1

Jatkumo-lukuhaaste: 10 kirjaa (Koukussa sarjoihin)

Jane Austenin kirjenovellikokoelma Uskollinen ystävänne oli juuri täydellistä kesä- ja matkalukemista: hilpeitä ja kepeitä novelleja, joissa Austenin huumori ja terävä kynä pääsee oikeuksiinsa. Toki näissäkin oli fiktiivisille kirje- ja päiväkirjateksteille tyypillistä epäuskottavuutta, mutta annettakoon se anteeksi. Vaikka novellit olivatkin taidokkaasti kirjoitettuja, totesin pitäväni enemmän Austenin romaaneista, joissa on se ihanan lempeän pisteliäs kertojanääni, joka kirjenovelleista puuttuu. Lempinovellejani olivat Austenin 14-vuotiaana (!!) kirjoittama Rakkaus ja ystävyys, jolle nauroin useamman kerran ääneen ja josta luin pyörtymiskohtauksia myös matkaseuralleni, sekä Lady Susan, joka on pienoisromaaniksi määriteltävä, todella erikoisen ja vastenmielisen nimihenkilön sisältävä kertomus. 

Ostin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen viime kesänä, mutta nyt sain aikaiseksi tarttua siihen. Ensimmäisistä sivuista alkaen olin koukussa. En yhtään ihmettele tämän saamia kehuja! Rakastin Kinnusen tapaa kertoa vain sen verran, kuin oli tarpeen: aukot täytettiin toisen näkökulman aikana, jos tarvitsi. Kieli oli kaunista ja hiottua, ja nautin sen lukemisesta todella paljon. Henkilöt tuntuivat aidoilta, ja vaikka esimerkiksi Lahja on erittäin epämiellyttävä hahmo, hänessä on syvyyttä ja käytökselle annetaan syitä. Henkilöiden ja kielen lisäksi pidin myös tavasta, jolla historian tapahtumia käsitellään: ne ovat ikään kuin taustalla, vaikuttaen henkilöiden elämään, mutta niitä ei missään vaiheessa alleviivata tai nosteta ihmisten edelle. Elämä kulkee kulkuaan, vaikka mitä tapahtuisi. Koska romaani on todella hiottu ja tarkasti kirjoitettu, huomasin häiriintyväni aikamuodon vaihtelusta: jopa saman näkökulman sisällä saattaa olla preesensissä kirjoitettu luku imperfektin keskellä, eikä sille tunnu löytyvän mitään perustelua. En jaksa uskoa kyseessä olevan huolimattomuusvirhe, mutta en keksinyt sille syytäkään. Se häiritsi jonkin verran lukemista. Neljäntienristeys onnistui kuitenkin menemään ihon alle ja jäämään sinne: sen henkilöt ja taphtumat pyörivät edelleen ajatuksissani toisinaan. Lopotin luen heti, kun olen toipunut tästä kokemuksesta. 

Mifongin lunastama päättää J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan. Täytyy myöntää, että hieman pelotti tarttua tähän kirjaan: vaikka luotto olikin kova, epäilin silti, saako päätösosa solmittua kaikki viiden edellisen osan langat yhteen tarpeeksi hyvin. Pelkoni osoittautui turhaksi. Mifongin lunastama onnistuu vetämään maton jalkojen alta ja viiltämään sydämeen kirveleviä haavoja, mutta lopulta kaikki tarinat saavat jonkinlaisen lopun ja kysymykset vastauksen. Raskaimmalta lukiessa tuntui ero tärkeiksi muodostuneista hahmoista. Heidän matkaansa olen seurannut monen vuoden ajan, nähnyt heidän kasvavan, saavan uusia asioita elämäänsä ja menettävän toisia. Tässä osassa entisten suosikkihahmojen rinnalle uudeksi lemppariksi nousi Ardisin ja Connailin tytär Pyon, joka on aivan ihana, älykäs ja herkkä tyttö. Pelkäsin, että Meresmaa olisi keksinyt jotain kamalaa hahmojensa pään menoksi, mutta onneksi loppu oli omalla tavallaan onnellinen. Sitä huomasin kaivanneeni tämän pitkän matkan päätteeksi. Arvattavissa oli, että itkisin jossain kohdassa ja tosiaankin itkin, monesta syystä. Maailmasta ja hahmoista ero kirpaisi enemmän kuin alun perin olin osannut arvata. Toisaalta lopussa joitain asioita jäi vielä auki, enkä panisi pahakseni, vaikka niihin palattaisiin myöhemmin esimerkiksi novellimuodossa. Mifongin lunastama on melko lailla täydellinen päätösosa. Kuuden kirjan sarjan lukeminen saattaa olla raskaskin ponnistus, mutta Mifonkien kohdalla kyseessä on todella palkitseva kokemus. Tekisi lukea koko sarja uudelleen läpi heti! (Nyt ei ainakaan tarvitsisi odottaa vuotta jokaisen kirjan välissä :D) (Täytyy muuten hieman kitistä siitä, että toivoin erään parin päätyvän yhteen, mutta toiveeni ei toteutunut. Se onkin ainoa pettymys tässä kirjassa!) 

Vaikka Suomi100 ehtikin jo viime vuonna tursuta ulos korvista, tarttui 1917 – Samaan aikaan toisaalla kirjastosta mukaan. En tiedä, mitä odotin, mutta kirja onnistui murtamaan ennakko-oletukseni heti ensimmäisiltä sivuiltaan alkaen. Ilkka Malmbergin kirjoitustyyli on mahtava: tavallaan jutusteleva ja humoristinen, mutta samalla asiallinen ja lämminhenkinen. Myös kirjan sisältämät historian käänteet olivat kiinnostavia: vuosi 1917 oli hyvin tapahtumarikas ympäri maailmaa. Suomen itsenäistyminen tuntuu hyvin pieneltä asialta tähän suhteutettuna. Tulevat suurmiehet ja -naiset puuhailivat milloin mitäkin tai olivat vasta lapsia, ensimmäinen maailmansota pauhasi taustalla, "vanha hyvä aika" jäi historiaan. Malmberg kuoli ennen kuin kirja valmistui, joten kaksi viimeistä lukua on kirjoitettu hänen saneluidensa ja muistiinpanojensa pohjalta. Se tavallaan rikkoo kirjan rakenteen, mutta onnistuu kuitenkin olemaan lähes yhtä hyvää tekstiä kuin Malmbergin itse kirjoittama osuus, eikä missään nimessä pilaa kirjaa. Bussikirjana tällaiset lyhyet, toisiinsa linkittyvät kertomukset olivat täydellisesti sopivia, mutta voin suositella tätä vaikka ääneen luettavaksi. Se tarjoaa matalan kynnyksen historiaan, mutta tarjoaa uutta tietoa myös historianörteille. 

Alppipolku sisältää kaksi kirjaa: L. M. Montgomeryn kirjoittaman omaelämäkerran Alppipolku sekä uusintapainoksen Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme -kirjasta, joka käsittelee Montgomeryn elämää ja kirjoja. Montgomeryn omin sanoin kertoma elämäntarina on mielenkiintoista erityisesti sen takia, että hänen elämästään on huomattavissa paljon myös hänen kirjoissaan esiintyviä yksityiskohtia. Hän kirjoitti Pienen runotytön vasta Alppipolun jälkeen, mutta aina omaelämäkerran nimestä alkaen yhtäläisyydet Emiliaan ovat suuria. Ylimartimon kirja tukee Alppipolkua hyvin. Vaikka toistolta ei tietenkään vältytä, Ylimartimo kertoo myös ne asiat, jotka Montgomery jättää sanomatta. Kirjailijan elämä oli suurimmaksi osaksi kurjaa, ja 2000-luvulla onkin varmistettu, että hän teki itsemurhan. Silti hän onnistui luomaan sellaisen määrän unohtumattomia tyttöhahmoja, joita rakastetaan yhä. Ylimartimo on tehnyt todella paljon töitä kirjansa eteen, minkä vuoksi sitä on ilo lukea. Oikeastaan ainoa asia, joka jäi harmittamaan, oli joidenkin teosten jääminen vain muutaman maininnan varaan. Sininen linna, eräs suosikki Montgomerylta, jäi todella vähälle huomiolle. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa puolestaan on esimerkiksi se, että Montgomeryn ei tarvinnut vuosiin kirjoittaa sanaakaan koneella: hän lähetti käsinkirjoitetut liuskat konekirjoittajille, jotka kirjoittivat hänen kirjansa puhtaaksi. Ajatella, että maailma on joskus ollut noin erilainen kuin nykyään! Pieni ongelma, joka kirjasta aiheutui, oli minussa syttynyt vastustamaton halu lukea kaikki Montgomeryn kirjat uudelleen. Onneksi tämä ei ole aivan mahdoton tehtävä ;) 

Juhannuksen vietin Annan seurassa. Rakastan tämän kirjan kantta suunnattomasti, vaikka Anna omassa kodissaan ei ole koskaan ollutkaan mikään ykkössuosikkini. Mielipiteeni on yhä sama, mutta huomasin unohtaneeni kirjan tapahtumia niin paljon, että viihdyin sen parissa erittäin hyvin. Vaikka Vihervaara tulee aina olemaan rakkaimpia fiktiivisiä paikkojani, Glen st. Mary onnistuu lumoamaan yhtä lailla. Annan ja Gilbertin avioelämän alku iloineen ja suruineen on todella suloista luettavaa. Muistan aiemmilla lukukerroilla itkeneeni kirjan kuolemille sydämeni pohjasta, mutta tällä kertaa luin ne läpi kuivin silmin. Hassua, sillä olen itkenyt edellisten osien kohdalla sellaisillekin kohdille, joissa en ennen itkenyt. Leslien tarina aukeni jotenkin eri tavalla kuin ennen. Huomasin ahmivani Leslien kohtauksia ja odottavani hänen ilmestymistään yhtä kiihkeästi kuin Annakin. Hän on todella kiehtova hahmo kaikessa traagisuudessaan, eikä voi kuin hymyillä auringon viimein pilkistäessä hänenkin elämässään. Anna omassa kodissaan tuoksuu sumulta ja maistuu merisuolalta ja on tummista sävyistään huolimatta annamainen ja siksi ihana. 

Sain Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan lainaksi kaveriltani, kun totesin, etten ollut koskaan lukenut sitä. Tiesin pääidean jo etukäteen, eivätkö odotukseni olleet kovin korkealla, mutta huomasin pitäväni tästä enemmän kuin luulin. Andrea on suurimman osan ajasta mukavan fiksu päähenkilö, ja Runaway-lehden johtaja Miranda Priestley on oikeasti todellinen paholainen. Muotimaailma tuntuu monessa mielessä uskomattomalta. Koska kirjailija on ollut Vogue-lehden päätoimittajan assistenttina, ja takakansi vihjaa kirjan perustuvan tositapahtumiin, ei voi kuin pyöritellä päätään ja uskoa ainakin jokin totuus kaiken ihmeellisyyden ja mutkikkuuden takana. Ehdoton lempihahmoni kirjassa oli Andrean poikaystävä Alex, johon liittyy myös isoimpia turhautumisia kirjan aikana. Vaikka turhauduin Andrean kanssa, kun hänen läheisensä eivät ymmärrä työn vaativuutta, en voinut olla repimättä hiuksiani, kun Andrea kohtelee poikaystäväänsä ja parasta ystäväänsä epäoikeudenmukaisesti (se kauhea viettelijäkirjailija!). Myös Mirandan palvominen turhautti, minkä vuoksi hykertelin lopussa melkein ääneen. Viihdyin kirjan seurassa kuitenkin hyvin: se ei ollut aivotonta hömppää, vaan oikeasti fiksua ja terävästi kirjoitettua luettavaa. En ehkä lukisi uudelleen, mutta positiivinen yllättyminen on aina iloinen asia. 


*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Neljäntienristeys
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan: Mifongin lunastama
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan: 1917
25. Novellikokoelma: Uskollinen ystävänne



Kesäkuun YA-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
Fantasia: Mifongin lunastama

Kesäkuu hujahti suurimmaksi osaksi töissä ja yhteishaun tuloksia jännittäen. Mukaan mahtui myös viikon mittainen Rooman reissu, joka oli juuri sopiva irtiotto raskaan kevään jälkeen, sekä juhannuksen juhlintaa kotona hyvän ruuan ja Loma Roomassa -elokuvan merkeissä (huomaatteko tässä jotain teemaa?). Matkan ehdin lukea yllättävän paljon ja lukeminen sujui kesäkuussa muutenkin kivasti. Vaikka säät eivät Suomessa ihmeemmin sallineet, kesäkuu sujui kuitenkin ihan mukavasti. Kuukauden isoin pettymys oli se, kun maaginen 28.6. ei tarjonnutkaan vielä vastauksia syksyn suunnitelmistani, vaan sain kuulla olevani 2. varasijalla ensimmäiseen hakukohteeseeni, muista en saanut paikkoja. (Jos olisin laittanut toisen ja kolmannen hakukohteen toisin päin, olisin päässyt papereilla sisään erääseen yliopistoon, mikä harmittaa todella paljon.) Jännitys siis jatkuu heinäkuussakin. Epätietoisuus stressaa todella paljon, samoin kuin ajatus välivuodesta. Mutta ehkä seuraavaa koostetta kirjoittaessani olen viisaampi :) 

Heinäkuussa on luvassa vielä ahkeraa työntekoa, mutta myös eräät kansallispuvun käytön mahdollistavat juhlat (tosin helteellä en aio tuota hyvin lämmintä asua päälleni pukea) sekä pienempiä suunnitelmia ihan vain kahvilla käymisestä Ylpeys ja ennakkoluulo -maratoniiin. Lisäksi heinäkuutani täyttää Camp NaNoWriMo, josta puhuinkin jo edellisessä postauksessa. Toistaiseksi menee hyvin, mutta siitä lisää todennäköisesti huomenissa :) Rooma-postauksia on tulossa vielä kaksi, mutta niiden ilmestymisaikatauluja en osaa luvata: niiden kirjoittaminen ja kuvien valikoiminen on aikaanvievää hommaa. Tulossa ovat kuitenkin, älkää huoliko! 


Kuukauden biisi on ehdottomasti Scandinavian music groupin uusin kappale, Mua ei saa muuttumaan, joka julkaistiin toukokuussa. Vähän erilaista Smg:tä kuin ennen, mutta loistava biisi kuitenkin! Sävellyksestä tulee todella vahvat Autoheart-fiilikset, erityisesti Oxford blood ja My hallelujah. Sanoitus on näkökulma Terhi Kokkosen Vain elämää -kohuun. Kokkonen oli ehdottomasti viime kauden parasta antia, vaikka olenkin äärimmäisen katkera siitä, miten vähän hänen päivänään laulettiin Smg:n tuotatoa. Mua ei saa muuttumaan on todella upea biisi, joka on tietyiltä osin erittäin samaistuttava. Erityisen ihastunut olen väliosaan: 

"Miten sä voit?/Ihan hyvin kai/Näytät siltä kun oisit jotenki/miten sen sanois, pihalla/Aijaa, oikei tota aha/Miten sä voit?/Pitää mennä/Nähdään taas/Hymyile vähän/Joo just noin/Joo sori tai siis/En tiedä mitä sanoa/tähänkään" (Terhi Kokkonen)

Helteistä heinäkuuta teille, olkoon se lempeä! 

lauantai 5. toukokuuta 2018

Huhtikuun luetut 2018

Huhtikuussa 2018 luin seitsemän kirjaa (1894 sivua), joista kaksi oli spefiä ja yksi sarjakuva.

Gardell, Jonas: Kuolema (Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin #3) 301 s.
Simukka, Salla: Viimeiset 179 s.
Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Sielut kulkevat sateessa 550 s. 
Säfström, Maja: Tärkeitä tietoja eläimistä 119 s. 
Niemi, Juuli: Et kävele yksin 359 s. 
Stetter, Moriz: Luther 166 s. 
Helminen, Sini: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset #1) 220 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 7
muualta: 0

Jatkumo-lukuhaaste: 5 kirjaa (Valikoiva sarjalukija)

Kuolema päättää Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin -trilogian, ja kuten nimestä voi päätellä, sisältö ei ole kissanpentuja ja kukkaniittyjä. Tämä kirja riipii ja repii rikki sen, mitä edellisistä osista on vielä jäljellä. Nuoret miehet ympäri Ruotsia menehtyvät aidsiin ennakkoluulojen velloessa heidän ympärillään. Sairaus on julma ja armoton, mutta niin ovat myös ihmiset heidän ympärillään. Luulin, että olin raivoissani edellisien osien kohdalla, mutta Kuolemaa lukiessani olin niin vihainen, että olisin halunnut repiä henkilöt ulos kirjasta ja huutaa heille päin naamaa. Olin vihainen ennakkoluuloisille ihmisille, joihin minä ja hahmot olimme ehtineet muodostaa luottamussuhteen, olin vihainen tietämättömyyttään tautia eteenpäin tartuttaneille, olin vihainen, koska ihmiset joutuivat kärsimään sillä tavalla. Vaikka tiettyjen hahmojen kuolemasta oli kerrottu jo ensimmäisessä kirjassa, niiden lukeminen kirjan sivuilta tuntui todella tuskaiselta. Olin lukiessani suurimmaksi osaksi vain hysteerisenä nyyhkyttävä kasa. Pidin kuitenkin siitä, että vaikka kirjan nimi on Kuolema ja monet sen keskeisistä henkilöistä menehtyvät, maailma jatkaa pyörimistään, elämä kulkuaan. Heidän perheensä jää, heidän ystävänsä, rakkautensa. Yksi kirjan ehdottomasti kauneimmista kohtauksista oli kohtaus hautasmaalla vuosia myöhemmin. Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljan käsin on trilogia, jonka lukemisen jälkeen ei ole entisellään. Sen vaikutus on vahva, eikä lukukokemusta unohda. Surullisesta pohjavireestä huolimatta valoakin löytyy, ja naurahtelin tämänkin kanssa useampaan otteeseen. 

Salla Simukan Viimeiset oli nopeasti luettu ja melko nopeasti myös unohdettu. Idea on yksinkertainen: kolme lukiolaistyttöä tahtoo eroon neitsyydestään mahdollisimman pian. Tarinassa tyttöjen oli yritystä ja pontentiaalia, mutta lopputulos jäi kehnoksi. Vaikka päähenkilöt olivat erilaisia, en kyennyt samaistumaan heistä kunnolla keheenkään, enemmänkin vain ärsyynnyin. Varsinkin Rauha englanninkielisine huomautuksineen kävi hermoille ja pahasti. Olisin toivonut muutenkin hahmoihin syventymistä enemmän: syitä Miljan hiljaisuudelle ja syventymistä Venlan kehopohdintoihin. Toisaalta pidin siitä, ettei tässä menty siitä, missä aita on matalin, mutta en varsinaisesti suosittelisi tätä kellekään. 

Olen todella vilkas mielikuvitukseltani, joten kauhukirjat (ja -elokuvat) olen jättänyt suosiolla hyllyyn. Sielut kulkevat sateessa tosin sattui olemaan erään suosikkikirjailijani teos, joten päätin rohkaista mieleni ja sukeltaa romaanin sateiseen maailmaan. Jääskeläisen kirjoissa ja novelleissa on ollut kauhuelementtejä aiemminkin, mutta tässä sateessa hiipivät hirviöt ovat suuremmassa osassa. Epämääräiseen kotisairaanhoitofirmaan pestautuva Judit päätyy hoitamaan ateistien kuningasta, Leo Moreauta ja joutuu sitä myötä hurjien tapahtumien keskukseen. Paksun kirjan sivuilla vilahtelee lonkeroita, sieluja, kuoleva pikkupoika, Lovecraft, Jumala ja kirjoja lukeva vampyyri, näin muutamia mainitakseni. Nautin monista toistuvista asioista ja teemoista, varsinkin, kun hoksasin jotain yhteyksiä. Vaikka kirja on välillä todella raskaslukuinen Juditin ja Moreaun pohdiskellessa ateismia ja uskontoa, onnistui se pelottamaan ihan oikeasti, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että lukeminen olisi ollut epämiellyttävää. Jääskeläiselle tyypillisesti matto vedetään lukijan jalkojen alta useaan kertaan ja lopulta päädyin parkaisemaan ääneen: "Mitä ihmettä tässä kirjassa oikein tapahtuu??" Sielut kulkevat sateessa ei ole suosikkejani Jääskeläiseltä, mutta se onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä koko pituutensa, mikä on näin paksussa kirjassa hyvä asia! 

Tärkeitä tietoja eläimistä on kirja, josta ei ole paljoa sanottavaa. Pikkuisessa kirjassa on veikeän näköisiä eläimiä ja hauskoja faktoja, kuten se, että saukot nukkuvat käsi kädessä, jotta eivät ajelehtisi virran mukana pois :3 Kuten Goodreadsiinkin kirjoitin: paras ikinä. Suosittelen, Säfströmin kuvitustyyli on tosi ihana! 

Vuoden 2016 Finlandia junior -voittaja Et kävele yksin on kirja, josta minulla oli pieniä ennakkoluuloja, mutta tartuin kirjaan avoimin mielin, jospa ne kumoutuisivat. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja sekös harmittaa. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta kunnolla. On todella vaikeaa sanoa, mitä mieltä kirjasta oikeastaan olin. Keskustelin ystäväni kanssa siitä, että tämä oli paikoin kahden tähden, paikoin neljän tähden kirja, mutta ei missään nimessä kolmonen, parempi kuin ykkönen ja huonompi kuin vitonen. Voitte arvata, että kirja jäi tähdittämättä Goodreadsissa :D Mutta mikä sitten sai minut päätymään tähän ratkaisuun? Pidin runollisesta kielestä. Se soljui kauniisti, sanavalinnat olivat osuvia. Se kuitenkaan ei sopinut kaikkiin kohtiin ja teki lukemisesta välillä todella raskasta. Pidin aitoudesta. Pidin siitä, miten Niemi onnistui kuvaamaan kaikkea  tarkasti ilman epäuskottavuuden häivääkään. Aitous kuitenkin herätti omia uinuvia yläastemuistoja, sellaisia, joita en välittäisi muistella. Joitain asioita tuli mieleen todella vahvanakin, eikä se tuntunut aina niin miellyttävältä. Henkilöistä Egzon oli Adaa eheämpi ja paremmin rakennettu, järkevämpi ja kiinnostavampi, vaikka molemmat olivatkin välillä sellaisia ääliöitä, että teki mieli lopettaa lukeminen siihen. Ada tuntui hahmolta, johon minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt samaistua, mutta johon en hänen käytöksensä vuoksi voinut muodostaa minkäänlaista tunnesidettä. Olihan heidän suhteensa söpö, enkä voi väittää, ettenkö olisi välillä lukiessani hymähdellyt hölmösti asioiden edetessä, mutta jotenkin en pystynyt ihastumaan tarinaan niin lujaa kuin se olisi ehkä vaatinut. Yksi kirjassa eniten häiritsevistä asioista oli eräs itsemurhayritys, johon ei palattu missään vaiheessa enää. Tällaiset asiat pitäisi aina käsitellä, ainakin jollain tasolla. Annan Niemelle kuitenkin kunniaa loppuratkaisusta, siitä pidin kaikessa riipivyydessään. Viimeinen luku oli oikeasti todella kaunis. En olisi antanut Finlandia junior -palkintoa tälle kirjalle. (Tosin on huomattava, etten ole lukenut kaikkia vuoden 2016 ehdokkaita, mutta mielestäni esimerkiksi Kesän jälkeen kaikki on toisin olisi ollut parempi voittaja. Se oli mielenkiintoisempi ja parempi kirjana, minkä lisäksi sen käsittelemä teema oli nuortenkirjallisuudessa paitsi tärkeä, myös uudempi kuin 15-vuotiaiden rakkaustarina.) Ehdotonta plussaa Et kävele yksin saa kuitenkin kaikista ihanista Audrey Hepburn - ja Breakfast at Tiffany's-viittauksista. Audrey (ja varsinkin lempielokuvani Tiffany) saa minut aina antamaan kirjalle jonkin verran anteeksi.

Kuten nimestä saattaa päätellä, sarjakuva Luther kertoo uskonpuhdistaja Martin Lutherin elämästä. Tämäkin luki nopeasti (tässä postauksessa sattuu olemaan paljon yhdeltä istumalta luettuja kirjoja!), varsinkin, kun tarina on tuttu. Kirjoitin tänä keväänä sekä historian että uskonnon, joten Luther ja uskonpuhdistuksen käänteet on tullut kerrattua lähiaikoina. Piirrustustyylistä pidin, samoin kuin siitä, kuinka inhimilliseltä Luther tuntui pelkoineen ja haaveineen. Myös häntä piinaavat demonit oli hyvin toteutettu. Myös Lutherin vanhemmalla iällä tehdyt, antisemitistisetkin lausunnot on otettu mukaan. Sarjakuva tuo mielestäni hyvin esiin sen, ettei Luther ollut pelkästään sankari. Näitä ja monia muita Lutheriin liittyviä asioita pohditaan myös aikajanalla ja jälkisanoissa. Sivuhahmot menivät kuitenkin minulla auttamattomasti sekaisin, enkä pysynyt perässä, kuka oli kuka ja mikä hänen suhteensa Lutheriin oli. Jos tarina ei olisi ollut tuttu ennestään, en tiedä, mitä tästä olisi saanut irti. 

Kaarnan kätkössä on kirja, jonka luin lähes kokonaan bussimatkoilla. Pidin siitä, miten suomalainen mytologia kietoutuu urbaanimpaan ympäristöön. Pidin ehkä hieman enemmän kirjan alkupuolesta juurikin tuon mytologian ja nykyajan suhteen vuoksi, mutta toisaalta loppupuolen metsäkuvaukset olivat aitoja ja upeita, kaikilla aisteilla koettavia. Helmisen kieli on miellyttävää lukea. Pinja on jokseenkin rasittava ja välillä todella typerä hahmo, mutta ei niin paljon, että lukeminen olisi tuskaisaa. Virvestä sen sijaan pidin kovasti, ja tyttörakkaus oli kiva lisä tarinaan. Kaarnan kätkössä oli todella viihdyttävä kirja, ja varmasti luen myös sen jatko-osat, vaikka mikään elämää mullistava lukukokemus kyseessä ei ollutkaan. Kirja jäi sellaiseen kohtaan, että päähenkilöiden vaihtumisesta huolimatta toivoisin tilanteen jotenkin selviävän. Mukavaa ja tarpeellista päännollausta pääsykoehyörinän keskellä! 



*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

3. Kirja aloittaa sarjan: Kaarnan kätkössä
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin: Et kävele yksin
24. Surullinen kirja: Kuolema
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa: Sielut kulkevat sateessa (eikö kauhukirjaan tarttumisen kuulukin pelottaa?)
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta: Luther (eikä mitenkään pienessä mittakaavassa :D)
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Tärkeitä tietoja eläimistä

Huhtikuun YA-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 



Suomalainen kirjailija: Viimeiset
Urbaani fantasia: Kaarnan kätkössä
Kirja, joka ei kuulu sarjaan: Et kävele yksin

Huhtikuu hujahti ohi sellaista vauhtia, etten edes tajunnut ajan kulkua. Tuntuu, etten olisi ehtinyt tehdä huhtikuussa mitään, vaikka ehdinhän minä lomailla ja lueskella, kirjoittamisesta puhumattakaan. Ehdin jopa Tukholmaan! Reissusta kerroin edellisessä postauksessa tarkemmin. Muuten huhtikuuhun on kuulunut pääsykokeisiin lukemista ja niistä stressaamista, lukemisen välttelystä puhumattakaan. Vappuna sai taas munkkeja, mikä kirkasti muuten kurjaa, kevätflunssaista viikkoa. 

Toukokuussa on edessä pääsykokeita, joista yhdet olivat jo itse asiassa tällä viikolla. Saatoin kirjoittaa todella huonoja esseitä, mutta ainakin yksi kolmesta on nyt ohi. Kokeet stressaavat, mutta onneksi niihin liittyy myös yökyläilyä ja ystäviä. Toisaalta, jos aika jatkaa kulkuaan tätä vauhtia, kohtahan nekin kokeet ovat ohi ja voin nauttia vapaudesta. Tai no, miten sen vapauden nyt ottaa: sain nimittäin kesätöitä, jotka niin ikään alkavat toukokuussa! Työ ei ole oikein mukavuusalueellani, mutta toisaalta siihen liittyy asioita, joiden vuoksi olen positiivisella mielellä työn suhteen. Katsotaan, millaista työ lopulta on! Työkokemus on kuitenkin aina työkokemusta ja lisäraha tarpeen, varsinkin, jos aloitan opiskelut syksyllä. 



Huhtikuun biisi on ehdottomasti Olavi Uusivirran Kesäyön uni. Koukutuin tähän heti ensikuuntelusta ja olen kuunnellut tätä lukemattomia kertoja yhden päivän aikana, sekä pitänyt yhden hengen villejä tanssibileitä huoneessani. Ai että, miten hyvä biisi tämä onkaan! 

Tanssiaskeleita toukokuuhunne! Kohta kesä koittaa! :)