keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Marraskuun luetut

Marraskuussa 2016 luin kolme kirjaa (1079 sivua), joista kaksi oli fantasiaa.

Riordan, Rick: Labyrinttitaistelu (Percy Jackson #4) 367 s.
Rowell, Rainbow: Carry on 522 s. 
Montgomery, L. M.: Hedelmätarhan Kilmeny 190 s. 

Neljännen Percy Jacksonin lukemiseen meni paljon enemmän aikaa kuin olisin halunnut. Tietyssä mielessä en valita, sain nauttia tarinasta kauemmin, mutta toisaalta hidas eteneminen turhautti, varsinkin, kun kirja jäi jännään paikkaan enkä seuraavaan viikkoon ehtinyt jatkaa sitä. Valitukset sikseen, kyseessä on aivan ihana kirja! Jokainen sarjan osa tuntuu edellistä paremmalta jättämättä niitä kuitenkaan varjoon. Labyrittitaistelu on hauska, surumielinen, vähän pelottava, vauhdikas ja ahdistavakin, mutta lopulta tarpeeksi kepeää luettavaa, ettei siitä tule paha mieli ja ikävän ahdistunut olo. Tätä kirjaa on useampi ihminen sanonut sarjasta suosikikseen, mitä en kyllä lainkaan ihmettele: juonessa on jollain tapaa enemmän tasoja kuin edellisissä osissa ja hahmotkin tuntuvat syvemmiltä kuin ennen. Itse en osaa vielä sanoa mielipidettäni, koska en ole sarjaa saanut luettua loppuun. Rakastan tässä sarjassa myös sitä, että tapahtumia on mahdoton arvata ennalta, vaikka Kreikan mytologia onkin hyvin tuttua. Esimerkiksi erään hahmon henkilöllisyys oli minulle melkoinen yllätys. Tällä hetkellä kesken on sarjan viimeinen osa ja harmittaa vähän jo valmiiksi, että sarja päättyy. 

Carry onia on monet ihmiset hehkuttaneet, eikä suotta. Pelkkä ajatuskin kirjasta tuo lämpimän tunteen ja hymyn huulille. Kyseessähän on Rowellin Fangirl-romaanissa esiintyvän kuvitteellisen Simon Snow -kirjasarjan osa, joka ei ole kuitenkaan Fangirlin päähenkilön Cathin odottama sarjan viimeinen osa, vaan ikään kuin Rowellin fanfictionia hänen itsensä luomasta sarjasta (Mutta kyseessä ei kuitenkaan ole Cathin fanfic, vaikka se lähes samanniminen onkin.) Ei tarvita kovin suurta salapoliisityötä, kun päätellään, että Simon on saanut innoituksensa Harry Potterista. Olikin hauska bongailla yhteyksiä kirjojen välillä: esimerkiksi monista Potterin hahmoista löytyy vastine Simon Snow'n maailmasta. Vaikka kirjassa onkin paljon tuttua, se ei kuitenkaan tunnu Potter-kopiolta. Rowell om luonut oman maailmansa, jossa magialla on omat sääntönsä ja velhot käyttävät nykyteknologiaa. Carry on on kirja, jossa kaikki on kohdallaan. Simonin ja Bazin rakkaustarina on suloinen ja aito, kaikki hahmot ovat inhimillisiä, juoni pitää mielenkiintoa koko ajan yllä ja onnistuu yllättämään kerta toisensa jälkeen. (Luku 61, ei mulla muuta.) Kirjan lukemisesta tuli hyvä olo ja tunteet olivat pinnassa kerran sun toisenkin kirjaa lukiessa. Viimeiset sivut vain makasin mykkyrällä sängyssä ja itkin, niin ilosta kuin surustakin. Suosittelen tätä kirjaa koko sydämestäni. Harvasta kirjasta tulee näin hyvä olo. 

Hedelmätarhan Kilmeny oli omien laskujeni mukaan viimeinen lukematon Montgomeryni. (Päiväkirjat ovat vielä lukematta, mutta ainakin kaikki suomennetut teokset olen tainnut lukea.) Kirjassa oli aitoa Montgomerylle ominaista henkilökuvausta, paljon puhuvia rouvia, ankaria sukulaisia ja lumoava orpotyttö sekä ihanaa luontokuvausta. (Itselleni kirjoittaesssa miljöökuvaus on vaikeaa, joten arvostan Montgomeryä suuresti tällä saralla.) Kilmeny ei ollut varsinaisesti huono kirja, mutta eipä se erityisen hyväkään ollut. Iso syy tähän oli päähenkilö, Eric. Häntä oli tuskin tarkoitettu inhottavaksi henkilöksi, mutta minulle tuli väkisinkin ikävä olo, kun Eric ajatteli miten ihanan viaton ja lapsenomainen Kilmeny oli. Myöskään kirjan "mysteeri" ei ollut niin salaperäinen kuin olisin toivonut. Neilin hahmo jäi harmittavan etäiseksi. Kyseessä oli kuitenkin ihan mukava lukukokemus: viihdyin, mutta tuskin luen uudelleen. 

Tiedän valittavani jokaisessa kirjakoosteessa kiirettä, mutta marraskuussa oli oikeasti kiirettä, stressiä ja paljon tehtävää. Marraskuulle osui niin koeviikko, isosleiri, monia näytelmäkässäripalavereita, kolme sanataidekoulun itsenäisen kirjoittamisen viikkoa ja viikonlopputreenit, joten aikaa lukemiseen tai kirjoittamiseen oli vähän. Vaikka marraskuu olikin melko raskas kevyemmästä jaksosta huolimatta, siihen mahtui mukaviakin hetkiä, kuten kirjoitusmiittejä kahvilassa (jossa ehkä puhuttiin ala-astemuistoista enemmän kuin kirjoitettiin), Rajattoman uuden levyn kuuntelemista (se tekee elämästä elämisen arvoista! Jos aikaa ja energiaa riittää, kirjoitan siitä jonkin sortin arvostelun), joulukalenterin askartelua ja ensilumet. Lukemisen kannalta erittäin huono kuukausi, muuten aivan mahtava! 

Joulukuu näytä hirveän paljoa marraskuuta kevyemmältä, mutta odotan sitä silti innolla, osittain ihan vaan sen takia, että tämä jouluihminen pääsee nauttimaan lempijuhlastaan ja kuuntelemaan joululauluja ihan olan takaa. Lisäksi tiedossa on näytelmäharkkoja, yökyläilyä ja ainakin yhdet, kenties kahdetkin pikkujoulut. Joululomaankin on enää pari hassua viikkoa (joista yksi on kylläkin koeviikko)! Myös blogin perinteikäs (kai kolmatta kertaa voi sanoa perinteikkääksi?) joulukalenteri on taas kuvioissa. Ensimmäinen luukku aukeaa huomenna kello kymmenen, pysykää kuulolla, jos kiinnostaa! 


Adlibris-pakettini tuli!

Lumista joulukuuta kaikille! Olkaa kilttejä, tontut ovat jo liikkeellä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Vain hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää eli kuinka kirjoittaa suomalainen nyky(menestys)romaani

Olin mukana lukemassa kirjoja Nuori Aleksis -palkintoa varten huhtikuusta elokuun loppuun ja epävirallisesti myös syyskuun alkuun. (Kirjamessulavalla loppuraadissa minua ei nähty: kahdellakymmenellä ja neljällä deadlinen jälkeen luetulla kirjalla ei raatiin asti päästy, tuskin lähellekään.) Tutustuessani vuonna 2015 julkaistuun suomalaiseen kaunokirjallisuuteen huomasin monia yhdistäviä tekijöitä. Tästä viisastuneena päätin tehdä kaavan, jolla kuka tahansa voi kirjoittaa menestyvän suomalaisen nykyromaanin. 

Vaihe 1: Aikakausi.
Hyvin tärkeä. Historialliset romaanit myyvät aina. Jos et kuitenkaan innostu esimerkiksi talvisotaan tai 1800-luvulle sijoittuvan romaanin kirjoittamisesta, pidä huolta, että kirjassa on takaumia. Henkilö voi muistella esimerkiksi lapsuuttaan ja isoisän tarinoita sodasta. Onglema ratkaistu! 

Vaihe 2: Henkilöt. 
Ensin tarvitaan onnellinen perhe. Onnelisuus voi olla pelkkää kulissia tai sitten voi tapahtua traaginen tapahtuma: joku kuolee tai jompi kumpi vanhemmista jättää perheen. Parhaimmassa tapauksessa tilanne laitetaan kiertoon myös jälkipolville. Päähenkilö on tavallinen Jormapera, jolla on ammatti ja perhettä. Jormaperalla on kuitenkin elämässään hyvin paljon kriisejä, aikakauteen ja onnelisuuden romuttavaan traagiseen tapahtumaan liittyen. Alkoholi kuuluu kuvioon myös olennaisesti. Jos Jormapera ei itse pulloon tartu, pidä huolta että viina on virrannut menneisyydessä tai joku sivuhenkilö juo ainakin jonkin verran. Jormaperan kuuluu myös velloa menneisyydessä, koska hänelle on tapahtunut siellä jotain merkittävää. Lukijan ei tarvitse pitää tai välittää Jormaperasta lainkaan, päinvastoin. Mitä ikävämpi ja ärsyttävämpi päähenkilö, sen parempi. 

Vaihe 3: Miljöö. 
Vaihtoehdot ovat Helsinki tai kuvitteellinen pikkukylä keskellä metsää eli jossain kehä kolmosen ulkopuolella. Ei ole muita vaihtoehtoja, älä edes harkitse. 

Vaihe 4: Juoni. 
Jormapera elää tavallista elämää onnellisen perheensä kanssa. Jormaperan lapsuus oli hyvin vaikea karhun syötyä hänen mummonsa, jonka johdosta hänen lapsuudenperheensä vaipui suureen suruun, eivätkä osanneet puhua murheitaan ulos. Tapahtuu jotain, joka saa Jormaperan muistamaan lapsuutensa trauman. Jormapera levittää pahaa tuulta kaikkiin ympärillään oleviin ja hukuttaa murheensa alkoholiin yksin metsässä korkealla kivellä istuen ja kaiken katoavaisuutta murehtien. Näitä kohtauksia on hyvä olla lukuisia, ettei lukija vain ehdi unohtaa, millainen kurjuus Jormaperaa koettelee. Mihin ikinä Jormapera ryhtyykään, muisto traagisista tapahtumista pilaa sen. Jormapera ei ajattele lainkaan läheisiään missään vaiheessa ja ihmettelee, miksei hänestä pidä kukaan (lukijasta puhumattakaan). Takaumat vievät ainakin neljäsosan kirjasta. Lopulta Jormapera menettää synkistelyllään sekä perheensä että kaikki ystävänsä. Kirja loppuu siihen, kun Jormapera istuu lempikivellään ja avaa vielä yhden alkomahoolipullon. 

Vaihe 5: Huumori. 
Yksi ohje: Älä missään nimessä käytä. Jos kirja on hauska tai kepeä, ei kukaan ota sitä tosissaan tai vakavasti. Romaanisi tulee olla hyvin synkkä ja onneton. Mikäli kuitenkin erehdyt käyttämään huumoria kirjoitelmassasi, pidä huolta, että se jatkuu koko kirjan ajan lähes samanlaisena ja keskittyy vain ja ainoastaan vyötärön alapuolelle. 

Vaihe 6: Nimi. 
Parhaissa tapauksissa yksi sana riittää. Sanan täytyy olla syvällinen ja surumielinen, kohtalokkuus on myös hyvästä. 

Tadaa, nyt sinulla on suomalainen menestysromaani! Mainitse minut Finlandia-palkinnon kiitospuheissa. Tulen enemmän kuin mielelläni aveciksi myös Linnan juhliin. 

Nuoren Aleksiksen voittaja, Elina Hirvosen Kun aika loppuu on malliesimerkki synkkyydestä. 

(Siltä varalta, että joku vetäisee tekstin vuoksi herneen nenäänsä, teksti on vahvasti humoristisella otteella ja kärjistäen kirjoitettu. Oikeasti lukemani suomalaisen nykykirjallisuuden joukossa oli myös mahtavia helmiä, joiden lukemista rakastin todella paljon, esimerkiksi juurikin tuo Kun aika loppuu, joka on tämän vuoden hienoimpia lukukokemuksia. Jos jotain syvällistä haluan tällä tekstillä sanoa, niin sen, että suomalaiset kirjottajat voisivat nousta sieltä synkkyyden suosta ja kirjoittaa jotain kevyempää. Tuskin yksi iloisempi kirja ketään tappaa.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Tähän minä jään – Helsingin kirjamessut 2016

Kun väsynyt bloggaaja raahautui messuviikonlopun jälkeen kotiin, hän kaatui sänkyyn ja nukahti lähes saman tien. Raskas viikko vaati raskaat huvit, mutta paljon parempaa hupia kuin Helsingin kirjamessut ei olisi voinut lokakuun viimeiselle viikonlopulle keksiä.

Hyvät kaikenkarvaiset ystäväni (/lukijani/satunnaiset ohikulkijat/anonyymit stalkkerit/ulkomaalaiset robotit), tässä on Lasisipulissa-blogin virallinen raportti Helsingin kirjamessuilta vuodelta 2016.

Omaperäinen kuvavalinta tähän alkuun, eikö totta?

Lauantai 29.10.

Kokoonpano
valehtelematta maailman paras messujengi: Kirjaneito, Susi, Ellen, Timo, Maria ja Mysteeri-Nalle.

Ohjelma:

Don Rosa & Ankkaklassikot

Saavuin messuille vähän tiukalla aikataululla ottaen huomioon, että Don Rosan haastattelu alkoi 10.30, vain hetkeä myöhemmin kuin bussi lauantaiaamuna parkkeerasi messukeskuksen pihaan. Kävin heittämässä takkini pressitiloihin ja nappaamassa mukaani pari minua ystävällisesti odottanutta ystävää ja he opastivat minut syöksymään Aleksis Kivelle. Don Rosa on yksi ehdoton suosikkini Aku Ankka -taiteilijoista niin piirtotyylinsä kuin käsikirjoitustensa osalta ja hänen juttujaan olisi ollut kiinnostavaa kuunnella, mutta koko haastattelu meni minulta melko lailla ohi. Olin nimittäin niin kovilla kierroksilla päästessäni pitkän odotuksen jälkeen messukeskukseen ja nähdessäni ystävät pitkästä aikaa, etten kyennyt seisomaan paikallani ja kuuntelemaan hiljaa höpöttämättä joka väliin jotain omaa juttua. Hieman harmittaa, mutta toisaalta näin Rosan heittelevän chilejä yleisöön ja kuulin myös muutaman jutun haastattelusta. 


Nuori Aleksis -palkinnon jako

Vietin kesäni lukien suomalaista kaunokirjallisuutta Nuorta Aleksista varten, joten olihan se pakko mennä katsomaan palkinnonjakoa. Finaaliin päässeistä kirjoista olin lukenut kolme eli puolet (Kauheimmat runot, Taivaalta tippuvat asiat ja Kun aika loppuu). Voittajaksi julistettiin Elina Hirvosen Kun aika loppuu, jota olin toivonutkin voittajaksi. Hirvonen piti hienon puheen, jossa hän kertoi, kuinka paljon nimenomaan nuorten valitsema palkinto hänelle merkitsee. Lisäksi hän muistutti, että ihan jokaisen on mahdollista muuttaa maailmaa. 


Suomen kirjailijaliitto esittää: Steampunkin kirjalliset maisemat

Seuraavaksi menimme kuuntelemaan steampunk-paneelia, jossa keskustelivat Magdalena Hai, Anni Nupponen ja J. S. Meresmaa. Keskustelua johti Paula Havaste. Paneeli oli todella kiinnostava: keskustelu kulki steampunkin termistön ja alalajien määrittelyn kautta lopulta kirjailijoiden vaatevalintoihin, jotka olivat todella mielenkiintoisia, valintaan oli käytetty selvästikin aikaa ja harkintaa. (Ja ne olivatkin aivan ihania!) Ehkä mielenkiintoisinta oli huomio steampunkin feministisyydestä: monissa genren romaaneissa ja novelleissa pääosissa on nimenomaan tiedenaisia tai muuten vain rattaista ja höyrystä kiinnostuneita naisia. Lopussa kirjailijat vielä jakoivat steampunk-aiheisia kirja- ja elokuvavinkkejä, joita en tosin enää muista. Milloinkohan opin kirjoittamaan asioita muistiin? 


Elina Pitkäkangas: Kuura

Lokakuun koosteen lukeneet tietävät, miten paljon pidin Elina Pitkäkankaan Kuurasta. Lauantain ensimmäinen KirjaKallio-ohjelma oli siis luonnollisesti Pitkäkankaan haastattelu. Kuuran teemoja ja henkilöitä pohdittiin todella syvällisesti ja kiinnostavasti, eikä vain pintapuolisesti kerrottu hahmoista ja juonesta. Kirjan äskettäin lukeneena keskustelua oli erittäin mielenkiintoista seurata: kirjan tapahtumat olivat vielä kirkkaina mielessä ja keskustelu ravisteli joitain asioita eri suuntiin. Pitkäkangas kertoi monen asian saavan tarkempaa käsittelyä keväällä ilmestyvässä Kajossa, jota odotan entistä suuremmalla innolla. 


Maria Turtschaninoff: Naondel. Punaisen luostarin kronikoita

Heti Elina Pitkäkankaan jälkeen KirjaKalliolla alkoi Maria Turtschaninoffin haastattelu hänen uutuuskirjastaan Naondel. Naondel on jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle Maresille, jota rakastin suunnattomasti (kuten myös muita Turtschaninoffin kirjoja). Turtschaninoff kertoi, ettei yleensä juurikaan ajattele, onko hänen kirjoittamansa asiat sopivia tai kenelle kirja soveltuisi, mutta Naondelin kanssa hän oli joutunut oikeasti pohtimaan, voiko hän kirjoittaa sellaisista asioista, joista kirjassa puhutaan. Avatessaan uutiset hän kuitenkin tajusi, että samaa tapahtuu koko ajan todellisuudessakin, joten miksei niitä voisi käsitellä fiktion keinoin? Odotan innolla Naondelin lukemista. (Pakko myös mainita kirjailijan ihana punainen mekko!!)

Muita ajatuksia lauantaista

• Kaikki kirjailijat esiintuivät kovin luontevasti ja puhuivat älykkäästi aiheesta kuin aiheesta. Arvostan.

• Mikko Kuustonen käveli ohitseni pari kertaa. Helsingissä on siis mahdollista tavata kenet tahansa. 

• Muut kirjabloggaajat olivat hyvin älykkäitä ja aikuisia ihmisiä. Tavatessani bloggaajalauman ensi kertaa lauantaina Boknäsin pisteellä koin valtaisan ujouskohtauksen sekä iän ja melko pienen ja tuntemattoman blogin aiheuttaman alemmuuskompleksin ja pakenin kuuntelemaan steampunk-paneelia. Paneelin jälkeen uskalsin tulla takaisin, vaikka olo oli edelleen melkoisen lapsellinen muiden puhuessa viisaasti yliopistojen eroista ja erilaisista murteista. Hienoa joukkoa kirjabloggajat ovat kaikesta huolimatta ja oli oikeasti tosi kiva nähdä teitä kaikkia, vaikken hirveästi uskaltanutkaan jutella! 

• KirjaKallion ohjelmat olivat parhaita. Kysymykset olivat oikeasti kiinnostavia ja huolella mietittyjä, sellaisia, että kirjailijatkin joutuivat miettimään niihin vastauksia. Haastattelijat olivat perehtyneet hommaansa lukemalla käsiteltävän kirjan ja myös kirjailijan aiempia haastatteluja. Puhe-esitykset kirjoista olivat loistavia ja kohdat hienosti perusteltuja. 

Harmituksia:

• Ruokamessuille eivät alle 18-vuotiaat päässeet ilman huoltajia. Olin erittäin pettynyt. Toivottavasti tämä korjataan ensi vuonna. 

• Nurkka ei ollut yhtä tyhjä, hiljainen ja tilava kuin viime vuonna. 

Tähtihetkiä

• Messuporukka. Hieman epäilytti, miten viime vuodesta kaksinkertaiseksi paisunut joukko toimii, mutta vastaus oli erittäin hyvin. Oli ihana nähdä ihmisiä, joita on ollut niin kova ikävä, että melkein sattuu, saada lämpöisiä halauksia ja viettää aikaa messukeskuksen pöytien välissä höpötellen milloin kirjoista ja milloin rakkaudesta Adlibris-karkkeihin. 

• "Tähän minä jään." Näin joku meistä sanoi jossain vaiheessa päivää (muisti toimii kuin unelma, kuten huomaatte!) ja näistä kolmesta sanasta tuli messuviikonlopun motto. Siihen hetkeen, niiden ihmisten seuraan todellakin tahtoisin jäädä, jos vain suinkin voisin. (Tunnistaako joku muuten, missä kirjassa samaiset sanat esiintyvät?)

• Nimmaroidut kirjat ja nimmarit ylipäänsä. Lauantain saalis oli Don Rosan (!!!!!!!!!), Elina Pitkäkankaan ja Maria Turtschaninoffin nimikirjoitukset. 

• Illan aikana kävelin kolme kertaa Alivaltiosihteerin ohjelman ohi aina eri puolella messuhallia. Jokaisella kolmella kerralla kerroin seurueelle lapsuusmuiston liittyen Simo Frangeniin. 

• Ei enää varsinaisesti messuihin liittyvä, mutta lauantaihin kuitenkin: Hirviöasiakaspalvelun ääneenluku yöpaikassa, ystävällisen kasan muodostaminen, eeppinen Wikipedia-peli ja patjakierintä. 

Sunnuntai 30.10.

Kokoonpano: suurin piirtein sama kuin lauantainakin

Ohjelma


Chick littiä yli genrerajojen

Aamun ensimmäinen paneeli käsitteli itselleni melko vierasta aihetta, chick littiä. Puhumassa olivat Niina With, Tuija Lehtinen, Anna Hallava, Tiina Piilola ja Liliana Lento ja puhetta johti Maria Carole. (Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kirjailijoiden olisi pitänyt istua samassa järjestyksessä kuin heidät mainittiin taustakankaalla.) Keskustelua oli meillyttävä seurata, mutta koska en ole erityisemmin chick littiä lukenut, en usko saaneeni paneelista kaikkea irti.  Mielenkiintoista olivat ajatukset chick litin feministisyydestä. Täytyy myöntää, ettei chick lit ollut ensimmäinen tyylilaji, joka tulee mieleen feministisestä kirjallisuudesta. Keskustelu kuitenkin osoitti, että näin on. Emme kuunnelleet tätä paneelia loppuun asti, koska meillä oli kiire seuraavaan ohjelmaan, joten en tiedä, miten keskustelu päättyi. 


J. S. Meresmaa: Naakkamestari

J. S. Meresmaa kertoi pienoisromaaninsa Naakkamestarin synnystä KirjaKalliolla. Vaihtoehtohistorialliselle Tampereelle sijoittuva tarina kuulosti erittäin kiinnostavalta. Oli ihana kuulla, kuinka Meresmaa oli saanut idean romaaniinsa ja kuinka syvällisesti hahmojen toimintaa päästiin analysoimaan. Tätä(kin) keskustelua olisi voinut kuunnella kauemmin!


Lumi

Seita Vuorelan kuollessa keväällä 2015 häneltä jäi kesken romaanikäsikirjoitus nimeltä Lumi. Kustantaja pyysi Vuorelan ystävää, kirjailija ja runoilija Vilja-Tuulia Huotarista viimeistelemään Vuorelan viimeisen romaanin. Huotarinen luki Vuorelan hänelle lähettämiä sähköposteja saadakseen apua työssään. Myös H. C. Andersenin Lumikuningatar-satu liittyy romaaniin vahvasti ja siitäkin oli apua, kun ei tiennyt, miten jatkaa kirjoittamista. Odotan tämänkin, aiheeltaan varsin ajankohtaisen kirjan lukemista innolla. 

Muita ajatuksia:

• Helsingissä ratikkakuskeja ei pidä kiittää. Aamulla ratikkaa kuljettanut kuski katsoi pahasti, kun huikkasin tottuneesti kiitokset noustessani messukeskuksella pois. 

• Yleensä en pidä paikoista, joissa on paljon ihmisiä. Sunnuntaina ihmisiä ei ollut enää niin paljon kuin lauantaina, mutta kumpanakaan päivänä en ahdistunut ihmismäärästä juuri lainkaan, vaikka ehkä bloggaajien narikkaa lukuunottamatta joka paikka oli täynnä ihmisiä. Tiedä sitten, mistä se johtui, mutta se oli erittäin hieno asia.

• Aino- ja Kullervo-lavat eivät sijaitse messuhallissa hälinän keskellä vaan omissa oloissaan kauempana. Suljetut huoneet ovat rauhallisempia verrattuina muihin lavoihin, mutta se nostaa kynnystä tulla kuuntelemaan tai lähteä pois kesken kaiken. 

Harmituksia

• En ehtinyt nähdä kaikkia ystäviä niin paljon kuin olisin halunnut.

• Kolusin antikvariaatit läpi etsien Nokkosvallankumousta ja/tai Rosvoruhtinasta. Kumpaakaan ei löytynyt ja olin surullinen. 

• Edelleen ne ruokamessut. 

• Messujen loppuminen ja se, että seuraavia pitää odottaa vuoden verran. 

Tähtihetkiä:

• Jälleen nimmarit. Tämän päivän saalis oli J. S. Meresmaan ja Vilja-Tuulia Huotarisen nimmarit. 

• Eräs kirjailija sanoi muistavansa minut. Turha varmaan sanoakaan, miten leijailin kolme senttiä maanpinnan yläpuolella hämmennyksestä ja ilosta. 

• Kirjabloggaajat, tänäänkin. Olette mahtavia ihmisiä. 

• Kaksi eeppistä juoksua messukeskuksen halki. 

• Ihana ja mukava metrilakumyyjä. 

•  Seisoskellessamme pienenä porukkana luoksemme tuli henkilö, joka tuli vapaaehtoisesti sanomaan, että on lukenut blogejamme. Osoitin, kuinka älykäs ja kokenut bloggaaja olin avaamalla ja sulkemalla suutani kuin kala kuivalla maalla, änkyttäen epäuskoisena: "Ai mun blogia myös???" Jotenkin olin ehtinyt jo tottua siihen, ettei minun pienestä blogistani ole moni edes kuullutkaan, ja lukijan olemassaolo tuli ihan puskista. Hämmennyksestäni huolimatta olen kuitenkin todella iloinen, että tämä henkilö tuli sanomaan moi. Mikäli luet tätä ja tunnistat itsesi, moi vaan sinullekin. Olit yksi sunnuntaini ehdottomasti parhaista hetkistä. 

Vaikka messuhulinaan ja -tunnelmaan olisi ollut ihana jäädä, arki ja velvollisuudet, koeviikosta puhumattakaan kutsuivat sunnuntai-iltana. Ryhmähalausten, kyynelten ja hymyjen saattelemana nousin junaan ja kotimatka alkoi. Matka kului metrilakua syöden, Salsa Tequilaa kuunnellen ja ranskaa opiskellen siten miten itkemiseltä pystyin. 


Kirjasaaliini:

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (Susi ja Ellen ystävällisesti painostivat, ostin osittain ylistyksen ja osittain ystävyyssuhteiden säilymisen vuoksi)

J. S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit (trilogian yhteisnide, on kiinnostanut jo pitkään)

Seita Vuorela (viimeistellyt Vilja-Tuulia Huotarinen): Lumi (hienon kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos)

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla (rakastin Koiviston kirjoja ala-asteikäisenä ja olin pitkään haaveillut jonkun hankkimisesta omaan hyllyyn, joten uutuuskirja lähti matkaan heti)

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli (toinen, enemmän aggressiivisen kuin ystävällisen painostuksen tuloksena ostettu kirja, Tuulen varjon ostin kesällä pokkarialesta)

Maria Turtschaninoff: Naondel (Maresin jatko-osa, ehdottomasti ostoslistalla!)

Yhteenveto

Toinen kerta Helsingin kirjamessuilla oli erilainen kuin ensimmäinen, mutta aivan yhtä mahtava. Nyt kun suunnilleen tiesi, miten hommat pyörivät, pystyi keskittymään paremmin ohjelmiin ja näytteilleasettajien tarjonnan tutkimiseen. Messujen isoin harmitus olivat ruokamessut. Viime vuonna hankin suunnilleen kaiken ruuan sieltä, nyt jouduin turvautumaan alakerran (tupaten täynnä) oleviin ravintoloihin. (Ruoka oli hyvää sielläkin, ei sen puoleen.) Ohjelmat olivat todella mielenkiintoisia, ja seura mitä mainiointa. Messukeskuksen sisällä oli kokonaan oma pienoismaailmansa, jossa kaikki ihmiset olivat innostuneita kirjoista ja kirjallisuudesta. Siellä oli todella hyvä olla, turvassa lokakuiselta sateelta ja tuulelta. 

Ja vielä kiitokset:
Valtaisa kiitos Helsingin messukeskukselle bloggaajapassista. Ylistävä kiitos kustantamoille ja kirjailijoille kirjoista, tarinoista, haastatteluista. Lämmin kiitos kirjabloggaajille, joita oli hauska ja jännittävä tavata. Halaus ja kiitos messuseuralleni, olette rakkaita ja ikävä on. Kiitos ihan kaikille, jotka viikonlopustani niin hienon ja ikimuistoisen. 

Ensi vuonna uudelleen, eikös juu? 

tiistai 8. marraskuuta 2016

Lokakuun luetut

Lokakuussa 2016 luin viisi kirjaa (1440 s.), joista neljä oli spefiä.

Saattaa hieman spoilata

Riordan, Rick: Titaanien kirous (Percy Jackson #3) 312 s.
Austen, Jane: Neito vanhassa linnassa 300 s.
Stephens, John: Kohtalon kirja (Kirja aikojen alusta #3) 441 s.
Pitkäkangas, Elina: Kuura (Kuura #1) 354 s.
Nupponen, Anni: Hirviöasiakaspalvelu 33 s. 

Titaanien kirous jatkoi Percy Jacksonin tarinaa. Mikäli minulla olisi ollut jokin outo, alitajuinen epäilys faniudestani, tämä viimeistään lopetti sen. Henkilökemiat toimivat, juoni oli kiinnostava ja vauhtia ja huumoria riitti, muuttumatta kuitenkaan kohellukseksi ilman mitään ideaa. Uudet tuttavuudet Thaleia ja Zoë olivat mielenkiintoisia suhteineen: hahmojen välinen jännite oli hyvin kirjoitettu. Kirja jätti paljon kysymyksiä jälkeensä, puhumattakaan lopun cliffhangerista, joka jätti haukkomaan henkeä ja suun auki. Onneksi kaksi viimeistä osaa on jo kirjastosta lainassa! Kysymys siitä, olenko yli-ikäinen Percy Jacksonille häipyi täysin lukiessani kirjaa kuin viimeistä päivää aina kouluaamuisin ja valittaessani, etten tahdo lähteä kouluun vaan jäädä lukemaan kyseistä kirjaa. Eikö se ole vain hyvä merkki, oli kirja minkäikäiselle hyvänsä suunnattu. 

Neito vanhassa linnassa oli ollut kesken aina heinäkuiselta Bathin matkalta asti. Kirjassa ei ollut mitään vikaa, mutta syy sen roikkumaan jäämiseen oli muut kiireet ja kirjat, jotka kiilasivat edelle syystä tai toisesta. Kirjan lämminhenkinen tunnelma sai aikaan sen, että kirjan pariin oli kuitenkin aina mukava palata. Catharine on ihastuttava sankaritar kaikkine höpsöine piirteineen (voi kuinka samaistuinkaan siihen ylivilkkaaseen mielikuvitukseen!) ja Henry Tilney mukavan huumorintajuinen ja hauska miekkonen Austenin muuten kovin vakavassa sankarijoukossa. Juonikkailta ketkuilta ei tässä(kään) kirjassa vältytty. Pelkästään heidän olemassaolonsa sai repimään hieman hiuksia ja teki mieli ravistella sinisilmäistä Catharinea, kun hän ei ymmärtänyt lähipiirinsä ketkujen juonia. Austen parodioi kirjassaan vähän kaikkea, mikä tekee siitä entistä hauskempaa luettavaa. Kertojanääni huomauttelee, kuinka Catharine on epäsopiva romaanin päähenkilö ja kuinka hänen elämänsä ei ole samanlaista kuin hänen lukemissaan romaaneissa. Jos jotain moitittavaa kirjasta on, niin se, että nimi on hiemaan harhaanjohtava: "vanhassa linnassa" eli Northanger abbeyssa vietetään melko lyhyt aika verrattuna muuhun kirjaan. Kuitenkin kyseessä on kerrassaan ihana hyvän mielen kirja, josta tuli lämmin olo. Bathissa tapahtuvaa kirjaa oli hauska lukea, kun kirjanmerkki toimi Roman Bathin pääsylippu :)

Kirja aikojen alussa -trilogian kaksi ensimmäistä osaa luin ala- ja yläasteen taitteessa. Ahmin kirjat nopeasti loppuun ja pidin niistä suunnattomasti. Viimeinen osa ilmestyi suomeksi vasta nyt ja olihan sekin pakko lukea, vaikka olinkin unohtanut edellisistä osista lähes kaiken. Tiedä sitten, oliko viimeinen osa oikeasti huonompi kuin edelliset vai olinko kasvanut liian isoksi, mutten pitänyt kirjasta. Kaikki tuntui sekavalta (no, saattaa johtua siitäkin, etten muistanut mitään), eivätkä hahmotkaan tuntuneet kovin samaistuttavilta, varsinkaan jatkuvasti Rafen perään haikaileva Kate. Ainoa hahmo, josta vilpittömästi pidin oli Gabriel ja hänellekin kävi mitä kävi. Lisäksi pelkkä Karmo Magnuksen nimi aiheutti hihitystä ja näin ollen pahis ei pystynyt pelottamaan. Myös käännös oli paikoin vähän kökkö. Pettymys oli melkoinen, kun kirja ei osoittautunutkaan niin hienoksi ja eeppiseksi kuin uskoin. Olin kuitenkin odottanut sen ilmestymistä kolmisen vuotta, en enää niin innokkaasti kuin nuorempana, mutta kuitenkin. Mielenkiintoinen asia kirjassa on kuitenkin lasten vanhempien tarina: homma ei menekään samalla tavalla kuin suurimmassa osassa fantasiakirjoista. 

Ihmissudet ovat paranormaaleista olennoista ehkä ykkössuosikkejani ja olin kuullut Kuurasta paljon hyvää, joten odotukseni olivat korkealla. Enkä tosiaankaan joutunut pettymään, kirja jopa ylitti kaikki odotukseni! Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, koska en yksinkertaisesti voinut lopettaa. Kuura siirtää upeasti ihmissusimyytin Suomeen, Turun lähistöllä sijaitsevaan Kuurankeron pikkukaupunkiin. Hukkien olemassaolo on todella arkipäiväinen asia, mikä ei ole kovin tavallista lajityypin kirjoissa. (Ainakaan heti ei tule mieleen toista vastaavaa!) Kuten kaikissa kirkasta lukemissani arvosteluissa on sanottu, päähenkilöt Inka ja Aaron eivät ole sellaisia, joihin on nuortenkirjallisuudessa tottunut: Aaron on pelimies, joka luulee voivansa pyörittää ketä tahansa tyttöä mielensä mukaan kun taas Inka on varsinainen Scarlett O'Hara ajatellessaan vain kylmästi hyötyjä niin ihmissuhteissaan kuin kaikessa muussakin toiminnassaan miettimättä lainkaan huonoja puolia tai mahdollisia ikäviä seurauksia. Kyllä meinasi lentää kirja seinään useampaan kertaan. Aaron tosin kokee hienoa hahmokehitystä kirjan aikana, mutta Inka ei muutu miksikään. Kenties Inka saa järkeä päähänsä jatko-osissa? Mielestäni on äärettömän hienoa ja rohkeaa tehdä tällaisia hahmoja. Lempihahmoni on ehdottomasti Matleena. Hänet tahtoisin vain kääriä peittoon ja pitää turvassa pahalta maailmalta. Tarina pitää otteessaan koko ajan, myös rauhallisten suvantokohtien ajan, pakottaen lukemaan vielä yhden luvun, päästen lopulta loppuun, joka jättää jäljelle tyhjän ja ällistyneen olon: "Näinkö tässä nyt sitten kävi??" Henkilökohtaisesti pidän tästä paljon enemmän kuin Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjasta, joka niin ikään tuo ihmissudet suomalaisiin maisemiin. Kuura tuntuu monin tavoin aidommalta ja kiinnostavammalta kuin Susirajan Raisan jatkuva vatvominen Mikaelin perään. Vaikka Kuurassakin on jonkin verran suhdedraamaa, se ei ärsytä samalla tavalla. Kuura on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista, enkä millään malttaisi odottaa keväällä ilmestyvää Kajoa! Erityisplussa kannesta, joka on aivan ihanan kaunis piirroksineen ja turkooseine tehosteväreineen. 

Kuun viimeiseksi kirjaksi jäänyt Hirviöasiakaspalvelu on erittäin nopealukuinen pikku kirjanen. Yksi messuporukastamme osti kyseisen kirjan kirjamessuilta ja luimme sen iltasatuna yöpaikassamme. Sivun mittaiset vuoropuhelut toimivat vallan mainiosti ääneen luettuna, joskin allekirjoittanut joutui välillä keskeyttämään lukemisen kikattaessaan hysteerisesti lattialla ektoplasma-tv:lle, Nessien serkulle ja muille kummallisuuksille, joita kirjan sivuilta löytyi. (Kuuntelijat varmasti arvostivat.) Suosittelen tätä kirjaa lämpöisesti ihan kaikille, sen lukeminen ei vie elämästänne kuin hetken, eikä siitä tule paha mieli. 

Lokakuu oli todella kiireinen kuukausi, jolloin myös bloggaaminen jäi erittäin vähälle. Syysloma oli tervetullut tauko kouluaherrukseen. Viikon lomalla ehdin lukea useamman kirjan, käydä haistelemassa suuren kaupungin tuulia Tampereella, seikkailla metsässä, editoida ja nähdä kavereita. Lokakuun viimeinen viikonloppu oli syksyn ehdottomia kohokohtia: vuoden odotuksen jälkeen kiinnitin taas bloggaajapassin rintaan ja saavuin messukeskukseen Helsingin kirjamessuille. Kyseessä oli uskomattoman upea viikonloppu, johon kuului kiinnostavia haastatteluja, kirjahyrinää ja ihania ihmisiä (pus, ootte rakkaita). Tarkempi postaus messuviikonlopusta on tulossa, jahka saan koeviikon hoidettua pois alta, joten pysykää linjoilla! 

Mitä mainiointa marraskuuta kaikille! Tänne satoi ensilumi ja pakkaslukemat ovat huimat. Muistin taas, kuinka rakastan talvea.