Joulukalenteri 2023: luukku 24

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Tämä on joulukalenterin viimeinen luukku. 

Luukku 24: Tonttu Toljanterin joulumieli (2003)

 

Kalenterin viimeisestä luukusta paljastuu jouluelokuva, nimittäin televisioelokuva Tonttu Toljanterin joulumieli vuodelta 2003!

 

On enää kaksi yötä jouluun, ja Korvatunturilla on ymmärrettävästi kova kuhina päällä. Tonttu Toljanterillakin riittää puuhaa, mutta kieroileva Korvanen aikoo laittaa kapuloita rattaisiin. Kun Korvatunturin uuden pikaposteljoonin hyväksymiskirje ja huonopolvisen partiotontun eläkeilmoitus menevät sekaisin, on melkoinen soppa valmis. Lisähämmennystä tuovat kuitenkin mystinen Salaatti-tonttu, joka ilmestyy Toljanterin apulaiseksi, ja huhut joulupukin eläkkeelle jäämisestä. Mitä kummaa Tonttulassa tapahtuu? Miten käy joulun, ja onko lopulta kenelläkään joulumieltä?

 

Tämä elokuva on vuosien mittaan katsottu niin monta kertaa, että minä ja sisarukseni osaamme sen suurin piirtein etu- ja takaperin ulkoa. Edelleen katsomme sen joka joulu. Monet sen repliikit ovat jääneet elämään arkikäyttöönkin, kuten "Leolle tekohampaat" ja "Käsisirkkeli!", noin muutamia mainitakseni. Yhä edelleen katsomme tämän joka joulu, ja se on varma merkki siitä, että joululoma on alkanut, ja muutaman päivän saa oikein luvan kanssa pötkötellä sohvalla herkuttelemassa, lukemassa ja katsomassa elokuvia. 

Lisäksi Tonttu Toljanterin joulumieli liittyy vahvasti lapsuuteni ja aikoihin, jotka ovat olleet itselleni merkittäviä. Elokuvan ilmestyessä vuonna 2003 olen ollut vielä aika pieni, mutta muistan silti elävästi elokuvan mainokset telkkarissa pitkin joulukuuta. Jotenkin elokuva linkittyy mielessäni myös muihin noihin aikoihin tapahtuneisiin isoihin asioihin, joiden mittakaavaa en ehkä vielä silloin ymmärtänyt, mutta jotka kuitenkin muuttivat elämääni perusteellisesti. Näiden (hämärien) muistojen päälle kerrostuu vielä monia, monia muitakin muistoja, ajatuksia ja tunteita, joita olen tuntenut elokuvaa eri aikoina katsoessani. Kun katson elokuvaa, katson myös menneisyyteen. Joulu lienee juuri oikea aika hellitellä sisäistä lasta, ja tämän elokuvan katsominen on loistava tapa siihen.

 

Harmikseni en löytänyt elokuvasta pätkiä Youtubesta, joita olisin voinut upottaa tähän postaukseen, mutta Elävässä Arkistossa on siitä muutamia klippejä. 

 

Tämän luukun myötä Lasisipulissa hiljenee pyhiksi ja toivottaa hyvää joulua tai muuta valitsemaasi talven juhlaa (tai sitten vain hyvää sunnuntaita) jokaiselle lukijalle ja satunnaiselle ohikulkijalle! ❤

Joulukalenteri 2023: luukku 22

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 22: Le fabuleux destin d'Amélie Poulain (2001)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Luulen, että Amélieta rakastaa eräs tietty ihmistyyppi, ja minä todellakin kuulun siihen ihmistyyppiin. Ehkä siitä pitäminen on jopa klisee, mutta siinä tapauksessa tahdon ehdottomasti olla osa tätä klisettä!

 

Amélie Poulain on nuori nainen, josta on omituisen, ankaran ja surullisen lapsuuden seurauksena kasvanut arka ja hiljainen aikuinen. Hän ei kuitenkaan ole onneton: hän saa iloa elämän pienistä asioista, kuten crème brûléen kuoren rikkomisesta ja käden työntämisestä jyväsäkkiin. Lisäksi hänen iloinaan ovat vilkas mielikuvitus ja taito katsoa maailmaa lapsen silmin. Eräänä iltana hän löytää asunnostaan rasian, jonka sisältö innottaa häntä etsimään rasian omistajan. Tämän tehtävän seurauksena hän päättää ryhtyä tuottamaan ihmisille iloa. Mutta salliiko hän onnen myös itselleen?

Amélie on mielettömän maaginen ja ihastuttava elokuva! Se on satu, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Minua viehättää myös elokuvan tietty ranskalaisuus: tunteet ovat isoja, mutta tapa esittää ne on uniikilla tavalla kepeä. Vanhana ranskanlukijana ilostuttaa sekin, että kieli on suhteellisen helppoa, ja hahmojen puheesta ymmärtää jotain jopa tekstitystä katsomatta. Elokuvan vinksahtanut ja voimakas värimaailma ja erikoiset leikkaukset luovat unenomaista ja satumaista tunnelmaa. Jotkut erikoistehosteet näyttävät nykykatsojan silmään vähän kömpelöiltä, mutta sen voi antaa anteeksi, onhan elokuvalla jo parikymmentä vuotta ikää. Myös musiikki on upeaa ja luo tunnelmaa ihanasti. Siinä on vauhtia ja riemua elämästä, kuten Améliella itsellään, herkkyyttä kuitenkaan unohtamatta.

 

Amélie itse on hahmo, johon samaistun voimakkaasti. Ujossa, mielikuvitusmaailmassaan elävässä nuoressa naisessa on paljon asioita, joita tunnistan myös itsessäni. Minulle on todella tärkeää se, miten lempeästi elokuva päähenkilöään kohtelee. Hän on erilainen kuin monet muut ihmiset ympärillään, ja se tekee hänen elämästään välillä vaikeaa. Muutos kuitenkin lähtee hänestä itsestään, hänen omasta tahdostaan. Hän saattaa tarvita siihen pientä tönäisyä, mutta häntä ei pakoteta väkisin epämukavuusalueelle. Eikä muutoksen tarvitse olla kokonaisvaltainen: hellästä tavasta katsoa maailmaa ei tarvitse luopua, vaikka uskaltaisikin astua ulos suojakuorestaan.

"Voilà, ma petite Amélie, vous n'avez pas des os en verre. Vous pouvez vous cogner à la vie. Si vous laissez passer cette chance, alors avec le temps, c'est votre cœur qui va devenir aussi sec et cassant que mon squelette. Alors, allez y, nom d'un chien!"

(vapaa suomennos: Niinpä, pieni Amélieni, sinun luusi eivät ole lasia. Pystyt ottamaan elämän iskut vastaan. Jos annat tämän tilaisuuden mennä ohitse, ajan myötä sydämestäsi tulee yhtä kuiva ja hauras kuin minun luurangostani. Joten, mene jo, luojan tähden!)

Joulukalenteri 2023: luukku 20

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 20: Yellow submarine (1968)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Tämän päivän luukussa matkustetaan ajassa kahdenkymmenen vuoden taakse. Olen muistaakseni kertonut joskus aiemminkin blogissa tarinan siitä, miten The Beatles tuli elämääni, mutta kerronpa uudelleen! Tai no, oikeastaan bändi on ollut elämässäni ihan aina, mutta muistan silti kirkkaasti sen hetken, kun tulin tietoiseksi bändin olemassaolosta. 

Pippurimaa on idyllinen, utopinen mailma, jossa ihmisten keskuudessa vallitsee rauha ja ihana musiikki soi. Tämä kaikki keskeytyy, kun eräänä päivänä siniset ilkimykset hyökkäävät maahan. Heidän intohimonaan on tuhota kaikki musiikki ja onni, ja hyvin tehokkaasti he siinä onnistuvatkin. Ainoastaan yksi ihminen pääsee tuholta pakoon: hän hyppää keltaiseen sukellusveneeseen, joka vie hänet Liverpooliin. Harmaassa, yksinäisten ihmisten kaupungissa hän kohtaa Ringon, Johnin, Georgen ja Paulin (tässä järjestyksessä!), jotka hän ylipuhuu pelastamaan Pippurimaan. Ja tästä seikkailu vasta alkaa! 

Olin kolmevuotias, kun satuin eräänä päivänä leikkieni lomassa tepastelemaan olohuoneeseen, jossa sattumalta pyöri Yellow submarine. Pysähdyin siihen paikkaan ja jäin katsomaan elokuvan loppuun. Mitään en tietenkään elokuvasta tajunnut, kun en osannut englantia tai lukea tekstityksiä, mutta se oli värikäs ja siinä oli menevää musiikkia, joten elokuva vetosi pieneenkin lapseen. Katsoin elokuvan lapsena vhs-kasetilta niin monta kertaa, että osasin lopulta elokuvan välissä olevat mainoskatkotkin ulkoa. Lopulta kasetin nauhakin katkesi! Lasken, että varsinainen Beatles-fanitukseni alkoi siitä, kun 11-vuotiaana kuuntelin Sgt. Pepper's lonely hearts club band -albumin ensimmäisen kerran itsekseni, mutta pohjatyö oli tehty jo varhaisessa lapsuudessa, kun näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran. (Ja toki sekin, että vanhempieni tahdosta Beatles oli soinut kotona koko lapsuuteni...) Sitä paitsi, Sgt. Pepper -albumilta on paljon biisejä elokuvassa, joten ehkä siksi se tuntui luontevalta vaihtoehdolta nuoren Celestinen kuunneltavaksi: moni biisi oli tuttu ennestään. Ja siitähän sitten heilahdettiin sellaiseen fanituksen suohon, josta ei olla päästy ylös vielä tänäkään päivänä. Ei sillä, että sitä edes haluaisin!

Beatles-elokuvia on monenlaisia, parempia ja huonompia, mutta mielestäni Yellow submarine on ehdottomasti paras. Beatles itse ei ihmeemmin ollut elokuvan teossa mukana, mukana ei ollut ennen esittämättömiä biisejäkään kuin muutama, eivätkä ne edusta yleisen mielipiteen mukaan mitään bändin huipputuotantoa. (Itse olen kyllä sitä mieltä, että esimerkiksi Hey Bulldog on aivan mahtava kappale! Lisäksi lopputeksteissä kuultava It's all too much on suorastaan rikollisen unohdettu biisi.) Beatleja itseään näyttelevät ääninäyttelijät, jotka suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Hippiaikakauden huumehöyryinen tunnelma näkyy elokuvan välillä hyvinkin psykedeelisissä jaksoissa, mutta silti teos pysyy kasassa. Animaatio on huimaa ja mielikuvituksellista: esimerkiksi Eleanor Rigbyn rotoskooppianomaatio ja Nowhere manin värikkäät, graafiset pinnat ihastuttavat edelleen. Lisäksi huumori uppoaa, varsinkin nyt aikuisemmalla iällä, kun siitä jotain ymmärtääkin! Katsoin elokuvan viime keväänä niin ikään Beatlesia fanittavan ystäväni kanssa, ja kikattelimme useaan kertaan ääneen. Katson Yellow submarinea todellakin nostalgialasien läpi, mutta se on mielestäni silti aidosti hyvä elokuva. Lisäksi sen paikka sydämessäni on valtavan suuri, koska se oli ensimmäinen tienviitta minulle kaikkein rakkaimman ja tärkeimmän bändin tuotannon pariin.

Joulukalenteri 2023: luukku 18

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 18: Lady Bird (2017)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Yleensä Youtuben mainokset ärsyttävät, mutta toisinaan niistä on jotain iloakin: esimerkiksi Lady Bird -elokuvan olemassaolosta sain tietää juuri sieltä. Ja onneksi sain, sillä päädyin katsomaan sen ihan elokuvateatterissa asti, ja se oli unohtumaton kokemus.

Lady Bird sijoittuu vuoteen 2002, Sacramentoon. Nuori Christine kipuilee elämänsä kanssa. Hän haaveilee itäisen rannikon yliopistoista, joissa olisi kulttuuria ja taidetta ja vaikka mitä ihanaa. Hän on kuitenkin toistaiseksi jumissa epäinspiroivassa kaupungissa, katolisessa lukiossa, vähävaraisessa perheessä. Christine haluaa ottaa elämän omiin käsiinsä, ja alkaa käyttää nimeä Lady Bird. Viimeinen kouluvuosi sisältää niin ongelmia kuin ihania hetkiä niin ystävyys-, rakkaus- ja perhesuhteissa.

 

Näin Lady Birdin juuri oikeassa hetkessä elämääni: ylioppilaskirjoitusten keskellä, lähellä tietynlaista taitekohtaa. Samaistuin päähenkilöön todella voimakkaasti. Lady Bird kaipaa kauas pois, jonnekin, missä on kulttuuria ja taidetta, ja tämä jos joku resonoi minussa, jonka kotikaupungissa on uusi pesäpallostadion mutta ei kiinnostusta tukea kulttuuria. Lisäksi monet hänen ihmissuhteensa koskettivat minua kovasti. Vaikka elokuva on tunnelmaltaan surumielinen ja haikea, siinä on myös yllättäviä huumorin pilkahduksia. Näyttelijävalinnatkin ovat mainioita: Saorisie Ronan pääosassa on ihanan aito ja energia, ja Laurie Metcalf Marion-äidin roolissa on myös todella liikuttava. Heidän kemiansa toimii täydellisesti.

 

Vaikka en ole nähnyt elokuvaa kuin vain kerran, ja edellisestä kerrasta on vuosia, mietin sitä edelleen toisinaan. Se jätti minuun syvän jäljen, enkä varmaan unohda sitä koskaan. Kaikessa kipeydessään Lady Bird oli jollain tapaa äärimmäisen puhdistava kokemus.

Joulukalenteri 2023: luukku 16

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 16: The Red shoes (1948)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Mielestäni on kiehtovaa, miten eri taideteokset voivat johtaa tutustumaan toisiin taideteoksiin. Minua kiehtoo myös intertekstuaalisuus sen eri muodoissaan, ja Red shoes on hyvä esimerkki molemmista tapauksista.

 

Jo ala-asteikäisenä lapsena muistan lukeneeni H. C. Andersenin sadun Punaiset kengät, jossa tyttö haluaa tanssia punaisissa kengissään, mutta kengät eivät enää pysähdy, kun kerran ovat vauhtiin päässeet. Satu jäi mieleen surullisuudessaan ja pelottavuudessaan, ja onkin eräs lempisaduistani Andersenilta yhä edelleen. Seuraavan kerran törmäsin kirottuihin kenkiin Kate Bushin Red shoes -albumin kautta. Nimibiisissä kertoja saa mystiseltä naiselta punaiset kengät, jotka eivät lopeta tanssimista. Samaa juonta kierrättää myös albumin kumppanina julkaistu lyhytelokuva The line, the cross, the curve, jossa Bushin esittämä nainen yrittää vapautua punaisten balettitossujen kirouksesta. Mutta miksi balettitossut, kun alkuperäisessä sadussa on kuitenkin kyse kengistä? Luettuani Rob Jovanovicin kirjoittaman Kate Bushin elämäkerran minulle selvisi, että Bushia inspiroi sekä biisiin että elokuvaan 1940-luvulla tehty elokuva, joka niin ikään kantaa nimeä The Red shoes. Lainasin elokuvan kirjastosta ihan vain kiinnostuksesta Bushin inspiraatiota kohtaan, mutta sainkin yllättyä positiivisesti! 

The Red shoes kertoo Victoria Pagesta, nuoresta balettilupauksesta, joka päätyy tanssimaan kuuluisan Boris Lermontovin balettiin. Samaan aikaan Julian Craster, nuori ja lupaava säveltäjä, saapuu Lermontoville töihin. Vickyn läpimurto tapahtuu Andersenin satuun perustuvassa baletissa, jonka Julian on säveltänyt. Vickyn ja Julianin välille alkaa kehkeytyä romanssi, mutta myös Lermontov on kiinnostunut Vickystä. Sekä Vicky että Julian joutuvat tekemään valintoja rakkauden ja taiteen välillä. Jäljitteleekö elämä taidetta vai taide elämää? Tanssitko punaisissa kengissä itse vai tanssittavatko ne sinua oman mielensä mukaan?

The Red shoes on mielettömän kaunis elokuva! Technicolor-värit hehkuvat, ja kohtaukset ovat ajatuksella rakennettuja. Puvustus on upeaa, ja tanssikohtaukset kauniita. Varsinainen kruununjalokivi on kuitenkin itse Punaiset kengät -balettikohtaus, joka on suorastaan maaginen. Sitä katsoessaan suorastaan unohtaa, että katsoo tarinaa elokuvan sisällä, koska sen kauniiseen, pelottavaan fantasiaan imeytyy voimakkaasti sisään. Lisäksi elokuvan teemat pakkomielteistä ja taiteen ja oikean elämän rajapinnoista kiehtovat.

Vaikka elokuvalla on ikää melkein 80 vuotta, se on edelleen vaikuttava kokemus. Vaikka se ottaa inspiraationsa Andersenin sadusta, se on oma, mieleenjäävä tarinansa. Niin paljon kuin Kate Bushia rakastankin, hänen elokuvateoksensa ei kyllä valitettavasti tämän inspiraationsa tasolle pääse. Sen sijaan Bushin Red shoes on mainettaan parempi albumi!

Joulukalenteri 2023: luukku 14

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 14: The Children's hour (1961)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Kaikki Audrey Hepburnin elokuvat eivät ole mestariteoksia, mutta Audrey itse toimii aina! Olisin voinut nostaa tähän Aamiaisen Tiffanylla, mutta kaikki blogiani pidempään lukeneet tietävät sen merkityksen minulle, joten valitsin hieman tuntemattomamman Audrey-leffan. 

The Children's hour kertoo kahden naisen, Karenin ja Marthan, omistamasta tyttökoulusta. Eräs koulun oppilaista, tottelematon ja hemmoteltu Mary, päättää kostaa saamansa rangaistuksen ja laskee liikkeelle huhun siitä, että Karen ja Martha olisivat rakastavaisia. Huhu leviää laajalle ja aiheuttaa skandaalin tyttöjen ja heidän vanhempiensa keskuudessa. Kaiken tämän keskellä Martha huomaa, ettei olekaan aivan varma siitä, millaiset hänen tunteensa Karenia kohtaan ovat. 

Luulenpa, ettei monikaan tiedä Audrey Hepburnin näytelleen myös queer-teemoja käsittelevässä elokuvassa! Vaikka elokuvassa on suurimmaksi osaksi kyse huhusta, se ei kuitenkaan pelkää käsitellä naisten välistä suhdetta oikeana, olemassaolevana asiana. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys 1960-luvun alun elokuvassa! Elokuva perustuu Lillian Hellmanin samannimiseen näytelmään vuodelta 1934, ja siitä tehtiin elokuvaversio jo vuonna 1936 nimellä These three. Elokuvan ohjasi William Wyler, kuten myös itse asiassa tämän 60-luvun version, mutta siinä pääjuoni oli Hollywoodin siveyssäännösten vuoksi muutettu heterokolmiodraamaksi. Vaikka Hollywoodin moraaliset koodit alkoivatkin 60-luvulla murtua, yllätyin silti positiivisesti, kun näin, miten tässä elokuvassa aihetta käsiteltiin! Ei se näkykatsojan silmin välttämättä täydellinen ole, mutta aikansa tuotteeksi yllättävän toimiva.

 

Elokuva jätti minut melko sanattomaksi. Olin erään Hepburnin elämäkerran kautta spoilaantunut loppuratkaisusta, mutta tarina meni silti ihoni alle hyvin voimakkaasti. Vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeen hengittäminen tuntui vähän vaikealta. Miten yhden, ilkeämielisen lapsen valhe voi tehdä niin paljon pahaa? Ja kuinka paljon helpommin aikuiset uskovat lapsen kuin aikuisen sanaa? Audrey ja Marthaa näyttelevä Shirley McLaine tekevät uskomattoman hienot roolityöt. He ovat luonnollisia ja herkkiä, ja varsinkin McLaine teki minuun hyvin suuren vaikutuksen sisäistä myrskyään läpikäyvänä Marthana.

 

The Children's hour on vakava draama ja osoittaa sen, miten monipuolinen näyttelijä Audrey todella olikaan: hän on tässä yhtä vakuuttava kuin komedioissaankin. Tämän elokuvan soisi olevan tunnetumpi hänen filmografiassaan, ja siksi suosittelenkin sitä ehdottomasti! Se on jäänyt mieleeni yhtenä vaikuttavimmista elokuvakokemuksistani. Järisyttävä elokuvakokemus ei vaadi suurta valkokangasta ja elokuvateatterin penkkejä, sellaisen voi kokea myös syödessä voileipää ja katsoessa elokuvaa läppärin ruudulta. Toki varoituksen sanana pitää mainita, että elokuvan loppu ei ole onnellinen, joten sellaista queer-elokuvaa kaipaavan ei välttämättä kannata tähän tarttua.

Joulukalenteri 2023: luukku 12

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 12: Aurora (2019)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Suomalaisia elokuvia tulee katsottua vähemmän kuin ulkomaisia. Pakko myöntää, että niihin suhtautuu lähtökohtaisesti ennakkoluuloisemmin, vaikka ei pitäisi: ennakkoluulojen takia jotkin helmet saattavat jäädä näkemättä! Auroran katsoin jompana kumpana koronakeväänä (se aika on kyllä tehokkaasti sekoittunut päässä yhdeksi mössöksi), ja se osoittautui juuri tällaiseksi helmeksi.

Aurora kertoo nimensä mukaan parikymppisestä Aurorasta, joka asuu Rovaniemellä, työskentelee kynsistudiossa parhaan ystävänsä kanssa ja on todella hukassa elämässään. Päihteitä kuluu, ja hän tuntuu ajelehtivan päivästä toiseen. Eräänä iltana hän sattuu törmäämään nakkikioskilla iranilaiseen Darianiin, joka on tullut pienen tyttärensä kanssa hakemaan turvapaikkaa. Sitä on kuitenkin lähes mahdotonta saada, ja rahapulassaan Aurora päätyy tekemään sopimuksen miehen kanssa: hän järjestää tämän naimisiin, jotta turvapaikkakin järjestyy.

En oikeastaan edes osaa sanallistaa, miksi Aurora iski minuun niin voimakkaasti. En koe samaistuvani oikein keneenkään elokuvan hahmoista, eikä tarinakaan mikään maata mullistava ollut, vaikka tarjosikin joitain yllättäviä käänteitä. Tietyllä tavalla viehätyin elokuvan arkisuudesta ja tavallisuudesta. Periaatteessa kaikki, mitä elokuvassa tapahtuu, voisi tapahtua myös oikeassa elämässä. Tästä huolimatta siinä on ripaus elokuvan taikaa, joka tekee siitä ihmeellisen kokemuksen, nostaa sen tiskirätin värisen arjen yläpuolelle. Lisäksi minuun vetosi todella paljon elokuvan huumori. Se on yllättävää ja mustaakin, ja nauratti minua kovasti. Huumorista huolimatta elokuvassa käsitellään todella vakaviakin asioita, ja elokuva onnistuu liikuttamaankin. Vakavuuden ja huumorin välinen raja voi olla vaikea ylittää samassa elokuvassa, mutta Aurora onnistuu siinä. Auroraa näyttelevä Mimosa Willamo on myös aivan ihana!

Vinkki viitonen: huomasin, että Aurora ilmestyy Yle areenaan tiistaina 19.12.! Jos ei tästä postauksesta vielä käynyt ilmi, suosittelen lämpimästi katsomaan sen.

Joulukalenteri 2023: luukku 10

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 10: Heathers (1989)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Heathersiin tutustuin alun perin sen pohjalta tehdyn musikaalin kautta. Ihastuin abivuoden kynnyksellä musikaaliin ikihyviksi, joten halusin ehdottomasti nähdä alkuteoksenkin, 1980-luvun kulttiklassikon.

Heathers sijoittuu ohiolaiseen Westerburgin high schooliin, jota hallitsee kolmen kauniin, ilkeän ja rikkaan Heather-nimisen tytön klikki. Veronica Sawyer on entinen hyljksitty oppilas, joka on kuitenkin onnistunut saavuttamaan sosiaalista valtaa Heathereiden jengiin päästyään. Hän ei kuitenkaan ole varma, haluaako hän olla enää osa suorastaan julmasti käyttäytyvää joukkoa, mutta samaan aikaan hän pelkää sosiaalista kuolemaa. Koulun uusi oppilas, nuori ja kapinallinen JD, aiheuttaa Veronicalle perhosia vastaan. Karmeasti epäonnistuneiden bileiden seurauksena JD houkuttelee Veronican kostamaan Heather Chandlerille, koko koulun kuningattarelle. Viaton kepponen menee kuitenkin karmaisevasti pieleen, ja pian Westerburgia riivaa teini-itsemurhien aalto, joka ei kuitenkaan ole aivan sitä, miltä päällepäin näyttää. 

Heathers vaikuttaa ensisilmäyksellä melko tavalliselta high school -elokuvalta, mutta sitten se ottaa rajumman käänteen ja onkin melkoista vuoristorataa loppuun asti. Vaikka elokuva on tummasävyinen ja julmakin, se on kuitenkin tyylilajiltaan komedia. Huumori on todella mustaa ja synkkää, ja flirttailee välillä jopa kauhun tai trillerin kanssa. Dialogi on hauskaa ja terävää, ja jopa yksittäiset repliikit ovat jääneet eläviksi legendoiksi. Estetiikka on todella kasari valtavan leveine olkatoppauksineen, ja värien käyttö ja symboliikka on tarkasti mietittyä. Musiikki on uskomattoman ihanaa kasarisynatilutusta. Kaikki on vähän vinksallaan ja omituista, mutta hahmot eivät itse sitä tunnu havainnoivan. Silti sen kuvaamat tunteet ovat tunnistettavia. Kukapa ei olisi teininä kaivannut yhteisönsä hyväksyntää ja haaveillut vallan tunteesta? Kun lukee uutisointia nuorten pahoinvoinnista, ei voi olla miettimättä, miten Heathers puhuttelee edelleen. Aikuiset ehkä näkevät nuorten hädän, mutta eivät osaa toimia niin, että se auttaisi heitä. Kaikki jää nuorten itsensä selvitettäväksi.

Mielestäni Heathers toimii erittäin hyvin parina musikaaliversion kanssa. Musikaali täydentää sellaisia aukkoja, joita elokuva jättää. Paremmuusjärjestykseen ei elokuvaa ja musikaalia voi mielestäni laittaa. Elokuva on tummasävyisempi ja sarkastisempi, musikaali on ehkä hieman eheämpi kokonaisuus mahtavilla lauluilla.

 

Heathers tarjoaa jokaisella katsomiskerralla jotain uutta, ja se on yksi syy siihen, miksi katson elokuvaa uudelleen ja uudelleen enemmän kuin mielelläni. Olen huomannut, että elokuvaa joko rakastaa tai sitten se ei uppoa ollenkaan. Se selviää vain kokeilemalla! Suosittelen kuitenkin kurkkaamaan sisältövaroitukset, ennen kuin elokuvaan tarttuu, sen verran synkkää settiä tarinassa on.

Marraskuun luetut 2023

Marraskuussa 2023 luin 10 kirjaa (1826 sivua, 11 h 11 min), joista kolme oli spefiä, kaksi non-fictionia, yksi runoja, kaksi e-kirjaa, yksi äänikirja ja yksi uusinta..

 

Marck, Mary: Yhteiskoululaisia (Eeva #3) 143 s. 

Hjelt, Marjut: Lapsuuden sadut ja seikkailut 231 s. 

Mikama, Anniina: Taikuri ja taskuvaras (Taikuri ja taskuvaras #1) 297 s. (e-kirja)

Marck, Mary: Hyvästi Eeva! (Eeva #4) 124 s. 

Söderholm, Emma Sofianna: Toisinaan valo hiipuu 159 s. (e-kirja)

Valkeapää, Leena Elina: Kansallispuvun kulttuurihistoria 216 s. 

Mikama, Anniina: Huijarin oppipoika (Taikuri ja taskuvaras #2) 292 s. (e-kirja) 

Moilanen, Paula: Herttuan hovissa: elämää 1500-luvun Turussa (Brita #1) 247 s. [U]

LeGuin, Ursula K.: Kertomuksia Maamereltä (Maameren tarinat #5) 11 h 11 min [K]

Sinnemäki, Anni: Sokeana hetkenä 117 s.

kotimaisia: 9

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 6

muualta: 4

 

Eeva-sarjan kolmas osa, Yhteiskoululaisia, sijoittuu jännittävään aikaan luokan elämässä: he ovat koulun vanhimpia ja matkalla kohti ylioppilastutkintoa. Opiskelu ja valmistuminen hermostuttaa, mutta onneksi luokka keksii myös hauskoja tapoja viettää aikaa muuallakin kuin kirjojen äärellä. Dramaattisilta tapahtumiltakaan ei kirjassa vältytä. Kolmas Eeva-kirja on hyvin samanlainen kuin edellisetkin osat, niin hyvässä kuin pahassa. Yhteiskoululaisiakin on kuin leivos, joita Eeva ystävineen käy syömässä: sen syö mielellään, mutta nälkää se ei vie. Lukiessa olin hyvin hämmentynyt ajankulusta. Edellisessä osassa juhlittiin 15-vuotissyntymäpäiviä ja nyt odotettiin ylioppilaaksi pääsyä, eikä mitenkään tuotu esiin, että jonkinlaista aikahyppyä olisi tehty. Yritin selvittää, onko 1920-luvulla päästy ylioppilaiksi nuorempina kuin nykyään, mutta en saanut kysymyksiini vastauksia. Tuntuikin, että käytin enemmän aikaa googlettamiseen kuin itse kirjan lukemiseen :D Kirjan lopun kuvaus luokkalaisten ylioppilaspäivästä oli ihastuttava. Se toi minulle muistoja mieleen omasta ylioppilaspäivästä, ja liikuttikin vähän.

 

Jos tuntee minua yhtään, tietää, että satujen mainitseminen houkuttelee minut yleensä paikalle. Eräällä kirjastokäynnillä kävin silmäilemässä kirjallisuustiedehyllyä ja bongasin sieltä nimen Lapsuuden sadut ja seikkailut. Lienee itsestäänselvää, että kiinnostuin pelkän nimen perusteella :D Kannen nähtyäni tajusin, että olin törmännyt kirjaan joskus aiemminkin, Goodreads osasi kertoa, että vuonna 2021 olen merkannut kirjan lukulistalle, joten pitkään se oli joka tapauksessa lukemistaan odottanut. Lapsuuden sadut ja seikkailut käsittelee lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa Kansalliskirjaston Brummeriana-kokoelman kautta. Brummeriana-kokoelma on kansainvälisestikin merkittävä kokoelma lasten- ja nuortenkirjallisuutta, joka käsittää yli 20000 kirjaa. Monia harvinaisuuksia ei tiettävästi ole missään muualla kuin tässä kokoelmassa. Lähtökohdat kirjalle ovat hyvät, mutta sen toteutus ontuu. Tekstiosuudet ovat todella lyhyitä, ja monet kiinnostavat asiat jätettiin yhden lauseen mittaisiksi sivumaininnoiksi. Kirjallisuushistorian näkökulma jäi melkoisen kevyeksi, kun se rymisteltiin vauhdilla läpi. Jäin kaipaamaan aiheiden syvällisempää käsittelyä! Brummeriana-kokoelmasta olisi voinut kirjoittaa paljon laajemmankin teoksen, tällaisenaan se jäi pitkälti pintaraapaisuksi. Pidin kuitenkin kirjan lopusta löytyvästä pienestä kokoelman historiikista! Kirjan runsas kuvitus oli myös upeaa. Ehkä tämä onkin enemmän selailuun ja kuvien katseluun soveltuva teos. Nuorille lukijoille tämä voisi sopia myös: luulen, että itse olisin voinut olla todella innoissani tästä joskus ala-asteeen loppupuolella.

 

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras on ollut lukulistallani sen ilmestymisestä alkaen, mutta kehutun trilogian avausosa on jäänyt aina muiden kirjojen jalkoihin. Kirjan päähenkilö on 1890-luvun Helsingissä asuva teini-ikäinen Mina, joka on orvoksi jäätyään elänyt varastelemalla. Eräänä talvisena päivänä hän erehtyy varastamaan nuorelta, komealta Tomilta, joka ei kuitenkaan hermostu varkaudesta, vaan tarjoaa Minalle töitä. Niinpä Mina päätyy kadulta Tomin hulppeaan kotiin ja vanhan, pyörätuolilla kulkevan professorin avustajaksi. Mina pääsee myös tutustumaan Tomin ja Professorin luomaan sirkuksen ja taikatemppujen ihmeelliseen maailmaan, jossa juuri mikään ei ole sellaista, kuin päältä päin näyttää. Taikuri ja taskuvaras on mielestäni ihan ok-tasoista nuortenfantasiaa, mutta ei mielestäni kohdannut niitä kehuja, joita sille on sadellut. Tykkäsin kovasti kirjan steampunk-elementeistä ja 1890-luvun Helsingin kuvauksesta. Hahmot kuitenkin jäivät etäisiksi ja yksipuolisiksi. Tämän takia esimerkiksi rakkaustarina ei tuntunut uskottavalta: hahmojen välillä ei ollut juurikaan kemiaa. Kieli ja kerronta olivat minusta myös kömpelöitä monessa kohdassa. Juonikaan ei suuremmin päässyt yllättämään, mutta ehkä nuoremmalle lukijalle se olisi uponnut paremmin. Mikamalle on kuitenkin annettava kunnia yllättävästä paljastuksesta erääseen hahmoon liittyen. En ole aivan varma, istuuko se mielestäni kirjaan, mutta ainakin se oli odottamaton.

 

Hyvästi Eeva! päättää Eeva-sarjan, kuten nimestäkin voi päätellä. Valmistumisen jälkeen luokka vielä pohtii, mihin suuntaan elämässä lähteä. Eevalle ja Hertalle on luvassa jännittäviä seikkailuja: he lähtevät Hertan isän mukana Lontooseen! Matkalla tytöt kuitenkin kaipaavat Helsinkiin ja luokkatovereidensa seuraan. Varsinkin Harrin edesottamukset taiteen ja pankkityön ristitulessa aiheuttavat murhetta. Eevan ja Hertan seikkailuista Lontoossa oli hauskaa lukea. Ulkomaanmatkat olivat nuorille suomalaistytöille 1920-luvulla harvinaista herkkua, vaikka Eeva ja Hertta erittäin hyväosaisista perheistä ovatkin. Siksi kaikki englantilainen tuntuu lukijallekin eksoottiselta ja ihmeelliseltä. Sen takia harmittaakin, miten kirjassa jätettiin käyttämättä suuri osa matkakertomuksen potentiaalista. Monet Lontoo-seikkailut jäivät pelkiksi maininnoiksi sen sijaan, että lukija olisi päässyt kokemaan ne tyttöjen kanssa. Lopetus tuntui myös kiirehdityltä, kuin kirjailijalle olisi tullut ennalta määrätty sivumäärä vastaan. Useamman Mary Marckin teoksen lukeneena voin sanoa, että vaikka hänen kirjansa eivät mielestäni mitään tyttökirjallisuuden huippua olekaan, ne ovat kuitenkin ihan mukavaa ja kevyttä välipalaluettavaa.

Luin Emma Sofianna Söderholmin esikoisteoksen Edes hetken elossa pian sen ilmestymisen jälkeen, eikä Toisinaan valo hiipuu -toisinkoinenkaan ehtinyt kovin pitkään olla ulkona, kun sen jo luin. Toisinaan valo hiipuu kertoo parikymppisestä Tuulikista, jolla on ollut mielenterveysongelmia jo pitkään. Hänen terapiajaksonsa on loppunut, mutta Tuulikista tuntuu, että hän on entistä pahemmin hukassa itsensä kanssa. Synkkään arkeen tulee hieman valoa, kun naapurin vanha mies pyytää häntä vahtimaan kissaansa. Toisinaan valo hiipuu ei tosiaankaan ole mikään mieltäylentävin kirja, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla sellainen. Se on synkkä, raadollinenkin, mutta rehellinen. Söderholmin kerronta on tiivistä, eikä siinä ole juurikaan mitään turhaa, paitsi lukujen väleissä olevat "fiilistekstit".  Tuulikin mielenmaisema tuli hyvin esille ilmankin niitä. Pidin kuitenkin siitä, miten realistiselta kirja tuntui loppuratkaisuineen päivineen. Viimeinen lause jätti jälkeensä ihanan kutkutuksen! Kirjan synkkyys kävi kuitenkin välillä minulle lukiessa liiankin raskaaksi, vaikka se realistista olikin ja monelle arkitodellisuutta. Luulen, että marraskuun pimeys ja lukuhetkeen osunut stressaava elämäntilanne ei ollut paras aika tälle kirjalle. Uskon kuitenkin, että jollekulle tästä on varmasti vertaistukea ja lohtua.

Kansallispuvut eivät ole lakanneet kiinnostamasta, vaikka enää en ole ehkä yhtä syvällä kuopassa kuin muutamia vuosia sitten. (Ehkä se vaikutti, että teki kandin aiheeseen liittyen :D) Kuulin jo viime vuoden puolella, että tänä vuonna ilmestyy kirja nimeltä Kansallispuvun kulttuurihistoria, ja sehän kiinnosti mielettömän paljon kulttuurihistorian opiskelijaa? Kun viimeinkin sain sen käsiini, yllätyin siitä, miten pieni ja kompaktin kokoinen se oli! Olin odottanut massiivisempaa teosta. Kansallispuvun kulttuurihistoria on monissa suhteissa hyvä teos. Valkeapää taustoittaa kansallispukujen syntyä ja kehitystä ihailtavan monipuolisesti. Joistain muista kansallispukukirjoissa yksittäiiksi maininnoiksi jääneet näkökulmat avataan. Varsinkin kansallispuvun syntymäpäiväksi tituleeratun tapahtuman tausta ja laajempi historiallinen konteksti avataan laajemmin kuin olen mistään lukenut aiemmin. Mielestäni hauska idea kuljettaa kansallispukujen "suuren tarinan" rinnalla yhden puvun historiaa. Näkökulma on Sääksmäen kansallispuvussa, joka on monille suomalaisille tuttu Paula-tytön päältä. Sen historiassa on myös kiinnostavia kysymysmerkkejä. Pidin myös kulttuurihistoriallisen näkökulman esiin tuomisesta esimerkiksi Paula- ja Elovena-tyttöjen kautta. Kun tätä vertaa esimerkiksi Leena-Liisa Lehikoisen ja Mervi Puhakan Kansallispukuja Suomesta -kirjaan, tästä saa paljon enemmän irti. Kuvia on enemmän, ne ovat monipuolisia, ja tekstiäkin on paljon enemmän. Monessa kohtaa kirja tuntuu kuitenkin jäävän hyvinkin pintapuoliseksi, ja se turhauttaa. Kun teos julistaa mahtipontisesti olevansa kansallispuvun kulttuurihistoria, itse ainakin odotin massiivisempaa ja syvemmälle menevää tutkimusta. Ongelmana voi toki olla sekin, että minulla on jo paljon pohjatietoa aiheesta, eikä kirja siksi tarjonnut minulle niin paljon uutta tietoa kuin olisin ehkä odottanut. Toiselle lukijalle se voi olla kiinnostavampi kokemus. Itse kuitenkin hieman petyin kirjaan, vaikka Valkeapään tekemää työtä kovasti arvostankin.

Huijarin oppipoika on sarjan toinen osa, mutta se ei varsinaisesti jatka Taikurin ja taskuvarkaan tarinaa, koska se sijoittuu Professorina tunnetun Wiktorin nuoruusvuosiin Krakovassa. Juonesta on vaikeaa puhua ilman, että spoilaisi edellisen osan paljastuksen, mutta lyhyesti: Wiktor sattuu joen rantaan eräänä yönä, ja halvaantuu siellä tapahtuvan onnettomuuden seurauksena. Hänet pelastaa Sewerynn-niminen kulkuri ja kelloseppä, jonka oppiin Wiktor myöhemmin pääsee. Pian hän huomaa sotkeutuneensa todella vaaralliseen verkkoon, johon liittyy esimerkiksi joukko mystisiä alkemisteja. Minusta oli hieman tylsää, että toisessa osassa siirryttiin kauas menneisyyteen, eikä jatkettu siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Olisin mieluummin lukenut toisen osan Tomin ja Minan seikkailuja! Siksi tarinaan sisään pääseminen oli vaikeampaa, vaikka kirja olikin edeltäjänsä tavoin hyvin nopealukuinen. Ajankuva oli onnistunutta, vaikka kerronta oli edelleen usein vähän kömpelöä. Juonenrakennus sen sijaan oli mielestäni parempaa kuin Taikurissa ja taskuvarkaassa, vaikka eräs valekuolema loppupuolella olikin mielestäni turhauttavan helppo ratkaisu. Pidin myös siitä, että pääosassa oli vammautunut henkilö, joka kuitenkin on vammastaan huolimatta toiminnallisessa roolissa.

Herttuan hovissa on kirja, jonka lainasin ja luin monta monituista kertaa ala-asteen loppupuolella ollessani. Pari vuotta sitten minulle selvisi, että kirjalle on kirjoitettu jatko-osa, ja tästä intoutuneena päätin, että haluan lukea myös ensimmäisen osan uudelleen. Nyt sain vihdoin aikaisiksi Kirjassa eletään 1500-luvun loppua Turussa. Teini-ikäinen Brita, muurarimestarin vanhin tytär, pääsee äitinsä mukana Turun linnaan pikkupiiaksi. Linnassa eletään hovielämää Kustaa Vaasan pojan, Juhana-herttuan, johdolla, ja yltäkylläisyys ja ulkomaiden ihmeet ihmetyttävät vaatimattomasti elävää Britaa. Palvelusvuosiensa aikana Brita kohoaa linnan arvoasteikossa tutustuttuaan Juhana-herttuan jalkavaimoon Kaarina Hannuntyttäreen ja tämän lapsiin. Salaa Brita haaveilee myös kirjoittamaan ja lukemaan oppimisesta. Hieman pelotti tarttua tähän vuosien jälkeen uudelleen, mutta ihan pätevä teos tämä edelleen oli! Kirjassa on sekä historiallisia henkilöitä että fiktiivisiä hahmoja, ja molempien tarinoita kuljetetaan samalla tavalla. Tämä on mielestäni hyvä tapa, koska se konkretisoi menneisyyden elämää. Vaikka tarina on suunnattu lapsille, se on silti realistinen, eikä pelkää kuvata surullisiakin tai muuten vaikeita hetkiä henkilöiden elämässä. Aikuislukijalle tarinaosuus oli ehkä hieman ennalta-arvattava, mutta kokemuksesta tiedän, että lapsiin se uppoaa kuin häkä :D Lopussa on laaja tieto-osuus, joka pohjustaa tarinaa ja antaa sille tarkempaa historiallista kontekstia. Myös sanasto oli hyvä ja monipuolinen. Jotkut tiedot huomasin hieman vanhentuneiksi, mutta vuonna 2007 julkaistussa kirjassa tämä ei varsinaisesti yllättänyt. Ihastelin myös Kirsi Haapamäen kuvitusta moneen otteeseen. Kirjan lukeminen oli minulle jopa hieman liikuttava kokemus, vaikka en ihan samalla tavalla lumoutunutkaan kuin lapsena. Muistelin moneen kertaan itseäni lapsena ja ajattelin, kuinka moni asia, joista silloin haaveilin, on toteutunut. Pikku-Cele olisi varmasti onnellinen!

Maameren tarinoiden kuuntelu jatkui tällä kertaa osalla, jota en ollut aikaisemmin lukenut. Kertomuksia Maamereltä sisältää viisi novellia, jotka taustoittavat aiempia kirjoja ja koko maailmaa. Mielestäni Maameri-tarinat toimivat jopa paremmin novellimuodossa kuin kokonaisina romaaneina! Tuntui, että tällaiset pienet palaset pysyivät paremmin koossa kuin laajat tarinat, joissa seilataan pitkin ja poikin saaristoa ja yritetään pelastaa maailmaa (katson sinua, Kaukaisin ranta). Lempinovelleitani olivat Tummaruusu ja Timantti, Yläsuolla ja Sudenkorento. Lopussa oli osuus, jossa LeGuin selittää Maameren maantiedettä ja kulttuuria. Tämä osuus oli mielenkiintoinen, ja selkeytti paljon aiempiakin kirjoja. Ongelmana oli vain se, että äänikirjamuodossa se oli melko raskasta kuunneltavaa, eikä keskittymiskykyni oikein riittänyt siihen. Fyysisessä muodossa luettuna tämä olisi ollut ehkä paremmin toimiva!

Luin kesällä Anni Sinnemäen runokokoelman Aleksis Kiven katu, ja siitä innostuneena lainasin myös hänen ensimmäisen teoksensa. Sokeana hetkenä sisältää kaikki Sinnemäen Ultra bralle kirjoittamat laulunsanat, Kerkko Koskisen Rakkaus viiltää -albumille kirjoitetut tekstit ja lisäksi useita ennen julkaisemattomia runoja. Anni Sinnemäki on ehdottomasti yksi lempirunoilijoistani! Monta kertaa kirjaa lukiessani sydämessäni läikähteli ja tunsin voimakkaita tunteita. Sinnemäen taito sanoittaa arkiset ja pienet hetket ja tunteet eivät lakkaa ihastuttamasta. Ultra bra -sanoitukset ovat ehdottomasti tämän kokoelman parasta antia, mutta muidenkin runojen joukosta löytyi kirkkaita helmiä. Toiset runot puolestaan jäivät hieman mitäänsanomattomiksi. Minua yllätti löytää kirjasta Olen heittänyt verkon -runo, jonka en edes muistanut olevan Sinnemäen runo. Kyseinen tekstihän on sävelletty Kerkko Koskisen Lolita-levylle, mutta levytystä varten tekstiä on muokattu todella paljon. Alkuperäisestä runosta tulee todella erilainen kuva tapahtumista. Yllätyin myös Silloin linnut huutavat minulle -runosta. Lukiessani runoa takaraivossani alkoi soida jokin pieni kello, jokin runossa oli aivan mielettömän tuttua. Sitten klikkasi: runohan on rakennettu Anna Ahmatovan Haikara-runon "päälle"! Kirjan sisällysluettelon perusteella tämä oli täysin tarkoituksellinen pastissi. Tämä oli hyvin yllättävä ja erikoinen tapa kirjoittaa runo, vaikka siitä pidinkin. Toisaalta tämä inspiroi minua kokeilemaan vastaavaa joskus itsekin! Milka Alasen valokuvistakin pidin, jotkut toki sopivat kirjaan paremmin kuin toiset. Sen sijaan joitain taittoratkaisuja ja esimerkiksi fonttia olisin miettinyt uudelleen: nyt niistä oli välillä vaikeaa saada selvää. Mielestäni on tosin hieman kummallista, että myös Ultra bra -historiikki on nimetty samalla nimellä! Luulisi, että tuon kirjan tekijät olivat tietoisia Sinnemäen runokirjasta, joten ihmettelen, miksi he päätyivät samaan nimiratkaisuun.

*********

Marraskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin: Kansallispuvun kulttuurihistoria (aasinsilta on melko pitkä, mutta kirjassa mainitaan kansallispuvut ympäristöystävällisenä ja kestävänä vaatevalintana!)

 

Marraskuu oli tapojensa mukaisesti pitkä ja synkkä kuukausi. Kuukaudesta puolet meni flunssasta toipumiseen: ääni oli poissa ja yskitti monta viikkoa! Harjoittelu loppui kuukauden puolessa välissä, ja viimeinen viikko oli melkoisen kaoottinen ja raskaskin, kun yritin selvitä pienemmistä ja isommista vastoinkäymisestä ja saada työtehtäväni valmiiksi. Siinä onnistuin, ja sain paljon kehuja työstäni. Se lämmitti mieltäni kovasti. Mielelläni olisin ollut töissä vielä vähän pidempään, jotta olisin saanut pakolliset harjoittelukuukaudet täyteen, mutta toisaalta oli myös ihanaa palata vähän kevyempään päivärytmiin. Toki marraskuun loppuun iskivät perinteisesti myös deadlinet, ja kahteen viimeiseen viikkoon mahtui kolme isoa palautusta. Elin siis melkoista stressipallon elämää melkein koko kuukauden. Mutta marraskuusta selvittiin, nyt on joulukuu, eikä deadlineja enää ole tämän vuoden puolella! Eikä marraskuukaan läpimätä ollut, näin ystäviä, kuorossa oli kivaa ja kävinpä vielä Miljoonasateen keikallakin, ensimmäistä kertaa koskaan. Oli ihanaa nähdä koronavuosieni lohtubändi livenä, ja varsinkin marraskuussa, jolloin Marraskuun kuuleminen livenä tuntui aivan erityiseltä.

 

Kuukauden biisi on Autoheartin Too polite to fight. Autoheartin uusi biisi upposi minuun kuin häkä. Se on melodialtaan menevä, laulu hivelee korvia ja sanoitus koskettaa. Olen kuunnellut biisiä todella paljon, ja joka kerta se ilahduttaa minua yhtä paljon.

Joulukalenteri 2023: luukku 8

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 8: Labyrinth (1986)

 

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Tässä luukussa rikotaan musikaalisääntöä, mutta jos luukusta kurkistaa peikkokuningas, ei säännöillä ole mitään väliä!

Teini-ikäinen Sarah elää mielikuvitusmaailmoissaan, koska arki on melkoisen harmaata ja ikävää. Hän ei tule toimeen äitipuolensa kanssa, ja ilta on pilalla, kun hän joutuu vahtimaan vielä vauvaikäistä pikkuveljeään vanhempien ollessa poissa. Ääneenlausuttu varomaton toive johtaa siihen, että peikkokuningas Jareth ilmestyy lastenhuoneen ikkunasta sisään ja kaappaa Sarahin Toby-veljen. Sarahin on seurattava veljeään labyrinttiin ja ehdittävä pelastamaan tämä ajoissa, muuten Toby jää ikuiseksi ajoiksi peikkokuninkaan hoviin. 

Labyrinth on perinteinen fantasiaseikkailuelokuva, jossa nuori tyttö seikkailee erilaisten erikoisten tuttavuuksien kanssa maagisessa maailmassa. Vaikka olen lukenut ja nähnyt hyvin monta vastaavaa tarinaa, se vetosi minuun mielettömän paljon aikuisenakin. Luulen, että esiteini-ikäinen Celestine olisi ollut aivan riemuissaan elokuvasta myös. Toisaalta nuorempana en olisi ehkä osannut lukea elokuvasta teemaa siitä, miten nuori tyttö ottaa vallan omiin käsiinsä ja osaa sanoa ei. Vaikka sukupuoliroolit ovat hieman vanhentuneet (Sarah on käytännössä ainoa naishahmo, joka saa hahmona lihaa luiden ympärille), voimakas ja neuvokas teinityttö on ihana päähenkilö tällaisessa elokuvassa.

 

Visuaalisesti elokuva on myös huima. Monet erikoistehosteet ovat tehty käytännön efekteillä, eivätkä ne ole vanhentuneet (ainakaan niin pahasti kuin tietokoneella tehdyillä tehosteilla on tapana). Labyrintin jokaisen kulman takaa paljastuu erikoisia maisemia ja otuksia, eikä koskaan voi olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Erityisen voimakkaasti mieleeni jäi tanssiaiskohtaus, joka oli suorastaan taianomainen, ja unenomainen portaikkokohtaus loppupuolella.

Eikä tästä elokuvasta voi tietenkään puhua ilman, että mainitsee David Bowien. Hänen roolinsa peikkokuninkaana on maaginen ja upea. Pelottava ja salaperäinen pahis on kuitenkin niin lumoava, että häntä ei voi olla kuin ihailematta. Peikkokuninkaan ja Sarahin välinen jännite on kiehtova, ja tuo tarinaan mielenkiintoisia harmaan sävyjä. Lisäksi elokuvan musiikki, joka on myös Bowien käsialaa, hivelee korviani. Magic dance saa aina omankin tanssijalan vipattamaan! 

Jos peikkokuninkaalla sattuu olemaan tylsää, hän on aina tervetullut pölähtämään glitterpilvessä ja naurettavan tiukoissa housuissa luokseni! Lähden mukanasi labyrinttiin sekuntiakaan harkitsematta.

Joulukalenteri 2023: luukku 6

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 6: Käpy selän alla (1966)

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

1960-luvun nuorisokulttuuri ei lakkaa kiehtomasta minua. Toki nuori sukupolvi on aina toiminut enemmän tai vähemmän vanhempaa vastaan, mutta tuntuu, että 1960-luvulla yhteiskunnallinen murros ja sen tiimellyksessä myös nuorison kapina oli voimakkaampi kuin koskaan ennen. Lisäksi sydäntäni lähellä on 60-luvun musiikki, vaatteet ja yleinen estetiikka, mikä lisää ennestään kiinnostustani vuosikymmenen tapahtumiin. Maailman melskeet ylettivät 60-luvullakin myös Suomeen, ja Käpy selän alla on yksi esimerkki siitä, millainen murros tuolloin olikaan käynnissä.

 

Neljä helsinkiläistä opiskelijanuorta, Riitta, Leena, Timppa ja Santtu viettävät kesäänsä maalla telttaillen. Riitta ja Santtu ovat avoimesti yhdessä, Leena välttelee Timpan hellittely-yrityksiä. Nelikko viettää päällepäin huoletonta lomaa, mutta pinnan alla jännitteet kytevät. Nuoruuden, rakkauden ja seksuaalisuuden kipuilut kärjistyvät lopulta väkisinkin. Millaisina ystävykset palaavat takaisin kaupunkiin?

 

Käpy selän alla on kuva ajastaan. Se ei ole yhtä poliittinen kuin esimerkiksi niin ikään Mikko Niskasen ohjaama Lapualaismorsian (jossa muuten myös näyttelee pitkälti sama pääosakaarti), mutta ajankuva näkyy siinä silti. Siinä kohtaavat mennyt maailma kesäisen maalaismaiseman ja tanssilavojen muodossa, mutta samaan aikaan siinä on paljon puhetta vanhojen, pölyisten auktoriteettien kaatamisesta ja avoimia seksikohtauksia. Jotkut asiat, esimerkiksi puheet siitä, miten arka Leena pitäisi seksuaalisesti "vapauttaa", ovat joutuneet hieman ajan hampaan nakertamaksi, mutta mielestäni kyseessä on yllättävän toimiva teos edelleen. Näyttelijäntyökin tuntuu aidolta ja viehättävän hiomattomalta. Elokuvassa soivat Kaj Chydeniuksen säveltämät ja Marja-Leena Mikkolan sanoittamat kappaleet ovat muodostuneet klassikoiksi. Laulu rakastamisen vaikeudesta sopii elokuvaan kuin nenä päähän, ja Laulu kuolleesta rakastetusta on myös symbolisesti merkittävä. Käpy selän alla vetoaa niin moneen kiinnostuksenkohteeseeni, että en kerrassaan voi olla pitämättä siitä!

Harmikseni en löytänyt Youtubesta parempaa klippiä elokuvasta, mutta elokuva on postauksen kirjoitushetkellä katsottavissa Yle Areenassa.

 

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Joulukalenteri 2023: luukku 4

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 4: Orlando (1992)

 

 Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Heti toisessa luukussa rikotaan sääntöjä ja käsitellään kirjaan perustuvaa elokuvaa :D Mutta ihan sama, mun kalenteri, mun säännöt!

 

Virginia Woolfin samannimiseen romaaniin perustuva Orlando on elokuva, joka on jäänyt ikuisesti mieleeni erittäin positiivisena yllätyksenä. Eräällä perheenjäsenelläni on suuri kiinnostus vähän omituisiin taide-elokuviin, joten hänen ehdotettuaan katsottavaksi Orlandoa, olin hyvin skeptinen siitä tajuanko elokuvasta yhtään mitään. 

Juoni on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen. Orlando on nuori, rikas ja häkellyttävän kaunis mies 1500-luvun lopun Englannissa. Kuningatar Elizabeth I kieltää häntä vanhenemasta, ja Orlando tottelee: tarina kuljettaa hänet nykypäivään asti, eikä hän vanhene päivääkään. Aikakausien läpi kulkiessaan hän yrittää lyödä läpi kirjailijana, etsiä onnea rakkaudessa ja osallistua sotaan. Eräänä aamuna hän sattuu heräämään naisena, mutta jatkaa elämäänsä sen kummempia kompuroimatta. 

Minuun vetoaa Orlandossa sen outos ja selittelemättömyys. Siinä tapahtuu paljon outoja, mahdottomia asioita, mutta se ei selitä, miten ne ovat mahdollisia. Esimerkiksi Orlandon sukupuolen muutos tapahtuu niin, ettei sitä perustella katsojalle juurikaan. Todetaan vain, että näin tapahtui! (Toki jotain taustoitusta tapahtumalle annetaan, mutta sekään ei tarjoa selitystä, miten yhdessä yössä tapahtuva muutos on mahdollinen.) Tällainen tapa kertoa tarinaa voisi ärsyttää, mutta jotenkin se toimii tässä täydellisesti. Lisäksi siinä on sukupuolen ja sen vaikutuksien tematiikkaa, jossa on vakavia sävyjä, mutta kuitenkin leikkisyyttä, ja sekin ilahduttaa minua valtavan paljon. Orlando on visuaalisestikin kaunis, puvut ja miljööt ovat upeita. Pieni unenomaisuus tunnelmassa ei haittaa myöskään, se on kuin kirsikka kakun päällä. Elokuvassa on myös huumoria: esimerkiksi tämä kohtaus naurattaa minua jo pelkkänä ajatuksena. Ja totta kai on pakko mainita upean roolisuorituksen tekevä, ihastuttavan androgyyni Tilda Swinton! Hänen Orlandonsa on sydäntälämmittävän herkkä ja elävä. 

Alkuperäisteos on minulla vielä lukematta, shame on me, mutta ehkä jonakin päivänä senkin aika koittaa. Orlandon tarina, visuaalisuus ja tietyt kohtaukset muuten inspiroivat minua, kun kirjoitin runon Vuosisadat. Elokuvan katsoneet saattavat tunnistaa nämä intertekstuaaliset viitteet!

Joulukalenteri 2023: luukku 2

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 2: Prinsessa Mononoke (1997)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

En ole koskaan ollut animea katsova ihminen, mutta Studio Ghiblin elokuvat ovat poikkeus. Osa elokuvista (kuten Naapurini Totoro) soveltuu nuorillekin lapsille, mutta monet sopivat nimenomaan aikuisempaan makuun. Ihan kaikkia Ghibli-leffoja en ole nähnyt, mutta hyvin suuren osan, ja pidän lähes kaikista. Ehkä joitain elokuvia olen nähnyt hieman liian nuorena (Henkien kätkemän alku aiheutti seitsemänvuotiaalle niin suurta kauhua, että elokuva piti jättää kesken), mutta ne ovat vaikuttaneet minuun hyvin syvästi.

Prinsessa Mononoke alkaa, kun nuori prinssi Ashitaka kohtaa demonin riivaaman villisikajumalan, joka on hyökkäämässä hänen hänen kotikyläänsä. Puolustautuessaan hyökkäykseltä Ashitaka saa osuman kirouksesta, ja päästäkseen siitä eroon hän matkustaa itään. Legendat kertovat, että metsässä asuva peurajumala voisi kumota kirouksen. Metsää ja sen olentoja kuitenkin uhkaa viereinen rautasulatto ja sen hallitsija lady Eboshi, jonka johdolla metsän antimia käytetään rautasulatossa ja aseiden valmistuksessa. Eboshin vieraana Ashitaka kohtaa myös sudella ratsastavan Prinsessa Mononoken, ihmistytön, jonka metsän jumalat ovat kasvattaneet. 

Lumouduin elokuvasta heti ensimmäisellä katselukerralla. Se on hyvin raaka ja verinen, useassa kohdassa pelottavakin, mutta kaiken kauhean vastapainona on todella seesteisiä ja kauniita hetkiä. Ghibli-elokuvissa animaatio on suorastaan itkettävän kaunista, eikä Prinsessa Mononoke ole poikkeus. Myös Joe Hisaishin musiikki on upeaa. En aina jaksa kuunnella elokuvasoundtrackeja, mutta Hisaishin musiikki jaksaa kiehtoa myös ilman visuaalista puolta. Minuun vetoaa myös elokuvan mytologia. En voi sanoa tuntevani japanilaista mytologiaa kovinkaan hyvin, mutta erilaiset jumalolennot ja niiden eri muodot kiehtovat minua mielettömästi. Elokuvan luonnonsuojelusanoma tuntuu edelleen ajankohtaiselta, ehkä jopa ajankohtaisemmalta kuin elokuvan ilmestyessä 26 vuotta sitten. Vaikka teemaa käsitellään pitkälti ihmisten ahneuden, itsekkyyden ja julmuuden kautta, armoa tai toivoa ei ole unohdettu. Pelkkä elokuvan viimeisen kuvan ajatteleminen itkettää: raunioistakin voi kasvaa jotain kaunista.

Tämän kaiken lisäksi Prinsessa Mononoke on toiminut suurena inspiraationlähteenä useammallekin kässärilleni jo vuosien ajan! Studio Ghiblin elokuvista sain myös oivalluksen jo hyvin nuorena. Verrattuna länsimaalaisiin (lapsille suunnattuihin) piirrettyihin niiden hahmojen hyvyys ja pahuus ei koskaan ole mustavalkoista. Ashitaka on tarinan sankari, mutta hän on valmis tappamaan. Lady Eboshi käyttää metsää häikäilemättä hyväkseen eikä kaihda väkivaltaa, mutta hänen kylänsä tarjoaa turvapaikan monille yhteiskunnan syrjimille, kuten naisille ja spitaalisille. Tällaiset harmaasävyt kiehtovat, ja olenkin pyrkinyt tuomaan sellaisia omiin teksteihini vuosien ajan.