sunnuntai 31. joulukuuta 2017

2017 (1/2)

2017 oli vuosi, jolloin Suomi täytti 100 vuotta ja myös omassa elämässäni tapahtui suuria asioita. Yleisen mukavuuden vuoksi vuosikooste on jaettu kahtia. Juttua luetuista kirjoista sitten ensi vuoden puolella :) Kuvat liittyvät tai ovat liittymättä tilanteisiin. 

Vuonna 2017 minä

• aloitin vuoden mahtavalla reissulla Rovaniemelle, jonka aikana ehdin nähdä kavereita ja poroja, käydä pulkkamäessä, juhlia post-pikkujouluja, kuunnella Hamiltonin, katsoa leffoja ja hävitä Monopolin. Aivan täydellinen reissu kaiken kaikkiaan, upea tapa aloittaa vuosi!

• tein sanataidekoulujuttuja. Viime vuoden iso projekti aiheutti toki stressiäkin, mutta pääpiirteissään oli ihanaa kirjoittaa P:a ja saada siitä palautetta niin ammattilaiselta kuin omalta ryhmältäkin (vaikka deadlinepäivinä saatoinkin pelata kolme erää pasianssia putkeen kirjoittamisen sijaan, hups). Syksyllä starttasi viides ja viimeinen sanisvuosi, jälleen hieman uudistuneella ryhmällä. Monta kertaa vuoden aikana tuli huomattua, miten tärkeäksi tämä harrastus on minulle lyhyessä ajassa muodostunut. 


• tanssin wanhat. Jos minä, jolla on kolme vasenta jalkaa sen normaalin kahden sijasta, oppi tanssit, kuka tahansa voi oppia. (Tosin minulle sattui myös uskomattoman hyvä pari!) Wanhojenpäivä oli hauska, vaikka jouduinkin heräämään jo viideltä ja iltaa kohden molempiin päkiöihini ilmestyi rakko. Mekossa pyöriminen oli kuitenkin lystiä, tanssiminen pieniä mokailuja lukuun ottamatta hauskaa ja ruoka todella hyvää. Vaikken virallisille jatkoille lähtenytkään, Disney-piirretyn katsominen ystävän kanssa oli hieno tapa päättää unohtumaton päivä. 

• muutin. Kokemus oli kammottava kaltaiselleni ihmiselle, joka vihaa muutoksia yli kaiken. Kaikkeen ehkä tottuu, vaikka nykyinen asuinpaikka onkin jo valmiiksi pienehkön kotikaupungin entistä pienempi ja kuolleempi nurkka. Ehkä jonain päivänä asun sellaisessa paikassa, jossa bussi kulkee myös kesäisin, iltaisin ja viikonloppuisin useammin kuin kerran tunnissa. 


• katsoin leffoja hämmentävän paljon ihan leffateatterissa. Yleensä käyn leffassa vain kerran tai kaksi vuodessa, tänä vuonna monta kertaa: La la land, Beauty and the beast, Wonder woman, Dunkirk, The Last jedi... Dunkirkia lukuun ottamatta pidin kaikista näistä paljon! Muita lempielokuvia tänä vuonna katsotuista olivat Imitation game, Casablanca, Heathers ja Kuninkaan puhe. Lisäksi Sherlockin neljäs kausi ilmestyi ja vaikka se vaatikin Netflixin omistavien kavereiden etsimistä, sain sen katsottua. Innostuin myös Yle Areenasta enemmän kuin ennen syksyn aikana ja olenkin ehtinyt katsoa sieltä Siskonpedin kaikki kaudet (ja huomaan välillä lainaavani sarjaa puolivahingossa jokapäiväisessä keskustelussa), jäätävän hirveää ja ihanaa 2000-luvun alkuun sijoittuvaa nuortensarjaa Rakastuin mä luuseriin ja nerokasta komediasarjaa Psychobitches. Yle Areenasta, tästä "köyhän naisen Netflixistä", on tullut suosikkiasiani loppuvuoden aikana. Tämän kaiken lisäksi minä, joka olen aina ollut huono katsomaan sarjoja, katsoin kuukauden sisään Mirandan kaikki kaudet bonusjaksoineen päivineen. Mirandasta tuli ehdottomasti lempisarjani ja niin ikään ahkerasti lainattu jokapäiväisessä keskustelussa: "Such fun!"

• olin isosena riparilla kolmatta kertaa. Leirin vanhimpana isosena minulla oli paljon kokemusta siitä, mikä toimi ja mikä ei, mutta opin myös uusia juttuja. Tälle leirille sattui todella hyvä porukka, joiden kanssa oli hauskaa viettää aikaa. 


• opettelin soittamaan ukulelea. Olen ennestään osannut soittaa vain pianoa erittäin huonosti, mutta erään keväisen musatunnin jälkeen aloin harjoitella ukulelen soittoa kotona. Opin hämmentävän nopeasti, ja vaikka sormia särki aluksi todella paljon, sinnikkyys palkittiin. Riparillakin olin ensimmäistä kertaa soittotaitoisena isosena, vaikka soittotaito oli vielä vähän heikko tuolloin. Mikään ukulelevelho en edelleenkään ole, mutta on sitä kiva soitella! 


• vietin kesälomaa, johon kuului riparin lisäksi matkustelua Suomessa, kirjoituksiin opiskelua, kirjoittamista, lukemista ja kavereiden näkemistä

• täysi-ikäistyin. Järjestin ystäväni kanssa yhteissynttärit, jotka olivat oikein hauskat juhlat, vaikka stressitasot ehti pariin otteeseen singahtaa niiden vuoksi pilviin saakka. Kaikki kuitenkin meni mainiosti, ja olikin hauskaa, miten alunperin puolileikillä heitetty ajatus juhlista onnistuikin oikein hyvin. Täysi-ikäisen elämää olen viettänyt allekirjoittamalla lappuja ja käymällä kaksi kertaa baarissa, molemmilla kerroilla juomassa vettä. Tosin täysi-ikäisimmän asian taisin tehdä heti syntymäpäiväni jälkeisenä päivänä: minun täytyi perua kaverin kanssa sovitut lounastreffit, koska olin menossa pankkiin :D Myös blogi täytti vuosia, hänestä tuli kolmevuotias. Kyllä vuodet kulkee nopsaan!


• kuuntelin musikaaleja. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, en tainnut katsoa kuin kaksi elokuvamusikaalia: La la landin ja Moulin rougen! (No jaa, Blues brothersin toki myös, mutta siitä voidaan kiistellä, onko se musikaali vai ei.) Sen sijaan kuuntelin musikaaleja, mikä on ollut minulle aiemmin haastavaa. Kuuntelin Hamiltonin, Heathersin, Dear Evan Hansenin, Be more chillin, Wickedin ja Hairin ja pidin kaikista! Tosin on myönnettävä, että arviointikykyni musikaalien kanssa on aika olematon, tykkään musikaalista kuin musikaalista todella helposti :D Suurimpia suosikkejani näistä neljästä ovat Hamilton, Heathers ja Wicked. Ensi vuonna voisin ottaa tavoitteeksi myös katsoa jotain, nyt kun kuuntelun makuun on päästy ;)

• minusta tuli koulun vanhin. Abeilla on kirjoitusten lisäksi ollut syksyn mittaan monia järjestettäviä asioita, vastuuhommien jakoa ja sen sellaista. En tiedä, olenko pienten ykkösten tai yläastelaisten silmään niin pelottava kuin silloiset abit ollessani itse ykkönen, mutta välillä tuntuu, että ainakin olen sieltä pahantuulisimmasta päästä :D Paras asia abivuodessa on toistaiseksi kuitenkin ollut abihuppari, jossa olen toisinaan käytännössä asunut ja joka on yksi ehdottomasti mukavimmista omistamistani asuista. 


• kävin YTL:n järjestämällä eväsretkellä koulumme liikuntasalissa kahteen kertaan. Ennen psykologian kirjoituksia jännitys oli niin kova, että pelkäsin alkavani itkeä salissa ennen kokeen alkua, mutta siitä selvittiin, samoin kuin ruotsin kirjoituksista, vaikka alla oli erittäin huonosti nukuttu yö. Arvosana M kuitenkin molemmista tuli, psykakin oli nipin napin rajan yli. Olin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut, mutta nyt pitäisi kääntää katse jo kevään koitoksiin, eikä se oikein innosta. 


• kävin syyslomalla Prahassa ja rakastuin. Kaupunki oli todella kaunis ja taianomainen, ihania vanhoja taloja ja kapeita kujia. Puhumattakaan siitä, miten lämmintä siellä oli! Yleensä lokakuussa ei ole t-paitakeli edes Prahassa, mutta meille kävi hyvä tuuri matkustuspäivien suhteen. 


• kävin Helsingin kirjamessuilla kolmatta kertaa. Aivan mahtava viikonloppu! Omia henkilökohtaisia voittoja oli paitsi ihan itse ratikalla kulkeminen paikasta toiseen, myös yksikseen messukeskuksessa suunnistaminen ja muille bloggaajille juttelu. Kun paikat ja tavat olivat tuttuja, oli helppo keskittyä siihen olennaiseen: kirjoihin ja kirjapöhinään. Voi että, olisipa taas messut! 


• sävelsin ja sanoitin biisin. Tuo on lause, jota en koskaan uskonut kirjoittavani. Ilmoittauduin koulussa sävellyskurssille, jonka alkaessakin vielä pohdin, oliko kyseessä virhe: enhän minä edes osaa lukea nuotteja tai ollut ikinä säveltänyt mitään! Biisi kuitenkin syntyi hämmentävän kivuttomasti, aivan kuin olisin ollut mestarisäveltäjä, ja siitä tuli yllättävän kiva! Kun äänityksissä siihen lisättiin vielä muitakin soittimia kuin pelkkä ukulele, se kuulosti ihan oikealta laululta. Kyseessä on musikaaliduetto, tehty ajatuksella "jos JL:sta tehtäisiin joskus musikaali". En tiedä, tuleeko tämä höpsö haave koskaan toteutumaan, mutta ainakin minulla on yksi biisi valmiina sitä varten ;) Ainoa harmittava asia on vain se, että äänitetyssä versiossa laulan jännityksen takia muutamassa kohdassa ihan nuotin vierestä. Tiedän, että olisin pystynyt parempaankin...


• pohdin tulevaisuutta. Lukion loppu häämöttää jo, ja olenkin ehtinyt kokea monenlaista tulevaisuusahdistusta vuoden mittaan. Opokeskustelussa syksyllä kuitenkin sanoin ääneen erään opiskelualan, joka minua voisi kiinnostaa ja se tuntui heti oikealta. Olinhan minä sitä aiemminkin pohtinut, mutta vasta nyt se tuntui kunnolla vaihtoehdolta. Studia-messuilla marraskuussa käteeni lykättiin hakijan oppaita ja Turkua lämpimästi suositteleva kangaskassi, mutta täysin selvyyttä valintoihin ei tullut. Tiedän, mita ainetta haen opiskelemaan ja minulla on kolme yliopistovaihtoehtoa, mutta hakujärjestys on auki. Mutta ehkä se selviää tässä kevään mittaan. 

• kuuntelin musiikkia. Tutustuin paremmin kahteen "uuteen" musiikintekijään, jotka olivat minulle muutaman biisin perusteella tuttuja jo yläasteelta: Autoheart ja Samae Koskinen. Uutta musiikkia julkaistiin jonkun verran: Haloo Helsingin! Hulluuden highway, Ed Sheeranin Divide (en edelleenkään myönnä kuuntelevani), Autoheartin My hallelujah -ep ja Marina and the diamondsin uusi biisi Disconnect. The Beatlesin Sgt. Pepper -albumi täytti 50 vuotta ja juhlistin tätä minulle myös henkilökohtaisesti tärkeää levyä kuuntelemalla sen juhlallisesti läpi. Ai että se on muuten hyvä! Nerokkaita juttuja, yllättää yhä! Vuoden suurimman musiikkiuutisen ja -elämyksen kuitenkin tarjosi Ultra bra. 


• näin Ultra bran livenä!!! Bändin paluu-uutinen tammikuussa oli odottamaton, mutta en päässyt festarikeikoille. Olin jo varma, etten ikinä tulisi näkemään erästä lempibändiäni livenä, mutta niin siinä vain kävi, että löysin itseni joulukuussa Hartwall arenalta UB:n paluukeikoista viimeiseltä. Ilta oli aivan uskomaton, huusin ja lauloin ääneni käheäksi ja itkeä pillitinkin pari kertaa. Tästä kuitenkin myöhemmin vielä lisää :)

• vietin aikaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Reissussa, kotona, kylässä, kaupungilla, kahvilla, koulussa, kirjastossa, juhlissa, leffassa, bussissa... Vuoden aikana ehtii itkeä ja nauraa, kokea monenlaista monien ihmisten kanssa. Kiitos, jos olit mukanani tänä vuonna, se oli tärkeää. <3


• vietin joulua, joka oli täynnä hyviä kirjoja, suklaata ja lekottelua. Täydellinen paussi kiireistä. 



• kirjoitin raivokkaasti. Pusun kakkosversio valmistui tammikuussa. P eteni 11 luvun verran, ja kirjoitin sitä myös huhtikuun Campnanowrimossa, jonka voitin kuin voitinkin. Itselleni asettamani sanamäärä tosin oli säälittävän pieni, mutta voitto se on kuulkaas pieninkin voitto! P:n ensimmäisen version kirjoittamisessa on mennyt kauemmin kuin Pusun tai JL:n ensimmäisissä versioissa ja kirjoittaminen on ollut välillä todella tahkeaa. Uskon, että tällä kaikella on ehkä tarkoituksensa. Ehkä P on tarina, jota ei voi kertoa nopeasti. JL:n editoinnin aloitin syksyllä, sain läpiluvun valmiiksi juuri ennen joulua ja ehdin kuin ehdinkin aloittaa uudelleenkirjoittamista vielä tämän vuoden puolella. Isojen projektien rinnalla olen kirjoittanut ainakin neljä novellia (tai kolme, riippuu laskutavasta), vinon pinon runoja ja tietenkin sanistekstejä. Niitä useaan kertaan mainittuja keskeneräisiä novelleja en kuitenkaan saanut valmiiksi, hupsista keikkaa :D Novelleihin liittyy myös yksi tämän vuoden ehdottomasti parhaista asioista. Kirjamessuviikonloppuna minulle soitettiin mahdollisesti elämäni paras puhelu, jossa sain kuulla novellini menestyneen Pulpetti puristaa -kirjoituskilpailussa. Minun pieni novellini, jonka lähetin kilpailuun ajatuksella, etten ainakaan voi hävitä mitään. Koska pysyttelen mielelläni anonyyminä, en kerto tarkempaa sijoittumista, mutta sanon sen, että paljon parempaa en olisi voinut kuvitella edes päiväunissani. Ajatus tuntuu edelleen hullulta, vaikka siihen olisi ehkä pitänyt jo tottua. Palkintojenjakotilaisuus Helsingissä oli niin hieno, etten kukkapuskaa kotiin kuljettaessani voinut olla pohtimatta, voisiko tällainen tilaisuus joskus toistua. Kirjoittamisen kannalta 2017 oli mahtava vuosi. 


Mutta mitä tulevaisuus tullessaan? Vuonna 2018 valmistun lukiosta, tai ainakin kovasti yritän. Alkuvuottani tulee siis hallitsemaan yo-kokeisiin lukeminen ja myöhemmin pääsykokeisiin opiskelu ja henkinen valmistautuminen. Ehkä jo ensi syksynä pääsen toteuttamaan haaveeni ja karistamaan tämän kaupungin pölyt jaloistani. Ensi vuonna yritän astua vähän enemmän epämukavuusalueelle, muistaa pitää huolta itsestäni, etten muutu kauheaksi stressihirviöksi ja ehkä myös tehdä asioita, jotka vievät askeleen lähemmäs unelmia. Sen kaiken keskellä yritän ottaa mallia eräästä P:n keskeisestä henkilöstä, jonka pohdintoja myös tuo ylläoleva lainaus on, vaikka helposti luisun samanlaisiin ajatuksiin kuin katkelman minäkertoja. 

Kiitos vuodesta 2017! Toivottavasti 2018 on teille lempeä, toivottavasti se tuo valoa ja rohkeutta uskoa hyvään. <3

perjantai 29. joulukuuta 2017

Uudelleen luettua -haasteen kooste

Yöpöydän kirjojen Uudelleen luettua -haaste on päättymäisillään, tässä siis oma koosteeni.



Luin haasteeseen kuusi kirjaa ja saavutin sillä arvon Kertaus on opintojen äiti. Lukemani kirjat ovat seuraavat: 

Éric-Emmanuel Schmitt: Oscar ja Roosamamma
L. M. Montgomery: Anna ystävämme (Anna #2) 

Haasteeseen luetut kirjat olivat kaikki miltei vahingossa sarjojen osia yhtä lukuun ottamatta. Ehkä suunnittelin tammikuussa haasteeseen osallistuessani sen menevän hieman monipuolisemmalla valikoimalla kirjoja, mutta kävihän tämä näinkin. Nautin näiden kirjojen lukemisesta ja olisin todennäköisesti lukenut ne uudelleen myös ilman tätä haastetta. Linnunrata-trilogian kolme viimeistä osaa tarjosivat päätä nollaavaa avaruussekoilua, jota ymmärsin paljon paremmin kuin 12-vuotiaana. Oscarissa ja Roosamammassa keskityin tällä kuuntelukerralla enemmän kirjemuodon (epä)toimivuuteen kuin ennen, Kiveen kadonnut vei minut julmankauniiseen satumaailmaan, jonka huomasin nyt olevan paljon laajempi kuin muistelin. Anna ystävämme oli turvakirja ennen kirjoituksia ja pitkään sen jälkeenkin. 

Uudelleen lukeminen voi olla vaarallistakin, jos mielikuvat ja todellisuus eivät kohtaa, mutta ainakin näiden kirjojen kohdalla niin ei käynyt. Palaan mielelläni niiden kirjojen maailmaan, joista olen nauttinut aiemminkin. Parhaasta kirjasta löytää aina jotain uutta. 

Iso kiitos Niinalle haasteesta!

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Joulukalenteri 2017: 24. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin vuosimallia 2017! 

Tämän vuoden kalenterissa puhutaan lukumuistoista. Minulle jää todella helposti lukumuistoja: vuosien jälkeenkin muistan, missä ja milloin kirjaa luin ja mitä tunteita ja asioita elämässäni oli silloin. Syystä tai toisesta joulun aikaan lukemani kirjat ovat erityisen mieleenpainuvia, ja tässä kalenterissa jaan niitä myös teille. Kirjat eivät välttämättä ole ollenkaan jouluisia, mutta niitä yhdistää kynttilöiden hämyisessä valossa luetut hetket. Tervetuloa mukaan! 

24. luukku: Mifongin perintö // joulu 2013



Olin lukenut J.S. Meresmaan Mifonki-sarjasta joistain blogeista ja lainannut sen sitten kirjastosta, vaikka odotukset olivatkin aika matalat.  Kirjan lainaaminen oli kuitenkin äärimmäisen hyvä päätös. Jouluaattona aloitin lukemaan tätä seikkailua, joka nappasi heti mukaansa. Kiinnyin hahmoihin ja kiinnostuin maailmasta heti. Tämän kirjan jälkeen olen lukenut tai ainakin aloitttanut viidettä osaa lukuun ottamatta kaikki Mifongit joulun aikaan ja yhdistänkin ne todella vahvasti tähän lempijuhlaani. Sarjan edetessä hahmoista on tullut kuin fiktiinen perhe, he ovat kasvaneet sekä henkisesti että fyysisesti, ja elämä on riepotellut heitä milloin mihinkin. Sarjan kuudes ja viimeinen osa on minulla vielä lukematta, mutta olen kirjaston varausjonossa ensimmäisenä, valmiina haalimaan kirjan käsiini niin pian kukn mahdollista. 

Sohvannurkassa on niin hämyisää, että tekstistä ei meinaa saada kunnolla selvää. Jalkalampun sytyttäminen rikkoisi tunnelman, joten sytytänkin valot joulukuuseen. On edelleen hämärää, mutta tarpeeksi valoisaa lukea. On lämmin, on joulu. 
Tämän luukun myötä tahdon toivottaa ihanaa ja kaunista, kirjarikasta joulua jokaiselle tätä lukevalle! ♥♥♥

♥:lla: Celestine

lauantai 23. joulukuuta 2017

Joulukalenteri 2017: 23. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin vuosimallia 2017! 

Tämän vuoden kalenterissa puhutaan lukumuistoista. Minulle jää todella helposti lukumuistoja: vuosien jälkeenkin muistan, missä ja milloin kirjaa luin ja mitä tunteita ja asioita elämässäni oli silloin. Syystä tai toisesta joulun aikaan lukemani kirjat ovat erityisen mieleenpainuvia, ja tässä kalenterissa jaan niitä myös teille. Kirjat eivät välttämättä ole ollenkaan jouluisia, mutta niitä yhdistää kynttilöiden hämyisessä valossa luetut hetket. Tervetuloa mukaan! 

Luukku aukeaa vielä huomenna.  

23. luukku: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut // joulu 2014




Kirja, joka yhdistää joulun ja lukemisen, kaksi minulle hyvin tärkeää asiaa. Hanna Kauppisen Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut on siis täydellinen kirja paitsi jouluun, myös tähän kalenteriin. Maaginen tarina maagisesta kirjakaupasta, sen kummallisista omistajista ja fiktiivisistä kirjoista, joita itsekin mielelläni lukisin. 

Kirjahan ilmestyi vasta vuoden 2016 alkupuolella, mutta minulla oli kunnia lukea sen ensimmäistä versiota jo muutamaa vuotta aiemmin. Otin tavaksi lukea luvun tai pari aina loma-aamuisin, kun talven aurinko kurkisteli verhon raosta ja peiton alla oli lämmintä ja turvallista olla. Pari lukua venähti hyvin usein vähän useammaksi luvuksi, mutta samalla yritin hieman säästellä tätä herkkua. Vähänpä taisin niinä joululoma-aamuina arvata, kuinka paljon tämä kirja ja sen kirjoittaja tulisivat myöhemmin vaikuttamaan elämääni. 

Olen blogannut kirjasta täällä

perjantai 22. joulukuuta 2017

Joulukalenteri 2017: 22. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin vuosimallia 2017! 

Tämän vuoden kalenterissa puhutaan lukumuistoista. Minulle jää todella helposti lukumuistoja: vuosien jälkeenkin muistan, missä ja milloin kirjaa luin ja mitä tunteita ja asioita elämässäni oli silloin. Syystä tai toisesta joulun aikaan lukemani kirjat ovat erityisen mieleenpainuvia, ja tässä kalenterissa jaan niitä myös teille. Kirjat eivät välttämättä ole ollenkaan jouluisia, mutta niitä yhdistää kynttilöiden hämyisessä valossa luetut hetket. Tervetuloa mukaan! 

Luukku aukeaa vielä tänään, huomenna ja ylihuomenna. 

22. luukku: Pieni talo suuressa metsässä // lapsuuden joulu




Saatan vähän narrata tämän kanssa, koska en muista ihan varmaksi, onko tätä luettu minulle jouluna, mutta se on tässä kalenterissa sen takia, että pienenä parhaiten mieleen tuntui jäävän kertomus joulusta suuressa metsässä. Minulle luettiin tätä ensimmäisen kerran mummolassa, jossa tästä kirjasta on sellainen painos, josta ahkeran lukemisen seurauksena alkavat irrota niin selkämys kuin sivutkin. Olin todennäköisesti saman ikäinen kuin Laura tässä kirjassa, ja kaikki kirjassa kerrotut asiat tuntuivat ihmeellisiltä. En ainakaan muista tylsistyneeni tarkkoihin kuvauksiin lihan savustamisesta tai juuston valmistuksesta, koska se kaikki oli niin kummallista pienelle lapselle. Joululuvusta parhaiten jäi mieleen se, miten lapset puettiin huiveihin ja takkeihin niin, että he näyttivät pieniltä, pyöreiltä paketeilta. Myös tanssiaisluku on ihana. 

Kaikissa Laura Ingalls Wilderin kirjoissa taidetaan kuvata joulua jollain tapaa, ja pohdinkin pitkään, otanko joulukalenteriin tämän vai sarjan seuraavan osan Pieni talo preerialla, jossa on myös minulle mieleen jäänyt joululuku. Päätin kuitenkin omistaa tämän luukun yleisesti lapsuuden jouluille, ja pikku-Celestinelle, joka makaa mummolassa peiton alla unikaveri kainalossa ja kuuntelee toisen pikkuisen tytön seikkailuja vuosisadan takaa. 

tiistai 19. joulukuuta 2017

Joulukalenteri 2017: 19. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin vuosimallia 2017! 

Tämän vuoden kalenterissa puhutaan lukumuistoista. Minulle jää todella helposti lukumuistoja: vuosien jälkeenkin muistan, missä ja milloin kirjaa luin ja mitä tunteita ja asioita elämässäni oli silloin. Syystä tai toisesta joulun aikaan lukemani kirjat ovat erityisen mieleenpainuvia, ja tässä kalenterissa jaan niitä myös teille. Kirjat eivät välttämättä ole ollenkaan jouluisia, mutta niitä yhdistää kynttilöiden hämyisessä valossa luetut hetket. Tervetuloa mukaan! 

Luukku aukeaa joka tiistai ja perjantai. 

19. luukku: Luojanluomat ystäväni // joulu 2012



Olen kerran elämässäni viettänyt itsenäisyyspäivää jossain muualla kuin Suomessa, nimittäin vuonna 2012, jolloin matkustimme Las Palmasiin juuri silloin. Reissu oli monella tavalla hämmentävä. Yhdessä päivässä koin miltei 40 asteen lämpötilanvaihdoksen, kun matkustimme jäisestä Suomesta etelän lämpöön. Kun me muiden turistien lailla kiertelimme kaupunkia sandaaleissa ja t-paidoissa, kulkivat paikalliset ohi kevyttoppatakeissa. Jouluvalot oltiin ripustettu kadun varressa kasvaviin palmuihin ja hotellin läheisellä rannalla oli valtava, hiekasta veistettyjen seimiasetelmien näyttely. 

Tässä hämmentävässä ympäristössä oli hyvä lukea jotain tuttua ja turvallista, kuten James Herriotin Luojanluomat ystäväni. Luin tuolloin tätä muistelmasarjan toista osaa kylläkin ensimmäistä kertaa, mutta näiden kirjojen lukeminen tuntuu aina kotiinpaluulta. Tässä kirjassa Herriot muistelee tavallisen maalaiseläinlääkärin työn lisäksi hänen ja Helenin avioelämän alkua ennen toista maailmansotaa. Lämmin on adjektiivi, jolla näitä kuvailisin. Vaikka välillä tapahtuukin kurjia asioita, on pohjavire kuitenkin hilpeän lämpöinen. Ihmiset ja eläimet ovat kummallisia otuksia. Onneksi minulla on vielä Herriotin teoksia lukematta! Tänä talvena aloitin myös katsomaan Herriotin kirjoihin perustuvaa Kaikenkarvaiset ystäväni -tv-sarjaa, jonka katsominen taisi jäädä neljänteen kauteen, kun Helenin näyttelijä vaihtui. Hyvä näyttelijä tämä uusikin oli, mutta Carol Drinkwater on minulle ainoa oikea Helen.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Joulukalenteri 2017: 15. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin vuosimallia 2017! 

Tämän vuoden kalenterissa puhutaan lukumuistoista. Minulle jää todella helposti lukumuistoja: vuosien jälkeenkin muistan, missä ja milloin kirjaa luin ja mitä tunteita ja asioita elämässäni oli silloin. Syystä tai toisesta joulun aikaan lukemani kirjat ovat erityisen mieleenpainuvia, ja tässä kalenterissa jaan niitä myös teille. Kirjat eivät välttämättä ole ollenkaan jouluisia, mutta niitä yhdistää kynttilöiden hämyisessä valossa luetut hetket. Tervetuloa mukaan! 

Luukku aukeaa joka tiistai ja perjantai. 

15. luukku: Päiväkirja // joulu 2013



Monet tässäkin kalenterissa esiintyvät kirjat taitavat olla vähän sieltä synkemmästä päästä, eikä Anne Frankin Päiväkirjaakaan voi välttämättä iloiseksi sanoa. Vaikka kirjassa onkin valonpilkahduksia, Annen ja muiden piileskelijöiden lopun tietäminen tuntuu pahalta. Kirjan lukeminen joulun aikaan oli myös hyvä muistutus siitä, että kaikilla ei ole asiat niin hyvin kuin itsellä. Minä saatoin käpertyä peiton alle lukemaan kuunnellen joululauluja ja ahtaa napani täyteen ruokaa tai käydä vaikka kävelemässä ulkona, jos niin halusin. Annella ei ollut siihen mahdollisuutta, vaikka hän siitä unelmoikin. Vaikken itse ole koskaan ollut erityisen ahkera pitämään päiväkirjaa, Annen kunniaksi kirjoitin pienen, hänelle omistetun merkinnän jouluaattona. 

Tämä joulu on muistikuvissani kurjan lumeton. Vaikka se olikin ihan typerää, valoa pimeyteen toi välipäivinä kaukaa kylään tullut ystävä, jonka kanssa kävimme seikkailemassa niin metsässä (suunnistusta ilman karttaa periaatteella "olen mä tästä kerran aiemmin kävellyt, kyllä me kotiin löydetään") kuin alennusmyynneissäkin. 

Muistakaa pitää toisistanne huolta <3

tiistai 12. joulukuuta 2017

Joulukalenteri 2017: 12. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin vuosimallia 2017! 

Tämän vuoden kalenterissa puhutaan lukumuistoista. Minulle jää todella helposti lukumuistoja: vuosien jälkeenkin muistan, missä ja milloin kirjaa luin ja mitä tunteita ja asioita elämässäni oli silloin. Syystä tai toisesta joulun aikaan lukemani kirjat ovat erityisen mieleenpainuvia, ja tässä kalenterissa jaan niitä myös teille. Kirjat eivät välttämättä ole ollenkaan jouluisia, mutta niitä yhdistää kynttilöiden hämyisessä valossa luetut hetket. Tervetuloa mukaan! 

Luukku aukeaa joka tiistai ja perjantai. 

12. luukku: Kirjavaras // joulu 2015




29.12.2015, aamuyö. 
Celestine on aloittanut kirjaa jouluaattona, eikä ole voinut laskea sitä käsistään. Nyt hän lukee Kirjavarkaan viimeisiä sivuja naama punaisena ja pöhöttyneenä, nyyhkyttäen lähes hysteerisesti. Posket muuttuvat märemmiksi jokaisen kääntyvän sivun myötä. Kirja päättyy. Celestine yrittää tukahduttaa vollotuksensa tyynyyn, ettei herättäisi koko taloa. Hieman rauhoituttuaan hän sammuttaa valon ja laskee kirjan lattialle. Hän vetää peiton päälleen ja tuijottaa pimeässä kattoon. Sitten hän alkaa parkua uudelleen ja ihan oikeasti itkee itsensä uneen. 

Ensimmäisen lukiovuoden "musertavan rankka" syksy oli lastenleikkiä verrattuna kakkosvuoden syksyyn, mutta joululoma tuli siltikin kuin tilauksesta. Nautin suunnattomasti yksinolosta ja rauhoittumisesta, vaikka lunta taisikin olla masentavan vähän. 

Olen blogannut kirjasta täällä

perjantai 8. joulukuuta 2017

Joulukalenteri 2017: 8. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin vuosimallia 2017! 

Tämän vuoden kalenterissa puhutaan lukumuistoista. Minulle jää todella helposti lukumuistoja: vuosien jälkeenkin muistan, missä ja milloin kirjaa luin ja mitä tunteita ja asioita elämässäni oli silloin. Syystä tai toisesta joulun aikaan lukemani kirjat ovat erityisen mieleenpainuvia, ja tässä kalenterissa jaan niitä myös teille. Kirjat eivät välttämättä ole ollenkaan jouluisia, mutta niitä yhdistää kynttilöiden hämyisessä valossa luetut hetket. Tervetuloa mukaan! 

Luukku aukeaa joka tiistai ja perjantai. 

8. luukku: Maresi // joulu 2014


Toissapäiväisen itsenäisyyspäivän kunniaksi kotimainen, palkittu teos, eli Maria Turtschaninoffin Maresi. Tahdoin kovasti lukea Maresin, koska pidin Turtschaninoffin edellisistä kirjoista kovasti. Roikuin kirjaston varausjonossa kuukausikaupalla ja kitisin, koska se ei näyttänyt ikinä lyhentyvän. En kuitenkaan tajunnut, että voisin pyytää kirjaa joululahjaksi ja välttyä jonoilta. Onneksi tontut kuulivat huokailuni, ja kirja paljastui aattona paketista. 

Luin Maresin lähes saman tien, samojen pyhien aikana kuin ensimmäisestä luukusta paljastuneen Christienkin. Oli hyvin lumista ja kylmää, kuten ensimmäisessa luukussa sanoinkin. Emme viettäneet joulua kotona, ja tapaninpäivän iltana pakkauduimme autoon palataksemme kotiin. Oli jäätävän kylmää ja säkkipimeää, ja luin auton takapenkillä Maresia taskulampun kylmän sinisessä valossa. Voi kamala, miten pelkäsin! Tunnelma oli juuri oikeanlainen tähän kirjaan. 

Olen blogannut kirjasta täällä

tiistai 5. joulukuuta 2017

Joulukalenteri 2017: 5. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin vuosimallia 2017! 

Tämän vuoden kalenterissa puhutaan lukumuistoista. Minulle jää todella helposti lukumuistoja: vuosien jälkeenkin muistan, missä ja milloin kirjaa luin ja mitä tunteita ja asioita elämässäni oli silloin. Syystä tai toisesta joulun aikaan lukemani kirjat ovat erityisen mieleenpainuvia, ja tässä kalenterissa jaan niitä myös teille. Kirjat eivät välttämättä ole ollenkaan jouluisia, mutta niitä yhdistää kynttilöiden hämyisessä valossa luetut hetket. Tervetuloa mukaan! 

Luukku aukeaa joka tiistai ja perjantai. 

5. luukku: Kahdeksan serkusta // joulu 2009



Louisa M. Alcottin Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osan Kun ruusu puhkeaa olen lukenut vain kerran, enkä muista niistä juuri mitään. Tuona vuonna luin kuitenkin kaikki Annat, Runotytöt ja Pikku naiset, joten jouluun jatkunut tyttökirjalinja oli arvattavissa. En muista, oliko näissä jotain jouluseikkailuja, mutta ainakin ne tuovat mieleen joulun. Olin hehkuttanut tyttökirjoja paljon lukeneelle ystävälleni, joka oli jo lukenut Runotytöt aiemmin, mutta luki nyt myös Annat ja Alcottin kirjat. Hän ehti lukea tämän kirjaparin ennen minua ja ilmoitti sen olevan suosikkinsa. Joulun välipäivinä puhuimme puhelimessa: 

"Hei muuten, mä luin sen Kahdeksan serkusta ja nyt on menossa Kun ruusu puhkeaa.
"Oi mahtavaa! Joko se [hahmo] on kuollut?"
"Öööö... Ei.

Ystäväni siis spoilasi minut erään hahmon kuolemasta, mutta täytyy myöntää, etten millään muista, kuka hahmo se oli. Muistan vain, etten pitänyt hänestä. Pitäisiköhän lukea nämä uusiksi? 

Talvella 2009 oli todelliset tulipalopakkaset: oli niin kylmä, että saimme viettää koulussa välitunnitkin sisällä. Tätä kirjaa muistan lukeneeni takan ääressä aattoiltana. Tyttökirjoihin hullantunut kun olin, haaveilin vanhanaikaisista takeista, lapasista ja muhveista, mutta ikävä kyllä minun ei annettu paleltua ja minun piti pukeutua kunnollisiin, nykyaikaisiin toppatakkeihin ja -housuihin. Usein kuitenkin kuvittelin olevani puettu kuin Anna, Emilia tai Marchin tytöt. 

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Marraskuun luetut 2017

Marraskuussa 2017 luin kolme kirjaa (565 sivua), joista yksi oli uusinta.

Kunnas, Mauri: Koiramäen Suomen historia (Koiramäki #9) 81 s.
Montgomery, L. M.: Anna ystävämme (Anna #2) 261 s. [U]
Loe, Erlend: Supernaiivi 223 s. 

kotimaisia: 1
käännöskirjoja: 2
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 1
muualta: 0
Uudelleen luettua -haaste: 6 luettua kirjaa (Kertaus on opintojen äiti)

Kuin tilauksesta sain käsiini Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian juuri silloin, kun aloittelimme koulussa historian vitoskurssia, joka käsittelee ihan samoja aiheita kuin kirjakin. Vaikka historiasta kerrotaan tarpeeksi lapsille tarpeeksi yksinkertaisesti, se on siltikin todella hyvä tietopaketti Suomen kaukaisemmasta historiasta, ja hyvä muistutus siitä, mikä on Suomi100-huumassa ehkä vähän päässyt unohtumaan: Suomella on historiaa myös ennen itsenäistymistä. Asiantuntevan historiakertauksen lisäksi kirjassa pääsee tutustumaan koiramäkeläisten esivanhempien seikkailuihin, mikä on erittäin hauska lisä. Myös herra Hakkarainen seikkailee milloin missäkin, ja hihittelinkin yhdelle lempihahmolleni ääneen pari kertaa. Onneksi hänenkin esi-isänsä mahtui kirjaan :) Suosittelen tätä kirjaa erittäin lämpimästi! 

Annan kakkososan lukemista aloitin jo ennen kirjoituksia, kun tarvitsin jotain stressiä lieventävää iltalukemista ennen YTL:n kohtaamista. Anna ystävämme on Sateenkaarinotkon ohella niitä sarjan osia, jotka ovat jääneet vähemmälle lukemiselle. Anna ystävämme osoittautui kuitenkin yllättävän hyväksi, vaikken sitä edelleenkään lempiosanani pidä. Paitsi että lukiessani kiinnitin huomiota siihen, että Anna on minun ikäiseni ja toimii jo Avonlean opettajana, myös siihen, että kaksoset Davy ja Dora kokevat todella epätasa-arvoista kohtelua. En muista, ärsyynnyinkö Davyyn yhtä paljon lapsena, mutta muistan harmitelleeni Doran pientä roolia. Nyt minun teki mieli repiä hiuksia päästä joka kerta, kun Davy teki jotain tyhmää. Jos Dora on niin kiltti, ettei hänestä ole mitään kerrottavaa, olisiko hänelle voinut keksiä jonkin särön epätäydellisyyteen? Pahinta on se, että Anna ja Marilla toteavat suoraan ja vielä useampaan otteeseen pitävänsä enemmän Davysta. Onhan Davyssa enemmän luonnetta ja päässä hauskoja ajatuksia, mutta miten sellaisesta kauhukakarasta voi pitää enemmän kuin kiltistä, hyvin käyttäytyvästä lapsesta? Ehkä sisäinen "kiltti tyttöni" kapinoi vastaan: eikö riitä se, että on kiltti, pitääkö ihmisten kiintymyksen saavuttamiseksi olla kamala? Tästä huolimatta kirjassa on monia ihania hahmoja ja hetkiä, kuten kohtaukset Kaikurannassa ja Hester Grayn puutarha, joka on tärkeässä osassa myös Annan unelmavuosissa. Aion jatkaa Annojen uudelleenlukua hitaasti, mutta varmasti. Vihervaara on koti <3 (Täytyy muuten nostaa hattua suomentajalle: vaikka suomennoksia onkin lyhennelty, paikkojen suomennetut nimet ovat ihania.)

Supernaiivin luin kannesta kanteen bussimatkalla Helsinkiin ja takaisin, ja ai että, miten mahtava tunne olikaan lukea kirja lähes yhdeltä istumalta! Kirjakin oli vallan mainio. Päähenkilö katselee maailmaa omasta näkövinkkelistään, pohtii asioita ja purkaa paineita ja ahdistusta omalla, suloisen yksinkertaisella tavallaan. Miten voikaan pitää niin paljon kirjasta, jonka sisältö on lähinnä ajasta ja avaruudesta kertovan kirjan lukua, faksaamista suuntaan jos toiseenkin, listoja, pallon heittelyä, hakka-lelun hakkaamista ja sivukaupalla höpsöjä kirjastohakuja? Tavallaan tästä tuli mieleen Sieppari ruispellossa, jonka luin ykkösellä ollessani. Molempien kirjojen päähenkilöt ovat vähän eksyksissä elämässään ja tapaavat kummallisia ja vähemmän kummallisia ihmisiä matkoillaan. Luulen, että sekä Supernaiivi että Sieppari ruispellossa ovat sellaisia kirjoja, joita joko rakastaa tai sitten inhoaa. Itse kuulun molempien kirjojen kohdalla ensimmäiseen ryhmään. Ehkä luin nämä kirjat juuri sellaisessa elämänvaiheessa, että ne jollain tapaa kolahtivat. Suosittelen Supenaiivia kuitenkin hyvin lämpöisesti! Tähän maailmaan tarvitaan tällaisia kirjoja. 


Marraskuu sujahti ohi sellaista vauhtia, ettei perään ehtinyt. Tuntui, että olin hukkua koulujuttuihin, vaikka suurin osa ajasta taisikin kulua niiden ahkeraan välttelyyn. Jäljellä on enää kirjoitettavia aineita (+ ranska), ja tuntuukin, että kaikkeen pitää panostaa ja tehdä ahkerasti töitä kursseilla, mutta motivaatio on tasoa ei ole ja jaksaminen yhtä korkeissa pisteissä. Marraskuussa tapahtui tästä huolimatta kuitenkin myös kivoja juttuja, vaikka se on aina ollut inhokkikuukauteni maaliskuun ohella. Sain esimerkiksi kuulla viralliset yo-tulokseni, mikä aiheutti unettomuutta ja painajaisia edeltävänä yönä, mutta M sieltä napsahti, sekä psykologiasta että ruotsista. Varsinkin psykan puolesta pelkäsin todella paljon, mutta pisteeni riittivät juuri ja juuri arvosanaan M, mistä olen valtavan onnellinen. Nyt pitäisi vain jaksaa valmistautua kevään urakkaan... Marraskuussa näin myös kavereita: toisten kanssa muistelimme yläasteaikoja ja jaoimme kyllästymistämme Suomi100-juttuun, toisen kanssa yökyläilimme ja pidimme hurjat Heathers-bileet (=karkkia, leffa, musikaali ja diippejä keskusteluja tarinasta ja sen ulkopuolelta). 

Ehdin myös pyörähtää Helsingissä, ihan kaksikin kertaa (ja vielä peräkkäisillä viikoilla). Ensimmäisestä en ainakaan vielä puhu tarkemmin, mutta oli todella hämmentävää olla Helsingissä yksin arkipäivänä. Huomasin hahmottavani kaupunkia paremmin kuin ennen, eikä Google Mapsia tarvittu kuin kerran. Tämä on iso asia, koska minä olen ihminen, joka eksyy 16-vuotiaana koko pienen elämänsä aikaisen kotikaupunkinsa Sokokselle. Toinen pääkaupunkiretki oli tämän viikon Studia-messut. Oli hauska palata Messukeskukseen näin pian kirjamessujen jälkeen, vaikka se vaatikin heräämistä kello 5.30. Tiedän jo, mitä haluan opiskella lukion jälkeen ja minulla on myös kolme vaihtoehtoa, mutta niiden järjestys on vielä epäselvä. Minulla on kuitenkin läjä hakijan oppaita ja Kiss my Turku -kangaskassi, joten eiköhän näillä selvitä. Vaikka lukemisen ja kirjoittamisen kannalta kuukausi oli surkea, ehdin kuitenkin tehdä jotain :)



Kuukauden biisi on As long as you're mine musikaalista Wicked. Vaikka kuuntelin Wickedin jo syyslomalla, ei kuuntelu ole jäänyt pelkästään siihen. Voisin sanoa itseäni jo jonkin asteen faniksi, vaikka koenkin sisäistä tuskaa joka kerta, kun muistan, miten musikaali loppuu. Mielestäni se on äärimmäisen typerä lopetus. Vaikka tarinaa on kirjaan verrattuna sokerikuorrutettu ja siitä on leikattu noin kaksikymmentä vuotta pois, on Wicked kuitenkin paitsi musiikillisesti lumoava, myös ulkonäöltään maaginen musikaali, vaikken olekaan satunnaisia klippejä enempää nähnyt. As long as you're mine sai minut melkein itkemään ensimmäisellä kerralla ja iskee yhä, ei ehkä samalla voimalla, mutta aiheuttaa ainakin miellyttäviä kylmiä väreitä. 

Aivan mahtavaa joulun odotusta! Joulukalenterin uusin luukku aukeaa jälleen tiistaina :) 

perjantai 1. joulukuuta 2017

Joulukalenteri 2017: 1. luukku

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin vuosimallia 2017!

Tämän vuoden kalenterissa puhutaan lukumuistoista. Minulle jää todella helposti lukumuistoja: vuosien jälkeenkin muistan, missä ja milloin kirjaa luin ja mitä tunteita ja asioita elämässäni oli silloin. Syystä tai toisesta joulun aikaan lukemani kirjat ovat erityisen mieleenpainuvia, ja tässä kalenterissa jaan niitä myös teille. Kirjat eivät välttämättä ole ollenkaan jouluisia, mutta niitä yhdistää kynttilöiden hämyisessä valossa luetut hetket. Tervetuloa mukaan! 

Luukku aukeaa joka tiistai ja perjantai. 

1. luukku: Hautajaisten jälkeen // joulu 2014


Mikäpä sen parempi tapa aloittaa joulukuu kuin vanha kunnon murha? Agatha Christien Hautajaisten jälkeen ei ehkä kuulu murhakuningattaren parhaimmistoon, mutta on kuitenkin ihan mukava (viiko tässä yhteydessä käyttää tätä adjektiivia?) ja ennalta-arvaamaton murhamysteeri. 

Tämä joulu oli todella kylmä ja luminen, tarpeellinen tauko ysiluokan stressistä ja kiireestä. Vaikka juuri ennen joululomaa tapahtuneita asioita vähän alkulomasta märehdinkin, joulu oli lopulta todella kaunis ja juuri sellainen kuin toivoinkin. 

Olen blogannut kirjasta täällä

lauantai 25. marraskuuta 2017

Superlukumaraton 26.11. (päättynyt) & Maratonin yhteenveto

Tällä kertaa pääsen hyppäämään mukaan Superlukumaratoniin, jota tällä kertaa emännöi Carry on reading -blogin Henna. Minulla on paljon keskeneräisiä kirjoja ja rutkasti koulukiireitä, mikä erittäin huono yhdistelmä. Tarkoitus on lukumaratoonata tämän viikonlopun aikana ja saada keskeneräisten kirjojen kasaa pienemmäksi. Goodreadsin lukutavoite on myös jäljessä (pitäisi lukea vielä kymmenisen kirjaa tämän vuoden aikana), mutta en tiedä, tulenko tänä(kään) vuonna sitä saavuttamaan. 



Kuva Carry on reading -blogista. 

Aloitan maratonin lauantai-iltana kello 18. Lukupinoni on alustavasti seuraava: 


Tuntematon sotilas ja Anna ystävämme ovat molemmat kesken. Ainakin Annan toivoisin saavani luettua loppuun tämän maratonin aikana, en tiedä, uskallanko luvata pystyväni samaan Tuntemattoman kanssa. Lisäksi luettavana ovat I'll give you the sun ja Yeah, yeah, tässä tulemme. Enkuksi lukeminen voi olla turmiollista maratonille, mutta katsotaan kuinka käy :) 

Tsemppiä ja lukuiloa muillekin osallistujille! 

18.30 Melkein onnistuin aloittamaan oikeaan aikaan, mutta piti hoitaa koulujuttuja sitä ennen. Nyt vuorossa kuitenkin Anna ystävämme, tarkoitus lukea se loppuun! 


20.00 Anna luettu, 83 sivua takana. Itkettää hiukan, en muistanut, miten ihana loppu tässä oli. Nyt vähän iltapalaa ja suihkuun, sitten pohditaan, millä jatketaan. 

21.30 Lähden seikkailemaan yötä kohden Tuntemattoman sotilaan kanssa. Viime yönä tuli yökyläilyn takia vähän valvottua, joten en tiedä, kauanko jaksan nyt lukea. Niin kauan kuin silmät pysyy auki ainakin :) hyvää lukuyötä, aamulla nähdään! 


12.40 Luettuja sivuja takana yhteensä 137. Tuntematonta on sen verran vähän jäljellä, että jos en saa sitä luettua tämän maratonin aikana, niin ainakin ensi viikolla saan. Nyt aamupalaa, sitten pidän varmaan vähän taukoa lukemisesta sen verran, että teen jotain koulujuttuja. Kenties puuhailen myös hieman blogin joulukalenteria, alkaahan joulukuu jo ensi viikolla (!!). 

18.30 Päivä hujahti muissa puuhissa ja ehdinkin takaisin kirjan pariin vasta viimeiselle puolelle tunnille, jolloin ehdin lukea 33 sivua Tuntematonta

Yhteenveto

Maratonin yhteenlaskettu sivumäärä oli siis 170 sivua. Se on melko pieni määrä, mutta sainpahan Annan luettua ja Tuntematontakin ihan kivasti eteenpäin. Ehkä olisin ehtinyt lukea enemmän, jos tälle viikonlopulle ei olisi tullut niin paljon muuta tehtävää, mutta ei kannata kuitenkaan ruveta jossittelemaan. Minulla oli kivaa ja se oli pääasia :) 

Kiitos vielä Hennalle maratonin järjestämisestä!

maanantai 20. marraskuuta 2017

The love I have is riverwide (Praha, osa 2/2)

Prahan matkakertomuksen toinen osa. Otsikko Autoheartin biisistä Possibility.

Kuvissa ei ole vesileimaa, koska olen laiska, ja niitä on miljoona, mutta ne ovat joko minun tai jonkun perheenjäseneni ottamia. (Mutta koska tämä on internet, saatoin myös varastaa pahaa-aavistamattoman Jormaperan kameran ja valehdella käyneeni postilaatikkoa kauempana.) Ethän siis varasta niitä :)

Tiistai 17.10., 
eli päivä, joka oli täynnä korkeuseroja

Aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään kohti Pyhän Vituksen katedraalia. (Joskin kävimme myös ostamassa matkalippuja julkisiin ja tekemässä harharetken etsiessämme postitoimistoa sitä ennen.) Koska katedraali oli "meidän" puolellamme jokea, kaikki alla näkyvät kuvat ovat Malá Stranan alueelta. Osataan sitä muuallakin kuin vanhassa kaupungissa! 








Nousimme pitkät rappuset ylös mäelle, josta näkyi melkein koko Praha. Jo tässä vaiheessa oli niin lämmintä, että piti heittä neuletakki veks. Ja oli lokakuu! Se ei lakkaa ihmetyttämästä, varsinkin, kun katson tätä kirjoittaessani ikkunasta ulos ja näen lunta. Maisemat mäeltä olivat aivan uskomattomat, kuten kuvista voi huomata. 











Mäellä sijaitsee katedraalin lisäksi monia muitakin rakennuksia, esimerkiksi Prahan linna, joka on edelleen ilmeisesti hallituksen ja presidentin käytössä, joten alueelle piti kulkea laukkutarkastuksen ja metallinpaljastimen läpi. Alue oli valtavan kaunis! Sen ei ehkä olisi pitänyt enää tässä kaupungissa yllättää, mutta huokailin silti ihastuksesta. 







Huokailut muuttuivat hengen haukkomiseksi, kun Pyhän Vituksen katedraali ilmestyi kulman takaa. Se on valtavan kaunis! 

"No on se kyllä vähä hienompi kuin [kotikirkko]."
"Mä luulen, et se ei oo ihan hirveen hyvä vertailukohta..."








Hieno kirkko oli myös sisältä. Oikeastaan sana hieno on vähättelyä, mutta tuntuu tyhmältä käyttää jatkuvasti sanaa upea. Onneksi kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa (ja koska näitä kuvia on miljardi, tällä postauksella on kohta romaanin verran mittaa). 



















Kanan funktio ei meille selvinnyt. Ehkä se oli vain tämän papin tai piispan tai pyhimyksen ystävä.



Kirkossa oli muuten superkauniit lasimaalaukset! 


Koska katedraalin torniin pääsi kiipeämään, emme heittäneet tilaisuutta hukkaan. Puolimatkassa ahtaassa portaikossa idea alkoi kuitenkin tuntua äärimmäisen huonolta. Ihmisiä tuli jatkuvasti portaissa vastaan, jolloin joutui painautumaan litteäksi ihan seinää vasten, ahtaanpaikankammo muistutteli olemassaolostaan ja niitä portaita oli aivan kammottava määrä (290 suuntaansa) (kyllä, laskin). Huipulle päästyäni olin niin hikinen ja hengästynyt, että piti istua penkillä tasaamassa hengitystä melko pitkä aika. Kärsimyksistä huolimatta tornista oli valtavan hienot maisemat! 

"Täältä näkyy koko Praha!" 







Tuollaiseen piikkiin nirhaisin käsivarteni kuvia ottaessani. Se on ihan oikeasti terävä, iho meni rikki. Mutta lisäsipä ainakin katu-uskottavuutta tuollainen nirhauma (koska se oli tosi hurja ja halkaisijaltaan reilusti alle sentin). 








Tornin seinällä kiellettiin kirjoittaminen (ei sillä, että sitäkään olisi toteltu), mutta raaputtamisesta ei puhuttu mitään. Minä en kuitenkaan kirjoittanut tai raapustellut mitään, koska olen kiltti ja kunnollinen. 




Kun lopulta hoipertelin ulos tornista laskeuduttuani uudestaan ne 290 porrasta, menimme päiväkahveelle. Tavoitteena oli syödä kakut terassilla, koska oli niin lämmin, ja tämä tavoite myös saavutettiin. Istuimme terassilla valtavan maukkaita kakkuja maistellen ja auringosta nauttien, eikä edes palellut. Ja oli lokakuu! Lokakuu! (En voi tarpeeksi toistaa tätä asiaa.) 


Kakun jälkeen jatkoimme matkaa kultaiselle kujalle, joka oli ennen vanhaan kauppiaiden koti- ja kauppakatu. Kujalla oli paljon suloisia pieniä taloja, jotka näyttivät enemmän seitsemän kääpiön mökeiltä kuin ihmisasumuksilta. Olipa itse Fraz Kafkakin asustellut yhdessä näistä taloista aikoinaan.







Abiturientit vauhdissa? :D 


Kultaisen kujan jälkeen löysimme lopultakin postitoimiston ja postilaatikon, minkä jälkeen poistuimme alueelta jatkaaksemme matkaa läheiseen luostariin. Matkalla näimme melkoisia palatseja (tai muuten vaan hienoja taloja), joihin mielelläni voisin muuttaa. 






Luostarialueella oli tarkoitus käydä luostarin vanhassa kirjastossa, joka alakuvassa näkyy, mutta sinne oli pääsymaksut ja jonoa, joten jätimme sen väliin. Alueella olisi ollut myös miniatyyrimuseo, mutta sinnekin piti maksaa sisäänpääsy, eikä se ketään kiinnostanut niin paljon, että olisi viitsinyt tuhlata siihen rahaa. Päätimme siis mennä syömään alueella sijainneeseen ravintolaan, eikä se ollut pöllömpi päätös. 


Ruuan jälkeen päätimme kävellä Petrínin kukkulan kautta hotellille lepäämään. Kukkulalta oli todella hienot maisemat! Kuitenkin särkevät jalat ja todennäköisesti edellisen päivän mukulakivimaratonista ärtynyt alaselkä (kuulostan eläkeläiseltä, kun molemmissa matkapostauksissa voivottelen kipua jossain paikassa) hieman himmensivät paikan hohtoa, varsinkin loppuvaiheessa, kun mäet vain jatkuivat ja jatkuivat ja polku, jita luulimme ovelaksi oikopoluksi olikin umpikuja. Kukkulalle olisi kuitenkin ihana tulla joskus paremmalla mielellä ja vähemmän kipuisena vaikkapa piknikille, siellä oli juuri sopivia paikkoja sellaiseen! 




Kuvassa näyttää kylmältä ja syksyiseltä, mutta sitä se ei ollut. Te saatatte ehkä jo muistaa, millainen sää oli kuukauteen nähden. 





Köysiradan rata. 



Tuolla liehui USAn lippu, mutta syy ei selvinnyt. 

Lentokoneita!

Levättyämme ja venytettyäni selkää lähdimme vielä kerran kaupungille, sillä trdelník-tötteröt odottivat meitä. Kävelimme vielä viimeisen kerran Kaarlensillan yli vanhaan kaupunkiin.


Tötteröpaikka löytyikin nopeasti ja tilasimme tällaiset herkut itsellemme. Tötterö on muuten melkoisen tuhtia tavaraa :D Taikina on vähän samantapaista kuin pullataikina, mutta rakenne tuntuu olevan vähän erilainen. Lisäksi pinnalle ripoteltu hasselpähkinä tuo kiinnostavan lisän makuun ja rakenteeseen. Ihan aitoon ja alkuperäiseen trdelníkiin ei ymmärtääkseni kuulu täyte, mutta lämpimän taikinan ja kylmän jäätelön yhdistelmä oli melkoisen mainio. Trdelník ei ole ehkä parasta syömääni herkkua, mutta ei se missään nimessä pahaakaan ollut ja voisin hyvinkin suositella maistamista, jos tilaisuus tulee. 


Kävimme vielä tavaratalossa nimeltä Kotva, mutta se oli kyllä valtaisa pettymys. Mitään kovin jännittävää ei löytänyt ja yläkerrassa joku porasi jotain niin lujaa, että korvia särki. Poistuimme siis paikalta. 


En ole varmaan koskaan näyttänyt blogissa näin suurta osaa itsestäni, mutta tämä jättimyyrä oli niin huippu, etten voinut olla jättämättä sitä tästä postauksesta pois. (Vaikka ettehän te naamaani tuosta näe, joten saatan olla ihan jotain muuta kuin mitä kuvasta voisi päätellä. Tuohan saattaa olla vaikka Jormapera ja minä kauhea, keltainen, kahdeksanlonkeroinen torahammaspeto jossain luolassa.) En muista, olenko maininnut asiasta, mutta olin lapsena armoton Myyrä-fani, joka katsoi piirretyt niin monta kertaa, että vhs-kasetti (jonnet ei muista) on niin monta kertaa kelattu, etten uskalla edes ajatella, mitä nauhalle tapahtuisi, jos yrittäisin kelata sitä, ja jolle luettiin kuvakirjoja sen verran, että vanhempani taitavat osata ne ulkoa vielä tänäkin päivänä. Mutta ketä yritän huijata, tietenkin olen armoton Myyrä-fani edelleen! Kuva on otettu erässä valtavan suuressa, mutta todella sympaattisessa lelukaupassa, jonne olisin varmaan pyörtynyt, jos olisin sinne kolmevuotiaana päässyt. Koko kauppa oli lattiasta kattoon täynnä Myyrä-tavaraa aina pehmoleluista magneetteihin. Kaiken lisäksi kaupan tv:ssä pyörivät Myyrä-piirretyt, joista osa oli minullekin ihan uusia. Tämän jättimäisen Myyrän olisin voinut hyvinkin ottaa mukaani, mutta se ei ihan olisi mahtunut käsimatkatavaroihin. 

Lelukaupassa oli myynnissä myös Pat ja Mat -nukkeja. Olin kokonaan unohtanut tämänkin animaation olevan alun perin tšekkiläinen (tai tšekkoslovakialainen, jos tarkkoja ollaan). Pienenä katsoin tätäkin ohjelmaa todella paljon. Tämä kaksikko jäi kuitenkin oheistuotteissa ja mainostuksessa Myyrän varjoon, enkä nähnyt heitä enää missään muualla. Ehkä ohjelma ei ole enää nykyään kovin suosittu tai tiedetty, Tšekissä ainakaan?  Yhden toisen kaupan ikkunassa näimme myös Rosvo Rudolf -aiheisia leluja, mikä oli oikeastaan vielä yllättävämpää kuin Pat ja Mat. Itse en ole koskaan nähnyt Rosvo Rudolfia telkkarista, mutta äänikirjoja olen kyllä kuunnellut erittäin paljon. Mahtaako nykylapset enää tietääkään tätä sympaattista rosvoa? (Ja jälleen kuulostan tädiltä, hohhoijaa.) (Sattuuko joku muuten muistamaan, miksi Rudolfista edes tuli rosvo? Muistelen sen liittyneen jotenkin kenkiin tai isoihin jalkoihin.) 

Palasimme vielä kaupan kautta raitiovaunulla hotellille, pakkasimme tavarat aamua varten ja kävimme nukkumaan. 

Keskiviikko 18.10.
eli päivä, jolloin koin kulttuurishokin

Syötyämme aamupalan kirjauduimme ulos hotellista ja kävelimme metroasemalle. 


Matkalla näimme jotain tuttua ja kotoisaa. 

Lähdetäänkö torille?

Voit matkustaa Prahaan asti, mutta Suomi100 saa sinut kiinni silti. Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?


Matka lentokentälle ensin metrolla ja sitten bussilla sujui kivuttomasti ja vaivattomasti, mutta lentokentällä odottelu ei ollut yhtä vauhdikasta kuin alhaalla nähtävä taidekuva. Lento oli myöhässä ja jouduimme odottamaan portilla hyvän tovin. Koska en tiennyt, kuinka kauan lentoa jouduttaisiin odottamaan, en edes viitsinyt ruveta kaivamaan kirjaa repun pohjalta, jotta tavaroiden takaisin pakkaamisessa ei tulisi hätäkiire. Kyllä olisi kannattanut, odotellessa olisi hyvin ehtinyt lukea muutaman novellin, ja pakata ja purkaa repun pariinkin otteeseen.


Pääsimme lopulta lentokoneeseen, ja matka sujui suhteellisen kivuttomasti. Yritin vähän nukkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Kun kone laskeutui lopulta Helsinki-Vantaalle, koin valtavan kulttuurishokin astuessani ovesta ulos: vaikka Prahassa olikin aamulla ollut huomattavasti viileämpää kuin aiempina päivinä, Suomessa oli oikeasti kylmä. Oikeastaan voisi sanoa todella kylmä, olihan sentään jo lokakuu.


Näimme matkalla parkkipaikan ja kentän välillä olleella ruohoalueella olleita pieniä kaneja jo lähtöpäivänä ja siellä ne olivat edelleen. Ne näyttivät niin pieniltä ja palelevilta. Ruohikolle oli jätetty sunnuntaina porkkanoita, ja mietimmekin, olivatko nämä valtavan suloiset karvapallot pahamaineisia citykaneja, joita turistit ovat ruokkineet, vai jonkun lemmikkikaneja, jotka on vapautettu luontoon, kun omistaja on lähtenyt matkalle. Toivon koko sydämestäni, ettei kyseessä ole jälkimmäinen tapaus. Olisin halunnut ottaa kanit reppuuni ja viedä kotiin lämmittelemään, sen verran surullisilta ne näyttivät. Vielä nytkin tätä kirjoittaessani tulee surullinen olo itsellekin, kun mietin näitä pikkuruisia pitkäkorvia. Toivottavasti niillä menee hyvin. 

Kotiin palasimme myöhään illalla pienten vastoinkäymisten jälkeen. Oli ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan, vaikka maisemat olivatkin köyhemmät kuin Prahassa. 

Tein Prahasta myös muutaman ostoksen. Siitä huolimatta, että minulla on niin paljon kirjanmerkkejä, että miltei hukun niihin, ostin Mucha-museosta ihanan kauniin magneettikirjanmerkin. 

Tunnistaako joku kirjan?

En voisi sanoa itseäni Myyrä-faniksi, jos en olisi hankkinut matkalta jotain siihen liittyvää. Tässä siis maailman katu-uskottavin (ja repussa rytistynyt) t-paita. 


Ehkä tämä toimii jonkinlaisena motivaattorina ajo-opiskelussa? 


Yhteenvetona voisi sanoa, että jos kaupungin kanssa voisi mennä naimisiin, valitsisin armaaksi aviopuolisokseni Prahan. Vaikka useisiin kaupunkeihin olen elämässäni rakastunut, Praha on se, joka vei jalat alta ensisilmäyksellä. Mystinen ja salaperäinen kaupunki, jonka mystisyys ja salaperäisyys ehkä hieman kärsii turistien määrästä, mutta onnistuu silti lumoamaan. 

Praha, sinulla on aina paikka sydämessäni. Jonain päivänä tulen vielä takaisin.