tiistai 23. kesäkuuta 2020

Kirjoja kiertoon!

PÄIVITYS 15.7.2020: Kaikki kirjat ovat lähteneet nyt eteenpäin.

Kotikotona kirjahyllyäni siivotessani totesin muutaman kirjan kohdalla, että ne eivät enää kauheasti vedä minua puoleensa. Kuten varmasti suurimmalla osilla kirjojen ystävistä, ylimääräistä hyllytilaa ei minullakaan liiaksi ole, joten luettuani nämä kirjat kaiken varalta uudelleen päätin laittaa ne kiertoon, jos niistä olisi jotain iloa muillekin!

Lynne Reid Banks: Intiaani lipastossa (1996)


Ote takakannesta: Aluksi Omri ei innostunut muovi-intiaanista, jonka hän sai syntymäpäivälahjaksi ystävältään Patrickilta, olihan hänellä ennestään kasoittain pieniä muovileluja. Gillon-veli antoi hänelle roskista penkomansa vanhanaikaisen kylpyhuoneen kaapin, jonka lukkoon sopi äidin lätköistä löytynyt vanha avain. Sinne Omri lukitsi intiaanin. Aamulla poikaa odotti yllätys: intiaani, joka oli muuttunut kaapissa eläväksi, hyppäsi ilmaan niin, että musta palmikko heilahti, väläytti veistä päänsä yläpuolella ja huusi hurjana: "Jos sinä koskee  minä tappaa!"

Mary Marck: Luokan ikävin tyttö (1925)


Ote takakannesta: Liisa Kari on luokan mielestä vain harmaa hiirulainen, josta ei kannata sen kummemmin kiinnostua. Vain Nella on jotakin, Nella on "intresantti"! Hän perustaa salaseuroja ja uskaltaa aina ajatella jännittävästi. Olla Nellan ystävä on jo saavutus sinänsä. Niinpä hämmästys on suuri, kun Nella yhtäkkiä alkaakin kulkea ja jutella Liisan kanssa ja heillä on ilmiselvästi salaisuuksiakin keskenään! Pian harvat ja valitut pääsevät osalliseksi tyttöjen suunnitelmista, muodostetaan salaseura, oikea ystäväpiiri, johon kuuluminen takaa jännitystä viikon jokaiselle päivälle. 

Felix Zetterholm: Lydian salaisuus (2007)


Ote takakannesta: Piirtämistä rakastava Lydia keksii vahingossa, kuinka taulujen kautta voi matkustaa taiteen historiaan. Ollessaan kansallismuseossa isoisän kanssa hän koskettaa Rembrandtin maalausta ja  puff  löytää itsensä vuoden 1658 Hollannista. Huikealla seikkailulla Lydia sukeltaa myös Leonardo da Vincin Italiaan, Salvador Dalín Espanjaan ja Edgar Degasin Ranskaan. Suurista taiteilijoista ja heidän malleistaan tulee hänen ystäviään, ja Lydia oppii yhtä ja toista heidän työskentelystään ja menneiden aikojen elämästä. Vaikka kokemukset ovat jännittäviä, yksi asia askarruttaa Lydiaa. Kuinka ihmeessä hän pääsee takaisin kotiin? 

Kate Douglas Wiggin: Villiruusu (1903)


Ote takakannesta: Kun postivaunut pysähtyvät Sawyerin neitien kivitalon eteen ja niistä tupsahtaa esiin pieni tyttö, hento, tummasilmäinen ja vilkas kuin elohopea, pudistelevat kyläläiset säälien päätään. Tuolla lapsella, jonka koleasydäminen Miranda Sawyer on ottanut kasvatikseen, on varmasti edessään monta murhetta ja kompastusta. Näin alkaa Rebekka-tytön elämässä uusi vaihe, joka on täynnä ponnistusta ja vaikeuksia, mutta myös iloa, yllätyksiä ja jännittäviä tapahtumia. Ja kuin sadun henki ilmestyy salaperäinen auttaja tasoittamaan tytön kivikkoista tietä. 

Kaikki kirjat ovat saapuneet hyllyyni käytettyinä, mutta kaikki ovat hyväkuntoisia ja siistejä, vaikka esimerkiksi kansissa onkin pientä kulumaa. Jos yksikin kirja kiinnostaa, kommentoi tähän postaukseen tai lähetä minulle sähköpostia osoitteeseen lasisipuli[ät]gmail[piste]com. Kirjoista itsestään en vaadi maksua, mutta toivoisin, että maksaisit postikulut. (On myös mahdollista, että kirjat kulkeutuvat mukanani joihinkin tiettyihin kaupunkeihin, mutta puhutaan niistä erikseen!) Mutta ota yhteyttä, jos kiinnostaa, jutellaan sitten tarkemmin! :)

Päivitän tätä blogitekstiä sitä mukaa, jos kirjat lähtevät kiertoon. Vien jäljelle jääneet kirjat todennäköisesti elokuussa opiskelukaupungin kirjaston vaihtohyllyyn, joten sinne asti on aikaa harkita :)

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Novelli: Juhannus

Laituri keinahtelee, kun kävelet sitä pitkin. Tunnistan sinut kääntymättä: askeltesi rytmi on tuttu. Istut viereeni ja ojennat sanaakaan sanomatta marimekkokuvioitua paperilautasta. Britatortun pala on hajonnut ja kellahtanut kumoon lautaselle nostettaessa. Tuhahdan.
− Ei tuo auta mitään.
Kohautat hartioitasi ja lasket paljaat jalkasi veteen.
− Ajattelin, että olisi ikävää, jos jäisit ilman. Sinä tykkäsit tuosta niin paljon, kun olit lapsi, sanot ja virnistät. Britatorttu on suosikkikakkuni edelleen, mutta en jaksa nyt heittäytyä nostalgian aaltoihin − laituria vasten loiskivat aallot tuntuvat houkuttelevammilta. Tässä on tosin sen verran matalaa, että näihin aaltoihin heittäytyminen olisi melko turhaa, ja sitä paitsi täysin typerää ylireagointia, sen tajuan jopa kiukkuni läpi.
− En ymmärrä, miksi tulen tänne joka vuosi.
Lasket kakkulautasen sylistäsi laiturille.
− Ehkä toivot, että ne olisivat nyt toisenlaisia.
− Ja ne eivät koskaan ole.
− Mm.

Aurinko kimaltelee järvenselällä. Jos tästä olisi valokuva jossakin kiiltäväsivuisessa aikakauslehdessä, voisi tätä kuvatekstissä kutsua ”oikeaksi kesämökki-idylliksi”: mäntymetsän katveessa nököttävä harmaa mökki, rantasauna ja pitkä laituri. Ei kuitenkaan tarvitse kahlata kovin syvälle, kun huomaa jo, että veden alla odottaa mutapohja, saunan kuistille astuessa huomaa katon rajassa piilottelevan ampiaispesän, enkä edes aloita siitä hyeenojen joukosta, joka vienosti homeelta lemahtavassa mökissä vaanii. Haluaisin soittaa Auralle, mutta jätin puhelimen sisälle mökkiin paetessani rantaan.
− Äiti uhkasi, että jos ovi lähti jäljiltäsi saranoiltaan, saat itse korjata sen, sanot rikkoen hiljaisuuden. Sanot sen vakavalla naamalla, mutta kuulen, kuinka sinua naurattaa.
− Tekisi mieli paiskoa tuota ovea niin kauan, että se hajoaa hammastikuiksi, vastaan. – Ja tuikata samalla vaikka sauna tuleen.

Nyt naurat ääneen. Katsellessani nauravia kasvojasi, joille aurinko on houkutellut esiin pisamien meren, minuakin alkaa naurattaa. Sellainen sinä olet, nauruasi kuunnellessa alan väkisinkin nauraa itse. Tiedän kuitenkin, että vaikka näytät itse onnellisuudelta päällepäin, ei kaikki ole niin yksinkertaista. Kesäöinä saunakamarissa sinäkin olet itkenyt minun olkapäätäni vasten, mutta sitä ei kerrota vanhemmille, mummoille, ukeille, tädeille, enoille, ei kellekään, joka mökissä istuu ryystämässä kahvia ja haukkumassa jälkikasvuaan.
− Mitä Auralle kuuluu? kysyt ja olet ensimmäinen, joka käyttää Aurasta etunimeä.
− Kevät oli aika vaikea, sanon hiljaa ja potkin järven loiskumaan ponttoneja vasten. – mutta kai se helpottaa uudella lääkityksellä. En vain haluaisi jättää häntä yksin kotiin.
− Hän ei halunnut tulla tänne?
Pyöräytän silmiäni.
− Kuka haluaisi.

Varsinkaan Aura. Hän tietää itsekin, että ei ole sellainen, mitä sukuni haluaa nähdä. En minäkään halua heittää häntä tuon petolauman eteen, joka sanoo minulle tervehtimisen sijaan, että saisin leikata hiukseni ja mennä armeijaan kuten kunnon kansalaiset sen sijaan että vetelehtisin päivät pitkät. Viimeisin mielipide lähinnä naurattaa minua: aivan kuin he kuvittelisivat, että minä, joka jo pikkulapsena oksensin joka kerta, kun minun olisi pitänyt pujottaa mato ongenkoukkuun, menisin vapaaehtoisesti opettelemaan toisten ihmisten tappamista. Mutta Aura ymmärsi, Aura on onneksi täysin erilainen kuin sukupuuni konservatiivisen näivettyneet oksat. Oli siis ennalta-arvattavaa, että ne kerrat, jolloin Aura ja sukulaiseni tapasivat, päättyivät aina itkuun ja pahaan mieleen. Mummun 80-vuotissyntymäpäivillä viime lokakuussa olimme viipyneet hädin tuskin 45 minuuttia, kun Aura oli saanut tarpeekseen siitä, että meitä molempia haukuttiin avoimesti, alkaen ulkonäöstämme ja päättyen lopulta kaikkien tekemiemme valintojen yksimieliseen tuomitsemiseen. Itse olisin varmaan jäänyt paikalle vaikka hammasta purren, ehkä ikään kuin vahingossa pudottanut vaikka lautasen, mutta en halunnut jättää Auraa yksin. Aura oli itkenyt koko kaksituntisen ajomatkan kotiin, ja lopulta minun oli ollut pakko pysähtyä levikkeelle, koska en omilta kyyneliltäni ollut nähnyt tielle.

Varmaan kaksi viikkoa ennen lähtöä tänne olin pyöritellyt puhelinta kädessäni ja aikonut kirjoittaa tekstiviestin äidille, jossa sanoisin, etten tule. Olin kuitenkin muistanut joka kerta sormi lähetysnapilla, miten minulle oli lapsesta asti tolkutettu, että minun pitäisi tulla mökille siksi, että saisin viettää aikaa vanhojen sukulaisten kanssa, koska jos en tulisi, he voisivat tulevan talven aikana kuolla kupsahtaa ja sitten minua kaduttaisi. Ei auttanut, vaikka Aura oli todennut sukuni saaneen geenilotossa pitkäikäisyyden päävoiton, pelkkä ajatus siitä, että jättäisin mökkiviikonlopun tänä vuonna väliin valvotti minua syyllistävyydellään. Totta kai olin kysynyt halusiko Aura lähteä mukaani mökille, mutta vastaus oli ollut ennalta-arvattavan kielteinen. Pakatessani reppuani Aura oli tullut seisomaan makuuhuoneen kynnykselle ja pitkän hiljaisuuden jälkeen hän oli kysynyt, oliko minun oikeasti pakko lähteä. Mutta totta kai minun oli, vaikka Auran surullisten silmien näkeminen ikkunasta oli saanut minut niin pettyneeksi itseeni, että olin taas joutunut pysähtymään levikkeelle itkemään.

− Minä olen pahoillani, sanot katsellen järvelle.
− Älä suotta, ei ole sinun syysi, että he ovat tuollaisia, sanon ja tartun käteesi. Me olemme joutuneet kokemaan tämän kamalan, pitkän juhannusviikonlopun jokaisena elämämme kesänä. Joskus lapsena juhannuksissa parasta oli se, että tapasin aina mökillä sinut, ja söimme britatorttua samalta lautaselta tuvan pöydän alla, livahdimme uimaan aikuisilta salaa ja leikimme metsässä milloin mitäkin. Eivät nämäkään muistot ole pelkästään aurinkoisia ja kultaisia: usein niissä on aikuisen varjo, joka kieltää meitä tekemästä jotain ja toruu meitä asioista, joita me emme pitäneet väärinä. Vuosi vuodelta viikonlopusta on tullut vaikeampi. Kun en ollut enää yhtä helposti ohjailtavissa kuin pikkulapsena, alkoivat terävät kulmani kalahdella sukulaisteni kulmiin. Emme olleet olleet enää saman palapelin osasia vuosikausiin. En tiedä, mitä virheitä olimme edellisissä elämissämme tehneet, jotta karman mielestä oli oikein, että jouduimme syntymään tähän elämään, näiden ihmisten sukuun.

− Voisit lähteä.
Tuijotan sinua kuin olisit juuri ehdottanut kuulentoa.
− Älä puhu typeriä, enhän minä…
− Mikä sinua muka estää? kysyt ja katsot minua silmiin. Ruskeanvihreät silmäsi ovat täysin vakavat.− He ovat sukulaisiani, ja mökkiviikonloppu on jokavuotinen perinne, parahdan, vaikka samalla muistan, miten vakavalla naamalla täti oli tänäkin vuonna nostanut seitsemää eri sorttia lihavalmistetta kylmälaukusta pöytään, vaikka tasan tiesi, että olin ollut kasvissyöjä viimeiset 10 vuotta.
− Sinä et viihdy täällä, ja voin luvata, ettei viikonloppu parane tästä tippaakaan. Sukulaisiaan ei voi valita, mutta heidän kanssaan ei tarvitse viettää liikaa aikaa, jos ei halua. Mene takaisin Auran luo, hän tarvitsee sinua enemmän kuin nuo tuolla, sanot nyökäten mökkiin päin. Auran mainitseminen nostaa palan kurkkuuni ja syyllisyyden kyyneleet silmänurkkiin.

− Mutta jäätkö sinä tänne?
Nyökkäät.
− Pärjään kyllä heidän kanssaan viikonlopun yli, sanot, ja tiedän, että olet oikeassa. Olet enemmän heidän mieleensä, eivätkä he iske sinuun kynsiään yhtä herkästi kuin minuun. Vaikka sinullakin on hyviä syitä olla pitämättä heistä, osaat niellä kiukkusi. Et lähde ovia paiskoen laiturille istumaan kuin pikkulapsi, vaan suljet suusi tyynesti ja siirryt sivummalle.
– Mutta eivät he päästä minua lähtemään, huomautan. Kuulen jo vasta-argumentit korvissani raivostuttavan todellisena kakofoniana.
– Jos he eivät saa tietää, että lähdet, he eivät voi myöskään estää, huomautat takaisin. – Hyppäät auton rattiin ja ajat vain kaupunkiin. Takaisin kotiin Auran luo.

En voi olla nauramatta ääneen. Tätä en olisi sinulta osannut odottaa. Sinä, joka olet aina noudattanut kiltisti suvun odotuksia, jättänyt hiukset värjäämättä ja tatuoinnit ottamatta ja mennyt suoraan lukiosta oikikseen ilman välivuosia, yllytät minua juuri toimimaan epäsovinnaisemmin kuin ehkä koskaan. Kaikista maailman ihmisistä juuri sinä.
– Mistä lähtien sinä olet ollut noin rikollinen nero? kysyn. Sinä katselet kehuista punastuneena järvenselkää.
− Jos tämä onnistuu, rupean ehkä tehtailemaan talousrikoksia.
– Puhelin ja auton avaimet jäivät sisälle, vakavoidun. Vastaamatta kaivat taskuasi, ojennat minulle kolhiintuneen iPhonen ja Toyotan avaimet. Alan nauraa uudelleen, ja nauru on helppoa, kuplivaa. Sinä olet ajatellut kaiken jo valmiiksi. Tiesit, että suostuisin lopulta ehdotukseesi. Totta kai tiesit, mietin, kun silmissäsi hehkuu samanlainen into kuin lapsena, kun tulit supattamaan minulle, kuinka olit nähnyt aamuhämärissä huussin takaisella polulla metsäkauriin. Sinä tunnet minut läpikotaisin.

Kävelemme puhumatta autojen luo. Olen omissa ajatuksissani, ja niin olet varmaan sinäkin. Tuntuu kuin jotain ihmeellistä olisi tapahtumassa. Kuin elämässäni aukeaisi aivan uusi lehti, johon voisin kirjoittaa sellaisen elämän kuin haluan, ilman menneisyyden painaumia kirjani sivuilla. Kaikkein oudoimmalta tuntuu se, että uuden lehden kääntäminen olisi tosiaan niin helppoa. Tarvitsi vain lähteä. Miksi en ollut ajatellut sitä aikaisemmin? Tai ehkä olin, mutta en ollut uskaltanut ajatella sitä oikeana vaihtoehtona. Kiiltävien urheiluautojen ja uusimpien mallien seasta erottuu minun pikkuautoni, jonka Aura vahingossa kolhi keskussairaalan parkkipaikalla, mutta koska vahingot olivat vain esteettisiä, emme tehneet sille mitään. Lasket yhä mukana kantamasi paperilautasen konepellille ja levität kätesi. Halaan sinua tiukasti ja haistan lapsuudesta tutun shampoon tuoksun hiuksistasi. Puristan sinua lähemmäksi itseäni ja tiedän, että ilman sanojakin ymmärrät, mitä ajattelen. Että rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta suvustani. Että toivon sinun kestävän kaiken, mitä elämä eteen tuo. Että tiedät, ettet koskaan ole tässä maailmassa yksin.

– Voisit kuitenkin tulla mukaan, ehdotan vielä kerran.
– Tulen käymään sitten, kun viikonloppu on ohi, lupaat. – Olisi hauskaa nähdä Auraa pitkästä aikaa.
– Kiitos, sanon, enkä edes tiedä, mistä kaikesta kiitän. Puristat hartiaani, tartut taas kiinni paperilautaseen ja ojennat sen minulle.
– Hyvää juhannusta ja turvallista kotimatkaa, toivotat, käännyt ja palaat sisälle. Kuistilta katsot vielä olkasi yli ja virnistät. Minä painan mieleeni hymystä viiruun vetäytyvät silmäsi ja auringon suutelemat kasvot.

Istun auton rattiin, ja ennen kuin väännän avainta virtalukossa, syön britatortun viimeistä mansikkaa ja marenginmurusta myöten. Kun käännyn mökkitieltä moottoritielle, väännän PMMP:n stereoista kovemmalle ja nuolaisen vielä kermavaahdon jäämät suupielestäni.

***

Pieni novelli, jonka ensimmäisen version kirjoitin jo alkuvuodesta saatuani vahvan mielikuvan alkutilanteesta. Alunperin ajattelin novellin käsittelevän aivan muuta aihetta, ja päähenkilöidenkin suhde oli erilainen, mutta tarina kulkikin omaan suuntaansa. Olen kuitenkin ehkä tyytyväisempi tähän näin, omasta mielestäni tästä tuli oikein kiva pieni tarina.

Hyvää juhannusta!

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Toukokuun luetut 2020

Toukokuussa 2020 luin 10 kirjaa (2071 sivua, 14h 54min), joista neljä oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, kaksi non-fictionia, kolme runokirjaa, yksi äänikirja ja kaksi uusintaa. 

Salama, Annukka: Piraijakuiskaaja (Faunoidit #2) 377 s. [U]
Tabermann, Tommy: Ilma – runoja jotta uskaltaisit uneksia 72 s.
Salama, Annukka: Harakanloukku (Faunoidit #3) 446 s. [U]
Masters, Edgar Lee: Spoon river antologia 304 s. 
Breen, Martha & Jordahl, Jenny: Naiset – 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta 121 s.
Hynynen, Susanna & Terentjeva, Dess: Neonkaupunki (Neonkaupunki #1) [K] 14h 54min
Kauranen, Anja: Syysprinssi 126 s. 
Hall, Steven: Haiteksti 451 s. 
Tabermann, Tommy: Vesi – runoja sinulle joka luulit löytäneesi tien 65 s.
Säfström, Maja: Tärkeitä tietoja eläinvauvoista 109 s. 

kotimaisia: 6
käännöskirjoja: 4
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 3
muualta: 5

Toukokuussa jatkoin Annukka Salaman Faunoidit-sarjan uudelleenlukua. Pidän kaikista sarjan osista, mutta mielestäni Piraijakuiskaaja on silti trilogian heikon lenkki. Kirjassa on kuitenkin paljon hyvää: faunoidijengi lähtee Suomesta kohti Kaliforniaa, jossa on tarkoitus paitsi avittaa Joonen bändiä maailmanmaineeseen, myös selvittää Unnan taustoja. Mutkilta matkassa ei vältytä: jo lentokoneessa porukka kohtaa kaksi muuta faunoidinuorta, jokikameleontti Nemon ja hänen siskonsa Edenin, joka ei ole yli 50-prosenttinen faunoidi, vaikka lähellä sitä onkin. Sisaruksista on porukalle reissussaan hyötyä, mutta varsinkin Rufuksen on vaikea hyväksyä Nemoa reviirillään. Tämä osa sarjasta oli juonen rakentamisen puolesta paljon parempi kuin edellinen osa: jännite säilyi hyvin, eikä ollut parissa sivussa ohi. Myös loppukliimaksin jälkeiset tapahtumat tuntuivat uskottavilta. Kuitenkin jokin ensimmäisen osan tunnelmasta jää puuttumaan, eikä Piraijakuiskaaja onnistu kietomaan lumoihinsa yhtä vahvasti kuin ensimmmäinen osa. Salaman huumori kuitenkin naurattaa edelleen ääneen: minua naurattaa jo pelkkä tullilappujen täyttämiskohtauksen ajattelu. Faunoidien maailma kasvaa ja aukenee sekä Unnalle että lukijoille enemmän, siitäkin iso plussa. Eräs isoimmista ongelmista tämän osan kanssa on kuitenkin draamapari Unna ja Rufus, joiden meininki menee välillä aivan uskomattomalle tasolle. En muista, mitä mieltä olin nuorempana kaikista heidän suhteensa käänteistä, nyt lähinnä pudistelin niille päätäni. Toki loppu oli melkoisen raastava edelleen, ja seuraavan osan pariin jatkoinkin siltä seisomalta. Ronnista tykkäsin tässä osassa tosi paljon, hän kun on niin pienessä osassa Käärmeenlumoojassa, että oli kiva lukea hänestä enemmänkin. Ja kun Käärmeenlumoojan kohdalla pohdin, olivatko kirjojen seksikohtaukset vähemmän kuumottavia nyt isompana luettaessa, niin tämän kohdalla sain huomata, että niiden osalta ensimmäinen osa oli pelkkää lämmittelyä :D Mauttoman puolelle ei lipsahdeta, mutta uskaltaisin sanoa, että Salama käsittelee nuorten päähenkilöidensä seksuaalisuutta rohkeammin kuin monet amerikkalaiset YA-kirjat. Pisteet siitä! 

Myös Tommy Tabermannin runojen lukeminen jatkui toukokuussa. Ilma oli parempi kuin huhtikuussa lukemani Tuli! Kokonaisuus oli jälleen melko vaihteleva, mutta minuun uponneita runoja oli yhteensä enemmän. Pidän kovasti Tabermannin tyylistä: se on varmaa, eikä haparoi, mutta se ei kuitenkaan ole mitenkään yli-itsevarmaa, vaan näyttää haavoittuvaisuutensa ja epäröintinsä kauniilla tavalla. (En todellakaan pidä itseäni minään runojen asiantuntijana :D) Jälleen teoksen alaotsikko kiehtoo ja onnistuu, ainakin paikoin, lunastamaan lupauksensa. Runo nimeltään Paikka, jota ei ole toi minulle myös hyvin vahvasti mieleen DVR:n ja sen päähenkilöt, siitäkin voi varmaan antaa plussaa ;)

Harakanloukku oli ensimmäisellä lukukerralla suosikkini Faunoidit-trilogiasta, ja samaa mieltä olin myös nyt, lähes kuusi (!) vuotta ensimmäisen kerran jälkeen. Edellisen osan dramaattisten tapahtumien jälkeen on faunoidijengin jälleen yhdistettävä voimansa, sillä Vikke on kaapattu Venoriin, metsästäjien kaupunkiin, josta hänet on pelastettava. Kun Piraijakuiskaaja syvensi faunoidien maailmaa ja kulttuuria, avaa Harakanloukku kirjaimellisesti pelottavien, julmienkin metsästäjien maailmaa, mikä on todella kiinnostavaa. Paitsi että sankareillamme on rajattu aika löytää Vikke, operaatiosta tekee entistä hankalamman jengin kiristyneet välit, puhumattakaan siitä, että Joone katoaa Venoriin heti kättelyssä. Kaupunki on vaarallinen tottumattomalle, varsinkin tottumattomalle faunoidille, mutta onneksi Joone kohtaa nuoren metsästäjän, Iivarin, joka tarjoutuu auttamaan häntä. Joone on ollut lempihahmoni ensimmäisestä osasta lähtien, joten minusta oli ihanaa, että hän oli niin keskeisessä osassa tässä kirjassa. Kun Unna ja Rufus jatkavat draamailuaan, Joonen ja Iivarin kehittyvä suhde on äärimmäisen suloinen ja herttainen. <3 Jos tätä osaa on jostain moitittava, niin sarjan tunnusomaista huumoria on vähemmän kuin edellisissä osissa. Kyllä sitä tässäkin on (Tiivi ja Taavi! Legolas Joonen sohvalla!), mutta kuitenkin vähemmän. Lisäksi aivan loppurytinät tuntuvat menevän jotenkin aivan ohi, ja rytmitys tuntuu siinä kohdassa jotenkin oudolta. Tajusin myös, että Unnan sisko Saana on tässä osassa aivan täysin olematon, hänet mainitaan ehkä kerran, mutta siihen se sitten jääkin. Aivan kuin koko hahmo olisi täysin unohdettu. Näistäkin moitteista huolimatta tämä osa kruunaa sarjan hienosti, ja on eräs parhaista YA-sarjoista, joita Suomessa on 2010-luvulla julkaistu. Harmittaa, että Salama on tämän jälkeen melko lailla kadonnut julkisuudesta (tai ei ole ainakaan minun somekuplaani eksynyt), varsinkin, kun hän tuolloin lupaili kirjoittavansa jotain uutta Faunoidien maailmaan liittyen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, josko hän palaisi ryminällä takaisin jonain päivänä! Jos Salamalta joskus ilmestyy uusi kirja, olen heti kieli pitkällä sitä odottamassa. 

Spoon river antologia on kiinnostanut minua jo pitkään. Eräs kaikkien aikojen lempikappaleeni on Samae Koskisen Spoon river, joka on ollut tärkeä osa elämääni jo seitsemänneltä luokalta lähtien. Spoon river antologiaan törmäsin myös ensimmäisenä sanisvuonnani, kun kirjoitimme omaan kotikaupunkiimme sijoittuvia novelleja, joiden henkilöt toisiinsa niin, että toisen kirjoittama päähenkilö esiintyi myös omassa novellissa. Tällöin opettajamme luki meille kokoelman aloittavan runon Kummut, joka kiehtoi minua todella paljon, ja vaikka jo silloin päätin lukea teoksen, se sitten kuitenkin jäi, vaikka se perheen hyllystä löytyikin. Yhtenä iltana tuossa toukokuussa kuuntelin jälleen Samae Koskisen kappaletta, jossa laulun puhuja toteaa, että ei ole lukenut Spoon riveriä, ja totesin itselleni, että enpä ole minäkään, vaikka se on ollut lukulistalla jo pitkään. Sillä hetkellä päätin luopua tekosyistäni ja tarttua tähän runoteokseen, joka ei ole aivan se tavanomaisin mahdollinen. Kaikki runot kertovat Spoon river -nimisen kaupungin asukkaista, jotka ovat kuolleet ja kertovat tarinaansa haudan takaa. Toiset uskaltavat nyt vasta puhua totuuden elämästään, jotkut jatkavat valehteluaan yhä. Mielenkiintoisen teoksesta tekee se, että monissa runoissa mainitut henkilöt kertovat myös oman tarinansa, jolloin lukija saa kuulla tapahtumista toisen puolen tai uuden näkökulman. Mielestäni tämä on hyvin kiehtova piirre kyseisessä kirjassa. Olin tosin aluksi hieman sekaisin siitä, ketkä runoissa mainituista henkilöistä olivat jo kertoneet oman tarinansa ja ketkä ei, mutta onneksi jossain vaiheessa hoksasin kirjan lopussa olevan henkilöluettelon. Vaikka silti jouduin lukiessani selailemaan kirjaa suuntaan sun toiseen, viihdyin sen parissa erittäin hyvin. Kunnianhimoinen idea on totetutettu suurimmaksi osin hienosti. Sanon suurimmaksi osin, sillä loppupuolen runot eivät oikein enää vakuuta. Alkupään runot ovat hyvin konkreettisia, usein koruttomia ja toimivat siksi mainiosti pikkukaupungin tavallisten asukkaiden sanomatta jääneinä muistokirjoituksina. Loppupuolen runot kuitenkin ovat paljon abstraktimpia ja eroavat muutenkin tyyliltään ensimmäisistä runoista todella paljon. Lopussa on vielä kaksi pitkää runoa, Spooniadi ja Epilogi, jotka olivat jotain aivan muuta kuin haudan takaa kerrotut runot, ja joihin minun oli todella vaikea keskittyä. Esipuhe paljasti, että Edgar Lee Masters kirjoitti teokseensa lisää runoja vielä muutama vuosi alkuperäisen julkaisun jälkeen, ja suomennokseen nämäkin runot on otettu mukaan. Ilmeisesti uusien runojen saama vastaanotto oli aikanaan melko nuiva, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä ne eivät uponneet minulle läheskään yhtä hyvin kuin ensimmäiset runot. Tästä huolimatta suosittelen kirjaa todella paljon! Se on kiehtova teos siitä, miten ihmisten elämät kietoutuvat toisiinsa, välillä osapuolten sitä edes tietämättä. Ihailin myös sitä, miten vähillä sanoilla voi kertoa kokonaisen elämäntarinan. 

Olen tänä keväänä käynyt sukupuolentutkimuksen opintoihin kuuluvaa Feminismin historia -kurssia, jossa (yllättäen) käsiteltiin feminismin kehitystä 1700-luvun lopulta 1970-luvulle eri aikakausien feministien kirjoittamien tekstien perusteella. Kurssi oli todella kiinnostava ja opin siitä paljon uutta. Monia feministisiä ajattelijoita en ollut edes tuntenut etukäteen, esimerkiksi yhtenä ensimmäisenä feministinä pidetty Mary Woolstonecraft ja 1920-luvulla Neuvostoliitossa vaikuttanut Alexandra Kollontai olivat minulle aivan vieraita ennen kurssia. Kun kirjastosta oli sattumoisin kulkeutunut kotiin niin ikään feminismin historiaa käsittelevä Naiset-sarjakuva, ei minulla kauaa nokka tuhissut sen pariin syöksyessä ja sitä lukiessa. Sarjakuva kokoaa feminismin historian päälle sataan sivuun, mutta sisältää silti paljon tietoa ja vastaa hyvin kysymyksiin kuka, milloin ja miksi. Huomasin, että kirja käsitteli lopulta hyvin vähän sellaisia ajattelijoita ja toimijoita, joita olin yliopiston kurssilla käsitellyt, ja esitteli paljon muita feminismin kannalta tärkeitä ihmisiä, joista en ollut aiemmin kuullut mitään. Miksi koulun historiantunneilla ei käsitelty näitä aiheita lainkaan? Tämä olisi loistava teos esimerkiksi juuri yläasteen historiantunneille! Koska kirja on melko yksinkertainen, se saa monet feminismin käymät taistelut vaikuttamaan melko nopeasti ja helposti voitetuilta, mikä on pieni miinus, mutta toisaalta ymmärrettevä puute tällaisessa kirjassa. Vaikka sarjakuva on värikäs ja siinä on jonkin verran huumoriakin mukana, se ei kuitenkaan pelkää esitellä naisten huonoa asemaa ennen ja nykyään. Pidin myös siitä, että vaikka pääpaino onkin länsimaalaisessa feminismissä, se esittelee muutaman feministin myös muualta maailmasta. 

Neonkaupunki kiinnosti minua kovasti, sillä olen aikoinani lukenut molempien kirjailijoiden blogeja ahkerasti. Kun sain edellisen äänikirjan päätökseen, päätin sitten aloittaa lähes saman tien tämän kuuntelun. (Ehkä mielenkiintoinen yksityiskohta: aloitin tämän kuuntelun sinä päivänä, kun lähdin kotikotiin maaliskuussa, silloin vielä kuvitellen, että tulisin takaisin...) Neonkaupunki kertoo suomalais-venäläisestä Verasta, jonka ystävä Tarkkis on kadonnut. Salaperäisen muukalaisen mukana Vera joutuu Elmille, painajaiskaupunkiin, jossa vallitsee ikuinen yö, jota vain neonvalot valaisevat ja joita erilaiset jengit pitävät hallussaan. Tarkkis on kohonnut johtavaan asemaan gorgyjen jengissä, johon Vera otetaan mukaan, vastoin Veran omaa tahtoa. Gorgyjen jengiä suojelee noita-akka Baba Jaga, jonka huhutaan syövän tottelemattomat lapset. Venäläistä mytologiaa ja kasariestetiikkaa sekoittava Neonkaupunki on tosiaan melkoinen soppa. Siitä ei puutu julmuutta tai raakaa väkivaltaa, mutta samalla hahmoihin kiintyy ja heidän puolestaan saa jännittää, sillä kukaan ei ole Elmillä turvassa. (Ainakin kolme lempihahmoani kuoli.) Pidin kirjasta. Siinä oli todella kiehtova, uudenlainen maailma, jossa oli tuttuja elementtejä, mutta joka oli kuitenkin uniikki ja omanlaisensa. Kuvailu on vahvasti visuaalista, eikä minulla ollut ongelmaa kuvitella miljöitä. Myös venäläinen kulttuuri oli kiinnostava lisä tarinaan. Kuitenkaan aivan täydellinen tämä kirja ei ollut, sillä tarinan rytmitys oli paikoin äärimmäisen epätasainen. Hahmot kulkevat hurjasta tilanteesta toiseen, mutta silti tuntuu, että kyseiset tapahtumat eivät varsinaisesti vaikuta loppukliimaksiin, ainakin minusta tuntui siltä. "Epiloginkin" olisin jättänyt itse pois, sillä vaikka ymmärränkin sen tarkoituksen (cliffhanger), se tuntui liian irralliselta muuhun tarinaan nähden. Myös äänikirjamuodossa oli ehkä omat hankaluutensa, vaikka lukijasta tykkäsinkin tosi paljon! Koska kirjassa on paljon venäläisiä nimiä ja sanontoja, en tiedä, miten ne kirjoitetaan. Lisäksi useiden venäjänkielisten lausahdusten sisältö jäi epäselväksi, vaikka asiayhteydestä toki voi päätellä merkityksen. Kirjan instatilillä on linkki tiedostoon, jossa lausahdusten merkitykset ja myös alkuperäinen kirjoitusasu selviää, mutta luulen, että sitä olisi ollut kaikin puolin helpompi käyttää, jos olisi lukenut perinteistä kirjaa. Äänikirjaan liittyvät nillitykset ovat kuitenkin vain pieniä juttuja, eivätkä muutkaan moitteeni ole niin vakavia, ettenkö odottaisi sarjan seuraavaa osaa innolla!

Myös Anja Kaurasen Syysprinssi on kirja, joka minun on ollut tarkoitus lukea jo pitkään. Kyseessä oli ensimmäinen lukemani Kaurasen kirja, mutta tiesin, että kirja on hyvin vahvasti autofiktiivinen. Tämän vuoksi minulla oli ehkä jonkin verran vaikeuksia kirjaan eläytymisessä. Jotenkin koin tiedon siitä, että kirja oli ikään kuin melkein totta, häiritseväksi. En osaa kunnolla sanoittaa tunnettani, mutta minun oli vaikea suhtautua tällaiseen kirjaan, sillä en pystynyt lukemaan sitä pelkkänä fiktiona ja jouduin usein muistuttamaan itselleni, että kyseessä ei ollut faktoihin perustuva elämäkerta. Kirjan rakenne viehätti kuitenkin minua todella paljon: tarinassa kulkevat ristikkäin nimettömäksi jäävän päähenkilön ja Syysprinssin, nuoren ja kohutun esikoiskirjailijan, nuoruuden rakkaustarina, sekä henkilöiden yhteiset hetket vuosia myöhemmin, kun kumpikin on tahollaan parisuhteessa, eikä mies muista enää kunnolla nuoruutensa tapahtumia. Vaikka se vaati ensiksi hieman totuttelua, hoksattuani kaavan (tarinan nykyhetkessä miestä ei koskaan nimitetä Syysprinssiksi, vain pelkäksi mieheksi) nautin siitä täysin rinnoin. Myös nopealukuinen, yksityiskohtiin keskittyvä kirjoitustyyli miellytti minua kovasti. Kiinnostaisi lukea muutakin Kaurasen/Snellmanin tuotantoa, kerro ihmeessä, jos sinulla on jokin suosikki häneltä! 

Haitekstiin tuskin olisin tarttunut, ellei veljeni olisi sitä minulle suositellut. Luulen, että lukukokemus on parempi, mitä vähemmän kirjasta tietää, joten jätän arvionikin niukkasanaiseksi. Kirjan alkutilanteessa Eric Sanderson herää muistinsa menettäneenä ja alkaa selvittää taustojaan, josta paljastuu jotain aivan muuta kuin mitä hän osaa odottaa. Kirja ei mennyt aivan sinne suuntaan kuin odotin, ja n. 100 ensimmäisen sivun jälkeen tulevat tapahtumat tuntuivat ensiksi pieneltä pettymykseltä, mutta kun pääsin tarinan uuteen suuntaan kiinni, viihdyin hyvin. Kiehtovia ideoita niin tekstillisesti kuin visuaalisestikin. Paketti hajoilee toisinaan, mutta siinä oli paljon hyvää. Ei ehkä uusi lempikirja, mutta sen verran nyrjäyttelevä ja mielenkiintoinen kokemus, että uskaltaisin suositella sitä muillekin. 

Tommy Tabermannin Vesi-kokoelma oli kahden hyvän kokoelman jälkeen pettymys. Runot olivat suurimmaksi osaksi melko mitäänsanomattomia, vaikka joitain hyviä yksilöitä jäikin mieleen. Alaotsikkokin jää jotenkin epämääräisen kryptiseksi. Minulla on näitä kokoelmia lukematta vielä yksi, joten toivon, että se jättää paremman maun suuhun. 

Kuukauden viimeiseksi kirjaksi jäi Maja Säfströmin Tärkeitä tietoja eläinvauvoista. Luin pari vuotta sitten saman kirjailijan kirjan Tärkeitä tietoja eläimistä, joka oli paitsi äärimmäisen suloinen kirja, myös sellainen teos, josta oppi uutta. Sama päti tähänkin osaan, joka ei suloisuudessaan ja opettavaisuudessaan häviä yhtään edeltäjälleen. Suosittelen hyvin lämpimästi <3

Niin söpön näköinen kirja <3


*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Tärkeitä tietoja eläinvauvoista
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: Piraijakuiskaaja
40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Ilma
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa: Haiteksti
46. Kirjassa on sauna: Harakanloukku
49. Vuonna 2020 julkaisu kirja: Neonkaupunki

Luin toukokuussa enemmän kuin missään muussa kuussa, mikä jotenkin yllätti itsenikin, olkoonkin, että luin useamman ohuen ja nopealukuisen kirjan, joilla luonnollisesti lukusaldo kasvoi suuremmaksi. Muuten toukokuu kului lähinnä opiskellen kotona (kuten varmaan monilla muillakin), joskin kuun viimeisellä viikolla uskaltauduin ensimmäistä kertaa maaliskuun jälkeen esimerkiksi kauppaan ja tapaamaan livenä jotakuta muuta ihmistä kuin saman katon alla asuvaa perheenjäsentä. Lisäksi maratonasin sisarusteni kanssa Great British bake-offia ja harjoittelin autolla ajamista kesäkuista inssiä varten (jospa autokoulun saisi viimein päätökseen, nimim. aloittanut elokuussa 2017). Viime viikonloppuna juhlin kotikevätjuhlaa kansallispuvun ja voileipäkakun voimin, se oli hyvä päätös tälle keväälle, vaikka ihan en vielä opiskelujutuista vapautunutkaan.

Listailin tuossa päivänä muutamana lukupäiväkirjani 2012-2019 sähköiseen muotoon, mukaan pääsivät nyt myös sellaiset kirjat, joita ei Goodreadsista löydy. Listan laitoin myös blogiin, joten jos kiinnostaa, mitä tämä bloggaaja onkaan vuosien aikana lukenut, esimerkiksi jo ennen blogin perustamista, linkki listaan löytyy (tietokoneversiossa) vasemmasta sivupalkista, Goodreads Reading Challenge -gadgetin alta.


Kuukauden biisi olikin vaikea valinta, sillä en ole mielestäni kuunnellut oikein mitään yksittäistä biisiä toukokuussa sen ihmeemmin. J. Karjalaisen hypnoottisen kaunista Terve, Sirkka Lautamiestä on kuitenkin tullut kuunneltua jonkin verran, joten ehkä sen kesäinen tunnelma suo sille kunnian olla toukokuun biisivinkki.

Kaunista kesäkuuta!