Aamuyöllä

Kun hän on nukahtanut, nouset varovasti sängystä ja menet keittiöön. Sytytät tupakan, vaikka tiedät, että vuokrasopimus kieltää sisällä polttamisen. Tulipää hehkuu oranssina, kun tuijotat tyhjin silmin eteesi pimeään. Keittiön ovelta näkee, jos sängyssä nukkuu joku. Hänen paljas kehonsa on vaalea kohta pimeydessä. 

Sinä mietit, kuinka voisit lähteä nyt vähin äänin, jos tämä ei olisi sinun kotisi. Olet tapaillut häntä vasta muutaman kuukauden, mutta tiedät, että jätät hänet pian. Hänessä ei ole enää haastetta. Hän myöntyy sinun sanoihisi, hoitaa tiskit ruuan jälkeen, ja nyt hän nukkuu alastomana sängyssäsi. Sinä pidät hänen piirteistään, pitkistä silmäripsistä ja terävästä nenästä, mutta kun hän sanoo kuin ohimennen, että haluaisi lähteä kanssasi teatteriin tai lomalla naapurikaupunkiin, tiedät, että hän kuuluu samaan jatkumoon, kuin kaikki muutkin ennen häntä. Tiedät, että et enää kuukauden päästä muista hänen nimeään, vain silmäripset ja luomien muodostelman vasemmassa sisäreidessä. 
Vilkaiset taas makuuhuoneen suuntaan, ja huomaat, että hänen silmänsä ovat auki, ja hän katsoo suoraan sinuun. Käännät katseesi pois ja keskityt tupakkaan. Onko hän ollut hereillä koko ajan? Kuulet, kuinka hän nousee sängystä, pukee kylpytakin päälleen ja tulee keittiöön. 

"Luulin, että sisällä tupakointi kiellettiin jo yli 20 vuotta sitten." 
"Historia toistaa itseään."

Tumppaat yhä käryävän röökin lautasen reunaan. Hän laskee kätensä kevyesti olkapäällesi.
"Onko kaikki hyvin?"
Tapa, jolla hän koskettaa, jolla hän on läsnä, aamuyöllä, keittiössä, on samanlainen kuin ensimmäisellä. Ensimmäisen nimen sinä muistat, koska se oli ainoa kerta, kun sinä et ollut jättäjä. Olet nähnyt Facebookista hääkuvia ja kuvitellut itsesi niihin. Muisto ensimmäisestä, hänen kosketuksestaan, jäytää kuin aavekipu. Hän vihasi sitä, kun poltit.
"Joo on." 

"Tulisit takaisin sänkyyn. Siellä on kylmää yksin." 
Nyökkäät. Et katso häneen. Seuraat häntä makuuhuoneeseen, ja pian makaat taas sängyssä kuunnellen, kun uni tekee hänen hengityksestään raskaan. Pian te molemmat olisitte taas yksin. 

***

Lyhyt proosateksti, jonka kirjoitin junassa matkalla kirjamessuille. Kirjoitan tosi harvoin proosaa käsin, joten tämän kirjoittaminen inspisvihkoon oli vallan poikkeuksellinen tapahtuma, mutta tuntui siinä tilanteessa todella oikealta. Pidän kovasti tämän tekstin tunnelmasta. 

Olisipa rusinamobiili – Helsingin kirjamessut 2021

Lokakuun viimeisen viikonlopun vietin perinteisesti Helsingin kirjamessuilla, vaikka pitkään arvoinkin osallistumistani, mielessäni oli nimittäin kirkkaana eteenkin lauantain messuruuhkat ja ruokamessujen ihmismeri, jotka ahdistivat jonkin verran jo ennen korona-aikaa. Lopulta päädyin siihen, että kirjamessut ovat kuitenkin tapahtuma, joka tekee minut todella onnelliseksi, joten kun kerran olen tuplarokotettu, käytän maskia, enkä nuole ovenkahvoja, voin mennä paikalle. (Ei ihan aukoton perustelu, tiedän, mutta silti!) Bloggaajapassi (tai siis content creator -passi, tämä nimitys kirvoitti suunnattomasti hupia :D) kourassa matkustin siis Helsinkiin nauttimaan messuhumusta ja kirjallisuudesta viikonlopun ajaksi. Kiitos siis Helsingin messukeskukselle siitä!

Tosin nyt, kun kirjoitan tätä postausta jo pitkälti marraskuun puolella, huomaan, että pari stressaavaa viikkoa tässä välissä on tehnyt tehtävänsä ja pyyhkinyt mielestäni hyvin monien ohjelmien sisällön. Koska olen reunalla eläjä, enkä koskaan tee mitään muistiinpanoja (ja kiroan sitä jälkikäteen), jää tämä raporttikin ehkä ohjelmakuvausten suhteen vähän vaillinaiseksi. Toivottavasti kuitenkin voin tarjota edes joitain mukavia muistoja luettavaksi messuviikonlopulta!

Perjantai 29.10.

Perjantai alkoi hieman väsyneissä tunnelmissa, sillä olin edellisenä iltana ollut eräässä opiskelijatapahtumassa riekkumassa ja nukkunut ehkä nelisen tuntia, ennen kuin piti kömpiä junaan. Onneksi sain junassa nukuttua reilun tunnin verran! Messukeskukseen päästyäni saapastelin hyvin itsevarmana pressitilaan, mihin päästyäni minulle selvisi, ettei pressinarikka sijaitse enää siellä. Oikea narikka kuitenkin löytyi nopeasti, ja olin valmis sukeltamaan messuhumuun!

Content creator -termi on siitä kiva, että sen sisään mahtuvat bloggaajien lisäksi esimerkiksi kirjagramin tekijät, mutta se on kyllä viimeisiä termejä, joita itsestäni käyttäisin (paitsi ironisessa mielessä). Kun näin passin ensimmäistä kertaa, päästin melkoisen röhönaurun juuri tästä syystä :D Miksi sen edes pitää olla englanniksi? Eikö joku "somettaja"-termi olisi riittävä? 

Ohjelma

Kirjakallio: Prata bok: Maria Turtschaninoffs Underfors (Maria Turtschaninoff, elever i åk 9, Skärgårdshavets skola, Korpo/Pargas)

Päätin aloittaa messut pienellä kielikylvyllä ja mennä kuuntelemaan ohjelmaa, jossa Maria Turtschaninoff keskusteli ruotsinkielisten yhdeksäsluokkalaisten kanssa. Pysyin ilokseni aika hyvin seuraamaan keskustelua! Sekä haastattelijat että Turtschaninoff itse puhuivat tarpeeksi selkeästi ja hitaasti, ja kun aiheet (kirjallisuus, kirjoittaminen ja Turtschaninoffin romaanit) olivat tuttuja, keskustelua oli helppo seurata, kun vähän kysymysmerkiksi jääneistäkin jutuista pystyi kontekstin perusteella päättelemään, mistä on kyse. Tässä kuitenkin törmätään siihen, mistä jo postauksen alussa varoittelin: minulla ei ole enää mitään muistikuvaa, mistä tässä keskustelussa loppupeleissä puhuttiin! :D Mitään tajunnanräjäyttävän uutta asiaa siinä ei todennäköisesti ollut, mutta oikein mukava aloitus viikonlopulle kuitenkin. 

(Maria Turtschaninoff oli muuten ehkä kanssani samassa junassa perjantaiaamuna! Ainakin törmäsin häneen laiturilla Pasilassa junasta noustessani, kun kipitin Triplaan hakemaan vähän evästä.)

Omat huoneet (Suvi Ratinen, haastattelija Ina Westman)

Olin rastittanut tämän ohjelman messulehdestäni, mutta koska lounastaminen vähän venähti, luulin, ettemme ehtisi tätä katsomaan. Kun kiirehdimme messuseurani kanssa Töölöön, luulin, että olimme menossa katsomaan ohjelmaa Eeva Joenpellon kirjalijakodista, hieman myöhässä tosin. Nolottavan kauan mietin tätä ohjelmaa katsoessani, että eikö Joenpelto-ohjelman pitänyt olla paneeli, ja miksi ihmeessä haastateltava puhuu niin paljon Aino Kallaksesta ja siitä, missä hän kirjoitti, ennen kuin ystäväni huomautti, että kyseessä oli naiskirjailijoiden työhuoneita ja kirjoittamisen tiloja käsittelevä Omat huoneet -kirjan tekijän haastattelu :D Tästä haastattelusta jäi erityisesti mieleen se, miten Ratinen kertoi Maria Jotunin työskentelytavoista: kun hänen perheensä lähti kesän viettoon maalle, linnoittautui Jotuni kaupunkiasuntoonsa ja kirjoitti raivokkaasti koko kesän yksinään. Ratinen oli hyödyntänyt samaa tekniikkaa itse tätä kirjaa tehdessään :D Tämä kirja kyllä kiinnostelee kovasti, pitääkin lainata se kirjastosta. 

Työrauhaa kirjailijakodissa – Eeva Joenpellon kirjalijakodin kirjailijat kokoontuvat yhteen (Tuomas Kyrö, Aki Ollikainen, Maritta Lintunen, Marianna Kurtto)

Sitten päästiin siihen Eeva Joenpellon kirjailijakotiin :D Kirjailijakoti, Sammatissa sijaitseva Vares-Kantola, on nykyään WSOYn omistuksessa. Joenpelto testamenttasi sen kuollessaan kirjailijakodiksi pitkää proosaa kirjoittaville kirjoittajille. Talossa on asunut kirjailijoita vuodesta 2005 alkaen, aina kolme vuotta kerrallaan. Tässä paneelissa neljä kirjailijaa muistelivat aikaansa kirjailijakodissa, miltä muuttaminen sinne tuntui, millaista siellä oli kirjoittaa ja elää, miten se vaikutti heidän elämäänsä myöhemmin. Tämä oli ehdottomasti yksi suosikkini koko messujen ohjelmistosta! Vanhassa talossa maalla eläminen ei ole aina pelkkää idylliä, mutta kaikki kertoivat kokemuksistaan hauskasti ja lämpimästi. Erityisesti talossa asustelevat hiiret kirvoittivat muistoja kaikista keskustelijoista. 

(Jos joku muuten tietää tai muistaa haastattelijan nimen, ilmoittaisitteko ystävällisesti kommenteissa, niin lisään sen tähän!)

Pahoittelen luokattoman huonoa kuvaa!

Tiedetori: Romanttiset suhteet syrjäseudulla kasvaneiden tyttöjen elämässä (Päivi Armila, Mari Käyhkö)

Hieman spontaanisti päädyin kuuntelemaan tätä keskustelua ystäväni houkuttelemana. Keskustelu pohjautui Armilan ja Köyhkön aiheesta kirjoittamaan artikkeliin, joka puolestaan pohjautuu heidän tekemäänsä pitkittäistutkimukseen, jossa he ovat tutkineet yhden suomalaiskylän ikäluokkaa lähes heidän koko kouluaikansa ajan. Keskustelussa toistui se, että pojille on todennäköisemmin tulevaisuus kotipaikkakunnalla kuin tytöillä, jolloin "oman kylän poikiin" ei välttämättä haluta sitoutua. Vaikka en voikaan sanoa itseäni syrjäseudulla kasvaneeksi, ja romanttiset suhteetkin olivat kotikotona asuessa vähän vähänlaiset, jotkut keskustelussa esiin tuodut pointit kuulostivat kyllä tutuilta ja samaistuttavilta. 

(Tämänkään ohjelman haastattelijan nimeä ei messulehdessä lukenut.)

Kirjakallio: Myrrys (Anniina Mikama, haastattelijana Kallion lukion oppilaat)

En ole lukenut Anniina Mikaman aikaisempaa Taikuri ja taskuvaras -sarjaa, enkä myöskään uutuus-Myrrystä, mutta tulin paikalle seuralaiseni houkuttelemana. (Molemmat kyllä kiinnostelevat!) Keskustelusta kuitenkaan ei oikein jäänyt mitään mieleen, muuta kuin se, että vaikka kirja on saanut inspiraatiota Mikaman sukulaisten kokemuksista, kaikki henkilöt ovat kuitenkin fiktiivisiä. 

Kuka on päähenkilö? (Kirsikka Saari, Johanna Vuoksenmaa, Mikko Myllylahti, haastattelija Anna Brotkin)

Päivän viimeiseksi ohjelmaksi jäi paneeli, jossa kirjailija-käsikirjoittajat keskustelivat henkilöhahmoista, erityisesti päähenkilöistä. Muistan, että tämä keskustelu oli tosi kivaa seurattavaa, sisällöstä en muista mitään. 

Ajatuksia

• Onko niiden lavojen paikkoja ihan joka vuosi pakko siirtää???

• Kivaa oli kuitenkin se, että käytävät tuntuivat leveämmiltä kuin ennen. Voisiko tätä jatkaa seuraavillakin messuilla, ei tarvitsisi tunkea niin pahasti ihmisjoukkojen lävitse? 

Harmituksia

• Perinteitä kunnioittaen kävin syömässä ruokamessuilla thai-kojun ruokaa, josta olen aina ennen pitänyt kovasti. Valitsin tällä kertaa kasvisversion. Tämä annos oli kuitenkin pettymys, sillä se oli hyvin kevyt ja tylsä syötävä (lähinnä nuudelia, eikä ihmeemmin mitään sattumia). Maku oli ihan hyvä, mutta ei se kauaa nälkää pitänyt. 

Tähtihetkiä

• Ihanaa, kun on taas messut! En ole mikään massatapahtumien isoin fani muuten, mutta kyllä se tuntui ihanalta, kun on melkein kaksi vuotta lähinnä kykkinyt omassa yksiössä Zoomin äärellä.

• Ei ollut ruuhkaisaa! 

• Tein mahtavia löytöjä kolmen euron kirjojen pöydästä!!

• Edellisen yön lyhyiksi jääneet unet johtivat siihen, että jutut alkoivat olla illasta aika levottomia. Maailman vahvin mies ja Dannyn tyttöystävien ikähaarukka naurattivat väsyneitä messuilijoita aivan todella paljon. Risto Räppääjän ja Sun maidin yhteistyö hämmensi ja huvitti myös. Messuvilinän keskellä uskomattoman hieno, kiiltävän punainen rusina-auto kiinnitti huomioni heti. (Harmikseni siitä ei tullut otettua kuvaa...)

"Siis mä niin haluan ton rusinamobiilin. Voiskohan sen ostaa?"

"No sulla on se ajokorttikin, että siitä vaan sitten." 

Lauantai 30.10.

Tämä kuva näyttää melkoisen synkältä :D ihan näin hämärää Messukeskuksessa ei sentään ollut. 

Ohjelma

Suomen kirjailijaliitto esittää: Olisinpa tiennyt (Jari Tammi, Suvi Vaarla)

Lauantain aloittaneesta ohjelmasta minulla ei ole oikein muistikuvia. 

Syyskirja (Johanna Venho, haastattelijana Anna-Riikka Carlsson)

Tove Janssonin elämää fiktion keinoin käsittelevästä Syyskirjasta puhuttiin uudella, äänikirjateemaisella Töölönlahti-lavalla, ja sepä vasta olikin kummallinen lavakonsepti! Haastattelija ja haastateltava olivat pienessä keltaisessa kopissa ja yleisö istui jakkaroilla sen ympärillä. Istumapaikkoja oli hyvin vähän, esimerkiksi itse en päässyt istumaan ollenkaan koko ohjelman aikana. Tuntui myös hankalalta, kun puhujat olivat omassa kopissaan, jolloin heidän kontaktinsa yleisöön jäi melko olemattomaksi. Keskustelu kirjasta sen sijaan oli ihan kiinnostava, ja Syyskirja kyllä kiinnostelee. Erityisesti kiinnostaa Venhon vihjailema intertekstuaalisuus Muumilaakson marraskuuhun, jonka juuri äsken luin ja josta pidin yllättävän paljon. Oli myös kiinnostavaa, että Venho on saanut kirjastaan epätavallisen paljon lukijapalautetta nimenomaan kirjeitse. Hän sanoi, että koki yhteyttä Tove Janssoniin tässä tilanteessa: myös Jansson itse sai paljon lukijakirjeitä. 

Helsingin sanomat: Kaija Koo – Taipumaton (Kaija Koo, haastattelija Jouni K. Kemppainen)

Ei varmaan kauheasti tarvitse arvailla, että mitä valitsen ohjelmistosta, jos Kaija Koo on paikalla? :D Kaija Koo ja hänen elämäkertansa kirjoittaja Jouni K. Kemppainen kertoivat kirjoitusprosessista, ja millaiselta on tuntunut toisaalta käydä omaa elämäänsä läpi pohjamutia myöten, ja toisaalta miltä on tuntunut kirjoittaa tällaisesta elävästä legendasta elämäkerta. Kemppainen kertoi, että kyseessä ei ole fanikirja, vaan tarkoitus on olla mahdollisimman rehellinen ja pyrkiä niin lähelle totuutta kuin se on mahdollista, silloinkin, kun se ei ole aina mukavinta. Tämä kirja kyllä kiinnostelee! Kaikkein huvittavinta tässä ohjelmassa oli kuitenkin ehkä se, että ennen keskustelijoiden saapumista Kaija Koon tuolille tuotiin kaksi hänen nimikirjainlogollaan varustettua tyynyä :D Mutta mikäpä siinä, olisin minäkin ehkä tehnyt niin, jos olisin hänen asemassaan. 

(Tämänkin ohjelman kohdalla messulehti oli väärässä, Kaijan ja Kemppaisen lisäksi lavalla oli erillinen haastattelija, jonka nimeä ei siinä mainita. Tämänkin korjaan, jos joku sen tietää!) 

Lyriikkakeskustelu: BEHM (BEHM, haastattelija Ronja Salmi)

Viime syksynä oli aika, jolloin en paljoa muuta kuunnellutkaan kuin BEHMin Draaman kaari viehättää -albumia. En ole ihan sataprosenttisen varma siitä, mitä mieltä olen BEHMin sanoituksista (ovatko ne nerokkaita vai typeriä?), mutta joka tapauksessa minua kiinnosti kuulla, mitä hän itse puhuu teksteistään. Ronja Salmi ja BEHM keskustelivat paitsi kirjoittamisen teemoista ja prosesseista, mutta myös paljon häpeästä ja perfektionismista. BEHM sanoi, ettei koskaan näytä keskeneräisiä tekstejään kellekään, ja vaikka tavallaan ymmärrän ajatusprosessin taustalla (esimerkiksi ei halua joutua selittelemään, että teksti on vielä kesken ja elää vielä), mutta ehkä minut on aivopesty niin tehokkaasti palautteenannon ja -saamisen kulttuuriin, että tämä tuntui todella vieraalta ja vanhanaikaiseltakin tavalta kirjoittaa. Kiinnostavaa oli myös se, että sävellys syntyy BEHMillä aina ennen sanoitusta. 

Suomen kirjailijaliitto esittää: Kritiikki kirjailijan silmin (Aleksanteri Kovalainen, Annamari Marttinen, haastattelija Virpi Hämeen-Anttila)

Tämäkin on niitä ohjelmia, jotka ovat pyyhkiytyneet päästäni lähes täysin. Bloggaajista puhuttiin ja heidän työpanostaan kritiikin antajina arvostettiin, se lämmitti sydäntä (vaikka en ehkä mikään maailman paras arvostelija olekaan). En muista, nostettiinko tässä vai päivän ensimmäisessä ohjelmassa esiin se, että vaikka esimerkiksi Hesarin arvostelulla on paljon painoa ja merkitystä esimerkiksi kirjanmyyntiin, se ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi kuin yhden ihmisen mielipide kirjasta, eikä sillä tavalla yhtään arvokkaampi kuin mikään muukaan arvio. 

Kirjakallio: Khimaira (J.S. Meresmaa, haastattelijoina Kallion lukion oppilaat)

Pidin J.S. Meresmaan Dodosta kovasti, joten jatko-osa Khimaira on ehdottomasti lukulistallani, joten lieni selvää, että halusin kuuntelemaan tätä keskustelua. Puolituntisen aikana ehdittiin puhua niin säeromaanin konseptista, äiti-tytär-suhteista ja niiden yksipuolisesta kuvastosta (mieskatse vaikuttaa tässäkin) kuin polyamoriasta ja sen representaation tärkeydestä. Erityisen paljon minua kuitenkin ilahdutti tieto siitä, että Meresmaa kirjoittaa tällä hetkellä sarjan kolmatta osaa, jonka pääosassa on Tuukka! Jospa vaikka joululomalla saisin Khimairan käsiini... Tästä keskustelusta jäi kuitenkin loppujen lopuksi ehkä hieman kiusallinen fiilis. Haastattelijat olivat hyviä, ja Meresmaa myöskin, mutta kysymykset olivat välillä vähän kummallisia. Huomasi myös, etteivät haastattelijat olleet lukeneet Dodoa, mikä oli ehkä osasyynä kummallisiin kysymyksiin. 

Kirjakallio: Isetin solmu (Magdalena Hai, haastattelijoina Kallion lukion opiskelijat)

Magdalena Hain Royaumen aikakirjojen toinen osa, Isetin solmu, ilmestyi tänä syksynä, ja tämä mangainspiroitunut fantasiajärkäle on lukulistallani, joten olihan Hain haastattelua mentävä kuuntelemaan. (Pakko muuten sanoa, että arvostin edellisen ohjelman jälkeen kovasti sitä, että haastattelijat olivat lukeneet myös sarjan edellisen osan...) Hai puhui esimerkiksi siitä, miten hankalaa kirjan kirjoittaminen oli, kun pelattiin niin aikamatkustuksella että rinnakkaistodellisuuksissa. Minua ilahdutti se, kun Hai paljasti kappaleita kirjoitussoittolistoiltaan ja kertoi muutamien hahmojen "teemabiisit". On aina kiva kuulla, että Oikeat Kirjailijat harrastavat samanlaista metatyön tekemistä kirjoittamisen eteen kuin itse :D Paljastuipa sekin, minkä takia noitien nimet ovat ranskankielisiä: mangassa hahmoilla saattaa olla niminä melko satunnaisia länsimaalaisia sanoja, mikä inspiroi Haita käyttämään nimenä yhtä lailla satunnaisen oloisia ranskankielisiä sanoja. (Olkoonkin, että nimissä on kyllä jonkin verran symboliikkaa ja logiikkaa hahmojen luonteita ja taustoja ajatellen, sanoo vanha ranskanlukija :D) Olinkin tätä kovasti ihmetellyt ensimmäistä osaa lukiessani! 

Nukkumatin kylmä sota (Sakari Silvola)

Messupäiväni päätti sopivasti Nukkumatti. Tämä suomalaisillekin hyvin tuttu itäsaksalainen nukkeanimaatio oli paitsi sympaattinen lastenohjelma, myös propagandakoneiston osa. Nukkumatin pinnan alla olikin melkoinen kylmän sodan kuvio! Vaikka tiesinkin, että jotain tällaista Nukkumatin taustalla olikin, aiheen laajuus yllätti. Oli esimerkiksi hyvin tarkkaan säädeltyä, millä kulkuneuvolla Nukkumatti sai milloinkin televisioruutuun huristella! Silvola on itse asunutkin Berliinissä, niin ennen muurin murtumista kuin sen jälkeenkin, ja hän on kirjaa kirjoittaessaan päässyt siis aivan Nukkumatin syntysijoille ja tavannut animaatioon liittyneitä henkilöitä niin Saksassa kuin Suomessakin. Nukkumatti on harvoja asioita, joita Itä-Saksasta on nykypäivään säilynyt, ja siihen liittyy Saksassa suurtakin nostalgiaa (tai ostalgiaa, kun puhutaan juuri DDR-nostalgiasta). Itsekin muistan selkeästi Nukkumatin omasta lapsuudestani (vaikka olenkin ollut kolme- tai neljävuotias, kun ohjelman esittäminen on Suomessa lopetettu). Tuolloin minua kiinnosti ehkä enemmän sympaattinen pikku-ukkeli, joka saapui paikalle oudoilla kulkuneuvoilla, mutta näin melkein 20 vuotta vanhempaa historianopiskelijaa kiehtoo politiikka lastenohjelman takana. Inspiroiduin tästä ohjelmasta niin, että ostin kirjan itselleni ja sain siihen vielä Silvolan nimikirjoituksenkin. 

Harmituksia

• Todella kovat tungokset, mutta mitäs muuta sitä messulauantailta odottaisi. 

• Olin illalla muutaman tunnin yksikseni messuilla, missä ei teoriassa ollut mitään vikaa, koska oma seura paras seura, mutta harmitti, kun kukaan ei ollut kuuntelemassa jotain hassun hauskoja vitsejä, joita keksin Messukeskuksessa vaellellessani. 

• Narikkajonot olivat niin pitkät, että myöhästyin bussista, joka vei minut takaisin yöpaikkaani. (Eihän Helsingissä toki ikinä joudu pitkään bussia odottamaan, mutta bussipysäkillä kykkiessäni nälkä rupesi kaivelemaan mahassa aika tehokkaasti, kun viimeisimmästä ruokailusta alkoi olla jo aika pitkä aika.) 

Tähtihetkiä

• Söin erittäin hyvän meze-lautasen ruokamessuilla. 

• Okei, en tiedä, oliko tämä varsinaisesti tähtihetki, mutta tämä huvitti minua silti kovasti. Vessasta tullessani vastaani tuli nainen, joka oli kovin tutun näköinen. En saanut heti päähäni, kuka kyseessä oli, mutta varmuuden vuoksi hymyilin hänelle ystävällisesti (vaikka eihän sitä tietenkään maskin takaa nähnyt, tajusin myöhemmin). Suunnilleen minuutin kuluttua tajusin, että sehän oli Anna-Leena Härkönen, eikä kukaan oikeasti tuttu :D 

• Aivan mahtavan hyviä kirjalöytöjä, jälleen!!

• Vaikka olimme hieman vaillinaisella joukolla messuilla, perinteinen messuselfie otettiin silti, ja puuttuvat henkilöt photoshopattiin kuvaan. Kiitos moderni teknologia!

• Ei enää messujuttu varsinaisesti, mutta ilta yöpaikassani oli erittäin hauska! (Oli kyllä perjantainakin!) 

Sunnuntai 31.10. 

Huvitti kovin.

Ohjelma

Gasellit (Pekka Salminen)

Tänne menin puhtaasti messuseuralaisteni houkuttelemana, en nimittäin varmaan tiedä yhtäkään Gasellien biisiä. Gasellit-kirja kertoo bändin tarinan heidän omasta näkökulmastaan. Bändin keskustelua oli ihan hauska seurata, ja heidän ystävyytensä ja lämpimät välit tulivat selkeästi esiin sellaisellekin, joka ei heitä tunne. Kovin paljoa en ehkä tästä esityksestä loppupeleissä irti saanut, enkä todennäköisessti aio kirjaakaan lukea, mutta ihan hyvä sunnuntain aloitus kuitenkin. 

Kirjakallio: Ihana (Dess Terentjeva, haastattelijana Kallion lukion oppilaat)

Sunnuntain toinen ja viimeinen ohjelma oli Dess Terentjevan haastattelu hänen uusimmasta teoksestaan, säeromaani Ihanasta. Terentjevan kanssa keskusteltiin niin suomenvenäläisyydestä, vähemmistörepresentaatiosta ja nykypäivän nuorten aktivismista ja paineista, mitä siihen voi liittyä. Ihanakin on ehdottomasti lukulistalla, erityisesti nyt Finlandia-ehdokkuuden jälkeen! 

Ajatuksia

• Olin sunnuntaina messuilla sellaisessa seurassa, jossa en ollut aikaisemmin messuilla ollut. Olikin kiinnostavaa, miten eri ihmiset messuilla toimivat! Mukavaa oli tässäkin seurassa, mutta oli mielenkiintoista, miten erilaiselta messukokemus tuntui. 

Harmituksia

• Bongasin yhden kirjan, jonka olin halunnut lukea jo pidempään, mutta se maksoi yli kolmekymppiä, mikä oli omaan budjettiini vähän liikaa. En tiedä, onko kirja varsinaisesti sellainen, jota tarvitsisin hyllyyni, mutta silti vähän harmitti. Pitää sitten lainata se kirjastosta myöhemmin. 

• Olisi ollut ihan hauskaa seurata useampaakin kuin kahta ohjelmaa, mutta tällä kertaa meni näin. Ei tämä kuitenkaan kauheasti jäänyt kaivelemaan :D 

Tähtihetkiä

• Toisaalta kun ei ollut paljoa ohjelmia, ei ollut yhtään kiireen tuntua, eikä tarvinnut jatkuvasti vilkuilla kelloa. 

• Etsin messuseurani apuna kivoja muistikirjoja ja löysin kuin löysinkin Paperikauppa Putingin pisteen, vaikka ehdinkin olla jo varma, että se on yön aikana kadonnut kuin tuhka tuuleen. 

• Metrilaku. Aina yhtä jees <3 

• Pysyin budjetissa, ei pöllömpää. 

• Vaikka messujen loppuminen ja arkeen palaaminen on aina yhtä haikeaa, oli myös ihana tulla takaisin kotiin. On joka kerta yhtä ihanaa, että opiskelukaupunkiin palatessa matka menee aina ihan hujauksessa! 

Hei hei, messut! Toivottavasti tavataan taas ensi vuonna <3

Ostokset

Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna ja Tarja Roinila: Elimäen koko tarkoitus

Elimäen koko tarkoitus perustuu Douglas Adamsin ja John Lloydin The meaning of Liff -kirjan konseptiin. Kyseessä on ikään kuin sanakirja, jossa erilaiset paikannimet saavat uudet merkitykset, kun ne laitetaan tarkoittamaan asioita, tapahtumia, henkilöitä tai tunteita, joille ei ole aikasemmin ollut omaa sanaa. Tämä pokkari maksoi kolme euroa ja ehti jo yöpaikassani hauskuttaa minua ja majoittajiani koko rahan edestä. 

Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja

Minulla on ollut Selja-sarjan ensimmäinen osa hyllyssäni pienen ikuisuuden, joten kun bongasin neljännen osan antikvariaatista suhteellisen edullisella hinnalla, päätin ostaa sen ensimmäisen osan kaveriksi. Nyt puuttuu sitten toinen ja kolmas osa. (Myöhemmin julkaistuista Seljalta maailman ääriin - ja Seljan Tuli ja Lumi -kirjoista en muista niin paljoa pitäneeni, joten niitä en ehkä hanki hyllyyni. Koko sarja pitäisi joka tapauksessa lukea uudelleen!) 

Tove Jansson: Seuraleikki

Jatkan Tove Janssonin aikuisille suunnattujen teosten keräilyä, vaikka en ole lukenut kuin Kesäkirjan... Seuraleikki-novellikokoelmaa oli samassa pöydässä myynnissä ilman kansipapereita kahdeksan euron hintaan ja kansipapereilla kymmenen euron hintaan, eikä kirjojen kunnossa ollut muita eroja. Päädyin siihen, että säästän mieluummin kaksi euroa ja pystyn elämään kansipaperittomuuden kanssa. Se sopii niin ikään vaaleaan Reilua peliä -kirjaan, jonka vieressä se hyllyssäni on. 

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin

Luin tämän trilogian abivuonna, ja se rikkoi minut räkäitkuiseksi mytyksi sängyn pohjalle. Kun huomasin koko sarjan yhteisnidepokkarin WSOYlla hintaan 10€, ei minun tarvinnut harkita ostopäätöstä kovinkaan kauan. 

Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota

Jo aikaisemmin mainittu Nukkumatti-kirja pääsi koristamaan hyllyäni. Tämä oli kallein kirja, jonka messuilta ostin (20€), mutta lohdutin itseäni sillä, että kyseessä on kuitenkin ammattikirjallisuus, joten voin hyvällä omallatunnolla törsätä opintotukeani siihen :D Tätä ehdin jo kotimatkalla junassa aloittaa, mutta en ole vielä lukenut loppuun. Hyvältä vaikuttaa kuitenkin! 

L. M. Montgomey: Pat, vanhan kartanon valtiatar

Pat-duologian ensimmäisen osan sain joululahjaksi varmaan yli 10 vuotta sitten, ja vaikka tämän kakkososankin luin jo joskus yläasteella, se on puuttunut Montgomery-kokoelmastani. Nyt on sitten molemmat Patit hyllyssä!

Kaarina Kolu (toim.): Suomalainen satu 1&2

Näihin liittyykin hauska tarina! Ehkä kaksi viikkoa ennen messuja bongasin nämä Goodreadsissa, ja kun nyt satun olemaan kovin saduista kiinnostunut henkilö, lisäsin nämä heti TBR-listalleni. Sattumalta messuilla bongasin kolmen euron pöydässä ensimmäisen osan, ja totesin ääneen seuralaiselleni, että juuri äskettäin sain tietää tämän kirjan olemassaolosta ja kiinnostuin kyllä, ja että kolme euroa ei olisi paha hinta tästä, mutta kyllähän sitten pitäisi olla kakkososakin hyllyssä, ja saako sitä sitten mistään... Tuskin olin saanut lausettani loppuun, kun käänsin päätäni hieman, ja näin kakkososan jonkun tädin kädessä. Aloitin välittömästi aggressiivisen telepatiayrityksen ja niinpä täti pian laski kirjan takaisin laatikkoon ja jatkoi matkaa, ja silloin minä iskin kiinni ja kotiutin tämän kaksikon. Suomalaiset sadut ovat jääneet hieman vieraammaksi kuin esimerkiksi Grimmin tai Andersenin sadut, joten nämä kiinnostavat kyllä kovasti. 

Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssikielto Suomessa 1888-1948

Viime vuoden tieto-Finlandian voittanut kirja löytyi myös kolmen euron pöydästä! Tämän haluan joka tapauksessa joskus lukea, enkä usko, että tätä ihan yhtä halvalla vastaan kävelee. 

Kaari Utrio: Perhekirja. Eurooppalaisen perheen historia

Olen tätä kirjaa toisinaan katsellut muissa yhteyksissä, ja se kyllä kiinnostaa kovasti. Tämä kyseinen kappale maksoi 15€, ja bongasin sen lauantaina antikvariaatista. Kirjalla oli kuitenkin melkoisesti kokoa, ja hintakin mietitytti hiukan (Nukkumatti-kirjan jälkeen kallein hankinta!), joten päätin, että jos kirja on edelleen myymättä sunnuntaina ennen lähtöäni messuilta, on se tarkoitettu minulle. (Olen hyvä perustelemaan asioita itselleni, kuten huomaatte.) Näin kävi, ja Perhekirja lähti mukaani. Ammattikirjallisuutta, ammattikirjallisuutta, mutisin itsekseni, kun raahasin kirjakassejani juna-asemalle. 

Helsingin kirjamessut vuosimallia 2021 olivat ihana merkki siitä, että ehkä vielä joskus on normaaliksi laskettavaa elämää. Kirjayhteisössä on niin tavattoman hyvä ja ihana olla! <3 Suuri kiitos vielä messuorganisaatiolle bloggaajapassista, ja vähintäänkin yhtä suuri kiitos messuseuralleni ja majoittajille. Kiitos kuuluu tietenkin myös kaikille esiintyjille ja kirjamyyjille. Kaikki te edellä mainitut teitte viikonlopusta niin kovin mukavan! 

(Nii ja jos tosiaan sille rusinamobiilille tarvitsee joskus omistajan, minuun voipi olla yhteyksissä :D) 

Lokakuun luetut 2021

Lokakuussa 2021 luin kuusi kirjaa (1740 sivua), joista neljä oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi sarjakuva ja yksi uusinta.

Sisältää hieman spoilereita!

Helminen, Sini: Hurme (Lujaverinen #1) 324 s.

Meresmaa, J.S.: Voimanpesä (Ursiinitrilogia #3) 195 s. 

Petterson, Maria: Historian jännät naiset: Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja 502 s. 

Jansson, Tove: Muumipappa ja meri (Muumit #8) 210 s. [U]

Strömquist, Liv: Nousu ja tuho 133 s. 

Ligget, Kim: Armonvuosi 376 s. 

kotimaisia: 4

ulkomaisia: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 4

muualta: 0

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja oli ihan kivaa YA-fantasiaa, mutta luulen, että olin sarjalle sen ilmestyessä liian vanha, ja siksi en mitenkään ikihyviksi ihastunut siihen (plus Tuulia oli niin raskas hahmo, että ärsytti aina, kun sinipiika kirjan sivuille ilmestyi :D). Hurme aloittaa uuden Lujaverinen-trilogian, joka Helmisen esikoistrilogian tavoin ammentaa elementtejä suomalaisesta kansanperinteestä. Kirjan alussa päähenkilö Seela muuttaa Helsinkiin saatuaan opiskelupaikan yliopistossa. Hän asuu enonsa Sepon luona ja auttelee tämän hautaustoimistossa opintojensa ohella. Kirja alkaa Seelan pilalle menneistä Tinder-treffeistä, joiden jälkeen treffikumppani ghostaa hänet – kirjaimellisesti. Tämän lisäksi Seelan elämää sekoittavat paitsi oman menneisyyden raskaat asiat, myös huumepussi alusvaatelaatikossa. Yliopistolla Seela iskee silmäänsä upeaan ja salaperäiseen Hallaan, joka tuntuu tietävän häntä piinaavista asioista, mutta samaan aikaan välttelevän kaikkia kontakteja. Olin ehkä hieman ennakkoluuloinen kirjaa kohtaan, koska vaikka Helminen on itsekin sanonut kirjan olevan suunnattu vanhemmille lukijoille kuin Väkiveriset, odotin siitä huolimatta ehkä lapsellisempaa kirjaa. Yllätyin positiivisesti, sillä Hurme oli paljon parempi kuin Helmisen edelliset teokset! Oli kivaa lukea yliopistomaailmaan sijoittuvaa YA:ta, sitä kun ei ihan ruuhkaksi asti ainakaan Suomessa ole. Pidin myös tarinan tummemmista sävyistä, jotka istuivat hyvin tarinaan. Kirjasta on monessa arviossa nostettu esiin se, miten siinä on kauhuelementtejä, eikä kirjaa kannata lukea ennen nukkumaanmenoa. Itse kuitenkin tein juuri niin, ja vaikka olen melkoinen arkajalka, mielestäni kirja ei ollut erityisen pelottava, ja sain oikein hyvät yöunet. Olen tehnyt yhden folkloristiikan tentin, jonka kirjallisuutena oli kirja kirkonväestä, joten oli hauskaa bongailla kansanperinteestä tuttuja piirteitä kirjasta. Ehkä tähän liittyi myös se, ettei kirja pelottanut: tiesin, miten yliluonnollisista otuksista pääsisi eroon :D Täydellinen teos ei kuitenkaan ollut. Esimerkiksi erästä loppupuolella tulevaa Seelan sisaruksiin liittyvää paljastusta ei mielestäni erityisen syvällisesti käsitelty, vaikka se vaikuttaisi hyvin suuresti Seelaan ja hänen perheeseensä. Helmisen käyttämä kieli on sujuvaa ja nopealukuista, mutta jokin siinä hiertää omalla kohdallani, enkä osaa oikein sanoittaa, missä ongelma on. Viihdyin hyvin Hurmeen parissa, vaikka se ei mikään uusi lempikirjani ollutkaan. Ensi keväänä ilmestyvä jatko-osa Sysi kuitenkin kiinnostelee!

Olin lukenut J.S. Meresmaan vaihtoehtohistoriallisen Ursiinitrilogian kaksi edellistä osaa, mutta kolmatta Voimanpesää en ollut saanut aikaiseksi lukea ennen kuin vasta nyt. Hämäränsäteiden lukemisesta ehti vierähtää jo yli kaksi vuotta, joten ei ollut mikään ihme, että muistikuvani siitä (Naakkamestarista nyt puhumattakaan) oli erittäin hämärät. Voimanpesä alkaa tilanteesta, jossa ursiinikansan ei ole enää turvallista olla Tampereella. Naakkamestari on siirrettävä jonnekin turvalliseen paikkaan, ja Jyly lähtee ilmalaivapilotti Tuulin kanssa Verlan tehdasmiljööseen kartoittamaan sopivia paikkoja. Jyly saa kuitenkin pian huomata, ettei voi kunnolla luottaa kehenkään, ja Naakkamestari ja koko ursiinien tulevaisuus saattaa olla suuressa vaarassa. Kuten sarjan edellisissäkin osissa, ursiinien kulttuuri ja mytologia sekä steampunk-estetiikka kiinnostivat ja kiehtoivat kaikista eniten. Pidin myös siitä, että ensimmäisestä kirjasta tuttu Enne sai äänen tässä osassa, sillä hänen tarinansa oli jäänyt kiehtomaan. Juoni oli tässä osassa kuitenkin harmittavan epätasainen. Suuret tapahtumat pakkautuivat loppuun ja tapahtuivat lyhyessä ajassa, ja sitten tarina vain loppui. Periaatteessa langat punottiin yhteen, mutta kirjan loppuminen tuli silti vähän puun takaa. Pienoisromaanimuoto oli tälle tarinalle ehkä liian lyhyt. Meresmaan luoma vaihtoehtohistoriakin jäi tässä osassa mielestäni pienempään osaan kuin edellisissä osassa. Luulen, että olisin saanut tästä päätösosasta enemmän irti, jos olisin lukenut sen heti Hämäränsäteiden perään. 

Olen varmaan asiasta joskus blogissakin maininnut, mutta minua kiinnostaa historiantutkimuksessa erityisesti naisten (ja vähemmistöjen) historia. Ilokseni varsinkin naisten historiaan keskittyviä kirjoja on viime vuosina ilmestynyt runsaasti! Sain Maria Pettersonin Historian jännät naiset viime vuonna joululahjaksi ja luin kirjaa pikkuhiljaa pitkin vuotta. Nimensä mukaan kirja esittelee koko joukon mielenkiintoisia naisia, jotka ovat suurimmaksi osaksi painuneet historian hämäriin. Suurin piirtein kaikissa arvioissa, joita kirjasta olen lukenut, mainitaan, että lukiessa tutustui moniin aivan uusiin historiallisiin naisiin, ja sama pätee myös omalla kohdallani, vaikka jotkut kirjassa esitellyt henkilöt olivatkin ennestään tuttuja. Pettersonin tyyli kirjoittaa on sujuva, ja muutaman sivun minielämäkerroissa yhdistelläänkin luontevasti faktoja ja hieman tarinallisempaa kerrontaa. Pidin kirjassa myös siitä, että Petterson suhtautui kriittisesti paitsi esittelemiinsä naisiin (kaikki eivät puhtaita pulmusia olleet), mutta myös omaan tutkimusprosessiinsa: nykynäkökulmasta on mahdotonta sanoa, millainen kenenkin historillisen henkilön sukupuoli-identiteetti on ollut, tai miten he sen nykytermein sanoittaisivat. Oli myös tärkeää, ettei kirja kaunistellut kohteitaan. Vaikka joku olisikin tehnyt merkittävää, lasikattoja rikkovaa työtä, nykyfeminismin näkökulmasta hänen mielipiteensä eivät enää ole kovin korrekteja. Ihmiset ovat harvoin mustavalkoisia, siitä tämäkin kirja muistuttaa. Olisin jäänyt kaipaamaan kirjalta vielä enemmän antiikin tai renesanssin naisia, mutta ymmärrän, että heistä on todennäköisesti vaikeaa löytää lähteitä. Pidin kuitenkin siitä, että siinä esiteltävät naiset eivät olleet pelkästään (valkoisia) länsimaalaisia. Lähdeluetteloakin jäin kaipaamaan, vaikka se olisi kasvattanut jo valmiiksi massiivista kirjaa entisestään. Kirjan lukeminen oli hidas ja pitkä prosessi, koska tarinat alkoivat toistaa itseään nopeasti, ja halusin antaa kaikille naisille ja heidän tarinoilleen mahdollisimman paljon huomiota. Hidas eteneminen ei kuitenkaan haitannut, päin vastoin. Voinkin suositella tätä ihan jokaiselle ihmiselle. Mieskeskeisen historiankirjoituksen aika saa luvan olla ohi! Historian jännät naiset on ansainnut kaikki kehunsa. Kirja on muuten fyysisenä esineenä aivan todella kaunis! 

Muumipappa ja meri on niitä Muumi-kirjoja, jotka ovat jääneet hyvin vähälle lukemiselle. Muistan itse lukeneeni sen loppuun vain yhden ainoan kerran, enkä muista, onko sitä luettu minulle kokonaan ääneen koskaan. (Minulla on kyllä voimakas muisto siitä, miten kirjan alkua luetaan minulle iltasaduksi, mutta se ei todista, päästiinkö kirjaa koskaan loppuun asti :D Vahva muisto minulla on myös siitä kerrasta, kun kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana kirjan loppuun luin. Olimme kesälomamatkalla sukulaisten luona, oli valoisa kesäyö, ja kirjan loputtua en saanut unta, vaan hipsin makuuhuoneen ikkunaan katselemaan maisemaa. Jännittävää, millaisia muistoja lukuhetkistä mieleen jää!) Muumipappa ja meri on hyvin selkeästi aikuisille suunnattu teos. Vaikka jo parissa aikaisemmassa sarjan osassa on ollut selviä aikuisille suunnattuja sävyjä ja syvempää tematiikkaa, huolettomista ja aurinkoisista alku-Muumeista ei ole enää tietoakaan. En yhtään ihmettele, ettei tämä oikein puhutellut minua lapsena! Muumipappa kokee olevansa turha osa perhettä, ja miestään lohduttaakseen Muumimamma päättää ehdottaa hänelle muuttoa majakkasaareen. Niinpä Muumiperhe, Pikku Myy mukanaan, jättää Muumilaakson taakseen ja lähtee yksinäiselle, kaukaiselle saarelle keskellä merta. Saari paljastuu vielä mielikuviakin rujommaksi ja yksinäiseksi, majakan valo ei pala, outo kalastaja on jotenkin epäilyttävän oloinen ja Mörkökin seuraa perhettä saareen. Kaikki perheenjäsenet joutuvat kohtaamaan ja käsittelemään omaa yksinäisyyttään ja muita ongelmiaan, mutta eivät kohtaa toisiaan. En tosiaankaan muistanut, miten synkkä tämä kirja oli! Hahmojen kokema yksinäisyys oikein väänsi vatsanpohjassa. Ei mikään ihmekään, että tämä ei oikein nuorena vedonnut minuun, mutta nyt teoksen teemat kiehtoivat ja kiinnostivat. Erityisen paljon minua tällä lukukerralla kiinnosti Muumimamman hahmo. Hän toimii jatkuvasti niin, että Muumipapalla olisi helpompi olla, vaikka se tekisi hänen oman olonsa epämukavaksi. Kun koti-ikävää poteva Mamma alkaa kapinoida, hän maalaa Muumitalon puutarhan majakan seiniin ja katoaa omaan maalaukseensa. Kapinakin on hiljaista ja pehmeää, mutta kapinaa kuitenkin. Jäinkin miettimään, miksi Mamma myötäilee Pappaa niin paljon. Miksi Muumipappa saa elää miehisiä majakanvartijaunelmiaan, mutta Muumimamman rooli on vain joustaa miehensä oikkujen edessä? Vai onko siinä sittenkin hänen vahvuutensa? Myös Muumipeikon ja Mörön suhteeseen kiinnitin lukiessani huomiota. Se oli liikuttavampi kuin muistin! Muumipappa ja meri ei ollut lempiosani sarjasta, mutta synkän harmaisiin syyspäiviin tämä sopi luettavaksi täydellisesti. 

Luin viime syksynä lähes kaikki Liv Strömquistin siihen mennessä suomennetut sarjakuvat, mutta Nousu ja tuho jäi lukematta, kun sitä ei lähikirjaston hyllyssä sattunut olemaan. Odotellessani Strömquistin uusinta sarjakuvaa pitkässä varausjonossa (tämän postauksen kirjotushetkellä olen jo sijalla 36!) päätin, että nyt olisi hyvä aika lukea myös aikaisemmin väliin jäänyt teos. Nousu ja tuho ei niinkään käsittele feministisiä aiheita, vaikka niitäkin sivutaan, vaan Strömquist kritisoi pääasiassa kapitalismia ja sen lieveilmiöitä. Aiheet ovat tärkeitä, mutta ehkä minua ei erityisesti kiinnosta talouselämän käänteet, koska Nousu ja tuho ei ollut mielestäni yhtä mielenkiintoista luettavaa kuin Strömquistin muut teokset. Tekstiä oli myös välillä liian paljon omaan makuuni. Minusta oli kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että vaikka Strömquist kritisoi juurikin oikeistolaista maailmaankuvaa, myös vasemmisto saa osansa kritiikistä. Kritiikki on täysin oikeutettua, ja huomasin myös itse toistavani samanlaisia ajatusmalleja, joita Strömquist nostaa esiin ja kritisoi. Tällainen itsereflektio on välillä virkistävää, ja sarjakuvassa se toimii hyvin, koska se osoittaa sen, etteivät asiat ole missään nimessä mustavalkoisia. Vaikka Nousu ja tuho ei ollut suosikkini Strömquistilta, pidän kovasti siitä tavasta, millä hän asioita käsittelee. 

Armonvuoden kauniin vaaleanpunainen kansi oli tullut somessa usein vastaan, ja lähinnä sen peruusteella se lähti eräällä kirjastoreissulla mukaan. Kirja kertoo fiktiivisestä yhteiskunnasta, joka on hyvin uskonnollinen ja patriarkaalinen. Naisilla uskotaan olevan vaarallisia taikavoimia, joista eroon päästäkseen kaikki tytöt lähetetään 16-vuotiaana metsään piirikunnan ulkopuolelle. Tätä aikaa kutsutaan armonvuodeksi, eikä siellä koetuista asioista saa puhua kellekään ulkopuoliselle. Selvää on vain se, että armonvuodesta eivät kaikki selviä, ja nekin, jotka selviävät, eivät palaa entisellään. Armonvuodessa oli muutamia elementtejä, joista pidin. Kukilla viestiminen, symboliikka ja visuaalinen kerronta olivat kiinnostavia osia tarinassa, mutta loppupeleissä kirjassa oli ehkä enemmän ongelmia kuin hyviä puolia. Ensinäkin päähenkilö Tierney oli melkoisen ärsyttävä päähenkilö. Hän oli kunnon "not like other girls" -troopin henkilöitymä, joka ei halua käyttää hameita ja joka pitää muita tyttöjä typerinä ja naiiveina, koska hänet on kasvatettu kuin pojat... Myöskään Tierneyn hahmokehitys ei oikein vakuuttanut. Olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa lukea päähenkilöstä, joka uskoo sokeasti yhteiskuntaan ja armonvuoteen, ja joka herää näkemään totuuden kirjan aikana. En kauheasti muista Veronica Rossin Paljaan taivaan alla -trilogiasta, mutta sen toisen päähenkilön muistan olleen tällainen hahmo, ja se oli mielestäni hyvä ratkaisu, ja olisi toiminut tässäkin. Sivuhahmoissakaan ei ollut erityisesti lihaa luiden päällä. Esimerkiksi armonvuoden tytöissä ei oikein ole persoonallisuutta, ja he jäävät vain listaksi nimiä. Oikeastaan ainoa mieleen jäävä tyttö on hyvin perinteinen mean girl, eikä siksi erityisen mielenkiintoinen. Myös miljöö jää hyvin epämääräiseksi. Armonvuotta on markkinoitu dystopiana, mutta itse en löytänyt siitä muita dystopiapiirteitä kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin tyylinen misogynistinen ja naisia alistava yhteiskunta. Itselleni tuli enemmänkin mieleen 1600-luvun Keski-Eurooppa. Mistä ihmiset ovat päätyneet piirikuntaan? Missä se edes sijaitsee? Mietin myös sitä, onko edelleen tarvetta tarinoille, joissa yhteiskunta alistaa naisia ja kontrolloi heidän seksuaalisuuttaan. Toki kyseessä on edelleen todellisuus monessa osassa maailmaa, mutta vahvistaako se vain mielikuvia jo olemassaolevista syrjivistä rakenteista, eikä pura niitä. Jos jostain kirjan tematiikassa pidin, niin loppupuolen hetkessä, jolloin naiset asettuvat toistensa puolelle. Naisten välinen solidaarisuus ilahduttaa aina! (Vaikka kohtausta ei ole kauhean hyvin pohjustettukaan...) Pidin myös siitä, että vallankumous ei taphtunut hetkessä, vaan kirja jäi hetkeen, jolloin kipinä kytee ennen liekkiin leimahtamistaan. Toisaalta Goodreadsissa oli huomioitu useammassa arviossa, että oikeastaan miehet pelastavat Tierneyn useampaan kertaan, ja hänen oivalluksensa eivät välttämättä synny hänen omassa päässään, vaan miesten kautta. Totta kai miehillä on tärkeä rooli tasa-arvon rakentamisessa, mutta tällaista maailmankuvaa luovaa kirjaa ei ehkä voi kovin feministisenä pitää. (Miehistä liittolaisena tosielämässä on mielestäni kuvattu hyvin Historian jännissä naisissa!) Kaiken lisäksi vielä kirjan rytmitys kompuroi: viimeisen 60 sivun aikana tapahtui todella paljon lyhyessä ajassa, ja monet asiat jäivät melko kevyesti käsitellyiksi, kun taas keskivaihe oli melko hidas ja puuduttava. Armonvuoden kansi oli kaunis, mutta en kyllä tiedä, suosittelisinko tätä kellekään, sen hyvistä puolista huolimatta. 

*********

Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

38. Kirja on käännetty hyvin: Muumipappa ja meri

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021: Hurme

Lokakuu sisälsi pääosin opiskelua: paahdoin viimeisiä kandiin vaadittavia kursseja. (Olen ehkä teoriassa jo valmistunut: hakemus on lähetetty jo muutama viikko sitten, mutta vielä en ole saanut tietoa, että se olisi hyväksytty...) Opiskelun vastapainona oli onneksi jonkin verran rientojakin: oli niin sukujuhlia kuin opiskelijakekkereitäkin. Lokakuu oli myös kirjamessukuukausi: kävin sekä Turun että Helsingin messuilla! Turun messuilla vietin vain yhden päivän, mutta Helsingin messuista on tulossa oma postauksensa. Sen sanon jo tässä vaiheessa, että oli hämmentävän ihanaa olla kirjaihmisten kanssa pyörimässä! Elämä on melkein kuin joskus ennen. 

Kuukauden biisi on Miljoonasateen Merestä löytynyt. Lokakuussa tuli kuunneltua runsain määrin Miljoonasateen Käärmeenkantaja-albumia, jonka laulut ovat synkkiä ja kertovat rumista, rujoista ja rajuista asioista. Merestä löytynyt on kiehtova, maaginen fantasia, joka on ehdottomasti lempikappaleitani albumilla. Siinä sävellys tukee hienosti tekstiä, ja kokonaisuus toimii. Minun on vaikea löytää kappaleelle sopivia adjektiiveja. Voimakas? Hurja? Rujo? Runollinen? Oli miten oli, olen kuunnellut sitä paljon. Se liikauttelee jotain ispiraatiokanavaa päässäni, mutta ideat vaativat vielä kypsyttelyä. 

Valoa marraskuuhun!