lauantai 25. maaliskuuta 2017

Kate Bush: Before the Dawn

Syksyllä 2014 Kate Bush esitti ensimmäiset keikkansa sitten vuoden 1979. Kiertue nimettiin Before the Dawniksi ja liput myytiin loppuun heti. Vaikka olin tuolloin hyvin tuore fani, luin kateellisena keikka-arvosteluja lehdistä ja blogeista. Yksi esitys videoitiin ja fanit ovat odottaneet DVD:tä siitä lähtien. Bushin tahdin tuntien DVD ei ole edelleenkään ilmestynyt, ja Bush onkin puhunut hieman siihen sävyyn, ettei DVD:tä tulisi ollenkaan. Marraskuussa 2016 kuitenkin julkaistiin livealbumi Before the Dawnista, joka on paitsi ensimmäinen livelevy vuoden 1979 On stage -ep:n jälkeen, myös Bushin ensimmäinen julkaisu viiden vuoden takaisen 50 words for snow'n jälkeen. Before the Dawn paljastui allekirjoittaneen joulupaketista, enkä olisi voinut olla onnellisempi. Nyt yritän parhaani mukaan muuntaa fanityttöäännähtelyni sanalliseen, järkevään muotoon. Jos et kestä Kate Bushia tai mahdotonta hehkutusta ilman negatiivisia puolia, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. 


Ennen kuin alan puhua musiikista itsessään, haluan pyytää teitä katsomaan oheisia kuvia levystä. Se on yksi kauneimmista koskaan näkemistäni levyistä. Pahviset kannet ovat aina plussaa verrattuna muovikoteloihin ja kannet on kuvitettu niin kauniisti, että suorastaan haukoin henkeä avatessani levyn ensimmäistä kertaa. Levynkansi aukeaa pitkäksi, kauniiksi kuvaksi synkästä, lumisesta metsästä. Viimeisen levyn kohdalla nousee aurinko, lintu nousee siivilleen. Myös levyn mukana tuleva vihkonen on ihana: kuvia show'sta ja Katen kommentteja. Postauksesta myöhemmin löytyvät kuvat ovat vihkosesta. 


Ensimmäinen levy, ensimmäinen näytös. 

Vanhan naisen hiljainen, rauhoittava puhe aloittaa levyn. Puheen päätyttyä Lily räjähtää käyntiin ja kun sanon räjähtää, todellakin tarkoitan sitä. Sydän lyö ylimääräisen kerran. Intro on pitkä ja jollain tapaa erilainen kuin albumiversiossa. Nopeampi kenties? Erilaisia soittimia? En osaa sanoa. Intron aikana (yleisön hurrauksista päätellen) Kate tulee lavalle ja huutaa: "Good evening!" Tässä vaiheessa myönnän vingahtaneeni hieman. Kate aloittaa laulun. Hänen äänensä on madaltunut huomattavasti, mutta se ei ollut mikään uutinen. Uusi asia sen sijaan on se, kuinka kauniilta hänen äänensä matalana kuulostaa. Lilyn jälkeen vuorossa on Hounds of love. Tämä oli se piste, jolloin ensimmäisen kerran itkin levyä kuunnellessani. Hounds of love -albumi oli ensimmäinen, jonka koskaan Kate Bushilta kuuntelin ja rakastuin. Siksi nimibiisin kuuleminen "livenä" oli herkistävä kokemus. Joannin aloittivat kirkonkellot, jotka ovat ihan oikeasti Joan d'Arcin kunniaksi soitettu: vihkosen mukaan äänittäjä osui paikalle juuri, kun Rouen Cathedralin kelloja soitettiin Orleansin neitsyen muistopäivänä. Koska Joanni ei kuulu suosikkeihini, sain kuuntelijana levähtää hetken. 

Hengähdystauko tuli tarpeeseen, sillä seuraavana vuorossa on hengästyttävän upea Top of the city. The Red shoes -albumia ei yleensä lueta Bushin parhaimpiin, päinvastoin, mutta itse pidän siitä kovasti ja Top of the city on suosikkejani siltä levyltä. En osaa kuvailla sitä tunnetta, joka kappaleen kuuleminen aiheuttaa, mutta tämäkin oli niitä, joita kuuntelin vain suu auki, ihastellen. Never be minea ei koskaan oikeasti esitetty Before the dawnin aikana, sillä se leikattiin pois show'n lyhentämisen vuoksi. Äänitetty versio on harjoituksista. The Sensual world -levy on jäänyt itselleni kaikkein vieraimmaksi, joten Never be mine oli kuin aivan uuden biisin löytyminen. (Note to self: ota Sensual world tarkempaan kuunteluun!) Seuraavana vuorossa olikin jo Running up that hill. Jo intro sai värisemään, ja sitten tuli itku, jälleen. Running up that hill on nimittäin se biisi, jonka takia alunperin lainasin Hounds of loven. Ilman sitä biisiä en istuisi tässä nyt kirjoittamassa arvostelua tästä levystä, nytkin vähän kyynelehtien. Kun olo vielä oli sellainen, että Kate oikeasti lauloi laulua livenä, ihan siinä lähellä, kokemus oli uskomaton. Kate lauloi minulle, sanokoot muut mitä sanovat. King of the mountain jäi hieman tämän kokemuksen varjoon, mutta toivuttuani viihdyin senkin seurassa. 

King of the mountain päättyy australialissen perinnesoittimen bullroarerin (en tiedä soittimen nimeä suomeksi), joka ennustaa tulevaa myrskyä. 

Toinen levy, toinen näytös. 



Toinen näytös käsittää Hounds of loven b-puolelta löytyvän the Ninth Wave -kokonaisuuden. Ninth Wave on tarina veden varaan joutuneesta tytöstä, ja unista, joita hän näkee myrskyävällä merellä. Before the dawnin versio kokonaisuudesta ei ihan vastaa levyversiota. Koko tarina alkaa ihan eri tavalla: levyn aloittaa monologi nimeltä Astronomer's call. Monologi esittelee astronomin, joka soittaa rannikkovartioon saatuaan hätäviestin uppoavasta laivasta. Monologi on kuin lempikirjaan löytynyt uusi luku. And dream of sheep johdattelee kuulijat laivan upotessa veden varaan joutuneen naisen ajatuksiin ja epäonnistuvaan yrityksen pysyä hereillä. Tarkat lukijat saattavat huomata, että puhuin aiemmin veden varaan joutuneesta tytöstä, nyt naisesta. Sanavalinta on tarkoituksellinen. Vuonna 1985 Katen ääni oli nuoren heleä, tyttömäinen, mutta vuoden 2014 versio on paljon matalampi ja aikuisempi. Kun tutut sanat "Little light shining/little light will guide them to me", kylmät väreet juoksivat pitkin selkää. Ensimmäisellä kuuntelukerralla valuin tässä kohdassa makaamaan lattialle ja kuuntelemaan. Huoneessani oli lähes pimeää. Paljon parempaa tapaa kuunnella toista näytöstä tuskin on. 

Jos And dream of sheep aiheutti kylmiä väreitä, niin Under ice se vasta saikin vapisemaan, puhumattakaan Waking the witchista. Jälkimmäistä tosin täytyy hieman moittia siitä, ettei saarnaajan ääni saa jähmettymään yhtä pahasti kauhusta kuin alkuperäinen versio. Sen sijaan tämän version outro on mainio. Watching them without her on jälleen ihan uutta, dialoginpätkä, jossa meressä ajelehtivan naisen poika ja aviomies (poika on muuten ihan oikeasti Katen poika Bertie!) keskustelevat. Dialogi on riipaiseva: "Mum's late..." Watching you without men jälkeen tulee vielä yksi uusi osa tarinaan: Little light. Kate käyttää koko voimansa värisyttäviin kauhunhuutoihin, joita pehmeä piano ja kuoron lempeät "Little light" -sanat rauhoittavat. Loppulevy on kyynelten (Jig of life!!) ja kylmien väreiden (Hello Earth!!) täyttämä matka kohti aamua, joka päättää pimeän ja painajaistentäyteisen yön. The Morning fog on yhtä helpottunut ja ilakoiva kuin Hounds of lovella. Yksi pieni muutos sanoissa tosin on: kun Kate luettelee, keitä kaikkia haluaa kertoa rakastavansa, vanhempien, veljien ja rakastetun joukossa on myös poika. Yleisö villiintyy ja minä tärisen ja hymyilen kyyneliä kasvoillani. 

Kolmas levy, kolmas näytös. 


Ihan alkuun tunnustus: en ole koskaan ihmeemmin pitänyt levystä Aerial ja varsinkin tupla-albumin jälkimmäinen levy A Sky of honey on jäänyt aika vähälle kuuntelulle. Siksi epäilin, että A Sky of Honeyn sisältävä kolmas näytös ei onnistuisi liikuttamaan minua samalla tavalla kuin kaksi edellistä. Osittain olin oikeassa, mutta myös väärässä. Kun Predeluden ensinuotit kajahtavat ilmoille pehmeinä kyyhkysten kujerruksen seuraamana, kuuntelija tuntee ihollaan aurinkoisen, laiskan iltapäivän lämmön. Tunnelma on aivan erilainen kuin pimeässä yössä keskellä merta. Pienen Bertien ääni ihastelee lintujen laulua kuin levyversiollakin, mutta tällä kertaa lavalla on myös seitsemän vuotta vanhempi Bertie. Bertie on tarinan maalari, joka maalaa jatkuvasti muuttuvaa taivasta ja laulaa Painter's linkin. Iltapäivä kulkee iltaan ja Sunsetiin. Auringonlaskun värejä ja kaihoisaa tunnelmaa maalaavasta Sunsetista tuli ensikuuntelulla heti yksi suosikeistani. Biisin loppupuolella tapahtuva tunnelmanmuutos tuli täytenä yllätyksenä A Sky of honeyn vieraudesta johtuen. Aerial talin sirkutukset ja kujerrukset kuljettavat päivän Somewhere in betweeniin, josta siirrytään ihan uuteen osaan tarinaa: Tawny moon, jonka laulaa maalari eli Bertie. On kiva kuulla Bertien ääntä kunnolla, koska hänenkin äänensä on hieman madaltunut Snowflakesta :D Yö laskeutuu Nocturnen myötä. Kuulijoille kuvaillaan kesäöistä kuutamouintia. Jännittävä yksityskohta on, että Kate ujuttaa mukaan Waking the witchista tutun "Help me blackbird/there's a stone around my leg" -osan. Olen melko varma, ettei tätä ole alkuperäisessä versiossa, mutta en ole ihan varma asiasta. Lopulta aurinko nousee. Aerialin uskomaton kitarasoolo, Katen nauru ja halu nousta katolle lintujen kanssa. Matka päättyy auringonvaloon ja lintujen riemuitsemiseen. 

Ensimmäisenä encorena kuullaan Among angels. Rauhallisen kaunis ja lohdullinen laulu palauttaa maan pinnalle A Sky of honeyn tunnelmista, mutta tekee sen ystävällisesti ja turvallisesti. Koko uskomattoman show'n päättää upea Cloudbusting. Tuttujen jousien pärähtäessä soimaan yleisö villiintyy, ja tämä kuuntelija itkee, jälleen. Upea tarina luo hienon lopetuksen kokonaisuudelle, joka on kaikin puolin täydellinen. "We're cloudbusting, daddy!" 

Tämä postaus on roikkunut luonnoksissa yli kolme kuukautta, kun olen yrittänyt saada ajatuksiani jäsenneltyä. Before the dawn on tiivistetysti upea levy. Katen madaltunut ääni kuulostaa uskomattoman hyvältä. Mielenkiintoista on se, että liveversiot Lilysta ja Top of the citysta kuulostavat paremmalta kuin Director's Cut -levyllä muutaman vuoden takaa. Myös A Sky of honey -kokonaisuus nappaa paljon paremmin kuin levyversio. Isoin ongelma A Sky of honeyssa on mielestäni ollut sen juonettomuus verrattuna Ninth Waveen. Ninth Wavessa on selkeä tarina, mutta A Sky of honey vain seuraa päivän kulkua. Nyt huomaan, että vaikkei A Sky of honeyn tarina ole sen ihmeellisempi, sen kiireetön tunnelmanluonti on upeaa ja onnistuu luomaan yhtä vahvoja mielikuvia kuin Ninth Wave. Tulen varmaan ikuisesti suremaan, etten päässyt katsomaan esitystä Lontooseen, varsinkin kun DVD:tä ei aiota julkaista. Levy kuitenkin tuo lohtua, ja onhan netistä mahdollista kaivella kuvauksia visuaalisesta puolesta. Ja kuten Kate Bush BBC:n haastattelusta totesi, tämä ei ole piste hänen uralleen, enemmänkin iso pilkku. Kenties saamme joskus ihan uutta musiikkia, ja hyvää kannattaa odottaa. Vaikkapa sitten se 10 vuotta.

Kiitos Kate Bush melodioista, sanoista, olemassaolosta. Bertietä hieman mukaillen: "Lovely, lovely, lovely, lovely Cathy."  

torstai 16. maaliskuuta 2017

Olla teflonin päällystämä vai alati mustelmilla

Otsikko: Vapaudesta (Kerkko Koskinen kollektiivi). Tällä hetkellä jälkimmäistä, kiitos peilijääkelin.

Pariin viime viikkoon on mahtunut:

• aikaisia herätyksiä ja älytöntä väsymystä. 

• hirveä kasa läksyjä. 

• ruosteista ranskaa. 

• neljä kaatumista yhden koulumatkan aikana ja monta läheltä piti -tilannetta. Nyt olen mustelmilla. 

• väsymyksestä johtuneita hysteerisiä naurukohtauksia, varsinkin ranskassa ja matikassa. 

• Ed Sheerania (en myönnä), Haloo Helsinkiä! ja Autoheartia. 

• todennäköisyyslaskentaa. 

• voitettu Alias-peli. 

• kaupassa naistenpäivänä asiakkaille lahjoitetut ruusut.



• rytmikapuloilla soittaminen musiikintunnilla (en ole aikoihin ollut niin liekeissä mistään!)

Moulin rouge! 

• ihania ihmisiä ja jännittäviä kohtaamisia. 

• ihan liian monta persoonallisuustestiä. 

• hyvä yritys saada Before the dawn -arvostelu valmiiksi. (Spoiler alert, ei onnistunut.)

• ehkä elämäni ensimmäinen onnistunut pikanuttura, joka oikeasti näytti hyvältä eikä kuolleelta rotalta. 

• kuorossa laulettu Ultra bran Kirjoituksia, joka on ehkä tärkein biisi kyseiseltä bändiltä. 

• kouluhiihtoa ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen. Lisää mustelmia, hip hei! 

• suunnitelmia tulevaisuudelle, jotka ovat vielä erittäin avoimia, mutta tuntuvat kivoilta. 

"Hiukset sekoittuvat karvamattoon. Vapisuttaa, haukkoo henkeä. Sormet liikkuu yhä, samoin varpaat. On elossa. [...] Ojensi käden ja toivoi. Kuunteli levyn neljästi ympäri. Sisäänhengitys, uloshengitys. Keuhkot toimii, sydän lyö. Ollaan yhä elossa."  (tajunnanvirtaa, 12.3.2017) 

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Helmikuun luetut 2017

Helmikuussa 2017 luin neljä kirjaa (882 sivua), joista kaksi oli spefiä ja yksi uusinta.

Saattaa spoilata hieman. 

Grimm: Lumikki ja muita satuja 345 s.
Meresmaa, J.S.: Naakkamestari 163 s. 
Lähteenmäki, Laura: Nutcase 195 s.
Adams, Douglas: Enimmäkseen harmiton (Linnunrata #5) 179 s. [U]

kotimaisia: 2
käännettyjä: 2
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 1
muualta: 1
Uudelleen luettua -haaste: luettuja kirjoja 3 (Kadonneen jäljillä)

Grimmin satukokoelmien kolmas ja viimeinen osa oli ollut kesken suorastaan luvattoman pitkään, mutta helmikkuusa sain luettua kirjan lopulta loppuun. Sadut olivat viihdyttäviä ja nopealukuisia, ja ehdinkin usein lukemaan useamman aamuisin ennen kouluunlähtöä. Kaiken satumaisen suloisuuden takana piilee myös verisempi ja raaempi puoli, johon suhtaudutaan kuitenkin yllättävän kevyesti: esimerkiksi Hannun ja Kertun lopussa pahan äitipuolen kuolemasta mainitaan sivulauseessa ja keskitytään siihen, miten iloisia kaikki henkilöt ovat. Nämä versiot saduista iskivät siihen huumorintajuni kieroimpaan kohtaan ja löysinkin itseni hekottelemasta esimerkiksi sadulle, joka loppui lauseeseen "Ja niin kaikki olivat kuolleet." Myös intertekstuaaliset viittaukset eri satujen välillä olivat kiinnostavia, enkä muista törmänneeni sellaisiin aiemmissa kokoelmissa. Suosittelen tutustumaan Grimmin veljesten tuotantoon näin alkuperäisemmässä muodossa, se oli ainakin itselleni erittäin hauska kokemus. 

Olin kuuntelmassa kirjamessuilla, kun J.S. Meresmaa puhui Naakkamestarista. Keskustelun pohjalta olin kehitellyt päässäni mahdollisen juonen, jota kirja ei kylläkään noudattanut. Onneksi, sanoisin: itse keksimäni juoni oli paljon huonompi kuin oikea tarina. Rakastin vaihtoehtohistoriallista Tamperetta. "Lehtileikkeet" ovat mainio idea ja tuovat aidonkaltaista tunnelmaa. Kirjan ainoa huono puoli oli se, että se loppui liian aikaisin, ja Ennin päätös tapahtui melko nopeasti. Vaikka kovasti toivoisin tarinalle jatkoa, en tiedä, mitä siinä voitaisiin kertoa. Ursiineista ainakin lukisin mielelläni lisää, vaikkei Ennin tarkna jatkuisikaan. Ennin äitiin liittyvän paljastuksen onnistuin arvaamaan ennen kuin se paljastui Ennille itselleen, mutta se ei haitannut, päinvastoin: pidin itseäni hetken suorastaan nerona. 

Laura Lähteenmäen Nutcaseen en välttämättä olisi tarttunut, ellen olisi tiennyt päähenkilöstä muutamaa asiaa, jotka ovat hämmästyttävän samanlaisia. Kirjaa lukiessani minulle selvisi päähenkilö Saimista myös lisää asioita, jotka osuivat erittäin lähelle omaa elämää, syntymäpäivän ajankohdasta alkaen. Vaikka samankaltaisuudet tuntuivat aluksi hassulta, myöhemmin olin onnellinen, että isoja erojakin löytyi. Lähteenmäen kirjoilla on nimittäin tapana olla jollain tasolla hyvin ahdistavia, eikä Nutcase tehnyt poikkeusta. Tapahtumat vyöryvät koko ajan yhä pahempaan suuntaan, ja tarinan edetessä olin onnellinen minun ja Saimin eroavaisuuksista. Liiat yhtäläisyydet olisivat siinä vaiheessa tuntuneet todella pahalta. Arvasin Sumun henkilöllisyyden todella pian ja ihmettelin, miksei se ollut Saimille itsestään selvää. Positiivista kirjassa oli se, etten ollut pitkään aikaan lukenut kirjaa yhdeltä istumalta, mutta Nutcasen sivut kääntyivät nopeaan tahtiin ja kirja oli luettu ennen kuin ehdin edes huomata. Lisäksi kirja tuntui todella realistiselta, joka sekin oli jollain tapaa hyvä asia. Vaikka yleensä luenkin päästäkseni pakoon ympäröivää maailmaa, välillä tekee ehkä hyvää lukea jotain tiukasti realistista. Tulee katsottua maailmaa vähän eri kulmasta. 

Viides ja viimeinen osa Linnunrata-trilogiasta on yleisesti haukuttu sarjan huonoimmaksi osaksi, eikä Adamskaan itse pitänyt siitä. Uudelleenlukukierroksella tulin siihen tulokseen, ettei kirja ollut erityisen hyvä, mutta ei kyllä ihan hirveän huonokaan. Mahtava trilogia olisi ansainnut paremman lopetuksen, vaikka tässäkin oli hetkensä, esimerkiksi Colin ja ihan tavalliset elukat. Olisin kaivannut syvennystä esimerkiksi Randomin ja hänen vanhempiensa suhteeseen. Lisäksi ikävöin Fenchurchia yhtä paljon kuin Arthurkin, ja olen edelleen sitä mieltä, että oli ilkeä veto kirjoittaa hänet ulos sarjasta sillä tavalla. Lopetus on vähän turhan synkkä ja tapahtuu liian nopeasti. En kuitenkaan kadu, että luin tämän sarjan uudelleen, sillä tämä on virheistään huolimatta lempisarjojani ikinä, nyt ja ikuisesti. (En todellakaan aio lukea uudelleen Eoin Colferin kirjoittamaa Vielä yksi juttu..., jota kutsutaan sarjan kuudenneksi osaksi. Niin huono kirja ei ansaitse sitä arvonimeä, eikä sitä ole minun universumissani olemassakaan.)

Helmikuussa olin väsynyt ja kiireinen koulujuttujen ja muiden hulinoiden keskellä. Väänsin viikonloput milloin mitäkin esseetä ja tekstitaidon vastausta, stressasin potkiaisjärkestelyistä (meidän koulussa on perinteenä, että kakkoset järjestävät potkiaiset) enkä ehtinyt juurikaan rentoutua. Koeviikkokin ehti tulla ja mennä ja tuoda minulle lukioaikani ensimmäisen kutosen. (En ole koskaan ollut niin iloinen kyseisestä numerosta!) 

Helmikuun tähtihetki oli ehdottomasti wanhat! Olin ollut varma, etten ikinä nousisi wanhojenpäivänä epäinhimilliseen aikaan, mutta kuinkas kävi: kello soi viideltä aamulla. Siitä huolimatta kyseessä oli ihana päivä, vaikka molempiin päkiöihini tuli rakot ennen illan esitystä. Tanssitkin sujuivat hyvin, mitä nyt pieniä virheitä tapahtui. Olisin kovasti tahtonut laittaa tänne jotain kuvaa, mutta koska tahdon pysytellä salaperäisyyden verhon takana, en laita edes mekkokuvaa, josta naama on rajattu ulos. (Olen nimittäin melko varma, että mekkoni on uniikki lumihiutale, ja minut tunnistettaisiin siitäkin.) Voitte kuitenkin kuvitella allekirjoittaneen tähän kerrankin meikanneena ja laittautuneena, hiukset nätisti ja leveä huulipunahymy kasvoilla. Sen verran voin kuitenkin raottaa salaperäisyyden verhoa, että mekkoni oli tiilenvärinen. 


Helmikuun kuunnelluimpia levyjä on ollut ihanan La la landin soundtrack, joka on ollut hyvin ahkeralla soitolla sen jälkeen, kun kävin sen kuun puolivälissä katsomassa. City of stars on ihana biisi, joskin aiheuttaa aina lievää itkuherkkyyttä. Yksi helmikuun helmistä (heh heh) oli ehdottomasti se, kun kuulin hyppytuntia viettäessäni jonkun soittavan kyseistä biisiä pianolla. Pieni, kaunis ja taianomainen hetki.