Ei mennyt niin kuin Strömsössä – "messuraportti" 2023

Kuten otsikosta voi ehkä päätellä, Helsingin kirjamessut menivät omalta osaltani melkoisen plörinäksi. Tiistaina olin kurkkukipuinen, lämpö nousi illasta, ja siitä lähtien olenkin lähinnä maannut sängyssä potemassa turhauttavan hitaasti etenevää flunssaa. Viimeiseen asti elättelin toivetta, että olisin päässyt messuille edes päiväksi, mutta jossain vaiheessa sain huomata, että tauti ei ota taittuakseen, joten täytyi vain hyväksyä tosiasiat. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei minua harmita todella paljon. Messut ovat jo vuosikausia olleet syksyni kirkas valopilkku, joten kirjakuplan sijaan flunssavuoteella vietetty viikonloppu ei kauheasti piristänyt. 

Vaikka messut nyt menivät sivu suun, onnekseni messuilla oli ystäväni, jonka kautta sain tehtyä pari messuhankintaa. (Sain kirjat vieläpä kotiovelleni toimitettuna, mikä on todella ihanaa! Kiitos vielä, jos luet tämän, pus mus<3)

 

Messuhankintani ovat:

 

 

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

Haaveilin TSH:n juhlapainoksesta, sillä tätä fantasiakirjallisuuden kulmakiveä ei hyllystäni vielä löydy. Tässä painoksessa on uudistettu suomennos ja Tolkienin omaa kuvitusta, minkä lisäksi se on esineenä aivan hengästyttävän kaunis. Sain kirjaan myös Kersti Juvan omistuskirjoituksen. Messualennuksesta huolimatta tämä taitaa olla kallein yksittäinen kirja, jonka olen ostanut! 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Uusin Jääskeläinen kuului ehdottomasti ostoslistalleni. Tähänkin sain omistuskirjoituksen. Odotan Kuurupiilon anatomian lukemista kovasti!

Tein ylijääneestä messubudjetistani vielä lahjoituksen Gazaan. Toivottavasti ensi vuonna pääsen jälleen messumeininkeihin mukaan!

Nähdään Helsingin kirjamessuilla!

Helsingin kirjamessut ovat jälleen nurkan takana, ja siellä minäkin olen! Kiitos bloggaajapassista messuorganisaatiolle.

Syksyni on ollut melkoisen hektinen, joten olen elänyt viikko kerrallaan. Tämän vuoksi en ole ehtinyt kovin paljoa edes ajatella messuja, mutta nyt hype alkaa pikku hiljaa kasvaa. Kivaa päästä taas viikonlopuksi kirjallisuuskuplaan! 

 

Saavun messuille perjantaina iltapäivästä, ja poistun messukeskuksesta suunnuntai-iltana (mahdollisesti käyn myös nukkumassa messupäivien välissä :D). Kirjaihmisen paratiisi (ja intorvertin kauhukammio :D) tarjoaa jälleen ohjelmaa laidasta laitaan ja tietenkin ihanaa kirjapöhinää. Olen koonnut tähän postaukseen joitain itseäni kiinnostavia messuohjelmia, joita ainakin kovasti haluaisin mennä katsomaan!

Perjantai 27.10.

 

15.30-16.00 Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä (Esplanadi)

16.30-17.00 Tiedetori: Naiset pyhyyden tulkkeina (Kruununhaka)

17.00-17.30 Tiedetori: Vuosi keskiajan Suomessa (Kruununhaka)

19.00-19.30 Queer-romantiikan monet muodot (Kallio)

 

Lauantai 28.10.

 

10.30-11.00 Ruumiiseen liittyvä vallankäyttö (Töölö)

10.30-11.00 Kirsti Kuronen: Seelanti (Kallio)

11.00-11.30 Kirjailijan kateus (Töölö)

11.00-11.30 Emma Sofianna Söderholm: Toisinaan valo hiipuu (Kallio)

12.00-12.30 Kustantajat, kirjailijat, kriitikot: kuka käyttää valtaa kirjallisuudessa? (Senaatintori)

12.30-13.00 Markus Hotakainen & Pekka Särkiö: Kun aurinko seisahtui – Raamatun ilmiöt tieteen valossa (Suomenlinna)

13.00-13.30 Jukka Korpela: Muinais-Venäjän myytti (Suomenlinna)

13.00-13.30 Valta fantasiakirjallisuudessa: Niklas Ahnbergin ja Vehka Kurjenmiekan kirjallisuus (Lonna)

13.30-14.00 Myytit heräävät eloon (Lonna) 

13.30-14.00 Toisen asteen Nuori Aleksis -palkinnon jako (Kumpula)

14.00-14.30 Kokemusasiantuntijuus ja sen käyttö kirjallisuudessa (Töölö)

14.30-15.00 Utopiat ja dystopiat: minkälaisia asioita kirjallisuudella voidaan tavoitella? (Töölö)

14.30-15.00 Perttu Immonen: Suomalainen historia (Suomenlinna)

15.00-15.30 Kirjailija, kysy kustantajalta (Töölö)

15.00-15.30 Magdalena Hai: Sarvijumala (Töölönlahti)

16.00-16.30 Kirjoitin kirjani merenrannalla: kirjailijat ja residenssit (Töölö)

16.30-17.00 Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa (Senaatintori)

17.30-18.00 Tiina Kämpylä & Anna-Leena Pääkkölä: Lailasta Almaan – suomalaisten naisten populaarimusiikin historiaa (Esplanadi)

18.00-18.30 Seija Ahava & Emma Pulkkinen: Rakennenautintoja (Kallio)

18.30-19.00 Paul Hasselblatt: Kellarin täydeltä Beatlesia (Esplanadi)

Sunnuntai 29.10.

11.30-12.00 Ikuisesti ajankohtaiset Edith Södergran ja Emily Dickinson (Töölö)

12.00-12.30 Kirjoista tutut äänet (Töölönlahti)

12.00-12.30 Kirjoja kirjoittamisesta & vapaan kirjoittamisen anatomia (Lonna)

14.30-15.00 Elina Hirvonen: Katri Helena (Senaatintori)

15.00-15.30 Marika Riikonen: Yksin, kiitos (Vallisaari)

16.30-17.30 Kirjakallion runoklubi ja open mic (Kallio)

16.30-17.00 Edith Södergran på olika språk – den ryska Edith (Fiskehamnen)

Lauantai vaikuttaa jälleen päivältä, jolloin itsensä kloonaaminen ei olisi hassumpi idea. Kokeneena messuilijana kuitenkin tiedän, ettei ohjelmasuunnitelmiin kannata tarrautua liian uskollisesti, koska välillä elämä ja messut yllättävät, eikä koskaan tiedä, minne loppujen lopuksi päätyy vai päätyykö minnekään. 

 

Tulkaa moikkaamaan, jos näette! Itse en välttämättä uskalla tai edes tajua ennen kuin tilanne on jo ohi :D Bloggaajapassi roikkuu jossakin näkyvällä paikalla, muita tuntomerkkejä ovat silmälasit, kihara, tumma tukka ja ruskeaa vakosamettia oleva käsilaukku.

Oletko tulossa messuille? Mitä erityisesti odotat?

Vuosisadat

Tulisitko lähemmäksi

hymyillään

klik-klik-klik

Seisomme maisemassa

ja tuulee

hiuksia pois kasvoilta ja kyyneleet silmiin

upotaan sumun läpi

pensaslabyrintin keskelle

meidän välissämme on yhä liikaa

klik-klik-klik

Lähikuva, tarkennus katseeseen

joka harhailee

etsiytyy liikkeen perään

aina vain lähemmäksi

napit, nauhat, soljet

On jäätä, luistinrata

peitteet pitsiä, verhot suojana

ja vielä kerran

klik-klik-klik

Sitten valo katoaa kuin katkaisijasta

mutta meidän ääriviivamme jäävät

mustavalkoisina, pehmeän rakeisina

ikiajoiksi kiiltävään pintaan

(8.8.2022)

***

Runo, joka oli painunut luonnoskansion pohjalle ja jäänyt siksi julkaisematta. Katsoin viime kesänä Virginia Woolfin romaaniin perustuvan Orlando-elokuvan, joka toimi yhtenä inspiraationa tälle runolle. 

Syyskuun luetut 2023

Syyskuussa 2023 luin yhdeksän kirjaa (1902 sivua, 22 h 32 min), joista viisi oli spefiä, kolme sarjakuvaa, kaksi non-fictionia, kaksi äänikirjaa, yksi e-kirja ja kaksi uusintaa.

 

Postaus saattaa hieman spoilata. 

 

Helminen, Sini: Kalma (Lujaverinen #3) 326 s. 

Oseman, Alice: Heartstopper, osa 2 320 s. 

LeGuin, Ursula K.: Tehanu (Maameren tarinat #4) 8 h 36 min [K] [U]

Pang, May & Edwards, Henry: Rakas John 213 s. 

Strömquist, Liv: Peilisalissa 144 s. 

Bardugo, Leigh: Varjo ja riipus (Grishaversumi #1) 333 s. 

Oseman, Alice: Heartstopper, osa 3 348 s. 

Gier, Kerstin: Safiirinsini (Rakkaus ei katso aikaa #2) 218 s. (e-kirja) [U]

Pratchett, Terry & Gaiman, Neil: Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset 13 h 56 min [K]

kotimaisia: 1

käännöskirjoja: 8

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 6

muualta: 3

Sini Helmisen Lujaverinen-trilogia sai tänä vuonna päätöksensä. Edellinen osa Sysi päättyi sen verran suureen cliffhangeriin, että Kalma oli suorastaan pakko lukea. Kalma alkaa suurin piirtein siitä, mihin Sysi jäi. Hallan on lähdettävä vaaralliselle matkalle kohti Tuonelaa, matkaan mahtuu myös kierros Rooman kautta ja road trip ruumisautolla. Sen enempää juonesta on vaikeaa puhua ilman suuria spoilereita. Kalmasta jäi minulle melko kaksijakoiset tunnelmat. Tuonela-juoni oli hyvä ja jännittävä, ja se veti hyvin alusta loppuun. Sen sijaan jälkimmäinen puolisko ei onnistunut kannattelemaan kirjan jännitettä enää samalla tavalla, vaikka se sisälsikin vaaroja ja vauhtia. Pidin kuitenkin monista yksittäisistä keskusteluista ja hahmojen välisistä suhteista. Helminen kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti, ja luinkin kirjan parissa päivässä, mikä ilahduttaa aina. Suurimpana ongelmana koin tässäkin osassa sen, että en ole koskaan oppinut tykkäämään Seelasta. Monet sivuhahmot tuntuivat kiinnostavammilta! (Olinkin erittäin iloinen, että Seppo sai tässä osassa niin suuren roolin! Hän on ehdottomasti eräs lempihahmoistani.) Ehkä jos Seelan perhekuvioita olisi käsitelty hieman laajemmin, suhde häneen olisi ehkä muodostunut vähemmän ärsyyntyneeksi. Seelan keskustelu isänsä kanssa oli kuitenkin mielestäni todella hyvä, sellaista olisin kaivannut lisääkin! Lujaverinen-trilogia ei ole mikään lempparini, mutta ihan viihdyttävää ja kiinnostavaakin välipalalukemista.

Luin elokuussa Heartstopper-sarjakuvan ensimmäisen osan, ja varasin saman tien seuraavatkin suomennetut osat. Ensimmäinen osa päättyi melko järisyttäviin tunnelmiin, ja Charlien sydän on särkynyt. Kaikki ei kuitenkaan ehkä ollut sitä, miltä etukäteen vaikuttaa. Nickille puolestaan on todella vaikeaa sanoittaa oma seksuaalisuutensa. Kaapista ulos tuleminen pelottaa myös. Heartstopperin kakkososa on yhtä söpö kuin edellinenkin osa: esimerkiksi aika monta sivua kuluu pussailuun ja kiehnäämiseen :D Moitin kuitenkin edelleen samaa kuin edellisen osan kohdalla, tarina nimittäin tuntuu yhä montaan kertaan nähdyltä. Tietyssä mielentilassa se ei tietenkään haittaa, ja ehkä Heartstopperin tarkoituksena onkin vain tarjota turvallinen tila ja representaatiota. Ei sarjakuvan maailma täydellinen tietysti ole: tämänkin osan ensisivuilla varoitellaan sivulta löytyvästä homofobiasta ja väkivallassta. Sarjakuvan tekstauksesta en pidä, se tökkää silmääni joka kerta, ja mielestäni rumentaa koko sarjakuvan estetiikkaa.

Tehanun olin lukenut kuudennella luokalla, kuten muutkin Maameri-kirjat. Kirjan päähenkilönä toimii Tenar, johon tutustuttiin kakkososassa Atuanin holvihaudat. Hän on holvihaudoista pakenemisen jälkeen avioitunut gontilaisen viljelijän kanssa, saanut lapsia ja kasvattanut heidät aikuisiksi. Nyt hän on jäänyt leskeksi ja yksin taloonsa, kun tytär on avioitunut ja poika on merellä. Elämä saa uuden käänteen, kun hän ottaa hoiviinsa pienen Therru-tytön, joka on heitetty nuotioon, ja kokenut mahdollisesti muutakin hirveää väkivaltaa aikuisilta. Erilaisten vaiheiden myötä Tenar tapaa myös Gedin vuosikymmenten tauon jälkeen. Entinen arkkimaagi on menettänyt voimansa, ja on pahasti hukassa. Lisäksi pahat voimat vaikuttavat seuraavan Tenaria ja varsinkin Therrua. Pidin Tehanusta paljon enemmän kuin sarjan edellisistä osista! Tenar on mielestäni paljon kiinnostavampi päähenkilö kuin Ged, minkä huomasin jo Atuanin holvihautoja lukiessani. Merkittävänä teemana romaanissa on myös sukupuolten väliset valtasuhteet, jotka kiinnostavat minua aina. Naisten taikuutta vähätellään Maameressä jo sananlaskujenkin tasolla, mutta onko asia sittenkään niin yksinkertaista? Juoneenkin oli jotenkin helpompi päästä sisään kuin edellisissä osissa. Ehkä se, ettei tässä pelastettu maailmaa ja seilattu pitkin ja poikin Maamerta auttoi asiaa... Tykkäsin muutenkin arkisemmasta tunnelmasta ja miljööstä. Kyllä tavallisen arjen ja sen askareidenkin kuvaaminen voi olla kiehtovaa! Myös Tenarin ja Gedin suhde vetosi minuun todella paljon. Ehkä huomaa kasvaneensa aikuiseksi, kun tällainen kahden kypsän aikuisen suhde puhuttelee jopa enemmän kuin hormonihöyryinen teiniromanssi :D Hämmentävää puolestaan oli se, millaisia yksityiskohtia muistin edelliseltä lukukerralta yli 10 vuoden takaa! Juonen olin suurimmaksi osaksi unohtanut, mutta esimerkiksi eräät veriset lakanat ja niihin liittynyt keskustelu olivat jääneet elävästi mieleen. Tehanu saattaa olla jopa Maameren tarinoiden tähän mennessä paras osa! Sarjan jatkaminen onkin jännittävää, en nimittäin ole lukenut kahta viimeistä osaa aiemmin!

May Pangin muistelmateokseen Rakas John törmäsin jo yläasteikäisenä, kun etsin kirjastosta Beatles-aiheista luettavaa. Tällöin kuitenkin jätin kirjan hyllyyn, koska ajattelin sen olevan pelkkä skandaalinkäryinen rahastusyritys. Takakansiteksti vaikutti mielikuvaani voimakkaasti, ja sai minut välttelemään kirjaa vuosia. Vähän vanhempana kuitenkin jopa lempibändinsä jäseniin voi suhtautua kriittisemmin, joten päädyin lainaamaan tämän kirjastosta. John Lennonin elämässä "kadotetuksi viikonlopuksi" kutsuttu 18 kuukauden aikakausi vuosina 1973-1975 oli melkoisen hyhmäistä aikaa miehen elämässä. Avioliitto Yoko Onon kanssa oli kriisissä, ja musiikinteossakin oli haasteita. Yleisimmän narratiivin mukaan Ono heitti Lennonin ulos, ja Lennon vietti seuraavat 18 kuukautta pääosin muusikkokavereidensa kanssa ryypäten ja huumeita käyttäen. Lopulta Lennon ja Ono päätyivät takaisin yhteen, heidän Sean-poikansa syntyi ja Lennon ryhtyi koti-isäksi palatakseen takaisin musiikin pariin vain vähän aikaa ennen kuolemaansa. May Pangin teoksessa näytetään hieman toisenlainen näkökulma kadotettuun viikonloppuun. Pang oli päässyt Lennonin ja Onon sihteeriksi heidän muutettuaan New Yorkiin, ja Ono itse pyysi häntä aloittamaan suhteen Lennonin kanssa. Huolimatta kiinnostuksestaan Lennoniin Pang oli vastahakoinen, mutta pian hän löysi itsensä kuitenkin suhteesta. Tunteet parin välillä olivat ilmeisen suuria ja aitoja, mutta kapuloita rattaisiin iskevät esimerkiksi Lennonin päihdeongelmat ja Yoko Ono, joka vaikuttaa vetelevän naruista kulissien takana. Rakas John on jossain mielessä ehkä kaikkein luotettavin lähde, koska Pang todisti tätä ajanjaksoa kirjaimellisesti lähempää kuin kukaan muu. Kirja haastaakin hyvin voimakkaasti mielikuvia siitä, miten kadotetun viikonloppuun päädyttiin ja mitä silloin oikeasti tapahtui. Vaikeita aikoja ei todellakaan kaunistella, mutta samaan aikaan Pang ei kiellä, etteikö 18 kuukauden mittainen ajanjakso olisi tuonut myös hyviä asoita Lennonin elämään. Esimerkiksi suhde ensimmäisestä avioliitosta syntyneeseen Julian-poikaan oli parempi kuin vuosiin. (11-vuotias Julian muuten soittaa rumpuja Walls and bridges -levyn Ya yassa!) Täysin neutraalina esityksenä tapahtumista kirjaa ei kuitenkaan voi pitää. Esimerkiksi Yoko Ono esitetään todella vaikeana ja kontrolloivana tapauksena, ja vaikka väitteissä on varmasti jotain perääkin, jäin miettimään, että Pangilla on takuulla ollut yhä jotain hampaankolossa Onoa vastaan, ainakin kirjan kirjoittamisaikaan. Toisaalta ulkopuolisen on mahdotonta sanoa, mikä kaikki on totta ja mikä ei, koska todennäköisesti jokaisella osapuolella on ollut oma näkemyksensä tapahtumista. Todennäköisesti totuus sijaitsee jossain tarinoiden välissä. Rakas John herättää myös suurta kiukkua suurmiespalvontaa kohtaan. Raivostuttaa, miten nämä suurmiehet naisiaan kohtelevatkaan, ja miten heidän julkisuuskuvansa ei tästä murene. Kaunokirjallisesti tämä oli melko köykäinen teos, johtuuko sitten suomennoksesta vai olivatko ongelmat jo alkutekstissä, vaikea sanoa. Kirja myös loppuu kuin seinään: olisin ehkä kaivannut hieman laajampaa näkökulmaa siihen, millaista Pangin elämä oli sen jälkeen, kun tiet Lennonin ja Onon kanssa erkanivat. Pari rehellistä asiavirhettäkin bongasin. Moitteista huolimatta teos herätti todella paljon ajatuksia, enkä kadu sen lukemista. Haluaisin ehdottomasti nähdä tänä vuonna ilmestyneen dokumentin Lost weekend: a love story, jossa May Pang palaa menneisyyteensä vuosikymmenten jälkeen. Tätä dokumenttia ei vain taida mistään Suomessa nähdä?

Liv Strömquistin feministisiin sarjakuviin voi aina luottaa, joten Peilisalissakin oli ehdottomasti lukulistallani. Tällä kertaa Strömquist keskittyy ruotimaan kauneusihanteita ja ulkonäköpaineita. Mistä ne edes tulevat, onko niistä mahdollista vapautua? Entä onko kauneuden käsite aina määrittänyt parisuhteiden muodostamista? Peilisalissa on taattua Strömquistia: tiukkaa asiaa ja kirpeää huumoria (muinaisuskon ja tonttujen epäseksikkyys nauratti folkloristiikan sivuaineopiskelijaa aika paljonkin). Sarjakuvassa on kiinnostavia teorioita kauneudesta, pohdintaa kauneuden historiasta ja koko konseptin merkityksestä. Tekstiä tosin oli välilä omaan makuuni liikaakin, samaan ongelmaan olen törmännyt Strömquistissa aiemminkin. Joihinkin asioihin olisin myös toivonut hieman syvemmälle menevää pohdintaa: välillä argumentit jäivät hieman pintapuolisiksi.

Leigh Bardugon Grishaversumi-trilogian avausosa Varjo ja riipus ehti olla lukulistallani jo pienen ikuisuuden. Kirja kertoo nuoresta orpotyttö Alinasta, joka on sotilaana valmistautumassa ensimmäiseen vaellukseensa mannerta halkovan Sysikuilun läpi. Sysikuilussa vaanivat kauheat hirviöt, eikä Alina usko selviävänsä niiden kohtaamisesta hengissä. Tiukan paikan tullen kuitenkin paljastuu, että Alinassa piilee mahtavia voimia, ja niinpä hänet pestataan grishojen joukkoon. Mystisillä kyvyillä siunatut grishat ovat hyvin kaukana Alinan elämästä, ja varsinkin, kun hänet viedään kuninkaan palatsiin opettelemaan voimansa hallintaa, hän tuntee olevansa todella kaukana mukavuusalueeltaan. Asiaa ei helpota se, että Alinan sydäntä repii kahteen suuntaan hänen lapsuutensa paras ystävä Mal ja grishojen johtaja, vaarallinen ja karismaattinen Varjo. Varjo ja riipus ei räjäyttänyt tajuntaani millään mittarilla, mutta tarjosi kuitenkin viihdyttävää fantasiarymistelyä!  Juoni tuntui melko moneen kertaan nähdyltä, eivätkä romanssikuviot oikein kiinnostaneet, mutta jotain kirjasta kertoo kuitenkin se, että sitä lukee kevyesti monta kymmentä sivua. Parasta tässä kirjassa oli ehdottomasti venäläis/slaavilaistyyppinen miljöö, joka oli moneen muuhun fantasiamaailmaan verrattuna erilainen. Ihan täysin en kuitenkaan tätä maailmaa ostanut, sillä vaikka en pidä itseäni minään venäläisen kulttuurin tuntijana, jopa minä huomasin, että jotkut faktat olivat hieman vinksallaan. (Asiaa käsitellään laajemmin tässä Lohikäärmeradion jaksossa, suosittelen kuuntelemaan!) Kesti kuitenkin aika pitkään päästä maailmaan sisään: esimerkiksi eri "alojen" grishojen nimet menivät minulla iloisesti sekaisin. Jonkinlaisesta sanastosta ei olisi ollut haittaa, enkä olisi pahoittanut mieltäni hahmoluettelostakaan. Hahmot eivät täysin vedonneet minuun, Alinassa oli varsinkin hieman liian "en ole niin kuin muut tytöt" -vivahteita omaan makuuni. Maailmanrakennukseen liittyviä kysymysmerkkejä jäi ilmaan, mutta ehkä seuraavissa osissa tarjotaan niihin vastaus? Jatko-osatkin aion lukea, sillä joskus ihminen vain kaipaa perusfantasiaa tutuilla troopeilla. Ja täytyyhän minun saada tietää, miten tarina jatkuu, vaikka täydelliseen cliffhangeriin ei jäätykään!

Syyskuussa luin myös Heartstopperin kolmannen osan. Tässä osassa tarina kuljettaa henkilöt luokkaretkelle Pariisiin. Nick on edelleen melko syvällä kaapissa, eikä halua paljastaa hänen ja Charlien välistä suhdetta, minkä Charlie ymmärtää hyvin. Homofobinen kiusaaminen on jättänyt Charlieen syvät jäljet, ja pikkuhiljaa paljastuu, ettei hän ole päässyt asiasta niin hyvin yli kuin mitä hän ehkä väittää. Tässä saatiin tarinaan vähän enemmän sävyjä kuin edellisissä osissa, mikä oli kivaa! Huomasin tarinan kiinnostavan heti paljon enemmän, kun kaikkein akuuteimmasta ihastumiskriiseilystä oli päästy yli. Söpön pussailun lisäksi tarinassa on aika synkkiäkin sävyjä liittyen mielenterveysongelmiin. Minusta oli ihanaa, miten tässä osassa sivuhenkilöt olivat enemmän läsnä ja saivat lihaa luiden päälle. Varsinkin Tao ja Elle olivat ehdottomia lemppareitani. Vaikka Nick ja Charlie joutuvat kohtaamaan ikäviä tyyppejä ja kuulemaan inhottavia kommentteja itsestään, on sydäntälämmittävää lukea, kuinka heidän ystävänsä tukevat ja kannustavat heitä. Erityisesti minua ilahdutti kuitenkin matkalle lähteneet opettajat ja heidän välinen suhteensa, joka kehittyi pikku hiljaa taustalla.

Syyskuussa jatkoin myös Rakkaus ei katso aikaa -trilogian uudelleenlukua. Hoksasin, että olin lukenut Safiirinsinen syyskuussa 2013, eli tasan kymmenen vuotta sitten! Safiirinsini alkaa oikeastaan välittömästi siitä, mihin Rubiininpuna päättyi: on juuri palattu vaaralliseksi muuttuneelta aikamatkalta nykypäivään ja pussailtu rippituolissa. (Heräsikin kysymys, olisiko Rubiininpuna ollut alun perin hieman pidempi, vai onko Safiirinsini alun perinkin suunniteltu alkamaan suoraan edellisen osan lopusta?) Kovin pitkäksi aikaa ei ehditä jäädä pussailemaan, sillä Gwendolyniä ja Gideonia kiidätetään jälleen kohti seuraavia aikamatkailuseikkailuja. Uudessa elämäntavassa, mysteereissä ja muinaisissa ennustuksissa olisi aivan tarpeeksi miettimistä, mutta kaiken huipuksi Gideon vaikuttaa yhtäkkiä kylmemmältä kuin hetkeä aiemmin. Mitä Gwendolynin ympärillä oikein tapahtuu, mihin ja keneen hänen pitäisi uskoa? Kumpi on vaikeampaa, menuetin askeleet vai rakkauselämä? Olin antanut tälle aikoinaan viisi tähteä Goodreadissa, mutta nyt laskin arvioon kolmeen (ja puoleen). Näin suuri lasku arvioinnissa tuntui melkoisen rajulta, mutta en millään pystynyt innostumaan tästä samalla tavalla kuin Rubiininpunasta. Aikamatkustus, mysteerit ja seikkailut jäivät Gwenin ja Gideonin rakkausdraamailun varjoon, enkä oikein jaksanut kiinnostua siitä. Kevyelle teiniromanssille on aikansa ja paikkansa, mutta nyt olisin ollut paljon kiinnostuneempi esimerkiksi kronografin salaisuuksista kuin hormonihöyryissään pyörivästä Gwenistä :D Vaikka hahmoista tykkäänkin, koin juonen polkevan paikallaan. Trilogian keskimmäisen osan ongelma! Ihan viihdyttävää hömppää tämäkin kuitenkin oli. Gierin huumori puree minuun myös, useamman kerran hymähtelin ääneen. Jopa uusi tuttavuus, demoni Xemerius on varsin hauska tapaus, vaikka yleisesti edustaakin hahmotyyppiä, josta en erityisemmin välitä. Tällä hetkellä kesken on jo Smaragdinvihreä, ja on ollut ihanaa, miten sain jatkaa suoraan seuraavaan osaan heti Safiirinsinen luettuani. 10 vuotta sitten piti odottaa kirjojen välillä kokonaisen vuoden verran!

Hyviä enteitä on kirja, johon olen törmäillyt tuon tuosta, onhan teoksella kulttiklassikkomaine spefipiireissä. Legendaaristen Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteistyönä syntynyt teos alkaa Raamatun luomiskertomuksen alkuhämäristä, kun enkeli Aziraphale ja demoni Crowley kohtaavat toisensa pian sen jälkeen, kun ihminen on karkoitettu Eedenin puutarhasta. Vaikka enkelin ja demonin välillä pitäisi vallita suuri vihapito, päätyvät kumppanukset elelemään ikuista elämäänsä maan pinnalle ja törmäilevät toisiinsa tuon tuostakin. Välillä käydään yhdessä lounaalla tai ruokkimassa ankkoja, välillä molemmat puuhailevat omiaan, joko taivaallisia tai helvetillisiä bisneksiään. Elämä maapallolla on molempien mielestä oikeastaan melkoisen mukavaa, varsinkin, kun käytössä on kaikki nykyajan mukavuudet. Siksi heille onkin melko ikävää kuulla, että Antikristus on syntynyt, ja maailmanloppu koittaa yhdentoista vuoden kuluttua. Voisiko maailmanlopun jotenkin estää? Kohtalo laittaa kuitenkin sormensa peliin ja sekoittaa suunnitelmia, ja niinpä enkelin ja demonin parhaista yrityksistä huolimatta tuho onkin yhtäkkiä hyvin lähellä. Aziraphalen ja Crowleyn lisäksi esimerkiksi Ilmestyskirjan ratsastajat, yllättävän pienilukuinen noidanmetsästäjäarmeija sekä merkittävän ennustajataitoisen Agnes Nutter -nimisen noidan jälkeläinen päätyvät mukaan hurjaan tapahtumaketjuun, jonka keskiössä vaikuttaa olevan erään englantilaisen pikkukylän riiviömäinen lapsijoukko. Tykkäsin Hyvistä enteistä aivan mielettömän paljon! Sen absurdius ja brittihuumori muistuttivat minua niin paljon eräästä suursuosikistani Douglas Adamsista, että välillä piti ihan muistuttaa itselleen, ettei kirja ollut peräisin hänen kynästään. Tarina kuitenkin otti välillä vieläkin kovempia kierroksia kuin Adamsilla parhaimmillaan! Gaimanilta en ollut aiemmin lukenut kuin Coralinen joskus lapsena, Pratchettilta en mitään, koska miehen laaja tuotanto suorastaan uuvuttaa pelkkänä ajatuksena. Tämän jälkeen tahdon kyllä ehdottomasti tutustua molempien tuotantoon paremmin! Oli siis selvää, että kirja osui useaan mielihyväkohteeseeni, ja nauroinkin sitä kuunnellessani monta kertaa ääneen. Monesti huumoria oli juuri pienimmissä yksityiskohdissa, jotka olivat tarkkoja, yllättäviä ja mielettömän hauskoja. Tarina on villi ja ennalta-arvaamaton, panoksetkin ovat todella kovat: onhan kyseessä kuitenkin maailmanloppu ja suuri valtataistelu Taivaan ja Helvetin välillä. Siksi tarinan loppu tuntuikin ehkä hieman laimeammalta alkuun nähden. Siinä oli monia elementtejä, joista pidin, mutta se ei ihan lunastanut sille kasattuja odotuksia. Loppuhäivytys tuntui myös pitkältä. Näistä moitteista huolimatta Hyvistä enteistä tuli ehdottomasti yksi uusista suosikkikirjoistani! Suosittelen erityisesti äänikirjaa, Aku Laitinen lukee loistavasti!

*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan: Hyviä enteitä

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023: Kalma

Syyskuu alkoi sitkeällä flunssalla, eli hieman alavireisissä tunnelmissa, ja tätä olotilaa ei erityisemmin piristänyt kuolonkorahduksiaan päästelevä läppäri. Syyskuun puolenvälin tietämillä aloitin uudessa harjoittelupaikassa, johon hain hieman spontaanisti ja yllättäen ja jonka myös sain lähes yhtä yllättäen. Syksyn suunnitelmat on siis mennyt melko lailla uusiksi, ja pari viime viikkoa onkin mennyt aivan uusista työkuvioista uuvuksissa. Sairastelun ja töiden aloittamisen lisäksi kävin parikin kertaa kotikotona, sain ostettua uuden koneen, tanssin ja näin ystäviä. Kuorotreenit alkoivat taas, ja mahtuipa syyskuuhun vielä eräät yhdeksänkymmentävuotisjuhlatkin!

 

Kuukauden biisi on Litku Klemetin Juusto. En tiedä, millä huumeella tämä biisi on sivelty, koska vietin yhden kokonaisen viikonlopun lähinnä sitä kuuntelemalla, ja olen kuunnellut sitä paljon senkin jälkeen. Juustossa on huumoria, mutta se ei suinkaan ole ainoa sävy. Kaltaiseni juustohiiri pystyy samaistumaan melkoisen moneen kohtaan sanoituksissa.