perjantai 30. tammikuuta 2015

Musikaalitohtori auttaa

Tunnetko itsesi masentuneeksi ja ahdistuneeksi? Kaipaatko todellisuuspakoa? Onko arkesi harmaa? Ei hätää. Kärsit selvästä musikaalinpuutostilasta. Älä suotta hätäile vieläkään, sillä asia on korjattavissa. Minä, arvostettu musikaalitohtori Celestine Lasisipuli olen täällä juuri sinua varten!

Oireet: Olet surullinen. Et jaksa kuintenkaan tyypillisten musikaalien jatkuvaa lauluryöpytystä tai värien kirjoa. 
RatkaisuPiukat paikat (Some like it hot) (1959)
Piukat paikat saa sinut varmasti iloiselle tuulelle ja nauramaan! Laulujakaan ei ole kuin pari hassua ja elokuva on mustavalkoinen. Tästä saa myös klassikkopisteitä.  Näyte

Oireet: Arki tuntuu harmaalta. Haluat heittää huolet ja katsoa jotain iloista ja laulattavaa. Ihan aivotonta menoa et tahdo, haluat saada ajateltavaa. 
RatkaisuHairspray (2007)
60-luvun alun Baltimoreen sijoittuva Hairspray juhlistaa erilaisuutta. Paljon ihania, värikkäitä mekkoja ja tarttuvia, iloisia lauluja. Mukana myös sokeririsia rakkaustarinoita. Karkottaa harmauden tehokkaasti ja puhuu (tai laulaa) erilaisuuden puolesta. Näyte

Oireet: Kaipaat todellisuuspakoa. Haikailet jonnekin ihan muualle. Ihmiset eivät ymmärrä sinua.
RatkaisuIhmemaa Oz (The Wizard of Oz) (1939)
Ihmemaa Oz on klassikkokirjaan perustuva fantasiaseikkailu. Katsojaa ja päähenkilö Dorothya viedään hurjiin seikkailuihin, ja tutustutetaan kummallisiin henkilöihin. Kuljettuasi pitkin Keltaista tiilitietä et voi enää olla surullinen. Näyte 

 Oireet: Mikään ei tunnu onnistuvan. Tunnet olevasi kömpelö ja sivistymätön ja toivot vertaistukea. 
RatkaisuMy fair lady (1964)
Eliza Doolittle on itsepäinen, mongertaa ihanaa murretta ja on mukavan erilainen hahmo tässä näyttävässä tuhkimotarinassa. Professori Henry Higgins huoliteltuine kielineen hymyilyttää varmasti, samoin Elizan hahmo. Musikaalissa on paljon lauluja ja hienoja, isoja hattuja. Näyte 

Oireet: Kaipaat hömppää ja historiaa ja väriä elämään. 
RatkaisuLaulavat sadepisarat (Singin' in the rain) (1952)
Värikäs musikaali, jossa ei ole minkäänsorttista vakavaa sanomaa. Iloinen meininki ja sokerinen rakkaustarina, siinäpä se. Hauskat henkilöt, varsinkin päähenkilöt Don ja Cosmo. ("Cosmo! Call me a cab!" "You are a cab.") Klassikkopisteet. Näyte

Oireet: Tunnet sivistyksessäsi aukon, jonka haluat täyttää. Olosi on masentunut ja kaipaat onnellista loppua. Haluat laulaa. 
RatkaisuThe Sound of music (1965)
Musikaalien musikaali Sound of music on lääke melkein kaikkiin musikaalinpuutostiloihin. Eniten kaikille tuttuja lauluja (kuka muka ei tuntisi Edelweissiä?) ja melkein tositarina. Vaikka kyseessä onkin astetta tummasävyisempi kuin muut edellä mainitut, loppu on onnellinen ja iloinen perusjuoni. Mukana myös ei niin sokerinen, mutta ihana rakkaustarina. Kaksinkertaiset klassikkopisteet. Näyte

Oireet: Arki tuntuu glamourittomalta ja tylsältä. Sinulla on liikaa ajatuksia ja tarvitset jotain nollaavaa ja nättiä.
RatkaisuRakastunut Pariisissa (Funny Face) (1957)
Funny Face on hömppää parhaimmillaan. Iloinen elokuva, nättejä pukuja ja hauskoja repliikkejä. Jo on sympaattinen hahmo ja Dickin sutkauksille nauraa aina. Laulut eivät ole ehkä kovin kummoisia, mutta upea Pariisi, upea näyttelijätyö ja upeat asut takaavat ihanan kokemuksen, jossa ei tarvitse turhia ajatella. 

Musikaalitohtori Lasisipuli on puhunut.

torstai 22. tammikuuta 2015

Aika muuttaa kirjoittajaa

(Joo, tämä viikko on ollut odotusten mukaan kiireellinen, mutta onneksi myös mukavia asioita on ollut ja tulee olemaan ohjelmassa :) Esimerkiksi tätä. Never for ever ja Lionheart ovat jotain aivan liian ihanaa. Mutta ehkäpä menen nyt asiaan.)

Ihmiset muuttuvat, myös kirjoittajina. Rakkaan inspisvihon todellisesta käyttöönotosta tulee tässä kuussa täyteen kolme vuotta, joten rupesin tutkimaan omaa kehitystäni sen valossa. Ihanaa huomata, että kehitystä on oikeasti tapahtunut! Vaikken ensimmäisiä tekstejä luekaan kovin mielelläni, yksi alkaa aika kivasti: "Talvinen aurinko on maailman kaunein. Se on kietoutunut pakkaseen, mutta lämmittää silti." Nämä lauseet ovat tulleet mieleen useammankin kerran tällä viikolla, kovassa pakkasessa ja auringon häikäistessä. 

Tekstistä Kappelissa, 18.2.2012


Vihkoon kirjoittaminen alkoi oikeastaan elokuussa 2011, joskin silloin kirjoitin vain kolme Mustemaailma-ficciä ja se oli siinä. Tammikuussa 2012 mulle tuli idea yhdestä kohtauksesta niin myöhään illalla, etten voinut avata enää konetta. Etsin neuvokkaana tyttösenä käsiini Mustemaailma-vihkoni ja kirjoitin Valkean kuningattaren puutarha-nimisen tekstinrääpäleen. 

Tekstistä Arranin prinssi, 10.6.2012


Aloin käyttää vihkoa lähinnä tarinaideoiden kirjaamiseen muistiin. Joitain lyhyitä kuvauksia, pikkurunoja löytyy myös. Pääpaino on kuitenkin pikkuisissa idearääpäleissä, jotka kirjoitin ylös pitkääkseni ne hengissä. 

Näitä kuudennen luokan keväällä kirjoitettuja tekstejä en suurinta osaa pysty itsekään lukemaan, ovat ne vaan niin huonoja. Joitain ihan potentiaalisia pätkiä, mutta suurin osa on ehdottomasti mustalla listalla: niitä ei jatketa mihinkään suuntaan, piste. Tyylikin on jotain ei tosiaankaan mun tyyppistä: kaikki liikkuvat "varoen" ja käytän monta kertaa samaa sanaa peräkkäin. 

Tekstistä Särkyneiden haaveiden kaupunki, 19.4.2013


Seiskalla kirjoitetuissa teksteissä tyyli vähän muuttuu. Nyt tekstit ovat realistisempia, eikä runoja ole niin paljon. Kieli muuttuu paljon parempaan suuntaan, enkä enää makeile tai kirjoita jotain nolostuttavan ylidramaattista. Kovin hyviä tekstejä ei varsinkaan seiskan alussa kirjoitetut ole, mutta jatkuvasti mennään parempaan suuntaan. 

Tekstistä Annagret ja Lewis, 4.8.2013


Kasin aikana kirjoitetut tekstit pohjautuvat todellisuuteen kaikkein eniten. Milloin kysymys on unien kirjoittamisesta muistiin, tanssiohjelmasta tulleesta inspiraatiosta, jonkun kertomasta jutusta jne. Pari hyvää tajunnanvirtatekstiä löytyy myös (kuten syksyllä julkaisemani Vajoava totuus), muttei niinkään runoja. Kasilla löysin kuitenkin oman kirjoittajaääneni, sen äänen josta pidän ja jonka haluan saada kuuluviin. 

Tekstistä Meri, 26.2.2014

Kasin keväällä aloin taas kirjoittaa vihkoon runoja. Pari tarina-ideaa kirjattuna muistiin, yksi näytelmäkatkelmakin löytyy, mutta pääpaino on runoissa. Lukufiiliksessä julkaistun Hajalla-runonkin ensimmäinen versio Hajotettu ruumis löytyy vihosta :) Yksi melko realistinen teksti löytyy, mutta kaikki muut ovat viety kauemmas todellisistä tapahtumista. Kesälomalla kirjoitin ehkä henkilökohtaisimpia tekstejä koskaan sekä käänsin vihkoon pari kappaletta. 


Tekstistä Seota, 16.1.2015

Ysillä iski angsti. Lähes kaikki kirjoittamani tekstit ovat joko surullisia tai vihaisia, toki sääntöjä vahvistavia poikkeuksiakin on. En oikein tiedä, mitä sanoa syksyn teksteistä. Kirjoittamiseen on vaan niin helppo purkaa tunteita. Angstista huolimatta hyviä tekstejä on, kuten tämä katkelma: "Hän tajusi heti mistä oli kysymys. Nostin käden suuni eteen, etten olisi itkenyt ääneen. Tikut taas levisivät lattialle. Minä kuulin, kuulin." 

Tänä vuonna olen kirjoittanut vain kaksi tekstiä vihkoon, joten en tiedä vielä kuinka vuosi lähtee käyntiin kirjoittamisen osalta. 

Tämä kuuluu taas siihen kuuluisaan " koska kaikkia kiinnostaa"-osioon, mutta itselle teki tosi hyvää analysoida (jos sitä nyt voi analysoimiseksi sanoa...) omia tekstejä. Jos joskus tuntuu, ettei kirjoittaminen vaan onnistu, luen jonkun vanhan tekstin ja totean, että paremmin mä kirjoitan nyt kun sillon :D

Laitan tähän vielä alkuvuodesta kirjoittamani tajunnanvirtatekstin, joka vähän sivuaa aihetta, ja josta myös otsikko on peräisin, vähän muokattuna tosin. 

Aikaa ja unelmia

Aika muuttaa ihmistä. Opin kauan sitten kävelemään maanpinnan yläpuolella, opin hymyilemään toisin. Myöhemmin annoin kenkieni koskettaa katuja, ajatella pitkään, annoin luvan haaveilla, uneksia. Ajan kuluessa uskalsin. Entä nyt? Olen itkenyt, purkanut kiukkuani tekstiin, halunnut olla näkymätön ja näkyvä yhtä aikaa. Olen nostanut pään pystyyn, kasvattanut kuoren ja marssinut eteenpäin. Olen odottanut turhaan. Olen haudannut haaveitani ja löytänyt uusia. Mihin jatkaa? Ottaako takaisin huoleton hymy ja unohtaa? Pitäisikö piiloutua kuoren taakse ja olla kuin ei olisikaan? Vai pitäisikö kuitenkin rohkaistua ja lopulta ymmärtää? Minulla on menolippu, minkä tien valitsen?

torstai 15. tammikuuta 2015

Lunta ja marinaa

Kun kahlaa umpihangessa ja lumipyryssä ennen aamukahdeksaa, sitä miettii, että tämäkö sitten on elämän tarkoitus.

Päässäni pyörii lähes täsmälleen samoja ajatuksia kuin kolme vuotta sitten, samoja kuin kolme vuotta siitä taaksepäin. Ajatuksia, jotka jättivät kuudennen luokan jälkeen rauhaan, kun ysiluokka oli jotain kaukaista ja saavuttamatonta. 

Näen unia, joissa syön kunnes halkean ja seison kaatosateessa kuuntelemassa Haloo Helsinki!ä. 

Aikaisin aamulla tuijotan peilikuvaani ja kysyn: "Kuka sinä olet?"

Ensi viikolla on viitenä päivänä seitsemästä jotain muistettavaa. Tai mahdollisesti kuutena. 

Perjantaihin pitäisi säätää laki, jonka perusteella koulussa ei saisi olla enää kahden jälkeen. 

Kun soittimesta loppuvat patterit juuri ennen koulumatkan tympäisevintä osaa, tekisi mieli heittää painava reppu hankeen ja marssia saman tien kotiin. 

Jos ysiluokan läksyt ja päivät tuntuvat musertavilta, miten ajattelin pärjätä lukiossa? 

Lempikenkäni vetoketju hajosi. 

Ai kun on ehanata. 

Toisaalta:

Ulkona on kaunista. Elän ja hengitän. Mä saan lukea ja kirjoittaa. Saan kuunnella hyvää musiikkia. Löysin kirjastosta Kate Bushin Lionheartin ja Never for everin. Pääsen nukkumaan muutaman tunnin päästä. Mulla on uusi, ihana Audrey-paita. 

Vaikka olisi kuinka pimeää, siellä on aina valoa. Se pitää vain osata löytää.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kirjoita kuin Stephenie Meyer

Saniksessa tehtiin syksyllä tyyliharjoituksia, joissa piti valita kirjailija, jonka tyyli ei muistuta omaasi. Aikani jahkailtuani valitsin aina yhtä hirveän Meyerin. Siitä, onko tyylimuutos onnistunut, voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin kaikilla lukijoilla on ollut hauskaa :)

Eli pätkä novellistani ensin omallani ja sitten Stephenie Meyerin tyylillä.

1. Alkuperäinen
"Kun olimme täällä viimeksi, hänen hiuksensa eivät olleet punaiset. Silloin Lucian hame oli täynnä meren sileäksi hiomia kiviä. Hän keräsi takin taskut täyteen, ja loput kivet helmaan. Hän kantoi ne kotiin ja asetteli ikkunalle. Hän kosketti kivien silkkistä pintaa ja hymyili. Hän kääntyi minun puoleeni ja nyökkäsi kiitokseksi. Minä nyökkäsin takaisin ja lähdin pois. Minun sylissäni oli kannettu kaikkein kaunein vihreä kivi. Lucian nauru tuo minut muistoista takaisin."


2. Meyerin tyylillä
"Kun olimme täällä viimeksi, hänen hiuksensa eivät olleet yhtä hehkuvan kullanpunaiset kuin nyt. Silloin Luciani, rakkaan Luciani hame, pitkä, harmaa, ihana hame oli täynnä meren uskomattoman sileäksi hiomia kiviä. Hän keräsi taskut täyteen, aivan täyteen, niin täyteen, että ne vetivät painollaan taskuja alaspäin. Kun taskut täyttyivät, Luciani keräsi loput kivet suureen helmaansa. Hän kantoi ne kotiin… ja niin, asetteli ikkunalaudalleen. Hän kosketti kiviensä pintaa kapeilla, kauniilla sormillaan. Hän oli aivan ihmeellinen! Hän katsoi minuun eläväisillä, upeilla, akvamariinin värisillä silmillään ja liikautti niskaansa hieman. Minä punastuin ja tunsin itseni niin kovin tyhmäksi ja kömpelöksi upean Lucian rinnalla. Nyökkäsin kömpelösti ja kompuroin häpeissäni pois. Muistin kaikkein kauneimman, vihreän kiven lämmön ja painon sylissäni. Lucian kupiliva, kihelmöivän upea nauru toi minut omista muistoistani takaisin. "

Hyvää loppuviikkoa kaikille, älkää lukeko huonoja kirjoja!

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Vaihtoehtoisia

Netin ihmeellisessä maailmassa on helppo löytää halpoja hupeja. Iloksenne julkaisen nyt omat vaihtoehtoiset juonitiivistelmäni. Tähän jää koukkuun :)


Loinen liha kertoo siitä, kun lihanpala unohtuu kokilta grillin lähettyville. Mitä ehtii tapahtua, ennen kuin liha saadaan pelastetuksi? Ja onko se enää syötävässä kunnossa? 


Anna huomaa tehneensä pahan, pahan erehdyksen: hän on kateuksissaan usuttanut tyttärensä repimään kukat naapurintädin kukkapenkistä, joka kukkii paremmin kuin hänen omansa. Nyt täti vannoo kostoa ja vaatii päitä pölkylle. Anna painii nyt tärkeän kysymyksen parissa: pelastaako oma nahka ennen lapsia?

Njaa, mulla ainakin oli hauskaa :)

lauantai 3. tammikuuta 2015

Joulukuun luetut

Sainpas tämänkin tehtyä...

Joulukuussa luin 11 kirjaa, joista 7 oli spefiä.

Sisältää mitä todennäköisemmin spoilereita.

J.S. Meresmaa: Mifongin mahti (Mifongit #3)
Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13 ja 1/2 elämää
Aino Kallas: Sudenmorsian
Anu Holopainen: Yölaakso (Syysmaa #4)
Siri Kolu: IP-ihmisen puolella
Terhi Rannela: Läpi yön
Agatha Christie: Murha maalaiskylässä
Agatha Christie: Hautajaisten jälkeen
Rob Jovanovic: Kate Bush- elämäkerta
Maria Turtschaninoff: Maresi (Punaisen luostarin kronikoita #1)
Allly Condie: Tarkoitettu (Tarkoitettu #1)


Sarjakirjat:

Mifonki-kirjaa oli odotettukin. Uudelta kirjalta odotin lisää Dante/Ardis-kohtauksia, mutta jouduin sen osalta pettymään. Fewrynnin ja Connailin elämä on kiinnostavaa, varsinkin ensiksi mainitun voimien kehitys ja hallinnan vaikeus. Myös Mohari oli hieno hahmo. Kirja oli varsin koukuttava, ja sen lukemiseen ei mennytkään kauaa. Jään odottelemaan innolla seuraavaa osaa. 

Yölaakso on ehkä huonoin lukemani Syysmaa, lähinnä ärsyttävän päähenkilön takia. Edellinen osa jäi nin jännittävään kohtaan, että aivan muihin maisemiin hyppääminen häiritsi. Yölaakson kansa on oudohkoine tapoineen kuitenkin mielenkiintoista. Mutta Lorana. Okei, nainen on elänyt alempiarvoisena koko ikänsä, eikä ole saanut koulutusta, mutta kuitenkin!  Hän ei edes yritä ymmärtää Yölaakson elämää, ja haikailee vain takaisin kotiinsa. Kolmisointu on ainoa miellyttävä hahmo koko kirjassa, ja monesti huokailin yhdessä hänen kanssaan Loranan mahdottomuudelle. 

IP oli itsenäinen jatko-osa viime syksynä lukemalleni PI:lle, josta muistikuvat olivat hatarat. Muistin ensimmäisen kirjan lopetuksen, joten ihan pihalla en ollut. Pidin kirjasta kuitenkin paljon. Pilvin elämä terveiden keskellä on uskottavaa, samoin teatteriharrastus. Lempihahmoni oli Mimosa, jonka angstisia muistikirjamerkintöjä oli parasta lukea. Ainoa huono asia kirjassa oli mukasalaperäinen Largo, johon en ihastunut ensimmäisessä kirjassakaan. Turha hahmo. Suosittelen silti kirjaparia ehdottomasti. 

Tarkoitettu oli kirjaston hyllyssä juuri sopivasti, yleensä paikalla ovat vain jatko-osat. Suhtauduin epäilevästi dystopiaan (Nykyään reaktioni kaikkiin dystopioihin on: "Onko tämä vain Nälkäpeli-kopio?"), mutta kirja osoittautui yllättävän hyväksi. Olihan siinä tietty kielletty rakkaus ja kolmiodraama, mutta myös muuta. Eniten hämmästytti Cassian sokea usko Yhteiskuntaan kirjan alussa: yleensä kirjoissa päähenkilöllä on usko, että ylemmillä tasoilla tapahtuu jotain epämääräistä. Rakkauskuviosta puolestaan en jaksanut innosta, mielestäni Xander oli viehtättävämpi kuin Ky... Kansi on kaunis. 

Muut: 

Kapteeni Sinikarhun lapsekkaat kannet kätkivät sisälleen niin huuruisen seikkailun, ettei mitään rajaa. Kirja oli hauska, eikä ilmaantuvia outouksia ei sen kummemmin ihmetelty. Kirja oli kuitenkin liian pitkä. 13 elämää on vain vähän liikaa tuollaista pyöritystä. Uutta lempikirjaa tästä ei tullut, mutta kertalukeminen oli melko iloinen kokemus. 

Aino Kallaksen Sudenmorsiamen luin koulutehtävää varten. Kirja oli kiehtova, vaikkakin lyhyt. Kieli oli vaikeaa, mutta siitäkin selvisi, kun pääsi vauhtiin. Ihmissudet ovat mielestäni yliluonnollisista olennoista parhaita, joten susiteema 1920-luvulla kirjoitetussa suomalaisessa kirjassa kiinnosti. Kirjassa yllätti kertojan suhtautuminen ihmissusiin ja Aalon muutokseen. Kertoja ymmärtää Aaloa ja on hänen puolellaan, mutta samalla tuomitsee sutena juoksentelun ja moittii Aalon alttiutta joutua Paholaisen pauloihin. Pikku kirjan iso tarina jäi mieleen pitkäksi aikaa. 

Terhi Rannelan Läpi yön ei ollut niin angstista tekstiä kuin aluksi pelkäsin. Kirja tosin alkaa itsemurhayrityksestä, mutta siitä lähdetään ylöspäin. Takapakkiakin tulee välillä, mutta pohjavire on onnellinen. Päiväkirjamuotoinen teksti on nopealukuista, mutta kirja tuntuu loppuvan liian äkkiä. Hieno kasvutarina, samaistun täysillä kirjoittamisen paloon!

Murha maalaiskylässä sisältää neiti Marplen ensiesiintymisen, mutta kirja ei jaksa pitää otteessaan loppuun asti. Kirjassa on tylsää junnaamista ihan liikaa, mutta syyllisen henkilöllisyyttä ei arvaa. 

Hautajaisten jälkeen oli tämän kuun Christieistä se parempi. Aloitin kirjaa jo syyslomalla, mutta luin vasta jouluna loppuun. (Hups.) Kirjan alku oli kiinnostava, keskikohta oli puuduttavahkoa himmailua ja loppu jännittävä. En olisi ikinä arvannut murhaajaa. Tässä oli jotain samaa kuin aiemmin syksyllä lukemassani Kuolema ilmoittaa lehdessä-kirjassa.

Kate Bushin elämäkerta oli hyvin rakennettu, eikä sorruttu turhaan jaaritteluun kuten ABBA-kirjan kohdalla. Kirjassa ei ole kuvitusta, mikä on harmi. Kate Bush ei arvattavasti ole antanut haastattelua kirjaa varten, mutta hänestä saadaan hyvä kuva vanhojen haastatteluiden perusteella. Kirja on ohut, mutta näppärä tietopaketti niin enemmän kuin vähemmän Katea tunteville ja fanittaville henkilöille.

Maresista olen puhunut paljon. Kirjassa oli juuri sitä kauneutta ja kauheutta, jota takakannessa luvataan. Pidin nuorempana paljon Maijaliisa Dieckmannin luostarikuvauksista, ja löysin vanhan rakkauteni luostaritarinaan Maresin muodossa. Enempää en voi sanoa, Maresi täytyy kokea itse. Nautin kirjasta erittäin paljon, ja suosittelen sitä kaikille. 

Joulukuussa luin paljon hyviä kirjoja, ja loma ja kirjalahjat saivat lukemaan vielä enemmän. Tämä vuosi ei ole lähtenyt yhtä hyvin käyntiin, mutta ei anneta sen häiritä :) Saas nähdä, miten lukemisen käy tänä vuonna: vähentääkö lukemista ysiluokan kevään kiireet tai syksyllä alkava lukio (hui!!). Toivottavasti ei, mutta vähän pelkään, että niin käy. No jaa, koskaan ei voi tietää.