Lokakuussa 2025 luin 14 kirjaa (2114 sivua, 17 h 23 min), joista kolme oli spefiä, yksi sarjakuvaa, kaksi non-fictionia, neljä uusintoja, kolme äänikirjaa ja yksi e-kirja.
Lundberg, Ulla-Lena: Kökarin Anna (Kuninkaan Anna #2) 314 s.
Vik, Merri: Mikä sotku, Lotta! (Lotta #26) 141 s.
Airaksinen, Heidi: Maa jota ei ole (Laventelimurhat #2) 9 h 6 min [K]
Gripe, Maria: ...ja metsän valkeat varjot (Varjo #2) 440 s. [U]
Linna, Väinö: Musta rakkaus 130 s. (e-kirja)
Streng, Anne: Kivet 94 s.
Ditlevsen, Tove: Lapsuus (Kööpenhamina-trilogia #1) 2 h 59 min [K]
Knutsson, Gösta: Pekka Töpöhännän seikkailut (Pekka Töpöhäntä #1) 80 s. [U]
Blomqvist, Anni: Meri yksin ystäväni 173 s.
Blomqvist, Anni: Muistojeni Myrskyluoto 140 s.
Lumme, Leena, Mäkiö, Erkki, Larmola, Maija ja Larmola, Yrjö: Kukkulan kortteli: kaupungin kaksi vuosisataa (Kukkulan kortteli #1) 72 s. [U]
Hoffman, Mary: Laivojen kaupunki (Stravaganza #5) 390 s. [U]
Vik, Merri: Älä luovuta, Lotta! (Lotta #27) [U]
Airaksinen, Heidi: Vaarallisia unia (Laventelimurhat #3) 6 h 18 min [K]
Stravaganza-sarjan viides osa Laivojen kaupunki kertoo Isabelista, joka kokee jäävänsä kaikessa kaksoisveljensä varjoon. Yllätyksekseen hän kuitenkin pääseekin oman elämänsä päähenkilöksi, kun hän löytää koulun käytävältä hopeisia mosaiikkipaloja sisältävän samettipussin. Pussi vie hänet Taliaan, jossa Porttikansan meritaistelu uhkaa Classen rannikkokaupunkia. Laivojen kaupunki on huomattavasti parempi sarjan edellinen osa, mutta kolmen ensimmäisen tasolle ei tämäkään pääse. Jotenkin meritaistelu, vaikka taitaakin olla mittakaavaltaan suurin stravaganttien kohtaama uhka, ei oikein jaksanut kiinnostaa. Suurin syy tähän on varmaankin se, että Porttikansa jää kasvottomaksi ja persoonattomaksi pahaksi. Kansaa ei ole mainittu aiemmissa osissa (?), joten on vaikea nähdä, miki he haluavat hyökätä Taliaan. Tykkäsin Laivojen kaupungissa eniten siitä, miten stravaganttien porukka voimistuu ja alkaa toimia aktiivisemmin yhdessä tavoitteidensa eteen. Isabel ei ole sarjan mielenkiintoisin päähenkilö, mutta hän on silti kiinnostavampi kuin Matt. Jäin pohtimaan, olisivatko mosaiikit voineet olla vielä suuremmassa roolissa tarinassa. Kirjan alku ja Isabelin talismaani johdattivat ajatuksia siihen, mutta loppujen lopuksi mosaiikit jäivät tässä aika pieneen osaan. Vähän haikeaa, että sarjaa on enää yksi osa jäljellä. 
kotimaisia: 8
ulkomaisia: 6
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 9
muualta: 4
Luin kesällä Ulla-Lena Lundbergin Kungens Annan (suom. Kaija Kauppi) joka sai kunnian olla ensimmäinen ruotsiksi lukemani romaani. Jatko-osan päätin kuitenkin lukea suomeksi :D Anna on palannut Tukholmasta ja lähtenyt opiskelemaan opettajaksi. Hän saa opettajanviran mantereelta, mutta ei oikein tiedä, haluaisiko hän jäädä sinne vai palata Kökarille äitinsä luo. Rakkauselämäkään ei aina mene niin kuin Strömsössä. Kyllä on kuulkaa paljon helpompi pysyä kirjassa perässä, kun sen lukee äidinkielellään :D Ilahduin kuitenkin siitä, että pysyin Kungens Annassa niin hyvin kärryillä, että pystyin lukemaan jatko-osan ilman, että tarinassa oli ammottavia aukkoja. Kökarin Anna on rytmitetty vähän oudosti: esimerkiksi sota-aika käydään läpi hämmentävän kevyesti, ja pitkiäkin aikoja ohitetaan muutamalla lauseella. Annan elämäntarina jää mielestäni vähän epätyydyttäväksi, mutta ehkä se oli Lundbergin tarkoituskin. Ja loppujen lopuksi hän kai saa sen, mitä haluaakin. Kirja oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa, ja Lundbergilla on useampia hienoja tunnekuvauksia. Anna on inhimillinen hahmo, lihaa ja verta, mutta monet muut sivuhahmot jäävät ohuemmiksi. Jo ensimmäisessä osassa mietin, että loppujen lopuksi kuvaus Kökarista ei ole kovin uniikkia: kallioita ja merta on varmasti muillakin Ahvenanmaan saarilla. Tässä osassa kuitenkin yhtäkkiä tunnistin jotain maisemia, ja se lämmitti todella paljon: pääsin taas hetkeksi kesäiseen saarikuplaani <3 Tosin en edelleenkään oikein hahmota, missä päin saarta Österby sijaitsee. Jäin myös vähän miettimään kirjan nimeä. Kökarin Anna tosiaan kuvaa Annan ristiriitaistakin suhdetta kotipaikkakuntaansa, mutta toisaalta alkukielinen nimi Ingens Anna kuvaa sitä mielestäni vielä paremmin. En tosin tiedä, miten olisin nimen kääntänyt.
Mikä sotku, Lotta! (suom. A. -M. Helminen) jatkaa Lotta-sarjaa. Lotta jatkaa kesälomaansa maalla, kuten edellisessäkin osassa, kun Giggi soittaa ja pyytää hänet kaupunkiin ostamaan Kajsa-tädin häälahjaa. Tämähän ei tietenkään mene ihan suunnitelmien mukaan. Kirja sisältää varsinaista törmäilyä (sanan varsinaisessa merkityksessä) parin kesäisen päivän aikana. Kihara-Fridolfikin pääsee jälleen tahtomattaan Lotan ja Giggin menoon mukaan, mikä aina ilahduttaa minua lukijana.
Viime vuoden puolella kuuntelin äänikirjana Heidi Airaksisen Vierge modernen, joka aloitti Laventelimurhat-sarjan. Sarjan toinen osa Maa jota ei ole sijoittuu Vierge modernea edeltävään aikaan, mutta hahmot ovat ensimmäisestä osasta tuttuja. Freddy Henriksson lähtee ystävänsä Harrietin seuraksi ja tueksi Berliiniin, jossa Harriet kirjautuu tohtori Hirschfeldin instituuttiin. Instituutin tehtävänä on auttaa sellaisia potilaita, jotka eivät tunne oloaan omaksi kehossaan ja tehdä tutkimusta aiheen tiimoilta. Ennen instituuttiin kirjautumistaan Harriet kuitenkin lähtee yökerhosta varakkaan englantilaismiehen matkaan, ja yön päätteeksi mies on kuollut. Freddyn täytyy selvittää mitä on tapahtunut, ja puhdistaa ystävänsä maine. Tykkäsin todella paljon Vierge modernesta, joten harmitti, ettei tämä ollut yhtä hyvä. Jotenkin tarina ei onnistunut pitämään pihdeissään yhtä tiukasti, vaikka sen elementit todella kiinnostavia olivatkin. Jäinkin pohtimaan sitä, olisiko kirja ollut parempi ilman rikosjuonta, sillä instituutin toiminta sekä transihmisten (ja toki myös muiden queer-ihmisten) elämä ja asema maailmansotien välissä olivat niitä asioita, joista erityisesti kirjassa innostuin. Tohtori Hirschfeld on oikea historiallinen henkilö, ja hänen instituuttinsa oli oikeasti olemassa. Sen tekemä tutkimustyö oli laajaa ja uraauurtavaa, ja siellä suoritettiin myös sukupuolenkorjausleikkauksia, joita ei 1920-luvulla ihan joka puolella tehtykään. Instituutin kohtaloksi koituivat natsit, jotka tuhosivat vuosikausien tutkimustyön. On turhauttavaa ja ahdistavaa, miten lähelle tämä teema nykypäivässäkin tulee... Kielellisesti tässä oli muutamia vähän oudosti ilmaistuja juttuja, jotka äänikirjaa kuunnellessa tökkäsivät jotenkin erityisesti korvaan. Moitteistani huolimatta viihdyin kirjan parissa. Pidän kovasti siitä, miten queeriys on tässä sarjassa normaalia ja kasuaalia, vaikka ympäröivä yhteiskunta ei sitä sallikaan. Se ei historiallisissa romaaneissa ole itsestäänselvyys.
Alkukesästä alkanut Varjo-sarjan uudelleenlukuprojekti jatkui sarjan toisella osalla, ...ja metsän valkeat varjot (suom. Eila Kivikk'aho). Berta ja Carolin pestautuvat Rosengåvan kartanoon kesätöihin pitämään seuraa kartanonherran lapsille, 21-vuotiaille kaksosilla Arlidille ja Rosildalle. Rosengåvan kartano kätkee seiniensä sisään traagisen menneisyyden ja useita salaisuuksia, jotka paljastuvat Bertalle ja Carolinille pikku hiljaa. Berta pohtii myös Carolinia: kuka tämä oikeastaan on ja miksi hän käyttäytyy miten käyttäytyy? Kun Salaisuus varjossa -kirjaan kaipasin enemmän sellaista mysteeri- ja goottitunnelmaa, joita muistelin Gripen kirjoissa olevan, tässä sitä sitten oli! En muistanut kirjasta oikein muuta kuin syrjäisen linnan ja Carolinin valepuvun, joten juonenkäänteet olivat kuin uusia. Tarinan rytmi oli oli vähän napakampi kuin edellisessä osassa, mutta aika hidastempoinen tämäkin oli. Toisaalta se sopikin Rosengåvan pysähtyneeseen miljööseen. Loppupuolella Bertan ja Carolinin suhde tuntui jäävän muiden tapahtumien varjoon, ja kiinnostaakin, miten se kehittyy seuraavissa osissa (muistan kolmososasta nimittäin vielä vähemmän kuin tästä). Kirjassa oli myös voimakkaampi queer-lataus kuin muistelin. En tiedä, onko Gripe tarkoittanut sitä, mutta niin minä sen luin.
Väinö Linnan Musta rakkaus on ollut pitkään lukulistallani, ja niinpä se päätyi sitten e-kirjana lukuun. Kirja kertoo nuoresta insinööriopiskelija Paulista, joka häviää usein synkkiin ajatuksiinsa, ja tehdastyöläisen tyttärestä Marjatasta, jonka suurimpana ristinä on vähän turhan sinisilmäinen suhtautuminen elämään. Pauli ja Marjatta tapaavat ja rakastuvat, mutta tragedia häilyy jatkuvasti taustalla, ja on vain ajan kysymys, milloin kaikki menee pieleen. Tykkäsin Mustasta rakkaudesta älyttömästi! Linna itse ei ilmeisesti kirjaansa erityisesti arvostanut, mutta minuun tämä iski hämmästyttävän hyvin. Se herätti paljon ajatuksia mm. miehen ja naisen rooleista niin parisuhteessa kuin yhteiskunnassakin, ja naisvihasta ja sen "oikeuttamisesta". Vaikka kirjalla on melkein 80 vuotta ikää, se tuntuu edelleen valitettavan ajankohtaiselta juuri näiden teemojensa takia. Hahmot ovat kiinnostavia, ja vaikka tämä onkin melko pieni kirja, sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia ja herkullisia: mieleen jäi erityisesti Marjatan isä. Kirjan viimeisessä luvussa oli vähän kiireen tuntua, mutta se oli harvoja säröjä kokonaisuudessa. Suosittelen Mustaa rakkautta sellaisille, joita pelottaa tarttua Linnan mammuttimaisiin pääteoksiin, mutta ehdottomasti myös sellaisille, joille Tuntsikka ja TPA ovat tuttuja ennestään. Kirja on ehdottomasti koko kirjavuoteni kirkkaimpia tähtiä.
Törmäsin Anne Strengin Kivet-sarjakuvaan jossain internetin syövereissä. Esittelytekstissä mainittiin jotain saduista ja myyteistä ja sehän aina kiinnostaa. Sarjakuvassa suippokorvainen Moski lähtee kotoaan talviseen kaupunkiin etsimään ystäväänsä, mutta ei löydä häntä. Pelottava, kylmä ja vaarallinen kaupunki tuntuu uhkaavalta, mutta onneksi hän löytää matkansa aikana myös ystävällisiä sieluja. Odotukseni olivat korkealla, mutta eivät täyttyneet. Oikeastaan mitään ei selitetty, ja tarina jäi jotenkin vaillinaiseksi. Pidin unenomaisesta tunnelmasta, ja piirrostyyli oli veikeä, mutta kovin syvää muistijälkeä tämä ei jättänyt.
Eräs ystäväni kehui kovasti Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogiaa jo joskus keväällä, joten seuraavaa äänikirjaa valikoidessani päädyin sarjan aloittavaan Lapsuuteen (suom. Katriina Huttunen). Autofiktiivinen teos kertoo Toven elämän ensimmäisestä 14 vuodesta 1920-luvun Kööpenhaminassa. Koti ja kasvuympäristö on köyhä ja lapselle usein julma ja vaarallinenkin. Tove kuitenkin löytää sanat ja kirjoittamisen jo nuorella iällä ja saa siitä turvaa ristiriitojen täyttämään maailmaansa. Pidin kovasti Ditlevsenin kielestä ja kuvailusta, vaikka ehkä juonellisesti tässä ei ollut mitään kovin mullistavaa.Tässä oli mielestäni hyvin paljon samaa kuin Pirkko Saision Helsinki-trilogian avauksessa Pienin yhteinen jaettava, vaikka aikakausi ja kaupunki on eri. Saision kirjassa on myös useampia aikatasoja ja rikkonaista kronologiaa, Ditlevsen kulkee lineaarisesti tarinaa läpi. Vaikka pienestä kirjasta ei ole kauheasti sanottavaa, tykkäsin siitä kovasti, ja odotukset seuraavia osia kohtaan ovat korkealla!
Olen joskus lapsena saanut lahjaksi Pekka Töpöhäntä -kirjojen yhteisniteen. Lapsena olen sen lukenutkin, ainakin jotkut osat varmaan useampaan kertaan, mutta ala-asteen jälkeen en ole tainnut Pekka Töpöhännän maailmaan enää sukeltaa. Joskus talvella kirjahyllyä siivotessa pyörittelin kirjaa kädessäni ja pohdiskelin, pitäisikö lukea sarjan kirjoja uudelleen, ja vain useampaa kuukautta myöhemmin tartuin tuumasta toimeen. Pekka Töpöhännän seikkailut (suom. Terttu Liukko) aloittaa sarjan ja kertoo, miten pieni Pekka-niminen kissanpentu, jolta rotta puri hännän poikki, päätyi ihmisperheensä luo kaupunkiin. Kirja koostuu pienistä seikkailuista, mutta on juonessa jonkinlaista jatkuvuuttakin. Kirja oli varsin sympaattinen tapaus. Yllätyin siitä, miten pienessä roolissa Monni tässä vielä oli, onhan hän kuitenkin varmasti sarjan tunnetuin hahmo Pekan rinnalla. Myös se, että Pekalla oli muitakin luonteenpiirteitä kuin pelkkä kiltteys, tuli vähän yllätyksenä. Jotenkin sarjaa ajatellessa olen mieltänyt Pekan vain ylikiltiksi ja naiiviksi pikku kissaksi, mikä on ollut yksi syy, miksi kirjoja ei ole huvittanut lukea aikuisiällä uudelleen. Pekka on kiltti ja naiivi, mutta ei tyhmä! Pekka Töpöhännän seikkailut on vallan viehättävä lastenkirja, joka sopi hyvin aikuisellekin iltasaduksi. Mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus tämä ei ollut, mutta sellaista en odottanutkaan. Innolla odotan, mitä tulevat kirjat tuovat tullessaan, en nimittäin muista niistä juuri mitään. Iben Clanten kuvitus oli mahdottoman söpöä!
Löysin kirjastosta yhteisniteen, jossa on kaksi Anni Blomqvistin muistelmateosta, Meri yksin ystäväni (suom. Björn-Christen Lindgren) ja Muistojeni Myrskyluoto (suom. Margit Salmenoja). Goodreadissa ei ollut kyseistä yhteisnidettä, minkä takia merkkasin kirjat erikseen omiinkin tilastoihin. Meri yksin ystäväni on Blomqvistin esikoisteos. Se on ilmestynyt muutama vuosi Blomqvistin miehen ja esikoispojan kuoleman jälkeen. Kirja kertookin perheenjäsenten menettämisestä ja muistelee Annin ja Valterin rakkaustarinaa ja perheen perustamista. Blomqvistin kerronta on arkista, mutta vetävää. Oli kiva lukea vähän modernimmasta saaristoelämästä kuin mitä Blomqvistin romaaneissa kuvataan. Monet Myrskyluoto-sarjan tapahtumista ovat mitä ilmeisemmin Blomqvistin omasta elämästä vaikuttuneita. Myös Sally Salmisen, Katrina-kirjan kirjoittajan ja Blomqvistin pikkuserkun, bongaaminen kirjan sivuilta ilahdutti (tosin mietin, mahtoiko mainita olla osittain myös Salmisen maineella ratsastamista). Vaikka tämä on varmasti ollut kirjoittajalleen terapiakirja, se tuntui lukijallekin merkitykselliseltä. Vähän tiukemmalla editoinnilla tästä olisi saanut ehkä hieman napakamman teoksen, mutta oli tämä tällaisenaankin oikein hyvä. Jonkin verran bongailin lyöntivirheitä (joita joku aikaisempi lukija oli kirjaston kirjaan mustekynällä korjaillut...)
Muistojeni Myrskyluoto puolestaan kuvaa Blomqvistin lapsuuden ja nuoruuden maisemia. Blomqvist eli pitkän elämän, jonka aikana maailma ja elämänmeno ehtivät muuttua melkoisesti. Sen takia hänen muistelmansa lapsuudesta ovat mielenkiintoisia kuvaillessaan maailmaa, jota ei enää ole. Ja selvisipä sekin, että Anna Beata -sarjankin ilmeisesti perustuu kirjailijan sukulaisten tarinoihin (Myrskyluoto-sarjan pohjautumisesta oikeisiin ihmisiin tiesinkin etukäteen). Yhtä vetävä kuin Meri yksin ystäväni tämä ei kuitenkaan ollut. Kerronta oli välillä hyvin luettelomaista, ja toisinaan Blomqvistin "ennen oli kaikki paremmin" -sävy ärsytti vähän. Eiköhän ole parempi, että nykyään lapset saavat elää lapsuuttaan rauhassa, eikä heidän tarvitse mennä työhön heti, kun jaloillaan pysyvät... Nimenomaan saaristoelämän historiaa kuvaavat osat olivat mielenkiintoisia, mutta monet kohdat 1900-luvun alun maalaiselämästä tuntuivat siltä, että olen lukenut ne monta kertaa muista kirjoista. En muuten tykkää tämän kirjan suomennoksen nimestä: alkuperäinen Vandring i barndomslandet on paljon kuvaavampi. Kyllähän Myrskyluodon nimi varmasti myy, mutta ei tässä ole kyse siitä alkuunkaan.
Olen lukenut viime vuosien aikana uudelleen Kukkulan kortteli -sarjaa (Kesätukka, Monosukka, Jenkkikassi ja Tiikerihevonen). Lähdin uudelleenluvussani vähän perä edellä puuhun, enkä aloittanut ensimmäisestä osasta, mutta nyt senkin lukemisen aika koitti. Kukkulan kortteli on kuvitteellinen osa Helsinkiä, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat. Siinä missä myöhemmät osat keskittyvät aina yhteen vuoteen, kuljetaan sarjan ensimmäisessä osassa yhden suvun matkassa 1790-luvulta 1980-luvulle asti. Kirja rakentuu niin, että aina uuden vuosikymmenen kohdalla on pieni faktateksti ja sitten fiktiivinen teksti. Kirjan idea on loistava, ja toteutuskin oikein passeli! Yhden suvun historiaa seuraava tarina konkretisoi kivasti Helsingin ja maailman muuttumista ja ihmisten elinolojen kehittymistä. Toki kirjan suku on melkoisen vakavarainen: köyhemmän perheen tarina olisi ollut aika erilainen. Menneiden aikojen Helsinki muuttuu kertomuksissa sujuvasti eläväksi, mutta aina ajankohtaisten asioiden punominen juoneen ei ole sujunut kovinkaan sujuvasti: "Illan hämärtyessä Toivo, Niku, Naku ja pari muuta kaveria manivät pelaamaan uutta kansallispeliä, pesäpalloa, jonka oli keksinyt Tahko Pihkala. [...] 'Hyvä!' huusi kentän laidalta runoilija Uuno Kailas." Kirjan suuri koko antaa hienosti tilaa yksityiskohtaisille koko aukeaman kuville kehittyvistä korttelista, vaikka koko aiheuttaa myös sen, että kirjaa on vähän hankala lukea. Vaikka pidinkin siitä, miten faktateksti ja fiktiivinen kerronta kirjassa vuorottelivat, jäin pohtimaan sitä, miten faktaosuudesta tuntuu usein puuttuvan selitys ja konteksti. Aikuislukija osaa täyttää aukot yleissivistyksen perusteella, mutta lapsilukijoille (joille kirja on kuitenkin ensisijaisesti suunnattu) voi jäädä teksteistä suuriakin kysymyksiä. Esimerkiksi Hitler mainitaan vain ohimennen, ja teksti selvästi olettaa, että lukija tietää, millaisesta henkilöstä on kyse. Toisaalta muistelen, että lapsena tätä lukiessa taisin vähän skippailla tieto-osuuksia, kun tarina kiinnosti enemmän, joten ehkä ne onkin suunnattu enemmän varttuneille lukijoille. Kirjan nykyhetki on 1980-luvulla, mikä on varmasti monelle nykylapselle kaukaista historiaa. Maailma on kovasti muuttunut siitäkin. Miltä Kukkulan korttelissa näyttäisi 2020-luvulla?
Lotan ja Giggin seikkailut ja edesottamukset jatkuvat kirjassa Älä luovuta, Lotta! Vihdoin päästään juhlimaan Giggin Kajsa-tädin häitä, vaikka ennen sitä joudutaan mm. pieneen silakoihin ja kirkkoon liittyvään vastoinkäymiseen. Kirja on tyypillinen sarjansa edustaja niin hyvässä kuin pahassa. Näissä viime aikoina luetuissa Lotissa Lotan poikaystävä Paul on hämmästyttävän pienessä roolissa, vaikka hestä puhutaankin paljon, mistä syystä tuntuu, ettei Lotan ja Paulin suhde saa oikein tilaa syventyä. En muista, oliko Paul enemmän läsnä sarjan alkuosissa (jotka olen siis lukenut joskus lapsena), mutta nyt hän vain tuntuu ilmestyvän paikalle, tuovan Lotalle iloa tai murhetta ja katoavan taas. Suhteella olisi paljon potentiaalia, ja olisi hauska nähdä Paul välillä seikkailemassa (ja/tai sekoilemassa) Lotan ja Giggin kanssa. Mielestäni kirjan loppukohtauskin oli hyvin samanlainen kuin pari osaa sitten. Toivon, että tämä asia kehittyisi seuraavissa osissa, varsinkin kun olen hieman spoilaantunut siitä, mitä sarjassa tulee käymään. Havahduin muuten siihen, että projektissa ollaan edetty yli puolen välin! Ehkä vielä ensi vuonna en saa sarjaa päätökseen, mutta pienin askelin mennään sitä kohti.
Laventelimurhien kolmas osa Vaarallisia unia siirtyy jälleen 1930-luvun puolelle ja jatkaa taas Vierge modernesta tutun Kerstinin tarinaa. Kerstin on muuttanut Lontooseen opiskelemaan sairaanhoitajaksi, ja Freddy saapuu häntä tapaamaan kesälomallaan. Kerstin pääsee vierailulle Freddyn ystävien asuttamaan kommuuniin, jossa hän tutustuu moniin uusiin ihmisiin, kuten huikentelevaiseen Bobbyyn ja rohkeaan toimittajaan Myrtleen. Mukavaa kesälomatunnelmaa varjostaa kuitenkin uutinen Kerstinen opiskelutoverin veljestä, joka löytyy kuolleena Thamesista. Kerstin arvaa, ettei kyseessä ole luonnollinen kuolema, ja ryhtyy uusien ja vanhojen ystäviensä kanssa selvittämään, mitä oikeasti on tapahtunut. Vaarallisia unia oli parempi kuin Maa jota ei ole! Kerstin on edelleen tosi kiva päähenkilö, ja hänen kehityksensä ensimmäisestä osasta tähän pisteeseen on uskottavaa. Murhamysteeri pysyy kasassa, vaikka sen loppuratkaisu ei aivan tyydyttänytkään: erästä toista tahoa pedattiin niin voimakkaasti syylliseksi, että tuli vähän huijattu olo. Airaksinen kuvailee jälleen hienosti 1930-luvun elämää, ja toista maailmansotaa edeltävä Lontoo queer-klubeineen elää kirjan sivuilla. Olisin toivonut, että
Parempi kuin edellinen osa! Kerstin on edelleen
kiva päähenkilö, ja hänen kehityksensä ensimmäisestä osasta on
uskottavaa. Murhamysteeri pysyy kasassa, vaikka sen loppuratkaisu ei
aivan täysin tyydyttänytkään. Jälleen Airaksinen kuvailee hienosti
1930-luvun Lontoota ja sen queer-klubien elämää, ja viihdyin hyvin
kirjan parissa. Toivoisin silti, että myöhemmin (Airaksisen instasta
ymmärsin, että jatkoa olisi tulossa?) seikkailtaisiin taas Suomen
kamaralla.
*********
Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon: ...ja metsän valkeat varjot (suomentaja Eija Kivikk'aho on sanonut Valtion kääntäjäpalkinnon 1970 ja 1979)
26. Kirjassa on itse valittu perhe: Vaarallisia unia
Kuukauden biisi on Hectorin Kerro vaan! Tämä lempeä pieni laulu on ollut lokakuun voimabiisi, joka on tuonut lohtua silloin, kun on ollut synkkää ja surkeaa. Kadonneet lapset -levyn päätösraita on aika maailmantuskaisen ja pateettisen levyn päätöksenä kevyt ja hellä, kuin ystävä, joka kynttilänvalon turvallisessa hämärässä kysyy, onko kaikki hyvin, ja voiko hän auttaa jossain. Se tuntuu todella hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)