Huhtikuussa 2024 luin 12 kirjaa (2848 sivua, 9 h 26 min), joista viisi oli spefiä, kaksi non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, kaksi englanniksi luettua, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja viisi uusintaa.
Sacco, Joe: Palestiina 286 s.
Blomqvist, Anni: Tie Myrskyluodolle (Myrskyluoto #1) 156 s.
Mikama, Anniina: Tinasotamiehet (Taikuri ja taskuvaras #3) 273 s. (e-kirja)
Stiefvater, Maggie: Linger (Wolves of Mercy Falls #2) 362 s. [U]
Kero, Esa & Seppovaara, Juhani: Leikkimökki 107 s. [U]
Riikonen, Marika: Yksin, kiitos 9 h 26 min [K]
Blomqvist, Anni: Luoto meressä (Myrskyluoto #2) 149 s.
Wilder, Laura Ingalls: Pieni kaupunki preerialla (Pieni talo #7) 282 s. [U]
Stiefvater, Maggie: Forever (Wolves of Mercy Falls #3) 390 s. [U]
Meresmaa, J.S.: Akanvirta 320 s.
Lewis, C. S.: Narnian viimeinen taistelu (Narnian tarinat #7) 180 s. [U]
Schulz, Charles M.: Täydelliset Tenavat 1950-1952 (Täydelliset Tenavat #1) 343 s.
kotimaisia: 6
käännöskirjoja/luettu englanniksi: 6
omasta hyllystä: 6
kirjastosta: 2
muualta: 4
Pääsiäislomalla päädyin lukemaan kotikodin kirjahyllystä Joe Saccon Palestiina -sarjakuvateoksen. Sarjakuva perustuu Saccon omaan Palestiinan-matkaan 1991-1992, matkalla koettuihin asioihin ja kohdattuihin ihmisiin. Palestiinalaiset eivät eläneet 1990-luvun alussa ihmisarvon mukaista elämää, mutta nykytilanne on vielä hirveämpi. Suututtaa ja itkettää, että tilanne on vain 30 vuodessa mennyt niin rajusti pahemmaksi ja kamalammaksi kuin mitä sarjakuva kuvaa.Vertasin tätä Riaf Sattoufin Tulevaisuuden arabi-sarjaan ja Marjane Satrapin Persepolikseen, joissa myös käsitellään Lähi-idän maiden kriisejä ja heikkoja ihmisoikeuksia yksittäisten ihmisten näkökulmista, vaikka Saccon kirjassa onkin paljon enemmän yksittäisten ihmisten tarinoita. Näkökulma on myös erilainen. Kun Sattouf ja Satrapi ovat kasvaneet lapsesta asti kulttuuriin, joita he kuvaavat, Sacco on ulkopuolinen. Tämä voi olla tällaisen reportaasiteoksen etu, mutta itse ärsyynnyin Saccon asenteisiin. Hän tuntuu suhtautuvan matkaansa lähinnä sarjakuvansa ja reportaasin kautta, ja ihmiset tuntuvat olevan hänelle vain välineitä saada teokseen lisää sisältöä. Toisaalta en tiedä, onko sarjakuva nimenomaan Saccon tapa reflektoida omaa toimintaansa, ja sarjakuvan Joe on enemmän tai vähemmän karikatyyrinen ja ironinen versio todellisesta versiosta. En voinut olla miettimättä, millainen kirja olisi, jos palestiinalaiset olisivat itse saaneet kertoa omat tarinansa. Pidin kirjan yksityiskohtaisesta piirrostyylistä, mutta lukiessa oli pakko pitää taukoja, kun maailmantilanne alkoi ahdistamaan niin paljon. Tämä on todella suuri etuoikeus: minä voin pitää lukemisesta tauon, mykistää uutismediat ja ajatella jotain aivan muuta, mutta Gazassa eletään tätä ja aina vain pahenevaa todellisuutta koko ajan. Palestiina on yhä (valitettavan) ajankohtainen teos, ja suosittelisinkin sitä juuri nyt kaikkien luettavaksi.
Ostin Myrskyluodon Maija -yhteisniteen Turun kirjamessuilta joskus ennen koronaa, ja kuten omaan hyllyyn ostetuilla kirjoilla tapana on, sai kirja kerätä pölyä useamman vuoden ennen siihen tarttumista. Monien tapahtumien summa sai minut talvella ajattelemaan, että sarja pitäisi lukea, joten pääsiäislomalla tartuin kirjaan. Sarjan aloittaa Tie Myrskyluodolle, joka tutustuttaa lukijat nuoreen Maijaan. Arka ja mietteliäs Maija elää yksinkertaista maalaiselämää Ahvenanmaan saaristossa 1800-luvun puolivälissä. Eräänä päivänä hänet kihlataan naapurin Jannelle. Tämä aiheuttaa Maijassa ymmärrettävästi voimakkaita tunteita, mutta päätöstä hän ei tietenkään voi ääneen kyseenalaistaa. Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin odotin! Perheenjäseneni varoitteli minua siitä, että kirja on tylsä ja hidastempoinen, mutta itse koin kirjan pitkäveteiseksi vain parissa yksittäisessä kohdassa. Blomqvist kuvailee saaristoelämää sujuvasti ja kiinnostavasti. Yksityiskohtaisesta tyylistä tulee mieleen Pieni talo preerialla -sarja! Saaristolaismaisema on kiehtovan eksoottinen miljöö tällaiselle sisämaassa kasvaneelle lukijalle :D Maijasta päähenkilönä pidin mielettömään paljon. Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan ja sisäisessä maailmassaan on paljon sellaista, mihin samaistuin. Hän on kasvatettu aikansa naisihanteiden mukaisesti, joten hän ei aina avaa suutaan, mutta mielessään hän pohtii ja kyseenalaistaa asioita. Odotan innolla hänen kasvutarinansa seuraavia vaiheita. Myös hänen ja Jannen rakkaustarinan kehittyminen kutkuttaa.
Tinasotamiehet päättää Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian. Siinä missä keskimmäinen osa, Huijarin oppipoika, sijoittui Professorin nuoruuteen, jatkaa Tinasotamiehet Tomin ja Minan tarinaa, joka sai alkunsa ensimmäisessä osassa. Tom, Mina, Professori ja Alex-nimen valinnut Sotamies saavat kutsun Lontooseen, jossa heidän on tarkoitus esittää sirkusspektaakkeliaan. Mina huomaa kuitenkin pian, että he eivät ole Lontoossa pelkästään taikaesityksensä takia, vaan kaupunki tarjoaa suuria mysteerejä ja vihjeitä Tomin menneisyydestä, jotka johtavat toisesta ajasta saapuvat vaaralliset viholliset heidän jalanjäljilleen. Trilogian päätösosassa riittää vauhtia ja vaaralisia tilanteita! Varsinkin loppupuolella on takaa-ajoa takaa-ajon perään, eikä tiukkoilta tilanteilta tai vaikeilta päätöksiä vältytä. Kun Huijarin oppipoikaa lukiessani mietin, oikeuttaako aikahyppy paikkansa sarjassa, vastaus on kyllä, sillä Tinasotamiehissä esiin astuu hahmoja ja esineitä, joihin tutustuttiin sarjan edellisessä osassa. Varsinkin Professorin ja Sofian kohtaaminen ilahdutti minua kovasti! Miljöökuvaus oli mielestäni myös onnistunutta. Kuitenkin kirjassa törmäsin yhä samankaltaisiin ongelmiin kuin edellisissä osissa, vaikka Mikama onkin kehittynyt kirjoittajana trilogian aikana. Tapahtumat tuntuivat välillä hyvinkin epäuskottavilta, ja eteenkin Minan ja katupoikien dialogi oli mielestäni vaivaannuttavaa ja kömpelöä. Minan ja Tomin romanssiin minun on edelleen vaikea uskoa. Tässä osassa on hyvin paljon tähän romanssiin liittyviä kriisejä ja käänteitä, mutta ne eivät tehneet sen suurempaa vaikutusta. Toisenlaisessa tarinassa olisin voinut niistä liikuttuakin, eli eivät ne sinänsä juonenkäänteinä hassumpia olleet, mutta tässä kontekstissa lähinnä ärsyynnyin niistä. Välillä kirja oli mielestäni sekava, mutta se saattoi johtua ihan vain omasta lukukokemuksestani kiinni. Aloitin e-kirjan lukemisen marraskuussa, jolloin minulla oli vielä jonkin verran sellaisia menoja, joissa e-kirjoja syksyllä kulutin. Sitten e-kirjojen lukuvauhti hyytyi, joten kirja jäi roikkumaan keskeneräisenä monen kuukauden ajaksi. Välillä luin sitä vähän eteenpäin, mutta lukutauot olivat pitkiä. Hieman kiinnostaisi lukea muitakin Mikaman teoksia ja nähdä kirjoittajan kehitystä. En kuitenkaan usko, että ne ovat ensimmäisenä lukulistallani.
Luin helmikuussa Maggie Stiefvaterin ihmissusitrilogian ensimmäisen osan Shiver, ja jatkoinkin jatko-osien perään pian. Nyt Sam on onnistuttu parantamaan ihmissusikirouksestaan, mutta hänen ja Gracen elämä ei ole vieläkään auvoista ja ihanaa, sillä nyt Gracella alkaa olla omituisia oireita. Lisäksi päänvaivaa aiheuttavat uudet sudet, jotka Samin kasvatti-isä Beck on muuttanut. Varsinkin rajua rock-elämää elänyt itsetuhoinen Cole saa Samin raivon partaalle. Isabel ei oikein tiedä, miten suhtautuisi Samiin, Graceen ja susiin sen jälkeen, mitä hänen veljelleen tapahtui, mutta hän huomaa sotkeutuneensa kuvioihin itsekin. Lisäksi Cole aiheuttaa hänellekin tuntemuksia, joiden laadusta hän ei ole aivan varma. En odottanut pitäväni tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta! Myönnän, että Lingerin juonessa on paljon samaa kuin Shiverissä, mutta jotenkin tämä veti mukaansa aivan eri tavalla. Koska muistin tämän tapahtumat paljon huonommin kuin edellisen osan, tuntui välillä melkein siltä, että olisin lukenut kokonaan uutta kirjaa. Linger ei ole täysin vapaa trilogian toisen osan ongelmista, mutta isoimmat sudenkuopat (heheh) mielestäni vältetään, ja Stiefvaterin juonenkuljetus kulkee sutjakasti eteenpäin. Edellisellä lukukerralla muistan inhonneeni Colea ja olleeni nihkeä Isabeliakin kohtaan, mutta nyt kiinnostuin heistä jopa enemmän kuin Gracesta ja Samista. Olihan tämä vähän teinidraamainen, mutta jostain syystä se ei ihmeemmin ärsyttänyt. Ehkä se johtuu nostalgialaseista. Lingerin suomenkielisen käännöksen Häivähdyksen olen muuten lukenut blogin ihka ensimmäiseen kuukausikoosteeseen elokuussa 2014 (ja ollut hyvin harvasanainen nykyiseen verrattuna :D)!
Esa Keron Leikkimökki on kirja, jota olen lapsena selaillut useampaan otteeseen. Tosin tuolloin olin kiinnostuneempi Juhani Seppovaaran ottamista valokuvista kuin fiktiivisestä tarinasta, joka kirjaan sisältyi. Tarinassa nimettömäksi jäävät mies ja poika viettävät yön leikkimökissä. Mies kantaa menneisyytensä syntejä niin mielessään kuin kehossaan, yksinäinen ja kiusattu poika elää mielikuvitusmaailmassaan, kun oikea elämä käy liian raskaaksi. Yhdessä he pohtivat elämää ja maailmaa, sitä mitä voi nähdä ja sitä mitä ei voi. Uudelleen kirjaa lukiessa kuvat olivat edelleen kirjan paras asia. Niissä on hyvin monenlaisia leikkimökkejä ja niiden esineistöä. Olisin kaivannut kuviin enemmän kontekstitietoja. Nyt monien kuvatekstit olivat runollisia lausahduksia tai sitten pienen pieniä kontekstin murusia, joista ei kuitenkaan saanut kovinkaan paljon irti. Tarinassa puolestaan oli hetkensä. Pidin sen katkeransuloisuudesta ja vähäeleisyydestä, mutta jokin siinä hankasi vastaan. En osaa oikein sanoittaa, mikä se oli. Rivien välistä oli luettavissa vähän naisvihamielisiä ajatuksia, se sai ainakin aikaan ikävän olon.
Marika Riikosen Yksin, kiitos kiinnosti kirjasomen perusteella. Määrittelen itseni introvertiksi, ja tarvitsen aikaa olla yksin, omassa tilassani. Siksi kirja yksinolon ihanuudesta ja asemasta yhteiskunnassa kuulosti aivan minulle sopivalta. Kirjassaan Riikonen pohtii yksinoloa nimenomaan omasta näkökulmastaan (onhan kyseessä kuitenkin hyvin subjektiivinen kokemus), mutta keskustelee myös muiden kirjoittajien kanssa, hyödyntää kirjaa varten tehtyjä kyselyvastauksia ja pohtii, miten yksin elävät ja viihtyvät nähdään outolintuina yhteiskunnassa. Varsinkin vapaaehtoisesti yksinäiset naiset ovat pelottavia ja epäilyttäviä. Teemaa käsitellään paitsi sukupuolen ja parisuhteen kautta, myös muun muassa työelämän, matkustamisen ja juhlien näkökulmasta. Olisin todellakin halunnut pitää tästä kirjasta! Vaikka en selvästikään tarvitse yksinoloa yhtä paljon kuin Riikonen, rakastan asua ja tehdä asioita yksin. Monet Riikosen esiin nostamat asiat olivat sellaisia, joita olen itsekin miettinyt ja joihin samaistun. Myönnän esimerkiksi sen,
että minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät halua mennä
esimerkiksi elokuviin yksin. Mielestäni yksin elokuvissa (ja monissa
muissa riennoissa) käyminen on tosi kivaa! Välillä ekstroverttien pyörittämässä maailmassa kokee ulkopuolisuutta. Aika nopeasti hermoilleni kuitenkin kävi Riikosen päivittelevä ja huokaileva kirjoitustyyli. Tehokeino menettää merkityksensä, kun sitä käytetään koko ajan! Ärsyynnyin myös siitä, miten yksinoloa lähestyttiin melkein koko ajan ongelmien kautta. On totta, että asia tulee monesti esiin silloin, kun yksinoloa tai toivetta siitä ei ymmärretä tai hyväksytä, mutta olisiko kirjassa voitu puhua enemmän siitä, miksi yksinolo on niin ihanaa ja tärkeää? Kyllä, yksinolon kieltäminen voi johtaa todella tuskaisiin tilanteisiin, mutta vähemmilläkin tapausesimerkeillä asia olisi tullut selväksi. Inhottavalta tuntui myös muiden ihmisten kokemusten vähättely. Riikonen toteaa itsekin, että itse valittu yksin oleminen on eri asia kuin tahaton yksinäisyys, mutta sitten hän suhtautuu mielestäni todella ikävästi kirjoihin, joissa kirjoittaja käsittelee omaa yksinäisyyttään. Vaikka itse kokisi asiat eri tavalla, kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikkien kokemukset yhtä arvokkaita. Kirjaa lukiessa tuli myös sellainen olo, että vain Riikosen kaltaiset yksinolosta nauttivat ovat "oikeita" introverttejä ja osaavat olla yksin "oikealla" tavalla. Olen introvertti, vaikka tykkäänkin mennä juhliin. Se, että minusta on kivaa nähdä ihmisiä ei poista sitä, että tarvitsen vastapainoksi paljon yksinoloa. En välttämättä halua koskaan elää kenenkään ihmisen kanssa saman katon alla pysyvästi, mutta en lähtökohtaisesti koe toisia ihmisiä uhkana omalle yksinololleni. Tietoisesti en ainakaan koe aiheuttavani muille introverteille kärsimystä, koska ymmärrän, että eri ihmisillä on erilaisia tarpeita. (Jos olen joskus tehnyt niin, olen aidosti pahoillani!) Ehkä kirjan tarkoitus on provosoida. Paradoksaalisesti se sai minut toivomaan, että en asuisi yksin, jotta olisin äänikirjaa kuunnellessa voinut puhista ääneen ärtymystäni kirjaa ja sen väitteitä kohtaan :D Yksin, kiitos ei todellakaan ollut minun kirjani, ja se harmittaa. Kiinnostava ja läheinen aihe olisi ansainnut paremman käsittelytavan.
Luoto meressä jatkaa Myrskyluodon Maijan tarinaa: heti kirjan alussa hänestä tulee tosiaan myrskyluotolainen, kun vastanaineiden Maijan ja Jannen vene saapuu karun, pienen luodon rantaan. Nuorenparin elämää seurataan kirjasssa vajaan kymmenen vuoden ajan. Perhe kasvaa, ja elämä kaukaisella saarella asettuu alkuhankaluuksien jälkeen uomiinsa. Sota kuitenkin uhkaa syrjäistä Myrskyluotoakin, ja Maija joutuu kohtaamaan suuren tragedian. Blomqvistin tyyli on hyvin samanlainen kuin sarjan ensimmäisessä osassa, ja pidin kyllä tästäkin, mutta Luoto meressä ei pitänyt yhtä tiiviisti otteessaan kuin Tie Myrskyluodolle. En pitänyt pitkistä, melkein vuoden pituisista aikahypyistä, koska niitä oli niin paljon. Yhden tai kaksi aikahyppyä olisi voinut kestää, mutta nyt tuntui, että ne etäännyttivät minua tarinasta todella paljon. Hahmoihin kiintyminen on vaikeampaa, kun heidän elämäänsä ja kehitystään ei näe. Loppupuolella jännite alkoi kuitenkin taas kantaa, kun sodan melskeet saavuttivat Myrskyluodon. Paljon ajattelin taas naisten asemaa. Suututtaa, kun naisia rangaistaan asioista, joille he eivät mitään mahda. Hyvänä esimerkkinä tästä on kirkotus. Tuntuu kohtuuttomalta, miten kirkonmiehet Maijaa asiasta moittivat, vaikka olosuhteet ovat mitä ovat. Maijan ja Jannen rakkaustarina lämmittää todella paljon. Ei ole itsestäänselvyys, että heidän suhteensa on niin hellä ja rakastava! Luoto meressä oli hyvä lukukokemus ja odotan innolla, miten tarina jatkuu. Muuten sarjan kirjojen nimet on suomennettu hyvin alkuperäisille uskollisesti, mutta tämän kohdalla tykkään paljon enemmän ruotsinkielisestä nimestä Med havet som granne.
Pieni kaupunki preerialla jatkuu siitä, mihin Pitkä talvi preerialla päättyi. Lumimyrskyjen piinaamasta talvesta on selvitty, ja isä ehdottaa Lauralle kesäksi työtä kaupungissa. Perheen on kerättävä rahaa, jotta Marjan voisi lähettää sokeainkouluun Iowaan. Siksi Lauran on myös opiskeltava, jotta hän voisi opettajan palkallaan varmistaa Marjan opinnot. Tämä on ehkä lempiosani sarjasta, tähän mennessä ainakin! Ingallsin perheen arki kulkee tuttuun tapaan eteenpäin, mutta kasvava kaupunki tarjoaa mahdollisuuksia myös uusiin kokemuksiin. Pidin myös koulukuvauksista todella paljon! Laura pääsee maistamaan ensimmästä seuraelämääkin, ja se on jännittävää. On hauskaa huomata, miten Laura kasvaessaan alkaa kiinnittää huomiota uusiin asioihin. En muista, että aiemmissa osissa olisi kuvailtu esimerkiksi vaatteita niin tarkasti kuin tässä! Kirjassa annetaan jo joitain viitteitä tulevaan, kun Laura päätyy puheisiin Almanzo Wilderin kanssa. Romantiikan ripaus tuntui vähän päälleliimatulta, mutta jospa asia korjaantuisi seuraavassa osassa. Hetken harkitsin kirjalle jopa viittä tähteä, mutta yhdessä luvussa oleva blackface-kohtaus hiertää. Sen olemassaolo ei varsinaisesti yllättänyt, mutta olkoonkin kuinka ajankuvaa, se tuntuu häpeätahralta muuten mainiossa kirjassa.
Huhtikuuhun mahtui myös Stiefvaterin trilogian päätösosa Forever. Sam ja Grace ovat taas joutuneet erilleen. Koko kaupungin katseet ovat kiinnittyneet Samiin, joka pyrkii olemaan ihmisten kanssa tekemisissä mahdollisimman vähän. Cole yrittää selvittää, miten ihmissuden voisi parantaa, ja Isabel yrittää lähinnä selviytyä ja pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta susiin liittyvästä. Kun hän kuulee isänsä suunnittelevan suurta susijahtia, ei hänellä kuitenkaan ole muita mahdollisuuksia kuin yrittää auttaa ystäviään. Enpä muistanut tästäkään kirjasta oikein mitään etukäteen (myös Forever (/Ikuisuus) on arvioitu blogissa vuonna 2014!), mutta mielestäni tämä oli hyvä päätös trilogialle. Forever on synkempi kuin kaksi edellistä osaa. Onnen hetkiä on loppujen lopuksi melko vähän, ja toki tämä on ymmärrettävää, onhan kirjassa aika paljon vaaran tuntua ja muuten ikävää tunnelmaa. Koin juonen välillä laahaavaksi, mutta en tiedä, johtuiko se osittain siitä, että luin kirjaa englanniksi. Loppuratkaisu ei myöskään aivan tyydyttänyt, se tuli vähän äkkiä ja puun takaa, ja viimeisen sivun jälkeen ilmaan jäi edelleen paljon kysymyksiä, joihin en saanut vastausta. Pidin edelleen Isabelista ja Colesta jopa enemmän kuin Samista ja Gracesta, mutta heidän suhteensa tuntui tässä osassa turhankin hallitsevalta. Tämä on kuitenkin alun perin Samin ja Gracen tarina, ja tuntuu ikävältä, että he jäävät syrjään. Gracen hahmokehitys kuitenkin toimi, hän ei ärsyttänyt enää niin paljoa tässä osassa kuin esimerkiksi Shiverissä. Stiefvaterin kielikin toimii edelleen erittäin hyvin. Joistain kömpelyyksistä ja ärsytyksistä huolimatta tämä on kyllä hyvä trilogia, jonka parissa viihdyin hyvin näin toisellakin lukukerralla. Seuraavaksi aion lainata kirjastosta vielä trilogian jatkoksi kirjoitetun Viettelyksen, jossa Isabel ja Cole ovat pääosassa. Sen olen lukenut vuonna 2015, mutta muistikuvia siitä ei käytännössä ole.
Sain J.S. Meresmaan novellituotantoa kokoavan Akanvirta-kirjan lainaksi ystävältäni vuolaiden kehujen saattelemana. Akanvirta juhlistaa Meresmaan kymmenvuotista kirjailijanuraa, ja kirjassa onkin aiemmin julkaistuja novelleja vuosien varrelta ja muutamia tätä kirjaa varten kirjoitettuja. Minulle kaikki kirjan novellit olivat uusia, yhtä lukuunottamatta. Tämä olikin erittäin kiinnostava katsaus Meresmaan novellituotantoon, vaikka toki olin häneltä useampia novelleja vuosien varrella lukenut. Eniten pidin novelleista, joissa spefielementti kohtasi meidän maailmamme, suljettuihin maailmoihin sijoittuvat novellit tuntuivat harmittavan pieniltä vilkaisuilta kiehtoviin maailmoihin. Esimerkiksi Kivun oppituntien maailmasta olisin halunnut ehdottomasti lukea pidemmän tekstin. Ihastelin erityisesti Meresmaan kykyä kirjoittaa kauhugenreen solahtavia novelleja, vaikka genre ei olekaan mikään lempparini. Yllätyin lukiessani siitä, miten synkkiä monet novellit olivat. Kokoelman novellien päähenkilöt ovat naisia, jotka kokevat elämässään kurjia asioita. Yliluonnollisuus tarjoaa monesti naisille ulospääsyn hankalista tilanteista. Silti mietin, onko kuinka tarpeellista keskittyä vain naisten kärsimystä kuvaaviin tarinoihin, vaikka lopetus olisikin jollain mittarilla onnellinen. Lempinovellejani olivat Laulaisin surusi mereen, Kielolinna, Emelie ja rautahevonen, Siivet kantavat kotiin, Karuselli ja Noitahousut.
Narnia-uudelleenlukuprojekti saavutti maalinsa viimein huhtikuussa. Narnian viimeinen taistelu on sarjan seitsemäs ja viimeinen kirja, joka nimensä mukaisesti kertoo Narnian viimeisistä ajoista. Tarina alkaa, kun Kattilalammella asuva Metku-apina löytää leijonannahan ja pukee sen Pulma-aasin päälle. Pulma, joka pitää Metkua ystävänään, mutta ei tajua apinan hyväksikäyttävän itseään, ei asiasta innostu, mutta Metku näkee mahdollisuuden huijata itselleen lisää valtaa. Pian Narnian kuningas Tirianinkin korviin kantautuu tieto siitä, että Aslan on saapunut Narniaan, mutta tämän määräykset tuntuvat oudoilta. Narnian hallitsijan on aika viimeisen kerran pyytää apua meidän maailmamme lapsilta. Jestas, millainen kirja tämä olikaan! En muista pitäneeni tästä lapsena erityisemmin, enkä ihmettele enää yhtään, miksi. Lastenkirjat saavat olla synkkiä ja käsitellä vaikeita asioita, mutta Narnian viimeinen taistelu on aivan mielettömän, jopa tarpeettoman synkkä. Edellisissä osissa on ollut kepeyttä ja seikkailun tuntua, tässä ei enää ollenkaan, suurimmaksi osaksi pelkkää pahuutta ja kurjuutta. Se tuntui todella omituiselta suunnanmuutokselta, ja lähinnä Lewisin tekosyyltä kirjoittaa Ilmestyskirjasta inspiroitunutta apokalypsiä. Lisäksi kirja on järkyttävän rasistinen. Hevonen ja poika -kirjassa kuvatut kalormenilaiset ovat myös tässä osassa suuressa roolissa, ja heidät esitetään vielä kauheammassa valossa kuin siinä. Heidän kuvauksensa on karikatyyristä ja halventavaa, ja mahtuupa kirjaan jopa blackface-kohtaus. Hahmoissa on ylipäätään todella vähän harmaasävyjä: pahat ovat pahoja, hyvät ovat hyviä. Seitsemäs kirja on hyvin epätyydyttävä lopetus sarjalle. En tässä kohdassa puhu spoilereiden takia isosta juonenkäänteestä, mutta Goodreadsista voi lukea tarkempia pohdintojani aiheesta. Se ei kuitenkaan ollut missään nimessä hyvä ratkaisu, jos minulta kysytään. Ymmärrän Lewisin pointin, kun hän sanoo edellisten seikkailujen olleen pelkkä kansi ja nimilehti, mutta samalla se tuntuu lukijan väheksymiseltä. Luin juuri seitsemän kirjaa, eikä se ilmeisesti merkitse mitään? Oikein suututtaa, millainen mahalasku sarjan viimeinen osa on. Jos tulevaisuudessa luen koko sarjan uudelleen, jätän Narnian viimeisen taistelun kyllä väliin.
Joululomalla päädyin lukemaan Tenavat-sarjiksia pitkästä aikaa. Kotikotona on vino pino vanhempieni lapsuudesta peräisin olevia Tenavat-pokkareita, ja enemmän tai vähemmän koko perhe eksyi jouluruokia sulatellessaan lueskelemaan niitä. Niiden myötä puhe kääntyi Täydelliset Tenavat -kirjoihin, joihin on koottu kaikki Tenavat-sarjikset aikajärjestyksessä. Muistan, että ainakin sarjan ensimmäinen osa on joskus kauan sitten ollut kirjastosta lainassa mutta en muista, luinko sitä silloin kokonaan. Päädyin sitten lainaamaan kaksi ensimmäistä osaa kirjastosta. Ensimmäisessä osassa on (kuten arvata saattaa) kaikkien aikojen ensimmäiset Tenavat-stripit vuosilta 1950-1952. Näinä vuosina sarjakuva selvästikin hakee vielä muotoaan. Piirrostyyli on paljon hiomattomampi (tosin jotkut kuvakulmat yllättivät!), hahmojen persoonallisuudet etsivät vakiintuneita piirteitään ja strippien juonet ovat vielä yksinkertaisia ja melko tylsiä. Huumorikin on vielä suhteellisen tylsää, vaikka myönnänkin pari kertaa hymähtäneeni ääneenkin. Hyvin paljon pelataan toistolla, mutta siinä missä myöhemmissä sarjakuvissa toisto toimii, näissä se tuntuu lähinnä sivuntäytteeltä. Jos sarjakuva olisi loppunut näiden ensimmäisten vuosien jälkeen, sillä tuskin olisi samanlaista klassikkoasemaa kuin nykyään. Onneksi Schulz sai jatkaa sarjakuvaansa ja kehittyä tekijänä! Eräs sarjakuvan parhaista puolista on ehdottomasti alku-Ressu, joka on maailman söpöin pikkuotus, vaikka hänkin on melko kaukana siitä hahmosta, jona hänet nykyään tunnetaan. Vaikka tämä ei vielä ollut läheskään sillä tasolla, jolla Tenavat parhaimmillaan on, odotan innolla seuraavien osien lukemista. Tekijän kehittymistä on aina ilo seurata! (Suomennoksessa oli tosin muutamia vähän outoja valintoja. Tuntui vähän oudolta, että teoksessa, jonka olisi tarkoitus olla täydellinen kokonaisuus, on tällaisia, huolimattomuudelta vaikuttavilta käännösratkaisuja.)
*********
Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
16. Kirjassa on valokuvia: Leikkimökki
21. Kirjasta on tehty TV-sarja: Tie Myrskyluodolle
37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita: Palestiina
41. Kirjassa syntyy lapsi: Luoto meressä
44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen: Yksin, kiitos
45. Kirjassa pelataan: Täydelliset Tenavat 1950-1952
Kuukaudet menevät kyllä ohi hurjaa vauhtia. Huhtikuussa pääsiäislomailin, tapasin ystäviä niin läheltä kuin kaukaa, edistin opintoja joskus hitaammin ja joskus vauhdikkaammin ja tappelin imurini kanssa (luulin jo, että yhteinen tiemme on tullut päätökseensä, mutta löysinkin letkusta jättikokoisen tukoksen ja sain ronklattua sen ulos! Ja kuka kehtaa väittää, ettei elämäni ole hurjaa ja vauhdikasta!). Kuukausi päättyi tietenkin vapun juhlintaan. Viimeinen opiskelijavappuni ei ollut ehkä yhtä vauhdikas kuin joskus aikaisempina vuosina, mutta yhtä ihana joka tapauksessa <3 Lukeminen sujui huhtikuussa todelle hyvin. Toivon, että hyvä tahti jatkuu tulevaisuudessakin.
Kuukauden biisi on Saimaan Yksi flirtti. Saimaa on bändinä kiinnostanut jo pitkään, mutta enpä ole saanut aikaiseksi kuunnella sitä juurikaan. Yhden flirtin bongasin ystäväni soittolistalta, ja sehän on oikein menevä biisi! Sanoituskin on kivasti monogamianormia rikkova.
