perjantai 26. tammikuuta 2018

Suunnitelmista, (itse)sensuurista ja satupodcastista

Viime aikojen googletuksia: varsijousi, historiallinen varsijousi, nuolella tappaminen, kuolema verenhukka. Minä ihan totta vain kirjoitan rakkaustarinaa, en suunnittele murhaa.

Heinäkuussa tein itselleni hienon kirjoittamissuunnitelman loppuvuodelle. Spoiler alert: suunnitelmat eivät onnistuneet. Sen sijaan onnistuin koulun ja syksyn kirjoitusten aiheuttaman stressin, ajanpuutteen ja väsymyksen vähättelyssä. Tarkoituksena oli saada P vuoden loppuun menneessä valmiiksi, aloittaa JL:n editointia ja kirjoittaa ne pahamaineiset, keskeneräisenä yhä roikkuvat novellit loppuun. Vaikka suunnitelmien valossa vuoden 2017 loppupuoli oli katastrofaalinen liuku pimeyteen (no jaa, ehkä hieman dramaattinen ilmaus), kirjoitin ja editoin kuitenkin jotain. En ole tehnyt mitään kunnollisia suunnitelmia tälle vuodelle, koska tiedän, että stressaantuisin siitä. Koen vähän huonoa omatuntoa, kun illalla läksyjen jälkeen valitsen kirjoittamisen yo-kokeisiin lukemisen sijaan (kevyet 11 kirjaa luettavana pelkästään reaaleihin), vaikka päivän tavoite olisikin jo saavutettu. Tietenkin olen hieman pohdiskellut asioita, joita tahtoisin tänä vuonna kirjoittamisen saralla tehdä: saada asioita valmiiksi ja aloittaa uusia, vaikka vapaa-aikaa ei tänä keväänä hirveästi taida olla. Kirjoittaminen kuitenkin saa minut onnellisemmaksi ja jollain tapaa puhtaammaksi. Yleensä kirjoitushetken jälkeen olo on valtavan hyvä ja rauhoittunut. Omassa maailmassa vierailu tekee hyvää. 


Mutta välillä kirjoittaessa nousee pintaan ahdistus, eikä vain silloin, kun Ehdottoman Viralliseen Deadlineen on kaksi minuuttia aikaa ja kaikki kesken. Ahdistus liittyy yleensä niinkin mukavaan asiaan kuin itsesensuuri. Kirjoittelen ihan rauhassa jotain, ja varoittamatta esiin hyppää sensuuripäällikkö Celestine ja alkaa moittia, kuinka tällaista tekstiä on kiellettyä kirjoittaa. Syyt voivat olla mitä hyvänsä: baaritappelu saa vähän rajummat mittasuhteet, tekstissä käytetään ilmausta, joka on pahempi kuin "voihan vieteri" tai käytetään liian lyhyttä hametta. Arvon sisäinen sensuurimestarini on suoraan 1950-luvulta kotoisin! Joskus yön unettomina tunteina (silloin harvoin kuin niitä on) tulee mietittyä asioita vähän liian pitkälle ja stressattua, että jos tämä menestysromaanini nyt julkaistaisiin, mitähän kummin kaiman koiravahti mahtaa ajatella siitä yhdestä kohtauksesta ja tuleekohan naapurin Jormapera nyt vihaiseksi, kun kirjoitan asioista, jotka eivät vastaa hänen arvojaan. Sellaiset hetket ovat sisäisen sensuurimestarin otollisinta aikaa, mutta silloin yritän taltuttaa sen ajattelemalla järkevästi: tämä asia ei ole todellakaan vielä ajankohtainen. Tekstini lojuvat tällä hetkellä vain pöytälaatikon uumenissa, eikä niitä pääse vielä lukemaan kuin harvat ja valitut.

Yksi eniten kirjoittamisessa pelottavista asioista on kuitenkin se, että loukkaan jotakuta. Välillä tulee mietittyä, että olenko minä suomalaisena, valkoihoisena, hieman keskimääräistä lyhyempänä, mutta muuten kaikin puolin keskimääräisenä naisena oikeutettu kirjoittamaan niistä asioista, joista olen kirjoittanut tai tulen kirjoittamaan. Voiko joku loukkaantua? Voiko minun tekstiäni käyttää huonona esimerkkinä siitä, miten kirjoittaja on mennyt tarinoimaan sellaisten ihmisten elämästä, joita hän ei itse edusta? Aika ajoin netissä törmää keskusteluun siitä, että kuka saa kirjoittaa ja mitä. Entä jos minä en saisi kirjoittaa tästä, koska satun olemaan sellainen kuin olen? Pelkään olevani jollain tapaa epäkorrekti tai muuten typerä, jos kirjoitan sellaisista asioista, jotka eivät minua koske. Pitäisikö minun sittenkin vain kirjoittaa siitä tuntemastani jokapäiväisestä elämästä, jonka kohokohta on enkun tunnilla pelatun Kahootin voittaminen ja raju irtiotto kalliimman jogurtin valitseminen lähikaupassa sen tavanomaisen sijaan? (Oho, tämäpä liippasi läheltä tätä postausta parin vuoden takaa.) 

Sitten vielä aiheeseen liittymättömästi: Ylen Olipa kerran -podcast on huippu! Kuuntelin sen läpi joulukortteja askarrellessani ja paitsi viihdyin mainiosti, opin paljon uusia asioita. Kaltaiseni satufanaatikko nautti suuresti, mutta luulen, että myös joku satuihin hieman vähemmän pakkomielteisesti suhtautuva saa siitä jotain irti. Suorastaan harmitti, kun viimeinen jakso loppui. Voisiko tätä saada toisen kauden?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.