sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Ultra bra 17.12.2017 (Hartwall Arena)

Heinäkuu. Läpitunkeva kitara tunkee auringon kirkkauden kanssa auton takapenkille asti. Suuntana on Helsinki. Olen kuullut tämän aiemminkin, mutta vasta nyt sanat iskevät syvemmälle kuin muut. Sävel ja laulu saa vapisemaan. Miten biisi, joka on julkaistu syntymävuonnani, voi sanoittaa elämääni niin tarkasti? Liikutaan huuliani sanojen tahtiin: "itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista."

Elokuu. Istun uuden lukioni rappusissa, ihmisvilinässä. Hyräilen hiljaa tuttua, päässä soivaa sävelmää. Katselen ihmisiä, toivon sopivani joukkoon ja tuntevani heidät paremmin. Toivon, että uskaltaisin puhua heille muustakin kuin sähköjohdoista. Kotona kuuntelen Kaliforniaa lähes päivittäin, haaveillen siitä, että  minäkin saisin joskus odottaa raitiovaunua. 

Toukokuu. Kesä-Helsinki. Aleksanterinkadulla on valoisaa, ja mulla on laukussa yhden tytön kirjoituksia, omiani. 

Huhtikuu. Edellisenä päivänä on satanut lunta vaakasuoraan. Jäinen ilma puskee läpi keltaisen takin, eikä lavaa suojaava teltta hirveästi lämmitä. Pohdin ääneen, kenen idea oli siirtää keikka ulos. Lupasin hanskani puhallinsoittajalle. Stressaan helppoa stemmaa. Esiintymisjännityksestä huolimatta pystyn laulamaan ne minulle niin rakkaat sanat, tarkoittaen jokaista. Vaikka oma elämä on sekaisin, jokin pysyy: rakkaudet ja skandaalit. Stemman mokaan. 

Joulukuu. Huudan ääntäni käheäksi koko illan. Tapahtuu niin paljon, etten tiedä, mihin katsoisin. Laulan ja tärisen. Tiedän odottaa sitä yhtä, tärkeintä, mutta silti kiljaisen, kun tuttu alkusoitto alkaa. "Itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista" ei mene omasta suustani ilmoille kahahtaessaan läheltäkään nuottia, mutta se ei edes haittaa. Ehkä nykyään uskallan, ehkä nykyään kerron surullisia juttuja hieman useammin. Kun viimeinen nuotti jää soimaan, poskillani näkyy kyynelten jättämät jäljet. Sydämessä asuu rakkaus. 

(18.12.2017)



Ultra bra oli käsittämätön. Tajuton. Upea. Parasta ikinä. 

Ultra bra lopetti toimintansa, kun olin kaksivuotias. Olen kuitenkin niitä lapsia, joiden lapsuusajan soundtrackissa soi koko UB:n tuotanto, mutta syystä tai toisesta aloitin tarkemman kuuntelun vasta silloin, kun olin lopettelemassa peruskoulua. Parin vuoden aikana olen ehtinyt faniutua todella pahasti ja kuunnella koko tuotannon läpi sata kertaa, mutta en edes osannut kuvitella, että jonain päivänä näkisin bändin lavalla. Ehdin menettää toivoni myös jäähallikeikasta, kunnes kolmas lisäkeikka ilmoitettiin pidettäväksi. Syysaamuna heräsin aikaisin, kävelin hermostunutta ympyrää ympäri taloa, puhelinta kädessäni puristaen, kunnes lopulta tulee ystävän ilmoitus siitä, että olemme saaneet liput. Syksy menikin siinä, että lähes joka kohtaamisellamme päädyimme jossain vaiheessa hakkamaan pöytää ja hokemaan rytmikkäästi Ultra brata. 

Hartwall Arenalla puristin vieressä istuvan ystävän käsivartta: "Ollaanko me oikeasti täällä? Tuleeko ne tohon lavalle? Nähdäänkö me ne nyt ihan oikeasti?" Tunkiessani korvatulppia korviin kädet vapisivat ja sydän hakkasi niin paljon, että pelkäsin sen halkeavan. Paikkamme olivat yläkatsomossa, mutta sieltä näki tosi hyvin kaiken, mitä lavalla tapahtui. En edes tiennyt, mihin olisin katsonut, kun kaikkialla tapahtui niin paljon. 

Ultra bra soitti kaikki lempparit ja kaksi kolmesta kaikista tärkeimmästä laulusta. Jokaisen alkusoiton kohdalla hihkaisin: "Ihanaa, tää on mun lemppari!!" Tai jos en hihkaissut, ainakin vedin haltioituneena henkeä, mikä on käytännössä ihan sama asia. Edes inhokkini Kuiskaus ei ollut ihan niin kamala kuin levyllä. Tommi Saarikiven hymyillessä ujosti kesken laulun tuli todella huono omatunto siitä, että olen haukkunut kyseisen kappaleen lyttyyn. Mukana oli myös biisejä, joita en osannut odottaa tai joista en uskaltanut edes haaveilla, kuten Ken-Saro Wiva on kuollut, Tel aviv, Tel aviv ja Lähettäkää minulle kirjoja

Maailman parhaita asioita: 

• Alun video ja taustalla pyörivä lyriikkojen luku. Kaunista, viritti tunnelmaan. 
• Ne visuaaliset jutut, jotka pyörivät taustalla! Oikeasti, hienointa ikinä. 
• Joel Melasniemi. 
• Soolot. Oli soittimena mikä tahansa, ne olivat ihan hullun mahtavia! 
• Kerkko Koskinen. 
• Okei, kaikki bändin jäsenet tasapuolisesti. Tämä postaus ei lopu ikinä, jos luettelen nimeltä jokaisen.
• Haikaran acappella-osa. 
• Vähän kököt välispiikit. 
• Bändin karisma ja asenne. 
• SE KUORO.
• Terhi Kokkosen silmänisku. 
• Katsomoon syttyvät kännyköiden taskulamppujen valot, varsinkin Vesireittien kohdalla. Tunnelma oli maaginen. 
• Se, että huudettuamme aikamme toivettamme Pärnusta ensimmäisen encoren jälkeen bändi tuli kuin tulikin lavalle ja soitti minkäs muunkaan kuin Pärnun
• Hyvin nopea ja pikainen keikanjälkeinen keskustelu ventovieraan henkilön kanssa siitä, kuinka olisimme voineet kuunnella vielä toisen samanmoisen keikan suoraan putkeen ja kuinka monet hyvät biisit, esimerkiksi Heppa, jäivät soittamatta. Toisaalta ei pitäisi valittaa, koska niin monia suosikkeja soitettiin. 

Valuimme ystäväni kanssa ulos ihmismassan mukana konsertin jälkeen. Puhuimme koko matkan hotellille pelkästään Ultra brasta. Tai no, ketä yritän huijata: puhuimme hotellillakin. Ja silloinkin, kun olisi pitänyt mennä jo nukkumaan. Aamupalalla. Bussissa kotimatkalla. "Me ihan oikeesti nähtiin Ultra bra!!" Tuntui uskomattomalta. Automatkalla asemalta kotiin ehdin sanoa sanan käsittämätön varmaan sata kertaa, enkä edes kuvannut kuin muutaman hetken illasta. 

17.12.2017 tulee olemaan päivämäärä, jonka muistan ikuisesti. Muistan, koska UB:n näkeminen livenä oli asia, jota en koskaan uskonut kokevani, koska tämä oli hienoin koskaan näkemäni konsertti. Saan vieläkin pienen fangirling-kohtauksen, kun muistelen iltaa. 

Kiitos Ultra bra. Te olette upeita, suuria ja mahtavia. Kiitos paluusta, kiitos kolmannesta lisäkeikasta, kiitos siitä, että soititte Kirjoituksia. (Ja kiitos toki myös vanhemmilleni, jotka altistivat minut tälle musiikille jo ihan pienenä.) Me olemme teidän, aina ja ikuisesti. 


Pikaisella googlaamisella löydätte ehkä tarkempia tietoja keikasta, jos sellaisia toivotte. Minä en kykene muuhun kuin järkyttävään fangirlaukseen. Arvostelukykyni ei ole kirkkaimmillaan tästä konsertista puhuttaessa. 

2 kommenttia:

  1. Ihanaa lukea tätä <3 Vähän hävettää tunnustaa, että Ultra Bra oli minulle tuttu vain muutamasta kappaleesta (jotka varmaan kaikki soitettiin perjantain konsertissa), mutta tykkäsin kyllä keikasta. Sen jälkeen päässä taisi soida "Sokeana hetkenä hän suuteli minua...", ja kävin paluumatkalla tuttujen kanssa läpi koko keikan ja siihen liittyvät mielipiteet. Katsomon kännyköiden valot ja valonheittimet näyttivät kauniilta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa, että keikka tarjosi jokaiselle jotakin: niin muutaman biisin kuulleille kuin superfaneillekin. :) Sokeana hetkenä on kyllä tosi kaunis biisi! Visuaalisesti kyllä aivan upea ilta, musiikista puhumattakaan <3

      Poista

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.