Huhtikuun luetut 2020

Huhtikuussa 2020 luin neljä kirjaa (1009 sivua), joista kaksi oli spefiä, yksi uusinta ja yksi runokirja.

Rowell, Rainbow: Wayward son (Simon Snow #2) 354 s. 
Golding, William: Kärpästen herra 264 s. 
Tabermann, Tommy: Tuli: runoja epäröiville rakastavaisille 61 s. 
Salama, Annukka: Käärmeenlumooja (Faunoidit #1) s. 330 s. [U]

kotimaisia: 2

käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 0

muualta: 2

Wayward son oli odotetuimpia kirjoja viime vuodelta, vaikka sen ehdinkin lukea vasta nyt. Rakastan Rainbow Rowellin Carry onia (ja muitakin häneltä lukemiani kirjoja), joten odotukset mutta myös pelot jatko-osan suhteen olivat korkealla, varsinkin, kun olin kuullut melko negatiivissävytteisiä arvioita kirjasta. Ikävä kyllä odotukseni eivät täysin täyttyneet ja pelkoni osittain toteutuivat. Wayward son kertoo Carry onin päähenkilöiden Simonin, Bazin ja Pennyn matkasta Amerikkaan, jonne he matkustavat paitsi tapaamaan ystäväänsä (ja Simonin ex-tyttöystävää) Agathaa, myös auttaakseen Simonia pääsemään ylös sohvalta, jonne hän on jumiutunut ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Idea on kieltämättä todella kiehtova: mitä sankarille tapahtuu sen jälkeen, kun päivä on pelastettu ja pahikset kuolleet? Toteutus puolestaan hieman ontuu. Viihdyin toki mainiosti nopeatempoisen tarinan ja tuttujen hahmojen parissa, mutta kirjasta tuntui puuttuvan tietynlainen lämpö, josta ensimmäisessä osassa nautin todella paljon. Jotkut juonenkäänteet tuntuivat myös melko turhilta, ja joihinkin tärkeisiin asioihin, esimerkiksi erääseen Pennyn kohtaamaan suureen kriisiin, ei juurikaan paneuduta, vaan parin luvun itkeskelyn jälkeen ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Agathan hahmo, joka osoittautuu hyvin merkittäväksi loppurymistelyissä jää myös jotenkin kaukaiseksi, mikä ärsytti minua jonkin verran: jos hänellä on tärkeä osa loppupuolella, miksi hän on pelkkä statisti, kun ryhmä rämä lopulta kohtaa hänet? Jopa Simon ja Baz, joiden suhteesta olin nauttinut todella paljon ensimmäisessä osassa, eivät oikein onnistuneet saamaan minua heidän puolelleen. En muutenkaan tykkää siitä, että sarjojen myöhemmissä osassa pääpariskunnalla on suhteessaan aina ongelmia, joista useimmiten selviäisi vain puhumalla, ja niitä märehditään koko kirjan, parhaassa tapauksessa useamman kirjan ajan. Oli se sitten kuinka realistista hyvänsä, en minä halua sellaista lukea! Pahinta tässä on se, että Simonin ja Bazin tilanne ei muuttunut suuntaan eikä toiseen kirjan aikana, vaan viimeisellä sivulla ollaan yhä samassa pisteessä kuin ensimmäisellä. Lopun cliffhangerkin sai minut lähinnä kiukkuiseksi, sillä se on cliffhangeriksi yksinkertaisesti tylsä ja ympäripöyreä. Bazin ja Pennyn välisestä suhteesta kyllä tykkäsin ja minusta olikin ihanaa, että heidän ystävyytensä (jos sitä voi sellaiseksi sanoa) syventyi tässä kirjassa. Pidin myös siitä, millainen taikaympäristö Yhdysvalloissa on, miten Rowellin taikasysteemi siellä toimi ja oli toimimatta. Se oli eräs kirjan kiinnostavimmista osista, mutta silti kaipasin brittimiljööseen, koska se tuntui ensimmäisessä kirjassa niin luontevalta. Plussaa on kyllä annettava myös Rowellin kielestä: se on niin sujuvaa, että parin ensimmäisen sivun jälkeen unohtaa kokonaan lukevansa englanniksi ja voi vain syventyä tarinaan. Oli miten oli, vaikka kovaa palautetta kirjalle annankin, ei se mielestäni ollut sysihuono. Ei todellakaan mikään uusi lempikirjani, ja selkeä pettymys Carry onin jälkeen, mutta luin sitä mielelläni ja viihdyin hyvin. En tiedä, milloin trilogian (?) päättävä (?) Anywhere the wind blows ilmestyy, mutta toivon, että se palauttaa sankarimme ja lukijat ensimmäisen kirjan tunnelmaan. 

Kärpästen herra on pitkään ollut klassikkoasemansa vuoksi lukulistalla, ja kun nyt satun olemaan vanhempieni kirjahyllyn kanssa samassa talossa jumissa, päätin ottaa sen luettavakseni. Mikäs sen parempaa erityslukemista kuin kirja pojista, jotka jäävät jumiin saarelle ja muuttuvat ennen pitkää englantilaisen yhteiskunnan koulimista mallioppilaista julmiksi ja villeiksi pedoiksi? Psykologisesti kirja on kiehtova, mutta muutenkin tarina on todella hurja. Minut yllätti sen rytmitys: jotenkin minulla oli sellainen käsitys, että tapahtumat eskaloituisivat eri tahtiin, mutta tämäkin tahti oli hyvä (jos tätä adjektiivia voi edes käyttää). Myös loppu tuli yllätyksenä: olin odottanut toisenlaista, raaempaa. Jonkin verran menin henkilöissä sekaisin, vaikka kaikkien poikien nimiä ei edes mainittu, ja merkittäviä henkilöitä oli lopulta melko vähän. (Minua huvitti jonkin verran kuoron johtajapoika Jackin argumentti siitä, miksi hänen pitäisi olla johtaja: hän osaa laulaa korkean C:n, minkä vuoksi hänen pitäisi johtaa poikien joukkoa saarella :D) Jossain määrin samaistuin Possuun, jonka oikeaa nimeä ei koskaan kerrota. Hän on pojista todennäköisesti fiksuin, vaikka saakin muiden naurut päälleen ylipainonsa ja heikkoutensa vuoksi. Possun tarina on kuitenkin eräs kirjan riipaisevimmista. Tunsin myös aitoa kauhua, kun hänen silmälasinsa varastettiin. Hyvin likinäköisenä ihmisenä pelkkä ajatuskin siitä, että olisin trooppisella saarella ilman silmälaseja on kuin pahimmasta painajaisesta. Pidin tavallaan myös siitä, että Golding tarjoaa lopulta hyvin pienen siivun poikien elämästä lukijan nähtäväksi: koskaan ei selviä, minne haaksirikkoutunut lentokone oli poikia kuljettamassa, miksi joukossa on niin suuri ikähaitari, miksi he eivät tunne toisiaan etukäteen, millaisista kotioloista pojat tulevat (pieniä mainintoja ja vihjauksia lukuun ottamatta) ja millä tavalla saaren tapahtumat vaikuttavat heidän elämäänsä myöhemmin. Nämä ovat kaikki todella kiehtovia kysymyksiä, mutta Golding tuntuu näyttävän, että näillä asioilla ei ole saarella mitään väliä. Kenestä tahansa voi tulla peto. Olen ajatellut kirjaa paljon sen jälkeen, kun sen luin, mikä on aina hyvän kirjan merkki. 

Tappelen tällä hetkellä iltasatukirjana Walt Disneyn elämäkerran kanssa, joten päätin että otan yhdeksi illaksi (myös fyysisesti) kevyemmän kirjan lukuun. Runokirja vaikutti hyvältä päätökseltä, joten päätin tarttua Tommy Tabermannin Tuli-nimiseen kokoelmaan, joka nimensä mukaan tarjoaa runoja epäröiville rakastajille. Kyseinen määritelmä ei minuun taida osua, mutta kirjan ensimmäinen runo, Iho muistaa, löi upeudellaan minusta ilmat pihalle sen verran kovalla voimalla, että valitsin hyllystä tämän luettavakseni. En ole Tabermannin runoja sen kummemmin lukenut, joihinkin törmännyt elämäni aikana, kuten lukiossa, kun olen kirjoittanut hänen runostaan äidinkielentunnilla analyysin, joten pidän tätä ensikosketuksenani hänen tuotantoonsa. Ensikosketukseni jäi positiivisen puolelle, vaikka en ihan sataprosenttisesti ihastunutkaan. Teoksen alaotsikko on myös osuva: todellisia epäröiviä rakkausrunoja tämä on pullollaan, vaikka myös varmempia tunteenpurkauksia siinä on. Tämän kokoelman runoista osa on uskomattomia ja hengästyttäviä, mutta siinä on myös sellaisia, jotka menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tällaisten runojen kohdalla en pääse ulos siitä ajatuksesta, että luen runoja väärin, ja sen takia en ymmärrä niitä, tai sitten kaikki johtuu siitä, että olen jotenkin tyhmä. Aion kuitenkin lukea muutkin tämän julkaisusarjan kirjat, mikä kertonee siitä, että kiinnostus Tabermannin tuotantoon jäi. 

Maaliskuussa lukemani Nälkätaiteilijan ja nyt luetun Kärpästen herran jälkeen kaipasin jotain kevyttä ja hauskaa, joten päätin lukea uudelleen teinivuosieni (voin sanoa näin, olenhan kahdenkymmenen vuoden kypsässä iässä) suuren suosikin Faunoidit-trilogian. Tämä on mielestäni heittämällä parhaita suomalaisia YA-sarjoja viime vuosikymmeneltä, eikä tämä mielestäni häviä kansainvälisillekään paranormaaleille romansseille hiukkaakaan. Muistikuvani Käärmeenlumoojasta oli lähinnä se, että tämä oli mielestäni uskomattoman hauska kirja, ja että sen lukeminen oli suunnilleen kuumottavinta, mitä olin kahdeksasluokkalaisena lukenut. Hauska se oli nytkin, useamman kerran naurahtelin ääneen, ja koukuttavakin, sillä luin sen suunnilleen kahdelta istumalta. Koukuttavuus on sinänsä hiukan hassu termi käyttää tämän kirjan kanssa, sillä tarinan huippukohta tulee ja menee, alkaa liian myöhään ilman sen suurempaa pohjustusta, ja loppuu ennen kuin ehtii alkaakaan, eikä loppuhäivytys kauhean syvällisesti sen vaikutuksia perkaa. Suuremman osan kirjasta Unna hengailee faunoidijengin kanssa kesäisessä kaupungissa, oppii uutta itsestään ja maailmasta, joka elää piilossa ihmisten katseilta, sekä käy kuumana Rufukseen, laumansa johtajaan. Mutta onko tässä oikeastaan mitään väärää? Viihdyin jengin (Joone <3) kanssa mainiosti ja nautin viimeisten kesälomaviikkojen laiskasta tunnelmasta. Pidän Salaman huumorista ja kirjoitustyylistä, ja vaikka draamapari (joskin tässä osassa draamailu pysyy ihan maltillisissa mitoissa) Unna ja Rufus vähän ärsyttääkin, he ovat myös ihan herttaisia. Faunoidimaailma voimaeläimineen on myös todella kiehtova. Entäs se kuumottavuus? Noh, ehkä olen kasvanut ja lukenut enemmän, tai sitten kuumottavimmat kohtaukset ovat vasta edessä (ainakin muistan lukeneeni Harakanloukkua koulussa korvat kirkkaanpunaisina). Minulla on tällä hetkellä Piraijakuiskaaja kesken, mikä kertonee siitä, että viihdyin Käärmeenlumoojan parissa yhtä hyvin kuin 14-vuotiaana, ja haluan vain lisää faunoidien seikkailuja. 

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa: Tuli
25. Kirjassa ollaan saarella: Kärpästen herra
39. Kirjassa lennetään: Wayward son
45. Esikoiskirja: Käärmeenlumooja

Huhtikuu kului samoin kuten todennäköisesti monilla muillakin: kotona. Vietän päiväni opiskellen ja käyn iltaisin kävelyllä pururadalla tai lammen rannalla. Jos näiltä jää aikaa, kirjoitan (varsinkin huhtikuussa, kun camp oli kirittämässä) tai luen. Ehkä vähän tylsää, mutta ainakin kaltaiselleni introvertille se sopii. Vähän tietenkin harmittaa, että esimerkiksi Olavi Uusivirran keikka, jota odotin todella paljon, siirtyi syksylle, mutta onpahan jotain odotettavaa marraskuun pimeydessäkin. Huhtikuun jännittävimpiä juttuja oli kuitenkin opiskeluihin liittyvät asiat: sain nimittäin pääaineeni kulttuurihistorian aineopinnot kandiseminaaria vaille kasaan! Pelkkä ajatuskin tuntuu absurdilta. Sivuaineissa tosin riittää vielä jonkin verran hommaa, vaikka hyvälle mallille saankin niitä jo tänä keväänä. (Kunhan nyt vain jaksaisin opiskella vielä hetken!) Huhtikuu toi myös hyvän uutisen siitä, että eräs unelma-ammatti onkin oman pääaineeni opiskelijoille mahdollinen. Tämä tosin on vasta maisterivaiheen asia, joten yritän nyt saada kandin paperit ennen kuin alan pohtia asiaa lisää. Tämä kuitenkin oli iso ja onnellinen juttu minulle, sillä olin jo melkein heittänyt kirveen kaivoon tämän alan suhteen.

Toukokuu lienee suhteellisen samanlainen kuin huhtikuukin, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä kotona keksiikään. En tiedä vielä, saanko kesätöitä mistään, mutta yritän kuitenkin saada opinnot suurimmaksi osaksi tehtyä toukokuun aikana, että saisin ainakin lomailla niistä kesän ajan.


Kuukauden biisi oli vähän vaikea valinta, mutta päädyin tämänhetkiseen lempibiisiini: Dan Hartmanin Relight my fire. Tämä on jotenkin niin menevä biisi, jota kuunnellessa tanssijalkaa alkaa välittömästi vipattamaan. Tulen hyvälle mielelle tästä joka kerta, kun tämän kuulen.