Elokuun luetut 2023

Elokuussa 2023 luin 12 kirjaa (2802 sivua, 17 h 33 min), joista viisi oli spefiä, kolme sarjakuvaa, yksi runokirja, yksi englanniksi luettu, kolme uusintaa, kaksi e-kirjaa ja kaksi äänikirjaa.

Meresmaa, J.S.: Tytär hämärän, piika pimeän (Rauniara-duologia #1) 299 s. 

Somersalo, Aili: Mestaritontun seikkailut 3 h 56 min [K]

Creech, Sharon: Rubiininotko 339 s. [U]

Strömman, Kasper: Tallipiällikko 86 s. 

Oseman, Alice: Heartstopper 1 263 s. + liitteet

Södergran, Edith: Elämäni, kuolemani ja kohtaloni: kootut runot 270 s. 

Gier, Kerstin: Rubiininpuna (Rakkaus ei katso aikaa #1) 197 s. (e-kirja) [U]

Saisio, Pirkko: Elämänmeno 181 s. (e-kirja)

Wilder, Laura Ingalls: Pitkä talvi preerialla (Pieni talo #5) 265 s. [U]

Collins, Karin: Säilyt sydämessäin (Hanko-trilogia #1) 13 h 34 min [K]

Aalto, Anne-Maija: Mistä valo pääsee sisään (Korento #2) 320 s. 

Thompson, Craig: Blankets 582 s. 

kotimaisia: 7

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 5

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 5

muualta: 5

J.S. Meresmaan uusi fantasiasarjan avaus kiinnosti todella paljon. Mifonki-saaga todisti, että Meresmaa taitaa korkean fantasian kirjoittamisen, mutta viime vuosina hän on kokeillut paljon muiden genrejen parissa. Siksi Tytär hämärän, piika pimeän innosti jo pelkästään sillä, että se on korkeaa fantasiaa! Kirja sijoittuu Rauniaran maailmaan, jossa vallitsee ikuinen syksy. Päähenkilöinä toimivat nuori tietäjäoppilas Malka ja kunnianhimoinen elonseppä Arona. Malka löytää metsästä hylätyn vauvan, joka osoittautuukin maagiseksi tapaukseksi. Samaan aikaan pääkauningissa Arona tekee mullistavan löydön, jonka seurauksena hän kuitenkin tulee väliaikaisesti karkotetuksi seppien pajasta. Vaikka tytöt eivät kirjan aikana kohtaa toisiaan kertaakaan, heidän tarinansa kietoutuvat yhteen tiukasti ja peruuttamattomasti. Vaati todella pitkän ajan, että pääsin kunnolla sisään kirjan maailmaan. Meresmaa ei tuhlaa sivuja maailmansa selittämiseen, vaan lukija pudotetaan keskelle uutta maailmaa ja siellä täytyy selvitä itse. Jo ensimmäisillä sivuilla vilisee omituisia otuksia ja termejä, joiden merkitys täytyy päätellä kontekstista. Arvostan, että ensimmäistä kymmentä sivua ei käytetä siihen, että selitetään koko maailmanhistoria ja sen erikoispiirteet, mutta olin lukiessani monta kertaa todella hukassa, varsinkin alussa, eikä kirjan lopussakaan kaikki Rauniaran ulottuvuudet olleet minulle täysin selviä. Miljöö oli kyllä kiehtova, siinä en väitä vastaan: se yhdisteli mielenkiintoisesti suomalaista kansanperinnettä ja steampunkia. Siihen sisäänpäämisen vaikeus kuitenkin hankaloitti tarinankin imuun pääsemistä, vaikka siinä jatkuvasti tapahtuikin. Lopulta tarina kuitenkin veti hyvin mukaansa, ja sivut alkoivat kääntyä hyvin ripeään tahtiin. Juonenkäänteet eivät olleet ennalta-arvattavia, ja vaikka aavistelinkin jotain juonenkäänteitä, tarina yllätti silti. Meresmaan kieli todella nautinnollista luettavaa, niin rikasta ja kuvailevaa! Tämä jäi sen verran jännittävään paikkaan, että maltan tuskin odottaa jatko-osaa. Onneksi se ilmestyy keväällä!

Tutustuin Aili Somersalon Päivikin satuun alle kouluikäisenä mummolassa, kun mummo luki sitä minulle. Ihastuin ikihyviksi tähän kauniisti kuvitettuun satuun, mutta voi miten minua harmitti sen lopetus, joka tuntui jäävän aivan kesken! Siihen nähden, miten paljon Päivikin sadusta pidin, tuntuu hassulta, etten mielestäni ollut koskaan lukenut sen (itsenäistä?) jatko-osaa Mestaritontun seikkailuja koskaan loppuun asti. Törmäsin äänikirjaan Bookbeatissa, joten päätin paikata aukon yleissivistyksessä ja lukea kirjan. Ikivanha Mestaritonttu vartioi Satumaan kuninkaan linnaa, kunnes kuningas hermostuu Mestaritonttuun ja ajaa tämän tyytymättömänä matkoihinsa. Loukkaantunut Mestaritonttu lähtee etsimään onneaan muilta mailta ja saa kuulla kiven alle vangitusta prinsessasta. Mestaritontun seikkailut on sympaattista satufantasiaa, jossa on mukavan kansansatumainen maailma hahmoineen. Mestaritonttu itse on vallan mainio hahmo, noita Sammaleisesta nyt puhumattakaan! Juonellisesti tarina noudattelee satujen kaavaa, eikä siksi pääse varsinaisesti yllättämään, mutta ei se oikeastaan haitannut. Pidin Somersalon kerronnasta kovasti, ja sitä oli ilo kuunnella. Tosin tarinan loppumetreillä Mestaritonttu itse jää syrjään, ja juonen jännite lopahtaa. Vaikka seikkailu merenkuninkaan maassa onkin mielenkiintoinen, tuntui, ettei se kuulunut tähän kirjaan, vaan olisi voinut olla oma seikkailunsa. Toisaalta oli ihanaa saada vihdoin tietää, mitä Päivikille tapahtuu, koska tämä asia oli vaivannut minua jo lapsesta asti. Loppupuolen pikaromanssit olivat jopa koomisen ärsyttäviä, mutta toisaalta sellaiset taitava satuihin kuulua :D Suosittelen muuten ehdottomasti tämän tarinan kokemista juuri äänikirjana! Seela Sella on ihana lukija, ja satukirjaa on mukavaa nimenomaan kuunnella. Pitää kuitenkin etsiä jossain vaiheessa myös fyysinen kirja käsiini, jotta pääsen selailemaan Onni Mansneruksen kuvitusta!

Luin Sally Creechin Rubiininotkon juuri ennen seiskaluokkaa, ja tuolloin olin voimakkaasti sitä mieltä, että kirja oli yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Sittemmin kirja on pulpahdellut mieleeni säännöllisen epäsäännöllisesti, ja viimeisimmän kerran viime keväänä. Pian tämän jälkeen satun bongaamaan kirjan yliopistolla vaihtohyllystä. Tämän oli pakko olla jotain universumin johdatusta, koska olin juuri ajatellut kyseistä kirjaa, joten nappasin sen mukaani odottamaan uudelleenlukua. Rubiininotkon pääosassa on kaksoset nimeltään Dallas ja Florida. Heidät on vastasyntyneinä vauvoina hylätty ankean orpokodin portaille, ja koko lapsuutensa heitä on kierrätetty sijaiskodista toiseen, joista heidät on aina palautettu takaisin orpokotiin. Vanhempi pariskunta Tiller ja Sairy elää kahdestaan Rubiininotkossa lasten lennettyä ulos pesästä. He molemmat haaveilevat matkustamisesta, ja koska heidän matkasuunnitelmansa suuntautuvat eri paikkoihin, he päättävät hakea orpokodista kaksi lasta matkaseurakseen. Huonosti kohdellut kaksoset suhtautuvat pariskuntaan epäluuloisesti, ja Tiller ja Sairykin joutuvat miettimään, osaavatko he enää toimia lasten kanssa, kun omat lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Aikuislukijalle Rubiininotko ei noussut "ihan kiva" -tasoa korkeammalle. Tarina on ihan sympaattinen ja sydämellinen, mutta selvästi nimenomaan lapsilukijoille suunnattu. Kieli ja juonenkuljetus on helppoa, fonttikin on valtavan iso ja väljä. Luvut ovat parin sivun mittaisia, juoni kulkee epäuskottavan helposti eteenpäin, ja henkilöt ovat loppujen lopuksi melko yksioikoisia. Loppupuolen retkeilykohtaukset olivat myös jokseenkin pitkäveteisiä ja toisteisia, vaikka kuljettivatkin tarinaa eteenpäin. Rubiininotko ei ole varsinaisesti huono kirja, mutta en ole enää kohderyhmää. Ihan hyvä välipalakirja kuitenkin nopealukuisuudessaan. 

Muistan kiinnittäneeni kirjasomessa huomiota Kasper Strömmanin Tallipiällikköön sen ilmestyessä, mutta vasta kun joku (en kuollaksenikaan muista kuka! Saa ilmiantaa itsensä) bloggasi siitä tämän kevään tai kesän aikana, totesin, että kirja oli tosiaan jäänyt lukematta, ja lainasin sen kirjastosta. Sarjakuva kertoo Hansista, joka autotallia siivotessaan törmää autotallin haltiaan, Tallipiällikköön (joka ei siis ole tonttu, siitä hän on tarkka). Samaan aikaan Hansin vaimo Birgitta löytää olohuoneesta norsun. Entä mitä hämärää puuhaa naapurin Ilpo pihallaan? Kasper Strömmanin tyylin tuntien Tallipiällikkö on ihanan absurdi ja pöhkö. Se nauratti monta kertaa ääneenkin, ja yksinkertaisesti piirretyt hahmotkin olivat yllättävän ilmeikkäitä. Sarjakuvan juoni jäi aika kepoiseksi, mutta ei se oikeastaan haitannut, sen verran monta kertaa sain tämän kanssa kiherrellä. Epilogin tosin olisin joko leikannut pois tai sitounut juoneen mukanaan, se jäi todella irralliseksi.

Heartstopper-hehkutukselta on ollut mahdotonta välttyä somessa. Sarjakuva kertoo teini-ikäisistä Charliesta ja Nickistä, jotka päätyvät istumaan vierekkäin luokkahuoneessa, ja ystävystyvät. Tosin Charlie ei vain ystävysty, vaan myös ihastuu Nickiin korviaan myöten. Homoutensa takia kiusattu Charlie kuitenkin varoo visusti, ettei paljasta Nickille tunteitaan. Heteroon ihastumisesta tuskin seuraa mitään hyvää. Heartstopperia kehutaan moneen otteeseen suloiseksi ja sydäntälämmittäväksi, eivätkä kehujat ole väärässä. Haparoiva teini-ihastus on söpöä, henkilöt ovat sympaattisia ja ihanan ilmeikkäitä. Tarina sen sijaan ei ollut mikään tajunnanräjäyttävä: tuntui, että olen lukenut saman tarinan monta kertaa ennenkin. Vaikka tässä oli jotain elementtejä, joihin ei ihan jokaisessa sateenkaari-YA:ssa törmää, kuten myrkyllisen parisuhteen kuvaus, monet juonikuviot tuntuivat melkoisen nähdyiltä. Tämä oli kuitenkin vasta ensimmäinen osa, joten uskon, että tarina paranee edetessään. Kirja nimittäin loppui sellaiseen kohtaan, että pakkohan tämän lukemista on jatkaa. 

Sain Edith Södergranin kootut runot lahjaksi ysiluokan päättyessä, mutta kirja sai odotella hyllyssä lukemistaan melkoisen monta vuotta. Alkuvuodesta huomasin, että Södergranin kuolemasta tulisi tämän vuoden kesäkuussa kuluneeksi sata vuotta, joten totesin, että nyt on ehkä korkea aika tarttua hänen runoihinsa. Luin kirjaa hitaasti pitkin kevättalvea ja kesää. Elämäni, kuolemani ja kohtaloni -kokoelmaan on koottu Södergranin kaikki runot, ja lisäksi siinä on vielä muutamia muita tekstejä ja aforismeja. Ensimmäinen kokoelma on yksinkertaisesti nimetty Runoja. Sen runoissa on kauniisti kirjoitettua surua ja tuskaa, mutta myös yllättäviä pilkahduksia valoa ja iloa. Sitä seuraavan Syyskuun lyyran koin vaikeatajuisemmaksi ja raskaammaksi. Siinä oli joitain todella hienoja säkeitä ja runoja, mutta kokonaisuus ei puhutellut. Ainakin teoksen nimi oli onnistunut, sen verran monta kertaa lyyramotiivia käytettiin. Kolmas kokoelma, Ruusualttari, ihastutti minua hienoilla runoillaan, joista syntyi voimakkaita mielikuvia. Pidin erityisesti Fantastique-osiosta! Tulevaisuuden varjossa puolestaan on paljon kuolemakuvastoa ja synkkää tunnelmaa, mutta ihastuin voimakkaaseen elämäntahtoon, joka runoissa sykkii. Viimeinen kokoelma Maa, jota ei ole tarjosi löydetyn rauhan teemaa, joka nimirunon ohella vetosi minuun kovasti. Pitkät runot olivat kuitenkin tässä hetkessä keskittymiselle jotenkin haastavia. Ajattelin etukäteen, että Södergranin runot olisivat herkkiä, riutuvan runotytön säkeitä, joten yllätyin niiden voimasta, raivokkuudesta ja elämänhalusta. Kuolema on ymmärrettävästi läsnä, mutta ei hallitse. Mielestäni Södergranin vahvuus on ehdottomasti elävien mielikuvien loihtimisessa: monesti jäin ihastelemaan kielikuvia ja maisemia, joita runoissa oli. Välillä kuitenkin koin runot hyvinkin haastaviksi, mikä ei ole huono asia. Samasta syystä olen todella iloinen, että minulla on kirja omassa hyllyssäni, jotta voin palata siihen milloin tahansa. Luulen, että monet runot vaativat useamman lukukerran ja ehkä ajallista etäisyyttä lukuhetkien välillä. Suosikkikokoelmani oli mahdollisesti Tulevaisuuden varjo, mutta myös Runoja ja Ruusualttari tekivät vaikutuksen. 

Myös Rubiininpuna oli uusintaluku, ja sattumalta luin senkin vuonna 2012, kuten toisenkin Rubiini-alkuisen kirjan tässä kuussa :D Luin kirjaa e-kirjana töissä lounas- ja kahvitauoilla, ja miten ihana kokemus olikaan palata tämän pariin! Rubiininpuna kertoo 16-vuotiasta Gwendolynistä, jonka suvussa kulkee aikamatkustuksen mahdollistava geeni. Koko elämänsä Gwendolyn on luullut, että geeni on hänen nirppanokkaisella serkullaan Charlotella, mutta eräänä tavallisena koulupäivänä Gwendolyn matkustaakin yllättäen ajassa itse. Siitä alkaakin melkoinen pyöritys, kun Gwendolyn päätyy aikamatkustajien salaseuraan, joka on täynnä sääntöjä ja salaisuuksia. Olisi tarpeeksi ärsyttävää, että Gwendolynille ei suostuta kertomaan mitään, ja hän joutuu matkustamaan milloin mihinkin aikakauteen, mutta hänen kanssaan menneisyyteen matkustaa Gideon, joka on paitsi todella raivostuttava, myös raivostuttavan komea. Gierin eri sarjojen päähenkilöt ovat usein samasta puusta veistettyjä, reippaita, sarkastisia, fiksuja ja vähemmän "muiden tyttöjen" kaltaisia, eikä Gwendolyn ole tästä mikään poikkeus. Toisaalta yli 10 vuotta vanhassa kirjassa tämä on helpompi antaa anteeksi. Sisäistetty naisviha ei myöskään ole yhtä voimakasta kuin joissain lukemissani YA-kirjoissa (esimerkiksi Armonvuosi, looking at you). Rubiininpunan juonenrakennus on hieman epätasaista: kaikki toiminta painottuu loppuun. Toisaalta aikamatkustus vaatii melko paljon pohjustusta, ja viihdyin kirjan parissa silloinkin, kun siinä vain pohjustettiin tulevia tapahtumia. Romanssin rakennuksen koin isommaksi ongelmaksi. Siinä oli hyvät mahdollisuudet hitaaseen enemies to lovers -romanssiin, mutta kuvio romautetaan nopeasti, ja Gwendolynin mielipide Gideonista muuttuu hetkessä. En muutenkaan ole mikään "tapasimme eilen ja nyt olemme todella rakastuneita" -kuvion fani, ja se on tässä sarjassa hyvin voimakkaasti läsnä. Kritiikistä huolimatta Rubiininpuna oli edelleen viihdyttävä, humoristinen ja ihanan kepeä välipalakirja. Tällä hetkellä menossa on jo Safiirinsini! 

Pirkko Saision Elämänmenoon törmäsin sattumalta Bookbeatissa saatuani Rubiininpunan luettua, joten päätin paikata aukon sivistyksessä ja lukaista Saision esikoisteoksen. Aiemmin olin lukenut Saisiolta kirjan Spuuki Spaidermän ja raju nonna, joka oli melkoisen erilainen kuin Elämänmeno jo teemoiltaan. Elämänmeno kertoo Helsingin Kalliossa elävästä viisihenkisestä työläisperheestä 1950-luvulta alkaen 1960-luvun alkuun. Keskushenkilöiksi nouseevat perheen vanhin tytär Marja ja hänen äitinsä Eila. Eila on todella voimakastahtoinen, elämän kovuudessa itsekin kovettunut nainen, jolla ei aina riitä ymmärrystä herkälle ja taiteelliselle tyttärelle. Vuodet vierivät, elämän kohokohdat ja aallonpohjat seuraavat toisiaan. Elämänmeno on tälle kirjalle aivan täydellinen nimi! Saisio kuvailee tarkasti, ja lukija saakin kaikki aistit täyteen 1950-60-luvun Kalliota. Saision kirjoitustyyli ja tapa rakentaa tarinaa kiehtoivat todella paljon myös. On mielenkiintoista, miten joskus pienet asiat saavat ison painoarvon ja suuremmat valuvat ohi ilman sen kummempia noteeraamisia. Sellaista elämä toisinaan nimittäin on. Mitään hyvänmielenkirjallisuutta Elämänmeno ei kuitenkaan ollut. Työläisperheen elämä on rankkaa, köyhää ja lapsiin kohdistuu jatkuvaa väkivaltaa ja sen uhkaa. Todellisuutta lähellä tämä todennäköisesti on, ja varmasti yhä edelleen, vaikka ei välttämättä yhtä avoimesti. Myös naisten vähättely ja seksuaalisen väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä. Jos jotain kritisoitavaa on, Eilan minäkertojaosuudet tuntuivat jäävän irrallisiksi. Jos niitä olisi ollut enemmän, kritisoitavaa ei olisi, mutta nyt en oikein nähnyt niiden fuktiota, kun Eilan näkökulmasta tapahtumia seurataan välillä muutenkin. Elämänmeno on kaikin puolin hieno lukukokemus, jota suosittelen ehdottomasti. Vinkkinä: Elämänmenosta tehty tv-sarja vuodelta 1978 on tällä hetkellä Areenassa! Se on hyvin uskollinen versiointi kirjasta, useita hyviä näyttelijäsuorituksia! 

Heinäkuussakin palasin 1880-luvun preerialle, kun luin sarjan seuraavan osan Pitkä talvi preerialla. Muistelin edeltävän osan olevan synkkä, mutta Pitkä talvi vasta tunnelmaltaan ahdistava olikin! Nimensä mukaisesti kirja kertoo yhdestä talvesta, jolloin jatkuvat lumimyrskyt piinasivat preeriaa. Ingallsin perhe (muiden kaupunkilaisten ohella) on käytännössä loppusyksystä aivan kevään korvalle lukittuina kotiinsa. Junat eivät kulje, ruoka uhkaa loppua, kylmyys piinaa ja mieli on maassa itse kullakin. Muistin, että kirjan yleistunnelma oli melkoisen toivoton, mutta olin ehtinyt kokonaan unohtaa, miten ahdistavalta ja kahlitsevalta tuntuikaan olla Ingallsin perheen kanssa jumissa lumimyrskyn keskellä. Wilderin yksityiskohtainen kerronta toi myrskypäivien tuskallisuuden ja toisteisuuden todella lähelle lukijaa. En voinut taaskaan olla miettimättä, miten perhe selvisi hengissä koettelemuksistaan... Vaikka Wilder on varmasti hieman siloitellut ja kaunistellut menneisyyttä, tuskainen ja varmasti traumaattinen talvi on kuvattu raakana ja julmana. Kirja muistutti minua myös korona-ajasta, mistä en ihmeemmin nauttinut, mutta toisaalta pystyin samaistumaan henkilöiden kokemuksiin aivan eri tavalla kuin lapsena tätä lukiessani. 

Karin Collinsin Säilyt sydämessäin päätyi luettavakseni hauskan yhteensattuman ja Helmet-lukuhaasteen vuoksi. Kun olin heinäkuussa Hangossa, kustantajan S&S:n somessa kirjailija esitteli itse kirjansa tapahtumapaikkoja ja maisemia, jotka olivat sattumalta myös Hangossa. Yhteensattuma huvitti minua kovasti, mutta ajattelin, ettei kirja välttämättä kiinnostaisi minua sen enempää. Totesin kuitenkin myöhemmin, että se voisi sopia Helmet-lukuhaasteeseen Aura Nurmen niin ikään Hankoon sijoittuneen Leijonapatsailla-runoteoksen kaveriksi. Säily sydämessäin alkaa aivan toisen maailmansodan kynnykseltä, "viimeisestä kesästä" 1939. Teoksessa on kolme keskushenkilöä, joiden näkökulmista tarinaa seurataan. Bellevuen pensionaatin emäntä Disa yrittää pitää Bellevuen kulissit mahdollisimman hyvin pystyssä, mutta samalla tuskailee vanhenevan kehonsa ja mielensä kanssa. Kalastaja Hjalmar kantaa murhetta pojastaan, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen vajonnut synkkyyteen. 17-vuotias Aino tahtoisi pakoon kotinsa köyhyyttä, ja hänen päänsä on täynnä nuoruuden naiiveja unelmia. Kirja tarjosi kiinnostavan kulman talvisotaan: en ollutkaan aiemmin lukenut näistä tapahtumista hankolaisten näkökulmasta! Niemi on ollut sotilaallisesti merkittävä, mikä tarkoittaa, että sen asukkaat ovat joutuneet kokemaan kovia aikojen saatossa moneen otteeseen. Vaikka historian kulku ei yllätä, huomasin jännittäväni oikeasti hahmojen puolesta. Myös se, ettei sodan loppu ollutkaan helpotus, tuntui suorastaan iskulta vatsaan, kun hahmojen elämään oli sukeltanut niin syvälle. Ajatukset vaelsivat väkisinkin Ukrainaan ja siihen, miten historia valitettavasti toistaa itseään. Kirja ei kuitenkaan ansioistaan huolimatta vähän kylmäksi. Kerronta oli runollista ja soljuvaa, mutta ehkä se juuri siinä runollisuudessaan toimi etäännyttävänä. Toisaalta myös talvisota aiheena on sellainen, mikä ei minua kiinnosta mitenkään erityisesti, joten sekin saattoi etäännyttää minua kirjasta. Disan hahmo tuntui minusta hieman irralliselta. Hänen näkökulmansa on yhtä tärkeä kuin muidenkin, mutta Hjalmarin ja Ainon tarinat linkittyvät toisiinsa hyvin tiiviisti, jolloin Disa jää ulkopuoliseksi. Luen kyllä todennäköisesti myös tirlogian seuraavat osat, sen verran kiinnostaa tämä itselle hieman pimentoon jäänyt osa historiaa. 

Luin Anne-Maija Aallon Korennon pari vuotta sitten. Synkkä, toivoton ja ahdistava dystopia ei  ihan sataprosenttisen ollut mieleeni, mutta halusin silti lukea jatko-osan Mistä valo pääsee sisään, joka voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon pari vuotta sitten. Edellisen kirjan päähenkilö Satomi on kuljetettu koeyksilöksi Uus-Tokion tutkintalaitokseen. Nuori Aleksei, tutkimuslaitoksen johtajan poika, on palannut opintojensa jälkeen Uus-Tokioon ja saa tehtäväkseen koeyksilön käsittelemisen muistinpyyhintää varten. Marija on vastarintaliikkeessä toimiva ulkokansalainen, joka menneisyydessä on synkkiä asioita. Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Korennosta! Aluksi tuntui vähän vaikealta päästä sisään tarinaan, mutta sitten tämä imaisi mukaansa tehokkaasti. Tämä on toiminnallisempi kuin Korento, ja ehkä se vetosi minuun paremmin. Yhtä julma ja riipaiseva teos tämä oli kuin edeltäjänsäkin, siitä ei päästy mihinkään, mutta oli tässä silti pieni, himmeä toivonkipinä. Vaikka tässä kirjassa on paljon muista dystopioista tuttuja elementtejä, tämä on kuitenkin omanlaisensa ja uniikki teos. Myös Aallon kieli on todella upeaa ja nautinnollista luettavaa. Se ei sokerikuorruta mitään, mikä on tällaisessa kielenkäytössä vaarana, mutta Aalto välttää sudenkuopat. Goodreadsista bongasin, että sarjaan olisi tulossa vielä kolmaskin osa. Sitä odotellessa siis! 

Niin ikään pari vuotta sitten luin Craig Thompsonin sarjakuvan Habibi, johon en mitenkään varauksetta ihastunut. Huomasin kuitenkin Goodreadsista, että Thompsonin edellinen teos Blankets oli saanut parempia arvioita, joten päädyin lainaamaan sen kirjastosta. Omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo Thompsonin nuoruusvuosista. Ääriuskonnollisella alueella ja uskonnollisten vanhempien perheessä kasvanut Craig kokee olevansa kaikin puolin vääränlainen pala palapelissä. Koulussa kiusaavat niin opettajat kuin muut koululaiset, pikkuveljen kanssa ei aina tule toimeen, ja vanhemmatkin käyvät välillä väkivaltaisiksi. Piirtäminen on ainoa asia, josta Craig saa iloa, mutta sitä ei ymmärretä kirkollisissa piireissä. Lapsuus ja teini-ikä kuluvat melko ankeissa merkeissä, mutta sitten Craig kohtaa seurakunnan talvileirillä Rainan, johon hän rakastuu. Blankets on riipaiseva, ahdistava, surullinen ja kaunis teos. Tarina on voimakas, ja pyöri päässäni silloinkin, kun en sitä lukenut. Uskon, että tarina tulee myös pysymään mielessäni hyvin pitkään. Thompsonin piirrokset ovat henkeäsalpaavan upeita. Ihailin niitä Habibissakin, ja tässäkin ihailtavaa riittää. Minua tosin jäi häiritsemään epätasapaino kahden pääjuonen välillä. Blankets käsittelee sekä Craigin ja hänen pikkuveljensä Philin suhdetta että Craigin ensirakkautta Rainaan, mutta vaikka veljessuhde on tarinassa alusta alkaen läsnä, se tuntuu silti jäävän rakkaustarinan varjoon. Blankets auttoi omaelämäkerrallisuudessaan ymmärtämään vähän paremmin Habibiakin. Kritiikkiäni teosta kohtaan se ei pehmennä, mutta nyt tajuan ehkä hieman paremmin, minkä takia se oli juuri sellainen kuin oli. Sisältövaroitus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. 

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

1. Kirjassa on kartta: Tytär hämärän, piika pimeän

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi: Tallipiällikkö

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs: Rubiininotko

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa: Mistä valo pääsee sisään (ehkä hieman tulkinnanvarainen, mutta kuitenkin)

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön: Leijonapatsailla & Säilyt sydämessäin (Hanko)

Elokuussa palasin takaisin töihin, ja niiden parissa vierähtikin suunnilleen koko kuukausi. Siinä sivussa ehdin juhlimaan parejakin syntymäpäiviä (muunmuassa omiani), käymään spontaanisti Samae Koskisen keikalla, luontoretkeilemään ja näköjään lukemaan todella paljon! Kyseessä oli hyvä kuukausi, vaikka menoja ja hommia olikin paljon. Mikä ihaninta, oli myös vapaita viikonloppuja!

Kuukauden biisi on Pimeyden Lähdetään. Tähän biisin tutustuin itse asiassa vuosia sitten äikän tekstitaitoprelissä, mutta tänä kesänä se on soinut useampaan kertaan. Surullinen kesälomatarina ei onneksi ole vastannut omaa kesääni, mutta pidän sanoituksista kovasti.