Elokuun luetut 2021

Elokuussa 2021 luin kahdeksan kirjaa (1640 sivua ja 14 h 51 min), joista neljä oli spefiä, kolme sarjakuvia, yksi uusinta, yksi non-fictionia, ja yksi äänikirja.

Wang, Jen: The Prince and the Dressmaker 277 s. 

Jansson, Tove: Taikatalvi (Muumit #6) 133 s. [U]

Zafón, Carlos Ruiz: Taivasten vanki (Unohdettujen kirjojen hautausmaa #3) 332 s. 

Ahonen, J.P.: Villimpi Pohjola (Villimpi Pohjola #1) 84 s. 

Aalto, Anne-Maija: Korento (Korento #1) 14 h 51 min [K]

Sinisalo, Johanna: Auringon ydin 340 s. 

Frangén, Simo & Heikura, Pasi: ABCBA-kirja. Alivaltiosihteerin palindromiopas 179 s. 

Spigelman, Art: Maus I-II 295 s. 

kotimaisia: 5

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 3

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 5

muualta: 1

The Prince and the Dressmaker oli tullut niin monta kertaa vastaan blogeissa ja Goodreadsissa, että se kiinnosti, ja nyt sain aikaiseksi varata sen kirjastosta. Sarjakuva kertoo nuoresta prinssi Sebastianista, joka rakastaa pukeutua salassa mekkoihin, ja köyhistä oloista tulevasta ompelijatar Francesista, joka toivoo pukujensa pääsevän vielä huipulle. Frances palkataan salassa suunnittelemaan mekkoja Sebastianille, ja yhdessä he luovat Sebastianista lumoavan kauniin lady Crystallian. Valepersoonallisuuden turvin he livahtavat usein linnasta ulos, ja lady Crystallian siivellä Frances alkaa saada tunnustusta työstään. Mutta kuinka kauan tällainen järjestely voikaan kestää? Tämä oli aivan järjettömän söpö kirja!! Frances ja Sebastian ovat loistava päähenkilökaksikko, ja tarina on sydäntä lämmittävän sympaattinen. Loppuratkaisu sai minut melkein hykertelemään bussissa, jossa teoksen yhdeltä istumalta hotkaisin. Pieni ennalta-arvattavuus ei haitannut yhtään, kun imeydyin niin tehokkaasti kirjaan. Värimaailma on ihanan herkullinen, hahmot ilmeikkäitä ja ruutujakoja rikkova piirrustustyyli kiehtovaa. Jonnekin 1800-1900-lukujen vaihteen tietämille sijoittuva tarina ottaa tiettyjä vapauksia, mutta tässä tapauksessa anakronistisuus palvelee tarinaa. Teos on täyttä hattaraa, mutta kuitenkin fiksua sellaista. Sanomaakaan ei väännetä ärsyttävästi rautalangasta. Voisin suositella The Prince and the Dressmakeria aivan kaikille! Tiedän, että ylikäytän sanaa ihana, mutta tämä oli nimenomaan aivan järjettömän söpö ja ihana <3

Muumien uusintaluku jatkui elokuussakin, nyt helteisiin vähän sopimattomalla Taikatalvella. Itselläni juuri tähän kirjaan liittyy voimakkaasti muisto siitä, kun olen ollut joskus ala-asteen ensimmäsillä luokilla kuumeessa kotona, ja olen kuunnellut tätä äänikirjana sohvalla maaten. Vaikka kyseessä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kirjan luin (kuunnteltuna tai itse), muisto on niin voimakas, että nyt vuosia myöhemmin kirjaa lukiessani kuulin välillä päässäni äänikirjan lukijan tavan painottaa sanoja ja tiettyjä lauseita. (Toki olen äänikirjankin muistaakseni useamman kerran kuunnellut, että ei sinänsä mikään ihme.) Taikatalvi on selvästi suunnattu aikuisemmalle lukijakunnalle kuin sarjan aikaisemmat osat. Se ei enää ole sellainen seikkailukertomus kuin aikaisemmat osat, vaan suurimmat muutokset tapahtuvat Muumipeikossa itsessään, ja tasoja on muutenkin enemmän. Halutessaan kirjan voi lukea konkreettisena kuvauksena Muumipeikon ensimmäisestä talvesta, tai sitten tulkita talvea symbolisemmin, kuten kuvauksena kasvusta, murrosiästä tai seksuaalisesta heräämisestä. Yhtymäkohtia Janssonin omaankin elämään voi halutessaan etsiä ja pohtia. Itse ainakin kiinnitin tällä kertaa huomiota Muumimamman ja Tuu-tikin kanssakäymiseen kirjan loppupuolella ja vertasin sitä siihen, mitä muistin lukeneeni Janssonin äidin ja Tuulikki Pietilän suhteesta. Kuten aina, Janssonin kerronta on lumoavaa. Tapa, jolla hän kuvailee talvista laaksoa, pakkasta ja lunta, on hengästyttävän hienoa, vaikka se tuntuikin kirjan lukuhetkellä melko kaukaiselta :D Joskus haluaisin yrittää lukea näitä alkuperäiskielellä, mutta en tiedä, luotanko omaan ruotsintaitooni tarpeeksi. Taikatalvessa Jansson käytti ensimmäisen kerran raaputustekniikkaa kuvituksissa, ja se on kiva lisä muihin kuvituksiin. Innolla jatkan sarjan lukemista ja sitä, miten nämä aikuisemmalle yleisölle kirjoitetut Muumit uppoavat nyt, kun olen aikuinen itsekin. 

Luin viime marraskuussa Enkelipelin, enkä halunnut pitää nyt yhtä pitkää taukoa ennen sarjan seuraavan osan lukemista, joten Taivasten vangin aika koitti tänä kesänä. Tämä on suorempaa jatkoa Tuulen varjolle kuin Enkelipelille: ollaan jälleen 1950-luvun Barcelonassa ja Semperen kirjakaupassa. Daniel on mennyt Bean kanssa naimisiin, heillä on pieni poika ja he asuvat kirjakaupan yläkerrassa. Danielin ystävä Fermín on menossa naimisiin, mutta hänen salaperäinen menneisyytensä yrittää ottaa hänet kiinni. Luvassa on jälleen Zafónille tyypillisesti eri aikatasoja, salaisuuksia, rumuutta ja synkkyyttä, mutta samalla kauniisti kuvattua miljöötä ja rakkautta kirjoihin. Koska Enkelipeli on hyvin synkkä ja välillä oikein velloi tuskaisuudessaan, oli ihanaa palata takaisin tutumpaan miljööhön, jossa viihdyn mainiosti. Rakastan myös Unohdettujen kirjojen hautausmaata, ja siellä vierailu teki minut kovin onnelliseksi kirjaa lukiessani. Fermín oli lempihenkilöitäni jo ensimmäisessä osassa, joten oli hauskaa, että juoni keskittyi nimenomaan häneen. Valitettavasti tämä osa kompuroi juonellisesti. Se on paljon lyhyempi kuin kaksi edellistä osaa, mutta se yrittää silti rakentaa kahta suurta mysteeriä. Kulta-aarteeseen liittyvä juoni vaikuttaa aluksi kirjan päämysteeriltä, mutta sitten se ratkeaa yhtäkkiä ja yllättäen. Danielin äitiä käsittelevästä juonesta tulee äkkiä paljon tärkeämpi, mutta sitä puolestaan ei ratkaista kunnolla, ja kaikki langat jäävät roikkumaan. Toivottavasti sarjan viimeinen osa korjaa asian. Huomasin myös sen, että vaikka Enkelipelin lukemisesta on alle vuosi aikaa, olin unohtanut sen tapahtumat melko tehokkaasti. En esimerkiksi muistanut, että Martín ylipäänsä päätyi pahamaineiseen vankilaan, ja kun muistikuvat olivat niin hämärät, ei Taivasten vangin tapahtumat tuoneet minulle mitään ahaa-elämyksiä Enkelipelin tapahtumien suhteen, vaikka se ehkä oli tarkoitus. Enkelipeliä lukiessani tuskistelin sitä, miten vastenmielinen päähenkilö oli, mutta olin unohtanut, että Danielkin on melkoisen rasittava tyyppi :D Myöskään naishahmojen kirjoittaminen ei ole Zafónin vahvinta osaamisalaa: Bea on tässä osassa ehkä hippusen mielenkiintoisempi kuin Tuulen varjossa, mutta silti hän jää mieshahmojen varjoon, ja hänen ainoa roolinsa on olla vaimo ja äiti. Maramatuksestani huolimatta viimeinen osa kiinnostaa silti, haluan tietää, miten tarina päättyy. 

J.P. Ahosen kuvitukset tulivat minulle tutuksi alun perin yläasteen englanninkirjasta, jolloin tykästyin niihin kovasti. Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvaan olen toisinaan törmäillyt niin kirjastossa kuin yksittäisinä strippeinä jossain muuallakin, ja kun ensimmäinen osa sattui olemaan kirjastossa paikalla, se lähti mukaan. Villimpi Pohjola kertoo yliopistossa opiskelevasta kaveriporukasta, jotka tuskastelevat opiskelujen, aikuisuuden ja ihmissuhteiden kanssa. Pieniä, arkisia hetkiä kuvaava sarjakuva oli ihan hauska, välillä hymähtelin ääneenkin, mutta odotin tältä ehkä liikaa, jotain jäi puuttumaan. Jospa myöhemmät osat olisivat sitten parempia? Ainakin seuraavan osan lainasin jo kirjastosta :D Ahosen piirrustustyylistä tykkään kyllä edelleen paljon, mutta erityisesti mieshahmot olivat mielestäni liian samannäköisiä, ja heitä oli vaikea erottaa toisistaan. Hahmogalleria oli muutenkin ehkä vähän liian laaja, kehenkään ei yhden albumin aikana ehdi kunnolla tutustumaan. Lisäksi Rontti oli hahmo, josta en ihmeemmin välittänyt: olen lukenut ihan tarpeeksi vastaavista mieshahmoista, jotka ovat sitoutumiskammoisia mutta harrastavat naisten iskemistä (ja kehuskelevat valloituksillaan). Katsotaan, mitä sarjan jatko tuo tullessaan. 

Anne-Maija Aallon Korento lumosi kauniilla kannellaan ja lupauksella totuttua erilaiseen miljööhön sijoittuvasta dystopiasta. Ja tosiaan, sen sijaan, että oltaisiin tyypillisen angloamerikkalaisissa maisemissa, Korento sijoittuu saarelle, joka tunnettiin aikaisemmin Japanina. Satomi ja Mai ovat ulkokansalaisia, joilla ei ole käytännössä mitään oikeuksia, ja he viettävät päivänsä siivoten merenrantaa roskista, töissä kemiantehtaassa tai ompelimossa. Eräänä päivänä eräs tuttu komentaja vie Main pois, nymfikseen. Nymfit ovat paperilla geishojen perinnön jatkajia, mutta tosiasiassa he ovat komentajiensa seksiorjia. Satomi tietää, että tämä tarkoittaa sitä, ettei hän näe Maita enää koskaan, mutta hän ei siltikään ole valmis luopumaan Maista kokonaan. Korennon maailma on synkkä ja väkivaltainen, mutta samaan aikaan pelottavan realistinen. Tällaista on tapahtunut, tälläista tapahtuu tälläkin hetkellä, tällaista tulee tapahtumaan vastakin, niin väärin kuin se onkin. Aina löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita alistamaan luonnon ja toiset ihmiset oman valtansa alle. Aallon kieli on kuitenkin kaunista, ja vaikka raakuuksia ei peitellä, kieli tekee tarinaa hieman kevyemmeäksi. Kiinnostava piirre oli myös naisten välinen rakkausjuoni, jota ei alleviivata (en edes tajunnut heti lukea Satomin ja Main suhdetta romanttiseksi, vaikka tunteiden voimakkuuden tunnistinkin). Mukavaa vaihtelua! Pidin myös siitä, miten japanilainen kulttuuri tuodaan esiin. Siitä tulee dystopiamaailmaan aivan omanlainen tunnelmansa, jollaiseen en muista aikaisemmin genressä törmänneeni. (Sain yläasteella jonkinlaisen yliannostuksen (YA-)dystopiasta, jotka loppupeleissä seurasivat aina samoja reittejä kuin kaikki genrensä edustajat, joten mielelläni luin jotain erilaista :D) Jostain syystä en kuitenkaan en täysin ihastunut kirjaan, vaikka sinänsä sen osasista pidinkin. Jokin viimeinen palanen jäi loksahtamatta kohdalleen. Tänä syksynä ilmestyvä jatko-osa kuitenkin kiinnostaa, monia kysymyksiä jäi vielä auki! 

(Luin kirjan noin puoliväliin fyysisenä kirjana ja kuuntelin loput äänikirjana, mutta merkkasin tämän nyt itselleni kokonaan äänikirjana kuunnelluksi.)

Johanna Sinisalolta olin aikaisemmin lukenut vain Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi, mutta kiinnostusta hänen muidenkin teostensa lukemiseen on ollut (tosin ei ilmeisesti niin paljoa, että olisin niitä kirjastosta mukaan napannut). Nyt lopultakin sain aikaiseksi tarttua Auringon ytimeen, ja sehän olikin sitten aivan tajunnanräjäyttävän hyvä! Teos sijoittuu dystooppiseen rinnakkaistodellisuuteen (tuskin voi puhua enää tulevaisuudenkuvauksesta, kun kirjassa eletään vuotta 2016?), Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan, jossa yhteiskunta pitää kansalaistensa hyvinvoinnista huolta esimerkiksi kieltämällä kaikki vanhan maailman nautintoaineet, kuten kahvin, alkoholin ja tupakan. Myös chili on kielletty, mutta aiemmin mainittujen aineiden sijaan chiliä kulkee yhä suljettujen rajojen läpi. Nautintoaineiden lisäksi yhteiskunta kontrolloi ihmisiä, pääosin naisia, jotka on jaettu kahteen ryhmään: kauniisiin, tyhjäpäisiin ja hedelmällisiin eloi-naisiin, ja lisääntymiskyvyttömiin "epänaisiin", morlokkeihin. Päähenkilö Vanna on päältä päin eloi, mutta tosiasiassa morlokki, ja yrittää elää yhteiskunnassa naamionsa takana piilossa. Hän on menettänyt pikkusiskonsa traagisten tapahtumien seurauksena, ja joutuu nyt elämään syyllisyyden kanssa, ja osittain siitä johtuen hän on päätynyt chiliaddiktiksi. Hänen liittolaisenaan toimii chiliä diilaava Jare, joka puolestaan tutustuu uskonlahkoon, joka pyrkii chilin avittamana kohti jotain suurempaa ja pyhempää kuin "normaalikäyttäjät". Kuten jo lukumaratonilla totesin, kyseessä on aivan todella koukuttava kirja, jonka luin ihan muutamalta istumalta. Kirjan yhteiskunta on todella kiinnostava, vaikkakin myös ahdistava. En tiedä, onko Sinisalon luoma maailma täysin sellaisenaan mahdollinen, mutta tapa, jolla naisista ja heidän ominaisuuksistaan puhutaan, aiheutti kylmiä väreitä, sillä se ei ole kovinkaan kaukana siitä, millaista retoriikkaa jotkut tahot ihan oikeassa elämässä käyttävät (esimerkiksi että miesten aggressiivisuus johtuu siitä, että naiset torjuvat heidät, joten naisista pitäisi kouluttaa sävyisiä ja suostuvaisia, jotta miesten aggressiivisuus vähenisi!!). Vaikka kirjan teemoja ovat muunmuassa sellaiset kevyet aiheet kuten addiktiot, eugeniikka, syyllisyys ja naisen asema, ei se tunnu täyteen ahdetulta. Sinisalon jo esikoisteoksessaan käyttämä tyyli, jossa tarinankerrontaan yhdistetään muita tekstilajeja, kuten propagandatiedotteita, sanakirjamääritelmiä ja historiallisia (tai "historiallisia") dokumentteja, toimi mielestäni tässä paljon paremmin Ennen päivänlaskua ei voissa, jossa kyseistä tyyliä oli omaan makuuni ylikäytetty. Kaikista kehuista huolimatta ihmettelin kuitenkin kovasti sitä, miksi kirjassa käytetään muutaman kerran n-sanaa kuvaamaan tummaihoisia ihmisiä. En nähnyt mitään pointtia sanan käyttöön asiayhteyksissään. Myös aivan kirjan loppuratkaisu jotenkin lässähti. Tajunnanvirtamainen, abstrakti lopetus ei sopinut tyyliltään muuhun kirjaan, olisin kaivannut selkeää konkretiaa. Pienistä kauneusvirheistään huolimatta Auringon ydin oli mielestäni parempi kuin Sinisalon esikoinen, ehdottomasti lempikirjojani tänä vuonna! 

Nimensäkin mukaisesti palindromeja käsittelevän ABCBA-kirjan kotiutin hyllyyni Turun kirjamessuilta 2019. (Muistatteko, kun oli vielä oikeita kirjamessuja?) Ostoksen tekemiseen oli oikeastaan kaksi painavaa syytä. Olin messuilla kuuntelemassa, kun Simo Frangén ja Pasi Heikura kertoivat kirjastaan, ja viihdyttivät yleisöään lukemalla kirjastaan suomalaisista etunimistä tehtyjä palindromeja. Puoliksi vitsillä päädyin kysymään palindromia omasta nimestäni, ja ällistyin, kun kirjasta sellainen löytyi, vieläpä vallan mainio yksilö! (Siviilinimeni kyllä löytyy suomalaisesta nimipäiväkalenterista, mutta  on sen verran harvinainen, että missään ei ikinä myydä omalla nimelläni merkattuja avaimenperiä, mukeja tai mitään muutakaa krääsää, mikä oli eteenkin nuorempana kova isku :D) Jo tämä olisi riittänyt taivuttamaan kirjan ostoon, ja toinen, päätösen sinetöivä syy oli puolestaan se, että ostaessani kirjan saisin pyytää siihen kirjailijoiden nimikirjoitukset, ja päästä vähän fanityttöilemään Simo Frangénille, jonka 2000-luvun alussa juontama Maailman ympäri -ohjelma oli vaahtosammuttimen kokoisen Celestinen lempiohjelmia, ei sillä että olisin ymmärtänyt ohjelman sisällöstä tuolloin mitään :D Kirja siis päätyi hyllyyni, ja kun nyt elokuussa saavutin itse palindromi-iän (22), totesin, että oli hyvä aika tarttua teokseen. Kirja muodostuu oikeastaan kahdesta osasta. Ensimmäinen puolisko kirjasta käsittelee esimerkiksi palindromien historiaa, ohjeita omien palindromien muodostukseen ja palindrominikkareiden kokemuksia harrastuksensa parista. Loppupuolella kirja esittelee palindromiesimerkkejä listana, ensiksi suomalaista nimipäiväkalenteria seuraavat nimipalindromit ja sitten Alivaltiosihteerin suosikkipalindromit. Kirja oli varsin hauska, faktaosassakin oli pidetty huumori mukavasti mukana. Kuitenkin pitkät palindromiluettelot olivat aika puuduttavaa luettavaa tällä tavoin luettuna, vaikka ne olivatkin toisinaan kovinkin oivaltavia (kaikki eivät valitettavasti olleet mielestäni yhtä onnistuneita). Lopussa tapahtuneesta kiinnostuksen lopahtamisesta huolimatta kirja oli mielenkiintoinen ja kevyt lukukokemus. Jäin vain miettimään sitä, että palindromimaailma näyttää tämän kirjan perusteella vallan miehiseltä. Eikö naiset tosiaan harrasta palindromeja? 

Maus on sarjakuvaklassikko, omaelämäkerrallinen tarina holokaustista selviytymisestä. Molemmat Art Spigelmanin puolanjuutalaisisista vanhemmista kokivat natsien keskitysleirit, mutta selvisivät sieltä hengissä. Pariskunta pakeni sodan jälkeen Puolasta, ensin Tukholmaan ja sitten New Yorkiin, jossa Art on suurimman osan elämästään asunut. Teos kulkee kahdessa aikatasossa: sarjakuvan nykyhetkessä eletään 1970- ja 1980-luvun taitetta, kun Art haastattelee isäänsä Vladia hänen sotamuistoistaan, jotka muodostavat tarinan toisen aikatason. Vlad ja hänen vaimonsa Anja ovat ennen sotaa hyvässä asemassa, mutta kun he sodan myötä menettävät työnsä ja omaisuutensa, heistä tulee muiden nurkissa piileskeleviä pakolaisia. Lopulta heidät huijataan Unkariin, jossa heille luvataan turvapaikka ja vapaus, mutta juna viekin heidät Auschwitziin. Vaikka tämä ei tosiaankaan ollut ensimmäinen koskaan lukemani holokaustia käsittelevä teos, ja tiesin, mitä odottaa, silti teos meni todella voimakkaasti ihon alle, ja minun oli lukiessa välillä vaikea hengittää, vaikka jo alussa tehdään selväksi, että sekä Vlad että Anja selvisivät leireiltä pois. Raa'an kaunistelematon keskitysleirielämän kuvaus on arvokasta, mutta mielestäni juuri Mausissa kiinnostavinta on tarinan metatasot. Kun Art haastattelee isäänsä, käsittelee hän samalla vaikeaa suhdettaan sekä tähän että itsemurhan tehneeseen äitiinsä. Keskitysleirikokemus oli molemmille (muista leiriltä selvinneistä puhumattakaan) äärimmäisen traumaattinen kokemus, ja hengissä selviäminen ei ollut niin itsestään selvä helpotus ja ilo kuin aluksi ehkä ajattelisi. Henkiinjäämisen syyllisyys on valtavan painava taakka, joka kulkee jopa sukupolvien yli. Vlad ja Anja myös menettivät esikoispoikansa sodan aikana, mikä on vielä yksi lisä traumalastiin. Onkin siis kiinnostavaa nähdä, miten leiriltä selvinnyt Vlad toimii vanhana miehenä. Raivostuttavatkin luonteenpiirteet selittyvät mahdollisesti sillä, että on joutunut kokemaan jotain, mitä kenenkään ihmisen ei todellakaan pitäisi. Harvemmin olen nähnyt kulttuurissa tätä puolta sodasta käsiteltävän! Teos kuvaa eri kansallisuudet eläiminä: juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja. Tämä tuo vielä oman metatasonsa tarinaan, ja eläinhahmoista löytää varmasti enemmänkin symboliikkaa, jos sitä ryhtyy etsimään. Itse esimerkiksi kiinnitin huomiota siihen, miten lopussa pikaisesti esiintyvä (joskin todella stereotyyppinen) romanihahmo on kuvattu hyönteisenä. Ei tarvitse kauheasti pohtia symboliikan vetämiä yhtäläisyysmerkkejä hiirien kanssa, kun tuntee historian. Juuri historian tuntemista mietin kovasti Mausia lukiessani. Ihmiskunta ei saisi unohtaa menneisyyttään, muuten samat virheet tehdään uudestaan. Valitettavasti nykyhetken tilanne vaikuttaa toisinaan siltä, että alle 100 vuotta sitten tapahtuneet kauheudet ovat unohtuneet tai unohdettu, ja se ahdistaa todella. Mitään tämän suuntaista ei pitäisi enää koskaan tapahtua. 

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

3. Historiallinen romaani: Taivasten vanki

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä: Auringon ydin

23. Kirja, jota luet ulkona: Korento

27. Kirjan päähenkilö on eläin: Maus (toki tämä on vähän tulkinnanvarainen vastaus tähän, mutta saa luvan kelvata)

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa: Taikatalvi

41. Kirjassa matkustetaan junalla: Villimpi Pohjola

Elokuustakin suurin osa kului töissä, oman syntymäpäivänikin vietin niissä hommissa. Työvuorojani tosin hieman vähennettiin, mikä oli helpottavaa. Elokuun viimeisen viikon vietinkin sitten kesälomaa, jonka aikana esimerkiksi tein pienen retken Uuteenkaupunkiin, siivosin kotona ja luin kirjoja. Elokuu tarjosi myös suvun kanssa juhlimista, pyöräilyn ilon uudelleen löytämistä (huolletulla pyörällä on kuulkaas paljon mukavampi ajaa kuin sellaisella, joka on huollettu viimeksi yli viisi vuotta sitten...), taide-elämyksiä, tärkeiden ihmisten kohtaamista pitkästä aikaa sekä hyviä uutisia. Elokuu on ehdottomasti vielä kesäkuukausi, mutta kieltämättä kuikuilin paljon jo syksyä kohti. Eräs ystäväni totesi, että tämä syksy vaikuttaa olevan minun syksyni, ja olen aivan samaa mieltä (tai ainakin haluan kovasti uskoa niin). 

Kuukauden biisi on Regina Spektorin Samson. Olin kuullut tämän jo joskus aikaisemminkin, mutta nyt löysin biisin uudelleen, ja päädyin kuuntelemaan sitä usein erityisesti DVR:aa kirjoittaessani, vaikka se ei oikein sen teemoihin sovikaan. Rakastan sanoituksen monitasoisuutta, ja miten se tarjoaa pohjan erilaisille tulkinnoille. Kauniin surumielinen kappale. Spektoria pitäisi varmaan kuunnella enemmänkin, olen pitänyt kovasti niistä kappaleista, joita olen häneltä kuullut. 

Mukavaa syyskuuta!