Heinäkuun luetut 2025

Heinäkuussa 2025 luin yhdeksän kirjaa (1657 sivua, 18 h 54 min), joista kaksi oli spefiä, yksi non-fictionia, kolme äänikirjaa, kolme uusintalukua, kaksi englanniksi luettua ja yksi ruotsiksi luettu.

 

Saisio, Pirkko: Lokikirja 4 h 27 min [K]

Jansson, Tove: Kesäkirja 135 s. [U]

Collins, Suzanne: The Hunger Games (The Hunger Games #1) 458 s. [U]

Blomqvist, Anni: Anna Beatan suuri ikävä (Anna Beata #1) 191 s. 

Toivola, Jani: Musta tulee isona valkoinen 9 h 6 min [K]

Collins, Suzanne: Catching fire (The Hunger Games #2) 472 s. [U]

Blomqvist, Anni: Anna Beata kohtaa rakkauden (Anna Beata #2) 208 s. 

Lundberg, Ulla-Lena: Kungens Anna (Kungens Anna #1) 193 s. 

Ylimartimo, Sanni: Erokuu 5 h 21 min [K]

 

kotimaisia: 7

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 2 

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 4

muualta: 4

 

Keväällä kuuntelin Pirkko Saision autofiktiivisen Helsinki-trilogian (Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja), ja huomasin Bookbeatista, että Saisio on kirjoittanut myös kirjan matkoistaan perheen ja ystäviensä kanssa laivalla nimeltä Diana. Koska erilaiset saaristo- ja meriaiheiset kirjat kiinnostivat tätä kesää silmällä pitäen kovasti, päätyi Lokikirjakin kuunteluun. Saisio ja hänen puolisonsa Pirjo Honkasalo päätyvät ostamaan Diana-veneen nähtyään sen myynti-ilmoituksen. Kumpikaan ei tiedä veneistä mahdottoman paljon, mutta veri vetää seikkailuihin. Melkoisia seikkailuja Dianan kanssa saadaankin kokea: milloin luonto on vahvempi kuin ihminen, milloin vene uhkaa hajota, milloin riidellään ja milloin juhlitaan. Kirjan tyyli on samantapainen kuin Spuuki Spaidermän ja raju nonna -kirjassa, eli varsin sympaattinen ja eläväinen! Saisio kirjoittaa hauskasti menneiden kesien merimatkoista, kohtaamisista monenlaisten, usein jollain tavalla erikoisten ihmisten kanssa, vastoinkäymisistä ja niistä selviytymisistä. Kirja ehkä toistaa itseään paikoitellen, mutta siitä huolimatta se sopi mainiosti kesäiseksi välipalakirjaksi saaristoon. Kirjan lukee Elsa Saisio, itsekin monella Dianan matkalla mukana ollut. Vaikka yleensä pidän siitä, että lukija pysyttelee neutraalina, tähän kirjaan sopivat mainiosti Elsan sivuhuomautukset.

 

Heinäkuussa näytti hetken aikaa siltä, että luen vain kirjoja, joiden nimissä mainitaan sana kirja, kun luin kolmannen kerran Tove Janssonin Kesäkirjan (suom. Kristiina Kivivuori). Edelliset kerrat ovat olleet vuonna 2017 ja 2019, joten edellisestä lukukerrasta olikin aikaa. Kerrankin luin kirjan oikeasti kesällä, ja kerrankin luin tätä aidoissa saarimaisemissa! Oli ihanaa palata Sophian ja isoäidin kesänviettoon, vinksahtaneeseen, mutta läheiseen suhteeseen ja kulmikkaisiin persooniin. Rakastan Janssonin arkeen ja pikkuasioihin keskittyvää kuvaustyyliä. Niin rakas, lohdullinen ja tärkeä kirja, tälläkin kerralla <3 

 

Olen haaveillut Nälkäpelien uudelleenluvusta jo pidemmän aikaa, ja kun keväällä sarja sai jo toisen esiosansa, Elonkorjuun sarastuksen, totesin, että nyt on tämän projektin aika. (Osittain myös siksi, että uuden kirjan jo lukenut ystävä totesi, että kirjasta saa varmasti enemmän irti, jos varsinaisen trilogian tapahtumat ovat hyvässä muistissa.) Ahvenanmaan kirjastosta kirjat löytyvät vain ruotsiksi ja englanniksi, joten päädyin lukemaan sarjan alkukielellä. Kirjan alkuasetelma on varmasti suurimmalle osalle tuttu, mutta kertauksen vuoksi: Yhdysvaltojen tilalle on tulevaisuudessa sisällissodan seurauksena noussut uusi valtio, Panem, joka on jaettu kahteentoista eri vyöhykkeeseen. Vyöhykkeitä hallitsee Capitol, joka järjestää rangaistuksena vuosien takaisesta kapinoinnista joka vuosi Nälkäpelin, jossa jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan teini-ikäiset tyttö ja poika pelaamaan hengenvaarallista tositv-ohjelmaa. Pelissä on vain yksi sääntö: tapa niin monta tribuuttia kuin pystyt ja selviä itse hengissä. Voittaja on se, joka viimeiseksi jää henkiin. 16-vuotias Katniss asuu vyöhykkeellä 12, kaikista köyhimmällä alueella. Pelastaakseen pikkusiskonsa hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi tribuutiksi, ja niin hän joutuu mukaan Nälkäpeliin. Minua huolestutti vähän, miten teini-Celestinen koukuttanut kirja uppoaa aikuiseen versioon, mutta ei olisi tarvinnut huolehtia yhtään! Kirja imaisi heti mukaansa ja koukutti ihan yhtä tehokkaasti kuin teininä, vaikka tämän osan tapahtumat muistinkin kaikista parhaiten. Kirja on kestänyt todella hyvin aikaa ja on ajankohtainen edelleen, ehkä jopa vielä ajankohtaisempi kuin ilmestyessään! Kolmiodraama on hiertänyt minua tässä sarjassa aina eniten, monestakin eri syystä, mutta ilahduin kuin huomaisn, ettei se ollut vielä tässä osassa niin voimakkaasti läsnä. Isoimpia ongelmia kolmiodraamakuvion kanssa on ollut se, että en ole pitänyt oikein kummastakaan Katnissin rakkauden (tai ainakin näytellyn rakkauden) kohteesta, mutta nyt lukiessa yllätyin, miten paljon pidinkään Peetasta. Hyväsydäminen, huolehtivainen ja kömpelö Peeta hiipi sydämeeni tällä lukukerralla ja jäi sinne <3 Aiemmin hän on ollut minusta tylsä hahmo, mutta ehkä tajuan hänen merkityksellisyytensä vasta näin vähän vanhempana. Kirjan viimeisest 100 sivua oli pakko lukea yhteen menoon, vaikka seuraavana päivänä oli töitä, mikä sekin muistutti ihanasti siitä, miltä tuntui lukea nämä kirjat ensimmäisen kerran. The Hunger Games on tiivistunnelmainen, lähes fyysiseltä tuntuva lukukokemus. Arvostan myös sitä, että hahmojen kokemat asiat näkyvät heidän toiminnassaan ja toimintakyvyssään, se tuo kirjaan lisää realistisuutta. Hämmentävää oli kuitenkin huomata, miten pienessä roolissa Capitolia hallitseva presidentti Snow tässä kirjassa olikaan. Hän tulee olemaan myöhemmissä osissa sen verran hallitseva hahmo, mitä on vaikea uskoa sen perusteella, miten taustalla hän tässä osassa on. Myös elokuvassa hän on paljon voimakkaammin läsnä kuin tässä ensimmäisessä kirjassa. En ollut tajunnut kiinnittää asiaan huomiota aikaisemmin! Mutta ah, olipa hyvä lukukokemus <3

 

Viime keväänä ja kesänä luin Anni Blomqvistin tunnetuimman teossarjan, Myrskyluodon (osat 1-2, 3, 4 ja 5), mutta hän kirjoitti paljon muutakin, vaikka nämä muut kirjat ovat mitä ilmeisimmin painuneet unohduksiin. Saariteemaa jatkaen lainasin kirjastosta hänen Anna Beata -sarjansa, jonka ensimmäinen osa on nimeltään Anna Beatan suuri ikävä (suom. Kaija Kauppi). Kirjan alussa Anna Beata on hyvin nuori pohjalaistyttö, joka on lähtenyt köyhästä kodista kaupunkiin apteekkiin piikomaan. Elämä ei ole aina helppoa, mutta apteekilla palkollisia kohdellaan hyvin. Anna Beatalla on kuitenkin voimakas, selittämätön kaipuu merelle ja mystiselle Ahvenanmaalle. Ei tämä kyllä Myrskyluodon tasoinen kirja ole. Anna Beata on toki kirjan alussa hyvin nuori, mutta hänen naiiviutensa ärsytti silti. Tykkäsin kuitenkin vähän erilaisesta, jollain tapaa ehkä raadollisemmasta Ahvenanmaa-kuvauksesta, kuin monissa muissa lukemissani kirjoissa. Myös se, että Anna Beata lähtee saaristoon töiden perässä eikä avioliiton takia (toisin kuin esimerkiksi Sally Salmisen Katrinassa, jossa pohjalaistyttö lähtee Ahvenanmaalle rakkauden tähden), oli mukavaa vaihtelua. Nopealukuinen kirja tämä kuitenkin oli, ja mielestäni Blomqvistin kertojanääni on kehittynyt Myrskyluoto-sarjasta!

 

Jani Toivolan omaelämäkerta Musta tulee isona valkoinen on vilahdellut kirjasomessa ja mediassa muutenkin kerran jos toisenkin, ja päätinkin ottaa sen kuunteluun Lokikirjan jälkeen. Toivola lukee kirjan itse, ja hänellä on erittäin miellyttävä ääni, sen vuoksi formaatiksi valikoitui juuri äänikirja :D Toivola on kenialaisen isän ja suomalaisen äidin poika, yksinhuoltajaäidin Suomessa kasvattama. Palo tanssia ja esiintyä vei hänet lopulta New Yorkiin asti opiskelemaan ja Suomeen teatterilavoille. Jossain vaiheessa, kenties vähän itsellekin yllätyksenä, Toivolan tie vei myös politiikkaan, ja hänet valittiin Suomen ensimmäiseksi tummaihoiseksi kansanedustajaksi. Avoimesti homoseksuaalin Toivolan suuri unelma perheestä toteutui myös, kun hän sai kumppanuusvanhemmuusjärjestelyn avulla tyttären. Musta tulee isona valkoinen on vaikuttava kirja vaikuttavasta ihmisestä. Joidenkin lapsuusepisodien kohdalla mietin, että niihin olisi voinut hieman käyttää kustannustoimittajan saksia, mutta tämä ei ollut lukukokemusta häiritsevällä tavalla määritellyt ajatus. Kirja pysyi hyvin kasassa. Se kertoo Toivolan elämästä sekä kronologisesti että teemoittain, ja vaikka tässä tyylissä on vaarana päätyä toistamaan samoja asioita, siihen ei mielestäni sorruta. Jonkinlaisena punaisena lankana kulkee myös Toivolan matka isän synnyinseuduille Keniaan. Pidin rohkeuden ja puhumattomuuden teemoista, ja oli myös hienoa kuulla Toivolan näkemyksiä politiikasta ja esimerkiksi median roolista rasismin käsittelyssä. Näitä osuuksia olisi voinut puolestani syventää entisestään. Pidän Toivolan tavasta kirjoittaa, joten hyvin todennäköisesti luen myös muut hänen kirjansa! 

 

Catching fire jatkuu muutaman kuukauden päästä siitä, mihin The Hunger Games päättyi. Kaikkia todennäköisyyksiä vastaan Katniss on voittanut Nälkäpelin ja päässyt takaisin kotiin vyöhykkeelle 12. Vaikka fyysiset vammat on korjattu, henkiset arvet ovat syviä. Katniss ei kuitenkaan pääse unohtamaan peliä, sillä edessä on vielä voittajien kiertue ympäri Panemia. Kulissien takana kuohuu myös. Katnissin toiminta pelissä on ollut kipinä, joka on herättänyt levottomuuksia ja kapinaa Capitolia vastaan. Vaara ei uhkaa enää vain Katnissia itseään, vaan kaikkia, joita hän rakastaa. Catching fireä on kritisoitu siitä, että se on vain ensimmäisen osan kierrätystä, mutta minusta se on vähän tyhmää kritiikkiä. Vaikka jälleen ollaan uuden Nälkäpelin äärellä, tunnelmat ja panokset ovat aivan erilaiset kuin ensimmäisellä kerralla. Toki samaan hengenvetoon on sanottava, että ihan yhtä intensiiviseen tunnelmaan kuin ensimmäisessä osassa tässä ei päästä, mutta peli veikin sivumäärällisesti paljon vähemmän aikaa kuin ensimmäisessä osassa. Sen sijaan tykkäsin kovasti siitä, miten henkilöhahmojen suhteet kehittyvät ja maailmankuva laajenee sekä lukijoille että hahmoille. Uusista hahmoista lemppareitani ovat ehdottomasti Finnick ja Johanna. Varsinkin Finnick särkee sydäntä, kun tietää, mikä häntä tulevaisuudessa odottaa. (Voisiko Collins kirjoittaa seuraavaksi Finnickin tarinan?) Vaikka Catching fire ei ihan nouse ensimmäisen osan tasolle, se on silti kiinnostava ja nautittavakin (saako näin sanoa :D) lukukokemus. Huomasin unohtaneeni paljon erilaisia yksityiskohtia, joten kirjan lukeminen oli siksikin kivaa. Kolmiodraama on tässä osassa paljon suuremmassa osassa kuin ensimmäisessä kirjassa, mikä on vähän tylsää (plus Gale on jokseenkin raskas tyyppi), mutta yllätyin silti siitä, että se oli pienemmässä osassa kuin muistelin. Ehkä sarjaa markkinoitiin 2010-luvulla niin voimakkaasti juuri kolmiodraama edellä, että sitten luin kirjoja sen näkökulman kautta? 

 

Anna Beata kohtaa rakkauden -kirjassa Anna Beata on asettunut pappilaan piiaksi, ja on tyytyväinen päästyään pois Ulkoluodolta. Arki pappilassa ei aina ole helppoa, mutta elämä on silti helpompaa kuin edellisessä palveluspaikassa. Apteekilta tuttu Jopp saapuu jälleen Anna Beatan elämään, ja sekoittaa hänen päänsä ja elämänsä pahimman kerran. Kirjan nimi ja kansikuva antoivat ymmärtää, että kyseessä olisi kepeä ja/tai elämää suurempi rakkaustarina, mutta itse en löytänyt tästä rakkautta, pelkän epätasapainoisen hyväksikäyttösuhteen. Jo edellisessä osassa tuntui vähän ikävältä, että Anna Beata tuntee lämpimiä tunteita entistä kiusaajaansa kohtaan, mutta tässä kirjassa ikävä tunne voimistui entisestään. Kahden ensimmäisen osan aikana Anna Beata -sarja on ollut omituinen sekoitus naiiviutta ja synkkyyttä. Ei Myrskyluoto-sarjaakaan voi liiasta kepeydestä syyttää, mutta siinä maailma tuntui kasvavan Maijan mukana, ja sai enemmän sävyjä, kun Maija itsekin oppi elämästä enemmän. Eikä Maija ehkä lähtökohtaisestikaan ollut yhtä sinisilmäinen kuin Anna Beata. On ehkä epäreilua vertailla sarjoja keskenään, mutta teen sen silti, kun samaa harrastetaan myös takakansitekstissä :D Anna Beata -sarja tuntuu olevan selkeämmin kirjoitettu mantereella asuvalle yleisölle. Mitään paikannimiä ei mainita, enkä ainakaan itse tiedä yhtään, missä päin Ahvenanmaata kirjoissa ollaan. Ehkä Blomqvist on ajatellut sarjansa sopivan niille, jotka kaipaavat saaristoestetiikkaa kirjoihinsa, mutta maantieteellisillä asioilla ei ole niin väliä? Myös ajallisesti kirjoja on hankala sijoittaa mihinkään, Myrskyluodossa ajallisena ankkurina toimi kuitenkin Krimin sota. 

 

Ulla-Lena Lundbergin Kungens Anna päätyi lukulistalleni, kun eräs perheenjäseneni toi sen matkalukemiseksi saarikesääni varten. Kirja on saatu vuosikymmeniä sitten ruotsin stipendinä, ja kaikki nämä vuodet se on kerännyt pölyä kotikodin kirjahyllyssä, eikä sitä ole kukaan koskaan lukenut. Nyt se kuitenkin lähti minun mukanani Ahvenanmaalle, ja ihme ja kumma: sain sen luettua! Kungens Anna kertoo Kökarilla 1930-luvulla asuvasta Annasta, joka menettää nuorella iällä isänsä. Myöhemmin Anna tapaa Kökarille saapuneen tukholmalaisen taidemaalarin Staffanin, joka ihastuu Annaan täysin. Olin ennen tätä lukenut yhden kirjan ruotsiksi aiemmin, ja siinäkin oli loppujen lopuksi enemmän kuvia kuin tekstiä. Kokonaisen romaanin lukeminen ruotsiksi oli välillä tosi vaikeaa, varsinkin, kun esimerkiksi kirjan repliikeissä käytettään murretta. Jonkin verran dialogin sisällön hahmottamiseen auttoi, kun sitä luki ääneen. Kirjan lukemisen jälkeen tuntui, että käteen jäi lopulta lähinnä Wikipedia-tasoinen juonikuvaus, kaikki muu sen luurangon ympärillä jäi jotenkin huteraksi. Onkin vaikea sanoa, olivatko kirja ja sen henkilöt itsessään vaisuja, vai johtuiko se vain kielitaitoni puutteesta. Tässäkin muuten takakansi antoi ymmärtää, että kyseessä on rakkaustarina, mutta eipä tämäkään sitä mielestäni ollut, epätasapainoisia valtasuhteita sen sijaan oli tarjolla. Sen sijaan yllätyin, miten suorasukaisesti Annan ja Staffanin intiimiä kanssakäymistä kuvattiin: odotin enemmän Anni Blomqvistin tyylistä siveää vihjailua. Mutta eipä ole samasta puusta nämä saariston kirjailijatkaan :D Kungens Annan tärkein anti itselleni taitaakin olla todiste siitä, että lukeminen sujuu myös toisella kotimaisella, joskin todella hitaasti ja vaivalloisesti. Mutta kenties vielä joskus luen toisenkin romaanin på svenska! Sarjan toisen osan ajattelin kyllä lukea suomeksi. 

 

Sanni Ylimartimon uusin teos Erokuu näkyi ilmestyessään voimakkaasti kirjasomessa, minkä seurauksena se kiilasi jonon ohi seuraavaksi kuunneltavaksi äänikirjaksi. Romaanin toinen päähenkilö Aro on juuri päättänyt peruskoulun. Hän lähtee mökille isänsä ja siskonsa kanssa, mutta suureksi harmiksi paras ystävä peruu tulonsa mökille viime hetkellä. Toinen päähenkilö, Lina, on suosittu tubettaja, joka kipuilee sen kanssa, että rakkaasta ja tärkeästä työstä on tullut vähän pakkopullan makuista. Mökkipaikkakunnan pellonreunassa Aro törmää Linaan, ja alkaa haparoiva kesäromanssi. Erokuu on kaihoisa ja söpö nuortenromaani, mutta jäi itselleni ihan kivaksi välipalakirjaksi. Ehkä tämä olisi uponnut paremmin, jos olisin lähempänä päähenkilöiden ikää. Pidin siitä, miten Ylimartimo keikuttaa romanssikliseitä sillä, että poikapäähenkilö on lyhyempi ja kokemattomampi kuin tyttö. Myös ulkonäköpaineiden käsittely pojan näkökulmasta oli siinä mielessä virkistävää, että siitä saa lukea harvemmin. Loppuratkaisusta pidin myös: ei ihan helpoin mahdolinen, ja sopivan avoimeksi jäävä. Joiltain osin juoni oli tosin epäuskottava. Olisin toivonut Linalle ja Arolle vähän erilaista lähtökohtaa suhteeseen, tai sitten suhteen vähän hitaampaa etenemistä. Toki heidän rakkaudellaan on tarkasti rajattu aikaikkuna, jolloin kovin paljon hitaampi tahti ei olisi varmaan onnistunutkaan. Olisi myös ollut kiinnostavaa (ja ehkä tarpeellistakin) käsitellä fanin ja fanitettavan suhteen eri puolia. Lisäksi kirjassa nojauduttiin yhteen isoimmista inhokkitroopeistani, nimittäin kommunikaatio-ongelmiin. Myös Saanan ja Susannan juonikuvio jäi vähän epämääräiseksi. Erokuu on tiukasti hyvin tiukasti ajassaan kiinni, mikä voi olla sekä ansio että heikkous. Se kuitenkin sopii mainiosti pientä, haikeaa kesäkirjaa kaipaavalle luettavaksi vallan mainiosti. 

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla: The Hunger Games

32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin: Kesäkirja

40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys: Catching fire 

47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt: Anna Beatan suuri ikävä & Kungens Anna 

 

Heinäkuu sujui suurimmaksi osaksi töissä. Olen muutenkin kuusi päivää viikossa töissä, ja tein heinäkuussa yhden sunnuntaivuoronkin, niin tuntui, että työtä riittää koko ajan. Heinäkuu oli myös turistisesongin puolesta kiireinen, joten töissä tuntui usein siltä, että pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Saarella onneksi kävi useita tuttuja ihmisiä mantereelta, se oli erittäin kivaa! Lisäksi seikkailin kämppisten kanssa. 

 

Heinäkuun jännittävin uutinen oli kuitenkin se, että sain oman alan työpaikan! Kyseessä on määräaikainen virka ensi vuoden kesäkuun loppuun. Paikka ei välttämättä ole ykkösunelmatyöpaikkani, mutta työkokemus on työkokemusta, ja työnantaja sen verran tunnettu ja arvostettu, ettei siitä mitään haittaakaan ole. Odotankin oppivani paljon uusia asioita alastani tämän työn puitteissa. Uusi työpaikka kuitenkin tarkoittaa sitä, että minun täytyy muuttaa toiselle puolelle Suomea, ja se tuntuu ikävältä. Rakastan opiskelukaupunkiani, ja haluaisin jäädä sinne, mutta olen kyllä tiennyt jo jonkun aikaa, ettei siellä ainakaan tällä hetkellä riitä oman alani töitä, joten muutto on ollut todennäköinen. Tuntuu kuitenkin ihan uudella tavalla surulliselta ja tuskaiselta, kun se oikeasti tulee tapahtumaan. Uusi kotikaupunki on sinänsä minulle hyvin tuttu paikka, vaikken ole siellä koskaan asunutkaan, ja on sitten lähempänä kotikotia kuin opiskelukaupunki (toki pitkän matkan päässä melkein kaikesta muusta...). Heinäkuu onkin kulunut suureksi osaksi stressaten syksyn uusia kuvioita. Monia asioita olisi huomattavasti helpompi hoitaa, jos olisin mantereella... Mutta olen nyt ainakin saanut asunnon, se helpottaa stressiä vähän (voi siirtyä stressaaamaan muita asioita, esim muuton käytännön järjestelyjä). 

 

 

Kuukauden biisi on Enyan Caribbean blue. Vaikka en kesääni ihan karbialaisella saarella vietäkään, heinäkuun helteet toivat tännekin melko trooppisen tunnelman. Ehkä juuri siksi lapsesta asti rakastamani Caribbean blue alkoi usein soida päässä, kun katselin sinisenä hohtavaa merta ja taivasta.