Elokuun luetut 2024

Elokuussa 2024 luin 10 kirjaa (1866 sivua, 5 h 47 min), joista yksi oli spefiä, kaksi non-fictionia, kolme sarjakuvaa, yksi näytelmä, kaksi englanniksi luettua, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja kaksi uusintaa.

 

Bardugo, Leigh: Tuho ja roihu (Grishaversumi #3) 400 s. 

Ahonen, JP: Puskaradio 64 s. 

Koivisto, Sesse: Eläintarha olohuoneessamme 5 h 47 min [K] [U]

Terentjeva, Dess: Zeno 163 s.

Waltari, Mika: Aiotko kirjailijaksi? 120 s. (e-kirja)

Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 3: lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)

Aciman, André: Call me by your name 248 s. 

Murphy, Kevin & O'Keefe, Laurence: Heathers the musical 162 s. 

Loe, Erlend: Supernaiivi 223 s. [U]

Oseman, Alice: Heartstopper, osa 5 336 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 6

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 5

muualta: 3

 

Vaikka Grishaversumi-trilogian toinen osa olikin pettymys, sen loppurymistelyt varmistivat minut siitä, että halusin lukea viimeisenkin osan. Tuho ja roihu alkaa siitä, mihin Saarto ja myrsky jäi. Alina ja muut ovat paenneet maan alle Varjon yllätysiskun jälkeen. Alina ei ole varma, keihin hän voi enää luottaa, ja lisäksi hänen omat voimansa ovat hävinneet. Hän kuitenkin tietää Varjon juonivan kauheita juoniaan, jotka saattavat tuhota koko maailman. On löydettävä tulilintu ennen kuin on liian myöhäistä. Bardugo jatkaa tutulla tyylillään, ja kuvailu on jopa elokuvallista. Kirja koukutti edellisten osien tavoin, ja viihdyin sen kanssa paremmin kuin edellisen osan. Jopa romanssikuviot kiinnostivat, ja se on jo jotain! Henkilöitä on kuitenkin edelleen tosi paljon, enkä edes näin trilogian päätösosassa ollut ihan varma kaikkien henkilöllisyydestä. Nikolaita olisin kaivannut kirjaan vieläkin enemmän, hän on kuitenkin lempparini kaikista hahmoista. Edellisten kirjojen perusteella en olisi odottanut, että tämän kirjan lopussa tulisi itku, mutta niin vain kävi! Vaikka loppuratkaisussa oli elementtejä, joista en varsinaisesti pitänyt, se tuntui hyvältä lopetukselta sarjalle. Aion ehdottomasti jatkaa muidenkin Bardugon kirjojen pariin, vaikka Grishaversumi-trilogia ei mikään ykköslempparini olekaan.

 

Puskaradio oli JP Ahosen tuotannosta vielä lukematta.Sarjakuvat on julkaistu Journalisti-lehdessä, ja ne kommentoivat ajankohtaisia tapahtumia eläinhahmojen kautta. Ahoselle tyypillisesti sarjakuva on hyvin ja huolellisesti piirretty, ja joskus hahmot tai kommentit ovat hyvinkin nokkelia, pari kertaa hymähdin äänenkin. Toisinaan ajallinen perspektiivi toi vitseihin uuden kerroksen: viime aikoina olen toivonut ehkä enemmän kuin koskaan, että perussuomalaiset ottaisivat naamarinsa pois ja koko puolueen olemassaolo paljastuisi isoksi jekutukseksi. Ajankohtaisia tapahtumia kommentoivan teoksen ongelma on se, että se vanhenee huonosti, eikä viittauksia välttämättä enää myöhemmin tunnisteta. Itsekin olisin ollut tätä lukiessani aika hukassa, koska sarjakuvien alkuperäiseen ilmestymisaikaan olin ala-asteella, enkä siis seurannut kauheasti uutisia tai ainakaan tajunnut niitä täysin. Onneksi kirjan takasivulla oli selvennystä sarjakuvien kontekstista. Ihan kiva aikakapseli 2010-luvun alusta, mutta ei mikään lemppari-Ahonen.

 

Rakastin Sesse Koiviston kirjoja lapsena, ja kun huomasin, että hänen kirjojaan on Bookbeatissa äänikirjoina, päädyin kuuntelemaan yhden näistä lapsuussuosikeistani. Koivisto oli Korkeasaaren johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja kirjoissaan hän muistelee eläinkohtaamisiaan ja muuta elämää Korkeasaaressa. Eläintarha olohuoneessamme kertoo ajasta, jolloin Korkeasaaressa ei ollut ympärivuotista hoitoa sairastuneille tai orvoille eläimille, joten Koivistojen kotona asui milloin tiikerinpentu, milloin paviaani ja milloin saukonpoikanen. Mielestäni kirja oli yhtä mainio kuin lapsenakin! Koivisto kirjoittaa elävästi, humoristisesti ja lämmöllä. Arkea eksoottisten eläinten kanssa ei kuitenkaan kaunistella, ja jo esipuheessa todetaankin, että lähtökohtaisesti villieläimet kuuluvat luontoon, eivät ihmisasumuksiin. Ehkä kaikista näkemyksistä en ollut Koiviston kanssa samaa mieltä. Hän oli toki biologi ja minä humanisti, mutta välillä pohdin, mitä joku muu alan ihminen Koiviston tavasta puhua eläimistä ajattelisi. Toki viidessäkymmenessä vuodessa yleisetkin käsitykset eläinten hyvinvoinnista muuttuvat. Kirjasta tulee kuitenkin selkeästi ilmi se, että Koivistolle eläinten hyvinvointi on ollut tärkeää, ja uskonkin, että hän on toiminut niin hyvin kuin on oman aikansa tiedon mukaan pystynyt. Muutamia vuosia sitten ostin omaan hyllyynkin Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan, johon Koivisto on koonnut tarinoita vanhoista kirjoistaan, päivittänyt niitä ja kirjoittanut jonkin verran uuttakin materiaalia. Vertailin Eläintarhaa olohuoneessamme tähän kirjaan ja huomasin, että tässä alkuperäisessä jotkut tarinat ovat monisanaisemmin kerrottuja. Toisaalta Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan lukemisestakin on useampi vuosi aikaa, joten eipä minua olisi haitannut, vaikka tekstit olisivat olleet sanasta sanaan samoja :D Äänikirjan lukija luki omaan makuuni kirjan hieman liian lapsekkaasti. Koiviston kirja sopii toki nuorillekin lukijoille, mutta lukija sai kirjan kuulostamaan melkein eläinsaduilta. Kovasti tekisi mieli lukea lisääkin Koiviston kirjoja, ehkä otankin niitä jossain vaiheessa taas kuunteluun!

 

Dess Terentjevan Zeno jatkaa itsenäisten säeromaanien "sarjaa", johon kuuluvat myös Ihana ja Freestyle. Tällä kertaa kirja sijoittuu Joutsenoon, missä ysiluokkalainen Nella asuu. Hän rakastaa luontoa, eikä kaipaa kotikaupungista pois, toisin kuin hänen isosiskonsa Miisa. Miisa on näkyvästi biseksuaali, mikä hävettää Nellaa erittäin paljon. Miksi ei voisi vain olla sitä mitä on, miksi kaikesta pitää tehdä niin iso numero? Miisan kohtaama homofobia koskettaa kuitenkin myös Nellaa: hänkin on bi, mutta ei ole vielä tullut kaapista kellekään. Pidin tässäkin kirjassa Terentjevan kielestä ja tavasta käyttää säeromaanin muotoa hyväksi. Kaikenlaiset fontti- ja muotokikkailut ilahduttavat tässä genressä aina! Valitettavasti teoksena Zeno jäi Ihanan ja Freestylen jalkoihin. Kirjassa oli paljon kiinnostavia juonilankoja, mutta loppujen lopuksi kovinkaan moneen niistä ei keskitytty. Toki kirjan isoin kysymys siitä, onko vähemmistöön kuuluvan pakko olla aktivisti, on mielenkiintoinen, ja pidin myös siitä, millaisia vastauksia kysymykseen annetaan. Mielestäni oli hauskaa, että Nella toimi ikään kuin peilinä Ihanan Liljalle. Tässä oli jopa ihan konkreettinen viittaus Ihanaan, mikä ilahdutti kovasti. Jokainen luku alkaa joutseneen liittyvällä ajatuksella, oli se sitten tietotekstiä tai kaunokirjallisempaa. Näiden merkitys jäi minulle vähän epäselväksi. Zeno jätti jälkeensä myös surullisen ja epätoivoisen olon. Pikkupaikkakunnalla erilaisuuteen ei suhtauduta hyvällä, ja koulun seinälle ripustettu sateenkaarilippu revitään alas ja tallotaan. Tiedän tällaisten kauheiden kiusaamiskokemusten olevan monelle arkea, mikä teki kirjan lukemisesta vaikeaa. Hahmojen kohtaamaa kiusaamista ei kuitenkaan ratkaista mitenkään. Ehkä on realistisempaa, että kaikki ei muutu kuin taikaiskusta hyväksi, mutta kerrassaan mitään muutosta ilmapiirissä ei tunnu tapahtuvan kirjan aikana. Tämä jätti jälkeensä aika toivottoman olon, ja jossain mielessä myös ehkä soti kirjan sanomaa vastaan.

Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? on kirjoitusoppaiden klassikko. Vuonna 1935 julkaistu teos ohjeistaa aloittavaa kirjailijaa kirjoittamisen pariin neuvomalla julkaisuun liittyviä asioita, millaisia asioita täytyy ottaa mitäkin genreä kirjoittaessa huomioon ja millaista lukemista tulevalle kirjailijalle suositellaan. Tosin hän kehottaa lukijaa pitämään jalat maassa, ja varoittaa, ettei kirjailijan tie ole helppo. Waltarin ohjeet ovat monessa kohdassa yhä päteviä, ja tiukka ja varoitteleva sävykin tuntuu perustellulta. Itselleni kiinnostavinta oli kuitenkin ehkä ajankuva: melkein 90 vuotta sitten suomalaisessa kirja- ja kustannusmaailmassa on paljon samaa kuin nykyään, mutta monet asiat ovat myös eri tavalla. Aina en ollut Waltarin kanssa samaa kieltä siitä, mitä kirjallisuudessa "saa" tehdä ja mitä ei, mutta toisaalta tarkastelemme asioita tarkastelemme asioita hyvin erilaisista lähtökohdista käsin. Ja sanoohan Waltari itsekin, että säännöt on tehty rikottattavaksi. Ärsyynnyin kuitenkin aika paljon siihen, miten miesvaltainen Waltarin kuva kirjallisuuden parissa työskentelevistä ihmisistä on. Vaikka asiaa ei sanottu suoraan, lähes joka kohdassa oletetaan, että kirjoittaja on mies, joka kirjoittaa lähinnä miehistä. Naiset ovat statisteja ja lehtitoimitusten sihteerejä, mutta kelpaavat lähinnä kevyiden rakkaustarinoiden päähenkilöiksi. Tyttökirjallisuuskin sivuutetaan maininnalla sen olemassaolosta, ja samaan hengeenvetoon ylistetään perinteisten poikakirjojen merkitystä kirjallisuuskentälle... Aiotko kirjailijaksi? on syystäkin klassikko, mutta suosittelen aiheesta kiinnostuneita tutustumaan myös tuoreempaan opaskirjallisuuteen. Tämän kirjan kansi on muuten aivan ihana! Ostaisin sen postikorttina, jos sellainen olisi saatavilla.

Edellisen osan Tulevaisuuden arabista luin viime kesänä, mutta nyt sain taas aikaiseksi jatkaa sarjan parissa. Riad käy koulua syyrialaisessa kylänpahasessa, ja hänen päässään liikkuu monenlaisia hämmentäviä ajatuksia. Hänen äitinsä alkaa kyllästyä pahimman kerran elämään kylässä, mutta onko elämä Ranskassa loppujen lopuksi vähemmän julmaa? Edellisten osien tapaan tämä on synkkä ja painostava, mutta huumori keventää tunnelmaa. Jonkin verran tämä osa alkoi kuitenkin toistaa itseään, ja toivon, että seuraavassa osassa tarina saa jotain uutta kierrosta. Pidän muuten todella paljon värien käytöstä! Ne lisäävät oman kerroksensa tarinaan.

Muutama vuosi sitten katsoin Call me by your name -elokuvan, lähinnä kahdesta syystä, joista toinen oli pääosaa näyttelevä Timothée Chalamet (toinen oli kaverin kehut) :D En kuitenkaan ihmeemmin pitänyt elokuvasta, vaikka siinä joitain hyviä puolia olikin. Kirjan olin laittanut tbr-listalle Goodreadsissa noin sata vuotta sitten, vaikka en enää elokuvan jälkeen ollutkaan varma, haluaisinko sitä lukea. Satuin kuitenkin bongaamaan kirjan kirjaston vaihtohyllystä alkukesästä ja totesin, että se olisi hyvä "rymypokkari" kesäreissuihin: sen vahingoittuminen ei haittaisi, ja jos se olisi kesän päätyttyä vielä ehjä, sen voisi palauttaa vaihtohyllyyn. Call me by your name sijoittuu 1980-luvun Italiaan, jossa 17-vuotiaan Elion perhe viettää kesäänsä. Perheen kesähuvilalle majoittuu joka kesä akateemikkoisän tuttavia tutkimusretriitteihin, eikä tämä kesä ole poikkeus. Kolmekymppisessä Oliverissa on kuitenkin jotain erilaista kuin aiemmissa kesävieraissa, ja pian Elio huomaa ihastuneensa mieheen. Kesä on kuuma ja täynnä kaipausta, himoa ja suruakin. Heti kärkeen suuri paljastus: en pitänyt tästä kirjanakaan :D Voi olla, että suomeksi luettaessa tämä ei olisi ollut niin tuskallinen taival kuin englanniksi. Vaikka sinänsä pidin viipyilevästä ja hitaasta kesätunnelmasta, sen lukeminen oli todella raskasta, ja jouduin usein palaamaan taaksepäin, kun tajusin pudonneeni kärryiltä. Vaikka kerronnassa oli monia hienoja kohtia, lukeminen tuntui melkoisen pakkopullalta. Pakkopullalta lukeminen tuntui myös siksi, että kirjan markkinointi antaa ymmärtää kyseessä olevan Suuri Romanssi, eikä tätä kirjan sivuillakaan varsinaisesti kielletä. Minua tämä ei vakuuttanut yhtään. Tarinan olisi voinut kertoa niinkin, ettei siinä olisi ollut groomausaspektia mukana, mutta Aciman valitsee toisin. Yritin kovasti lukea tätä ajallista kontekstia vasten, mutta en päässyt inhotuksestani yli. Oliver voisi sanoa Eliolle ei, ja Oliverin pitäisi tehdä niin. Hän tietää tekeväänsä väärin, mutta hän vain jatkaa. Ja tämä on kaikille ok??? Toki loppupuolella käyty keskustelu antaa ymmmärtää, ettei vanhempi Oliver täysin innostu ajatuksesta aikuisen miehen sekaantumisesta nuoriin, mutta sekin jää ohimeneväksi maininnaksi. Jos tätä ei markkinoitaisi rakkaustarinana, ei ongalma olisi ehkä niin suuri. En kyllä tiedä, pitäisinkö tästä silloinkaan. Pidin muuten enemmän elokuvan kuin kirjan lopetuksesta. Kirjan loppu tuntui jotenkin venyteltyltä, vaikka viimeinen virke olikin hieno. 

 

Kuten blogia pidempään lukeneet ehkä tietävät, rakastan Heathers-musikaalia. (Alkuperäistä 80-luvun elokuvaa toki myös, mutta nyt puhutaan musikaalista :D) Sain näytelmän painetun version syntymäpäivälahjaksi viime vuonna ystävältäni, joka oli käynyt Lontoossa katsomassa musikaalin. Kävin elokuussa katsomassa Heathersin Suomen kantaesityksen Jyväskylässä, joten ajattelin lukea näytelmän sen tiimoilta. Heathers sijoittuu vuoteen 1989, Ohion Sherwoodiin, Westerbergin high schooliin. 17-vuotias nörttimäinen Veronica haaveilee koulun loppumisesta ja siitä, että koulu olisi vähemmän sietämätön paikka. Koulua hallitsee kolmen kauniin, rikkaan ja ilkeän Heather-nimisen tytön joukko, jonka johtaja Heather Chandler yhtäkkiä hyväksyy Veronican hovinsa jatkoksi. Koulun uusi oppilas, salaperäinen Jason Dean aiheuttaa Veronicalle sydämentykytyksiä, mutta hän joutuu miettimään, onko JD vähän liiankin raju kumppani, kun koulun opiskelijat alkavat kuolla. Mutta jospa kuolemat lavastaisi itsemurhiksi? Koska rakastan musikaalia, rakastin myös tätä kirjaa, onhan se kuitenkin musikaali painettuna paperille. Musikaalin lukeminen painettuna jättää toki kokemuksesta aika paljon pois, mutta varsinkin dialogin lukeminen oli kiinnostavaa, koska bootlegeissä dialogista on usein vaikeaa saada selvää (ei sillä, että sellaisia katsoisin, pois se minusta!). Tykkäsin myös lukea parenteeseja ja tekijöiden kommentteja teoksestaan. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että JD:n äidin kohtaloa ei sanota elokuvassa suoraan, vain musikaalissa asiaa avataan enemmän. Koen, että tämän kirjan lukeminen (ja omistaminen) on arvokas lisä omaan fanitukseeni. Suurin ongelma kuitenkin tämän nimenomaisen painoksen kohdalla on se, että se noudattaa West Endissä esitettyä versiota alkuperäisen Off-Broadway -version sijaan. West endin versio on ilmeisesti nykyään se versio, joka lisenssejä myydään uusille produktioille, joten myös Jyväskylässä näkemäni kantaesitys noudatti tätä versiota. Vaikka tykkään uusista biiseistä Never shut up again ja I say nosta tosi paljon, valitettavasti uudempi versio tuntuu vähän liian pehmitetyltä. Tuntuu, että Off-Broadwayn rosoisempi versio tavoittaa paremmin elokuvan julmat ja tummat sävyt, ja näyttää millaisia teinit pahimmillaan ovat. West End -version lyriikat tuntuvat välillä turhan silotelluilta ja oudolta itsesensuurilta. Oli miten oli, Heathers on niin rakas teos <3

Luin Supernaiivin abivuoden syksyllä ja pidin siitä mielettömän paljon. Olen jo pidempään halunnut lukea sen uudelleen, ja mikäs olisikaan parempi aika kuin pian sen jälkeen, kun täytti 25 vuotta. Ai miksikö? Kirja nimittäin alkaa tilanteesta, kun nimettömäksi jäävä päähenkilö on juuri täyttänyt 25 ja kohtaa ison eksistentiaalisen kriisin. Kaikki tuntuu merkityksettömältä, mutta päähenkilö alkaa ratkoa ongelmiaan hyvin tarmokkaasti. Jotenkin tämä ei uponnut minuun yhtä hyvin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Tykkäsin kyllä edelleen samoista asioista kuin edellisellä lukukerralla: hakasta, Børrestä, listoista, fakseista ja kirjastohauista. Sen sijaan minua häiritsi todella paljon Lisen hahmon yksiulotteisuus. Pohdinnat ajasta ja avaruudesta olivat myös vähän raskaita lukea. Hymähdin kuitenkin useamman kerran ääneen, Loe kirjoittaa sujuvasti ja tuo esiin monia hyviä havaintoja. Supernaiivi on ihan kiva pieni välipalakirja, mutta tällä kertaa se ei tuntunut elämää suuremmalta, vaikka nyt olenkin (pieniin) kriiseihin taipuvainen 25-vuotias. Olispa hakka!

Sain uusimman Heartstopperin kirjastosta yllättävän nopeasti, ja nopeasti sen myös luin. Edellinen osa mentiin melko synkissä tunnelmissa, mutta vitososan yleisfiilis on vähän kevyempi. Tässä osassa Nick miettii yliopistoon hakemista, ja Charlie haluaisi Nickin luo yöksi. Pidin siitä, että syvällisempiä teemoja käsitellään edelleen romanssin rinnalla, mutta valoisampi yleisfiilis oli tervetullutta edellisen osan synkkyyden rinnalla. On kuitenkin tärkeää, että ongelmista ei selvitä sormia napsauttamalla, vaan prosessivat vievät aikaa. Tätä lukiessa tosin tuntui, että lukisin ehkä jopa mieluummin joidenkin sivuhahmojen elämästä. Charlie ja Nick ovat ihania ja sympaattisia, mutta sarjassa on paljon muitakin kiinnostavia tyyppejä, joiden seikkailuista lukisin mielelläni vaikka spin-off -tarinan. Mielenkiinnolla kuitenkin odotan, miten sarja päättyy!

 

Unohdin kuvata Puskaradion ja Zenon ennen kirjojen palauttamista kirjastoon! Amatöörivirhe, tiedän.

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa: Supernaiivi (alkuperäiskieli norja)

34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus: Call me by your name

43. Kirjalla ei ole päähenkilöä: Puskaradio 

 

Elokuussa jatkoin harjoittelussa, mutta kertyneiden vapaapäivien takia taisin tehdä vain yhden kokonaisen työviikon :D Töiden ulkopuolella kävin museomatkalla Tampereella, katsomassa Heathersia Jyväskylässä ja jopa Särkänniemessä. Kuukauteen mahtui myös kaksi keikkaa, Hectorin ja Coitus int. 50 revivalin, joista molemmissa viihdyin oikein hyvin. Varsinkin Hector oli ravisteleva kokemus, itkin useamman biisin kohdalla, kun settiin oli valikoitunut minulle tärkeitä kappaleita. Juhlin myös syntymäpäivääni ja neljännesvuosisadan saavuttamista. Saavutuksia koki blogikin, kun 10 vuotta bloggaamista tuli täyteen. Harjoitteluni loppui elokuun viimeisellä viikolla, ja vaikka lähtötunnelma olikin haikea, ehdin onneksi pitää muutaman lomapäivän ennen kuin opiskeluarkeni taas alkoi. Ensimmäisenä lomapäivänä en laittanut herätystä ollenkaan ja heräsin vasta 12.30, joten vissiin lepo tuli tarpeeseen :D

 

 

Kuukauden biisi on Steel Cityn Kannattiko muuttaa yhteen. Kaija Koo lauloi Steel Cityssä ennen soolouraansa ja pääädyinpä päivänä eräänä kuuntelemaan Steel Cityn ainoan albumin. Hyvää, tanssijalan vipattamaan laittavaa tunnelmaa! Kannattiko muuttaa yhteen on lempibiisini levyltä. Miten voikin olla niin menevä biisi yhteiselämän katumuksista?