Helmikuun luetut 2023

Helmikuussa 2023 luin viisi kirjaa (726 sivua, 16h 13 min), joista kaksi oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi säeromaani, yksi uusinta ja kolme äänikirjaa.

LeGuin, Ursula: Maameren velho (Maameren tarinat #1) 7 h 51 min [K] [U]

Norman, Philip: Paul McCartney: elämäkerta 697 s. 

Runeberg, Fredrika: Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä 6 h 1 min [K]

Terentjeva, Dess: Freestyle 2 h 21 min [K]

Kunnas, Mauri: Kuka kaappasi auringon? 29 s.

kotimaisia: 3

ulkomaisia: 2

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 0

muualta: 4

Luin Maameren tarinat -sarjan kuudennella luokalla ollessani, minulle epätyypillisesti kirjoihin perustuvan Studio Ghiblin elokuvan katsomisen jälkeen. Pidin elokuvasta, mutta kirjat eivät oikein uponneet 12-vuotiaaseen minuun. LeGuinia kuitenkin ylistetään kirjailijana kovasti, ja olenkin vuosien kuluessa alkanut miettiä, mahtoiko ongelmani kirjojen kanssa olla sittenkin se, että olin liian nuori ymmärtämään niiden hienoutta. Kun sitten törmäsin Bookbeatissa sarjan äänikirjaversioon, päätin kuunnella ensimmäisen osan ikään kuin kokeeksi. Maanmeren velho kertoo nimensä mukaisesti eräästä Maameren koko historian merkittävän velhon elämästä. Varpushaukka, tosinimeltään Ged, osoittaa voimakkaita kykyjä jo lapsena, ja pääsee Roken velhokoulun oppilaaksi. Vaikka Varpushaukka on kyvykäs ja voimakas, hänellä on myös kiivaan nuoren miehen luonne, ja hän on helposti yllytettävissä. Hän manaa esiin varjon, joka uhkaa paitsi hänen omaa henkeään, myös koko maailman tasapainoa. Jahdatessaan varjoa Ged matkustaa ympäri Maamerta ja yrittää pelastaa tilanteen ennen kuin on liian myöhäistä. Täytyy todeta, että ei tämä edelleenkään täydellisesti uponnut. Tykkäsin maailmanrakennuksesta kovasti, ja magiasysteemi oli yhtä kiehtova kuin muistelin. Olin todella innoissani koko tosinimien konseptista tälläkin lukukerralla! Hahmot kuitenkin jäivät etäisiksi, ja juonikin tuntui lähinnä tiivistelmältä. Vaikka Varpushaukka vaeltaa pitkin Maamerta ja näkee monenlaisia ihmeellisiä paikkoja ja ihmisiä, mutta niihin ei jääty kuin hetkeksi, jos siksikään. Ehkä tämän oli tarkoituskin olla tiivis ja legendamainen, mutta minulle se ei toiminut. Olen sen verran hahmovetoinen lukija, että voin antaa paljon anteeksi, jos hahmot ovat tarpeeksi kolmiulotteisia ja kiinnostavia, mutta tässä kirjassa niin ei ollut. Aion kuitenkin kuunnella seuraavatkin osat, sillä ne eivät mitenkään erityisen pitkiä ole. Sitä paitsi muistelen pitäneeni sarjan kakkososasta kovastikin. Äänikirjan luki Antti Virmavirta, mikä oli ihanan nostalginen yllätys: olen lapsena kuunnella useampia hänen lukemiaan äänikirjoja!

Sain Paul McCartneyn elämäkerran ylioppilaslahjaksi, ja siitä lähtien tämä järjettömän kokoinen tiiliskivi on nököttänyt kirjahyllyssäni (esimerkiksi parin muuton läpi...). Kyse ei ole siitä, etteikö kirjan lukeminen olisi kiinnostanut, mutta sen paksuus pelotti. Ystäväni kuitenkin kohtasi tiiliskiven ensimmäisenä ja luki sen viime kesänä. Syksyllä minäkin päätin tarttua toimeen ja lueskelin kirjaa pikkuhiljaa aina helmikuuhun asti. Kirja käy läpi Paul McCartneyn elämän aina syntymästä The Beatlesin nousuun ja hajoamiseen, soolouran mutkat ja yksityiselämän pyörteet viimeisimpään avioliittoon asti. Vaikka kirja onkin melkoinen möllykkä, se on vallan maino sellainen! Täytyy myöntää, että huolimatta siitä, millaisen määrän Beatlesiin ja sen jäseniin liittyvää tietoutta olen vuosien saatossa aivoihin tunkenut, varsinkin Paul McCartneyn 1960-luvun jälkeisistä seikkailuista minulla oli melko hatara kuva. Siksi kirjan lukeminen olikin erityisen mielenkiintoista, ja opin siitä paljon uutta. Ei ole helppoa aloittaa puhtaalta pöydältä maailman suosituimmassa bändissä soittamisen jälkeen, varsinkin, kun suhteet entisiin bändikavereihin ovat äärimmäisen tulehtuneet, mutta niin vain Macca on pysynyt musiikkimaailmassa yli 50 vuoden ajan. Hän on tehnyt valtavasti töitä, ja vaikka kaikki hänen projektinsa eivät olekaan onnistuneet, on hän onnistunut saavuttamaan elävän legendan aseman. Ja miten erilaisia juttuja hän onkin tehnyt! Minulle selvisi esimerkiksi vasta jokunen tovi sitten, että hän on säveltänyt klassisempaakin musiikkia, esimerkiksi kokonaisen oratorion. Beatles-aikojakin käsittelevässä osuudessa oli minulle jotakin uutta tietoa, mikä on melkoinen saavutus yli 10 vuotta kestäneen fanituksen jälkeen. En muista, että koskaan olisin lukenut niin tarkkaa kuvausta bändin loppuaikojen rahasotkusta ja Apple corp. -farssista! Arvostin myös sitä, että kirjailija Philip Norman toi heti alussa esiin oman suhtautumisensa kirjansa kohteeseen: esipuheessaan hän kertoo, ettei ole ennen pitänyt Paulia tosiaankaan Beatlesin mielenkiintoisimpana tai lahjakkaimpana jäsenenä. Ehkä hän oli juuri siksi hyvä valinta kirjan kirjoittajaksi! (Samaisesta esipuheesta minulle selvisi, että Norman on kirjoittanut samanlaisen massiivisen elämäkerran myös John Lennonista. Olen itse asiassa Lennon-kirjaa joskus yläasteella selaillut, mutta en sitä silloin kokonaan lukenut. Tämän kirjan lukeminen kuitenkin inspiroi, enkä pidä mahdottomana, että jossain vaiheessa tarttuisin myös Lennon-kirjaan!) Paulin saavutuksia ei vähätellä, mutta myös vähemmän imartelevat piirteet ja teot nostetaan tasapuolisesti esiin. Ihan täydellinen kirja ei ollut. En aina pitänyt siitä, miten Norman kuvaili ihmisiä. Esimerkiksi Beatlesin viimeisenä managerina toiminutta Allen Kleinia kuvailtiin useampaan otteeseen lihavaksi, mikä oli mielestäni aivan tarpeetonta: hänen ulkonäkönsä ei liittynyt millään tavalla hänen toimintaansa. Myös muita vastaavia outoja ja ikäviä luonnehdintoja kirjan sivuilla esiintyi, mikä jätti kitkerän maun suuhun. Välillä myös kirjoittajan ääni kuului häiritsevästi läpi, mikä ei mielestäni ole hyvä merkki tietokirjalta, jonka tehtävä olisi kuitenkin olla mahdollisimman neutraali. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin kiinnostava, ja voin sitä suositella Beatles- ja Macca-faneille. Henkilöille, jotka eivät näistä aiheista niin tiedä, suositukseni on hieman varauksellinen: itse nautin yksityiskohtaisesta kerronnasta, mutta ymmärrän erittäin hyvin, jos kirjan massiivisuus pelottaa. 

Fredrika Runebergin teos, ensimmäinen suomalainen historiallinen romaani Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä on toki tuttu jo peruskoulun kirjallisuushistorian tunneilta, mutta enpä ollut sitä aikaisemmin lukenut! Kirja sijoittuu isovihan aikaan, ja kertoo nimensä mukaisesti Tampereen lähettyvillä elävästä varakkaasta leskirouva Katariina Boijesta ja hänen kahdesta tyttärestään, Margareetasta ja Sesiliasta. Kun venäläissotilaat hyökkäävät Boijen perheen kotitilalle, ehtii Margareetta pakenemaan. Hänet pelastaa suomalainen sotamies, ja parin välillä alkaa pian kipinöidä. Rouva Katariina Boije ei kuitenkaan tyttärensä suhdetta aatelittomaan mieheen hyväksy, ja Margareetta joutuu miettimään, kuunnellako sydämensä ääntä vai taipua äidin käskyihin. Helppoa ei ole nuorella ja kuuliaisella Sesiliallakaan: hän näkee pelottavia enteitä, eikä hänenkään sydämensä asiat ole aivan yksioikoisia. Tämä teos on hyvin tyylipuhdas romantiikan ajan tarina niin hyvässä kuin huonossa mielessä. Juonikuviot ovat melko ennalta-arvattavia, mutta silti henkilöiden kohtalot ja rakkauselämät jaksoivat kiinnostaa teoksen loppuun asti. Kansallismielisyys ja nationalismi on romaanissa ylitsevuotavaa, mikä ei juurikaan yllätä. Suhtaudun siihen kuitenkin yleisestikin hyvin kriittisesti, ja jatkuvat puheet siitä, miten hienoa ja ylevää on kuolla isänmaan puolesta, saivat minut kurtistelemaan kulmiani useampaan otteeseen. Oli kuitenkin kivaa lukea klassikkokirjallisuutta, jossa naiset ovat aktiivisessa roolissa! Toisaalta huomasin, että kohdissa, joissa keskityttiin kuvaamaan sotaa, toiminta siirtyi miehille. Toki tämä johtuu siitä, että miehillä oli suurempi rooli sodan melskeissä, mutta silti kirjasta tulee vaikutelma siitä, että ainoa paikka, jossa naisella on mitään roolia, on koti. Äänikirjaa kuunnellessa koin sen vanhahtavan kielen välillä vaikeaksi: jos keskittyminen herpaantui hetkeksikään, putosin helposti kärryiltä. Toisaalta kieli on yksi osa teoksen viehätystä! Olisi vain ehkä ollut järkevämpää tarttua tähän paperikirjana. Oli miten oli, Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä on syystäkin klassikko, ja kannustan kyllä sen lukemiseen. Jos luet Fredrika Runebergin aviomiehen teoksia, ei sinulla ole mitään syytä olla lukematta tätäkin. 

Dess Terentjevan edellinen säeromaani Ihana oli niin nimensä mukainen, että hänen seuraava säeromaaninsa Freestyle oli automaattisesti lukulistallani. Freestyle kertoo lukiosta käyvistä ystävyksistä, Kaista ja Mandista, jotka eivät muista elämää ennen toisiaan tai tanssimista. Kun Mandi ihastuu tanssikoulun tyttöön, Kai kriisiityy: loppuuko ystävyys, jos Mandi alkaa seurustella? Miksi Kai puolestaan ei kaipaa rakkautta tai seksiä? Entä tanssi, loppuuko sekin, jos ystävyys loppuu? Suomalaisessa (nuorten)kirjallisuudessa ei tosiaankaan ole aseksualisuus- tai aromanttisuusrepresentaatiota ruuhkaksi asti, minkä vuoksi Freestyle on erittäin arvokas lisä representaation kentälle. Minusta oli ihanaa, että vaikka kirjassa pohdittiin rakkautta ja seksuaalisuutta, Kain ja Mandin ystävyyden kuvaus oli kuitenkin keskiössä. Toisaalta mietin, vaatiiko eri sukupuolta olevien henkilöiden ystävyyden kuvauksen sen, että henkilöillä ei ole edes teoreettista mahdollisuutta päätyä romanttiseen suhteeseen... Vaikka en ole itse aseksuaalisuuden tai aromanttisuuden spektrillä, Kain ajatukset ystävän seurustelusuhteesta resonoivat minussa hyvin voimakkaasti. Freestylen kielessä on rytmiä, tanssillisuutta. Se oli myös nostalginen kokemus, koska se muistutti omista tanssiajoistani, vaikka en katutanssia tanssinutkaan. Suosittelen lämpimästi Miiko Toiviaisen lukemaa äänikirjaa, hän tuo kirjan rytmin hienosti esiin ja eläytyy koskettavasti Kain ajatuksiin. 

Kuun lopussa olin käymässä Helsingissä, ja huomasin, että yöpaikkani kirjahyllyssä oli Mauri Kunnaksen Kuka kaappasi auringon? Koska en ollut tätä kirjaa lukenut, päätin lukaista sen iltasaduksi. Tarina sijoittuu Koirien Kalevalan maisemiin. Väinölässä luonto on puhdasta ja elämä onnellista. Ahne Louhi saa idean kultaisena helottavasta auringosta: mitäpä, jos auringon vangitsisi ja takoisi siitä kultakolikoita? Tarina ei ehkä ollut parasta mahdollista Kunnasta, tarinan ajankohtaisuudesta huolimatta. Arvostin kuitenkin sitä, että ihan paksuinta mahdollista rautalankaa tarinassa ei käytetty. Voi ollakin, että lapsilukijoihin tämä uppoaisi paremmin. Seppä Ilmarisen pikkusisko Pirjan rooli tarinassa ihmetytti. Odotin, että hänellä olisi ollut suurempi tarinassa, koska hänet kuitenkin esiteltiin muiden päähenkilöiden kanssa heti ensimmäisellä sivulla. Hänen roolikseen jäi kuitenkin vain ihmetellä ja kommentoida tapahtumia, mikä vähän outo ratkaisu. Eikö hän olisi voinut vaikka auttaa ratkaisemaan kadonneen auringon arvoituksen? Vaikka tarina hieman kompuroi, kuvitus oli tyypillistä Kunnasta ihanine väreineen ja yksityiskohtineen. (Kyllä voi muuten aikuislukijaakin turhauttaa, kun ei löydä jonkun aukeaman kuvista herra Hakkaraista!) Pidin siitä, että lopussa käsiteltiin auringon kaappaamiseen liittyvien myyttien historiallisia taustoja! 

*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

12. Kirjan nimi liittyy veteen: Maameren velho

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt: Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (esimerkiksi Turun linna)

22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon: Paul McCartney: elämäkerta

24. Kirja kertoo urheilijasta: Freestyle

38. Kirja perustuu myyttiin, taruun tai legendaan: Kuka kaappasi auringon?

Helmikuuhun mahtui pääosin opiskelua ja stressiä opiskelusta. Tämä kevät on kyllä kauhean kiireinen opintojen puolesta, eikä helpotusta ihan vielä näy. (Kovasti toivon, että huhtikuu olisi kevyempi, mutta saapa nähdä.) Oli helmikuussa kourallinen kivojakin juttuja: yhdet sitsit, mukavia illanistujaisia ja erilaisia kulttuuririentoja (niistä esimerkkinä mainittakoon Smg:n triokeikka, jossa kävin itkemässä melkein jokaisen biisin kohdalla...) Suureksi helpotuksekseni helmikuu tarjosi minulle myös harjoittelupaikan kesäksi! Loppukuusta tein vielä reissun Helsinkiin, jossa vietin muutaman päivän arkistossa graduaineistoni parissa. 

Kuukauden biisi on Seminaarinmäen mieslaulaijen Varjoille maan. Helmikuuhun kuului myös P:n raivokasta editointia, minkä vuoksi biisikin on kässärin soittolistalta. Jo laulun avaava säe "Tämä maa kätkeytyy väliin kukkuloiden" osuu P:n maailmaan kuin nyrkki silmään: miljöö, jossa suurin osa tapahtumista tapahtuu sijaitsee kirjaimellisesti kahden kukkulan välissä olevassa laaksossa.