Joulukalenteri 2025: 20. luukku

 Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

20. luukku:  Kate Bush: December will be magic again

 

 

Päivän luukusta kurkkaa Kate Bush, joka on itse asiassa tehnyt kaksikin joululaulua. December will be magic again on enemmän Bushin tyylille uskollinen, kun taas myöhemmin sävelletty Home for Christmas on yksinkertaisempi ja helpompi (mutta myös vähän tylsempi) kappale, joten siksi tästä luukusta paljastuu ensimmäiseksi mainittu kappale. December will be magic again on nimensä mukaisesti täynnä joulun taikaa: sanat kuvaavat jouluisia ihmeen hetkiä, sovitus helisee taikapölyä ja Bushin ääni on viimeinen ripaus magiaa kaiken päälle. 

Joulukalenteri 2025: 19. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

19. luukku: Antti Holma: Aina ei saa mitä haluaa

 

 

Päivän luukussa Antti Holma tarjoaa tiukan faktan elämästä: aina ei tosiaankaan saa, mitä haluaa :D Vaikka itse olenkin jouluihminen, tiedostan kyllä, miksi kaikki ihmiset eivät ole. Jouluun liittyy paljon kaikenlaista stressiä ja painolastia, eikä toiveet ja todellisuus aina kohtaa. Holman kappaleessa kaikki menee enemmän ja vähemmän pieleen, ja toiveet oman näköisestä joulusta eivät toteudu. Kun tämän muotoilee näin, saa kappaleen kuulostamaan ankealta ja synkältä, mutta Holman huumori, joskin synkkä, on jatkuvasti läsnä. Tämä(kin) on kappale, jota kuuntelen enemmän ja vähemmän ympäri vuoden. 

Joulukalenteri 2025: 18. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

18. luukku: Paint: Progressive Christmas carols

 

 

Tämän päivän luukku on videomuodossa (vaikka kappale myös Spotifyssa onkin). Paintin versio vanhojen joululaulujen "edistyksellisistä" versioista on ilmestynyt yli 10 vuotta sitten, mutta on ajankohtainen myös tässä maailmanajassa. Huumori vetoaa minuun, ja löydänkin itseni toisinaan hyräilemästä tuttuja joululauluja juuri näillä sanoilla :D 

Joulukalenteri 2025: 17. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

17. luukku: Club for five: Heinillä härkien kaukalon

 

 

Taas mennään klassikkolinjalla. Muistan selkeästi, missä olen kuullut tämän laulun ensimmäisen kerran, nimittäin ensimmäisellä luokalla joulujuhlan yhteislauluharjoituksissa. Jo seitsemänvuotiaana ihastuin tähän täysillä, ja edelleen tämä on yksi lempijoululauluistani. Melodia on kaunis ja sanoitus myös. Kontrastit ovat kiehtovia, niin tässäkin: vastasyntyneen lapsen viattomuus on kaunista, mutta tulevaisuudessa odottaa karu kuolema. Kalenteriin valikoitui Club for fiven versio, joka aina onnistuu yllättämään matalalla bassollaan :D

Joulukalenteri 2025: 16. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

16. luukku: J. Karjalainen: Joulupukin töissä

 

 

Klassikkoelokuva Joulupukki ja noitarumpu ei ole vanhentunut kauhean arvokkaasti, mutta onneksi sen tunnusbiisi Joulupukin töissä on edelleen loistava! Svengaava rokkikipale laittaa tanssijalan vipattamaan varmasti ja laittaa takuulla vauhtia jouluvalmisteluihin. Ja hyvä mielikin tästä tulee ihan kaupanpäällisenä! Myönnän kuuntelevani tätä välillä myös sesongin ulkopuolella, tämä on vaan niin hyvä biisi! 

Marraskuun luetut 2025

Marraskuussa 2025 luin yhdeksän kirjaa (1639 sivua, 8 h 50 min), joista kolme oli spefiä, kaksi non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, yksi runokirja, kaksi äänikirjaa ja kaksi uusintaa.

 

Löytty, Olli: Ambomaamme. Suomalaiset lähetyskirjallisuuden me ja muut 308 s. 

Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 1 128 s. 

Ditlevsen, Tove: Nuoruus (Kööpenhamina-trilogia #2) 4 h 2 min [K]

Virtanen, Rauha S.: Seljan Tuli ja Lumi (Selja #6) 269 s. [U]

Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 2 128 s. 

Hoffman, Mary: Miekkojen kaupunki (Stravaganza #6) 394 s. [U]

Huusko, Aika: Liike olen 54 s. 

Ditlevsen, Tove: Aikuisuus (Kööpenhamina-trilogia #3) 4 h 48 min [K] 

Kallas, Aino: Päiväkirja 1897-1906 354 s.  

 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 5

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 6

muualta: 2

 

Olli Löytyn Ambomaamme-kirja (miten nerokas nimi!) päätyi lukulistalle pari vuotta sitten, kun se mainittiin yliopistossa käymälläni Kolonialismi ja Suomi -kurssilla, ja sattumalta se osui silmääni alkusyksystä kirjastossa käydessäni. Kirja käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti suomalaista lähetyskirjallisuutta ja sitä, miten siinä käsitellään Ambomaata ja sen ihmisiä. Suomalaiset ovat olleet lähetystyössä Ambomaalla nykyisen Namibian alueella parin sadan vuoden ajan, ja pitkän suhteen seurauksena myös suhtautuminen puolin ja toisin on kehittynyt ja muuttunut. Aihe on todella mielenkiintoinen! Löytty tekee hyvin selväksi, että lähetystyötä ei voi suoraan verrata siirtomaaherruuteen tai kolonisointiin, vaikka siinä paljon samankaltaisia piirteitä onkin. Löytty antaa esimerkiksi aika kovaa kritiikiä eräälle suomalaiselle (populaarille) historiateokselle siitä, että se ei huomioi lähetystyön ja -kirjallisuuden erityistä asemaa ja niihin liittyviä valtarakenteita. Omistan kyseisen kirjan, mutta en ole lukenut sitä, joten en osaa tähän sanoa juuta eikä jaata, mutta Löytyn kritiikki varmasti vaikuttaa lukukokemukseeni. Palataan asiaan sitten, kun joskus toivottavasti saan kirjan luettua :D Tutkimuksessa on huomioitava konteksti, minkä allekirjoitan itsekin täysin. Ambomaamme tarjoaa kiinnostavan näkökulman myös siihen, mitä lähetyskirjallisuus kertoo Suomesta ja suomalaisuudesta rivien välissä. Kun puhutaan "toisista" ja vieraasta kulttuurista, tullaan väkisinkin peilaamaan itseään. Paikallisten toimijoiden ääni ei kirjassa tai sen alkuperäisaineistossa juurikaan kuulu. Löytty huomioi sen itsekin toteamalla, että tämä kirja on vain yksi näkökulma Suomen ja Ambomaan väliseen suhteeseen. Itse jäin kaipaamaan syvempää analyysiä siitä, miten lähetyskirjallisuus ja siihen liittyvät narratiivit vaikuttavat 2000-luvun Suomessa. Entä millaista on nykyajan lähetyskirjallisuus? Miten siinä katsotaan meitä ja muita? Isoin ongelma omalla kohdallani oli se, että teksti oli enemmän akateemisen kuin populaarin puolelle kallistuvaa, ja siihen keskittyminen oli vähän vaikeaa. Se ei kuitenkaan ollut kirjan vaan lukijan vika. 

 

Olen halunnut jo varmaan yli 15 vuoden ajan halunnut nähdä Tuulen laakson Nausicaä -elokuvan, mutta enpä ole saanut aikaiseksi. Takaraivossa on myös jyskyttänyt tieto siitä, että elokuva pohjautuu Hayao Miyazakin mangaan, ja periaatteideni mukaisesti kirja pitäisi lukea ennen elokuvan katsomista. En vain ole käytännössä lukenut ollenkaan mangaa, ja siihen tarttuminen vähän jännitti. Päätin kuitenkin nyt tarttua härkää sarvista ja ryhtyä koitokseen. Tuulen laakson Nausicaä kertoo maailmasta, jossa ekokatastrofi on pyyhkäissyt sivilisaation mennessään, ja myrkyllinen metsä ja jättiläisötökät uhkaavat ihmisiä. Tuulen laakson prinsessa Nausicaä valmistautuu sotaan, vaikka hänen sydämessään on enemmän halua yhteisymmärykseen ja lempeyteen kuin sotaan ja tuhoon. Huomasin heti kirjan alusta, että mangan lukemattomuus kostautuu: minun oli nimittäin vaikea pysyä kärryillä tarinassa, kun en aina hahmottanut, mihin suuntaan ruutuja ja puhekuplia piti lukea. Pientä yksityiskohtaa täynnä olevat ruudut ovat myös välillä sekavia, enkä meinannut saada niistä selvää. Ehkä värit olisivat auttaneet kuvien sisällön hahmottamisessa. Tarina on kuitenkin kiinnostava. Maailma on Miyazakille tyypillisesti mystinen ja kiehtova, ja on mahdotona tässä vaiheessa arvailla, mihin suuntaan tarina vielä vie. Nausicaä on myös kovin sympaattinen päähenkilö! <3

 

Tove Ditlevsenin Nuoruus jatkoi Kööpenhamina-trilogiaa, jonka ensimmäisen osan kuuntelin lokakuussa. Rippikoulunsa päättänyt Tove on astunut nuoruuden maailmaan, mikä tarkoittaa köyhän perheen tytölle työelämään aloittamista. Se ei ole helppoa, eikä elämä toisen maailmansodan kynnyksellä helli muutenkaan. Nuoruus on kasvukipuja, miehiä, maailmansodan pelkoa ja ennen kaikkea kirjoittamista. Tämä keitos soljuu eteenpäin vaivattomasti, ja viihdyin tämänkin osan parissa hyvin. On ahdistavaa lukea siitä, miten voimakkaasti nuoren naisen, oikeastaan vielä tytön, elämä pyörii sen ympärillä, miten tämä kelpaa miehille ja onko tämä valmis seksiin (usein itseään huomattavasti vanhemman) miehen kanssa. Ympäristö ei tarjoa juurikaan valonpilkahduksia, mutta Tove näkee nykyhetkeä kauemmas ja osaa unelmoida. Monet kirjan jutuista resonoivat, kuten ajatus siitä, että nuoruus on välitila, joka täytyy vain lusia läpi. Kirjan lopetus oli myös aivan ihana!!

 

Seljan Tuli ja Lumi päättää Selja-sarjan. Se on suoraa jatkoa Seljalta maailman ääreen -kirjalle, joka on kirjoitettu sarjan jatkoksi 2000-luvun puolella. Chilessä tapahtuneen vallankaappauksen jälkeen kaikki on muuttunut. Leskeksi jäänyt Dodo on palannut pienen tyttövauvansa kanssa Suomeen mukanaan joukko chileläisiä pakolaisia, Margarita on pahoinpitelyn jäljiltä toipumassa Meksikossa isoisänsä luona. Virva pohtii Akin ja Kain ja ystäviensä kanssa, miten voisi Suomesta käsin auttaa Chilen tilanteessa. Seljan perheen nuorimmainen Tuli on iloinen, että hänen kirjeystävänsä Lumi on nyt hänen luonaan Suomessa, mutta samaan aikaan Lumin saama huomio varsinkin Tulin ihastusten kohteilta aiheuttaa mustasukkaisuutta. Sarjan viimeisessä osassa on kauhea määrä erilaisia juonielementtejä, mutta silti tuntui, etten saanut tästä irti juurikaan. Vaikka Tulin kriiseily Lumin suhteen olikin ihan mielenkiintoista monine tasoineen, huomasin kiinnostuvani paljon enemmän vanhemmista siskoista ja heidän edesottamuksistaan. Tuliin ei yhden kirjan perusteella ollut ehtinyt muodostua samanlaista suhdetta kuin alkuperäiseen siskoskaartiin. (Kris muuten jää tässä kirjassa aika totaalisesti syrjään! Onko hänen elämänsä liian tasaista, ettei siitä ole tarpeellista kertoa?) Kirjan teemat ovat sinänsä mielenkiintoisia: kuinka jatkaa taistelua, kun taistelu on jossain todella kaukana? Kuinka elämä voi jatkua, kun oma maailma on melkein romahtanut? Ongelmana on vain se, että kirja ei oikein tavoita lanuyleisöä (ainakin itselle tämä tuntui ala-asteikäisenä aika etäiseltä), ja aikuislukijalle se tuntuu vähän turhan naiivilta. Kirjoitustyylikin oli jotenkin kömpelö, en muista kiinnittäneeni aiemmin tällaiseen asiaan huomiota. Olisin kovasti halunnut pitää näistä uusistakin osista sarjaan, ja niissä on toki monia asioita, joista pidinkin (Virvaan liittyvät kuviot innostivat tässä osassa kovasti), mutta kyllä parhaat Seljat ovat ne neljä alkuperäistä kirjaa. En koe tarvetta hankkia näitä kahta viimeistä omaan hyllyyni. 

 

Tuulen laakson Nausicaän toisessa osassa vaarat ovat suurempia kuin edellisessä osassa, ja Nausicaä joutuu tekemään vaikeita valintoja. Tässä on vähän samoja ongelmia kuin edellisessäkin osassa, osittain myös tällä kerralla lukijasta johtuvia. Tuntui, että aina kun pääsin tarinaan kiinni, putosin seuraavalla sivulla kärryiltä. Silti liikutuin useampaan kertaan ja olen teemoista aika innoissani! Loppu tarjosi myös melkoisen jännittävän käänteen. 

 

Seljojen ohella myös toinen uusintalukuprojekti tuli päätökseensä, kun luin Stravaganza-sarjan kuudennen ja viimeisen osan Miekkojen kaupunki. Tämän osan päähenkilönä on Laura, joka on edellisen osan päähenkilön Isabelin paras ystävä. Surullinen ja ahdistunut Laura on aloittanut viiltelyn, ja ehkä juuri siksi häntä vetää puoleensa pieni miekka, joka osoittautuu hänen talismaanikseen, joka vie hänet talialaiseen Fortezzan kaupunkiin. Fortezzan di Chimici -suvun hallitsija on juuri kuollut, ja kaupunkivaltion johtoon on nousemassa hänen Bianca-tyttärensä. Pelkona on, että konservatiivisimmat kaupunkilaiset eivät hyväksy naishallitsijaa, mutta odottamattomaksi esteeksi nouseekin nuori Ludo-manushi, joka ilmoittaa olevansa edesmenneen hallitsijan avioton poika ja siksi oikeutettu hallitsijan paikkaan. Sisällissota uhkaa Fortezzaa, ja Laura joutuu keskelle tätä uhkaavaa tilannetta. Asiaa ei helpota se, että Laura ja Ludo rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. Jotenkin sitä toivoisi, että kuusiosainen fantasiasarja päättyisi eeppisin mittasuhtein, mutta kyllä tämä vähän lattea lopetus oli. Laurassa on ainesta kiinnostavaksi päähenkilöksi, mutta jos häntä vertaa vaikkapa Tähtien kaupungin Georgiaan (jolla kuitenkin on hyvin samankaltaisia asioita taustallaan), ei hän oikein pääse kehittymään uskottavasti. Myös itsetuhoisuuden kuvaus oli jotenkin kiusallista, vähän semmoiselta "aikuinen kertoo nuorelle nuoren omista ongelmista".  Lisäksi Lauran salamarakastuminen Ludoon oli aika epäuskottavaa ja ärsyttävää, kun asiasta tehtiin elämän ja kuoleman kysymys. Mietinkin, olisiko kirja toiminen paremmin, jos kirjassa olisi seikkaillut vain aiempien kirjojen stravagantit, joiden voimat yhdistämällä ongelmat olisi ratkaistu. Heidän elämänsä ja kokemuksensa nimittäin kiinnostaisivat enemmän kuin Lauran, ja pohdinkin, olisiko kirjassa ollutta kiireen tuntua estää tällä juonikuviolla. Mietin, kiinnostaako Laura kauheasti edes kirjailijaa itseään. Lauran ensimmäinen stravagointikin on kirjoitettu niin, että pohdin, mahtoiko Hoffman olla itsekin kyllästynyt siihen, että taas pitää esitellä uusi päähenkilö ja saada hänet Taliaan... Myös kirjan loppu jätti kylmäksi. Viimeisessä luvussa ja epilogissa tapahtuu kauheasti, mutta ilmaan jää hirveä määrä kysymysmerkkejä, ja se saa lopun lässähtämään pahasti. Oli Miekkojen kaupungissa hyvääkin, ja se viihdytti kyllä pituutensa verran. Harmittaa vain, että sarja loppui näin. Kolme ensimmäistä osaa on oikeasti hyviä aikuislukijankin silmissä, ja kolmessa seuraavassakin paljon hyvää, mutta ne eivät vain mitenkään pääse sarjan alun tasolle. 

 

Olin viime syksynä open mic -tapahtumassa, jossa runoilija Aika Huusko esiintyi. Tykästyin kovasti Huuskon runoihin, joten ostin tapahtumasta hänen runoteoksensa Liike olen, ja vain vuotta myöhemmin myös luin sen. Kokoelman nimi on osuva: kaikki runot tuntuvat liikkuvan jotenkin ja jossakin. Pidin hyvistä kielikuvista ja yllättäviin suuntiin liukuvista, tajunnanvirtamaisista runoista. Jäin tosin pohtimaan, ovatko nämä runot sittenkin tehokkaampia lavalla kuin luettuna. Joka tapauksessa olen iloinen, että runot ovat nyt omassa hyllyssäni ja voin palata niihin myöhemminkin. 

 

Kööpenhamina-trilogian päättävä Aikuisuus alkaa hieman Nuoruuden päättymisen jälkeen. Tove on mennyt naimisiin itseään vuosikymmeniä vanhemman kustantajan kanssa. Elämä on tasaista, mutta myös tylsää, ja niinpä Tove päätyy salasuhteen kautta avioeroon. Sama kuvio toistuu uudelleenkin, ja kolmannen aviomiehen myötä elämään tulee mukaan myös voimakkaat kipulääkkeet, joihin Tovella kasvaa riippuvuus. Kaiken keskellä Tove kirjoittaa, mutta lääkkeet passivoivat ja sammuttavat lopulta senkin liekin. Aikuisuus on mielestäni trilogian paras osa. Kaikessa karuudessaan ja rajuudessaan kirja on yllättävän kevyt, omituinen mutta toimiva kombo. Oli paljon asioita, joista olisin halunnut lukea lisää, mutta samaan aikaan tämä oli täydellinen näin. Ja kirjan lopetuslauseet, wau! Loppusanat olivat myös kiinnostavat, ja toivat mielenkiintoista taustoitusta esimerkiksi kirjan kirjoitushetkestä ja Ditlevsenin suhteesta feminismiin. Tekisi kauheasti mieli lukea Ditlevsenistä jokin elämäkerta. Onkohan sellaista? Jos on, se pitäisi suomentaa! Ja Ditlevsenin muutakin tuotantoa, ehdottomasti! 

 

Olen lukenut Aino Kallaksen tuotannosta vain Sudenmorsiamen (ja siitäkin on melkoisesti aikaa!), mutta jollain tavalla tunnen häntä kohtaan erityistä läheisyyttä, sillä kirjoitin hänestä ysiluokalla äidinkielen päättötyön. Kirjastossa käydessäni satuin huomaamaan hyllyssä rivin Kallaksen päiväkirjoja, joten herätelainana nappasin ensimmäisen, vuodet 1897-1906 kattavan päiväkirjan. Kirjan alussa Kallas on alle kaksikymppinen nuori nainen Helsingissä, ja sen päättyessä virolaisen Oskar Kallaksen vaimo ja neljän lapsen äiti. Kallas (tai suurimman osan kirjasta hän on vielä Krohn) keskittyy päiväkirjassaan suurimmaksi osaksi sisäiseen elämään ja tunnepohdintaan. Vaikka viihdyin päiväkirjan parissa, jäin kuitenkin kaipaamaan vähän enemmän. Kaipasin enemmän kuvausta arjesta ja maailmasta, jota ei enää ole. Myös varsinkin loppupuolella jäin kaipaamaan Viron historiaan liittyvien tapahtumien kontekstoimista, edes alaviitteissä. Toisaalta ymmärrän kyllä, että päiväkirja on kirjoitettu itselle, eikä siksi asioiden taustoittaminen ja kuvailu ole niin tärkeässä roolissa. Ja kyllä monet Kallaksen tunnot, varsinkin koti-ikävästä ja yksinäisyydestä, resonoivat, joten niitäkin luki mielellään. Laitoin jo päiväkirjojen seuraavan osan varaukseen, eikä Kallaksen muunkaan tuotannon lukeminen olisi varmaan pahitteeksi.  

 

********* 

Marraskuussa parasta on se, että se on taas tältä vuodelta ohi :D Myönnän toki, ettei takana ole mikään elämäni raskain marraskuu, mutta se piti sisällään vähän liian monta stressaavaa ja ikävää juttua, eikä ulkona vallitseva säkkipimeys mitenkään erityisesti edistänyt hyvinvointia. Töiden ja ikävyyksien vastapainona oli kuorohommia ja konserttikin, mikä oli mukavaa. Lisäksi olen yrittänyt hallita tuskaista pimeyttä polttamalla kauheat määrät kynttilöitä ja nauttimalla niiden luomasta tunnelmasta. Toisinaan se onnistuu, toisinaan ei :D 

 

 

Kuukauden biisi on Egotripin Asfaltin pinta. Liikuttavan kaunis biisi kertoo kahden ihmisen kohtaamisesta ja hetkestä, jolloin kaikki loksahtaakin kohdalleen. Kaikki on vielä varovaista ja tunnustelevaa, mutta toivo tulevasta on voimakas. Tuntuu, että tämän kappaleen tunnelman voi siirtää hyvinkin moneen elämäntilanteeseen. Esimerkiksi kirjoittamisen kanssa toivon, että joskus voin katsella tekstiäni kansien välissä ja ajatella onnellisena ja lempeästi: "ajatella, minä melkein luovutin". 

Joulukalenteri 2025: 15. luukku

 Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

*** 

 

15. luukku: Vesala: Kirje joulupukille 

 

 

Tähän kappaleeseen tutustuin, kun laulettiin se kuorossa erään konsertin encorena. Kirje joulupukille haiskahtaa vähän laskelmoidulta liikuttavaksi tarkoitetulta joululaululta, mutta ehkä laskelmointi toimii, sillä minun oli vähän vaikea laulaa tätä, koska meinasi itkettää :D Jotenkin varsinkin koronan jälkeisessä ajassa toive kaikkien läheisten terveydestä ja mummon näkemisestä tuntuu aina ajankohtaiselta. Allekirjoitan myös toiveen rauhasta ja siitä, että ihmiset välittäisivät toisistaan. Että kyllä sitten laskelmointikin toisinaan toimii :D 

Joulukalenteri 2025: 14. luukku

 Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

14. luukku: Rajaton: Jouluinen lumi

 

 

Rajattoman kolmas joululevy Ja niin on taasen joulu ei ole Rajattoman joululevyistä suosikkini, mutta silläkin on muutamia ihastuttavia lauluja. Yksi niistä on L. Onervan tekstiin sävelletty Jouluinen lumi. Sen sanoma on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että surunkin keskellä maahan satava lumi on puhdasta, helpottavaa ja lempeää. Ihmisenä, jonka mielentilaan lumi vaikuttaa todella voimakkaasti, tämä puhuttelee kovasti. 

Joulukalenteri 2025: 13. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

13. luukku: Lauluyhtye Viisi: Metsien joulu

 

 

Lauluyhtye Viiden joululevy on ihana! Tykkään kauheasti naisista koostuvan lauluyhtyeen soundista, ja sovitukset tutuista joululauluista ovat kiinnostavia. Levyllä on muutama uusikin joululaulu, joista myös pidän kovasti. Kalenteriin valikoitui Metsien joulu, jossa on mielettömän hieno tunnelma. Sanat ovat upeat, ja ainakin itse näen tekstin hyvin visuaalisena. Kappaletta kuunnellessa siirryn välittömästi erääseen tiettyyn metsään, paikkaan, joka on ollut minulle menneisyydessä hyvin merkityksellinen ja rakas <3 Luonnollisesti Metsien joulu on myös JL:n soittolistalla, koska tietenkin talvisesta metsästä kertova kappale kuuluu sinne! 

Joulukalenteri 2025: 12. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

 ***

 

12. luukku: The Muppets: It feels like Christmas

 

 

Olen maininnut The Muppets Christmas Carol -elokuvan blogissa varmaan useampaan kertaan (ainakin vuoden 2019 joulukalenterissa). Kyseinen elokuva kuuluu erottamattomasti jouluperinteisiini, joten myös sen musiikki kuuluu jouluuni. It feels like Christmas on reipas hyvän mielen biisi. Se ei ehkä ole ykköslempparini kaikista elokuvan biiseistä (sen kruunun vie ehkä elokuvan alussa kuultava Scrooge), mutta hilpeään joulutunnelmointiin se sopii vallan mainiosti. 

Joulukalenteri 2025: 11. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

11. luukku: Eric Whitacre: Lux Aurumque

 

 

Lux Aurumquen kuulin ensimmäistä kertaa fuksina yliopiston kuoron joulukonsertissa. Kun kuoro puhkesi lauluun, minulle tuli välittömästi kylmät väreet ja melkein itku, ja kirkon akustiikka vielä voimisti kokemusta entisestään. Tämä kappale on hyvä esimerkki siitä, miten mielettömän kaunis insturmentti ihmisääni voi olla. 

Joulukalenteri 2025: 10. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

10. luukku: The King's singers: Coventry carol

 

 

Tästä laulusta minulle on tutumpi suomenkielinen versio, mutta mennään tällä kertaa englanninkielisellä. Harvoin joululauluissa mennään ihan näin synkkiin vesiin: Coventry carol on kehtolaulu niille alle kaksivuotiaille lapsille, joita uhkaa kuningas Herodeksen järjestämä joukkomurha, jota muistellaan viattomien lasten päivänä. Kun miettii, millaiset vaarat uhkaavat pieniä lapsia, vauvojakin, tänäkin jouluna, tämä kappale osuu syvälle. Olisipa kaikkialla maailmassa rauha, eikä kenenkään, varsinkaan lasten, tarvitsisi pelätä henkensä puolesta. Jos vain suinkin pystyt, lahjoita tänä jouluna kriisialueelle. Niin minäkin aion tehdä. 

Joulukalenteri 2025: 9. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

 9. luukku: Darlene Love: Christmas (Baby please come home)

 

 

Jatketaan eilisestä 60-luvun teemalla, tällä kertaa tosin autenttisesti :D Phil Spectorin joululevy on monen muun kalenterissa esitellyn levyn tavoin ollut osa jouluani jo lapsesta asti. Vaikka itse pidänkin enemmän suomalaisen melankolisista ja tunnelmallisista joululauluista, pieni ripaus sokerikuorrutettua amerikkalaista jouluöveriä ei siellä välissä tee pahaa. Spectorille tyypillinen runsas ja täyteläinen äänimaailma sopii tunnelmaan hyvin, ja Mowton-tyyppiset versiot joululauluista ovat varsin meneviä. Darlene Loven Christmas (Baby please come home) on yksi lempparibiiseistäni tältä levyltä. Ehkä se vetoaa juuri siksi, että iloinen ja reipas melodia yhdistyy sanoitukseen, jossa kaivataan tärkeää ihmistä ja toivotaan tämän tulevan jouluksi kotiin. Että kyllä se melankolia sitten nappaa tämmöisessäkin :D

 

Phil Spectorille itselleen toivon pahaa joulua ja kärventäviä liekkejä tuonpuoleisessa.  

Joulukalenteri 2025: 8. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 8. luukku: The Fab Four: Rudolph the red-nosed reindeer

 

 

Tämän luukun valinnassa biisi ei ole niin tärkeä, koska koko albumi on kummallinen kuriositeetti. Muutama vuosi sitten törmäsin sattumalta tähän Spotifyssä ja ensimmäisen biisin lähtiessä soimaan purskahdin spontaanisti nauruun. Kuten yhtyeen nimestä voi päätellä, levy on täynnä Beatles-tyyppisiä covereita tunnetuista joululauluista. Ja kun sanon Beatles-tyyppisiä, tarkoitan sitä: jokainen kappale muistuttaa häiritsevän paljon jotain Beatlesin kappaletta. Kiinnostaa, että millaisen prosessin seurauksena tämä levy on päädytty tekemään :D

 

Beatles ei itse tehnyt joululevyä, mutta faniklubille tehtyjä jouluäänitteitä bändi jätti jälkeensä. Tämä on yksi lemppareistani.  

Joulukalenteri 2025: 7. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

7. luukku: Rajaton: Arkihuolesi kaikki heitä 

 

 

Rakastan tätä laulua. Pidän monista vanhoista klassikkojoululauluista, mutta jostain itsellenikin vieraasta syystä juuri Arkihuolesi kaikki heitä on erityisesti sydäntäni lähellä. Sen juhlallinen tunnelma virittelee omankin mielen juhlaan, jättämään murheet taakse ja keskittymään olennaiseen, eli hiljentymiseen, lepoon ja läheisten kanssa olemiseen. Rakastan myös tämän kappaleen laulamista erityisen paljon, ja olenkin aina tosi onnellinen, jos esimerkiksi Kauneimmissa joululauluissa pääsee luikauttamaan tämän. 

Joulukalenteri 2025: 6. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

6. luukku: Huojuva lato: Syvärin jouluyö

 

Olen varmasti blogissakin maininnut kerran tai pari, mikä minua suomalaisessa itsenäisyyspäivä- ja sotanarratiivissa nyppii. Ylipäätään suomalaisten suhde sotaan on minusta vähän erikoinen, puhumattakaan siitä, että itsenäisyyspäivä tiivistyy aina pelkästään sodan muisteluun, vaikka itsenäisyys on paljon muutakin. Sorrun siihen nyt kyllä itsekin nostamalla tähän luukkuun sota-aiheisen kappaleen :D  

 

Huojuvan ladon Syvärin jouluyö kertoo nimensä mukaisesti sotajoulusta, kun sotamiehet viettävät joulua korsussa kaukana kotoa. Tunnelma on ankea, mutta ehkä joulu tarjoaa pienen valonpilkahduksen sodan hirvittävään todellisuuteen, vaikka samalla se muistuttaakin siitä, että elämä ja rakkaat ovat jossain toisaalla. Laulu tarjoaa myös pienen välähdyksen siitä, mitä on palata sodan jälkeen takaisin kotiin, keho ja mieli palasina. Kovin iloinen tai toiveikas tämä laulu ei ole, mutta ei sen tarvitsekaan olla. 

 

Päivän lukuvinkkinä vinkkaan Satu Näreen ja Jenni Kirveksen Ruma sota: talvi- ja jatkosodan vaiettu historia -kirja. Siinä on sellaisia näkökulmia sotahistoriaan, joita ei tämän päivän juhlapuheissa nosteta esiin, mutta jotka ovat yhtä lailla tärkeitä muistaa. Sota on aina rumaa, eikä sodassa ole ikinä voittajia. 

 

Hyvää itsenäisyyspäivää! Paitsi jos olet natsi, silloin toivotan ihan tosi ikävää ja hirvittävää päivää.  

Joulukalenteri 2025: 5. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

5. luukku: Sixpence none the richer: It came upon a midnight clear

 

 

Tämä laulu on aivan upouusi tuttavuus! Lauloimme tätä suomeksi kuorossa tänä syksynä, enkä ollut ikinä kuullutkaan tällaista kappaletta. Pienen taustatutkimuksen jälkeen kävi ilmi, että kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen klassikko, ainakin Frank Sinatra on levyttänyt kappaleen. Minuun kuitenkin vetosi henkilökohtaisesti enemmän tämä Sixpence none the richerin versio, jossa on vähän kansanlaulutunnelmaa. Joululauluissa tulee helposti kuunneltua vain niitä omia lemppareita vuodesta toiseen, joten on kiva, kun löytää kuuntelulistalleen myös jotain uutta! 

Joulukalenteri 2025: 4. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

4. luukku: Mieskuoro Euga: Metsän joulu

 

 

Tätä laulua etsin monta vuotta! Lauloimme Metsän joulua kauan sitten eskarissa, ja vähän isompana yritin etsiä siitä edes jotain internetistä löytyvää versiota. Tehtävä tuntui vaikealta, ja ellen olisi nähnyt laulua eräässä nuottikirjassa joskus ala-asteella, olisin epäillyt hallusinoineeni koko laulun :D Mutta niin vain se löytyi pitkän etsinnän jälkeen! Omituista tosin on se, että muistan laulun sävelen olleen aivan erilainen kuin se tässä: joko lauloimme sitä eri sävelellä, tai sitten päässäni on mennyt palikat pahasti sekaisin :D Tämä on varsin sympaattinen pieni laulu. Jo lapsena mieleeni säe "petojenkin leikki on jouluyönä viaton", mikä on mielestäni hienosti sanottu. 

Joulukalenteri 2025: 3. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä.

 

***

 

3. luukku:  Liz Callaway: Once upon a December

 

 

Tämä nyt ei varsinaisesti ole joululaulu, mutta koska tämä nostetaan hyvin usein esiin, kun puhutaan joululauluista, niin minäkin teen niin. Anastasia-elokuvan tunnuskappaleessa haaveillaan menneisyydestä ja yritetään tavoittaa hämäriä muistikuvia. Laulu on kaunis ja tunnelmallinen, ja elokuvan kohtaus on hieno. Pidän muutenkin elokuvan alkupuolen talvisen 1910-luvun Pietarin estetiikasta, joten sekin osuu täydellisesti joulukuun tunnelmaan. Historialliset faktat elokuvassa sitten ovatkin ihan poskellaan, mutta ei puhuta siitä nyt :D 

Joulukalenteri 2025: 2. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Luukku aukeaa joka päivä. 

 

***

 

2. luukku: Rajaton: Joululaulu

 

 

Voin varoittaa jo etukäteen, että Rajaton on kalenterissani erittäin voimakkaasti edustettuna :D Rajattoman Joululaulu on varsinainen jouluklassikko, joka on kuulunut omaan jouluuni jo lapsesta alkaen. Melodia on kaunis, ja sanoissa on lämpöä. Pidän myös siitä, miten joulu on tekstissä personifikoitu: se tuo juhlan jotenkin paljon lähemmäksi kuulijaa. 

Joulukalenteri 2025: 1. luukku

Tervetuloa vuoden 2025 joulukalenteriin! 

 

Tämän vuoden joulukalenterista paljastuu joululauluja. Olen suuri joululaulujen ystävä, joten olen aina todella iloinen, kun tämä sesonki koittaa. Tässä kalenterissa esittelen lempparijoululaulujani. Joukossa on varmasti kaikille tuttuja lauluja, mutta kenties myös joitain vähän harvainaisempia kappaleita. Biisit eivät ole missään sen kummemmassa järjestyksessä, suosikkejani ne kaikki ovat yhtä lailla. Biisien lisäksi tarjoan pienet perustelut siitä, miksi tykkään juuri se laulu on suosikkieni joukossa. 

 

Tänä vuonna luukku aukeaa joka päivä, koska lempparijoululauluja riittää. 

 

*** 

 

1. luukku: Kerkko Koskinen Kollektiivi: Hoosianna

 

 

Jos olisin aloittanut kalenterin jo eilen, niin Hoosianna olisi ilmestynyt tietenkin luukusta ensimmäisen adventin kunniaksi. Ei kuitenkaan ole mielestäni liian myöhäistä nytkään! Tämä Kerkko Koskinen kollektiivin versio kaikkien tuntemasta laulusta on yhtyeelle tyypillisesti iso ja överi, ja hauskan vinkeä. Tällä saa joulukuun svengaavasti käyntiin! 

Lokakuun luetut 2025

Lokakuussa 2025 luin 14 kirjaa (2114 sivua, 17 h 23 min), joista kolme oli spefiä, yksi sarjakuvaa, kaksi non-fictionia, neljä uusintoja, kolme äänikirjaa ja yksi e-kirja.

 

Lundberg, Ulla-Lena: Kökarin Anna (Kuninkaan Anna #2) 314 s. 

Vik, Merri: Mikä sotku, Lotta! (Lotta #26) 141 s. 

Airaksinen, Heidi: Maa jota ei ole (Laventelimurhat #2) 9 h 6 min [K]

Gripe, Maria: ...ja metsän valkeat varjot (Varjo #2) 440 s. [U]

Linna, Väinö: Musta rakkaus 130 s. (e-kirja)

Streng, Anne: Kivet 94 s. 

Ditlevsen, Tove: Lapsuus (Kööpenhamina-trilogia #1) 2 h 59 min [K]

Knutsson, Gösta: Pekka Töpöhännän seikkailut (Pekka Töpöhäntä #1) 80 s. [U]

Blomqvist, Anni: Meri yksin ystäväni 173 s. 

Blomqvist, Anni: Muistojeni Myrskyluoto 140 s. 

Lumme, Leena, Mäkiö, Erkki, Larmola, Maija ja Larmola, Yrjö: Kukkulan kortteli: kaupungin kaksi vuosisataa (Kukkulan kortteli #1) 72 s. [U]

Hoffman, Mary: Laivojen kaupunki (Stravaganza #5) 390 s. [U]

Vik, Merri: Älä luovuta, Lotta! (Lotta #27) [U]

Airaksinen, Heidi: Vaarallisia unia (Laventelimurhat #3) 6 h 18 min [K] 

kotimaisia: 8

ulkomaisia: 6

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 9

muualta: 4

 

Luin kesällä Ulla-Lena Lundbergin Kungens Annan (suom. Kaija Kauppi) joka sai kunnian olla ensimmäinen ruotsiksi lukemani romaani. Jatko-osan päätin kuitenkin lukea suomeksi :D Anna on palannut Tukholmasta ja lähtenyt opiskelemaan opettajaksi. Hän saa opettajanviran mantereelta, mutta ei oikein tiedä, haluaisiko hän jäädä sinne vai palata Kökarille äitinsä luo. Rakkauselämäkään ei aina mene niin kuin Strömsössä. Kyllä on kuulkaa paljon helpompi pysyä kirjassa perässä, kun sen lukee äidinkielellään :D Ilahduin kuitenkin siitä, että pysyin Kungens Annassa niin hyvin kärryillä, että pystyin lukemaan jatko-osan ilman, että tarinassa oli ammottavia aukkoja. Kökarin Anna on rytmitetty vähän oudosti: esimerkiksi sota-aika käydään läpi hämmentävän kevyesti, ja pitkiäkin aikoja ohitetaan muutamalla lauseella. Annan elämäntarina jää mielestäni vähän epätyydyttäväksi, mutta ehkä se oli Lundbergin tarkoituskin. Ja loppujen lopuksi hän kai saa sen, mitä haluaakin. Kirja oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa, ja Lundbergilla on useampia hienoja tunnekuvauksia. Anna on inhimillinen hahmo, lihaa ja verta, mutta monet muut sivuhahmot jäävät ohuemmiksi. Jo ensimmäisessä osassa mietin, että loppujen lopuksi kuvaus Kökarista ei ole kovin uniikkia: kallioita ja merta on varmasti muillakin Ahvenanmaan saarilla. Tässä osassa kuitenkin yhtäkkiä tunnistin jotain maisemia, ja se lämmitti todella paljon: pääsin taas hetkeksi kesäiseen saarikuplaani <3 Tosin en edelleenkään oikein hahmota, missä päin saarta Österby sijaitsee. Jäin myös vähän miettimään kirjan nimeä. Kökarin Anna tosiaan kuvaa Annan ristiriitaistakin suhdetta kotipaikkakuntaansa, mutta toisaalta alkukielinen nimi Ingens Anna kuvaa sitä mielestäni vielä paremmin. En tosin tiedä, miten olisin nimen kääntänyt.  

 

Mikä sotku, Lotta! (suom. A. -M. Helminen) jatkaa Lotta-sarjaa. Lotta jatkaa kesälomaansa maalla, kuten edellisessäkin osassa, kun Giggi soittaa ja pyytää hänet kaupunkiin ostamaan Kajsa-tädin häälahjaa. Tämähän ei tietenkään mene ihan suunnitelmien mukaan. Kirja sisältää varsinaista törmäilyä (sanan varsinaisessa merkityksessä) parin kesäisen päivän aikana. Kihara-Fridolfikin pääsee jälleen tahtomattaan Lotan ja Giggin menoon mukaan, mikä aina ilahduttaa minua lukijana. 

 

Viime vuoden puolella kuuntelin äänikirjana Heidi Airaksisen Vierge modernen, joka aloitti Laventelimurhat-sarjan. Sarjan toinen osa Maa jota ei ole sijoittuu Vierge modernea edeltävään aikaan, mutta hahmot ovat ensimmäisestä osasta tuttuja. Freddy Henriksson lähtee ystävänsä Harrietin seuraksi ja tueksi Berliiniin, jossa Harriet kirjautuu tohtori Hirschfeldin instituuttiin. Instituutin tehtävänä on auttaa sellaisia potilaita, jotka eivät tunne oloaan omaksi kehossaan ja tehdä tutkimusta aiheen tiimoilta. Ennen instituuttiin kirjautumistaan Harriet kuitenkin lähtee yökerhosta varakkaan englantilaismiehen matkaan, ja yön päätteeksi mies on kuollut. Freddyn täytyy selvittää mitä on tapahtunut, ja puhdistaa ystävänsä maine. Tykkäsin todella paljon Vierge modernesta, joten harmitti, ettei tämä ollut yhtä hyvä. Jotenkin tarina ei onnistunut pitämään pihdeissään yhtä tiukasti, vaikka sen elementit todella kiinnostavia olivatkin. Jäinkin pohtimaan sitä, olisiko kirja ollut parempi ilman rikosjuonta, sillä instituutin toiminta sekä transihmisten (ja toki myös muiden queer-ihmisten) elämä ja asema maailmansotien välissä olivat niitä asioita, joista erityisesti kirjassa innostuin. Tohtori Hirschfeld on oikea historiallinen henkilö, ja hänen instituuttinsa oli oikeasti olemassa. Sen tekemä tutkimustyö oli laajaa ja uraauurtavaa, ja siellä suoritettiin myös sukupuolenkorjausleikkauksia, joita ei 1920-luvulla ihan joka puolella tehtykään. Instituutin kohtaloksi koituivat natsit, jotka tuhosivat vuosikausien tutkimustyön. On turhauttavaa ja ahdistavaa, miten lähelle tämä teema nykypäivässäkin tulee... Kielellisesti tässä oli muutamia vähän oudosti ilmaistuja juttuja, jotka äänikirjaa kuunnellessa tökkäsivät jotenkin erityisesti korvaan. Moitteistani huolimatta viihdyin kirjan parissa. Pidän kovasti siitä, miten queeriys on tässä sarjassa normaalia ja kasuaalia, vaikka ympäröivä yhteiskunta ei sitä sallikaan. Se ei historiallisissa romaaneissa ole itsestäänselvyys. 

Alkukesästä alkanut Varjo-sarjan uudelleenlukuprojekti jatkui sarjan toisella osalla, ...ja metsän valkeat varjot (suom. Eila Kivikk'aho). Berta ja Carolin pestautuvat Rosengåvan kartanoon kesätöihin pitämään seuraa kartanonherran lapsille, 21-vuotiaille kaksosilla Arlidille ja Rosildalle. Rosengåvan kartano kätkee seiniensä sisään traagisen menneisyyden ja useita salaisuuksia, jotka paljastuvat Bertalle ja Carolinille pikku hiljaa. Berta pohtii myös Carolinia: kuka tämä oikeastaan on ja miksi hän käyttäytyy miten käyttäytyy? Kun Salaisuus varjossa -kirjaan kaipasin enemmän sellaista mysteeri- ja goottitunnelmaa, joita muistelin Gripen kirjoissa olevan, tässä sitä sitten oli! En muistanut kirjasta oikein muuta kuin syrjäisen linnan ja Carolinin valepuvun, joten juonenkäänteet olivat kuin uusia. Tarinan rytmi oli oli vähän napakampi kuin edellisessä osassa, mutta aika hidastempoinen tämäkin oli. Toisaalta se sopikin Rosengåvan pysähtyneeseen miljööseen. Loppupuolella Bertan ja Carolinin suhde tuntui jäävän muiden tapahtumien varjoon, ja kiinnostaakin, miten se kehittyy seuraavissa osissa (muistan kolmososasta nimittäin vielä vähemmän kuin tästä). Kirjassa oli myös voimakkaampi queer-lataus kuin muistelin. En tiedä, onko Gripe tarkoittanut sitä, mutta niin minä sen luin. 

 

Väinö Linnan Musta rakkaus on ollut pitkään lukulistallani, ja niinpä se päätyi sitten e-kirjana lukuun. Kirja kertoo nuoresta insinööriopiskelija Paulista, joka häviää usein synkkiin ajatuksiinsa, ja tehdastyöläisen tyttärestä Marjatasta, jonka suurimpana ristinä on vähän turhan sinisilmäinen suhtautuminen elämään. Pauli ja Marjatta tapaavat ja rakastuvat, mutta tragedia häilyy jatkuvasti taustalla, ja on vain ajan kysymys, milloin kaikki menee pieleen. Tykkäsin Mustasta rakkaudesta älyttömästi!  Linna itse ei ilmeisesti kirjaansa erityisesti arvostanut, mutta minuun tämä iski hämmästyttävän hyvin. Se herätti paljon ajatuksia mm. miehen ja naisen rooleista niin parisuhteessa kuin yhteiskunnassakin, ja naisvihasta ja sen "oikeuttamisesta". Vaikka kirjalla on melkein 80 vuotta ikää, se tuntuu edelleen valitettavan ajankohtaiselta juuri näiden teemojensa takia. Hahmot ovat kiinnostavia, ja vaikka tämä onkin melko pieni kirja, sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia ja herkullisia: mieleen jäi erityisesti Marjatan isä. Kirjan viimeisessä luvussa oli vähän kiireen tuntua, mutta se oli harvoja säröjä kokonaisuudessa. Suosittelen Mustaa rakkautta sellaisille, joita pelottaa tarttua Linnan mammuttimaisiin pääteoksiin, mutta ehdottomasti myös sellaisille, joille Tuntsikka ja TPA ovat tuttuja ennestään. Kirja on ehdottomasti koko kirjavuoteni kirkkaimpia tähtiä. 

 

Törmäsin Anne Strengin Kivet-sarjakuvaan jossain internetin syövereissä. Esittelytekstissä mainittiin jotain saduista ja myyteistä ja sehän aina kiinnostaa. Sarjakuvassa suippokorvainen Moski lähtee kotoaan talviseen kaupunkiin etsimään ystäväänsä, mutta ei löydä häntä. Pelottava, kylmä ja vaarallinen kaupunki tuntuu uhkaavalta, mutta onneksi hän löytää matkansa aikana myös ystävällisiä sieluja. Odotukseni olivat korkealla, mutta eivät täyttyneet. Oikeastaan mitään ei selitetty, ja tarina jäi jotenkin vaillinaiseksi. Pidin unenomaisesta tunnelmasta, ja piirrostyyli oli veikeä, mutta kovin syvää muistijälkeä tämä ei jättänyt. 

 

Eräs ystäväni kehui kovasti Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogiaa jo joskus keväällä, joten seuraavaa äänikirjaa valikoidessani päädyin sarjan aloittavaan Lapsuuteen (suom. Katriina Huttunen). Autofiktiivinen teos kertoo Toven elämän ensimmäisestä 14 vuodesta 1920-luvun Kööpenhaminassa. Koti ja kasvuympäristö on köyhä ja lapselle usein julma ja vaarallinenkin. Tove kuitenkin löytää sanat ja kirjoittamisen jo nuorella iällä ja saa siitä turvaa ristiriitojen täyttämään maailmaansa. Pidin kovasti Ditlevsenin kielestä ja kuvailusta, vaikka ehkä juonellisesti tässä ei ollut mitään kovin mullistavaa.Tässä oli mielestäni hyvin paljon samaa kuin Pirkko Saision Helsinki-trilogian avauksessa Pienin yhteinen jaettava, vaikka aikakausi ja kaupunki on eri. Saision kirjassa on myös useampia aikatasoja ja rikkonaista kronologiaa, Ditlevsen kulkee lineaarisesti tarinaa läpi. Vaikka pienestä kirjasta ei ole kauheasti sanottavaa, tykkäsin siitä kovasti, ja odotukset seuraavia osia kohtaan ovat korkealla! 

 

Olen joskus lapsena saanut lahjaksi Pekka Töpöhäntä -kirjojen yhteisniteen. Lapsena olen sen lukenutkin, ainakin jotkut osat varmaan useampaan kertaan, mutta ala-asteen jälkeen en ole tainnut Pekka Töpöhännän maailmaan enää sukeltaa. Joskus talvella kirjahyllyä siivotessa pyörittelin kirjaa kädessäni ja pohdiskelin, pitäisikö lukea sarjan kirjoja uudelleen, ja vain useampaa kuukautta myöhemmin tartuin tuumasta toimeen. Pekka Töpöhännän seikkailut (suom. Terttu Liukko) aloittaa sarjan ja kertoo, miten pieni Pekka-niminen kissanpentu, jolta rotta puri hännän poikki, päätyi ihmisperheensä luo kaupunkiin. Kirja koostuu pienistä seikkailuista, mutta on juonessa jonkinlaista jatkuvuuttakin. Kirja oli varsin sympaattinen tapaus. Yllätyin siitä, miten pienessä roolissa Monni tässä vielä oli, onhan hän kuitenkin varmasti sarjan tunnetuin hahmo Pekan rinnalla. Myös se, että Pekalla oli muitakin luonteenpiirteitä kuin pelkkä kiltteys, tuli vähän yllätyksenä. Jotenkin sarjaa ajatellessa olen mieltänyt Pekan vain ylikiltiksi ja naiiviksi pikku kissaksi, mikä on ollut yksi syy, miksi kirjoja ei ole huvittanut lukea aikuisiällä uudelleen. Pekka on kiltti ja naiivi, mutta ei tyhmä! Pekka Töpöhännän seikkailut on vallan viehättävä lastenkirja, joka sopi hyvin aikuisellekin iltasaduksi. Mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus tämä ei ollut, mutta sellaista en odottanutkaan. Innolla odotan, mitä tulevat kirjat tuovat tullessaan, en nimittäin muista niistä juuri mitään. Iben Clanten kuvitus oli mahdottoman söpöä! 

 

Löysin kirjastosta yhteisniteen, jossa on kaksi Anni Blomqvistin muistelmateosta, Meri yksin ystäväni (suom. Björn-Christen Lindgren) ja Muistojeni Myrskyluoto (suom. Margit Salmenoja). Goodreadissa ei ollut kyseistä yhteisnidettä, minkä takia merkkasin kirjat erikseen omiinkin tilastoihin. Meri yksin ystäväni on Blomqvistin esikoisteos. Se on ilmestynyt muutama vuosi Blomqvistin miehen ja esikoispojan kuoleman jälkeen. Kirja kertookin perheenjäsenten menettämisestä ja muistelee Annin ja Valterin rakkaustarinaa ja perheen perustamista. Blomqvistin kerronta on arkista, mutta vetävää. Oli kiva lukea vähän modernimmasta saaristoelämästä kuin mitä Blomqvistin romaaneissa kuvataan. Monet Myrskyluoto-sarjan tapahtumista ovat mitä ilmeisemmin Blomqvistin omasta elämästä vaikuttuneita. Myös Sally Salmisen, Katrina-kirjan kirjoittajan ja Blomqvistin pikkuserkun, bongaaminen kirjan sivuilta ilahdutti (tosin mietin, mahtoiko mainita olla osittain myös Salmisen maineella ratsastamista). Vaikka tämä on varmasti ollut kirjoittajalleen terapiakirja, se tuntui lukijallekin merkitykselliseltä. Vähän tiukemmalla editoinnilla tästä olisi saanut ehkä hieman napakamman teoksen, mutta oli tämä tällaisenaankin oikein hyvä. Jonkin verran bongailin lyöntivirheitä (joita joku aikaisempi lukija oli kirjaston kirjaan mustekynällä korjaillut...)

 

Muistojeni Myrskyluoto puolestaan kuvaa Blomqvistin lapsuuden ja nuoruuden maisemia. Blomqvist eli pitkän elämän, jonka aikana maailma ja elämänmeno ehtivät muuttua melkoisesti. Sen takia hänen muistelmansa lapsuudesta ovat mielenkiintoisia kuvaillessaan maailmaa, jota ei enää ole. Ja selvisipä sekin, että Anna Beata -sarjankin ilmeisesti perustuu kirjailijan sukulaisten tarinoihin (Myrskyluoto-sarjan pohjautumisesta oikeisiin ihmisiin tiesinkin etukäteen). Yhtä vetävä kuin Meri yksin ystäväni tämä ei kuitenkaan ollut. Kerronta oli välillä hyvin luettelomaista, ja toisinaan Blomqvistin "ennen oli kaikki paremmin" -sävy ärsytti vähän. Eiköhän ole parempi, että nykyään lapset saavat elää lapsuuttaan rauhassa, eikä heidän tarvitse mennä työhön heti, kun jaloillaan pysyvät... Nimenomaan saaristoelämän historiaa kuvaavat osat olivat mielenkiintoisia, mutta monet kohdat 1900-luvun alun maalaiselämästä tuntuivat siltä, että olen lukenut ne monta kertaa muista kirjoista. En muuten tykkää tämän kirjan suomennoksen nimestä: alkuperäinen Vandring i barndomslandet on paljon kuvaavampi. Kyllähän Myrskyluodon nimi varmasti myy, mutta ei tässä ole kyse siitä alkuunkaan.  

 

Olen lukenut viime vuosien aikana uudelleen Kukkulan kortteli -sarjaa (Kesätukka, Monosukka, Jenkkikassi ja Tiikerihevonen). Lähdin uudelleenluvussani vähän perä edellä puuhun, enkä aloittanut ensimmäisestä osasta, mutta nyt senkin lukemisen aika koitti. Kukkulan kortteli on kuvitteellinen osa Helsinkiä, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat. Siinä missä myöhemmät osat keskittyvät aina yhteen vuoteen, kuljetaan sarjan ensimmäisessä osassa yhden suvun matkassa 1790-luvulta 1980-luvulle asti. Kirja rakentuu niin, että aina uuden vuosikymmenen kohdalla on pieni faktateksti ja sitten fiktiivinen teksti. Kirjan idea on loistava, ja toteutuskin oikein passeli! Yhden suvun historiaa seuraava tarina konkretisoi kivasti Helsingin ja maailman muuttumista ja ihmisten elinolojen kehittymistä. Toki kirjan suku on melkoisen vakavarainen: köyhemmän perheen tarina olisi ollut aika erilainen. Menneiden aikojen Helsinki muuttuu kertomuksissa sujuvasti eläväksi, mutta aina ajankohtaisten asioiden punominen juoneen ei ole sujunut kovinkaan sujuvasti: "Illan hämärtyessä Toivo, Niku, Naku ja pari muuta kaveria manivät pelaamaan uutta kansallispeliä, pesäpalloa, jonka oli keksinyt Tahko Pihkala. [...] 'Hyvä!' huusi kentän laidalta runoilija Uuno Kailas." Kirjan suuri koko antaa hienosti tilaa yksityiskohtaisille koko aukeaman kuville kehittyvistä korttelista, vaikka koko aiheuttaa myös sen, että kirjaa on vähän hankala lukea. Vaikka pidinkin siitä, miten faktateksti ja fiktiivinen kerronta kirjassa vuorottelivat, jäin pohtimaan sitä, miten faktaosuudesta tuntuu usein puuttuvan selitys ja konteksti. Aikuislukija osaa täyttää aukot yleissivistyksen perusteella, mutta lapsilukijoille (joille kirja on kuitenkin ensisijaisesti suunnattu) voi jäädä teksteistä suuriakin kysymyksiä. Esimerkiksi Hitler mainitaan vain ohimennen, ja teksti selvästi olettaa, että lukija tietää, millaisesta henkilöstä on kyse. Toisaalta muistelen, että lapsena tätä lukiessa taisin vähän skippailla tieto-osuuksia, kun tarina kiinnosti enemmän, joten ehkä ne onkin suunnattu enemmän varttuneille lukijoille. Kirjan nykyhetki on 1980-luvulla, mikä on varmasti monelle nykylapselle kaukaista historiaa. Maailma on kovasti muuttunut siitäkin. Miltä Kukkulan korttelissa näyttäisi 2020-luvulla? 

 

Stravaganza-sarjan viides osa Laivojen kaupunki (suom. Kaisa Kattelus) kertoo Isabelista, joka kokee jäävänsä kaikessa kaksoisveljensä varjoon. Yllätyksekseen hän kuitenkin pääseekin oman elämänsä päähenkilöksi, kun hän löytää koulun käytävältä hopeisia mosaiikkipaloja sisältävän samettipussin. Pussi vie hänet Taliaan, jossa Porttikansan meritaistelu uhkaa Classen rannikkokaupunkia. Laivojen kaupunki on huomattavasti parempi sarjan edellinen osa, mutta kolmen ensimmäisen tasolle ei tämäkään pääse. Jotenkin meritaistelu, vaikka taitaakin olla mittakaavaltaan suurin stravaganttien kohtaama uhka, ei oikein jaksanut kiinnostaa. Suurin syy tähän on varmaankin se, että Porttikansa jää kasvottomaksi ja persoonattomaksi pahaksi. Kansaa ei ole mainittu aiemmissa osissa (?), joten on vaikea nähdä, miki he haluavat hyökätä Taliaan. Tykkäsin Laivojen kaupungissa eniten siitä, miten stravaganttien porukka voimistuu ja alkaa toimia aktiivisemmin yhdessä tavoitteidensa eteen. Isabel ei ole sarjan mielenkiintoisin päähenkilö, mutta hän on silti kiinnostavampi kuin Matt. Jäin pohtimaan, olisivatko mosaiikit voineet olla vielä suuremmassa roolissa tarinassa. Kirjan alku ja Isabelin talismaani johdattivat ajatuksia siihen, mutta loppujen lopuksi mosaiikit jäivät tässä aika pieneen osaan. Vähän haikeaa, että sarjaa on enää yksi osa jäljellä. 

 

Lotan ja Giggin seikkailut ja edesottamukset jatkuvat kirjassa Älä luovuta, Lotta! (suom. A. -M. Helminen) Vihdoin päästään juhlimaan Giggin Kajsa-tädin häitä, vaikka ennen sitä joudutaan mm. pieneen silakoihin ja kirkkoon liittyvään vastoinkäymiseen. Kirja on tyypillinen sarjansa edustaja niin hyvässä kuin pahassa. Näissä viime aikoina luetuissa Lotissa Lotan poikaystävä Paul on hämmästyttävän pienessä roolissa, vaikka hestä puhutaankin paljon, mistä syystä tuntuu, ettei Lotan ja Paulin suhde saa oikein tilaa syventyä. En muista, oliko Paul enemmän läsnä sarjan alkuosissa (jotka olen siis lukenut joskus lapsena), mutta nyt hän vain tuntuu ilmestyvän paikalle, tuovan Lotalle iloa tai murhetta ja katoavan taas. Suhteella olisi paljon potentiaalia, ja olisi hauska nähdä Paul välillä seikkailemassa (ja/tai sekoilemassa) Lotan ja Giggin kanssa. Mielestäni kirjan loppukohtauskin oli hyvin samanlainen kuin pari osaa sitten. Toivon, että tämä asia kehittyisi seuraavissa osissa, varsinkin kun olen hieman spoilaantunut siitä, mitä sarjassa tulee käymään. Havahduin muuten siihen, että projektissa ollaan edetty yli puolen välin! Ehkä vielä ensi vuonna en saa sarjaa päätökseen, mutta pienin askelin mennään sitä kohti. 

 

Laventelimurhien kolmas osa Vaarallisia unia siirtyy jälleen 1930-luvun puolelle ja jatkaa taas Vierge modernesta tutun Kerstinin tarinaa. Kerstin on muuttanut Lontooseen opiskelemaan sairaanhoitajaksi, ja Freddy saapuu häntä tapaamaan kesälomallaan. Kerstin pääsee vierailulle Freddyn ystävien asuttamaan kommuuniin, jossa hän tutustuu moniin uusiin ihmisiin, kuten huikentelevaiseen Bobbyyn ja rohkeaan toimittajaan Myrtleen. Mukavaa kesälomatunnelmaa varjostaa kuitenkin uutinen Kerstinen opiskelutoverin veljestä, joka löytyy kuolleena Thamesista. Kerstin arvaa, ettei kyseessä ole luonnollinen kuolema, ja ryhtyy uusien ja vanhojen ystäviensä kanssa selvittämään, mitä oikeasti on tapahtunut. Vaarallisia unia oli parempi kuin Maa jota ei ole! Kerstin on edelleen tosi kiva päähenkilö, ja hänen kehityksensä ensimmäisestä osasta tähän pisteeseen on uskottavaa. Murhamysteeri pysyy kasassa, vaikka sen loppuratkaisu ei aivan tyydyttänytkään: erästä toista tahoa pedattiin niin voimakkaasti syylliseksi, että tuli vähän huijattu olo. Airaksinen kuvailee jälleen hienosti 1930-luvun elämää, ja toista maailmansotaa edeltävä Lontoo queer-klubeineen elää kirjan sivuilla. Silti toivon, että myöhemmin seikkailtaisiin taas Suomen kamaralla (Airaksisen instasta nimittäin ymmärsin, että jatkoa olisi tulossa?). 

 

 

*********

Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon: ...ja metsän valkeat varjot (suomentaja Eija Kivikk'aho on sanonut Valtion kääntäjäpalkinnon 1970 ja 1979) 

26. Kirjassa on itse valittu perhe: Vaarallisia unia 

Lokakuu meni ohi silmänräpäyksessä. Pääosin olin töissä. On vielä opeteltavia asioita, ja teen yhä turhauttavia virheitä, mutta kaikki energia ei enää mene vain työtehtävistä selviytymiseen. Kävin testaamassa uuden kotikaupungin uimahallin ja yhden museoista. Sairastin flunssaa ja stressasin, estääkö se kirjamessuille lähtemisen. Pääsin kuin pääsinkin kirjamessuille, ja se oli ihana viikonloppu. Olen suurimman osan tästä vuodesta kokenut enemmän ja vähemmän yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, mutta messuviikonloppu oli tarpeellinen muistutus siitä, että en ole yksin. Lokakuussa elämääni saapui myös sohva, ensimmäistä kertaa sinä aikana, kun olen asunut omillani!! Rakastan sohvaani, enkä haluaisi muuta tehdäkään kuin pötkötellä siinä. Harmi vain, että työssäkäynti haittaa harrastuksia. 

 

 

Kuukauden biisi on Hectorin Kerro vaan! Tämä lempeä pieni laulu on ollut lokakuun voimabiisi, joka on tuonut lohtua silloin, kun on ollut synkkää ja surkeaa. Kadonneet lapset -levyn päätösraita on aika maailmantuskaisen ja pateettisen levyn päätöksenä kevyt ja hellä, kuin ystävä, joka kynttilänvalon turvallisessa hämärässä kysyy, onko kaikki hyvin, ja voiko hän auttaa jossain. Se tuntuu todella hyvältä. 

Kirjamessut tulevat!

Messut alkoivat jo eilen, mutta elämä on ollut vähän hektistä ja väsyttävää, joten perinteinen messutärppipostaus tulee vasta nyt. Työnteko haittaa harrastuksia, minkä takia saavun vasta lauantaina aamulla messuille ja lähden sunnuntaina iltapäivästä. 

 

Lauantai 25.10.

 

10.30-11.00 Englannin kieli – uhka vai mahdollisuus kirjallisuudelle? (Töölö)

10.30-11.00 Euroopan kuviteltu historia (Suomenlinna)

11.00-11.30 Runouden ylistys (Senaatintori)

11.00-11.30 Onko romantasia vain chilipaprikoita (Töölönlahti)

11.00-11.30 Sanomalehtien sisällissota (Suomenlinna)

11.00-11.30 Hyvä ja paha nyt – Lasten fantasiakirjat todellisuuden peilinä (Lonna)

11.00-11.30 Muumimukit (Arabia)

11.30-12.00 Kirjallisuuden ei-inhimilliset kertojat (Töölö)

11.30-12.00 Kuvitettu kulttuuri: Miten maailma piirtyy lastenkirjoissa? (Lonna)

12.00-12.30 Kirjailijan komiikka: Huumori proosateoksessa (Töölö)

12.30-13.00 Asukkaana sarjakuvassa (Lonna)

13.00-13.30 Kirjallisuuden #metoo (Töölö)

13.00-13.30 Uudenlaiset elämäkerrat (Kruununhaka)

13.00-13.30 Sarjakuvan lukijasta tekijäksi (Lonna)

13.00-13.30 Tonårstrul i dag, och på 70-talet (Fiskehamn)

13.30-14.00 Rakennekeskustelu (Töölö)

13.30-14.00 Lukutaito ja sivistys (Kruununhaka)

13.30-14.00 Kolme sukupolvea, yksi aihe: taide, kirjallisuus ja viihde (Töölönlahti)

13.30-14.00 Taiteen vapaus ja yksinäisyys (Suomenlinna)

14.00-14.30 Köyhyys kirjojen sivuilla – ja sivumerkinnöissä (Töölö)

14.00-14.30 Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (Suomenlinna)

14.30-15.30 Elanto sanoista: vieläkö kirjailijoiden tuloista pitää puhua? (Töölö)

14.30-15.00 Sulamispiste (Kallio)

15.30- 16.00 Olisin halunnut sanoa... Pitämättömät palkintopuheet (Töölö)

16.00-16.30 Reunamerkintöjä ja Aikavuoret (Hakaniemi)

16.00-16.30 Suuri seksikeskustelu: Miten kirjoittaa kiihottavasti? (Töölö)

16.00-16.30 Linnaelämää keskiajan Suomessa (Arabia)

16.30-17.00 Helsingin Sanomat: Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä (Senaatintori) 

16.30-17.00 Hattaradilemma (Töölönlahti)

16.30-17.00 Satiiri voimavarana – Huumorin merkitys poikkeusoloissa (Vallisaari)

17.00-17.30 Miten antikvariaateilla menee? (Kruununhaka)

17.00-17.30 Toisen asteen Nuori Aleksis -palkinnon jako (Lonna)

17.00-17.30 Ruotsin kuningattaret (Arabia)

17.30-18.00 Saamen kieli ja kirjallisuus 2020-luvulla (Kruununhaka)

17.30 Lanu-kirjailijat itsereflektion äärellä (Kumpula) 

18.00-18.30 Sanaleikkien ja visaisten mysteerien suomentaminen (Töölö)

18.00-18.30 Romaaneja taidemaalareista (Lonna)

18.30-19.00 Kristinusko ja kansanusko kohtaavat 1400-luvulla (Suomenlinna)

18.30-19.00 Lastenkirjasuomennokset muuttuvassa maailmassa (Kumpula) 

19.00-19.30 Semmarit (Esplanadi)

19.00-19.30 Sivistys scifissä (Töölönlahti) 

 

Sunnuntai 26.10.

 

10.30-11.00 Kansanedustaja, mitä tiedät kirja-alasta? (Hakaniemi)

10.30-11.00 Runotytön uusi ääni (Kallio)

11.00-11.30 Jaquline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä (Töölönlahti)

11.30-12.00 Miten tuetaan kirjailijaa paineen alla? (Kruununhaka)

11.30-12.00 Fuck AI – eli miksi ihmiskääntäjiä tarvitaan kipeämmin kuin koskaan? (Töölönlahti)

12.00-12.30 Sivistys ja ilo: lukijoina Li Andersson ja Pirjo Lonka (Senaatintori)

12.30-13.00 Hyvä mielen kirjojen sunnuntai: historiallista romantiikkaa (Esplanadi)

12.30-13.30 Kirjakallio-paneeli: Nyt saa nauraa (Kallio)

12.30-13.30 Kirjoista tutut äänet (Töölönlahti)

14.00-14.30 Helsingin sanomat: Kolme saarta – isä, äiti ja minä (Senaatintori)

14.00-14.30 Kuka kaipaa lasten- ja nuortenkirjallisuusjournalismia (Lonna)

14.30-15.00 Kalevala (Senaatintori)

14.30-15.00 Sinisiipisten saari & Valkoisen linnun kaupunki (Töölönlahti)

15.00-15.30 Joutsenlaulu (Senaatintori)

15.00-16.00 Runomikki (Kallio)

15.30-16.00 Helsingin Sanomat: Huomenna kerron kaiken (Senaatintori)

16.00-16.30 Feministinen kauhu (Lonna) 

17.00-17.30 Kuinka kirja siirretään näyttämölle? (Esplanadi)

17.00-17.30 Kannet ja kuvitus – Houkutteleeko visuaalisuus aikuista lukijaa? (Töölönlahti) 

17.30-18.00 Vaietut tarinat, löydetyt äänet (Suomenlinna) 

 

Tänä vuonna en hakemisesta huolimatta saanut bloggaajapassia, joten sen avulla minua ei tunnista. Sen sijaan todennäköisempiä tuntomerkkejä on tumma kihara tukka, silmälasit ja ruskeaa vakosamettia oleva käsilaukku. Saa tulla nykäisemään hihasta ja moikkaamaan, vaikka en lupaakaan olla kovin fiksu ja filmaattinen oikeassa elämässä :D