Kesäkuun luetut 2025

Kesäkuussa 2025 luin kahdeksan kirjaa (1456 sivua, 8 h 13 min), joista yksi oli näytelmä, yksi äänikirja ja kolme uusintaa.

 

Vik, Merri: Yliveto Lotta! (Lotta #24) 137 s. 

Larmola, Maija, Larmola, Antti & Lumme, Leena: Tiikerihevonen ja muita juttuja Kukkulan korttelista (Kukkulan kortteli #5) 88 s. [U]

Gripe, Maria: Salaisuus varjossa (Varjo #1) 336 s. [U]

Kokkonen, Terhi: Norsunluunokkainen tikka 68 s. 

Kostet, Jenna: Sinisiipisten saari (Ahlgrenin suvun nuoret naiset #1) 8 h 13 min [K]

Montgomery, L. M.: Jane ja saaren kutsu 266 s. [U]

Statovci, Pajtim: Kissani Jugoslavia 286 s. 

Sinisalo, Johanna: Enkelten verta 275 s.  

kotimaisia: 5

käännöskirjoja: 3 

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 5

muualta: 1

 

Luin matkalla Helsinkiin yhden Lotta-kirjan ja paluumatkalla luin sarjan seuraavan osan Yliveto Lotta! (suom. A.-M. Helminen). Lotta viettää kesälomaansa maalla ja törmää epäonnekseen golfkentällä ikäviin tyyppeihin. Koska Lotta on Lotta, hänellä on tapana törmäillä näihin tyyppeihin aina vain uudelleen. Juoneltaan Yliveto Lotta! ei ole kovinkaan ihmeellinen, mutta mukavan leppoisa kesäluettavaa. Viihdyin! 

 

Kukkulan kortteli -sarjan toiseksi viimeinen osa sijoittui 1950-luvulle, mutta viimeinen osa Tiikerihevonen hyppää ajassa aika reippaasti taaksepäin ja kertoo korttelin elämästä vuonna 1899. Suomi on vielä osa Venäjää, mutta itsenäistysmishaaveita on jo rohkeimpien mielissä. Vuosisadan vaihteen Helsinki on värikäs ja monikulttuurinen, vilkas kaupunki. Vaikka Tiikerihevosen kuvaama aikakausi kiinnostaakin, jotenkin se ei napannut mukaansa yhtä tehokkaasti kuin edelliset osat. Ehkä vika oli vain lukijassa ja/tai lukuhetkessä, sillä tekijät ovat jälleen tehneet huolellista taustatyötä ja kirjoittaneet sujuvan tarinan, joka muuttaa historian konkreettiseksi ja eläväksi. 

Pidin kovasti Maria Gripen teoksista yläasteikäisenä. Hänen Varjo-sarjansa julkaistiin uusina painoksina viime (?) vuonna, mistä muistuikin mieleeni, etten koskaan lukenut sarjan viimeistä osaa. Päädyin siis lainaamaan kirjastosta ensimmäisen osan Salaisuus varjossa (suom. Eila Kivikk'aho) tavoitteenani lukea sarja nyt loppuun asti. Eletään 1910-luvun alkua, kun Bertan kotiin saapuu uusi sisäkkö Carolin. Carolin kietoo koko perheen pikkusormensa ympärille, mutta talon vanha palvelijatar Svea suhtautuu Caroliniin lähes avoimen vihamielisesti. Berta kaipaa Carolinin huomiota ja ystävyyttä, mutta Carolin välttelee ja salaa selvästi jotain. Mihin hän lähtee öisin ja miksi perheen valokuva-albumit kiinnostavat häntä niin paljon? Muistin edelliseltä lukukerralta kansikuvassakin kuvattuun hetkeen liittyvän salaisuuden ja maininnan Titanicista, mutta en sitten oikeastaan mitään muuta. Kovin paljon asioita kirjassa ei edes loppujen lopuksi tapahdu, vaan se keskittyy kuvaamaan Bertan yläluokkaisen perheen elämää ja Bertan suhdetta Caroliniin. Lukiessani kiinnitin huomiota erityisesti siihen, miten pieneksi Bertan elämänpiiri kuvataan: juuri mitään kodin ja perheen ulkopuolista elämää ei kuvailla, ei edes koulunkäyntiä! Toisaalta se varmaan on tarkoituksellistakin, eläähään Berta sisaruksineen hyvin suojeltua elämää, johon Carolin avaa kurkistusikkunan todellisuuteen. Tässä kirjassa ei ollut yliluonnollisia elementtejä, joita muistelen Gripen kirjoissa muuten olevan. Onkohan sellaisia jatko-osissa, vai pysyykö sarja tiukasti reaalimaailmassa? Pidin Salaisuudesta varjossa kyllä edelleen, vaikka ihan samalla tavalla tämä ei lumonnut kuin edellisellä lukukerralla. Seuraavia osia odotan kyllä vieläkin suuremmalla mielenkiinnolla: niistä muistan vielä vähemmän kuin tästä ensimmäisestä! 

 

Luin muutamia vuosia sitten Terhi Kokkosen esikoisromaanin Rajamaa. Joko olin unohtanut tai sitten en edes tiennyt, että Kokkoselta on julkaistu myös näytelmä Norsunluunokkainen tikka, mutta törmäsin siihen Patukkaooppera-kirjassa olleessa luettelossa näytelmistä, jotka on julkaistu samassa sarjassa. Meni vielä vuoden verran, ennen kuin sain aikaiseksi lainata kirjan kirjastosta, mutta parempi myöhään! Lulu ja Frans ovat matkustaneet Arkansas'in suuriin metsiin. Fransin tavoitteena on bongata jo lähes sukupuuttoon kuollut norsunluunokkainen tikka. Lululla on omat haaveensa. Norsunluunokkainen tikka on pieni, ajatuksia herättävä näytelmä. Hahmoja on kaksi, ja suurimman osan ajasta he istuvat metsässä, puhuvat ja odottavat tikkaa. Pikkuhiljaa lukijalle (tai katsojalle) selviää Lulun ja Fransin menneisyys, ja lintubongauskin saa odottamattomia käänteitä. Vaikka pidin näytelmän tiiviydestä, sen kääntöpuolena oli se, että jäin janoamaan vastauksia kysymyksiin, joita en saanut. Jotkut tekniset toteutukset jäivät myös mietityttämään, joten mielelläni haluaisin kyllä nähdä tämän näyttämöllä. Loppuratkaisusta pidin kovasti. 

 

Jenna Kostetin teoksiin olen törmäillyt vuosien varrella todella paljon, mutta en ole yhtäkään lukenut, vaikka ne kiinnostavatkin. Tämän kevään uusi julkaisu Sinisiipisten saari tuli vastaan Bookbeatissa, joten otin sen kuunteluun. Sinisiipisten saari aloittaa uuden Ahlgrenin nuoret naiset -sarjan, joka sijoittuu 1930-luvun alun Turkuun. Kirjan päähenkilö on nuori Aina, joka on jäänyt pienenä lapsena orvoksi ja elää vanhapiikatätiensä tiukassa holhouksessa. Hän kadehtii serkkujaan, jotka elävät yltäkylläistä ja varakasta elämää, kun hän itse elää hyvin vaatimattomasti, eikä tulevaisuudennäkymiä juuri ole. Sattuman kautta Aina kohtaa kuitenkin yliopiston nuoren biologin, joka pyytää häntä tutkimusavustajakseen, kun hän lähtee tutkimaan saaristoon sittiäisiä. Vaikka täysin uuteen hyppääminen kauhistuttaa Ainaa, hän päätyy kuitenkin lähtemään elämänsä seikkailuun. Sinisiipisten saari on ihan kiva ja kepeä välipalakirja, mutta ei tarjonnut kauheasti mitään uutta. Toki luonnontietiestä innostunut nuori nainen viihdekirjan päähenkilönä oli kyllä ihan hauskaa vaihtelua! 1930-luvun Turku on kiinnostava miljöö, ja harmittikin, että siellä vietettiin niin vähän aikaa, vaikka pidin kovasti myös saarikuvauksista. Toisaalta ajankuvaus olisi voinut olla myös syvempi. Juutalaisvainoja sivutaan hieman, mutta se jää kuitenkin pintaraapaisuksi, ja tarina keskittyy pääosin Ainan henkilökohtaiseen kehitykseen. Juonikuvioista tuli hieman mieleen L. M. Montgomeryn Sininen linna, vaikka ihan yksyhteen juoni ei samanlainen ollutkaan. Aluksi huolestutti hahmojen suuri määrä, varsinkin äänikirjassa, mutta onneksi tärkeimmät sivuhenkilöt nousivat nopeasti esiin. Kyllä tämän ihan ilokseen kuunteli, vaikka mikään uusi lemppari tästä ei tullutkaan. Pidän myös hyvin mahdollisena, että jatkan seuraavien osien pariin, kunhan ne ilmestyvät. 

 

Olen haaveillut L. M. Montgomeryn tuotannon uudelleenlukemisesta jo pitkään. Koska minäkin vastasin kesällä saaren kutsuun, valikoitui luettavakseni ensimmäiseksi Jane ja saaren kutsu. Jane of Lantern Hill -kirjasta on kaksi suomennosta: Raimo Meltin kahteen osaan jaettu Jane Victoria ja Jane Victoria tulee kotiin ja Sisko Ylimartimon Jane ja saaren kutsu. Meltin suomennos ei ole erityisen hyvä, vaikka ensimmäisen osan olenkin lukenut useampaan kertaan, kun se omassa hyllysssäni pitkään oli. Jane ja saaren kutsu -suomennoksen luin ensimmäisen ja edellisen kerran kymmenen vuotta sitten. 11-vuotias Jane asuu äitinsä, tätinsä ja isoäitinsä kanssa Torontossa. Aineellisesti Janelta ei puutu mitään, mutta hän kaipaa rakkautta ja vapautta, jota hän ei isoäidiltä saa ja jota äiti ei hänelle uskalla antaa. Isänsä Jane uskoo kuolleen, kunnes yhtäkkiä selviääkin, että isä on elossa ja asuu pienellä Prinssi Edvardin saarella. Sitten isä kutsuu Janen kesäksi luokseen, ja vaikka Jane ei pidäkään ajatuksesta, ei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä. Ennakkoluulot isää ja tämän kotisaarta kohtaan osoittautuvat vääriksi, ja Janen elämä myös kotona Torontossa on muutoksen edessä. Tämä ei ole koskaan ollut mikään mun lemppari-Montgomery, eikä mielipide muuttunut tälläkään lukukerralla. En tätä kuitenkaan aktiivisesti inhoakaan, tässä on useita juttuja, joita pidän! Erityisesti nautin Toronton ja saaren kuvauksista, ja kontrastista niiden välillä. Luonnonkuvaukset ovat hienoja, kuten Montgomeryllä aina. Jane on ihan kiva päähenkilö, mutta ei yhtä persoonallinen ja mieleenjäävä kuin monet Montgomeryn muut sankarittaret. Kirjan loppupuolella monet ongelmat selvisivät vähän turhan nopeasti, ja muutamia episodeja olisi ehkä voinut leikata poiskin. Huomasin myös ärsyyntyväni Janen isän tavasta jättää taloudenpito kokonaan tyttärensä vastuulle, vaikka Jane siitä nauttiikin. Tyypillinen mies, sanoisi Cornelia-neiti (jos näin sallitaan viittaus toiseen Montgomeryn teokseen). Kiinnitin tällä lukukerralla erityisesti huomiota kolmen pisteen käyttöön. En ole lukenut teosta alkukielellä, joten en tiedä, onko kyseessä Montogomeryn alkuperäinen tehokeino vai suomentajan oma mieltymys. Sitä oli mielestäni liikaa, vaikka toki se toi kieleen omanlaisensa rytmin. Näissä uusissa (tai "uusissa", alkaahan näiden ilmestymisestä olla varmaan 15 vuotta...) Minervan painoksissa tykkään tosi paljon suomentajan loppusanoista, jotka tarjoavat mielenkiintoista kontekstia tarinalle. Sen sijaan tämän kirjan kansi on todella epäonnistunut: kannen tyttöä ei parhaalla tahdollakaan voi luulla 1930-luvulla eläväksi Janeksi...

 

Ostin Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian joitain vuosia sitten Helsingin kirjamessuilta. Yhtäkään Statovcia en ole lukenut, mutta hänen maineensa eräänä suomalaisen nykykirjallisuuden kirkkaimmista tähdistä ei ole jäänyt huomaamatta varmasti keneltäkään. Tiedän, että Statovcin teokset ovat synkkiä, joten olen siksikin ehkä vähän vältellyt niitä: aina ei jaksa hypätä synkkään ja kurjaan todellisuuteen kirjallisuuden muodossa. Nyt oli kuitenkin vihdoin Statovcin esikoisteoksen aika. Kissani Jugoslavia liikkuu kahdessa aikatasossa ja kertoo Suomessa asuvasta, Kosovosta lähtöisin olevasta ja taustansa kanssa kipuilevasta Bekimistä sekä kosovolaisesta Eminestä, joka naitetaan väkivaltaiseksi paljastuvalle miehelle. En oikein tiedä, mitä mieltä olin tästä kirjasta. Kerronta on sujuvaa ja kieli miellyttävää, mutta tuntui, etten missään vaiheessa oikein päässyt tähän kunnolla sisään. Yritin loksauttaa symboliikkaa päässäni kohdilleen, mutta en jotenkin saanut kiinni kaikkien elementtien merkityksestä kokonaisuuteen. Teemat ulkopuolisuudesta, kodista, naisen asemasta, pakolaisuudesta ja seksuaalisuudesta olivat kiinnostavia, mutta välillä tuntui, että niiden käsittely kiilasi tarinan edelle. Myös kirjan nimi jäi mietityttämään. Kirjassa on kyllä useampikin kissa, mutta loppujen lopuksi ne eivät tunnu olevan niin suuressa roolissa, että ne ansaitsisivat tulla nostetuksi nimeen asti. Tai sitten minä en vain tajunnut symboliikkaa tässäkään. Eminen tarina kiinnosti enemmän, Bekim jäi jotenkin vähän etäiseksi, vaikka hänen päänsä sisällä taidettiinkin viettää enemmän aikaa. Loppuun vielä varoitus käärmekammoisille: kirjassa on useita käärmekohtauksia, ja ainakin minun oli välillä todella vaikea lukea niitä. 

 

Johanna Sinisalon teoksista Ennen päivänlaskua ei voi kiehtoi ja koukutti ja Auringon ydin räjäytti tajuntani. Kiinnostus Sinisalon teoksiin on suuri, ja Enkelten verta ehtikin olla kirjastosta lainassa pariinkin otteeseen. Elämä on kuitenkin aina tullut tielle, ja kirja on pitänyt palauttaa lukematta kirjastoon. Onneksi kesätyöpaikkakunnan kirjastosta kirja löytyi, joten nyt pääsin vihdoin lukemaan sen! Enkelten verta kuvaa vaihtoehtoista 2010-luvun loppua. Yhdysvalloissa mehiläisten pesäkadot uhkaavat ruuantuotantoa, ja samat uhkat näyttävät saapuneen myös Eurooppaan. Suomalaisella Orvolla on elämässään kaksi kiintopistettä: isoisältä perityt mehiläispesät ja Eero-poika. Pian käy ilmi, ettei Orvo ole tiennyt poikansa elämästä kaikkea: Eero on päätynyt eläinaktivistina myös suoraan toimintaan uskovaan joukkoon. Kuolleen mehiläiskuningattaren löytäessään Orvo on kauhuissaan, mutta kaiken kaaoksen keskellä hän huomaa, että mehiläiset kantavat mukanaan salaisuutta. Enkelten verta on hieno kirja, vaikka myös ahdistavan ajankohtainen. Se on kirjoitettu vuonna 2011, ja tuskastuttaa ja hirvittää tiedostaa, etteivät asiat ole muuttuneet parempaan suuntaan, eikä Sinisalon tulevaisuuden visio ole kaukaa haettu. (Tosin naurahdin ilottomasti, kun kirjassa sanottiin, että turkistarhaus oli lopetettu Suomessa kokonaan 2010-luvun puolessavälissä. Olisipa tämä osa kirjasta totta.) Hieman mietin, oliko kirjassa lainattujen nettikeskustelujen kasvissyöntiviha vähän liioiteltua ja turhan alleviivattua, mutta toisaalta sekin kuvastaa tosielämää. Spefiripaus oli viimeistään se tekijä, joka sai liimaantumaan kirjan ääreen. Se toi painavaan ja raskaaseen aiheeseen vähän keveyttä, mutta ei kuitenkaan vähentänyt sen sanoman painoarvoa. Lisäksi pidin sen mukanaaan tuomista eettisistä pohdinnoista. Hahmot olivat kiinnostavia, ja Sinisalon kirjoitustyyli ahmittava. Ei tämä Auringon ytimen tasolle noussut, mutta luin tämän parissa päivässä, kyllä sekin jotain kertoo. Kirjan lukemisen myötä päädyin lukemaan paljon mehiläisistä. Mielettömän kiinnostavia (ja tärkeitä!) otuksia! 

*********

 

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa: Jane ja saaren kutsu

23. Pidät kirjan nimestä: Sinisiipisten saari 

46. Suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen: Kissani Jugoslavia 

 

Kesäkuu alkoi ylioppilasjuhlien merkeissä Helsinki-vierailulla, johon mahtui myös ihana tapaaminen ja kävely ystävän kanssa alppiruusupuistossa ja Helsingin keskuspuistossa. Oli myös pari kuorokeikkaa, siivoamista ja ystävien näkemistä, ennen kuin jätin mantereen taakseni ja lähdin kohti Ahvenanmaata ja kesätyöpaikkaani. Loppukuukausi onkin sitten kulunut saaristomaisemissa, uusiin työkuvioihin ja kämppiksiin tutustuessa sekä kotisaarta tutkien. Välillä on ollut rankkaakin kaiken uuden edessä, ja olen ollut hyvin väsynyt, mutta onneksi kivojakin juttuja on ollut paljon. Esimerkiksi juhannus saarella oli ihana! Kertoo kuitenkin jotain elämästä, että kesäkuun luettuja on verrattain vähän (toukokuussa luin 17 kirjaa...), ja niistä vain kaksi on luettu sen jälkeen, kun siirryin tänne omaan Myrskyluoto-larppiini. 

 

 

Kuukauden biisi on Scandinavian music groupin Melkein kuin uusi. Koska itsekin muutin tavarani saarelle kesäkuussa, olen kuunnellut tätä todella paljon. Myös säe "olin melkein kuin uusi" on kolahtanut aivan uudella tavalla, vaikka olen tätä biisiä rakastanut sen ilmestymisestä asti.