Unelmista ja odottamisesta

Tarinoita olen keksinyt aina, kirjoittanut paljon vähemmän aikaa, mutta monta vuotta kuitenkin. Kirjalija on ollut ammattihaaveeni varmaan kymmenen vuoden ajan, ellei peräti kauemminkin. Ensimmäiset kerrat, kun tosissani kirjalijuutta ajattelin, olivat muistaakseni ala-asteella. Silloin ajattelin, että kirjoitan menestysromaanin, joka lumoaa kustantajan sillä hetkellä, kun hän ottaa käsikirjoitukseni pinosta luettavakseen. Kirjoitan vinon pinon kirjoja, joista tulee ihmisille tärkeitä ja merkityksellisiä, kirjoja, joita ylistetään niin lehtien palstoilla kuin lukijoiden keskuudessa. Suunnittelin tuolloin myös kuvittavani teokseni itse, koska pidin itseäni todella hyvänä piirtäjänä ja taiteellisena henkilönä. Viidennestä luokasta alkaen ryhdyin kirjoittamaan kunnolla saaden jotain joskus jopa valmiiksi. (Tekstin laatu on sitten toinen asia.)

Menin yläasteelle, opin enemmän asioista ja muutuin realistisemmaksi. Tiesin, ettei juuri kukaan onnistu ensimmäisellä kerralla. Tiesin, että minun täytyisi kehitellä jonkin sortin plan B, josta saisin varman toimeentulon. Tiesin, ettei minusta koskaan tulisi niin hyvää piirtäjää, että kehtaisin kuvittaa kenenkään romaaneja. Seiskalla ja kasilla kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin vielä vähän lisää. Minulla oli monta rautaa tulessa ja yksi valmis romaanikäsikirjoitus, jota olin työstänyt viidennestä luokasta asti. Aloitin uusia projekteja, kirjoitin runoja. Aloitin sanataidekoulun. Haave julkaisemisesta vahvistui, kun runo Hajalla julkaistiin Lukufiiliksessä. Olin onnellinen nähdessäni sanani painettua, vaikkakin vain nimimerkillä. Pian tämän jälkeen, aivan varoittamatta, iski blokki. Koneen avaaminen oli tuskaisan vaikea operaatio, valkoinen paperi pysyi valkoisena. Vihon sivuille vuodatin angstin ja stressin, mutta parempaan en pystynyt. Kaikki vanhat ideat tuntuivat tyhmiltä. Ajatus ja mielikuvitus toimi, mutta teksti ei siirtynyt paperille samassa muodossa kuin oisin halunnut. En voi kuin kiittää mielikuvitustani Pusun kehittelystä. Loputtoman ptkältä tuntuneen ajan jälkeen minulla oli taas teksti, jota oli hauska ja helppo kirjoittaa. Pusu pyyhki pois blokkini, kaikki oli hyvin. Ihana inspiraatio virtasi, kirjoittaminen sujui ja olin valmis kohtaamaan jopa hylkäyskirjeet. 

Lukion alkaessa ajatus vain vahvistui. Pusu valmistui, aloitin JL:aa NaNoWriMossa, ideoin ja kirjoitin. Luin jopa kustantamojen sivuilta lähetysohjeita, vaikkei minulla vielä mitään julkaisukelpoista ollutkaan. Haaveilin kasallisista omia kirjoja, nimestäni painettuna kanteen, kustantamon katalogista. Kunnes eräänä päivänä ajatus pamahti päähäni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minä en pysty tähän. 

Korjaan: Minä en pysty tähän vielä. 

Ajatukseen johti oikeastaan kaksi asiaa. Kävin keskustelua Salla Simukan Lumikki-trilogian päätymisestä Hollywoodiin. Totesin sen olevan mahdottoman iso ja hieno juttu ja vitsillä heitin elokuvasopimuksen kelpaavan itsellenikin. 

"Ensin pitää opetella kirjoittamaan todella hyvin. Sitten pitää kirjoittaa todella hyvä kirja," vastasi keskustelukumppanini. Silloin tajusin, etten ole tarpeeksi hyvä kirjoittaja. Enkä minä halua tällä kerjätä "ei kun sä oot ihan mahtava, usko ittees" -kommentteja. Pidän itseäni hyvänä kirjoittajana ja huomattavasti parempana kuin muutamia vuosia aiemmin. En kuitenkaan pidä itseäni täydellisenä, en todellakaan. Minä haluan kehittyä. Jos koskaan lähetän kustantamoon mitään, tahdon sen olevan mahdollisimman hyvää tekstiä. Tunnen heikkouteni, haluan oppia voittamaan ne. 

Toinen syy on yksinkertaisesti muu elämä. Käyn lukiota, menen syksyllä toiselle luokalle. Lukio hotkaisee todella ison osan aikaani. Se vapaa-aika, mitä koululta jää jäljelle, menee joko kavereihin tai epäsosiaalisuuteen. Kirjoitan, jos ehdin. Tässä elämäntilanteessa en yksinkertaisesti vain ehdi olla kirjailija. Lisäksi tahdon suorittaa lukion kunnilla loppuun ja saada ylioppilaslakkini ilman, että minuun suhtaudutaan yhtään sen erikoisemmin kuin nytkään. Tykkään olla hiljaa ja vähän omissa oloissani, pidän siitä, ettei minuun kiinnitetä huomiota. Jos olisin julkaissut kirjailija, ei sellainen onnistuisi. En ole valmis haastateltavaksi tekstieni syntyprosessista ja teemasta. Tahdon olla vielä muutaman vuoden vain ihan tavallinen lukiolainen, joka raapustelee räpellyksiään pöytälaatikon kätköihin. 

Sitä paitsi, mikä kiire minulla on? Olen 16-vuotias, minulla on elämää jäljellä (ellei karhu syö minua tai auto aja päältäni tai muuta vastaavaa). Voin ihan rauhassa harjoitella kirjoittamista, ennen kuin lähetän mitään mihinkään. Tekstin lähteminen kustannuskierrokselle voi tapahtua lukion jälkeen tai sitten vasta eläkkeellä. Teksti saattaa olla Pusu tai JL tai jokin ihan muu. Kenties aikuistuttuani ryhdyn kirjoittamaan syvällisiä, realistisia ja yhteiskuntakriittisiä kirjoja hölmön YA-fantasian sijaan. Kuka tietää? 

Haave ei luultavasti lähivuosina toteudu, kenties ei koskaan. Haaveilu ei kuitenkaan maksa mitään. 

Olen muistaakseni postannut ennenkin tämän tekotaiteellisen kuvan villistä taiteilijaelämästäni, mutta koska se on kiva kuva, postaan sen uudestaan. Tällaisia kelejä odotellessa.