Helmikuun luetut 2017

Helmikuussa 2017 luin neljä kirjaa (882 sivua), joista kaksi oli spefiä ja yksi uusinta.

Saattaa spoilata hieman. 

Grimm: Lumikki ja muita satuja 345 s.

Meresmaa, J.S.: Naakkamestari 163 s. 

Lähteenmäki, Laura: Nutcase 195 s.

Adams, Douglas: Enimmäkseen harmiton (Linnunrata #5) 179 s. [U]

kotimaisia: 2

käännettyjä: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 1

muualta: 1

Uudelleen luettua -haaste: luettuja kirjoja 3 (Kadonneen jäljillä)

Grimmin satukokoelmien kolmas ja viimeinen osa oli ollut kesken suorastaan luvattoman pitkään, mutta helmikkuusa sain luettua kirjan lopulta loppuun. Sadut olivat viihdyttäviä ja nopealukuisia, ja ehdinkin usein lukemaan useamman aamuisin ennen kouluunlähtöä. Kaiken satumaisen suloisuuden takana piilee myös verisempi ja raaempi puoli, johon suhtaudutaan kuitenkin yllättävän kevyesti: esimerkiksi Hannun ja Kertun lopussa pahan äitipuolen kuolemasta mainitaan sivulauseessa ja keskitytään siihen, miten iloisia kaikki henkilöt ovat. Nämä versiot saduista iskivät siihen huumorintajuni kieroimpaan kohtaan ja löysinkin itseni hekottelemasta esimerkiksi sadulle, joka loppui lauseeseen "Ja niin kaikki olivat kuolleet." Myös intertekstuaaliset viittaukset eri satujen välillä olivat kiinnostavia, enkä muista törmänneeni sellaisiin aiemmissa kokoelmissa. Suosittelen tutustumaan Grimmin veljesten tuotantoon näin alkuperäisemmässä muodossa, se oli ainakin itselleni erittäin hauska kokemus. 

Olin kuuntelmassa kirjamessuilla, kun J.S. Meresmaa puhui Naakkamestarista. Keskustelun pohjalta olin kehitellyt päässäni mahdollisen juonen, jota kirja ei kylläkään noudattanut. Onneksi, sanoisin: itse keksimäni juoni oli paljon huonompi kuin oikea tarina. Rakastin vaihtoehtohistoriallista Tamperetta. "Lehtileikkeet" ovat mainio idea ja tuovat aidonkaltaista tunnelmaa. Kirjan ainoa huono puoli oli se, että se loppui liian aikaisin, ja Ennin päätös tapahtui melko nopeasti. Vaikka kovasti toivoisin tarinalle jatkoa, en tiedä, mitä siinä voitaisiin kertoa. Ursiineista ainakin lukisin mielelläni lisää, vaikkei Ennin tarkna jatkuisikaan. Ennin äitiin liittyvän paljastuksen onnistuin arvaamaan ennen kuin se paljastui Ennille itselleen, mutta se ei haitannut, päinvastoin: pidin itseäni hetken suorastaan nerona. 

Laura Lähteenmäen Nutcaseen en välttämättä olisi tarttunut, ellen olisi tiennyt päähenkilöstä muutamaa asiaa, jotka ovat hämmästyttävän samanlaisia. Kirjaa lukiessani minulle selvisi päähenkilö Saimista myös lisää asioita, jotka osuivat erittäin lähelle omaa elämää, syntymäpäivän ajankohdasta alkaen. Vaikka samankaltaisuudet tuntuivat aluksi hassulta, myöhemmin olin onnellinen, että isoja erojakin löytyi. Lähteenmäen kirjoilla on nimittäin tapana olla jollain tasolla hyvin ahdistavia, eikä Nutcase tehnyt poikkeusta. Tapahtumat vyöryvät koko ajan yhä pahempaan suuntaan, ja tarinan edetessä olin onnellinen minun ja Saimin eroavaisuuksista. Liiat yhtäläisyydet olisivat siinä vaiheessa tuntuneet todella pahalta. Arvasin Sumun henkilöllisyyden todella pian ja ihmettelin, miksei se ollut Saimille itsestään selvää. Positiivista kirjassa oli se, etten ollut pitkään aikaan lukenut kirjaa yhdeltä istumalta, mutta Nutcasen sivut kääntyivät nopeaan tahtiin ja kirja oli luettu ennen kuin ehdin edes huomata. Lisäksi kirja tuntui todella realistiselta, joka sekin oli jollain tapaa hyvä asia. Vaikka yleensä luenkin päästäkseni pakoon ympäröivää maailmaa, välillä tekee ehkä hyvää lukea jotain tiukasti realistista. Tulee katsottua maailmaa vähän eri kulmasta. 

Viides ja viimeinen osa Linnunrata-trilogiasta on yleisesti haukuttu sarjan huonoimmaksi osaksi, eikä Adamskaan itse pitänyt siitä. Uudelleenlukukierroksella tulin siihen tulokseen, ettei kirja ollut erityisen hyvä, mutta ei kyllä ihan hirveän huonokaan. Mahtava trilogia olisi ansainnut paremman lopetuksen, vaikka tässäkin oli hetkensä, esimerkiksi Colin ja ihan tavalliset elukat. Olisin kaivannut syvennystä esimerkiksi Randomin ja hänen vanhempiensa suhteeseen. Lisäksi ikävöin Fenchurchia yhtä paljon kuin Arthurkin, ja olen edelleen sitä mieltä, että oli ilkeä veto kirjoittaa hänet ulos sarjasta sillä tavalla. Lopetus on vähän turhan synkkä ja tapahtuu liian nopeasti. En kuitenkaan kadu, että luin tämän sarjan uudelleen, sillä tämä on virheistään huolimatta lempisarjojani ikinä, nyt ja ikuisesti. (En todellakaan aio lukea uudelleen Eoin Colferin kirjoittamaa Vielä yksi juttu..., jota kutsutaan sarjan kuudenneksi osaksi. Niin huono kirja ei ansaitse sitä arvonimeä, eikä sitä ole minun universumissani olemassakaan.)

Helmikuussa olin väsynyt ja kiireinen koulujuttujen ja muiden hulinoiden keskellä. Väänsin viikonloput milloin mitäkin esseetä ja tekstitaidon vastausta, stressasin potkiaisjärkestelyistä (meidän koulussa on perinteenä, että kakkoset järjestävät potkiaiset) enkä ehtinyt juurikaan rentoutua. Koeviikkokin ehti tulla ja mennä ja tuoda minulle lukioaikani ensimmäisen kutosen. (En ole koskaan ollut niin iloinen kyseisestä numerosta!) 

Helmikuun tähtihetki oli ehdottomasti wanhat! Olin ollut varma, etten ikinä nousisi wanhojenpäivänä epäinhimilliseen aikaan, mutta kuinkas kävi: kello soi viideltä aamulla. Siitä huolimatta kyseessä oli ihana päivä, vaikka molempiin päkiöihini tuli rakot ennen illan esitystä. Tanssitkin sujuivat hyvin, mitä nyt pieniä virheitä tapahtui. Olisin kovasti tahtonut laittaa tänne jotain kuvaa, mutta koska tahdon pysytellä salaperäisyyden verhon takana, en laita edes mekkokuvaa, josta naama on rajattu ulos. (Olen nimittäin melko varma, että mekkoni on uniikki lumihiutale, ja minut tunnistettaisiin siitäkin.) Voitte kuitenkin kuvitella allekirjoittaneen tähän kerrankin meikanneena ja laittautuneena, hiukset nätisti ja leveä huulipunahymy kasvoilla. Sen verran voin kuitenkin raottaa salaperäisyyden verhoa, että mekkoni oli tiilenvärinen. 

Helmikuun kuunnelluimpia levyjä on ollut ihanan La la landin soundtrack, joka on ollut hyvin ahkeralla soitolla sen jälkeen, kun kävin sen kuun puolivälissä katsomassa. City of stars on ihana biisi, joskin aiheuttaa aina lievää itkuherkkyyttä. Yksi helmikuun helmistä (heh heh) oli ehdottomasti se, kun kuulin hyppytuntia viettäessäni jonkun soittavan kyseistä biisiä pianolla. Pieni, kaunis ja taianomainen hetki.