Toukokuun luetut 2021

Toukokuussa 2021 luin viisi kirjaa (396 sivua, 16 h 46 min), joista yksi oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi uusinta ja kaksi äänikirjaa.

Lindgren, Astrid: Kyllä meillä oli hauskaa (Melukylä #3) 131 s. [U]

Monroe, Marilyn (& Buchthal, Stanley & Comment, Bernand (toim.)): Välähdyksiä, sirpaleita 255 s. + liitteet

Tevis, Walter: Musta kuningatar 12 h 25 min [K]

Adams, Douglas: Young Zaphod plays it safe (Hitchhiker's guide to the galaxy #0.5) 10 s. 

Noronen, Paula: Tarja Kulho – Lomille lompsis (Tarja Kulho #2) 4 h 21 min

kotimaisia: 1

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 1

muualta: 3

Luin huhtikuussa Melukylä-kirjoja pitkästä aikaa, ja kolmannen osan aika oli toukokuussa. Kyllä meillä oli hauskaa jatkaa edellisten osien tyylillä: varsinaista jatkuvaa juonta ei ole, vaan Melukylän lasten elämää seurataan episodimaisesti. Tämä kolmas osa oli mielestäni ehkä jopa sarjan paras. Tarinat ovat sympaattisia ja hauskoja, aina viisasten arkusta Pontus-karitsaan, ja huomasin, että monia tarinoita en edes muistanut, vaikka kirjaa onkin minulle luettu lapsena ääneen useaan kertaan. Melukylä-kirjat ovat kyllä ihanan harmittomia, aurinkoisia ja lempeitä kirjoja. Oli hyvä päätös lukea nämä kirjat uudelleen. 

Marilyn Monroe on henkilö, joka ei lakkaa kiehtomasta, enkä ole tosiaankaan ainoa, joka näin kokee: pelkästään Marilynia eri näkökulmista käsitteleviä kirjoja on lukuisia. Välähdyksiä, sirpaleita on teos, joka koostuu Monroen "jälkeenjääneistä papereista": muistivihkoista, kalentereista ja irtosivuista. Näissä papereissa on kaikenlaisia tekstejä muistiinpanoista runoihin ja päiväkirjamaisiin mietintöihin. Kirjan nimikin kertoo siitä, että nämä käsin kirjoitetut tekstit ovat hyvin sirpaleisia ja hyvin tajunnanvirtamaisia. Onneksi kirjan toimittajat tarjoavat jokaisen tekstikokonaisuuden kohdalla kontekstin tekstien kirjoittamisen taustalla. Koska Marilynia on analysoitu ja pohdittu populaarikulttuurissa vuosikymmenten ajan, on virkistävää saada lukea hänen omia sanojaan ja ajatuksiaan itsestään ja elämästään. Näissä teksteissä Marilyn on kaikista haavoittuvaisimmillaan. Hän sanoittaa epävarmuuksiaan ja pelkojaan, ja voisin uskoa, että kirjoittaminen on ollut hänelle itselleen mielen solmuja selvittävää. Onkin kiinnostavaa pohtia, puhuuko näissä teksteissä Norma Jean vai Marilyn. Erityisen riipaisevaa on lukea tekstejä, jotka Marilyn on kirjoittanut jouduttuaan vasten tahtoaan mielisairaalaan. Niissä pelko omasta mielestä ja äidin mielenterveysongelmien painolastista on kouriintuntuvaa. Vaikka Monroe on yhä populaarikulttuurissa elokuva rooliensa vanki, tyhmä blondi, hän oli hyvin lukenut ja kirjallisesti sivistynyt, ja se näkyy myös kokoelman teksteissä. Lukiessani Monroen tekstejä koin erityisen kiehtovaksi hänen ajatuksensa omasta naiseudestaan, kehostaan ja seksuaalisuudestaan. Hän toteaa useamman kerran, että ei suostu häpeämään itseään, ja nämä ajatukset ovat hämmästyttävän moderneja. Marilyn Monroeta ei ehkä yleensä mielletä feministiksi, mutta mm. nämä tekstit ovat mielestäni vahva osoitus siitä, että monet Marilynin ajatuksista olivat ajalleen hyvin feministisitä, ja päteviä yhä edelleen. Vaikka kirjan lukeminen oli oivaltavaa ja kiinnostavaa, koin sen melko raskaslukuiseksi. Monroe ei kirjoittanut tekstejään muiden luettavaksi, ja se johtaa siihen, että tekstien sirpaileisuus ja poukkoilevaisuus käy nopeasti hyvin raskaaksi. Vaikka alkuperäisten tekstien lisäksi kirjaan on painettu puhtaaksi kirjoitetut versiot sekä suomeksi että englanniksi, minun oli välillä todella vaikea keskittyä teksteihin. Jäin myös miettimään sitä, että onko oikein julkaista suurelle yleisölle luettavaksi hyvin henkilökohtaisia tekstejä, vaikka kirjoittaja olisikin kuollut kauan sitten. Välähdyksiä, sirpaileita on hyvin kiehtova teos, joka herätti lukuisia ajatuksia. Se on pakahduttava ja tuskainen teos, mutta pidin siitä raskaudestaan huolimatta erittäin paljon. Siinä oli myös paljon ihania kuvia Marilynista lukemasta kirjoja! Tekisi mieli lukea Marilynista tulisi seuraavaksi jokin elämäkerta. 

Katsoin kevättalvella Netflixista Queen's gambit -sarjan, joka perustuu Walter Tevisin romaaniin Musta kuningatar. Queen's gambit oli parhaita kulttuurielämyksiä koko vuodelta, joten odotukset alkuperäisversiota kohtaan olivat korkealla. Musta kuningatar kertoo Elizabeth Harmonista, joka jää lapsena orvoksi. Orpokodissa hän saa ensikosketuksensa sekä shakkiin, että päihteisiin, kun lapsille jaetaan rauhoittavia vihreitä pillereitä, joihin Beth jää koukkuun. Shakkia hän pelaa salaa talonmiehen kanssa, ja jo lapsena hän on niin lahjakas, että voittaa leikiten itseään vanhemmatkin pelaajat. Teini-ikäinen Beth pääsee adoption myötä osallistumaan shakkikilpailuihin niin lähellä kuin kaukanakin, ja pian hän on koko Yhdysvaltojen parhaita pelaajia. Kuitenkin kuvioihin tulee pian myös alkoholi, ja pian Beth joutuu tosissaan miettimään, onko hänen suurempi vastuksensa venäläinen suurmestari vai hänen oma päihderiippuvuutensa. Mitähän tästä kirjasta sanoisin. Musta kuningatar ei ollut missään nimessä huono kirja, mutta se oli mielestäni keskinkertainen, ja se harmittaa. Koska pidin Queen's gambitista niin paljon, minulle oli suuri pettymys, että kirja ei lumonnut minua samalla tavalla. Tarina on todella kiehtova, mutta tv-sarja kertoi sen paremmin kuin kirja. Koin, että tunnetasolla en päässyt tarpeeksi kiinni tarinaan, ja se jäi jotenkin etäiseksi. Myös kuvaukset shakkipeleistä olivat (ääni)kirjamuodossa jotenkin puuduttavia, kun en pelistä yhtään mitään ymmärrä. Minisarja teki shakinkin peluusta esteettistä ja mielenkiintoista! Sarja on hyvin uskollinen alkuteokselle, mutta sen tekemät muutokset tuovat lisää kiehtovia kulmia hahmoihin. Eteenkin Bethin adoptioäiti rouva Wheatley on tv-sarjassa paljon kiinnostavampi hahmo kuin kirjassa, kun hänen menneisyyttään tuodaan esiin. Mielestäni oli myös erittäin hyvä ratkaisu sarjan kirjoittajilta, että kirjan alussa ollut, hämmentävän kasuaali seksuaalisen väkivallan kuvaus on jätetty sarjasta pois. Oikeastaan ainoa asia, jonka kirja teki paremmin kuin sarja, oli Bethin lapsuudenystävän Jolenen hahmo. Hän oli kirjassa jotenkin paljon moniulotteisempi ja ehjempi hahmo, jonka rooli tarinassa tuntuu perustellummalta. Beth itse on kiinnostava molemmissa formaateissa. 1960-luvun alun Yhdysvalloissa shakinpelaajissa ei ole naisia mitenkään ruuhkaksi asti, mutta Beth ei anna sen estää itseään. Hänelle tärkeintä on pelaaminen, ei hänen sukupuolensa tai ikänsä, vaikka muut takertuvat näihin asioihin. En tiedä, johtuiko nihkeyteni kirjaa kohtaan siitä, että olin tapojeni vastaisesti katsonut sarjan ennen lukemista, vai siitä, että sen katsomisesta oli niin vähän aikaa, ja vertasin kahta teosta väkisinkin toisiiinsa. Jos jotain Mustasta kuningattaresta opin, niin ainakin sen, että täsmälleen saman tarinan voi toteuttaa hyvin eri tavoin (ja myös sen, että ehkä jatkossakin kannattaa pitää kiinni siitä, että lukee kirjan ensiksi).

Ostin itselleni palkinnoksi kandiseminaarin selättämisestä englanninkielisen yhteisniteen Douglas Adamsin Linnunrata-trilogiasta, jota olin katsellut jo pitkään. Pyyhepäivä oli aivan nurkan takana kirjan ostohetkellä, ja täytyihän tätä tärkeää päivää juhlistaa jotenkin, joten päätin kääntyä kirjahyllyni uusimman lisäyksen pariin: se nimittäin sisälsi Adamsin kirjoittaman esiosan sarjaansa, jota ei ole suomennettu ja jota en ollut aikaisemmin lukenut. Young Zaphod plays it safe on oikeastaan pelkkä novelli, eikä sitä ole (ilmeisesti) koskaan julkaistu omana niteenään, ja se sisältyy ostamaani yhteisniteeseen. Novelli sijoittuu aikaan ennen ensimmäisen osan tapahtumia (tai ainakin jollekin sitä edeltävälle aikajanalle), ja kuvaa nuorta Zaphod Beeblebroxia, tulevaa Linnunradan presidenttiä ja elävää legendaa, joka on mukana avaruusaluksella, joka suorittaa vaarallista tehtävää. Vaikka novelli irrotti minusta muutaman hymähdyksen, se ei päässyt varsinaisen trilogian tasolle. Siinä oli hauskoja ideoita ja kielikuvia, mutta vähän pettymys se silti oli. Luulen, että osasyy siihen, etten oikein päässyt tarinaan sisään, oli oma väsymykseni raskaan päivän jälkeen, jolloin en ehkä ollut parhaimmillani keskittymään Adamsin alkukieliseen kieli-ilotteluun. Ehkä Young Zaphod plays it safe pitäisi lukea uudelleen vähän virkeämmällä mielellä, jos siitä saisi silloin enemmän irti. 

Viime syksynä kuuntelin Paula Norosen kirjoittaman kirjan korsolaisen Räkkärimarketin kassasta, Tarja Kulhosta. Vaikka kirja olikin pieni pettymys, se oli kuitenkin ihan hauskaa välipalakuunneltavaa tiskien lomaan. Mustan kuningattaren jälkeen kaipasin jotain pientä ja kevyttä välipalaäänikirjaa, ja totesin, että jatko-osa Tarja Kulhon seikkailuille voisi olla juuri sopiva siihen tarkoitukseen. Tällä kertaa Tarja Kulho ei olekaan kassan takana, vaan hän on lähtenyt lomalle perheensä kanssa Räkkärimarketin omistamaan mökkikylään, jossa mökkinaapureina on luonnollisesti työkavereita. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan niin kuin olisi toivottu: joku kirjoittaa mökkikirjaan vihamielisiä asioita Tarjasta ja hänen perheestään, kaikki kylän asukkaat eivät noudata yhteisiä pelisääntöjä, ja Tarjan ja hänen miehensä Reijon välit tuntuvat jotenkin etäisiltä. Valitettavasti Lomille lompsis ei ollut yhtä hyvä kuin Räkkärimarketin kassa. Välillä kirjaa kuunnellessani hymyilin ja pari kertaa jopa hymähdin ääneen, mutta suurimmaksi osaksi se oli jokseenkin raskasta kuunneltavaa. Paljon jankattiin samoja asioita uudelleen ja uudelleen ilman, että se vei juurikaan juonta eteenpäin, ja suuren osan kirjasta vei pettämis- ja kolmiodraamajuoni, joita yleisesti inhoan (toki senkin voi tehdä hyvin, mutta se on toisen kerran keskustelu). Lomille lompsis oli toki sitä mitä hainkin, välipalakirja, mutta melko laimea sellainen. Tykkäsin kyllä kovasti siitä, miten Paula Noronen oman kirjansa luki. 

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa: Tarja Kulho – Lomille lompsis

14. Kirja on osa kirjasarjaa: Kyllä meillä oli hauskaa

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu: Musta kuningatar

30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen: Välähdyksiä, sirpaleita

Toukokuussa tapahtui monenlaista. Kuukauden alussa olin vielä kotikotona, juhlin kavereiden kanssa vappua, opiskelin ja kävin pitkästä aikaa myös katsomassa isovanhempia. Palattuani kuun puolivälissä opiskelijakaupunkiin viimeistelin ja palautin kandin ja kävin tekemässä kypsyysnäytteen. Arvosanankin ehdin jo saada, nelonen napsahti! Olen todella tyytyväinen itseeni ja palautteeseen, jonka seminaarin ohjaajalta sain. Nyt pitäisi sitten vain jaksaa haalia vielä vajaa 20 op kasaan loppuvuoden aikana, että saisin paperit käteen. (Toki eihän tämä opiskelun ilo ja riemu siihen lopu :D) Opiskelun lisäksi toukokuun aikana ehdin pikniköidä, tuparoida, majoittaa pääsykokelasta, löytää uuden lempipaikan opiskelukaupungistani ja viettää sykettä nostattavia Euroviisu-kisakatsomoja sekä Zoomissa että livenä. Kaikin puolin mukava kuukausi siis. 

Kuukauden biisi on Olavi Uusivirran Hilma af Klint. Olavin uusi biisi on hyvin samanlainen kuin muutaman vuoden takainen Kultaa hiuksissa, ja vaikka se onkin ehkä vähän tylsää, molemmat ovat oikein hyviä biisejä. Hilma af Klint on juuri täydellinen kappale kaikenlaisiin kesäkirmailuihin, joita toivon tämän kesän sisältävän runsaasti.

Huoletonta kesäkuun jatkoa!