Ennen kuin alan puhua musiikista itsessään, haluan pyytää teitä katsomaan oheisia kuvia levystä. Se on yksi kauneimmista koskaan näkemistäni levyistä. Pahviset kannet ovat aina plussaa verrattuna muovikoteloihin ja kannet on kuvitettu niin kauniisti, että suorastaan haukoin henkeä avatessani levyn ensimmäistä kertaa. Levynkansi aukeaa pitkäksi, kauniiksi kuvaksi synkästä, lumisesta metsästä. Viimeisen levyn kohdalla nousee aurinko, lintu nousee siivilleen. Myös levyn mukana tuleva vihkonen on ihana: kuvia show'sta ja Katen kommentteja. Postauksesta myöhemmin löytyvät kuvat ovat vihkosesta.
Ensimmäinen levy, ensimmäinen näytös.
Vanhan naisen hiljainen, rauhoittava puhe aloittaa levyn. Puheen päätyttyä Lily räjähtää käyntiin ja kun sanon räjähtää, todellakin tarkoitan sitä. Sydän lyö ylimääräisen kerran. Intro on pitkä ja jollain tapaa erilainen kuin albumiversiossa. Nopeampi kenties? Erilaisia soittimia? En osaa sanoa. Intron aikana (yleisön hurrauksista päätellen) Kate tulee lavalle ja huutaa: "Good evening!" Tässä vaiheessa myönnän vingahtaneeni hieman. Kate aloittaa laulun. Hänen äänensä on madaltunut huomattavasti, mutta se ei ollut mikään uutinen. Uusi asia sen sijaan on se, kuinka kauniilta hänen äänensä matalana kuulostaa. Lilyn jälkeen vuorossa on Hounds of love. Tämä oli se piste, jolloin ensimmäisen kerran itkin levyä kuunnellessani. Hounds of love -albumi oli ensimmäinen, jonka koskaan Kate Bushilta kuuntelin ja rakastuin. Siksi nimibiisin kuuleminen "livenä" oli herkistävä kokemus. Joannin aloittivat kirkonkellot, jotka ovat ihan oikeasti Joan d'Arcin kunniaksi soitettu: vihkosen mukaan äänittäjä osui paikalle juuri, kun Rouen Cathedralin kelloja soitettiin Orleansin neitsyen muistopäivänä. Koska Joanni ei kuulu suosikkeihini, sain kuuntelijana levähtää hetken.
Hengähdystauko tuli tarpeeseen, sillä seuraavana vuorossa on hengästyttävän upea Top of the city. The Red shoes -albumia ei yleensä lueta Bushin parhaimpiin, päinvastoin, mutta itse pidän siitä kovasti ja Top of the city on suosikkejani siltä levyltä. En osaa kuvailla sitä tunnetta, joka kappaleen kuuleminen aiheuttaa, mutta tämäkin oli niitä, joita kuuntelin vain suu auki, ihastellen. Never be minea ei koskaan oikeasti esitetty Before the dawnin aikana, sillä se leikattiin pois show'n lyhentämisen vuoksi. Äänitetty versio on harjoituksista. The Sensual world -levy on jäänyt itselleni kaikkein vieraimmaksi, joten Never be mine oli kuin aivan uuden biisin löytyminen. (Note to self: ota Sensual world tarkempaan kuunteluun!) Seuraavana vuorossa olikin jo Running up that hill. Jo intro sai värisemään, ja sitten tuli itku, jälleen. Running up that hill on nimittäin se biisi, jonka takia alunperin lainasin Hounds of loven. Ilman sitä biisiä en istuisi tässä nyt kirjoittamassa arvostelua tästä levystä, nytkin vähän kyynelehtien. Kun olo vielä oli sellainen, että Kate oikeasti lauloi laulua livenä, ihan siinä lähellä, kokemus oli uskomaton. Kate lauloi minulle, sanokoot muut mitä sanovat. King of the mountain jäi hieman tämän kokemuksen varjoon, mutta toivuttuani viihdyin senkin seurassa.
King of the mountain päättyy australialissen perinnesoittimen bullroarerin (en tiedä soittimen nimeä suomeksi), joka ennustaa tulevaa myrskyä.
Toinen levy, toinen näytös.
Toinen näytös käsittää Hounds of loven b-puolelta löytyvän the Ninth Wave -kokonaisuuden. Ninth Wave on tarina veden varaan joutuneesta tytöstä, ja unista, joita hän näkee myrskyävällä merellä. Before the dawnin versio kokonaisuudesta ei ihan vastaa levyversiota. Koko tarina alkaa ihan eri tavalla: levyn aloittaa monologi nimeltä Astronomer's call. Monologi esittelee astronomin, joka soittaa rannikkovartioon saatuaan hätäviestin uppoavasta laivasta. Monologi on kuin lempikirjaan löytynyt uusi luku. And dream of sheep johdattelee kuulijat laivan upotessa veden varaan joutuneen naisen ajatuksiin ja epäonnistuvaan yrityksen pysyä hereillä. Tarkat lukijat saattavat huomata, että puhuin aiemmin veden varaan joutuneesta tytöstä, nyt naisesta. Sanavalinta on tarkoituksellinen. Vuonna 1985 Katen ääni oli nuoren heleä, tyttömäinen, mutta vuoden 2014 versio on paljon matalampi ja aikuisempi. Kun tutut sanat "Little light shining/little light will guide them to me", kylmät väreet juoksivat pitkin selkää. Ensimmäisellä kuuntelukerralla valuin tässä kohdassa makaamaan lattialle ja kuuntelemaan. Huoneessani oli lähes pimeää. Paljon parempaa tapaa kuunnella toista näytöstä tuskin on.
Jos And dream of sheep aiheutti kylmiä väreitä, niin Under ice se vasta saikin vapisemaan, puhumattakaan Waking the witchista. Jälkimmäistä tosin täytyy hieman moittia siitä, ettei saarnaajan ääni saa jähmettymään yhtä pahasti kauhusta kuin alkuperäinen versio. Sen sijaan tämän version outro on mainio. Watching them without her on jälleen ihan uutta, dialoginpätkä, jossa meressä ajelehtivan naisen poika ja aviomies (poika on muuten ihan oikeasti Katen poika Bertie!) keskustelevat. Dialogi on riipaiseva: "Mum's late..." Watching you without men jälkeen tulee vielä yksi uusi osa tarinaan: Little light. Kate käyttää koko voimansa värisyttäviin kauhunhuutoihin, joita pehmeä piano ja kuoron lempeät "Little light" -sanat rauhoittavat. Loppulevy on kyynelten (Jig of life!!) ja kylmien väreiden (Hello Earth!!) täyttämä matka kohti aamua, joka päättää pimeän ja painajaistentäyteisen yön. The Morning fog on yhtä helpottunut ja ilakoiva kuin Hounds of lovella. Yksi pieni muutos sanoissa tosin on: kun Kate luettelee, keitä kaikkia haluaa kertoa rakastavansa, vanhempien, veljien ja rakastetun joukossa on myös poika. Yleisö villiintyy ja minä tärisen ja hymyilen kyyneliä kasvoillani.
Kolmas levy, kolmas näytös.
Ihan alkuun tunnustus: en ole koskaan ihmeemmin pitänyt levystä Aerial ja varsinkin tupla-albumin jälkimmäinen levy A Sky of honey on jäänyt aika vähälle kuuntelulle. Siksi epäilin, että A Sky of Honeyn sisältävä kolmas näytös ei onnistuisi liikuttamaan minua samalla tavalla kuin kaksi edellistä. Osittain olin oikeassa, mutta myös väärässä. Kun Predeluden ensinuotit kajahtavat ilmoille pehmeinä kyyhkysten kujerruksen seuraamana, kuuntelija tuntee ihollaan aurinkoisen, laiskan iltapäivän lämmön. Tunnelma on aivan erilainen kuin pimeässä yössä keskellä merta. Pienen Bertien ääni ihastelee lintujen laulua kuin levyversiollakin, mutta tällä kertaa lavalla on myös seitsemän vuotta vanhempi Bertie. Bertie on tarinan maalari, joka maalaa jatkuvasti muuttuvaa taivasta ja laulaa Painter's linkin. Iltapäivä kulkee iltaan ja Sunsetiin. Auringonlaskun värejä ja kaihoisaa tunnelmaa maalaavasta Sunsetista tuli ensikuuntelulla heti yksi suosikeistani. Biisin loppupuolella tapahtuva tunnelmanmuutos tuli täytenä yllätyksenä A Sky of honeyn vieraudesta johtuen. Aerial talin sirkutukset ja kujerrukset kuljettavat päivän Somewhere in betweeniin, josta siirrytään ihan uuteen osaan tarinaa: Tawny moon, jonka laulaa maalari eli Bertie. On kiva kuulla Bertien ääntä kunnolla, koska hänenkin äänensä on hieman madaltunut Snowflakesta :D Yö laskeutuu Nocturnen myötä. Kuulijoille kuvaillaan kesäöistä kuutamouintia. Jännittävä yksityskohta on, että Kate ujuttaa mukaan Waking the witchista tutun "Help me blackbird/there's a stone around my leg" -osan. Olen melko varma, ettei tätä ole alkuperäisessä versiossa, mutta en ole ihan varma asiasta. Lopulta aurinko nousee. Aerialin uskomaton kitarasoolo, Katen nauru ja halu nousta katolle lintujen kanssa. Matka päättyy auringonvaloon ja lintujen riemuitsemiseen.
Ensimmäisenä encorena kuullaan Among angels. Rauhallisen kaunis ja lohdullinen laulu palauttaa maan pinnalle A Sky of honeyn tunnelmista, mutta tekee sen ystävällisesti ja turvallisesti. Koko uskomattoman show'n päättää upea Cloudbusting. Tuttujen jousien pärähtäessä soimaan yleisö villiintyy, ja tämä kuuntelija itkee, jälleen. Upea tarina luo hienon lopetuksen kokonaisuudelle, joka on kaikin puolin täydellinen. "We're cloudbusting, daddy!"
Tämä postaus on roikkunut luonnoksissa yli kolme kuukautta, kun olen yrittänyt saada ajatuksiani jäsenneltyä. Before the dawn on tiivistetysti upea levy. Katen madaltunut ääni kuulostaa uskomattoman hyvältä. Mielenkiintoista on se, että liveversiot Lilysta ja Top of the citysta kuulostavat paremmalta kuin Director's Cut -levyllä muutaman vuoden takaa. Myös A Sky of honey -kokonaisuus nappaa paljon paremmin kuin levyversio. Isoin ongelma A Sky of honeyssa on mielestäni ollut sen juonettomuus verrattuna Ninth Waveen. Ninth Wavessa on selkeä tarina, mutta A Sky of honey vain seuraa päivän kulkua. Nyt huomaan, että vaikkei A Sky of honeyn tarina ole sen ihmeellisempi, sen kiireetön tunnelmanluonti on upeaa ja onnistuu luomaan yhtä vahvoja mielikuvia kuin Ninth Wave. Tulen varmaan ikuisesti suremaan, etten päässyt katsomaan esitystä Lontooseen, varsinkin kun DVD:tä ei aiota julkaista. Levy kuitenkin tuo lohtua, ja onhan netistä mahdollista kaivella kuvauksia visuaalisesta puolesta. Ja kuten Kate Bush BBC:n haastattelusta totesi, tämä ei ole piste hänen uralleen, enemmänkin iso pilkku. Kenties saamme joskus ihan uutta musiikkia, ja hyvää kannattaa odottaa. Vaikkapa sitten se 10 vuotta.
Kiitos Kate Bush melodioista, sanoista, olemassaolosta. Bertietä hieman mukaillen: "Lovely, lovely, lovely, lovely Cathy."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)