keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Novelli: Seitsemän kukkaa

Olohuoneen pöydällä aaltomaljakossa on seitsemän punaista tulppaania. Lasken laukun tuolille ja katson näkyä hämmentyneenä. Pöydältä on raivattu pois sanomalehtien vuoret ja tyhjät kahvikupit ja niiden tilalle on levitetty puhdas, sinisenkirjava liina. En muista, milloin meillä olisi viimeksi ollut näin siistiä. 

Utu astuu keittiöstä olohuoneeseen. Hän on ollut koko päivän kotona ja siltä hän todella näyttääkin: vanhan kirjavan villapaidan ja haalistuneen farkkujen muodostaman asukokoinaisuuden kruunaa vielä hänen äitinsä ruudullinen esiliina. Hän hymyilee ja suutelee minua poskelle. 
– Hei kulta, hän sanoo hellästi. – Oliko mukava päivä? 
– Pitkä ja raskas, huokaisen ja lysähdän pöydän ääreen.
Utu istuu viereeni ja pörröttää hiuksiani.
– Ruoka on kohta valmista. Tein lasagnea. 
Suljen silmäni ja hymyilen. Helmikuisen iltapäivän aurinko paistaa ikkunasta kasvoihin. 

 – Sinäkö nuo kukat toit? 
Utu nyökkää. 
– Kukas muukaan? 
– Niitä on seitsemän, huomautan. 
– Niin. 
– Tarvitseeko niitä olla noin monta? kysyn ja avaan silmäni. Utu kohauttaa olkapäitään. 
– Ajattelin, että se olisi kiva. Kun on ystävänpäivä ja kaikkea, hän mutisee. 
– Voi rakas, meillä on vuokrakin maksettavana! Ja jos ruokarahat loppuu, sinä kyllä saat keittää nuo tulppaanit meille kastikkeeksi, nauran. Utu tuijottaa maljakkoa liian keskittyneenä ollakseen oikeasti kiinnostunut kukista. 
– Menen ottamaan lasagnen uunista, hän sanoo ja palaa keittiöön. Jään katsomaan hänen peräänsä ymmärtämättä, miksi hän käyttäytyy noin. 

Vaihdan vaatteet ja tulen keittiöön Udun luo. Tuoksuva, höyryävä lasagne on nostettu pinttyneen likaiselle hellalle. Haaveilemme omasta asunnosta ja keittiöremontista, mutta nekin ovat niitä asioita, jotka on siirretty ajatuksissa siihen myyttiseen valmistumisen jälkeiseen aikaan. Utu on riisunut esiliinansa ja ripustanut sen naulaan. 
– Voin kattaa pöydän, ehdotan. Utu kohauttaa taas hartioitaan. 
– Jos haluat. 
Ottaessani lautasia kaapista vilkaisen häntä sivusilmällä. Äskeinen hymy on vaihtunut kireiksi leukaperiksi ja kurtistuneiksi kulmiksi. Utu taittelee lautasliinat viuhkoiksi, asettelee haarukat ja veitset paikoilleen ja ottaa maitopurkin kaapista kasvoillaan yhä se sama ilme. Hänen kätensä vapisevat. Minun tekee mieli kysyä, mikä hänellä on. Olinko sanonut jotain väärää? 

Illalla makaamme sängyllä, minun pääni Udun sylissä. Telkkarissa pyörii huono romanttinen komedia, jossa mies aikoo juuri ottaa naiselta silmälasit pois ja tehdä hänestä kauniin. 
– Miksei ystävänpäivänä voida näyttää jotain oikeasti hyvää leffaa? ihmettelen. Utu leikkii hiuksillani.
– Minulla on sinulle jotain, hän sanoo ja nousee ylös. Hän astelee kuluneelle lipastolle, avaa sukkalaatikon ja ottaa sieltä litteän paketin. Kohottaudun istumaan. Meillä ei ole ollut ikinä tapana muistaa toisiamme lahjoilla ystävänpäivänä. Opiskelijabudetti sallii hädin tuskin vuosipäivälounaan intialaisessa ravintolassa. Utu istuu viereeni ja ojentaa paketin minulle. 
– Hyvää ystävänpäivää, rakas, hän toivottaa ennen kuin suutelee minua. 

Avaan paketin varovasti. Tiilenvärinen paperi rapisee repeytyessään ja paljastaa värikkään, kiiltävän kirjankannen. 
– Kukkien kieli, luen kirjan nimen ääneen ja katson Utua epäuskoisena. – Et voi olla tosissasi.
– Miksen olisi? Utu kysyy viaton katse haaleanharmaissa silmissään. Lasken kirjan käsistäni. 
– Ensin ne tulppaanit ja nyt kukkakirja! Mikä pakkomielle sinulla on? huudahdan tietämättä, alkaisinko itkeä vai purskahtaisinko nauruun. Utu kääntyy katsomaan elokuvaa. Television kelmeä valo saa hänen kasvonsa näyttämään todella kalpeilta. 
– Luulin, että pitäisit niistä, hän sanoo hiljaa ja vilkaisee minua alta kulmain. 
– Minä olen meistä se, joka istuu illat lähi-Siwan kassalla, jotta saataisiin maksettua vuokra ja vatsat täyteen ja sinä vaan ostelet kukkia ja turhia kirjoja, kivahdan. Utu kääntyy minuun päin ja ottaa kirjan käteensä sängyltä. 
– Voisitko silti lukea tätä? hän kysyy selaillen sivuja. – Ihan vain minun mielikseni. 
– Joo, joskus kyllä, vastaan ärtyneenä ja otan kirjan hänen kädestään. Lasken sen lattialle. 
– Tarkoitin, että voisit lukea sitä nyt, Utu sanoo haroen pitkiä hiuksiaan. 
– Miksi se on sinulle niin tärkeää? huudahdan. – Etkö voisi sanoa suoraan tuon typerän salaperäisyyden sijaan? 
– Lumi...
– Sano suoraan tai ole hiljaa! huudan. 

Utun kasvojen ilme muuttuu. Kulmat vetäytyvät kurttuun, suu mutruun, katse tummuu. Hän nousee sängyltä ja kävelee ovelle. Hartiat jännittyvät villapaidan virttyneiden hartioiden alla. Sängylle jäänyt lämmin kohta viilenee yhtä nopeasti kuin paniikki ottaa ruumiini valtaansa. 
– Utu! Mihin sinä menet? 
– Tupakalle, kuuluu vastaus. 
– Mutta ethän sinä ole polttanut enää vuosiin, parahdan ja aion nousta sängystä, mutta ovi ehtii kolahtaa kiinni. Kaadun makaamaan sänkyyn selälleni ja tuijotan kattoon. Toivottavasti hän otti takin. 

Televisiossa mies polvistuu naisen eteen sormusrasia kädessään. 


***
Novelli, jonka kirjoitin silloin, kun olisi pitänyt tehdä kaikkea muuta kuin kirjoittaa novellia. Jos jokin tekstissä jäi epäselväksi, suosittelen googlettamaan kukkien kielen. Tulppaaneista en tähän hätään kuvaa löytänyt, mutta Jane Austenin kotimuseon kukkaset saavat kelvata. 

2 kommenttia:

  1. Googlaaminen selvittikin asioita, viimeisenkin lauseen, ja kukkien kieli alkoi vaikuttaa kiinnostavalta. Mutta siis tämä oli tosi hyvä tarina, tykkäsin varsinkin etenemisestä ja miten juoneen tuli koko ajan uusia yksityiskohtia mukaan. :)

    VastaaPoista

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.