maanantai 6. toukokuuta 2019

Huhtikuun luetut 2019

Huhtikuussa 2019 luin seitsemän kirjaa (2160 sivua), joista kolme oli spefiä, kaksi tietokirjaa ja yksi sarjakuva.

Kangasvuo, Jenny: Sudenveri 313 s.
King, Stephen: Carrie 206 s.
Montgomery, L. M.: Rilla of Ingleside (Anne #8) 277 s.+liitteet /Kotikunnaan Rilla (Anna #8) 243 s. [U]
Lehikoinen, Leena-Liisa & Puhakka, Mervi: Kansallispukuja Suomesta 200 s. 
Raitasuo, Ilkka & Siltala, Terhi: Kellokosken Prinsessa 252 s. 
Kukkonen, Janne: Tulikiven armeija (Voro #2) 339 s.
Murakami, Haruki: Värittömän miehen vaellusvuodet 330 s.

kotimaisia: 4
käännöskirjoja/luettu englanniksi: 3
omasta hyllystä: 2 (3)
kirjastosta: 5
muualta: 0

Montgomery-lukuhaaste: 1 kirja

Sudenveri tarttui mukaan kirjastosta. Olen tainnut joskus aiemminkin sanoa asiasta, mutta rakastan ihmissusia, joten suomalainen ihmissusifantasia kiinnosti kovasti. En joutunut pettymään: Sudenveri oli upea lukukokemus, eräs tämän vuoden parhaista! Kolme naista, Martta, Varga ja Marraskuu kuljettavat tarinaa eteenpäin. Sudenveri varioi ihmissusimyyttiä kiinnostavasti: susigeeni periytyy, muuttuminen on tahdonalaista, ja sutena oleminen vanhentaa myös ihmismuotoa. Kirjassa on todella paljon kaikkea, mutta se ei tunnu täyteen ahdetulta, vaikka mukana on historiallisen romaanin elementtejä, rakkaustarina, pohdintaa siitä, mihin kuuluu ja mikä on suvun ja yhteisön merkitys. Hengästyttävä teos luikerteli ihon alle ja pysyi siellä tiukasti. Luin kirjan loppuun junassa, ja olisi tehnyt mieli nousta seisomaan ja julistaa koko junanvaunulle, miten upea teos on kyseessä. Jos jotain kirjassa on moitittava, olin välillä aivan hukassa henkilöiden sukulaisuussuhteissa. Jonkinlainen sukupuu olisi ollut todella hyödyllinen. Lukekaa tämä, ette pety! 

Blogia pitempään lukeneet tietävät, etten pidä kauhusta ollenkaan. Minulla on aivan liian vilkas mielikuvitus kauhun lukemiseen, joten olen kiertänyt kirjastossa sen hyllyn kaukaa. Minua kuitenkin kutkutti lukea yleissivistyksen vuoksi Stephen Kingiltä jotakin, ja koska olin kuullut, että hänen esikoisteoksensa Carrie ei vie yöunia, päätin kokeilla. Painajaisia tämä pieni teos ei tosiaan aiheuta, vaikka onkin hurja. Perusasetelma on varmaan suurimmalle osalle tuttu: rankasti kiusattu Carrie asuu ääriuskonnollisen äitinsä kanssa ja huomaa itsellään kyvyn, joka saa suurta tuhoa aikaan. Mielenkiintoista kirjassa on se, että se on kerrottu hyvin suureksi osaksi kuvitteellisten lehtiartikkeleiden ja kirjallisuuslainauksien kautta. Tällä tavalla lukija on aina kirjan henkilöitä hieman edellä, mikä on kiinnostava ratkaisu. Aluksi hieman takeltelin tämän kanssa, mutta sitten innostuin ja pidin ratkaisusta kovasti. Kiinnostava oli myös "nykyajan" kerrontamuoto: tavallisen kerronnan seassa oli tajunnanvirtamaisia pätkiä, joiden vuoksi minun täytyi ainakin lukea joitain kohtia useaan kohtaan ennen kuin sain kiinni, mistä puhuttiin. Kirja oli pelottava, mutta ainakin omasta mielestäni pelottavinta ei ollut Carrien aikaansaama kaaos, vaan hänen äitinsä asenteet ja käytös tytärtään kohtaan. Saan kylmiä väreitä yhä, kun ajattelen kyseistä hahmoa. Carrie itse on mielestäni kiehtova päähenkilö. Hänen tekemänsä teot ovat hirvittäviä, mutta kun muistaa, miten huonosti häntä on kohdeltu hänen koko elämänsä ajan, olin lukijana jopa hänen puolellaan. Luulen, että melko monet ovat halunneet elämänsä aikana kostaa niille, jotka ovat jossain vaiheessa elämää kohdelleet väärin. Pidin kirjasta myös sen verimotiivin vuoksi: veri esiintyi monessa kohtauksessa ja on tärkeä osa tarinaa. (Kuulostan ehkä vampyyrilta, mutta tajutessani toistuvan motiivin olin innoissani :D) Carrie oli vahva ja mieleen jäävä lukukokemus, mutta olen lähes varma, että en tule tekemään tuttavuutta muiden Kingin kirjojen kanssa, ihan vain oman mielenrauhani takia. 

Anna-sarjan uudelleenlukuprojekti päättyi Kotikunnaan Rillaan, jota luinkin sitten pitkään ja hartaasti: joulukuusta huhtikuuhun. Tavallaan ympyrä sulkeutui: kun luin ensimmäisen osan uudelleen tammikuussa 2015, luin suomen- ja englanninkielistä versiota rinnakkain, ja tein samoin myös Rillan kanssa, koska olin kuullut, että suomennosta oli lyhennetty todella paljon. Jo Annan nuoruusvuosista oli puuttunut joitain yksittäisiä lauseita, joita alkuperäisversiossa oli, joten odotin kauhulla, mitä Rillalle oli tehty: kyseessä on kuitenkin Annan unelmavuosien rinnalla lempiosani sarjasta. Minun ei tarvinnut lukea kovin pitkälle huomatakseni, että suomenkielinen käännös oli tosiaankin köyhempi: kokonaisia kappaleita puuttui, myös yksi kokonainen luku. Sotakuvaukset on leikattu minimiin. Ei siis ihmekään, että ensimmäinen maailmansota oli minulle ennen yläastetta todella hämärä ajanjakso: tiesin oikeastaan vain, että taisteluita käytiin Ranskassa. Luin ensiksi luvun englanniksi ja sitten saman luvun suomeksi, ja usein alkuperäisversiota lukiessani mietin, miten olin pienenä jonkin kohdan ymmärtänyt, vain huomatakseni, että kyseistä kohtaa ei suomennoksesta löydy. Minun on todella vaikea ymmärtää, miksi käännös on niin pahasti leikelty. Ehkä on ajateltu, että lapset eivät jaksa lukea sodasta? Toisaalta kirjasta oli poistettu myös paljon sellaista, josta minun oli vaikea keksiä, miksi se oli poistettu. Hämmentävää oli myös se, että englanninkielinen pokkarini ei ollutkaan täydellinen alkuperäisversio, kuten olin luullut: siitä puuttui parikin kohtaa, joita suomennoksesta löytyi. Tein pientä tutkimusta ja löysin Rilla of Inglesiden Project Gutenbergistä, jossa myös nuo suomennoksesta löytyvät kohdat olivat. Olo oli melkoisen huijattu, koska enkkupokkari ilmoittaa olevansa lyhentämätön versio. Kun käännösjärkytyksistä päästiin yli, tarina oli yhtä vaikuttava kuin ennenkin. Rillan kasvutarina on hieno: 15-vuotiaasta, melko tyhjäpäisestä ja turhamaisesta tytöstä aikuiseksi naiseksi. Taustalla pauhaava sota tuo suuria suruja Blythen perheen ja koko Glen st. Maryn elämään, ja monta kertaa löysin itseni parkumasta kirjan äärestä kuin viimeistä päivää. Luulen, että kiinnostukseni sotien aikaisiin kotirintamiin on peräisin Kotikunnaan Rillasta. Politiikkaa ja meren takaisia tapahtumia seurataan tarkasti, mutta samalla elämä jatkuu: on pakko sinnitellä eteenpäin, koska elämä saarella ei pysähdy. Yllätyin hieman Rillan rakkauselämästä: olin muistellut sen olevan suuremmassa osassa. Nyt melkein unohdin, että hänellä oli jokin mielitietty. Tavallaan on positiivista, että Rillan elämässä on muutakin kuin kaukainen rakastettu rintamalla, mutta olisin kuitenkin toivonut hieman syventämistä suhteeseen. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua nyyhkimästä viimeisten lauseiden kohdalla... Anna on ollut melkoisen tausalle jäävä hahmo parissa edellisessä kirjassa, mutta tässä hän oli enemmän läsnä, mistä pidin todella paljon. Kotikunnaan Rilla voi tuntua irralliselta osalta muihin verrattuna, varsinkin, kun suomennoksesta on poistettu mainintoja edellisistä osista tuttuihin hahmoihin, kuten Dianaan. Silti se on hieno päätös sarjalle, joka on minulle eräs kaikista rakkaimmista. <3 Montgomeryn lukeminen ei kuitenkaan tähän lopu: seuraavaksi ajattelin lukea uudelleen Runotytöt

Innostuin kansallispuvuista viime vuonna, joten Kansallispukuja Suomesta vaikutti kirjalta, josta pitäisin. Kirja koostuu suurimmaksi osaksi kansallispukujen kuvista ja pukujen lyhyistä kuvauksista. Sinäänsä kirjaa on mukava selailla, mutta jokin siitä jäi puuttumaan. Se muistutti minua siitä, miksi Kansallispuvussa-sivusto on niin loistava: siellä puvut kuvaillaan tarkkaan ja kuvia löytyy runsaasti. Kansallispukuja Suomesta tarjoaa sen sijaan vain yhden kuvan per puku, joskus jopa todella huonon sellaisen: esimerkiksi Ylä-Savon puku on kuvattu vain sivusta, eikä siinä siksi näy puvun kaikkia yksityiskohtia, kuten koruja. Tekstit ovat myös melko lyhyitä ja harvasanaisia. Myöskään kaikkia lempipukujani kirjasta ei löytynyt. Hyvää kuitenkin oli kirjan johdanto-osuus ja sananselitykset. Plussaa myös miesten pukujen esittelystä, ne jäävät yleensä naisten pukujen varjoon! Ehkä jollekin kansallispukuihin vasta tutustuville kirjasta on iloa, mutta itse olisin kaivannut vähän syvempää sukellusta aiheeseen. 

Katsoin joulukuussa skitsofreniaa sairastaneesta ja itseään Prinsessaksi kutsuneesta Anna Svedholmista kertovan Prinsessa-elokuvan, josta en erityisemmin pitänyt: siinä oli hetkensä, mutta en oikein jaksanut innostua siitä sen enempää, vaikka aihe olikin todella kiinnostava. Löytäessäni kirjastosta Kellokosken Prinsessa -kirjan päätin antaa sille mahdollisuuden, ja niinhän siinä sitten kävi, että totuus oli elokuvaa ihmeellisempi. Pidin kirjasta nimittäin todella paljon! Kirja kertoo paitsi Svedholmin elämästä, myös mielisairaanhoidon kehityksestä Suomessa. Ratkaisu on looginen: Svedholm, Prinsessa, oli Kellokosken mielisairaalan potilaana yli 50 vuotta, ja sinä aikana lääketiede ehti kehittyä suurin harppauksin. Prinsessaan tartutettiin esimerkiksi malaria, koska sen uskottiin parantavan mielenterveysongelmia. Tietokirja on todella helppolukuinen ja ymmärrettävä: se etenee lähes kronologisesti ja lääketieteelliset ja historialliset faktat on kerrottu tarpeeksi yksinkertaisesti, jotta aiheeseen perehtymätönkin lukija ymmärtää. Kellokosken Prinsessa ei sorru monien elämäkertojen tapaan ylitaustoitukseen: fokus säilyy Anna Svedholmissa ja hänen elämässään, ja muusta maailmasta kerrotaan vain sen verran kuin on tarvis. Prinsessan tarina on todella mielenkiintoinen, ja kirja kohtelee häntä kunnioittavasti, mutta toisin kuin elokuvassa, kirjassa ei esinny mielenterveysongelmien romantisoimista. Siinä missä elokuvassa Prinsessa esitettiin jopa onnellisempana kuin sairaalan työntekijät, kirja mainitsee myös huonot ajat: Svedholmin kaksisuuntainen mielialahäiriö teki hänen elämästään välillä todella haastavaa, eikä sairaalassa olo ollut tosiaankaan mitään herkkua, varsinkaan alkuaikoina, kun häntä pyrittiin parantamaan harhoistaan. Kellokosken Prinsessan voi mielestäni lukea niin historiasta, lääketieteestä, mielenterveydestä tai henkilökuvista kiinnostuneet ihmiset. Pääsiäisloman aikana myös sisarukseni ehtivät lukea kirjan ja molemmat pitivät siitä paljon. Lukumakumme eroavat hieman toisistaan, joten pidän tätä merkkinä siitä, että kirja sopii monenlaisille ihmisille. 

Luin Janne Kukkosen Voro-sarjakuvan ensimmäisen osan muutama vuosi sitten, ja pohdin silloin, että tarinalle olisi kiva saada jatkoa. Nyt toiveisiini vastattiin: Tulikiven armeija ilmestyi tänä keväänä. Se ei ehkä pääse nousemaan ensimmäisen osan tasolle, mutta on silti todella viihdyttävä, suorastaan ahmittava. Liljan ja Seamusin henkilökemia on loistavaa! Melkoisen kliseistä fantasiaahan nämä sarjakuvat ovat, mutta ei se oikeastaan edes haittaa: kliseistä huolimatta Kukkonen onnistuu yllättämään lukijansa pari kertaa.  Sarjakuvan kohtaloksi koitui kliseiden sijaan lukijan huono muisti: koska edellisen osan lukemisesta oli jo monta vuotta aikaa, olin ehtinyt unohtaa kokonaan, mitä edellisessä osassa tapahtui. Se haittasi välillä maailmaan ja tapahtumiin syventymistä. Kuitenkin tykkäsin tästä todella paljon, ja voin suositella tätä kyllä vilpittömästi niillekin, jotka sarjakuvia eivät yleensä lue. Siinä missä edellinen osa loppui niin, että jatko-osan ilmestyminen oli toivottavaa ja mahdollista, mutta ei pakollista, tämä jäi sellaiseen kohtaan, että tekisi mieli lukea seuraava osa nyt heti paikalla! Miten tästä tilanteesta selvitään? Mikä viimeisissä ruuduissa esiintyvä otus on? 

En ollut aiemmin lukenut Haruki Murakamia, vaikka häntä oltiinkin minulle paljon kehuttu. Tutustuin tänä syksynä erääseen ihmiseen, jonka kanssa olen jutellut kirjallisuudesta todella paljon, ja hän hehkutti minulle Murakamia niin, että päädyin ostamaan Värittömän miehen vaellusvuodet Turun kirjamessuilta, koska kuulemma lukutottumuksieni perusteella pitäisin siitä. Ensimmäisillä sivuilla olin hieman skeptinen: mahtaako kirja olla Paolo Coelhon tyylistä elämänviisauksia pursuavaa huttua? Luuloni osoittautui onneksi vääräksi ja tarina imaisi mukaansa. Kirja oli mielenkiintoisen hidastempoinen, mutta silti vetävä. Suuri osa kirjasta kuluu keskusteluissa henkilöiden välillä ja päähenkilön muistoissa. Silti se ei missään vaiheessa tunnu tylsältä. Vaikka kirja on syvällinen, se ei tunnu tekotaiteelliselta tai typerältä. Ehkä kaikin puolin tarina ei ollut minun makuuni (Shiron kohtaloa käsiteltiin mielestäni vähän huonosti), mutta aion kyllä lukea Murakamia jatkossakin! Onko teillä jotain suosikkia hänen tuotannostaan, mikä minun pitäisi lukea? 


*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

23. Kirjan nimessä on jokin maa: Kansallispukuja Suomesta
29. Kirjassa nähdään unia: Värittömän miehen vaellusvuodet
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja: Carrie (kielletty useammassa yhdysvaltalaisessa koulussa)
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja: Sudenveri
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia: Kellokosken prinsessa
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi: Rilla of Ingleside/Kotikunnaan Rilla (myönnän, kirja kattaa vain neljän vuoden ajan, mutta sen aikana hyvin lapsekas Rilla aikuistuu)
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja: Tulikiven armeija

Huhtikuussa tapahtui todella paljon: ehdin esiintyä ensimmäisellä kuorokeikallani nykyisen kuoron kanssa, käydä kuuntelemassa ensimmäistä kertaa open mic -iltaa, juhlia pääsiäistä ja eräitä rippijuhlia, editoida ja voittaa Camp NaNoWriMon, opiskella, avata pyörä- ja vakosamettitakkikaudet ja kokea ensimmäisen opiskelijavappuni. Muuten kuukausi tuntuu näin jälkikäteen katsoen aika sumuiselta: opiskeluvuoden lähestyessä loppuaan tehtäviä töitä onkin yllättäen todella paljon, ja kun aikataulutuskyky on mitä on, tekemättömät työt kasautuvat helposti. Onneksi tilanne helpottaa pian: enää muutamia juttuja tehtävänä ennen kuin voin aloittaa kesäloman. Lisäksi huhtikuuhun mahtui useampia juoksupäiviä, jolloin lähdin kotoa aamulla ja palasin takaisin vasta myöhään illalla. Loppukuusta tuntui, että olin kuin äärimmilleen venytetty kuminauha, joka saattaa napsahtaa poikki minä hetkenä hyvänsä. Vappu oli onneksi hauska ja stressivapaa juhla. Oli ihanaa katsella ylioppilaslakkien merta, kun sain ensimmäistä kertaa myös itse painaa valkolakin vappuna päähäni. 



Kuukauden biisi on Marinan True hänen uudelta albumiltaan. Marinan uutta musiikkia olen tässä kuussa luukuttanut oikein olan takaa, ja True on biisi, joka sai minut itkemään ensimmäisellä kuuntelukerralla. Olen kirjoittamassa levyarvostelua hänen uudesta albumistaan, puhun aiheesta lisää silloin, mutta tehkää itsellenne palvelus ja kuunnelkaa True

Toivorikasta toukokuuta!

2 kommenttia:

  1. Hauska kuulla, että pidit Haruki Murakamista! Värittömän miehen vaellusvuosia en ole lukenut, mutta muutama vuosi sitten luin Murakamilta 1Q84-trilogian kaksi ensimmäistä osaa ja Kafkan rannalla. Kafka rannalla oli se ihan ensimmäinen Murakami mulle ja teki silloin kyllä vaikutuksen. Siinä oli jotenkin zeniläinen tunnelma yhdistettynä absurdiuteen. 1Q84 sekin oli perusteella hyvä, mutta… vain yksi voi olla ensimmäinen. :D Usein blogeissa törmää arvioihin Norwegian Woodista ja olen ymmärtänyt, että se olisi taas vähän erilainen, kuin Murakamin tuotanto näin yleisesti. Mutta siis, Kafka rannalla on mun suositukseni, jos päädyt lukemaan lisää Murakamia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sekä Kafkaa rannalla että 1Q84-trilogiaa onkin suositeltu minulle! Pidetään molemmat mielessä, Murakami kyllä kiinnostaa :)

      Poista

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.