Marraskuun luetut 2020

 Marraskuussa 2020 luin seitsemän kirjaa (1825 sivua, 4 h 33 min), joista yksi oli spefiä, kolme oli sarjakuvaa, kaksi oli non-fictionia ja yksi äänikirja.

Zafón, Carlos Ruiz: Enkelipeli (Unohdettujen kirjojen hautausmaa #2) 607 s. 

Strömquist, Liv: Prinssi Charlesin tunne 135 s. 

Rowell, Rainbow & Hicks, Faith Erin: Viimeinen ilta 218 s. 

Strömquist, Liv: Einsteinin vaimo 139 s.

Parkkinen, Leena: Säädyllinen ainesosa 335 s. 

Braithwaite, Oyiukan: Sisareni, sarjamurhaaja 4 h 33 min [K]

Sepetys, Ruta: Salt to the sea 391 s. 

kotimaisia: 1

käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 6

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 4

muualta: 2

Pari vuotta sitten luin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan ensimmäisen osan Tuulen varjon. Enkelipelin ostin Helsingin kirjamessuilta vuonna 2016, mutta se joutui pölyyntymään hyllyssä vuosia, ennen kuin siihen tartuin. Useammalta Zafónia fanittavalta ystävältäni olin kuullut, että Enkelipeli on Tuulen varjoa parempi, joten kun kirjaan lopulta tartuin, odotukseni olivat korkealla, sillä pidin Tuulen varjosta kovasti. Enkelipeli (mikä ihana nimi kirjalle!) kertoo David Martínista, nuoresta kirjailijasta, jonka elämä on ollut suurimmaksi osaksi melko kurjaa, eikä elo siitä iloisemmaksi muutu kirjan edetessäkään. Epätoivoisena hän tekee sopimuksen salaperäisen kustantajan kanssa ja saa huomata, että kyseessä ei ollut niin fiksu veto kuin hän ehkä alun perin luuli: menneisyys nimittäin alkaa toistaa itseään mitä kammottavimmalla tavalla. Ensiksi on sanottava, että Enkelipeli kyllä imaisi lukijansa mukaan hyvin: salaperäiset tapahtumat seurasivat toisiaan, ja kirjoitustyyli oli miellyttävä. Teos tarjosi myös kiinnostavia ajatuksia kirjallisuudesta ja varsinkin kirjoittamisesta. Pidinkin siitä, että siinä missä Tuulen varjo oli ylistys lukemiselle, tarjosi Enkelipeli kirjailijan näkökulman, tosin hyvin synkän sellaisen. Kuitenkaan Enkelipeli ei yltänyt mielestäni Tuulen varjon tasolle. Jotkut juonenkäänteet jäivät mielestäni liian epämääräisiksi näin tiivistunnelmaiseen kirjaan. Vaikka kirjan maagiseen tunnelmaan sopiikin se, että jotkut asiat jätetään auki ja tulkinnanvaraisiksi, joihinkin asioihin olisin kaivannut terävöittämistä. David oli myös melkoisen vastenmielinen päähenkilö, mikä ei varsinaisesti ole huono asia, mutta välillä olisi tehnyt mieli lukea jotain muuta, ettei tarvitsisi viettää aikaa hänen kanssaan. Henkiöihin liittyi myös eräs toinen ongelmani tämän kirjan kanssa. Kolmen Zafónilta lukemani kirjan perusteella uskallan jo sanoa, että kiinnostavat naishahmot, varsinkaan päähenkilöiden rakkauden kohteet, eivät ole hänen vahvuutensa: Tuulen varjon Bea, Marinan nimihenkilö ja Enkelipelin Christine ovat kaikki äärimmäisen tylsiä ja yksipuolisia hahmoja. Enkelipelin Isabella tekee tähän kaavaan lopulta poikkeuksen, ja hän olikin lopulta ehkä lempihahmoni koko kirjassa. Loppuratkaisukaan ei oikein voittanut minua puolelleen, vaan rakkausjuonen ratkaisu sai minut enemmänkin tuntemaan oloni epämukavaksi kuin onnelliseksi. Jonkin verran pohdin myös sitä, minkä vuoksi tämä kirja on nimenomaan sarjan toinen eikä ensimmäinen osa. Romaani kuitenkin sijoittuu aikaan reilusti ennen Tuulen varjoa, ja se esittelee esimerkiksi Semperen kirjakaupan entisen omistajan ja hänen poikansa. Silti David on kirjan päähenkilö, eikä Sempere vanhempi, ja vaikka David on jossain mielessä osallinen Tuulen varjon päähenkilön olemassaoloon, en keksinyt mitään järkevää syytä siihen, että tämä ei ole sarjan ensimmäinen osa. Vaikka Enkelipeli ei iskenyt minuun samalla tavalla kuin Tuulen varjo, aion kyllä lukea sarjan seuraavatkin osat. Pidän kuitenkin Zafónin mutkikkaista juonista ja salaperäisen maagisesta Barcelonasta. 

Elokuussa luin Liv Strömquistin ehkä (ainakin Suomessa) kuuluisimman sarjakuvateoksen Kielletty hedelmä, josta pidin kovasti. Kiinnostus Strömquistin sarjakuviin jäi, joten syksyisellä kirjastoreissulla mukaan tarttui pari muutakin hänen albumiaan, joista Prinssi Charlesin tunteen luin ensimmäiseksi. Prinssi Charlesin tunne käsittelee rakkautta ja ihmisten käsityksiä rakkaudesta. Näkökulma on feministinen, ja siinä nostetaankin esiin ongelmia esimerkiksi yhteiskunnan rakenteista, jotka tarjoavat naiselle parisuhteessa paljon huonommat lähtökohdat kuin miehelle. Strömquist nauraa asioille, joita on totuttu pitämään länsimaisen kulttuurin kulmakivinä, mikä on todella virkistävää. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole niin onnistunut kokonaisuus kuin Kielletty hedelmä, ja koin tämän raskaammaksi lukea. Toisaalta asiaa on paljon, ja tekstaus on tiivistä. Tämä myös ehkä tarjosi enemmän uusia tietoja ja ajateltavaa kuin Kielletty hedelmä. Strömquistin huumorista tykkään kyllä kovasti! 

Rainbow Rowellin käsikirjoittama ja Faith Erin Hicksin piirtämä sarjakuva Viimeinen ilta on näkynyt blogeissa suhteellisen paljon suomennoksen ilmestyttyä nyt syksyllä. Sarjakuva kertoo kahdesta kurpitsafarmin työntekijästä, Dejasta ja Josiesta, jotka ovat työskennelleet farmilla yhdessä muutaman vuoden ajan, mutta ovat menossa collegeen seuraavana vuonna, joten tämä on heidän viimeinen iltansa töissä yhdessä. Josie on ollut ihastunut erääseen toiseen työntekijään jo monta vuotta, ja ystävänsä jahkailuun kyllästynyt Deja päättää ohjata Josien ja "toffeetytön" lopultakin yhteen. Alkaa pieni seikkailu ympäri kurpitsafarmia. Viimeinen ilta on hyvin sympaattinen hyvän mielen tarina, jonka piirrostyylistä tykkäsin kovasti. Tarina on vähän ennalta-arvattava, mutta en tiedä, haittasiko se varsinaisesti tätä lukiessa. Tykkäsin myös siitä, kun kirjan lopussa Rowell ja Hicks kertoivat hieman projektista ja esittelivät piirrosluonnoksiakin. Olisin kuitenkin kaivannut tarinaan vähän lisää jotakin. Vaikka toisaalta pidinkin siitä, kuinka paljon Josiesta ja Dejasta kerrottiin lyhyessä kirjassa ilman että se tuntui päälleliimatulta (pahasti ainakaan), he jäivät silti lukijalle vähän etäisiksi. Ystäväni totesikin, että jos hahmot olisivat tuttuja jo ennestään, kirjasta olisi saanut enemmän irti: siinä oli nimittäin erikoisseikkailun tai spin-offin makua, vaikka sen pitäisi seistä omilla jaloillaan. Tästä huolimatta kyseessä oli mukava lukukokemus, enkä kadu tämän lukemista. Sympaattista tarinaa voin kyllä suositella luettavaksi syksyyn. 

Kuukauden toinen Strömquist oli Einsteinin vaimo. Kuten Prinssi Charlesin tunnekin, myös Einsteinin vaimo käsittelee parisuhteita ja rakkautta, mutta se on paljon episodimaisempi, eikä samalla tavalla yhtenäinen kuin aiemmat Strömquistilta lukemani sarjakuvat. Toisaalta rakenne toimii, ja tämä olikin mielestäni parempi kuin Prinssi Charlesin tunne, ellei perästi paras kolmesta lukemastani albumista. Strömquist onnistuu jälleen tarjoamaan uusia ajatuksia, ärtymistä ja hekottelua. Tyyli on hyvin kärjistävä, välillä jopa provosoiva, mutta tykkään siitä kovasti. Erityisen makeat naurut tässä albumissa tuotti gaala, jossa valittiin maailmanhistorian huonoimmat poikaystävät, kun taas albumin päättävä sarjakuva Yoko Onosta teki minut todella iloiseksi: minua on jo vuosikausia ärsyttänyt se, miten Beatles-fanit (edelleen) kohtelevat Onoa. Strömquist kuitenkin muistuttaa, että Ono oli taiteilija jo ennen John Lennonia, ja teki itse kaikki päätöksensä ja toimi asettaen itsensä etusijalle, vaikka yhteiskunta ja media pyrkivät pistämään kapuloita rattaisiin. Strömquistin sarjakuvia voisin suositella kaikille, sukupuoleen katsomatta, sen verran hyviä faktoja (lähdeviitteineen!) ja ajatuksia hän teoksissaan tarjoaa. (En muuten enää ikinä näe Barbapapoja samalla tavalla kuin ennen, kiitos tälle albumille...) 

Leena Parkkisen Säädyllistä ainesosaa suositteli minulle eräs ystäväni, ja kun se heti suositusta seuraavana päivänä osui silmääni kirjastossa, se lähti heti mukaan. Säädyllinen ainesosa sijoittuu 1950-luvun Helsinkiin, jonne nuori perheenäiti Saara muuttaa miehensä ja poikansa kanssa. Saara kokee välillä selittämätöntäkin ahdistusta, vaikka päällisin puolin kaikki on periaatteessa hyvin. Kun hän kohtaa merenrannalla naapurinsa Elisabethin, joka järjestää suuria kutsuja ja piilottelee yhtä suuria salaisuuksia, hänen elämänsä muuttuu täysin. Ai että, miten tykkäsinkin tästä kirjasta! Tarina oli mielenkiintoinen ja eteni sutjakkaasti, ja monesti en olisi halunnut lopettaa lukemista ollenkaan, kun jäin koukkuun. En äkkiseltään muista lukeneeni historiallista romaania, jossa naisten välinen rakkaustarina olisi ollut ainakaan näin suuressa osassa, joten tämä oli virkistävä siinäkin mielessä. Vaikka tarinassa ollaankin välillä syvissä vesissä ja käsitellään rankkojakin asioita, pohjavire on kuitenkin, paremman sanan puutteessa, kepeä. Ruoka on kirjassa tärkeässä osassa, mistä pidin myös kovasti, sillä se toi kiinnostavia aspekteja tarinaan: sodan jälkeisessä Suomessa on vaikea saada hyviä ruoka-aineita, puhumattakaan sodan aikaisesta Ranskasta tai Tukholmasta. Saara ja Elisabeth ovat molemmat kiinnostavia henkilöitä, ja kemia heidän välillään on hienovaraista mutta toimivaa. Heidän elämästään olisin voinut lukea pidemmänkin kirjan, sillä molempien menneisyydessä on kiinnostavia asioita, joihin kirjassa ei ihmeemmin perehdytä. Minua kiinnostaisi myös todella paljon se, mitä heille tapahtui kirjan tapahtumien jälkeen, sillä molempien tarinat jäävät todella kiinnostaviin taitekohtiin. Pientä noottia annan kuitenkin siitä, että loppuratkaisu tuntui hieman hätiköidyltä ja pohjustamattomalta. Muuten tämä olisi ollut minulle täysin viiden tähden kirja, mutta virheistään huolimatta se oli todella kiinnostava, koukuttava ja innostava lukukokemus! 

Sisareni, sarjamurhaaja on ilmestynyt eteeni kirjasomeissa tänä syksynä tuon tuosta, joten otin sen itsekin kuunteluun. Romaani kertoo kahdesta siskoksesta, Koredesta ja Ayoolasta, joilla on synkkä salaisuus: Ayoola on tappanut kolmannen poikaystävänsä, ja Korede on hälytetty paikalle siivoamaan tämänkin murhatyön jäljet. Ayoola on kaunis ja huoleton, ja Korede tuskailee, onko tärkeämpää suojella jo kolme miestä surmannutta pikkusiskoa vai ilmoittaa poliisille asiasta. Pahaksi onneksi Ayoola kiinnostuu Koreden pitkäaikaisesta ihastuksesta, eikä Korede enää tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä ja ketä suojella. Tämäpä oli kiinnostava romaani! Vaikka kyseessä on melko helppolukuinen kirja, ei se päästä lukijaansa helpolla. Juoni onnistui yllättämään pariinkin otteeseen täysin, ja vaikka kirja oli lyhyt, siinä oli paljon asiaa ilman, että se tuntui täyteen ahdetulta. Koreden tilanne ei ole helppo, ja kuunnellessani mietin itsekin paljon sitä, mikä tällaisessa tilanteessa oikeasti edes olisi oikein. Kun tarina kietoutuu auki, paljastuu asioita, jotka muuttavat käsityksiä molemmista sisaruksista. Vaikka muut hahmot jäävät ehkä vähän ohuiksi, Korede ja varsinkin Ayoola ovat kiehtovan ristiriitaisia henkilöitä molemmat. Kirjan kirjoitustyylille en ihan lämmennyt, se oli vähän liian korutonta omaan makuuni, mutta toisaalta se sopi vauhdikkaasti etenevään tarinaan. Loppuratkaisu oli mielestäni todella onnistunut, ja se sai minut pitämään kirjasta entistä enemmän. Kiinnostava kirja oli myös siksi, että se sijoittui Nigeriaan ja on nigerialaisen kirjailijan kirjoittama, enkä tähän hätään muista lukeneeni sellaista aikaisemmin. Maan kulttuuri tulee hienovaraisesti mutta selkeästi esiin, mistä tykkäsin kovasti! 

Ruta Sepetyksen Harmaata valoa on kirja, joka hajotti minut aikanaan todella pahasti, ja osittain siitä syystä en ole sitä yläasteen jälkeen lukenutkaan, vaikka se omasta hyllystäni löytyy. Koska tämä esikoisteos oli niin hieno ja raastava, odotukset Salt to the sea -teokselle olivat korkeat. Toinen maailmansota on loppumaisillaan, ja pieni ihmisjoukko vaeltaa toivonaan päästä pakoon, turvaan. Wilhelm Gustloff -niminen laiva on heidän toivonkipinänsä. Mitä henkilöt eivät vielä tiedä, on se, että Wilhelm Gustloff tulee uppoamaan neuvostoliittolaisen torpedon vuoksi pian lähtönsä jälkeen, ja kyseinen onnettomuus on tuhoisimpia merionnettomuuksia koskaan. Tarinaa kerrotaan neljän näkökulmahahmon silmien kautta: on liettualainen sairaanhoitaja Joana, preussilainen hämärähommia tekevä Florian, kovia kokenut puolalaistyttö Emilia ja Wilhelm Gustloffilla työnskentelevä nuori natsisotilas Alfred. Heillä kaikilla on suuria, synkkiä salaisuuksia, jotka paljastuvat lukijoille ja muille päähenkilöillekin pikku hiljaa. Kirja on hämmästyttävän koukuttava, ja kielikynnyksenkin yli oli helppoa päästä. Kiinnyin henkilöihin todella vahvasti (tai no, suhdettani Alfrediin ei voi ehkä sanoa kiintymykseksi), ja vaikka tiesin, että tässä käy tuskin hyvin kellekään, olin silti aivan rikki, kun käänsin viimeisen sivun esiin. Kirjaa lukiessani mietin todella paljon sitä, miten näin järkyttävä tragedia ei ole suuremman yleisön tiedossa. Wilhelm Gustloffin uppoaminen oli tuhoisampi kuin Titanicin uppoaminen, mutta silti ensimmäinen kerta, jolloin koko onnettomuudesta kuulin, oli tässä kirjassa. Kun onnettomuus on tapahtunut vieläpä Itämerellä, jonka pohjassa laivan hylky edelleen on, aihe olisi hyvin lähellä suomalaisia. Miksi tästä ei siis puhuta enemmän? Uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että Salt to the sea on ehdottomaksi yksi vuoden parhaista kirjoja. Tämän kirjan toivoisin ehdottomasti ilmestyvän myös suomeksi, jolloin useammat ihmiset voisivat sen lukea! 

*********

Marraskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

13. Kirjassa eksytään: Viimeinen ilta

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Enkelipeli

Marraskuu on inhokkikuukauteni, mutta se sujui suorastaan hämmästyttävän kivuttomasti tänä vuonna. Toki surkean harmaa ja surkea sää vei mielialaa pohjamutiin, ja opiskeluhommat stressasivat melkoisesti. Kuitenkin kuukauteen sisältyi aurinkoisia päiviä yllättävän paljon, ja vaikka mitään suuria seikkailuja tai onnen huippuja en marraskuussa kokenutkaan, muutamat kivat kohtaamiset ja rennommat päivät toivat onneksi helpotusta arkeen. Kävin kotikotonakin loppukuukaudesta, mutta palasin vielä opiskelukaupunkiin tekemään viimeisiä tenttejä ja muita hommia ennen joululomaa. Nyt on tosiaan onneksi joulukuu, ja vaikka täällä ei näy lumenhäivääkään, kotonani palavat jouluvalot ja kynttilät päivittäin, ja joulutunnelmointi on vedetty nollasta sataseen (olen ehtinyt jo leipoa sekä pipareita että joulutorttuja!). 

Vuoden luettujen määrä on jo tässä kohdassa päätähuimaavan korkea. Nyt uskaltaa jo varmaan sanoa, että on ihan realistista saada 100 kirjaa tänä vuonna luettua, joululomallahan tulee aina luettua enemmän kuin arkena (ainakin normaaliolosuhteissa). Se olisi kyllä melkoinen saavutus! Nyt kyllä pitäisi hetken aikaa vielä lukea tentteihin, ennen kuin pääsen joululomalle karkaamaan. 

Kuukauden biisi on Ryan McCartanin High and low. Minulle Ryan McCartan on tutuin Heathers-musikaalin alkuperäisenä JD:nä, vaikka hän onkin ehtinyt esittää Broadwayalla myös mm. Wickedin Fiyeroa ja Frozenin Hansia. High and low puolestaan on "vain" hänen oma soolobiisinsä, ja vaikka se onkin ehkä musiikillisesti vähän tylsä, McCartanin äänenkäytössä on todennäköisesti musikaalinäyttelijän koulutuksen tuomia kivoja sävyjä, joita ihan jokaisella poplaulajalla ei ole. Itselleni biisin varsinainen pihvi on kuitenkin sen sanoitukset, varsinkin kohta "All my friends are in the relationships, it kills me just to be around them", joka sai minut nauramaan ääneen, kun sen ensimmäisen kerran kuulin: samanlainen tilanne on omassa elämässänikin.