Tammikuun luetut 2021

Tammikuussa 2021 luin viisi kirjaa (1048 sivua, 12 h 39 min), joista yksi oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi sarjakuva ja kaksi äänikirjaa.

Haatanen, Kaisa & Hovi, Sanna-Mari: Monarkian muruset: kaiken maailman kuninkaallisia 400 s. 
Takalo, Tiitu: Minä, Mikko ja Annikki 248 s. 
Acevedo, Elizabeth: Kaikilla mausteilla 8 h 49 min [K]
Murata, Sayaka: Lähikaupan nainen 3 h 50 min [K]
Morgenstern, Erin: Yösirkus 400 s. 

kotimaisia: 2

käännöskirjoja: 3

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 1

muualta: 3

Vietin joululomaani katsoen koko The Crown -tv-sarjan, ja jatkoin kuninkaalliskuplassani köllöttelyä lukien pääasiassa eurooppalaisia käsittelevän tietokirjan. Kuninkaallisinstituutiossa on paljon ongelmia, ja vaikka jotkut tiukat säännöt ovatkin höllentyneet, ei kuninkaallisen elämä taida olla edelleenkään mitään herkkua: raha ei tuo onnea. Kun tämä on sanottu, voin häpeilemättä tunnustaa, että olen todella suuri kuninkaallisfani, vaikka kiinnostukseni keskityykin lähinnä Britannian ja Ruotsin kuningashuoneisiin. Monarkian muruset esittelee kuitenkin kaikki yhä olemassa olevat eurooppalaiset kuningashuoneet, niiden historian ja nykyhetken. En esimerkiksi tiennyt yhtään mitään vaikkapa Hollannin kuningashuoneesta! Mukaan mahtuu myös lyhyemmät esittelyt sellaisista Afrikan ja Aasian valtioista, joita hallitsee kuningas, mistä pidin myös kovasti: jos keskieurooppalaiset kuningashuoneet olivat huonosti hallussa, nämä vasta olivatkin! Kirjan sävy on mukavan kepeä, mutta informatiivinen. Marginaaleissa on kirjailijoiden lyhyitä, humoristisia kommentteja, joiden sutkautuksille hymähtelin toisinaan ääneenkin. Pidin erityisesti siitä, että jokaisen kuningashuoneen kohdalla oli suvun sukupuu, jonka avulla historiaa ja kruununperimyksen kiemuroita oli helpompi hahmottaa. Kuningashuoneiden esittelyjen lisäksi kirja sisältää useita "ekstralukuja" esimerkiksi kuninkaallisia käsittelevistä elokuvista ja jo hävinneistä kuningashuoneista, mitkä toivat mielestäni kivaa lisää kirjaan, kun kuninkaallisinstituutiota tarkasteltiin eri näkökulmista. Luin kirjan muutamalta istumalta, ja se ehkä koitui kohdallani pieneksi ongelmaksi: teksti vilisee vuosilukuja, nimiä ja yhteyksiä milloin mihinkin, ja pää alkoi kirjan loppupuolella mennä aika pahasti sekaisin siinä, että kuka prinsessa nyt sattui olemaan kenenkin prinssin kanssa naimisissa, ja minä vuonna kukakin luopui kruunusta ja mistä syystä. Tämä kuitenkin oli ehkä vain oma ongelmani. Kuitenkin yksi asia pisti silmään ja häiritsi lukiessa todella paljon, enkä Goodreadsin mukaan ole ainoa: kirjassa kommentoitiin useaan otteeseen ihmisten ulkonäköä, usein hyvin ikävään sävyyn. Useamman kerran myös kuningasperheiden lapsia sanottiin suoraan rumiksi ja sääliteltiin heitä siksi. He ovat kirjaimellisesti lapsia, joiden ei todellakaan pitäisi joutua ajattelemaan omaa ulkonäköään! Tämä ei todellakaan ollut missään nimessä tarpeellista tai tuonut mitään järkevää lisää kirjaan, siitä tuli lähinnä paha mieli. 

Joulukuussa luin Tiitu Takalon omaelämäkerrallisen sarjakuvan Memento mori, ja ihastuin Takalon tyyliin niin, että päätin lukea myös hänen Sarjakuva-Finlandia -palkinnon voittaneen teoksen Minä, Mikko ja Annikki. Tämäkin teos on omaelämäkerrallinen, ja kertoo rakkaudesta, Tampereesta ja Annikin puutalokorttelista. Tavallaan kirja kuljettaa kolmea eri tarinalinjaa: Tampereen historiaa aina esihistoriasta alkaen, Annikin puutalokorttelia ja sen olemassaolon puolesta taistelemista ja tarinan nykyajassa Tiitun ja Mikon rakkaustarinaa ja kodinrakennusta Annikissa. Nämä kolme tarinaa kietoutuvat toisiinsa ja tulevat toisiaan, kun niitä kerrotaan vuorotellen. Erityisen kivasti minusta oli totetutettu Annikin asukkaiden taistelu korttelin säilymisestä, joka oli piirretty vanhojen kuvitusten (puupiirrosten?) tyyliin, vaikka eletäänkin 1900-luvun loppupuolta. Teos sai minut myös pohtimaan sitä, miten tärkeää vanhojen rakennusten säilyttäminen on. Kuten Takalo kirjassaan toteaa, Suomen rakennuskanta on hyvin nuorta: vanhat talot puretaan uusien tieltä, ja lähes kaikki nykyään pystyssä olevat rakennukset on rakennettu vasta sotien jälkeen. Omassa kotikaupungissani ei ole juuri ollenkaan vanhoja rakennuksia jäljellä, ainakin verrattuna esimerkiksi juuri Tampereeseen. Vanhat talot miellyttävät paljon enemmän omaa silmääni kuin uudet, ja luulenkin, että yksi syy, miksi koen kotikaupunkini jotenkin persoonattomaksi on juuri vanhojen talojen puute: kun jokainen keskustan kerrostalo näyttää samalta, ei voida puhua kovin mieleenjäävästä katukuvasta. Historianopiskelijanakin kauhistelen vanhojen talojen purkua: tekemällä niin historia häivytetään arjesta pois. Onko tehokkuus tosiaan niin tärkeää, että pitää tinkiä estetiikasta ja historiasta? Purettua taloa kun ei saa enää takaisin. Hienoudestaan huolimatta Minä, Mikko ja Annikki ei mielestäni yltänyt Memento morin tasolle. Olisin kaivannut tähän enemmän ihmissuhdekuvausta, sillä vaikka sitä tarinassa tällaisenaankin oli, koin sen jäävän historiakuvauksen varjoon. Jos Tampere olisi minulle läheisempi kaupunki, olisin ehkä saanut siitä enemmän irti. Takalon pehmeää, ilmeikästä piirrustustyyliä kuitenkin rakastin tässäkin teoksessa, ja aionkin tänä vuonna lukea takuulla lisää hänen teoksiaan! 

Elizabeth Acevedon säeromaani Runoilija X oli ravisteleva ja jäljen jättävä lukukokemus, joten tartuin innoissani Acevedon seuraavaan suomennettun teokseen. Kaikilla mausteilla ei ole säeromaani, mutta todistaa, että Acevedolta sujuu tällainen perinteinenkin romaani vallan mainiosti. Romaani kertoo Emonista, joka käy high schoolin viimeistä luokkaa, työskentelee pikaruokalassa, asuu isoäitinsä kanssa ja on taaperoikäisen tytön äiti. Emonin suurin intohimo on ruuanlaitto, mutta tulevaisuus huolettaa: vaihtoehtoja köyhälle, ruskealle teiniäidille ei ole mitenkään rajattomasti. Koulussa alkava gastronomikurssi yhtä aikaa innostaa ja huolestuttaa, eikä tilannetta helpota luokan uusi oppilas, ärsyttävä, ja jopa ärsyttävän ihana, Malachi. Tarina on jokseenkin ennalta-arvattava: mitään suuria yllätyksiä en lukiessani kokenut, ja olinkin lähes jokaisessa käänteessä varma siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut tässä tapauksessa ollenkaan: hahmot olivat sympaattisia ja heidän elämäänsä oli kiva seurata. Kaikilla mausteilla käsittelee vakavia aiheita, mutta ei ole kuitenkaan synkkä, ja esimerkiksi rasismia käsitellään osana tarinaa, eikä se pomppaa silmille päälleliimatun oloisesti. Emonista pidin päähenkilönä kovasti: hän on mukavasti oma itsensä, jossain mielessä erilainen kuin monet muut (realistiset) YA-sankarittaret, mutta kuitenkin uskottava, toimiva ja virkistävä hahmo. Vaikka Kaikilla mausteilla ei ollutkaan minulle mikään elämää suurempi lukukokemus, viihdyin sen parissa hyvin, ja sekin on ihan ok! Ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan kääntää eläämää ylösalaisin. Lyhyine lukuineen tämä toimi äänikirjana erittäin hyvin, ja Rebekka Kuukka luki tämän(kin) kirjan mainiosti! Toivon, että Acevedon kirjoja suomennetaan myös lisää, sen verran olen niistä pitänyt. 

Kuunneltuani Kaikilla mausteilla -kirjan, kaipasin jotain lyhyttä ja kevyttä äänikirjaa, joten otin kuunteluun minulle moneen kertaan suositellun Lähikaupan naisen. Takakannessa kirjaa kuvattiin humoristiseksi ja hauskaksi, mutta en löytänyt siitä mitenkään hauskuutta, suurimmasta osasta tarinaa tuli jokseenkin paha mieli. Keiko on ollut osa-aikatöissä japanilaisessa lähikaupassa, konbinissa, 18 vuotta, eikä kaipaa sieltä pois. Hänen perheensä ja ystävänsä kuitenkin ovat sitä mieltä, että 36-vuotias, perheetön sinkkunainen ei kuulu enää konbinin maailmaan, ja on muutenkin outo ja yhteiskuntaan sopimaton. Ulkopuolelta tulevan paineen alla Keiko tekee ratkaisuja, jotka eivät ole hänelle itselleen parhaaksi. Kuunnellessani kirjaa lähinnä stressaannuin siitä, ettei ihmisen anneta olla ja tehdä sitä, missä hän on kaikista onnellisin. Osa-aikatyöt, naimattomuus ja perheettömyys eivät satuta ketään, ja jos Keiko ei halua elämältään muuta, miksi häntä pitäisi pakottaa yhteiskunnan muottiin? Minua ahdisti myös Shirahan hahmo, jonka mielipiteet ja ajatukset saattavat vaikuttaa kärjistetyiltä, mutta jonka ajatusmaailman jakaviin ihmisiin olen ikävä kyllä törmännyt jopa omassa arjessani. Hahmo oli niin hyvin luotu, että niskakarvani nousevat pystyyn, kun vain ajattelenkin häntä. Vaikka kirja kuvaakin japanilaista yhteiskuntaa ja sen odotuksia, samanlaista keskustelua kuulee toisinaan myös ihan koti-Suomessa: perheetön sinkkunainen on outolintu, jopa uhka, varsinkin, mitä vanhempi tämä nainen on. Vaikkei sitä kirjassa suoraan sanotakaan, epäilin (enkä ole arvioiden perusteella suinkaan ainoa), että Keiko on autismin kirjoon kuuluva henkilö, ja hän pohtii paljon porukkaan sulautumista ja sanattomien sääntöjen opettelua. Tämä oli ehkä teoksen parasta antia. Pidin myös tarinan loppuratkaisusta ja viestistä, sen allekirjoitan sataprosenttisesti. Äänikirjan luki Vuokko Hovatta, mikä oli myös suuri ilo <3

Ostin Yösirkuksen joko vuonna 2016 tai vuonna 2017, mutta luin sen vasta nyt. Heti kättelyssä on sanottava, että jos et ole kirjaa vielä lukenut, ja aiot tehdä niin, älä missään nimessä lue kirjan takakantta, sillä se spoilaa koko kirjan!! Koska itse omistan kirjan, minulla oli mahdollisuus riisua se kansipapereistaan ja piilottaa ne, etten vahingossakaan menisi ja lukisi takakansitekstiä. Pidän melkoisena saavutuksena, että kirjan hankkimisen jälkeen olen muuttanut kolme kertaa, jokaisella kerralla kääräissyt Yösirkuksen takaisin kansipapereihinsa (jotta sekä kirja että paperit pysyisivät paremmassa kunnossa kuljetuksen ajan), mutta olen onnistunut olemaan lukematta takakansitekstiä :D Joka tapauksessa, mielestäni kirja oli parhaimmillaan, kun siitä ei tiennyt juuri mitään, joten en aio kertoa juonesta sen enempää tässä blogipostauksessakaan: kirja kertoo salaperäisestä sirkuksesta ja kahdesta taikurista, jotka kilpailevat mystisessä pelissä toisiaan vastaan, se riittää juonesta sanottavaksi. Tykkäsin Yösirkuksesta kovasti! Sen maaginen tunnelma ja visuaalinen kuvaus iskivät heti, tarinassa oli todellista ihmeen tuntua. Kirja sijoittuu 1800- ja 1900-luvun taitteeseen, joka on eräs lempiaikakausistani historiassa, joten sekin toimi minulle. Tarinan hahmot ja juonikudelmat olivat kiinnostavia, koukuttavia. Myös kieli oli nautinnollista luettavaa. Jossain määrin minulle tuli mieleen Siiri Enorannan Josir Jalatvan eriskummallinen elämä, jossa myös liikutaan sirkusmiljöössä. Vaikka tarinat ovat hyvin erilaisia, niissä oli jotain samaa tunnelmaa. Joissain Goodreads-arvioissa loppuratkaisua moitittiin ennalta-arvattavaksi, mutta itse olen hieman eri mieltä. Itsekin pohdin lukiessani jonkun tämänkaltaisen lopun mahdollisuutta, mutta yksityiskohdat yllättivät, ja loppu toimii mielestäni erittäin hyvin kontekstissaan. Ihan täydellinen viiden tähden kirja Yösirkus ei minulle kuitenkaan ollut. Minun oli välillä vaikea saada kiinni lukemiseen tarvittavasta fiiliksestä, ja olin välillä pahasti sekaisin epäkronologisten aikatasojen ja hahmojen kanssa. Luulen tämän johtuvan siitä, että luin kirjaa melko lyhyissä pätkissä. Epäilen, että jos olisin lukenut kirjan lyhyemmässä ajassa ja pidemmissä osissa, se olisi kietonut minut lumoukseensa täysin. 

*********

Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan: Minä, Mikko ja Annikki

25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa: Monarkian muruset

33. Kirjassa opetetaan jokin taito: Yösirkus

37. Kirjan henkilö työ on tärkeä tarinassa: Lähikaupan nainen

44. Kirjassa on reseptejä: Kaikilla mausteilla

Tammikuuhun mahtui sekä joululomailua että paluu takaisin opiskelukaupunkiin ja sorvin ääreen. Nautin lumesta ja pakkasesta (ei mikään itsestäänselvyys täällä etelässä!), kävin pulkkamäessä ja talviretkellä, testailin paria uutta ruokareseptiä. Sain jostakin mystistä uutta energiaa DVR:n kirjoittamiseen, ja kirjoitin pelkästään tammikuun viimeisellä viikolla  noin neljä tuhatta sanaa kässäriin. Suuren osan ajastani ja ajatuksistani vei (ja tulee todennäköisesti myöhemminkin keväällä viemään) kandisemma ja tutkielman kirjoittaminen. Tuntuu, että joka kerta kun puhun ystävilleni mitään kuulumisia, mainitsen aina kandin, vaikka muitakin opiskelujuttuja pitäisi siinä rinnalla hieman edistää. Tällä hetkellä olen kandin suhteen melkoisen epätoivoinen, mutta jospa se tästä taas iloksi muuttuisi. Kävin tammikuussa myös useamman kerran ystävien kanssa kävelyillä, sellaistenkin, joita en ollut nähnyt naismuistiin. Se oli mukavaa, sillä tammikuuhun mahtui myös sellaisia hetkiä, jolloin yksinäisyys ja Zoomin tuijottelu tuntuivat vähän turhankin raskailta. 

Kuukauden biisi on David Bowien Magic dance. Katsoin Bowien tähdittämän Labyrintti-elokuvan tammikuun alussa, ja se herätti minussa kaksi polttavaa kysymystä: 1. Miksi en ollut nähnyt tätä elokuvaa aikaisemmin? ja 2. Mitä minun pitäisi tehdä, että Bowien esittämä peikkokuningas kiipeäisi minun ikkunastani sisään glitterpölähdyksen saattelemana ja pukeutuneena aivan liian tiukkoihin housuihin? Ajan hammas on hieman päässyt nakertamaan 80-luvun elokuvaa sukupuolirooliensa puolesta, mutta siitä huolimatta kyseessä oli viihdyttävä ja lumoava fantasiaelokuva, jota en ollut tiennyt kaipaavani. Se syöksi minut myös jonkinlaiseen Bowie-kuoppaan, koska let's face it: Bowie oli yksi maailmankaikkeuden kuumimmista ja yleisesti upeimmista ihmisistä.