Simukka, Salla: Sytytä valot!/Sammuta valot! 77 s./66 s.
Enoranta, Siiri: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä 513 s.
Turtschaninoff, Maria: Maresin voima (Punaisen luostarin kronikoita #3) 383 s.
Sfar, Joann: Rabbin katti (Rabbin katti #1) 142 s.
Pitkäkangas, Elina: Ruska (Kuura #3) 352 s.
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta 290 s.
Crossan, Sarah: Yksi 439 s.
Leinonen, Anne: Vaskinainen 222 s.
kotimaisia: 6
käännöskirjoja: 2
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 3
muualta: 3
Jatkumo-lukuhaaste: 23 kirjaa (Sarjastaja)
Salla Simukan kääntökirja oli konseptiltaan mielenkiintoinen: toisella puolella kirjaa on pieniä kauniita tarinoita, toisella puolella taas pieniä kauheita tarinoita. Lukutapoja kirjalle on varmasti monia, mutta itse luin novelleja molemmilta puolilta vuorotellen. Ilmeisesti Simukka oli itse suositellut tätä lukutapaa. (En itse ollut kuuntelemassa häntä kirjamessuilla, mutta keskustelun katsonut henkilö sanoi asian olevan näin.) Huomasin saavani tällä tavalla novelleista melko paljon irti ja kiinnitin huomiota asioihin, jotka novelleissa toistuvat. Olin odottanut, että novellit tarjoaisivat ns. kolikon kaksi puolta ja/tai vaihtoehtoisen tarinasta, ja olinkin vähän pettynyt, kun kaikissa tarinoissa näin ei ollut. Vaikka tavallaan pidin välillä todella pienistä asioista, jotka sitoivat eri puolten novellit yhteen ja pareiksi, olin odottanut jotain muuta. Pidin kuitenkin siitä, miten tulkinnanvaraisiksi joissain novelleissa asioita jätettiin. Plussaa myös heteronormatiivisuuden rikkomisesta! Sytytä valot! -puolelta lempinovellejani olivat niminovellin lisäksi Etäisyys, Ariel, Ranneke, Näytän sinulle, miten lennetään ja Sama kude meissä. Sammuta valot! -puolen lemppareita plivat puolestaan Ariel, Huvipuisto, Kengät ja Koru.
Josir Jalatvan eriskummallisen elämän ostin Helsingin kirjamessuilta jo vuonna 2017, mutta en ollut lukemut sitä ennen kuin vasta nyt, kun halusin lukea sen ennen Enorannan uusinta teosta, Finlandia-palkittua Tuhatkuolevan kirousta. Kuten loistavin lukukokemuksen kanssa yleensäkin, olen yhtä aikaa järkyttynyt, että olen antanut näin hienon teoksen maata hyllyssäni lukemattomana niin pitkään, mutta samalla onnellinen, että minulla on ollut itsekuria säästellä sitä niin pitkään. Vaikka 500-sivuinen kirja onkin melkoinen järkäle, huomasin jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen, että en haluaisi sen koskaan loppuvan. Tarina on kirjoitettu vetävästi, ja Enorannan tyyliin sopivasti myös ihanalla kielellä. Henkilöhahmot ovat myös upeasti luotuja. Päähenkilöt Josir ja Miho ovat todella aitoja tunteissaan ja ajatuksissaan, mutta sivuhenkilöinä toimivat Sirkus Minimissimin jäsenet eivät jää heille toiseksi. Enoranta kuljettaa seuruettaan läpi kiehtovan fantasiamaailman, johon kesti hetken aikaa päästä sisään, mutta johon ihastuin niin paljon, että olisin halunnut jäädä tutkimaan tuota maailmaa vielä pidemmäksikin aikaa. Tarina on yhtä aikaa matkakertomus, mysteeri, rakkaustarina ja raportti. Kun mukaan lisätään vielä kiehtovia pohdintoja sukupuolesta ja ruumiillisuudesta, luulisi, että kirjasta tulisi täyteen ahdettu, mutta näin ei ole. Josir Jalatvan eriskummallinen elämä oli eräs vuoden 2018 parhaista lukuelämyksistä. Kirjasta tuli muuten todella vahva Dorian Grayn muotokuva -tunnelma!
Maresin voimakin oli ostos Helsingin kirjamessuilta, tosin viimesyksyisiltä. Vaikka sormiani syyhyttikin kovasti päästä lukemaan, säästin sen jouluksi, koska olen lukenut sarjan edellisetkin osat joulun pyhien aikana. Kirjeromaanimuoto oli toimiva, vaikka kärsikin samasta epäuskottavuudesta, joka vaivaa lähes kaikkia kirje- ja päiväkirjaromaaneja. Ihastuin tässä kirjassa erityisesti miljöökuvaukseen, joka on todella aito: melkein saatoin haistaa ja maistaa Maresin kotikylän. Kylän tavat ja perinteet olivat kiehtovaa luettavaa. Pidin myös siitä, että toisin kuin edellisissä osissa, miehiä ei demonisoitu. Toki Maresissa ja Naondelissa on tavallaan syy siihen, miksi miehet ovat pelkkä suuri, paha joukko, mutta se on kuitenkin häirinnyt minua jonkun verran. Maresin voimassa kuitenkin esiintyy myös hyviä ja ystävällisiä miehiä, minkä lisäksi Maresin itsensä asenteet myös muuttuvat. Maresin voima ei ole lempiosani trilogiasta, mutta se on hieno päätösosa. (Täytyy tosin sanoa sen verran, että en ihan tiedä, mitä mieltä olen Maresin rakkauselämästä. Olisin ehkä toivonut sille sivujuonelle toisenlaisen lopetuksen.)
Yritin joulukuussa hieman epätoivoisestikin kahmia kirjoja Helmet-lukuhaastetta varten, minkä vuoksi luin Rabbin katin oikeastaan vain siksi, että saisin sarjakuvaromaani-kohdan haasteesta täyteen :D Joann Sfarilta olin aiemmin lukenut sarjakuvan Pikku vampyyri menee kouluun (joka on sivumennen sanoen aivan loistava, ja harmittaakin tosi paljon, että jatko-osia ei ole suomennettu!), ja Rabbin katti löytyi vanhempien kirjahyllystä, joten tartuin siihen. Kirja algerialaisen rabin puhekyvyn saavasta kissasta on kiinnostava. Vaikka siinä käsitelläänkin suuria asioita, tietynlainen kepeys ja huumori säilyy läpi kirjan. Olin kuitenkin yllättynyt, kun takakannesta sai käsityksen, että katin puhekyky olisi sarjakuvan suurimpia teemoja, mutta näin ei ollut. Tarina myös hieman heikkeni loppua kohden, mutta aion silti lukea jatko-osankin. Pidän Sfarin piirrostyylistä todella paljon, ja sarjakuvan tekstaus on kaunista!
Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian viimeinen osa oli eräs vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirjaan tarttuminen pelotti hieman. Vaikka olinkin hyvin varma siitä, että Pitkäkangas saa solmittua kaikki langat yhteen, pelkäsin silti, että Ruska vie tarinan sellaiseen suuntaan, mihin en haluaisi sen menevän. Sen lisäksi kaksi eri ihmistä olivat viitanneet kirjaan nimellä Tuska (minkä kyllä täysin allekirjoitan nyt sen luettuani), mikä herätteli hieman pahoja aavistuksia. Ruska on todella synkkä, mutta se ei tunnu liioitellulta: henkilöiden elämä on muuttunut ensimmäisen osan maailmasta niin paljon, ettei muunlainen tunnelma edes sopisi kirjaan. Pidän tässä trilogiassa kauheasti siitä, miten hahmot oikeasti kasvavat ja kehittyvät. Inka tekee välillä yhä typeriä päätöksiä, mutta ei enää niin usein kuin esimerkiksi ensimmäisessä osassa, ja Aaronin maailma on laajentunut oman navan ympäriltä huimasti. Kirjassa ehtii sattua ja tapahtua vaika mitä, mutta se ei siltikään tunnu täyteen ahdetulta. Arvostan sitä, että toiminnan lomassa on aikaa myös hahmojen ajatuksille ja tunteille. Se tekee kirjasta erityisen aidon ja riipaisevan. Kuura-trilogia on kyllä ehdottomasti parhaita kotimaisia YA-trilogioita! Yhdestä asiasta vain olen muuten erityisen katkera: Pitkäkangas murhasi ehdottoman lempihahmoni koko trilogiasta. En ole edelleenkään yli tästä.
Minun on pitänyt lukea Tove Janssonin elämäkerta siitä lähtien, kun se ilmestyi (2013? 2014?), mutta vasta nyt joululomalla sain sen aikaiseksi. Jansson on todella mielenkiintoinen henkilö, ja kadehdittava monilahjakkuus: todella taitava kirjoittaja ja piirtäjä. Lisäksi hänen boheemi elämäntyyliinsä ja erilaiset rakkaussuhteet olivat omana aikanaan paheksuttuja, mutta Jansson ei elänyt elämäänsä toisin vain siksi, että yhteiskunnan normit olisivat määränneet toisin. Jansson ei tehnyt töitä paremman tulevaisuuden eteen nousemalla barrikadeille, vaan elämällä omaa, tavallista elämäänsä. Sen takia hän on niin vaikuttava henkilö. Ei hullumpi esikuva, siis! Elämäkerta kattaa hyvin koko Tove Janssonin elämän ja uran. Tiesin hänestä jo jonkin verran etukäteen, mutta opin kirjasta myös uusia asioita. Kirjassa moitittavaa oli useamman aukeaman pituiset tekstiosuudet ilman kuvia. Toki ymmärrän, että lisäkuvat olisivat pidentäneet jo valmiiksi paksua kirjaa, mutta jotenkin koin nämä kohdat raskaiksi lukea (johtunee varmaan kirjan taitosta?). Tästä pienestä valituksesta huolimatta pidin kirjasta kovasti. Se oli kirjoitettu sujuvasti, ja lukuisat kuvat (silloin kun niitä oli) Tovesta ja hänen taiteestaan olivat kauniita. Nyt minun tekisi kauheasti mieli lukea Muumit uudelleen, minkä lisäksi haluaisin lukea hänen aikuisille kirjoittamiaan kirjoja, joita en ole Kesäkirjaa lukuun ottamatta lukenut. (Aina, kun puhutaan Tove Janssonista, minun on pakko mainita, että jaan melkein syntymäpäivän Toven kanssa: hän oli syntynyt 9.8., minä 10.8.)
Joulukuun luetuissa näkyy osittain se, miten yritin epätoivoisesti täyttää Helmet-lukuhaasteen kohtia. Sen vuoksi luinkin siamilaisista kaksosista kertovan kirjan Yksi, jota sekä eräs ystäväni että siskoni olivat minulle suositelleet. Koska kirja löytyi siskon kirjahyllystä, päätin lukaista sen. Säeromaanin muotoon puetun tarinan lukaisikin yhdessä illassa. Yhden päähenkilöt, Tippi ja Grace, ovat olleet kotikoulussa koko ikänsä, mutta nyt he siirtyvät tavalliseen kouluun. Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Huomasin tässä jonkin verran yhtäläisyyksiä tammikuussa lukemaani Ihmeeseen, joskin sen pohjavire oli onnellisempi. Yhdessä ongelmia aiheuttavat nimittäin muukin kuin siskosten tila: perheessä on rahaongelmia, alkoholismia ja syömishäiriö. En halua spoilata liikaa, mutta juuri silloin, kun tuntuu, ettei tilanne enää voisi mennä pahemmaksi, se menee. Toki ilon pilkahduksiakin on, eikä kirja ole pelkkää synkistelyä. Säeromaanin ilmava muoto tuo lisää tilas ja keveyttä raskaisiinkin aiheisiin, minkä vuoksi se on juuri oikea tapa kertoa tämä tarina. Loppuratkaisuun minulla oli useampi teoria, joista eräs osoittautuikin oikeaksi. Tästä huolimatta se pääsi vähän yllättämään, plussaa siitä! Useammassa arviossa romaanin kertojamuoto on nostettu esiin, ja minä teen sen myös. Vain Grace saa äänen, mikä on mielenkiintoista: heidän tilansa koskettaa yhtä paljon myös Tippiä, mutta hän ei pääse ääneen. Lukiessani se tuntui epäreilulta Tippiä kohtaan, mutta samalla mietin myös, korostaako kertojaratkaisu sitä, että yhteisistä osistaan huolimatta molemmat tytöt ovat yksilöitä. En ole edelleenkään varma, pidänkö ratkaisua hyvänä vai huonona.
Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäi niin ikään Helmetin vuoksi luettu Vaskimorsian. Kirjan kalevalainen maailmankuva on todella kiehtova, ja siinä oli elementtejä, joista pidin kovasti. Kokonaisuus jäi kuitenkin vähän haaleaksi. Hahmoihin ei päässyt kunnolla sisälle (esimerkiksi Ursula jäi todella etäiseksi), ja juonikin tuntui olevan pelkää pakenemista ja takaa-ajoa takaa-ajon perään. Harmitti, etten innostunut kirjasta tämän enempää, sillä olisin aidosti halunnut pitää tästä. Noh, tulipahan luettua.
*********
Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Yksi
12. Sarjakuvaromaani: Rabbin katti
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa: Sytytä valot!/Sammuta valot! (Vähän huijasin tässä: toki kansien välistä löytyy enemmän kuin yksi tai kaksi hahmoa, mutta jotkut novellit sopivat tähän kategoriaan)
20. Taitelijaelämäkerta: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (Tämäkin on pieni huijaus, laajensin perheenjäsenen käsitettä lähisukulaisiin...)
41. Valitsit kirjan sattumanvaraisesti: Vaskinainen
Tuntuu, että joulukuussa vietin enemmän aikaa kotikotona kuin nykyisessä kotikaupungissa. Luentoja tai muita pakollisia menoja oli paljon vähemmän kuin aiemmin syksyllä, mikä mahdollisti lähes viikon mittaisen joululomaetkoilun kuun alussa, jonka aikana ehdin juhlia kaksia ylioppilasjuhlia ja käydä mummolassa. Sitten palasin muutamaksi päiväksi takaisin opintojen pariin, minkä jälkeen lähdin kolmen viikon mittaiselle "viralliselle" joululomalle :D Oli aivan ihanaa vain rötköttää sohvalla kirjan kanssa, välillä suklaata naamani ahtaen. Minulla ei ollut ollut varsinaista lomaa (jolloin ei tarvitsisi tehdä mitään koulujuttuja) yliopiston alun jälkeen, joten useamman viikon rentoutuminen tuli tosiaankin tarpeeseen. Loman aikana ehdin nähdä kavereita, joitakin hyvinkin pitkästä aikaa, käydä kaksi kertaa elokuvissa ja pikavisiitillä Helsingissä ihailemassa Oodia ja Amos Rexin jonoa. (Jos meille olisi maksettu jokaisesta Amos Rex -aiheisesta vitsistä, olisin nyt hieman rikkaampi.)
Kuukauden biisi on Don't lose your head musikaalista Six. Joulukuussa hullaannuin tähän uuteen musikaaliin täysin. 42 minuutin mittaisen musikaalin kuuntelee helposti vaikka parikin kertaa päivän aikana. Vaikka musiikkityyli ei olekaan kaikissa biiseissä ihan oman maun mukaista, on idea Henrik VIII:n vaimojen perustamasta bändistä vähintäänkin mielenkiintoinen. (Puhumattakaan, miten ihanalta musikaali näyttää!)
Hyvää tammikuuta kaikille! Onko siellä päin lunta? Täällä on pari senttiä maassa, mutta kotikotona sitä oli polvitaipeisiin asti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)