Kesäkuun luetut 2021

Kesäkuussa 2021 luin viisi kirjaa (1650 sivua), joista kolme oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi sarjakuvaa ja yksi uusinta.

Apo, Satu: Ihmesatujen historia 408 s.

Collins, Suzanne: Balladi laululinnuista ja käärmeistä (Nälkäpeli #0) 598 s.

Jansson, Tove: Vaarallinen juhannus (Muumit #5) 145 s. [U]

Rintanen, Viivi: Mielisairaalan kesätyttö 112 s. 

Rouhiainen, Elina: Muistojenlukija (Väki #1) 387 s. 

kotimaisia: 4

ulkomaisia: 1

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 2

muualta: 1

En yleensä merkkaa kurssikirjallisuutta vuoden lukutilastoihini, mutta Ihmesatujen historian kohdalla teen poikkeuksen. Vaikka luin kirjan nyt folkloristiikan tenttiä varten, se oli ollut lukulistallani jo pitkään, joten olisin lukenut sen joka tapauksessa jossain vaiheessa. Otsikkonsa mukaisesti kirja käsittelee satujen ja niiden kertojien historiaa. Tässä vaiheessa ei satuinnostukseni liene kellekään enää yllätys, joten voitte uskoa, että kirja oli kuin minulle luotu! Valitettavasti lukukokemus oli hieman ristiriitainen. Rakastin lukea tunnettujen satujen taustoittamista, niiden ajallisten ja maantieteellisten variaatioiden historiaa ja vertailua, sekä kertojan aikakauden konteksteista (vaikka osa olikin hyvin tuttua asiaa). Sen sijaan kirjan loppupuolella olevat luvut satujen tutkimisesta eivät jaksaneet kiinnostaa yhtä paljon. Vaikka olinkin silmäillyt kirjan sisällysluetteloa, ne tulivat minulle silti vähän yllätyksenä: olisiko motivaatio niiden lukemiseen ollut korkeammalla, jos olisin osannut varautua niihin? Suurin osa kirjasta käsittelee kuitenkin kaikille tuttuja (prinsessa)satuja, joten sen perusteella voin ainakin kirjaa varauksetta suositella kaikille, joita satujen historia kiinnostaa. Tunnettuja satuja on maailmassa niin paljon, että mielelläni olisin lukenut useammastakin taustoittavan tekstin! Aiheesta kiinnostuneille suosittelen myös lämpimästi Kaisa Pulakan Olipa kerran -podcastia, jossa Satu Apo on asiantuntijavieraana. Monet kirjassa kerrotut asiat olivatkin minulle tuttuja jo siitä, mutta opin paljon uuttakin! En ollut tullut esimerkiksi koskaan miettineeksi sitä, miten yhteiskunnan misogynia on vaikuttanut siihen, miten satuihin ja niiden tutkimukseen on suhtauduttu. Satuja on pidetty naisten ja lasten viihteenä, ja siksi vähempiarvoisena kirjallisuuden/kerronnan lajina kuin miesten kertomia tarinoita. Jopa satuihin erottamattomasti liittyvä termi "hanhiemo" on ollut pilkkanimi vanhemmanpuoleiselle, hölmölle ja tietämättömälle lastenhoitajalle. Antiikista ja keskiajalta ei ole säilynyt juuri ollenkaan ihmesaduiksi määriteltäviä tarinoita, mutta se ei välttämättä johdu siitä, ettei satuja olisi näinäkään aikoina kerrottu: niitä ei ole vain säilynyt, koska niitä ei pidetty (=miehet eivät pitäneet) tarpeeksi merkittävinä säilytettäväksi. Sydäntä viiltää, kun vain ajatteleekin, mikä määrä satuja on saattanut hävitä ikiajoiksi historian hämäriin tästä syystä! 

Luin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian yläasteella, ja se on edelleen parhaita dystopioita, joita olen koskaan lukenut, vaikka minusta ei sen ykköfani tullutkaan. Viime kesänä ilmestynyt esiosa Balladi laululinnuista ja käärmeistä kiinnosti minua kovasti, vaikka minua myös hieman pelotti: jaksaako Nälkäpelin maailma kiinnostaa enää vuosien jälkeen? Entä, jos kirja on aivan sysihuono? Kun vuosi ilmestymisen jälkeen kirjaan tartuin, sain huomata ainakin sen, että se koukutti aivan samalla tavalla kuin varsinainen trilogia aikoinaan: hotkin kirjaa kymmeniä, jopa satoja sivuja kerrallaan, enkä olisi tahtonut tehdä mitään muuta kuin lukea sitä! Balladi laululinnuista ja käärmeistä sijoittuu aikaan 60 vuotta ennen päätrilogian tapahtumia ja kertoo nuoresta Coriolanus Snow'sta, josta tulee myöhemmin koko Panemin presidentti, jonka hirmuvaltaa vastaan Katniss vuosikymmeniä myöhemmin kapinoi. Tässä romaanissa hän on kuitenkin vasta lukiolainen, jonka perheen omaisuuden sota on vienyt. Hän ei kuitenkaan näytä sitä: vallanhimo ja kulissien pystyssä pitäminen ovat hänen tärkeimpiä agendojaan. Snow ja muut Capitolin lukion opiskelijat määrätään 10. Nälkäpelin tribuuttien ohjaajiksi. Saadessaan tribuutikseen tytön vyöhykkeeltä 12 Snow ei ihmeemmin innostu, koska tribuutti vaikuttaa kaikista heikoimmalta kilpailijalta, pian hän kuitenkin saa huomata, että tällä Lucy Gray Bairdilla on ässiä hihassaan ja sittenkin jopa mahdollisuus pelin voittoon. Ehdottomasti kiinnostavinta kirjassa oli nähdä, miten Nälkäpeli vuosikymmenten varrella kehittyy: 10. pelissä tribuutteja pidetään kirjaimellisesti nälässä ennen areenalle menoa, heitä säilytetään eläintarhassa ja Katnissin aikaisesta mediaspektaakkelista ei ole tietoakaan. Vaikka sanoinkin koukuttuneeni ja nauttineeni lukemisesta, tarina olisi kaivannut hieman hiomista. Melkein 600-sivuisessa järkäleessä olisi ollut hyvinkin tiivistämisen varaa. Jos kirja on niin pitkä, pituuden pitäisi olla oikeutettu! Snow on kiinnostava hahmo, on mielenkiintoista nähdä, miten hänestä kasvaa sellainen ihmishirviö, joka hän vanhana miehenä on, mutta minusta kehitys tapahtui hieman liian hitaasti ja lopullista muutosta ei mielestäni pedattu tarpeeksi. Myös Lucy Gray Bairdin tarinakaaren loppuratkaisu oli jotenkin epätyydyttävä ja antiklimaattinen. Kirjan kolmas osa lässäytti kirjassa siihen mennessä rakennetun jännityksen, vaikka siinä on ehkä tärkein hahmonkehitys Snow'n kohdalla. Pisteet Collinsille kuitenkin siitä, ettei kirjan juonenkäänteitä aavistanut etukäteen! Toisaalta tässä vaiheessa on ehkä katsottava elefanttia huoneessa: vaikka sanoin, että Snow'n hahmo on mielenkiintoinen, enemmän minua olisi kiinnostanut esimerkiksi Haymitchin tai Finnickin tarina ennen varsinaisen trilogian tapahtumia. Kaikesta kritisoinnista huolimatta Balladille laululinnuista ja käärmeistä pitää antaa se ansio, että se innosti minut taas lukemaan pienen innottomuuden jälkeen, vaikka se ei kirjana täysin ihastuttanutkaan. Pitäisi kyllä Nälkäpelit uudelleen, olisi kiinnostavaa katsoa, miten ne nykyään uppoaisivat. 

Muumien uudelleenluku jatkui jälleen, tällä kertaa Vaarallisella juhannuksella, jota olin tietoisesti säästellyt ajankohtaa silmällä pitäen. Vaarallinen juhannus oli lapsena lempiosani sarjasta, johtuen ehkä myös siitä, että sitä muistan lukeneeni (tai kuunnelleeni) kaikista eniten Näkymättömän lapsen ohella. Vaarallinen juhannus inspiroi minua myös leikeissäni: muistan leikkineeni useasti skenaarioita, joissa ajelehdittiin jossain kelluvassa rakennuksessa tulvan vallattua maailman. Kirjan tarina on taatusti tuttu lähes kaikille: Muumiperheen juhannussuunnitelmat menevät uusiksi, kun koko laakso alkaa tulvia. Perhe pelastautuu kummalliseen kelluvaan taloon, joka paljastuu teatteriksi. Muumit eivät tiedä teatterista mitään, mutta nuivan teatterirotta Emman johdolla he alkavat suunnitella näytelmää. Kirjassa ehtii tapahtua monenlaisia käänteitä aina eksymisestä ja lapsilauman adoptoimisesta juhannustaikojen tekemiseen ja vankilaan joutumiseen. En tiedä, miksi minua yllättää aina se, miten ihania Muumi-kirjat ovat, mutta niin kävi tämänkin kanssa. Totta kai tiesin, että tämä(kin) olisi ihanaa luettavaa, mutta että näin ihanaa! Vaarallinen juhannus on vielä enemmän lapsille suunnattuja Muumeja, minkä huomaa siitä, että kirjassa ei ole ihan niin paljon tasoja kuin myöhemmissä osissa, vaan se keskittyy enemmänkin jännittävään seikkailuun, mutta se ei haitannut tippaakaan, juuri sellaista kaipasinkin. Janssonin piirroskuvitukset ovat aina ihania, mutta tässä kirjassa on useita lempikuviani, kuten pienen lammen rannassa makaava Muumipeikko ja juhannustaikoja tekevät Niiskuneiti ja Vilijaana. Luin kirjan juhannusviikolla, lähes yhdeltä istumalta eräässä puistossa, yhtenä helteisenä kesäiltana, se oli aivan täydellinen tapa lukea tämä teos. Seuraavana vuorossa onkin sitten Taikatalvi, jonka luen varmaan näin helteitä viilentämään, jotta pysyn itselleni asettamassa aikataulussa. 

Huhtikuussa luin Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa-teoksen, joka herätti kiinnostuksen myös Rintasen esikoisteokseen Mielisairaalan kesätyttö. Omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa yliopistossa opiskeleva Vilma on kesätöissä siivoojana mielisairaalassa. Mielisairaalan potilaiden kautta Vilma miettii omia mielenterveyden ongelmiaan, suorituspaineitaan ja traumojaan ja pohtii, kuka loppupeleissä on "hullu" ja kuka on "normaali". Kirja sai lukijankin miettimään samoja kysymyksiä. Teema osui lähelle siinäkin mielessä, että vaikka kesätyöni ei ihan teoksen Vilman työtä vastaakaan, olen miettinyt hieman samankaltaisia asioita ja joutunut kohtaamaan omia ennakkoluulojani muista ihmisistä. Oli myös kiinnostavaa lukea siitä, millainen hierarkia mielisairaalan työntekijöiden välillä vallitsi. Teos ei ole mitään kevyttä kesälukemista, mutta vaikuttava kuitenkin. Rintasen piirrostyyli ei edelleenkään miellytä silmääni, mutta rumat ja vääristyneet ihmiset tukevat teemaa. Olisin toivonut tosin hieman rauhallisempia ruutuja teoksen loppupuolelle, nyt ne tuntuivat melko tiukkaan ahdetuilta, eikä hengähdystilaa albumin loppupuolella enää ollut. Varoituksen sana kuitenkin, mikäli suunnittelet kirjaa lukevasi: jos itsetuhoisuuden tai syömishäiriön kuvaus triggeröi tai muuten vain ahdistaa, kannattaa tämä kirja jättää hyllyyn, kuvaus on nimittäin todella voimakasta ja menee ihon alle helposti. 

Olen todella myöhässä Elina Rouhiaisen Väki-trilogian kanssa, kun luin vuonna 2017 ilmestyneen Muistojenlukijan vasta nyt! Tuntuu, että omassa kuplassani tämän (ja trilogian muut osat) ovat jo lukeneet kaikki. Rouhiaisen Susiraja-sarja ei ihan sataprosenttisesti lumonnut minua puolelleen, joten olin vähän ennakkoluuloinen myös Väkeä kohtaan, vaikka sitä olikin kehuttu. Muistojenlukija kuitenkin yllätti minut positiivisesti! Trilogian aloitusosa kertoo 16-vuotiaasta Kiurusta, joka on aina nähnyt muiden ihmisten muistot lintuina. Hiljainen ja huomaamaton Kiuru päätyy sattuman kautta romaninuorten porukkaan, jonka jäsenillä on samankaltaisia mystisiä kykyjä. Pian käy kuitenkin ilmi, että heidän perässään on salaperäinen järjestö, joka on uhka heille kaikille. Tämän kaiken keskellä Kiuru joutuu pohtimaan omaa suhdettaan niin vanhempiinsa, ihastuksiinsa, tulevaisuuteensa kuin omaan romaniperimäänsä, jota hänen äitinsä ei hyväksy. Luin Muistojenlukijan kokonaan kahden junamatkan aikana, mikä kertoo siitä, että koukutuin kirjaan melkoisen tehokkaasti! Tykkäsin tästä huomattavasti enemmän kuin Susirajasta, sillä tässä hahmot olivat moniulotteisempia ja juoni vähemmän tuttuja ratoja kulkeva. Maailman säännötkin tuntuivat paljon loogisemmilta (ikuisesti Susirajan Kreikka-kuvioita kauhulla muistellen :D). Kiva huomata, että kirjailija on kehittynyt! Hahmokaartin moninaisuuskin on toteutettu paremmin kuin Susirajassa: hahmot eivät ole pelkkiä karikatyyrejä ja stereotypioita, vaan kolmiulotteisia ihmisiä. Päähenkilö Kiuru tosin oli melkoisen rasittava tyyppi, vaikka häneen jossain määrin samaistuinkin :D Pidin myös siitä, miten kirja käsitteli yhteiskunnallisia aiheita, kuten köyhyyttä ja rasismia ilman, että se muuttui paasaukseksi. Ihan täydellinen kirja ei kuitenkaan ollut: esimerkiksi Väki jäi vielä vähän epämääräiseksi taustahahmoksi. Toivon, että jatko-osat selkeyttävät tätä! Romanikulttuuri oli arvattavasti suuri osa kirjaa, minkä vuoksi jäi harmittamaan, ettei sitä käsitelty sen enempää. Esimerkiksi Kiurun suhde omaan, kaukaiseksi jääneeseen romaniperimäänsä olisi ollut todella kiehtova teema, ja harmitti, että se jäi kaiken muun jalkoihin. Yllätyin jonkin verran siitäkin, että spefielementti oli Muistojenlukijassa loppupeleissä aika pienessä osassa, ihmissuhteisiin keskityttiin enemmän. Toisaalta kirja oli tällaisenaan juuri sopivaa kesälukemista, mutta olin odottanut "voimakkaampaa" (en nyt keksi parempaakaan sanaa!) spefiä. Aion kuitenkin ehdottomasti jatkaa sarjan parissa, toivottavasti mahdollisimman pian! 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

11. Kirja kertoo köyhyydestä: Muistojenlukija

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan: Vaarallinen juhannus

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä: Ihmesatujen historia

Kesäkuu kului hämmästyttävän nopeasti, mutta se saattaa johtua siitä, että suurin osa kuukaudesta kului töissä. Fyysisesti raskas työ verotti voimia jonkin verran vapaa-ajallakin, ja toisinaan illat menivätkin vain siihen, että makasin tuulettimen edessä ja lepuutin kipeytyneitä jalkojani. Tästä huolimatta ehdin nauttimaan kesästäkin: olen vieraillut ylioppilasjuhlissa (oli muuten ihanaa juhlia pitkästä aikaa kunnolla!), nähnyt ystäviäni, käynyt puistossa lukemassa, käynyt uimassa ja leiponut raparperipiirakkaa ja britatorttua. Juhannusta kävin viettämässä kotikotona, jossa pelasimme esimerkiksi mölkkyä sisarusteni kanssa. Voitin koko kesän ensimmäisen pelin niin uskomattomalla heitolla, että se pitäisi valita vuoden sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi :D Lukeminenkin maistuu tällä hetkellä paremmin kuin aikoihin, joten innolla odotan, millaisia lukukokemuksia loppukesä tarjoaa. 

Heinäkuussakin elämäni täyttää suurimmaksi osaksi työt, mutta luvassa on ainakin yhdet pienet sukujuhlat. Päätin myös vähän extempore osallistua Camp Nanowrimoon, tavoitteenani 10230 sanaa Dystopiavampyyriromanssiin. Kässäri ylitti kesäkuussa päätähuimaavan 300 liuskan rajan, ja ediotintia ajatellen toivon, että seuraavaan sataseen ei päästä, mutta luvuilla on taipumus venyä hämmästyttäviin mittoihin, joten katsotaan, miten paljon viimeiset viisi (!!) lukua tekstiä kasvattaa. Tällä kertaa en päivitä Campin etenemisestä blogiin samalla tavalla kuin aiemmin, koska en usko, että prosessista on kauheasti uutta sanottavaa enää tässä vaiheessa. 

Kuukauden biisi on Marinan Venus fly trap. Marinan uusin albumi, Ancient dreams in the modern land, ilmestyi kesäkuun alussa, ja se onkin sitten ollut kovassa kuuntelussa koko kuukauden. Siitä huolimatta ajatukseni albumista ovat aika jäsentelemättömiä, johtuen siitä, ettei minulla ole oikein ollut aikaa tai jaksamista perehtyä sanoituksiin, jotka ovat Marinan musiikin suola. Pidän kuitenkin siitä, miten avoimen feministinen albumi on. Vaikka Marinan musiikissa on aina ollut feministinen kulma, nyt se on pääosassa. Ancient dream in the modern land on tosiaankin albumi, jota vuonna 2021 tarvitaan. Pidän myös albumin äänimaailmasta: se kuulostaa siltä, että Family jewels ja Electra Heart olisivat saaneet lapsen keskenään! 

Jaksamista heinäkuun helteisiin, muistakaa nesteyttää itseänne!