Lokakuun luetut 2021

Lokakuussa 2021 luin kuusi kirjaa (1740 sivua), joista neljä oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi sarjakuva ja yksi uusinta.

Sisältää hieman spoilereita!

Helminen, Sini: Hurme (Lujaverinen #1) 324 s.

Meresmaa, J.S.: Voimanpesä (Ursiinitrilogia #3) 195 s. 

Petterson, Maria: Historian jännät naiset: Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja 502 s. 

Jansson, Tove: Muumipappa ja meri (Muumit #8) 210 s. [U]

Strömquist, Liv: Nousu ja tuho 133 s. 

Ligget, Kim: Armonvuosi 376 s. 

kotimaisia: 4

ulkomaisia: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 4

muualta: 0

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja oli ihan kivaa YA-fantasiaa, mutta luulen, että olin sarjalle sen ilmestyessä liian vanha, ja siksi en mitenkään ikihyviksi ihastunut siihen (plus Tuulia oli niin raskas hahmo, että ärsytti aina, kun sinipiika kirjan sivuille ilmestyi :D). Hurme aloittaa uuden Lujaverinen-trilogian, joka Helmisen esikoistrilogian tavoin ammentaa elementtejä suomalaisesta kansanperinteestä. Kirjan alussa päähenkilö Seela muuttaa Helsinkiin saatuaan opiskelupaikan yliopistossa. Hän asuu enonsa Sepon luona ja auttelee tämän hautaustoimistossa opintojensa ohella. Kirja alkaa Seelan pilalle menneistä Tinder-treffeistä, joiden jälkeen treffikumppani ghostaa hänet – kirjaimellisesti. Tämän lisäksi Seelan elämää sekoittavat paitsi oman menneisyyden raskaat asiat, myös huumepussi alusvaatelaatikossa. Yliopistolla Seela iskee silmäänsä upeaan ja salaperäiseen Hallaan, joka tuntuu tietävän häntä piinaavista asioista, mutta samaan aikaan välttelevän kaikkia kontakteja. Olin ehkä hieman ennakkoluuloinen kirjaa kohtaan, koska vaikka Helminen on itsekin sanonut kirjan olevan suunnattu vanhemmille lukijoille kuin Väkiveriset, odotin siitä huolimatta ehkä lapsellisempaa kirjaa. Yllätyin positiivisesti, sillä Hurme oli paljon parempi kuin Helmisen edelliset teokset! Oli kivaa lukea yliopistomaailmaan sijoittuvaa YA:ta, sitä kun ei ihan ruuhkaksi asti ainakaan Suomessa ole. Pidin myös tarinan tummemmista sävyistä, jotka istuivat hyvin tarinaan. Kirjasta on monessa arviossa nostettu esiin se, miten siinä on kauhuelementtejä, eikä kirjaa kannata lukea ennen nukkumaanmenoa. Itse kuitenkin tein juuri niin, ja vaikka olen melkoinen arkajalka, mielestäni kirja ei ollut erityisen pelottava, ja sain oikein hyvät yöunet. Olen tehnyt yhden folkloristiikan tentin, jonka kirjallisuutena oli kirja kirkonväestä, joten oli hauskaa bongailla kansanperinteestä tuttuja piirteitä kirjasta. Ehkä tähän liittyi myös se, ettei kirja pelottanut: tiesin, miten yliluonnollisista otuksista pääsisi eroon :D Täydellinen teos ei kuitenkaan ollut. Esimerkiksi erästä loppupuolella tulevaa Seelan sisaruksiin liittyvää paljastusta ei mielestäni erityisen syvällisesti käsitelty, vaikka se vaikuttaisi hyvin suuresti Seelaan ja hänen perheeseensä. Helmisen käyttämä kieli on sujuvaa ja nopealukuista, mutta jokin siinä hiertää omalla kohdallani, enkä osaa oikein sanoittaa, missä ongelma on. Viihdyin hyvin Hurmeen parissa, vaikka se ei mikään uusi lempikirjani ollutkaan. Ensi keväänä ilmestyvä jatko-osa Sysi kuitenkin kiinnostelee!

Olin lukenut J.S. Meresmaan vaihtoehtohistoriallisen Ursiinitrilogian kaksi edellistä osaa, mutta kolmatta Voimanpesää en ollut saanut aikaiseksi lukea ennen kuin vasta nyt. Hämäränsäteiden lukemisesta ehti vierähtää jo yli kaksi vuotta, joten ei ollut mikään ihme, että muistikuvani siitä (Naakkamestarista nyt puhumattakaan) oli erittäin hämärät. Voimanpesä alkaa tilanteesta, jossa ursiinikansan ei ole enää turvallista olla Tampereella. Naakkamestari on siirrettävä jonnekin turvalliseen paikkaan, ja Jyly lähtee ilmalaivapilotti Tuulin kanssa Verlan tehdasmiljööseen kartoittamaan sopivia paikkoja. Jyly saa kuitenkin pian huomata, ettei voi kunnolla luottaa kehenkään, ja Naakkamestari ja koko ursiinien tulevaisuus saattaa olla suuressa vaarassa. Kuten sarjan edellisissäkin osissa, ursiinien kulttuuri ja mytologia sekä steampunk-estetiikka kiinnostivat ja kiehtoivat kaikista eniten. Pidin myös siitä, että ensimmäisestä kirjasta tuttu Enne sai äänen tässä osassa, sillä hänen tarinansa oli jäänyt kiehtomaan. Juoni oli tässä osassa kuitenkin harmittavan epätasainen. Suuret tapahtumat pakkautuivat loppuun ja tapahtuivat lyhyessä ajassa, ja sitten tarina vain loppui. Periaatteessa langat punottiin yhteen, mutta kirjan loppuminen tuli silti vähän puun takaa. Pienoisromaanimuoto oli tälle tarinalle ehkä liian lyhyt. Meresmaan luoma vaihtoehtohistoriakin jäi tässä osassa mielestäni pienempään osaan kuin edellisissä osassa. Luulen, että olisin saanut tästä päätösosasta enemmän irti, jos olisin lukenut sen heti Hämäränsäteiden perään. 

Olen varmaan asiasta joskus blogissakin maininnut, mutta minua kiinnostaa historiantutkimuksessa erityisesti naisten (ja vähemmistöjen) historia. Ilokseni varsinkin naisten historiaan keskittyviä kirjoja on viime vuosina ilmestynyt runsaasti! Sain Maria Pettersonin Historian jännät naiset viime vuonna joululahjaksi ja luin kirjaa pikkuhiljaa pitkin vuotta. Nimensä mukaan kirja esittelee koko joukon mielenkiintoisia naisia, jotka ovat suurimmaksi osaksi painuneet historian hämäriin. Suurin piirtein kaikissa arvioissa, joita kirjasta olen lukenut, mainitaan, että lukiessa tutustui moniin aivan uusiin historiallisiin naisiin, ja sama pätee myös omalla kohdallani, vaikka jotkut kirjassa esitellyt henkilöt olivatkin ennestään tuttuja. Pettersonin tyyli kirjoittaa on sujuva, ja muutaman sivun minielämäkerroissa yhdistelläänkin luontevasti faktoja ja hieman tarinallisempaa kerrontaa. Pidin kirjassa myös siitä, että Petterson suhtautui kriittisesti paitsi esittelemiinsä naisiin (kaikki eivät puhtaita pulmusia olleet), mutta myös omaan tutkimusprosessiinsa: nykynäkökulmasta on mahdotonta sanoa, millainen kenenkin historillisen henkilön sukupuoli-identiteetti on ollut, tai miten he sen nykytermein sanoittaisivat. Oli myös tärkeää, ettei kirja kaunistellut kohteitaan. Vaikka joku olisikin tehnyt merkittävää, lasikattoja rikkovaa työtä, nykyfeminismin näkökulmasta hänen mielipiteensä eivät enää ole kovin korrekteja. Ihmiset ovat harvoin mustavalkoisia, siitä tämäkin kirja muistuttaa. Olisin jäänyt kaipaamaan kirjalta vielä enemmän antiikin tai renesanssin naisia, mutta ymmärrän, että heistä on todennäköisesti vaikeaa löytää lähteitä. Pidin kuitenkin siitä, että siinä esiteltävät naiset eivät olleet pelkästään (valkoisia) länsimaalaisia. Lähdeluetteloakin jäin kaipaamaan, vaikka se olisi kasvattanut jo valmiiksi massiivista kirjaa entisestään. Kirjan lukeminen oli hidas ja pitkä prosessi, koska tarinat alkoivat toistaa itseään nopeasti, ja halusin antaa kaikille naisille ja heidän tarinoilleen mahdollisimman paljon huomiota. Hidas eteneminen ei kuitenkaan haitannut, päin vastoin. Voinkin suositella tätä ihan jokaiselle ihmiselle. Mieskeskeisen historiankirjoituksen aika saa luvan olla ohi! Historian jännät naiset on ansainnut kaikki kehunsa. Kirja on muuten fyysisenä esineenä aivan todella kaunis! 

Muumipappa ja meri on niitä Muumi-kirjoja, jotka ovat jääneet hyvin vähälle lukemiselle. Muistan itse lukeneeni sen loppuun vain yhden ainoan kerran, enkä muista, onko sitä luettu minulle kokonaan ääneen koskaan. (Minulla on kyllä voimakas muisto siitä, miten kirjan alkua luetaan minulle iltasaduksi, mutta se ei todista, päästiinkö kirjaa koskaan loppuun asti :D Vahva muisto minulla on myös siitä kerrasta, kun kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana kirjan loppuun luin. Olimme kesälomamatkalla sukulaisten luona, oli valoisa kesäyö, ja kirjan loputtua en saanut unta, vaan hipsin makuuhuoneen ikkunaan katselemaan maisemaa. Jännittävää, millaisia muistoja lukuhetkistä mieleen jää!) Muumipappa ja meri on hyvin selkeästi aikuisille suunnattu teos. Vaikka jo parissa aikaisemmassa sarjan osassa on ollut selviä aikuisille suunnattuja sävyjä ja syvempää tematiikkaa, huolettomista ja aurinkoisista alku-Muumeista ei ole enää tietoakaan. En yhtään ihmettele, ettei tämä oikein puhutellut minua lapsena! Muumipappa kokee olevansa turha osa perhettä, ja miestään lohduttaakseen Muumimamma päättää ehdottaa hänelle muuttoa majakkasaareen. Niinpä Muumiperhe, Pikku Myy mukanaan, jättää Muumilaakson taakseen ja lähtee yksinäiselle, kaukaiselle saarelle keskellä merta. Saari paljastuu vielä mielikuviakin rujommaksi ja yksinäiseksi, majakan valo ei pala, outo kalastaja on jotenkin epäilyttävän oloinen ja Mörkökin seuraa perhettä saareen. Kaikki perheenjäsenet joutuvat kohtaamaan ja käsittelemään omaa yksinäisyyttään ja muita ongelmiaan, mutta eivät kohtaa toisiaan. En tosiaankaan muistanut, miten synkkä tämä kirja oli! Hahmojen kokema yksinäisyys oikein väänsi vatsanpohjassa. Ei mikään ihmekään, että tämä ei oikein nuorena vedonnut minuun, mutta nyt teoksen teemat kiehtoivat ja kiinnostivat. Erityisen paljon minua tällä lukukerralla kiinnosti Muumimamman hahmo. Hän toimii jatkuvasti niin, että Muumipapalla olisi helpompi olla, vaikka se tekisi hänen oman olonsa epämukavaksi. Kun koti-ikävää poteva Mamma alkaa kapinoida, hän maalaa Muumitalon puutarhan majakan seiniin ja katoaa omaan maalaukseensa. Kapinakin on hiljaista ja pehmeää, mutta kapinaa kuitenkin. Jäinkin miettimään, miksi Mamma myötäilee Pappaa niin paljon. Miksi Muumipappa saa elää miehisiä majakanvartijaunelmiaan, mutta Muumimamman rooli on vain joustaa miehensä oikkujen edessä? Vai onko siinä sittenkin hänen vahvuutensa? Myös Muumipeikon ja Mörön suhteeseen kiinnitin lukiessani huomiota. Se oli liikuttavampi kuin muistin! Muumipappa ja meri ei ollut lempiosani sarjasta, mutta synkän harmaisiin syyspäiviin tämä sopi luettavaksi täydellisesti. 

Luin viime syksynä lähes kaikki Liv Strömquistin siihen mennessä suomennetut sarjakuvat, mutta Nousu ja tuho jäi lukematta, kun sitä ei lähikirjaston hyllyssä sattunut olemaan. Odotellessani Strömquistin uusinta sarjakuvaa pitkässä varausjonossa (tämän postauksen kirjotushetkellä olen jo sijalla 36!) päätin, että nyt olisi hyvä aika lukea myös aikaisemmin väliin jäänyt teos. Nousu ja tuho ei niinkään käsittele feministisiä aiheita, vaikka niitäkin sivutaan, vaan Strömquist kritisoi pääasiassa kapitalismia ja sen lieveilmiöitä. Aiheet ovat tärkeitä, mutta ehkä minua ei erityisesti kiinnosta talouselämän käänteet, koska Nousu ja tuho ei ollut mielestäni yhtä mielenkiintoista luettavaa kuin Strömquistin muut teokset. Tekstiä oli myös välillä liian paljon omaan makuuni. Minusta oli kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että vaikka Strömquist kritisoi juurikin oikeistolaista maailmaankuvaa, myös vasemmisto saa osansa kritiikistä. Kritiikki on täysin oikeutettua, ja huomasin myös itse toistavani samanlaisia ajatusmalleja, joita Strömquist nostaa esiin ja kritisoi. Tällainen itsereflektio on välillä virkistävää, ja sarjakuvassa se toimii hyvin, koska se osoittaa sen, etteivät asiat ole missään nimessä mustavalkoisia. Vaikka Nousu ja tuho ei ollut suosikkini Strömquistilta, pidän kovasti siitä tavasta, millä hän asioita käsittelee. 

Armonvuoden kauniin vaaleanpunainen kansi oli tullut somessa usein vastaan, ja lähinnä sen peruusteella se lähti eräällä kirjastoreissulla mukaan. Kirja kertoo fiktiivisestä yhteiskunnasta, joka on hyvin uskonnollinen ja patriarkaalinen. Naisilla uskotaan olevan vaarallisia taikavoimia, joista eroon päästäkseen kaikki tytöt lähetetään 16-vuotiaana metsään piirikunnan ulkopuolelle. Tätä aikaa kutsutaan armonvuodeksi, eikä siellä koetuista asioista saa puhua kellekään ulkopuoliselle. Selvää on vain se, että armonvuodesta eivät kaikki selviä, ja nekin, jotka selviävät, eivät palaa entisellään. Armonvuodessa oli muutamia elementtejä, joista pidin. Kukilla viestiminen, symboliikka ja visuaalinen kerronta olivat kiinnostavia osia tarinassa, mutta loppupeleissä kirjassa oli ehkä enemmän ongelmia kuin hyviä puolia. Ensinäkin päähenkilö Tierney oli melkoisen ärsyttävä päähenkilö. Hän oli kunnon "not like other girls" -troopin henkilöitymä, joka ei halua käyttää hameita ja joka pitää muita tyttöjä typerinä ja naiiveina, koska hänet on kasvatettu kuin pojat... Myöskään Tierneyn hahmokehitys ei oikein vakuuttanut. Olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa lukea päähenkilöstä, joka uskoo sokeasti yhteiskuntaan ja armonvuoteen, ja joka herää näkemään totuuden kirjan aikana. En kauheasti muista Veronica Rossin Paljaan taivaan alla -trilogiasta, mutta sen toisen päähenkilön muistan olleen tällainen hahmo, ja se oli mielestäni hyvä ratkaisu, ja olisi toiminut tässäkin. Sivuhahmoissakaan ei ollut erityisesti lihaa luiden päällä. Esimerkiksi armonvuoden tytöissä ei oikein ole persoonallisuutta, ja he jäävät vain listaksi nimiä. Oikeastaan ainoa mieleen jäävä tyttö on hyvin perinteinen mean girl, eikä siksi erityisen mielenkiintoinen. Myös miljöö jää hyvin epämääräiseksi. Armonvuotta on markkinoitu dystopiana, mutta itse en löytänyt siitä muita dystopiapiirteitä kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin tyylinen misogynistinen ja naisia alistava yhteiskunta. Itselleni tuli enemmänkin mieleen 1600-luvun Keski-Eurooppa. Mistä ihmiset ovat päätyneet piirikuntaan? Missä se edes sijaitsee? Mietin myös sitä, onko edelleen tarvetta tarinoille, joissa yhteiskunta alistaa naisia ja kontrolloi heidän seksuaalisuuttaan. Toki kyseessä on edelleen todellisuus monessa osassa maailmaa, mutta vahvistaako se vain mielikuvia jo olemassaolevista syrjivistä rakenteista, eikä pura niitä. Jos jostain kirjan tematiikassa pidin, niin loppupuolen hetkessä, jolloin naiset asettuvat toistensa puolelle. Naisten välinen solidaarisuus ilahduttaa aina! (Vaikka kohtausta ei ole kauhean hyvin pohjustettukaan...) Pidin myös siitä, että vallankumous ei taphtunut hetkessä, vaan kirja jäi hetkeen, jolloin kipinä kytee ennen liekkiin leimahtamistaan. Toisaalta Goodreadsissa oli huomioitu useammassa arviossa, että oikeastaan miehet pelastavat Tierneyn useampaan kertaan, ja hänen oivalluksensa eivät välttämättä synny hänen omassa päässään, vaan miesten kautta. Totta kai miehillä on tärkeä rooli tasa-arvon rakentamisessa, mutta tällaista maailmankuvaa luovaa kirjaa ei ehkä voi kovin feministisenä pitää. (Miehistä liittolaisena tosielämässä on mielestäni kuvattu hyvin Historian jännissä naisissa!) Kaiken lisäksi vielä kirjan rytmitys kompuroi: viimeisen 60 sivun aikana tapahtui todella paljon lyhyessä ajassa, ja monet asiat jäivät melko kevyesti käsitellyiksi, kun taas keskivaihe oli melko hidas ja puuduttava. Armonvuoden kansi oli kaunis, mutta en kyllä tiedä, suosittelisinko tätä kellekään, sen hyvistä puolista huolimatta. 

*********

Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

38. Kirja on käännetty hyvin: Muumipappa ja meri

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021: Hurme

Lokakuu sisälsi pääosin opiskelua: paahdoin viimeisiä kandiin vaadittavia kursseja. (Olen ehkä teoriassa jo valmistunut: hakemus on lähetetty jo muutama viikko sitten, mutta vielä en ole saanut tietoa, että se olisi hyväksytty...) Opiskelun vastapainona oli onneksi jonkin verran rientojakin: oli niin sukujuhlia kuin opiskelijakekkereitäkin. Lokakuu oli myös kirjamessukuukausi: kävin sekä Turun että Helsingin messuilla! Turun messuilla vietin vain yhden päivän, mutta Helsingin messuista on tulossa oma postauksensa. Sen sanon jo tässä vaiheessa, että oli hämmentävän ihanaa olla kirjaihmisten kanssa pyörimässä! Elämä on melkein kuin joskus ennen. 

Kuukauden biisi on Miljoonasateen Merestä löytynyt. Lokakuussa tuli kuunneltua runsain määrin Miljoonasateen Käärmeenkantaja-albumia, jonka laulut ovat synkkiä ja kertovat rumista, rujoista ja rajuista asioista. Merestä löytynyt on kiehtova, maaginen fantasia, joka on ehdottomasti lempikappaleitani albumilla. Siinä sävellys tukee hienosti tekstiä, ja kokonaisuus toimii. Minun on vaikea löytää kappaleelle sopivia adjektiiveja. Voimakas? Hurja? Rujo? Runollinen? Oli miten oli, olen kuunnellut sitä paljon. Se liikauttelee jotain ispiraatiokanavaa päässäni, mutta ideat vaativat vielä kypsyttelyä. 

Valoa marraskuuhun!