Kesäkuun luetut 2022

Kesäkuussa 2022 luin yhdeksän kirjaa (2011 sivua), joista neljä oli spefiä, yksi sarjakuva, kaksi non-fictionia ja yksi uusinta.

Lockhart, E.: Me olimme valehtelijoita 254 s. 

Lewis, C.S.: Velho ja leijona (Narnia #1) 175 s. [U]

Enoranta, Siiri: Maailmantyttäret 392 s. 

Rouhiainen, Elina: Unienpunoja (Väki #3) 412 s. 

Helminen, Sini: Sysi (Lujaverinen #2) 320 s. 

Heinämäki, Venla (toim.): Kevätsiivous 122 s. 

Satrapi, Marjane: Pistoja 150 s. 

Ahlfors, Janina & Honkasalo, Minna: Muumimuseokirja 117 s.

kotimaisia: 6

käännöskirjoja: 3

omasta hyllystä: 4

kirjastosta: 4

muualta: 1

(Ja ei, en ole laskenut kirjamäärää väärin, sillä näiden lisäksi luin vielä yhden kirja, joka käsitteli kesätyöpaikkaani. Sitä en kuitenkaan kirjaa tähän koosteeseen (vaikka kuukauden luettuihin laskenkin), koska en halua työpaikkaani paljastaa.)

Me olimme valehtelijoita on kerännyt paljon kehuja, ja kun kirjan suomennos ilmestyi, päätin lopultakin lukea sen. Trillerimäinen tarina kertoo rikkaasta, kauniista ja päällepäin onnistuneesta Sinclairin suvusta, joka kokoontuu joka kesä isovanhempien omistamalle saarelle. Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Cadence, jolle tapahtui kaksi kesää onnettomuus, josta hän ei muista mitään. Kun hän palaa saarelle, kaikki on toisin kuin ennen, mutta kukaan, isoisä, äiti, tädit, serkut, ei suostu kertomaan hänelle mitään. Mitä kaksi kesää sitten tapahtui? Tästä kirjasta ei voi oikeastaan puhua juurikaan, koska kirja on sitä parempi, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen. Jossain vaiheessa kirjaa lukiessani tulin miettineeksi, että kirja ei ihan yletä niihin ennakko-odotuksiin, joita minulla oli, mutta sitten tuli loppuratkaisu. Huh huh, mikä kirja! Matto vedettiin alta useampaan otteeseen ja silloin, kun luulin, että kaikki oli jo selvinnyt, tuli uusi käänne. Liityn siis suosittelijoiden kuoroon! 

Olin kesäkuun alussa pitkästä aikaa flunssassa (ei sentään koronassa!). Kuumekin nousi, ja niin jouduin perumaan kaikki suunnitellut kivat menot. Ei sillä, ei jaksamistakaan ollut juuri muuhun kuin sängyssä peiton alla makaamiseen! Kun en enää jaksanut katsoa mitään elokuvia tai sarjoja, ja kesken olevat kirjat tuntuivat liian vaikeilta kuumehuuruisille aivoille, nappasin hyllystä jotain tuttua, turvallista ja helppoa: Narnian tarinoiden avausosan Velho ja leijona. Kerroinkin viime vuoden joulukalenterissa, miten kirjan alun perin löysin ja mitä se minulle merkitsee, ja että suunnittelen koko sarjan uusintalukua. Nyt sekin projekti on ainakin aloitettu! Velhon ja leijonan tarina lienee lähes kaikille tuttu: neljä sisarusta, Peter, Susan, Edmund ja Lucy, lähetetään sotaa pakoon maalle vanhan professorin taloon. (Tietäväthän muutkin Narnian ystävät, että kyseinen professori on aikuiseksi kasvanut Digory Kirke?) Lucy löytää talon vanhasta vaatekaapista tien taianomaiseen Narnian maahan, jossa vallitsee ikuinen talvi, jonka julma Valkea velho on loihtinut. Ennen pitkää myös muut sisarukset päätyvät Narniaan, ja saavat kuulla, että heillä on roolinsa velhon kukistamisessa. Velho ja leijona on tosiaan selkeästi lastenkirja, mutta kyllä siitä aikuislukijakin nautti. Sisäinen logiikka hieman ontuu, tarinassa on (aikuiselle) ennalta-arvattavia käänteitä ja maailmanrakennusta kriittisesti tarkastellen ei ihmettele yhtään, miksi Tolkien repi pelihousunsa kirjaa lukiessaan, mutta kaikesta tästä huolimatta tai juuri siksi kirja on ihanan satumainen ja nostalginen: sen lumo ei ole vuosien saatossa hävinnyt minnekään! 1950-luvun naiskuva tosin pisti parissa kohdassa ikävästi silmään: esimerkiksi herra Majava vie pojat ulos kalastamaan, kun rouva Majava kattaa tyttöjen kanssa pöydän, ja myöhemmin Susania ja Lucya kielletään osallistumasta taisteluun, koska se ei ole naisille sopivaa. Tästäkin huolimatta kirja on mielestäni kestänyt suhteellisen hyvin aikaa, ja sopisi nykylapsille vaikka ääneen luettavaksi. Ehkä näistä sukupuolirooleistakin voisi sitten lukiessa saada hyvää keskustelua aikaiseksi! Innolla odotan Narnia-seikkailuni jatkoa, sillä myöhempien osien juonet eivät ole niin hyvin muistissani kuin tämän ensimmäisen. 

Siiri Enorannan kirjat ovat aina automaattisesti ostoslistallani, eikä keväällä ilmestynyt Maailmantyttäret tehnyt siihen poikkeusta. Teos on utopia, mikä herätti mielenkiintoni: en muista, olenko koskaan lukenut utopiaa! (Dystopioista sain yliannostuksen joskus teininä, kun ahmin niitä sarjakaupalla.) Maailmantyttäret sijoittuu vuoteen 2140. Kauan sitten on tapahtunut romahdus, kun ihmisten ahneus ja ilmastokatastrofi tuhosivat maailman lähes elinkelvottomaksi. Nyt valtioiden rajat on häivytetty ja maailma on yhtä, Maailmankoti, konfliktit ratkaistaan keskustelemalla, kaikille on tilaa, resursseja käytetään kestävästi, ihmiset ovat onnellisia. Tai no, on täydellisessäkin maailmassa omat särönsä, ja niistä kärsivät tarinan päähenkilöt: viisi tyttöä, jotka kohtaavat Sopusointu-leirillä yksinäisille. On hieman sinisilmäinen, vanhempansa menettänyt Lise-Lotte, veljensä kuolemaa sureva, analyyttinen Joselina, rikkinäinen ja hiljainen Kaia, esiäitinsä valtaama Zerinda sekä Ritva, joka pakenee ja kiukuttelee, mutta ei ole ehkä itsekään varma syistä. Yhdessä he lähtevät vaeltamaan halki Maailmankodin ja selvittämään mystisten konehyönteisten arvoitusta. Maailmantyttärien tulevaisuusvisio on kiehtova ja herätti todella paljon ajatuksia. Se tuntuu tästä maailmantilanteesta epärealistiselta, mutta sellaistelta, jonka toivoisi toteutuvan. Mutta onko maailman pakko kulkea siihen romahduksen kautta? Kirjan päähenkilöt olivat kiehtovia persoonia (joskin Kaia jäi vähän etäiseksi), ja vaikka en kaikista heistä pitänytkään, heistä oli yllättävän vaikeaa irrottautua kirjan lopussa. Minusta oli myös ihanaa, miten lempeästi ja avoimesti kirjassa käsiteltiin monia asioita, esimerkiksi tyttöjen välistä ysätvyyttä ja heidän seksuaalisuuttaan. Erityisesti jälkimmäinen on tässä kuluneen viikon aikana paljon mielessä, kun naisten kehoja ja seksuaalisuuta pyritään jatkuvasti kontrolloimaan yhteiskunnan tasolla. Valitettavasti tämäkin kirja kärsi siitä, että luin tätä pienissä pätkissä kerrallaan. Tämä on ollut harmittavan yleinen kohtalo kirjoille tänä vuonna! Tämä pätkissä lukeminen sai kirjan tuntumaan välillä aika raskaalta, kun joka kerta piti uudelleen päästä sisään hyvin runsaaseen maailmaan ja voimakkaisiin päähenkilöihin, eikä se ollut aina helppoa. Toisaalta Maailmankoti oli ihanan runsas, ja oli kiva nähdä maailmasta paljon eri puolia, mutta samaan aikaan mietin, että olisiko pieni saksiminen tehnyt maailmasta vähän helpommin omaksuttavan. Vaikka tämä ei ehkä ykköslemppariksini Enorannalta nousekaan, oli kirja kuitenkin erittäin hyvä! Toisiaan tukevia tyttöjä ei ole kirjallisuudessa ikinä liikaa, eikä tällaisina aikoina ole mitään väärää siinä, että unelmoi paremmasta maailmasta (oikeastaan päinvastoin). 

Muistatteko, kun kirjoitin tammikuussa, että Väki-trilogian päättävän Unienpunojan lukemiseen menisi vähemmän kuin viisi kuukautta, joka minulla oli mennyt Aistienvartijan lukemiseen? Jekku jekku, menikin kuusi kuukautta! :D Aloitin kirjan tammikuussa, luin n. 30 sivua ja sitten kirja jäi kesken, kunnes jatkoin sitä lopultakin kesäkuussa. Kuten olen jo aiemminkin sanonut, kevät oli lukemisen kannalta aika hankalaa aikaa, joten todennäköisesti tämäkin jäi vähän sen jalkoihin. (Tai sitten tarvitsen liikennevälineen näiden kirjojen lukemiseen: Muistojenlukijan luin lähes kokonaan junamatkoilla, Unienpunojan luin loppuun pääosin bussissa työmatkoilla.) Unienpunoja jatkaa suurin piirtein siitä, mihin Aistienvartija jäi. Kiuru, Bollywood, Dai, Nelu ja Sugar ovat palanneet Suomeen ja piilottelevat Väeltä luolassa tehden samalla kuitenkin suunnitelmia järjestön kaatamiseksi. Siihen tarvitaan paitsi koko ringin voimia, myös soluttautumista järjestön sisään. Kaiken keskellä Dai pelkää menneisyytensä haamujen saavan hänestä liian tiukan otteen ja kipuilee niin suhteessaan Kiuruun kuin myös veljeensä Neluun. Pidin kovasti kahdesta edellisestä osasta, mutta tämä ei jotenkin vetänyt yhtä hyvin kuin ne. En tiedä, johtuiko tämä pitkästä tauosta kesken lukemisen, vai oliko taso oikeasti vähän tipahtanut. Edellisten osien tavoin tässäkin on viihdyttävä juoni, mielenkiintoisia hahmoja, hyvää yhteiskuntakritiikkiä ja muuta hyvää, mutta esimerkiksi jatkuvasti tulevasta vihjaileva kerronta (tyyliin "he eivät tienneet, että vaara uhkasi heitä") alkoi jossain vaiheessa ärsyttää toden teolla ja tuntua lukijan aliarvioimiselta. Rehellisyyden nimissä täytyy tosin sanoa, että en muista käytettiinkö tyyliä jo edellisissä osissa, mutta tässä se hyppäsi silmille todella rasittavana maneerina. Myös koko Väki ja hahmojen voimien käyttö jäävät hieman etäisiksi ja sekaviksi (vaikka sekin voi osittain johtua pitkistä tauoista osien lukemisen välissä), mikä jättää myös tyydyttömättömän fiiliksen jälkeensä. Loppuratkaisukin oli mielestäni vähän lässähtänyt antikliimaksi. Pidin kuitenkin siitä, että lopetus ei ollut mikään yksiselitteinen "he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka", vaan siinä oli monia sävyjä, kuten elämässä yleensäkin. Mutta oi ja voi, kun erään hahmon kuolema ottikin koville!! Ehkä se olisi pitänyt aavistaa, mutta melkoisen tuskallista se oli. Eräs lempihahmoni tässä kirjassa kuitenkin. 

Sysi jatkoi Lujaverinen-trilogiaa, jonka aloitusosan Hurmeen luin viime syksynä. Tällä kertaa Seelan rinnalle ääneen pääsee myös hänen ihastuksensa ja heilansa Halla. Ainejärjestön pikkujoulut saavat ikävän käänteen, kun eräs opiskelija löytyy kuolleena, ja pian ruumiita alkaa tulla lisää. Pian selviää, että tappaja on kalmanväkeä, ja niin Seela ja Halla joutuvat jälleen vaarallisiin seikkailuihin tämän ja toismaailman välillä. Lisähankaluuksia aiheuttaa alueen uusi kalmahinen Toni, jolla ei tosiaankaan tunnu olevan puhtaat jauhot pussissa. Seelaa harmittaa myös se, että Halla pitää häneen etäisyyttä. Ensielävien ja kalmahisten väliset suhteet ovat ehdottoman kiellettyjä, mutta he eivät pysty pysymään erossa toisistaan. On hämmentävää, miten tehokkaasti olin unohtanut Hurmeen tapahtumat, hahmot ja mytologian säännöt, vaikka lukemisesta on alle vuosi aikaa. Olin muuten ymmärtänyt, että trilogian osat olisivat itsenäisiä jatko-osia toisilleen, mutta tämä ei kyllä seiso omilla jaloillaan, vaan Hurmeen lukeminen on pakollista, muuten tästä ei saa kiinni. Helmisen teksti on kivan nopealukuista kuten aina, ja luinkin kirjan parissa päivässä. Vakavia teemoja esimerkiksi sukupuoli-identiteetistä, seksuaalisuudesta ja mielenterveydestä oli myös mielestäni kirjoitettu tekstin sekaan luontevasti. Ensimmäinen osa oli kuitenkin mielestäni parempi, vaikka tässä päästiinkin esimerkiksi syvemmälle kalmahisten maailmaan. Oli mielestäni epäuskottavaa, että edellisen osan paljastukset Seelan sisarusten kohtalosta ja sen vaikutukset Seelaan itseensä olivat aika pienessä roolissa. Varsinkin kohtauksessa, jossa Seela käy kotikotonaan, olisi ollut ainesta käsitellä aihetta hieman syvemmin. Seela on edelleen melkoisen rasittava päähenkilö, ja vaikka hänen on ehkä tarkoitus olla pidettävä, huokaisin aina helpotuksesta, kun päästiin Hallan pään sisään. Lopun cliffhanger oli melkoinen, joten ehdottomasti trilogian viimeinenkin osa on lukulistalla. 

Toukokuussa luin kaksi Turun yliopiston luovan kirjoittamisen ainejärjestö Kammio ry:n kokoamaa antologiaa, ja kesäkuussa sain käpäliini uunituoreen antologian vuodelle 2022. Kevätsiivouksen teemana on puhtaus ja lika, ja tekstejä on 16 eri kirjoittajalta. Tällä kertaa tekstit painottuvat huomattavasti proosan puolelle, mutta lyriikkaakin on hieman mukana. Teemaa käsitellään mielestäni kiinnostavasti: puhtaus ja lika on sekä näkyvää, että näkymätöntä, sisäistä. Tosin tässäkin kokoelmassa oli pari tekstiä, joiden yhteyttä teemaan oli vähän vaikea löytää. Silti tämä on ehkä kuitenkin kolmesta lukemastani antologiasta kaikkein paras. Lempitekstejäni olivat M. J. Tuomisen Yöeläintarha, Iiris Syrjän Yläkerran mies, Emilia Mansikan Tätä sinäkin haluat kokeilla, Milla Mykrän Muistokortti, Saimi Jukkaran Tabula rasa, Suvi Holopaisen Varjokuvia, Jerker Rambergin Hanki ja Emma Röntysen Hauta. 

Olen lukenut Marjane Satrapilta ennen teokset Persepolis ja Luumukanaa, mutta suomennetuista teoksista Pistoja oli vielä lukematta, joten se lähti kirjastoreissulta mukaan. Pistoja on muiden Satrapin teosten tavoin omaelämäkerrallinen. Ruokailun jälkeen suvun miehet vetäytyvät omiin puuhiinsa, kun taas naiset keittävät teetä ja istuvat juoruilemaan keskenään. Jutut käsittelevät lähinnä rakkauselämää ja seksuaalisuutta. Naisten teehetki on turvallinen tila, jossa jokainen saa kertoa synkimmätkin salaisuutensa (ja naapurinsa salaisuudet siinä samalla). Mielestäni sarjakuva nosti ihanasti esille naisten tarinointi- ja juoruilukulttuurin, jota yhteiskunta ei ole koskaan arvostanut, mutta jolla on äärimmäisen tärkeä sosiaalinen funktio. Omassa elämässänikin tällaiset teetuokiot ovat muodostuneet hyvin tärkeäksi tavaksi purkaa ajatuksia. Satrapin piirrostyyli on tässäkin sarjakuvassa ihanan ilmeikästä yksinkertaisuudestaan huolimatta! Minua kuitenkin häiritsi monien tarinoiden todella misogyninen sävy. Toki se ehkä osaltaan kertoo naisten elämästä ja ajatusmalleista patriarkaalisessa yhteiskunnassa, mutta siitä jäi aika ikävä maku suuhun. Esimerkiksi sekä naisiin että miehiin kohdistuva kehopilkka oli inhottavaa. Teos olki tekstattu kaunokirjoituksella, jota oli välillä hieman haastavaa lukea. 

Muumimuseokirjaa minulle suositteli eräs perheenjäsen. Teos on lapsille suunnattu opas museoiden ja taiteen maailmaan. Kuten nimestä voi päätellä, se keskittyy esittelemään Tampereen Muumimuseota, mutta käsittelee taidetta ja taidemuseota myös yleisemmällä tasolla. Näin museologian perusopinnot lähes suorittaneena pidin tästä kirjasta todella paljon! Siinä on todella kiva museopedagoginen näkökulma, joka takuulla madaltaa lasten kynnystä museovierailuun, ja tarjoaa varmasti mielenkiintoista purtavaa vielä pitkään vierailun jälkeenkin. Pienet tehtävät olivat hauskoja ja sopivasti lapsen tasoisia olematta kuitenkaan alentavia. Sen lisäksi kirjassa on ihan kunnon faktoja museoiden kulissien takaa, kuten kokoelmienhallinnasta, säilytysolosuhteista ja museon työntekijöiden tehtävistä. Tehtävien ja tietojen rinnalla tarjotaan konkretiaa esittelemällä esimerkkejä Muumimuseon kokoelmista, mikä takuulla helpottaa ajatusten ymmärtämistä. Lisäplussan kirja saa vielä siitä, että kuvituksissa on mukava määrä erilaisia hahmoja, tosin vielä enemmänkin diversiteettiä olisi voinut olla. Muumimuseokirja saa minulta ehdottomasti suuren museologiopiskelijan suosituspeukun! (Hieman tosin mietin pientä mainintaa British museumista, jossa esitettiin hyvin neutraalisti se asia, että museon esineet ovat muilta kansoilta kolonialismin turvin ryövättyjä. Mielestäni koko museota ei välttämättä olisi tarvinnut kirjassa mainita.) Luulen, että tämän kirjan parissa voivat viihtyä jo alle kouluikäisetkin lapset, ja ehdottomasti kannustan vaikka lainaamaan kirjan kirjastosta, jos teillä lapsia lähipiirissä on! (Ja saa aikuinenkin tästä tietenkin nauttia!) 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Kirjassa lumi tai jää on tärkeässä roolissa: Velho ja leijona

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana: Me olimme valehtelijoita

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä: Sysi

24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija: Pistoja (Marjane Satrapi on syntynyt Iranissa)

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin: Unienpunoja

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan: Maailmantyttäret

Kesäkuu tosiaan alkoi vähän ankeissa tunnelmissa, kun sairastuin flunssaan ensimmäistä kertaa sitten helmikuun 2020. Suunnitelmat kunnon kevätsiivouksesta ja kesäloman aloittelusta ystävien kanssa menivät vähän uusiksi, enkä ehtinyt esimerkiksi nähdä kaikkia opiskelukaupungin ystäviäni ennen kuin lähdin kesätöihin kotikotiin. Kesätöissäni on ollut mukavaa. Oman alan työt motivoivat ihan eri tavalla kuin esimerkiksi viimekesäinen päivittäinen vessojen pesu. Jonkin verran hommassa on ärsyttäviä ja turhauttavia liikkuvia osia, mutta toivon selviäväni niistäkin, vaikka juuri nyt pari työasiaa hieman stressaakin. Pitkät työmatkat olen käyttänyt kuitenkin kirjojen lukemiseen (silloin, kun en ole nukahtanut bussiin...), mikä on ollut aivan ihanaa ja parasta! Juhannuskin sujui mukavasti, kun vietin sitä parin ystäväni kanssa ja voitin sekä mölkyn että ristiseiskan! 

Kuukauden biisi on Wingsin Goodnight tonight. Vaikka olenkin Beatles-fani henkeen ja vereen, jäsenten soolotuotannon kuunteleminen on jäänyt vähemmälle. Eräs ystäväni hullaantui talvella Paul McCartneyn soolourasta, ja hänen soittolistaltaan bongasin myös Goodnight tonightin. Tämä on ihanan menevä biisi, tulee aina hyvä mieli! Miten mehukas bassoraita! Ja sopiihan tämä kesäkuun biisiksi siksikin, että sir Paul täytti kesäkuussa 80 vuotta <3 

Hyvää heinäkuuta, tsemppiä helteisiin!