Tammikuun luetut 2025

Tammikuussa 2025 luin viisi kirjaa (1343 sivua), joista kaksi oli spefiä, yksi sarjakuva, yksi runokirja ja kaksi uusintaa.

 

Vik, Merri: Juhlahumua, Lotta! (Lotta #22) 121 s. 

Larmola, Maija & Lumme, Leena: Jenkkikassi ja muita juttuja Kukkulan korttelista (Kukkulan kortteli #4) 84 s. [U]

Heikkinen, Avi & Kukko, Aapo: Ethän kuole ennen minua 204 s. 

Hoffman, Mary: Kukkien kaupunki (Stravaganza #3) 503 s. [U]

Jaatinen, Sanna (toim.): Tähtiviltti. Suomen lasten runot 431 s. 

kotimaisia: 3

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 4

muualta: 0

 

Kirjavuosi 2025 alkoi samalla tavalla kuin kirjavuosi 2024 loppui: Lotta-kirjalla. Juhlahumua, Lotta! (suom. A.-M Helminen) tekee parin kuukauden aikahyppäyksen vuodenvaihteen tunnelmiin sijoittuneen Mikä valssi, Lotta! -kirjan jälkeen: nyt on kevät, ja kesäkin lähenee. Jännitystä arkeen tuo mm. veneretki, jonka löydökset osoittautuvat jännittävämmäksi kuin Lotta ystävineen alun perin uskoi. Juhlahumua, Lotta! on kokonaisuutena taas vähän heikompi osa sarjassa. Viihdyin sen kanssa ihan hyvin, mutta en näin kuukausi lukemisen jälkeen muista kirjasta oikeastaan mitään. Sivuhuomiona muuten: kansien taso vaihtelee todella paljon! Tykkään monien Lottien kansista tosi paljon, mutta joidenkin kannet ovat mielestäni jotenkin huolimattomia ja kömpelöitä. Kaikkien kansien takana on kuitenkin ilmeisesti sama taiteilija, joten laatuvaihtelut tuntuvat oudolta. Juhlahumua, Lotta! -kirjan kannessa Lotan siskojen kasvot ovat jotenkin todella oudon näköiset, kun taas Mikä valssi, Lotta! -kirjan kansi oli mielestäni oikein viehättävä.

 

Lotta-kirjan takaa löytyi jäänne menneisyydestä!

Myös Kukkulan kortteli -sarjan uusintaluku jatkui tammikuussa. Edellinen osa Monosukka sijoittui 1940-luvun lopulle, ja Jenkkikassissa puolestaan seikkaillaan 1950-luvun puolella. Aikaa kirjojen välissä on kulunut siis vain kymmenisen vuotta, joten pari Monosukasta tuttua hahmoa tavataan myös Jenkkikassissa. Ajankuva on edellisten osien tavoin viehättävää ja kiinnostavaa. 1950-luku on toisaalta lähellä nykypäivää, mutta hyvin monet asiat tuntuvat myös kaukaisilta. Mielellään olisin lukenut pidemmänkin kirjan! Häiritsemään tosin jäi n-sanan runsas käyttö ja kohtaus, jossa teinitytöt mittailevat kehojaan ihannemittojen mukaan. Oli nämä kohtaukset kuinka ajankuvaa hyvänsä, mielestäni lapsille suunnatussa kirjassa tällainen ei ole ok. Toki alkaahan Jenkkikassilla olla ikää itselläänkin. On muuten todella hassua, minkälaiset yksityiskohdat jäävät kirjoista mieleen! Olen lukenut tämän varmaan ainakin 15 vuotta sitten edellisen kerran, ja silti muistin elävästi kohtauksen, jossa haaveillaan ruotsinkielisestä poikaystävästä :D Jenkkikassi oli ilmeisesti tarkoitettu sarjan viimeiseksi osaksi, mutta 2010-luvulla ilmestyikin vielä 1800-luvun puolelle sijoittuva Tiikerihevonen. Se odottelee uusintavuoroaan jo hyllyssä! 

Tykkäsin tosi paljon Avi Heikkisen Valotusaika-sarjakuvasta, joten Heikkisen yhdessä Aapo Kukon kanssa tekemä Ethän kuole ennen minua kiinnosti myös. Kirjassa on pieniä sarjakuvatarinoita, jotka käsittelevät vanhemmuutta kauhun kautta. Kumpikaan ei ole mikään ykköskiinnostuksenkohteeni kirjallisuudessa, joten tämä yllätti kyllä positiivisesti. Tunnelma on äärimmäisen synkkä, eikä toivonpilkahduksia juurikaan ole. Tätä pidempää kokoelmaa tällaisia tarinoita ei varmaankaan olisi jaksanut lukea, mutta tällaisenaan kirja toimi, eikä ehtinyt mennä överiksi. Piirrostyyli oli mielestäni välillä vähän sekava, mutta pidin kuvakulmien käytöstä ja siitä, miten jotkut tarinat kulkivat kuva edellä eteenpäin. Mielenkiintoista oli sekin, että vanhemmuuden pelkoja käsiteltiin nimenomaan isien näkökulmasta. Tällainen lähestymiskulma ei ole kirjallisuudessa kovinkaan tyypillinen!

Mary Hoffmanin Kukkien kaupunki (suom. Kaisa Kattelus) on Stravaganza-sarjan kolmas osa. Tämä osa oli aikoinaan ehdoton suosikkini sarjasta, ja sen elementit ovat elelleet päässäni vahvasti kaikki nämä vuodet. Odotin siis innolla ja vähän kauhullakin, miten uusintaluvun kanssa kävisi. Päähenkilönä on tällä kertaa 17-vuotias Sky, joka asuu kahdestaan kroonista väsymysoireyhtymää sairastavan äitinsä kanssa Lontoossa. Löydettyään kotinsa rappusilta koristeellisen lasipullon Sky päätyy stravagoimaan Gigliaan, rinnakkaistodellisuus Talian kaupunkiin, joka muistuttaa meidän maailmamme Firenzeä. Skylle selviää, että Gigliassa valmistaudutaan di Chimicin suvun suuriin häihin, jossa useat parit saavat toisensa. Jännitteet ilmassa ovat käsinkosketeltavia: roihahtavatko di Chimicien ja kaupungin toisen mahtisuvun Nuccien riidat ilmiliekkeihin? Entä mitä suunnitelmia suurherttua Niccolólla on Bellezzan herttuar Ariannan varalle? Mielestäni Kukkien kaupunki on vallan mainio kirja edelleen, vaikka lukukokemus olikin vähän laimeampi kuin 13-vuotiaana. Tämä on rajuin osa tähän mennessä: veri virtaa aika estoitta, ja päähenkilöt ovat hengenvaarassa useaan otteeseen. Tosimaailmassakin sattuu ja tapahtuu. Vaikka Skyn arki on ehkä jossain mielessä helpompaa kuin edellisten osien Lucienilla ja Georgialla, Talia tuo silti tervetulleen pakopaikan arjesta. Asetelma on hieman erilainen verrattuna sarjan edellisiin osiin, sillä nyt meidänkin maailmassamme on useampi stravagantti, Tähtien kaupungista tutut Georgia ja Nicholas, jolloin Skyllä on arjessaankin kohtalontovereita, joiden kanssa puhua Taliasta. Skyn isäsuhde jäi vähän laimeaksi juonteeksi kaiken muun äksönin keskellä. Siitä olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta mielestäni kirja ei olisi kärsinyt, vaikka sen olisi jättänyt siitä kokonaan pois. Skyn romanssikuviot eivät oikein jaksaneet kiinnostaa, mutta muistelen, etteivät ne olleet lempijuttujani edelliselläkään lukukerralla. Loppurytinät ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni, tosin muistikuvissani kohtaus oli vielä pidempi ja kaoottisempi. Lisäksi minulla oli vahvoja muistikuvia siitä, miten kriisitilanteessa tunteet ottavat henkilöistä vallan, mutta tämä oli selvästi valemuisto, sillä mitään tällaista kirjassa ei ollut. Myös erään hahmon kuolema yllätti: en muistanut, että hän olisi kuollut sarjan aikana ollenkaan! Kukkien kaupunki on varsin viihdyttävää ja vauhdikasta fantasiaa myös aikuislukijalle. Hahmoja on todella paljon, mutta onneksi kirjassa on hahmoluettelo ja di Chimicien sukupuu. Naishahmot jäivät tässä osassa harmittavasti vähän toiminnasta syrjään, mutta jospa tilanne vähän parantuisi seuraavissa osissa. Niitä minulla ei ole omassa hyllyssä, joten täytyy lainata ne kirjastosta. Haluan ehdottomasti lukea sarjan loppuun, vaikka muistelenkin sen tason hieman laskevan loppua kohden.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteeseen piti lukea lastenrunokirja, ja lainasin niitä kirjastosta kaksin kappalein. Haasteeseen päätyi Pia Krutsinin ja Jani Ikosen Kaupunki Kukaties, mutta Sanna Jaatisen toimittamaaa Tähtivilttiä luin hitaasti pitkin syksyä. Alaotsikkonsa mukaan kirjan tarkoitus on koota mahdollisimman laaja otanta suomalaisia lastenrunoja. Esipuheessa Jaatinen toteaa, että edellinen laaja runokokoomateos lapsille on ilmestynyt 1990-luvulla, ja onkin korkea aika tuoda oma teos myös 2020-luvun lapsille. Runoilijoita on mukana Z. Topeliuksesta Mariskaan ja kaikkea siltä väliltä. Mukana on lähes kaikille tuttuja vanhoja klassikoita ja uusia tuttavuuksia. Teos on vallan muhkea, ja uskon, että jokainen lukija löytää sieltä varmasti suosikkinsa. Runot on jaoteltu erilaisten teemojen mukaan, tosin omasta mielestäni saman teeman alla olevat runot olivat välillä aika löyhillä aasinsilloilla niputettu yhteen. Huomasin vähän ärsyyntyväni myös useiden runojen Helsinki-keskeisyydestä. Eikö muista kaupungeista ole kirjoitettu (lasten)runoja? Johanna Lumpeen kuvitus on ihastuttavan värikäs. Pidin siitä, että siinä seikkailee paljon eri näköisiä lapsia: tällainen 2020-luvun lastenkirjan pitääkin olla. Ehdottomasti antaisin tämän lahjaksi, jos lähipiirissäni olisi pieniä lapsia. Myös varhaiskasvatukseen tämä teos varmasti sopisi: monessa runossa on mukana leikkiohjeetkin!

*********

Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

7. Hyvän mielen kirja: Juhlahumua, Lotta!

30. Kirjassa on häät tai hautajaiset: Kukkien kaupunki

45. Kirjassa on isä ja tytär: Ethän kuole ennen minua

 

Monet ihmiset tuskailevat, että tammikuu on pitkä ja kamala kuukausi, mutta itselläni tätä ongelmaa ei yleensä ole ollut: tykkään talvesta, ja tammikuu tarjoaa yleensä lunta ja pakkasta niitä kaipaavalle sielulleni. Nyt takana on kuitenkin ehkä elämäni hirvein tammikuu, ja ehkä ensimmäistä kertaa ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat, kun he puhuvat kauheasta tammikuusta :D Mitään aivan ylitsepääsemättömän kamalaa ei tammikuussa onneksi tapahtunut, mutta aika monta asiaa iski yhtä aikaa päälle (esimerkiksi ensin olin viikon kauheassa yskässä ja heti perään niska tuli niin kipeäksi, ettei päätä kärsinyt kunnolla kääntää), ja se kasvatti kurjuutta entisestään. Palasin työstämään gradua, ja vaikka olen saanut ohjaajilta ihan hyvää palautetta, niin vaihtelevat tunteet ovat käyneet pienen epätoivonkin puolella. Lisäksi etelän olematon talvi ahdistaa ja vie mielialaa alaspäin. Helmikuun toivon olevan kaikin puolin helpompi ja lempeämpi. Vähemmän ikäviä yllätyksiä, kiitos!

Mahtui tammikuuhun joitain kivojakin hetkiä, onneksi. Kävin ystäväni kanssa katsomassa Wicked-elokuvan, ja se oli parempi kuin mitä osasin odottaa. Kuorokuviot alkoivat taas, se on aina kivaa. Olen löytänyt uuden lempisarjan: Mahdoton tapaus (eli Haut potentiel intellectuel/HPI) Yle Areenasta! Vaikka kirjoittaminenkin on ollut vähän tahmeaa, olen kuitenkin saanut editoitua vähän ja aloittanut jopa kahta novellia. Kyllä tämä tästä, toivon mukaan.

 

 

Kuukauden biisi on Imagesin Les démons de minuit. Bongasin tämän HPI:sta, ja ihastuin ikihyviksi. Hyvää kasarijytinää, ja ranskan kieli ilahduttaa aina. Ilahduin siitäkin, että ymmärsin ensimmäisen säkeistön sanat suurimmaksi osaksi, vaikka ranskan opiskelussa on ollut taas aika pitkä tauko. Ei ole turhaan kouluja käyty! :D