Lokakuun luetut 2017

Lokakuussa 2017 luin kuusi kirjaa (1486 sivua), joista neljä oli spefiä, yksi kuunneltu kirja ja yksi uusinta. 

Gier, Kerstin: Liitto (Unien kirjat #3) 387 s. 

Jansson, Tove: Kesäkirja 143 s. 

Björk, Marja: Poika 215 s.

Funke, Cornelia: Reckless – Kiveen kadonnut (Peilimaailma #1) 297 s. [U]

Meresmaa, J.S. & Harju, Markus (toim.): Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita (Steampunk #2) 327 s. 

Rouhiainen, Elina: Vainuttu (Susiraja #4) 414 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 5

muualta: 0

Uudelleen luettua -haaste: 5 luettua kirjaa (Menneisyyden romantisoija) 

Sain lopulta aikaiseksi lukea Gierin unitrilogian viimeisen osan, eikä siihen mennytkään kuin reilusti yli vuosi! (Mutta minkäs minä sille mahdan, ettei sitä ikinä löytynyt kirjastosta sopivalla hetkellä?) Kun kirjaan lopulta pääsin kiinni, ei edellisten osien yksityiskohtien unohtaminen tuntunut enää missään. Sain nopeasti taas juonesta kiinni ja pääsin nollaamaan päätäni iltaisin Livin ja  kumppaneiden uniseikkailujen myötä. Gier kyllä osaa lajinsa. Naurahtelin lukiessani milloin millekin, eikä kirja jännittävistä tapahtumista huolimatta vienyt yöunia tai ollut söpön höpsöistä kohdistaan huolimatta pelkkää hattaraa. Serceryn paljastuminen olisi tuntunut suuremmalta paljastukselta, jos olisin lukenut kirjat pienemmällä aikavälillä ja muistanut, ketä olen milloinkin blogin salaperäiseksi kirjoittajaksi epäillyt. Tämä trilogia päättyi minua erittäin paljon miellyttäneellä tavalla, eikä minulla ollut mitään valittamista aiheesta. Toivottavasti Gierilta julkaistaisiin pian myös jotain uutta. Ainakin minulla on kova luotto siihen, että hänen seuraavatkin kirjansa ovat yhtä viihdyttäviä kuin tämä ja Rakkaus ei katso aikaa -trilogia.

Tove Jansson on tietenkin tuttu Muumeistaan, mutta hänen aikuisille suunnattuja kirjoja en ollut kuitenkaan lukenut. Kesäkirjaa parempaa tapaa tutustua Janssonin muuhun tuotantoa tuskin edes olisi ollut. Kuuntelin kirjaa ääneen luettuna heinäkuusta lokakuuhun iltapalapöydässä, joka oli minusta ihanaa ja sopi kirjaan. Kesäkirja on pieni sivumäärältään, mutta kätkee sisälleen viisautta ja lempeyttä. Kirjan päähenkilöt, pikkuinen Sophia ja hänen isoäitinsä, ovat loistava parivaljakko. Hymähtelin usein heidän keskusteluilleen. Kesä tutussa saaressa muuttuu Sophian vilkkaassa mielikuvituksessa pieneksi seikkailuksi. Valtavan tunnelmallinen ja hieno kirja, joka tosin olisi pitänyt lukea saaressa meren keskellä tai mökissä veden äärellä. Nyt ulkoa kajastavat katuvalot hieman himmensivät elämystä. Pitäisi lukea muutakin Janssonilta, eikä niiden Muumienkaan kertaaminen olisi pahitteeksi. Onko teillä suosituksia Janssonin tuotannosta? 

Marja Björkin Poika pohjautuu kirjailijan oman lapsen kokemuksiin. Minun oli pitänyt lukea tämä kirja jo pitkään, mutta vasta nyt sain sen aikaiseksi. Poikaa lukee nopeasti, koska se koukuttaa lyhyillä luvuillaan. Kirjassa mitään ei ole kaunisteltu ja se tuntuu todenmukaiselta. Tosin en voi cissukupuolisena sanoa, mikä on uskottavaa ja mikä ei, mutta luulisin Björkin tietävän transasioista paremmin kuin ehkä jotkut toiset ihmiset. Makken ahdistus vartalostaan ja sukupuoli-identiteetistään tulee todella vahvasti iholle ja aiheuttaa ahdistusta myös lukijassa. Poika puhuu todella tärkeästä aiheesta, josta pitäisi puhua enemmän paitsi kirjallisuudessa, myös yhteiskunnassa. Vaikka tiesinkin, ettei suomalainen yhteiskunta ole transihmisille se sallivin ja mukavin paikka elää (voisko sen translain saada kuntoon, pliis), kirja palautti kyllä tehokkaasti mieleen sen, kuinka sukupuolittunut ja heteronormatiivinen tämän päivän Suomi on. Tärkeistä asioista huolimatta kirja ei täysin voittanut minua puolelleen. Björkin käyttämä raju kieli ei kohdannut omia mieltymyksiäni. Hempeily tosin ei olisi tähän missään nimessä sopinut, ja asioista kuuluukin puhua niiden oikeilla nimillä, sitä en kiellä, mutta itse en kielestä pitänyt. Myös lopun täydellinen tunnelmanvaihdos ahdistuneesta onnelliseen hämmentää. Vaikka tietenkin koko kirjan ajan toivoin Makkelle pelkkää hyvää, mustuuden äkkinäinen vaihdos valoon tuntuu irralliselta ja täysin tarinaan sopimattomalta. Jos välissä olisi ollut harmaan sävyjä, olisi muutos ollut ehkä uskottavampi. (Vaikka mikäpä minä olen sanomaan.) Poika on kuitenkin vioistaan huolimatta tärkeä kirja, joka voi toimia jollekulle silmiä avaavana kokemuksena. Näistä asioista pitäisi puhua enemmän, ja tietoisuutta lisätä, se ainakin on varmaa. 

Kirjastossa vastaan sattui erään lempikirjailijani Cornelia Funken Reckless-sarjan ensimmäinen osa. Olen kirjan joskus ala-asteella lukenut, enkä siitä silloin pitänyy juurikaan. Muistan vain valtavan pettymyksen tunteen, mutta päätin antaa uuden mahdollisuuden. En tiedä, miksi pikku-Celestine ei pitänyt tästä, koska muutamia vuosia vanhempi versio kyllä tykkäsi! Tosin taidan tykätä kaikesta, missä satuja on jollain tavalla mukana... Jollain kierolla tavalla nauti  peilintakaisen maailman julmuudesta. Se tuntui oikeasti sellaiselta, jollaisena satumaailma näyttäytyy Grimmin saduissa. En muista, huomasinko ensimmäisellä lukukerralla maailman vahvaa vertautumista Keski-Eurooppaan, mutta nyt se kiinnitti huomion. Muutenkin miljöökuvaus on kirjan kaikkein parasta. Tarinastakin pidin, vaikkei se ehkä Funken parhaimpiin kuulu, mutta jotkut hahmot jäivät vähän ohuiksi. Nautin kirjan lukemisesta silti, ja luulen lukevani myös toisenkin osan uudelleen. Sitten pitää varmaan lähteä metsästämään englanninkielisiä jatko-osia jostain, koska sarjan suomentaminen on joko a) lopetettu kesken tai b) äärettömän hidasta. Tahdon tietää, mitä myöhemmin tapahtuu! (Cornelia Funken tuotannosta puheen ollen: hän on kertonut kirjoittavansa Mustemaailmalle jatko-osan! Maltan tuskin odottaa! <3)

Luin Osuuskumman Steampunk!-antologioista ensimmäisen keväällä 2015 ja pidin siitä kovasti, mutta jatko-osa on saanut pölyyntyä hyllyssä tähän saakka. Otin helpon pokkarin matkalukemiseksi Prahaan, ja se oli hyvä päätös. Novellit olivat hyvin viihdyttäviä, jotkut syvällisiä ja itkettäviäkin. Kaiken taustalla näkyi ihana steampunk-estetiikka, jota rakastan suunnattomasti. Jokaisessa novellissa sukellettiin erilaiseen tunnelmaan ja maailmaan, vain höyry ja rattaat pysyivät. Eri kirjoittajat varmistivat, että kyllästymään lukiessa ei ehtinyt. Kirjan ainoa huono puoli oli se, että jotkin novellit olivat suoraan jatkoa edellisen kokoelman novelleille, enkä muistanut niiden tapahtumia alkuunkaan, koska edellisen osan lukemisesta on niin kauan. Lempinovellejani olivat Sierra Nevadan salaisuus, Alexandre, Siivekäs mies Isaac, Valkean naisen palvelija, Rafael ja Falachustin talossa.

Susirajan kolmososan olin lukenut vajaa vuosi sitten, mutta nyt pääsin lopulta neljännen ja viimeisen osan kimppuun. Kun sain juonen päästä kiinni, huomasin viihtyväni yllättävän hyvin. Pian tajusin sen johtuvan siitä, ettei syvästi inhoamani Raisa draamaillut jatkuvasti tai tehnyt taiteilijuudestaan tai kasvissyönnistään niin isoa numeroa kuin edellisissä osissa. Hän oli melkein jopa siedettävä! Muuten Vainuttu oli ihan kelpo päätösosa: lankoja solmittiin yhteen ja olin lopetukseenkin ihan tyytyväinen, vaikka jotain juttuja menikin vähän ohi. Parhaita tässä sarjassa ovat kuitenkin aina olleet muut hahmot kuin Raisa: Mikael (oih ja voih), Mitja, Niko ja uusi tuttavuus Taneli. Susiraja ei sarjana kuulu suosikkeihini, mutta se on kuitenkin kelvollista kotimaista fantasiaa (ja ihmissudet on tietty aina iso plussa). Aion kuitenkin lukea myös Rouhiaisen uusimman teoksen, Muistojenlukijan, jota on ehditty jo kehua runsaasti. Kenties pitäisin siitä enemmän :)

Lokakuussa tuntui olevan jatkuvasti kiire. Ennen lomaa olin tuupertua kaikkien koulutehtävien alle ja olin varsinainen stressipallo. Loma oli kaikin puolin mainio: Praha oli ihana (matkakertomuksen toinen osa on kyllä tulossa), ja vaikka paluu kylmään koto-Suomeen hieman masensikin, oli kiva olla kotona tekemättä mitään. Loman jälkeen kiireet ja deadlinet rysähtivät taas niskaan, mutta onneksi lokakuun viimeinen viikonloppu tarjosi tapahtuman, jota olin odottanut koko vuoden: Helsingin kirjamessut (postaus tulossa). Viikonloppu oli aivan ihana, täynnä kivoja kavereita, kiinnostavaa kirjapöhinää ja uusia tuttavuuksia. Lokakuuhun kuului yhtenä isoimmista asioista myös opokeskustelu, jonka jälkeen minulla on varmempi olo tulevaisuudesta kuin viiteen vuoteen.

Kuukauden kuunneillun biisi on todennäköisesti Villava-yhtyeen Lapsuuden haaveet. Villava esiintyi riparikonsertissa keväällä 2014 ja bändin hassu nimi jäi mieleen, ja musiikistakin muistelen tykänneeni. Nyt minun ja Villavan tiet kohtasivat uudelleen. Ei kaikki ole tässä on kiva levy, ja Lapsuuden haaveet aivan ihan biisi. Siinä on valtavan samaistuttavat sanat: laulussa kerrotaan kilometrin koulumatkasta, johon menee puolitoista tuntia (been there, done that), nuoruuden pikkukaupunkiahdistuksesta (vaikken ihan pikkusessa paikassa asukaan) ja tietenkin itselleni mahdollisesti eniten iskenyt rivi: "Turhaan tulevaisuutta pelkäsin. Enhän minä ole täällä yksin." 

Mahtipontista marraskuuta! Kohta on jo joulu, ainakin itse olen antanut itselleni luvan kuunnella joululauluja.