2025 (1/2)

Taas on yksi vuosi päättymäisillään, mikä tuntuu yhtä käsittämättömältä joka kerta. 

 

Perinteitä kunnioittaen vuosikatsaus on tänäkin vuonna jaettu kahteen osaan, ja tässä ensimmäisessä käsitellään vuoden 2025 kuulumisia. Kakkososassa käsitellään kirjavuotta 2025, mutta palataan niihin asioihin sitten ensi vuoden puolella. 

 

Vuonna 2025 

 

♦ alkuvuosi oli vähän rankka. Heti joululomilta palattuani nappasin jostain sitkeän yskän, josta selvittyäni sain vaihtokaupassa kauheat niskakivut, ja näiden perässä saapui erinäinen joukko isompia ja pienempiä murheita. Tähän päälle kun lätkäisi vielä jatkuvan gradustressin, niin pidän pienenä ihmeenä, että selvisin varsinkin tammikuusta yhtenä kappaleena. Melkoisen väsyneenä, stressaantuneena ja itkuisena sellaisena, mutta selvisin kuitenkin. 

 

Kuvasta puuttuu tärkein lääke: jäätelö. 

♦ minulta poistettiin kaksi viisaudenhammasta. Stressasin operaatiota etukäteen kauheasti (minulle ei ole tehty yhtäkään hammasoperaatiota aikaisemmin, ei edes hampaiden paikkausta), mutta lopulta se oli ohi viidessätoista minuutissa. Toipuminenkin sujui hyvin, vaikka ei se veren syljeskely ja puutuneen naaman kanssa toimiminen mitään erityisen mukavaa ollut. Kyllä aikuisetkin ansaitsisivat hammaslääkäristä tarroja, sen minä vain sanon. Lisätasoja tilanteeseen toi se, että kun tulin operaation jälkeen kotiin ja nukuin n. 40 min päiväunet, unilta herätessä soi puhelin. Olin edelleen vähän unenpöpperöinen ja lisäksi puoli naamaa oli puuduksissa, joten olin aivan kujalla, kun puhelimesta alettiin puhua ruotsia. Seuraavaksi keskustelin kaksikielisesti kesätyöasioista puolisen tuntia. Olipa tosiaan erikoinen päivä. 

 

Kun Foucault on nostettu pöydälle, tilanne on vakava.

Tulostin gradun ja tein omia merkintöjä. 

♦ tein gradua kuin pieni eläin. Sain lähetettyä gradun esitarkastukseen ennen joulua, joten alkuvuodesta aloitin tutkielman muokkausta palautteen perusteella. Vaikka sinänsä isoja sisällöllisiä muutoksia ei tarvinnut tehdä, tarkennettavaa ja avaamista oli tehtävä jonkin verran, ja tuntui, että lisää tehtävää tuli koko ajan. Tavoitteenani oli palauttaa gradu helmikuun loppuun mennessä, mutta se ei ihan onnistunut. Useassa hetkessä tuntui erittäin tuskaiselta ja vaikealta, ja valmistuminen hyvin kaukaiselta. Mutta niin vain lopulta koitti maaliskuun 4. päivä, jolloin palautin gradun...

 

 

♦ ...ja paria viikkoa myöhemmin valmistuin viimein filosofian maisteriksi!! Gradusta tuli arvosanaksi nelonen, ja sitten jäljellä oli enää muutaman kokonaisuusmerkinnän pyytäminen ennen todistushakemuksen lähettämistä. Todistus tuli pdf-tiedostona sähköpostiin, ankeaa tämä nykyaika. Valmistuminen tuntui todella oudolta ja epätodelliselta (ja ehkä vähän tuntuu edelleen). Se oli toki suuri helpotus, vaikka liittyy siihen tietty haikeuttakin: siihen päättyi seitsemän vuoden ajanjakso elämästäni, joka tuntuu kokonaiselta ihmisiältä. 

 

♦ kuuntelin musiikkia. Spotifyn tilastot eivät tarjonneet juurikaan yllätyksiä, joskin olin varma, että Jenni Vartiaisen En haluu kuolla tänä yönä olisi viiden kuunnelluimman biisin joukossa (mainitsinko jo, että alkuvuodesta oli vähän rankkaa :D). Marina julkaisi uuden albumin, mikä ilahdutti kovasti, ja Nössö Novan, Smg:n sekä Nupun uudet albumit pyörivät kuuntelussa myös. Kovin monella keikalla en käynyt: keväällä näin livenä Prinssi Rohkean ja Erämaan rotat sekä Jere Valkosen, Nössö Novan eräässä toisessa kevään tapahtumassa ja elokuussa Frederikin. Ensimmäiset olivat yhtä hyviä kuin ennenkin, viimeinen aivan kauhea kokemus :D mutta onpahan koettu, enkä maksanut onneksi tästä "elämyksestä" senttiäkään. Vuoden isoimmasta ja tärkeimmästä keikkaelämyksestä lisää vähän myöhemmin <3

 

Zinetonin loppukiriä Urheilu-Suomen voimalla.

 

♦ osallistuin ensimmäistä kertaa Zinetoniin. Kyseessä on viikonlopun kestävä zinehaaste, johon osallistuimme ystäväni kanssa yhdessä. Meille arvottu teema oli inspiroiva ja innostava, ja sisältöä syntyikin aika helposti. Taitelun taustalla mm. katsoimme paavin hautajaisia. Loppukiri oli melkoisen intensiivinen, kun tekniikka uhkasi pettää, ja siksi lopulliseen työhön jäi muutamia ärsyttäviä virheitä, mutta yleisesti olen tosi tyytyväinen meidän yhteiseen zineen <3 

 

Villit onnittelukukat.

♦ juhlin valmistumistani monta kertaa. Keväällä juhlin pienimuotoisesti perhepiirissä ja sitten isommin kavereiden kanssa. Varsinkin jälkimmäisistä juhlista on juhlakalu ja emäntä edelleen ylpeä: kaikesta ennakkosterssistä huolimatta juhlat sujuivat oikein hyvin, ja tarjoilut maistuivat vieraille hyvin. Vieraat myös viihtyivät hyvin, ja minusta oli äärimmäisen ihanaa, että tärkeät ihmiset ympäri Suomea saapuivat juhlimaan minua <3 Kesäkuussa oli myös vähän juhlintaa yliopiston puolelta, kun valmistuneita maistereita juhlittiin publiikissa. 

 

Koska Wicked oli vuoden isoimpia elokuvaelämyksiä (kahteen kertaan), katsoin alkuvuodesta uudelleen myös alkuperäisen Ihmemaa Ozin, jonka dvd:t olivat hyvin Wicked-henkiset.

♦ katsoin elokuvia ja sarjoja, aika vähän, mutta katsoin kuitenkin. Sarjapuolelta ehdoton suosikkini oli ranskalainen HPI, johon ihastuin ikihyviksi heti, ja joka onnistui koskettamaan jotenkin yllättävän syvältä. Elokuvista mieleeni jäi Wicked ja Wicked: For good, Ever after, Belle, Myrskyluodon Maija, Neitoperho, Everything everywhere all at once ja The Roses. 

 

Vappudrinkki.

 

♦ vietin vappua. Vappu kului hyvin kylmissä ja lumisateisissa tunnelmissa, ja meiniki oli muutenkin vähän erilainen kuin yleensä. Olemme ystäväporukan kanssa siirtymävaiheessa: osa on jo valmistunut ja työelämässä, osa oli juuri valmistunut vapun aikaan ja osa opiskeli vielä. Siksi vappu olikin yhdistelmä opiskelijavappua ja ns. aikuisvappua, minkä vappuseurani oli vähän tavanomaisesta poikkeava. Hyvä vappu, vaikkakin erilainen! 

 

♦ olin kuorossa vähän erilaisissa tehtävissä kuin ennen. Suurimman osan ajasta toki ihan tavallisena rivikuorolaisena, mutta viime keväänä ohjelmistossa oli ensimmäistä kertaa minun (ja apuvoimien) sovittamani ja johtama biisi. Kuoromme pyörii kuoron sisältä tulevien kuoronjohtajien voimin, ja olin ajatellut, ettei minusta ikinä olisi siihen hommaan, mutta sitten tarpeeksi monta palasta loksahti kohdalleen. Koko homma kauhistutti ja tuntui moneen otteeseen isolta virheeltä, mutta kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Lisäjännitystä kauteen teki se, että vähäisen sopraanotilanteen takia lauloin parissa biisissä sopraanostemmaa. Totesin, että on kaksi eri asiaa pystyä laulamaan tietyt nuotit ja kuulostaa hyvältä niitä nuotteja laulaessaan :D 

 

♦ vietin kesän Kökarilla. Tammikuussa eräälle sähköpostilistalle tuli työpaikkailmoitus Kökarin kotiseutumuseon kesätyöntekijän paikasta. Ensin vähän vitsailin paikan hakemisesta, mutta aika nopeasti se lakkasi olemasta vitsi, ja lopulta hain paikkaa ihan oikeasti. Loppujen lopuksi sain paikan ilman että minua edes haastateltiin kunnolla :D Keväällä ajatus kesästä Kökarilla tuntui lohdulliselta paolta omasta arjesta, ja sitä se myös tarjosi: koko kesä oli ihmeellinen oma kuplansa. Puhuin kesästä enemmän omassa postauksessaan, mutta sen sanon nytkin, etten kadu valintaani lähteä tippaakaan. En tiedä, tuleeko vastaavaa tilaisuutta lähteä enää koskaan, joten tätä ei tarvitse nyt jäädä jossittelemaan ja harmittelemaan. Kesä oli kokemus isolla K:lla, ja Kökar jäi sydämeeni ikuisesti. Palaan sinne takuulla vielä joskus tulevaisuudessa. 

 

♦ näin Ultra bran livenä!! Kun olin katsomassa Ultra brata silloisella Hartwall-areenalla joulukuussa 2017, en arvannut, että näkisin bändin enää uudemman kerran, mutta niin vain elokuussa 2025 löysin itseni Olympiastadionilta. Keikka oli mahtava: sain monia lempibiisejäni ja harvinaisempiakin herkkuja. Kyynel kimalteli silmäkulmassa useamman kerran, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun kuoro aloitti Vesireittejä, hajosin aivan totaalisesti. Voi UB, miten rakas oletkaan. Kiitos illasta, jätti jäljen sydämeen.  

 

♦ sain työpaikan ja muutin toiselle puolelle Suomea. Kun lähdin Kökarille kesäkuussa, ajattelin, että kaikki stressi jää mantereelle. No, enpä siinä vaiheessa tiennyt, että muutamaa viikkoa myöhemmin joudun järjestelemään elämää mantereella saaristosta käsin, kun ensin sain kutsun työhaastetteluun ja sitten vielä sain sen työpaikan. Koko hommaan liittyi todella paljon stressiä ja ahdistusta, eikä vähiten sen takia, että jouduin jättämään rakkaaksi muodostuneen opiskelukaupungin taakseni ja muuttamaan toiselle puolelle Suomea. Muutto oli hoidettava hieman vajaassa kahdessa viikossa, mikä oli aika intensiivinen rykäys heti Kökarilta palaamisen jälkeen. Kertonee aika paljon tilanteesta, että viimeisenä päivänä opiskelukaupungissa itkin ehkä puolen tunnin välein... Muutto itsessään sujui ihan hyvin. Uuden työn aloittaminen on ollut aika raskasta. On paljon uutta opittavaa, lähtien siitä, miten kyseinen organisaatio toimii. Vaikka kyseessä onkin oman alan työ, se ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä elämälläni haluan tehdä. Mieluummin toki teen tätä kuin esimerkiksi myyn lehtiä puhelimitse, mutta tämä tulee toivottavasti olemaan vain pelkkä välivaihe. Kyllä hommat sentään vähän paremmin sujuu jo kuin aloittaessa, mutta varsinkin ennen joululomaa hermoni olivat hyvin kireällä töihin liittyen :D 

 

♦  kävin vähemmän kulttuuritapahtumissa kuin olisin halunnut, ja syitä siihen on kolme: keväällä ei ollut rahaa (kiitos opintotuen puute ja työttömyys), kesällä olin Kökarilla ja syksyllä muutin kaupunkiin, jossa ei mitenkään liiaksi erilaisia kulttuuritapahtumia ole. Pari kertaa kävin (opiskelija)teatterissa, ja parhaiten mieleeni jäi Jyväskylän Laajavuoressa kesällä esitetty Tytöt 1918, jota ehdin kuin ehdinkin katsomaan. Oli villiä nähdä lavalla sellainen esitys, jonka soundtreackin osaa ulkoa, mutta ei tiedä juonesta kauheasti mitään :D Teoksen ongelmista huolimatta esitys oli hieno, ja näyttelijäsuoritukset huimia. Teos myös itketti melkoisesti, mutta osa herkistelystäni saattoi johtua siitä, että saman päivän aamuna olin jättänyt opiskelukaupungin taakseni, ja olin itkenyt koko edellisen päivän ja vielä junamatkallakin :D 

 

♦ aloitin uudessa kuorossa syksyllä. Yhtäkkiä löysin itseni laulamasta ykkössopraanoa, koska kuoronjohtajan mielestä "selvästi" olen sellainen. Se on tuntunut välillä tosi vaikealta (varsinkin, kun identifioidun aika voimakkaasti mezzosopraanoksi), mutta ilahduttavasti huomaan myös kehittyneeni syksyn aikana. Tykkään kyllä meidän ohjelmistosta, ja laulaminen nyt on aina kivaa, vaikka olenkin n. 50 vuotta nuorempi kuin kaikki muut kuorolaiset (mukavia tyyppejä ne siltikin ovat). 

 

♦ kävin Helsingin kirjamessuilla. Postaus jäi kirjoittamatta, eikä sellaista tulekaan. Olen tänä vuonna laiminlyönyt blogia harmillisen paljon! Messut itsessään olivat kuitenkin mainiot. Stressasin koko viikon, paraneeko flunssa tarpeeksi jotta voin lähteä reissuun, mutta onneksi parani, sillä viikonloppu tuntui todella suurelta valolta synkässä syksyssä. Oli myös ihanaa olla messuilla niin, ettei tarvinnut ihan jokaista senttiä laskea (vrt. viime vuonna, jolloin olin messuilla noin kolmen markan budjetilla). Viikonloppuun osui myös erään ystäväporukan tapaamisen 10-vuotisjuhla, minkä mainitseminen blogissa on merkittävää, ovathan nämä ystävät näistä ympyröistä peräisin. Kävimme yhdessä syömässä, kuten vuosipäivään kuuluu, ja olin aivan mahdottoman onnellinen ja kiitollinen siitä, että juuri nämä ihmiset ovat päätyneet elämääni ja ovat siinä edelleen <3 

 

Tällaista näkyä ei ole syksyllä mitenkään turhan usein nähty, mutta välillä kuitenkin.

♦ pohdin paljon ystävyyttä ja podin yksinäisyyttä. Monestakin syystä olen miettinyt paljon ihmissuhteita kuluneena vuonna. Ystävien merkitystä elämässä ei voi korostaa liikaa, ja olen aina valmis alleviivaamaan sitä, miten tärkeitä nimenomaan ystävyyssuhteet ovat, ja miten niitä ei pidä jättää esimerkiksi parisuhteiden varjoon. Olen monta kertaa ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulla on sellaisia ystäviä, joille voi soittaa kriisien kohdatessa tai muuten vain, jotka kuuntelevat ja luottavat siihen, että minä kuuntelen. Elämääni tuli muutama uusikin ihminen, kuten kämppikseni Kökarilla, ja siinäkin tuntee olonsa etuoikeutetuksi: maailmassa on ihmisiä, jotka valitsevat pitää minut elämässään. Kolikon kääntöpuolella on sitten yksinäisyys ja ulkopuolisuus, jota olen tuntenut enemmän ja vähemmän koko vuoden ajan. Keväällä gradun ja muun hässäkän keskellä eristäydyin muista vähän puolivahingossa, en totaalisesti, mutta kuitenkin jonkun verran, ja sitten lähdinkin Kökarille, jossa sosiaalisia verkostoja ei ollut. Nyt asun kaupungissa, jossa minulla ei ole oman ikäistä seuraa lähes lainkaan, työkaveritkin ovat paljon vanhempia. Vaikka olen introvertti, kaipaan kuitenkin välillä ihmisten seuraa. Ratkaiseva avain tuntuukin olevan siinä, että haluan voida päättää itse, milloin olen yksin ja milloin näen ihmisiä, ja nyt en pysty siihen, koska ei ole ketään, ketä nähdä. Vaikka olen viimeisen kymmenen vuoden aikana tottunut siihen, että kavereita asuu pitkin ja poikin Suomea, se tuntuu ihan erilaiselta, kun samassa kaupungissa ei asukaan ketään. Syksy on ollut siis tästäkin syystä aika raskas, ja sen valossa myös tuleva ja siihen liittyvät ratkaisut vähän huolettavat, mutta kai sitä täytyy vain selvitä päivä kerrallaan. 

 

Pusun jatko-osanovellin taittoa zineksi. Kyllä, se on just niin sekavaa kuin miltä tuossa näyttää, mutta oon tosi ylpeä ittestäni, kun onnistuin tekemään sen just eikä melkein oikein ekalla yrityksellä! 

♦ kirjoitin. Pääosin vuosi kului P:n kanssa, jota yritin tosi kovasti saada kustantamokuntoon. En ihan onnisutnut tavoitteessani, jonka mukaan kässäri olisi lähtenyt maailmalle vielä tämän vuoden puolella, mutta sain version 2.1 valmiiksi ja nyt olen työstänyt vähän päälle puoleen väliin versiota 2.2, joka toivottavasti ensi vuoden alussa lähtee kustantajien syyniin. Kirjoituskilpailuista osallistuin Novaan, jossa pääsin esiraadista läpi, mutta en sijoittunut. Ilahduin kuitenkin todella paljon siitä, että varsin synkeästä novellista tykättiin esiraadissa! Kässäreistäni Pusu ja JL täyttivät molemmat tänä vuonna 10 vuotta, mikä on tosi pitkä aika :D JL:n vanhenemista juhlin jatkamalla kässärin läpilukua (hyvin hitaasti, mutta toivottavasti varmasti), mutta koska Pusu ei ole enää aktiivisessa vaiheessa vaan eläkkeellä, päätin juhlistaa merkkipäivää kirjoittamalla pienen novellin päähenkilöistä 10 vuotta Pusun päättymisen jälkeen. Ja se oli aivan ihanaa, oli ihana viettää aikaa poikien kanssa useamman vuoden tauon jälkeen <3 Koska mopo keulii aika helposti tämmöisissä asioissa, päädyin tekemään novellista zinen, jonka taitoin itse ja tulostin jäljellä olevilla yliopiston tulostuskrediiteillä. Ei siitä nyt ihan täydellinen tullut, mutta täysin nollabudjetilla tehtynä oikein hyvä! Muutaman kappaleen painos meni aikoinaan Pusua esilukeneille luettavaksi. Oman zineprojektin lisäksi teimme ystäväni kanssa kaksi yhteiszineä, toisen jo aiemmin mainitussa Zinetonissa ja toisen pikkuzinen. Hyvä kirjoitusvuosi siis! 

 

"Makasimme hetken hiljaa pimeässä.   

– Jos olisin kymmenen vuotta sitten tiennyt, että olisin tänään tässä, en takuulla olisi uskonut, hän sanoi lopulta. 

– Samat sanat, totesin. – Mutta onneksi tässä kävi juuri näin."

 (Pusun 10-vuotisjuhlanovelli)

 

 

Olipahan vuosi. Olen puhunut monille siitä, miten kulunut vuosi on ollut ehkä elämäni omituisin, hyvässä ja pahassa. Siihen mahtui valtavan suuria elämänmuutoksia, joihin liittyy aina ristiriitaisia tunteita. Onneksi hyviäkin hetkiä oli paljon, ja koin paljon sellaista hyvää, jota en vuosi sitten tähän aikaan tosiaankaan osannut odottaa. Tulevaisuus huolettaa, koska siihen liittyy paljon epävarmuutta, mutta toivon, että vuonna 2026 riittää valoa ja iloa niin itselle kuin kanssaihmisillekin. Ainakin useampaan kulttuuritapahtumaan on jo liput varattuna, niitä on ainakin hyvä odottaa. 

 

Mitä mainiointa uutta vuotta kaikille tätä lukeville!