Musikaalit – koko perheen viihdettä?

Kaikki musikaalit ovat koko perheelle suositeltavia. Lapset nauttivat musikaaleista ja niiden värikkäästä ulkoasusta, aikuiset voivat rentoutua niiden parissa ja heittää aivot narikkaan. Musikaalin juoneen ei tarvitse perehtyä etukäteen, nehän ovat kaikki samasta puusta veistettyjä: pääpari saa aina toisensa ja kaikilla on kivaa. Musikaalien ikärajat ovat ihan tuulesta temmattuja, eihän niissä tapahdu mitään sellaista, jota meidän Maija-Anselmi ei saisi nähdä. Eihän niissä tehdä muuta kuin vähän laulellaan ja tanssitaan!

Edellisen kappaleen kirjoittaminen provosoi minua itseänikin. Valitettavan usein musikaaleja nimittäin pudetään harmittomana koko perheen viihteenä, jota voivat katsoa pienetkin lapset. Myönnän itsekin usein puhuvani musikaaleista päännollauksena ja höttöisinä tarinoina, mutta musikaaleja, aivan kuten elokuvia tai kirjojakin, on laidasta laitaan. Shokeeraavaa, eikö?!

Toki koko perheelle sopivia, lapsiystävällisiä musikaaleja on olemassa, Sound of music tai Maija Poppanen hyvänä esimerkkinä. Niissä ei ole mitään vikaa, ne ovat hyviä ja viihdyttäviä ja hyvä tapa tutustuttaa lapset ihanaan musikaalimaailmaan. (Uskon porttiteoriaan musikaaliasiassa!) Kuitenkaan pelkkä musikaali ei genrenä tarkoita, että sitä voisi mennä katsomaan koko perheen voimin. Olen nähnyt sekä Pienen kauhukaupan että Jekyllin & Hyden katsomossa alakouluikäisiä lapsia, viimeksi mainitussa mahdollisesti nuorempiakin. Pienestä kauhukaupasta löytyy niin ihmisverta himoitseva lihansyöjäkasvi kuin sadistinen hammaslääkärikin. Vaikka musikaalin tyyli on humoristinen, huumori on pikimustaa ja voi mennä pieniltä lapsilta ohi. Voin vain kuvitella, miten ahdistunut pikku-Cele olisi katsomossa ollut, vaikka vanhempi versio vain hihitteli kauheillekin jutuille, koska tajusi huumorin niiden takana. Jekyll & Hyde on puolestaan musikaali, jonka aikana lukioikäinenkin minä säikähdin äkkinäisiä valaistusmuutoksia ja muita yllättäviä ja rajuja kohtauksia. (Jekyllin muuttuminen Hydeksi oli niin hurja, että melkein tärisin penkissäni. Pikku-Cele ei olisi Jekyll & Hyden jälkeen nukkunut viikkoon.) Tarina pohtii ihmisen pahuutta ja menee jatkuvasti synkempään suuntaan. Vereltä ja ruumiilta ei säästytä, onhan musikaalissa laulukin nimeltä Murder murder. Kaiken huippuna eräs keskeisistä hahmoista on ilotyttö Lucy, jonka soolonumero Bring on the men ei jätä epäselväksi, mistä siinä kohtauksessa on kyse. Ja tämän musikaalin yleisössä oli alakouluikäisiä (tai alle?) lapsia. Epäilykseni siitä, että teatteriin lapset tuoneet henkilöt eivät olleet tietoisia siitä, ettei musikaali tarkoita välttämättä lapsille sopivaa sisältöä, varmistuivat, kun kuulin hämmentyneen keskustelun väliajalle mentäessä: 

"En mä arvannut, että tää ois ihan... semmonen."

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Se, että kyseessä on musikaali, ei automaattisesti tarkoita kukkaniittyjä ja pieniä poneja. Dear Evan Hansenin päähenkilöllä on sosiaalisten tilanteiden pelko, Heathersin teemoja ovat mm. koulukiusaaminen ja itsemurha, Hairin kestosta varmaan puolet vietetään jonkin sorin huumepöllyssä, Rentin päähenkilökaartista suurin osa joko kuuluu seksuaalivähemmistöön, sairastaa aidsia tai parhaimmassa tapauksessa kuuluu molempiin ryhmiin, minkä lisäksi kaikilta on rahat jatkuvasti loppu. Nämähän kuulostavat aivan loistavilta esityksiltä koko perheen teatterielämykseksi, eikö totta? Ärsyynnyn todella paljon, kun musikaaleja vähätellään sen vuoksi, että puhjetaan lauluun ja mahdollisesti myös tanssiin spontaanisti. Tästä huolimatta musikaalit voivat käsitellä samoja aiheita kuin kaikki muutkin näytelmät ja elokuvat, niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa. Parhaassa tapauksessa musikaali sekä itkettää että naurattaa. Be more chillia kuunnellessani hihitän joka kerta Smartphone hourille, mutta Michael in the bathroom aiheuttaa kylmiä väreitä ja tuo kyyneleet silmiin, Hamiltonin Non-stop on varsin menevä numero, mutta musikaalin hienoimpiin hetkiin kuuluva It's quiet uptown nostaa palan kurkkuun välittömästi. Eiköhän meillä jokaisella ole höttöleffoja tai -kirjoja, joihin tekee mieli uppoutua silloin, kun on paha mieli. Jos olen mieli maassa, katson tai kuuntelen Mamma miaa tai Wizard of Ozia mieluummin kuin Dr. Horrible's sing-along blogia tai Moulin rougea! (Ja sekin pitää vielä sanoa, että vaikka Wicked sijoittuukin Wizard of Ozin maailmaan, Wicked on suunnattu huomattavasti vanhemmalle yleisölle!)

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Joten seuraavan kerran, kun aiot katsoa musikaalin koko perheen kanssa, suosittelen ottamaan etukäteen vähän selvää teemoista ja aiheista, joita kyseinen musikaali käsittelee. Elokuvissa, toki joissain teatteriesityksissäkin ikärajat pitävät yleensä aika hyvin paikkaansa. Lapset kasvavat kyllä, joten tiettyjä musikaaleja ehtii kyllä katsoa myöhemminkin.  

(Huom. En tarkoita, etteivätkö lapset osaisi käsitellä vaikeita asioita fiktion keinoin. Toki se, mikä kenellekin henkilölle sopii riippuu todella paljon persoonallisuudesta, eikä ole välttämättä lainkaan sidottu ikään. Tämä on kirjoitettu suurimmaksi osaksi omasta näkökulmastani: saan olla onnellinen, etten nähnyt tiettyjä musikaaleja liian nuorena. Ymmärtänette pointtini?) 

(Huom2. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan Musikaalimatkassa-podcastin Murha, murha, painajainen -jakson! Kuuntelin jakson vasta tämän postauksen kirjoitettuani, minkä vuoksi yllätyinkin siitä, miten samoja ajatuksia siinä käsiteltiin. Jakso sisältää myös hyvää pohdintaa siitä, mistä musikaalistereotypiat ovat peräisin!)