Loma Roomassa, osa 1/3

Jälleen on Lasisipulin kätköistä pyörähdetty Suomen rajojen ulkopuolella, paikassa, johon kaikkien teiden on sanottu johtavan. Luvassa on siis kolmen postauksen verran raportointia Roomasta, jossa vietimme kesäkuun puolivälissä viikon. Vanhat lukijat tyylin tuntevatkin, mutta kertauksen vuoksi ja uusille tiedoksi: matkakertomukseni ovat täynnä tärähtäneitä kuvia ja suhteellisen kehnoja juttuja, jotka ovat vain omasta mielestäni hauskoja. Postaukset ovat pitkiä kuin nälkävuosi, mutta yleisen mukavuuden vuoksi ne on jaettu useampaan osaan.

Koska kuvia on suunnilleen miljoona, en ole jaksanut laittaa niihin vesileimaa. Ne ovat kuitenkin kaikki minun tai jonkun perheenjäseneni ottamia, joten ethän varasta niitä! (Toisaalta, tämä on internet, joten nämä saattavat ihan hyvin olla naapurin Jormaperan lomakuvia, jotka minä hänen koneeltaan tänne blogiin hakkeroin uskomattomilla atk-taidoillani.) 

Tässä osassa: Suomesta Roomaan, kivikasoja ja hellettä. Tervetuloa mukaan! 

Rooma 7.6.-13.6.2018

Torstai, 7.6., 

eli päivä, jolloin ehdin hengittää kolmen eri valtion ilmaa

Matka alkoi jo aamuvarhaisella, kun pakkasimme kimpsumme ja kampsumme autoon ja lähdimme huristelemaan kohti Helsinki-Vantaata. Matka sujui mukavasti Mifongin lunastamaa lukien ja välillä hieman torkahdellen. Vaikka lentokentälle menossa meinasikin tulla vähän kiire, lopulta ehdimme kentälle ja koneeseen ongelmitta. 

Eräs koko reissun jännittävimmistä asioista oli se, että ensimmäistä kertaa elämässäni emme menneet suoralla lennolla määränpäästä toiseen, vaan vaihdoimme konetta Münchenin kentällä. Vaihto sujui kuitenkin erittäin hyvin, eikä ongelmia ollut. Suora lento olisi ollut lyhyempi, mutta kokemushan tämäkin: yhden päivän aikana ehdin oleskella kolmessa eri valtiossa! Vaikka en erityisemmin pidä lentomatkailusta, matkat sujuivat kivuttomasti nukkuessa ja Austenin novelleja lukiessa.

Päästyämme perille Roomaan, asuntomme omistaja oli hankkinut meille taksikuskin. (Olen muuten aina halunnut, että joku olisi vastassa lentokentällä pidellen nimikylttiä :D nyt se tavallaan toteutui, vaikka kyltissä ei oma nimeni lukenutkaan.) Enpä olisi osannut arvata, että italialaisilla moottoriteillä kiidetään sellaista vauhtia! Vauhti hieman hirvitti, mutta selvisimme ehjänä asunnollemme. Mukavan tilava ja myös kivan näköinen asunto sijaitsi lyhyen kävelymatkan päässä Vatikaanista, mutta kello oli sen verran paljon ja olimme sen verran väsyneitä matkustamisesta, että menimme iltapalan syötyämme nukkumaan. 

Perjantai, 8.6., 

eli päivä, jolloin kävelin valtioiden rajojen yli useamman kerran

Läheisestä leipomosta noudetun aamupalan jälkeen kuorrutimme itsemme aurinkorasvalla ja varustauduimme aurinkolaseilla ja hatuilla, asusteilla, joita koto-Suomessa ei tosiaankaan tarvinnut sillä hetkellä :D

Päivän ensimmäinen kohde oli Vatikaani, jonne oli asunnoltamme lyhyt matka. Italian ja Vatikaanin välinen raja ei näytä valtioiden väliseltä rajalta ollenkaan, mutta rajan ylittäminen oli silti hassua. Pietarinkirkon aukiolla loksahti suu auki. Vaikka Vatikaani on niin pieni valtio, tuntuu kaikki siellä olevan valtavan suurta. Kokonaisuudesta oli todella vaikea saada kuvaa, eikä sitä oikein edes voinut käsittää paikan päälläkään. 

Sattuneesta syystä näimme matkamme aikana todella paljon nunnia: viikon aikana varmaan enemmän kuin koko elämäni aikana. Teimme varmaan ennätyksen myös eri väristen nunnankaapujen bongailussa: tavallisten mustien ja harmaiden lisäksi näkyi eri sävyisiä ruskeita, vaaleansinisiä, violetteja, valkoisia, valkoisia sinisillä raidoilla...

Vatikaanin posti on kuulemma nopeampi kuin Italian.

Kävelimme Vatikaanin läpi (hassu ajatus kävellä alle vartissa yhden valtion läpi!) ja ylitimme Rooman poikki kulkevan Tiber-joen päästäksemme takaisin Italian puolelle. Olin käynyt Italiassa kerran aiemminkin, ja eräs parhaiten mieleeni jäänyt asia oli ehdottomasti jäätelö. En ollut suinkaan ainoa, jonka mielessä jäätelö välkkyi, joten etsimme erään matkaoppaassa kehutun jäätelöbaarin. Frigidarium oli kuin jäätelönystävän taivas (vaikka törmäsimmekin viikon aikana myös laajempiin valikoimiin jäätelöbaareissa)! Jäätelö oli herkullista ja suussa sulavaa. Itse söin stracciatellaa, jonka muistelen olleen suosikkini myös seitsemän (?) vuotta sitten edellisellä reissulla. Valintani ei ollut lainkaan huono!

Jäätelön jälkeen etsiydyimme Pantheonille. Kyseessä on jo antiikin aikana rakennettu temppeli, joka oli ilmeisesti tarkoitettu kaikkien jumalien palvomiseen. Kristinuskon levitessä se muutettiin kirkoksi ja siinä roolissa se toimii edelleen.

Pantheonin katossa olevan reiän päällä ei ole minkäänlaista lasia, mikä tarkoittaa sitä, että sadevesi valuu lattialle. Mielestäni tämä on melko kummallinen ratkaisu, mutta toisaalta aukosta kirkkoon lankeava valo on kauneimpia koskaan näkemiäni. 

Vaikka Pantheon on moniin kuuluisiin kirkkoihin verrattuna "yksinkertainen" ja "vaatimaton" (lainausmerkit siksi, että vertailukohteina voisi toimia esimerkiksi Pyhän Vituksen katedraali Prahassa, puhumattakaan Vatikaanin Pietarinkirkosta, johon päästään viimeisessä postauksessa), se on mielestäni todella kaunis. Se on pieni, mutta yllättävän näyttävä. Valokaan ei voi hehkuttaa liikaa! Pantheon oli ehdottomasti suosikkikohteitani Roomassa. 

Päivä oli todella kuuma, kuten myös myöhemmät päivät, joten päätimme palata takaisin asunnolle. Kävelimme omia jälkiämme takaisin, joen yli Vatikaaniin ja sieltä kaupan kautta asunnolle. Koska asunnolla oli keittiö ja nälkä kurni, ostimme kaupasta täytepastaa ja tonnikalaa ja nautimme tämän gourmet-aterian pienen lepäilyn ja päiväunien jälkeen.

Yläkuvan näystä saamme muuten kiittää Benito Mussolinia, joka raivasi tuosta edestä rakennuksia, jotta Pietarinkirkko näkyisi paremmin. Näky oli kieltämättä vaikuttava! 

Lepäilyn jälkeen lähdimme keskustaan bussilla. Bussipysäkki oli ihan meidän asuntomme lähellä, joten periaatteessa matkustamisen olisi pitänyt olla helppoa. Emme kuitenkaan olleet varautuneet siihen, miten täynnä bussi voisi olla: kotikaupungin kello neljän ruuhkabussit eivät olleet mitään siihen verrattuna, ja jopa raitiovaunut Helsingin kirjamessujen aikana olivat ihan pala kakkua verrattuna näihin rymiseviin busseihin, jotka olivat ihan täyteen ahdettuja ja hikisiä. Istumapaikoista ei ollut mitään toivoa. Hieman epämiellyttävän matkan jälkeen selvisimme kuitenkin ehjänä keskustaan.

Historiallisten rakennusten lisäksi keskustaa hallitsee valtava, valkoinen kirjoituskoneeksi kutsuttu muistomerkki. Se on rakennettu 1900-luvulla Ialian yhdistymisen kunniaksi. Onhan se toki mahtavan näköinen, mutta näyttää epäsopivalta maisemaan. Lisäksi sen valtava koko oli meidän (ja ilmeisesti myös paikallisten) mielestämme vähän liioittelua. Ehkä suunnitelmat tehtiin ajatuksella "mielummin överit kuin vajarit". 

Forum Romanum oli paitsi todella suuri alue, myös vaikuttavasti hyvin säilynyt. Forum Romanumilla emme itse asiassa käyneet ollenkaan, koska alueen näki hyvin myös kadulta. 

Vaikka nämä on mulle aivan liian isoja kokoja, saan iloa siitä, että isojalkaisille on kenkäkauppoja. 

Kun Colosseum ilmestyi kadunkulman takaa, en voinut olla huudahtamatta hiukan. Olin ajatellut, että nähtyäni rakennuksesta satoja kuvia se ei voisi enää vaikuttaa, mutta olin väärässä. Jotenkin koko paikka näytti ihan erilaiselta kuin kuvissa ja todella epätodelliselta. Samanlainen tunne tuli pari vuotta sitten Stonehengen nähdessäni. Colosseumille emme vielä tuona päivänä menneet, joten lisää kuvia on luvassa myöhemmin. 

Colosseumin metroasemalta matkustimme parilla metrolla Vatikaaniin, koska olimme varanneet pääsyliput Vatikaanin museoihin illaksi. Museoihin on kerätty katolisen kirkon saamia (tai sen varastamia) taideaarteita vuosien varrelta. Ennen museo-osuuteen ryntäämistä kävimme hieman kävelemässä museon kattoterassilla ja puutarhassa. Ilta-aurinko osui Pietarinkirkon kupoliin todella kauniisti! 

Vaikka osittain museossa tulikin mietittyä, onko ihan hyväksyttävää pitää esillä esimerkiksi muinaisen Egyptin taidetta ja esineistöä, joka on varastettu aikoinaan ja tuotu Roomaan, voi osan pistää tietämättömyyden piikkiin: ei olla tajuttu, että näillä voisi olla alkuperäisillekin omistajilleen merkitystä. (Eihän se toki ole ihan täysin vapauttava ajatus, mutta kuitenkin.) Kun tämän pohdinnan yli pääsi, oli museo kuitenkin melkoinen elämys. Jokainen huone oli edellistä komeampi ja koristeellisempi: löytyi kattomaalauksia, lattiamosaiikkeja...

Tiedän paikan, josta tämä jättijalka saisi sopivan kengän...

Kyllä siinä on saanut joku pistellä. 

"Hei kaverit, mitä mä missasin?"

  

Museossa ehdoton lempiasiani oli karttahuone. Kyseessä oli kultainen huone, jonka seinille oli maalattu Italian karttoja. Huoneen kauneus ja kaikki se kulta ja kimallus melkein pyörrytti. 

Myös ulkona oli hienon näköistä!

Kierroksen lopusta löytyi Rafaelin huoneet: neljä huonetta, jossa oli Rafaelin maalaamat seinä- ja kattomaalaukset. Oli hassua nähdä koulukirjoista tutut maalaukset valtavan suurina, varsinkin, kun en tiennyt niiden sijaitsevan täällä. 

Suosikkiasiani on tuo alakulman lentävä kaveri. 

Tämä herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia. Miksi tuo lihaksikas kaveri kiipeää alastomana liekkien joukkoon? 

Museosta löytyi myös modernin taiteen alue. Vaikka siihen emme jaksaneet hirveästi keskittyä, sieltä löytyi esimerkiksi Picasson ja Chagallin taidetta.

 Löysin uuden suosikkimaalauksen: Fernando Boteron Trip to the Ecumenical Council. Pullea kardinaali ja pulleita lehmiä vihreällä niityllä, mikä oisikaan sen parempaa? Edelleen tulen hyvälle tuulelle, kun muistan tämän taulun olemassaolon. 

Etsi kuvasta eläviä eläimiä. 

Kierros päättyi Sikstuksen kappeliin. Siellä niskat kenossa ihastelimme Michelangelon kattomaalauksia, mutta siellä ei saanut ottaa kuvia, joten joudutte kuvittelemaan ne tähän. Hassuinta oli nähdä seinillä maalauksia, jotka tunnistin ala-asteen uskonnonkirjasta tai josta olen kirjoittanut uskonnon kakkoskurssin kokeessa niin pitkän esseen, että käsi meinasi lähteä irti. Sikstuksen kappeli oli kokonaisuudessaan vaikuttava. On vaikeaa edes kuvitella, että sellaiset maalaukset on saatu maalattua niin hienosti. 

Ilta oli pimennyt, kun kävelimme takaisin asunnolle. Pietarinkirkon aukiolla ei ollut juurikaan ihmisiä, mikä oli miellyttävää. Myös valaistus oli ihana, kuten kuvista näkee.

Iltapalan syötyämme painuimme nukkumaan, jotta jaksaisimme jatkaa seikkailujamme Roomassa vielä seuraavinakin päivinä. 

Jatkuu osassa kaksi. 

Rikkooko murhayritys tunnelman ja muita editointimerkintöjä

Editointimerkinnät, nuo kirjoittajansa mielestä maailman hauskin juttu, ja muiden, ilman kontekstia niitä lukevien mielestä tappavan tylsä. Ketään ei kiinnosta, mutta se ei haittaa: JL:n editointimerkintöjen parhaimmistoa, olkaa hyvät. (On ehkä vähän noloa, että nauran omille jutuilleni näin paljon.)

"Aww, mut vähän kökkö."

"Laimein cliffhanger ikinä."

"[Henkilöä] verrataan kukkaan jo toista kertaa, how about no." 

"Pluskvamperfekti ois varmaan ihan kova juttu." 

"[Henkilö] kuulostaa psykopaatilta." 

"MIKSI [henkilö] MIKSI"

"Voihan ällösöpöys." 

"Mikä päivä nyt on?"

"Onko kolmas kukkaan vertaaminen liikaa?"

"[Henkilö] mitä teet."

"Rikkooko murhayritys tunnelman?"

"Oot pärjännyt aiemminkin! Nainen, ryhdistäydy!" ("En tiedä, miten pärjään ilman sinua," valittaa henkilö tekstissä.)

"Voi luoja, miten voikaan oma tarina itkettää näin paljon." 

Toukokuun luetut 2018

Toukokuussa 2018 luin kolme kirjaa (1217 sivua), joista kaksi oli spefiä.

Zafón, Carlos Ruiz: Tuulen varjo (Unohdettujen kirjojen hautausmaa #1) 647 s. 

Rowling, J. K.: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat: Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus 293 s. 

Montgomery, L. M.: Anna opettajana (Anna #4) 277 s. [U]

kotimaisia: 0

käännöskirjoja: 3

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 1

muualta: 0

Jatkumo-lukuhaaste: 7 kirjaa (Valikoiva sarjalukija)

Tuulen varjo jatko-osineen on parinkin ystäväni lempikirjoja, joten minäkin päädyin ostamaan tämän Suomalaisen pokkarialesta muutamaa vuotta sitten. Kirjan paksuus ja ohuet sivut hieman pelottivat, mutta otin sen silti reissulukemiseksi Tukholmaan. Lukemisessa meni todella kauan, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi nauttinut lukemisesta! Tämä kirja on maaginen ja sen kuvailema rakkaus kirjoihin on varmasti monille lukijoille, minullekin, samaistuttavaa. Tapahtumapaikka, toisen maailmansodan ja sisällissodan runtelema Barcelona on miellyttävän erilainen ja salaperäisen taianomainen paikka, melkein kuin henkilö itsekin. Henkilökaartissa on hahmoja, joilla on omia salaisuuksiaan, jotka valehtelevat, rakastavat ja tekevät virheitä. Oikeastaan ainoa hahmo, josta en ihmeemmin pitänyt, oli Bea. En vain ymmärtänyt, mitä Daniel hänessä näki. Toki en voi sanoa myöskään pitäneeni Fumerosta, mutta hahmo on niin kammottavaksi ja hyytäväksi luotu, ettem voinut kuin ihmetellä ja ihailla Zafónin taitoja kirjoittaa. Useassa aikatasossa kulkeva tarina vaatii hieman keskittymistä, ja lukemisessa olleet tauot saivat minut toisinaan pyörälle päästäni. (Pitkät kursiivipätkät tosin ärsyttivät.) Välillä kirja pelotti niin paljon, että valojen sammuttaminen illalla ei tuntunut enää hyvältä vaihtoehdolta. Ihastuin Tuulen varjoon ikihyviksi, enkä edes hoksannut erästä juonikuviota ennen kuin se paljastui, vaikka se ehkä olikin melko kliseinen käänne. Seuraavaksi lukulistallani on Enkelipeli, ja sen myötä myös loput Zafónin teokset, niin lujasti Tuulen varjo minuun vaikutti. 

Aivan aluksi on sanottava, että rakastin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvaa. Ihastuin 1920-luvun New Yorkiin ja amerikkalaiseen velhoyhteisöön, hahmokaartiin ja otuksiin (haisku!). Aloittaessani elokuvakäsikirjoituksen lukemista tiesin jo etukäteen, että kirja ei tule tarjoamaan mitään uutta tietoa, eikä tarjonnutkaan, joten vältin pettymyksen, joka monilla on tuntunut lukemisen jälkeen olevan. Käsikirjoitusmuotoa oli ihan hauskaa lukea, varsinkin, kun se liittyy erääseen vapaa-ajan projektiin. Sen takia myös sanasto kirjan lopussa oli todella hyvä! Itse käsikirjoituksestakin pidin: tarina ei ehkä ole ongelmaton, mutta se on viihdyttävä ja mielenkiintoinen kaikin puolin. Ajoin melkein oman pysäkkini ohi, kun luin tätä bussissa :D Sen lukeminen toimi myös kivana muistutuksena ensimmäisen elokuvan tapahtumista, kun toinen osa tulee elokuviin loppuvuodesta. Hahmot tosin tuntuivat tässä käsikirjoitusversiossa ohuemmilta kuin elokuvassa. En tiedä, ovatko ne myös oikeasti, vai tuoko näyttelijöiden työ henkilöihin niin paljon enemmän syvyyttä kuin pelkkä käsikirjoitusteksti. Esineenä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on todella kaunis! Aina kannesta fonttivalintaan ulkonäkö on todella onnistunut ja ihana. 

Koska Annan lukeminen vähensi stressiä ennen kirjoituksia, päätin kokeilla samaa kikkaa myös pääsykokeiden kanssa. Anna opettajana on kirjoitettu vasta alkuperäisen sarjan jälkeen, eikä se ole koskaan ollut ykkössuosikkini, vaikka siinä on samoja aineksia, joita Montgomeryssä ja Annassa rakastan: sukujuoruja, mielenkiintoisia persoonia ja ihanan aurinkoista asennetta. Tässä osassa tosin Annan valoisa elämänasenne ja takakannenkin mainitsema "kuuluisa hymy" tuntuivat hiukan alleviivatuilta. Lisäksi kirjassa on aivan liian vähän Gilbertiä! Annan kirjeistä on sensuroitu ne ihanimmat rakkaudentunnustukset, eikä Gilbert esiinny kuin nopeina mainintoina, kun Viherbaarassa käydään. Muutenkin vanhojen hahmojen osuus on todella pieni, mikä on harmittavaa. Toki uudetkin tuttavuudet, kuten lesket, Rebecca Dew, Katharine Brooke ja pikku Elizabeth ovat ihastuttavia, mutta koska heidän esiintymisensä jää tähän kirjaan (joskin niin ikään myöhemmin kirjoitetussa Annan perheessä taitaa ainakin joku heistä esiintyä, ellen nyt aivan väärin muista), ei heihin ehdi kiintyä samalla tavalla kuin Vihervaaran ja Avonlean väkeen. Se, että Anna opettajana ei ole lempiosiani, ei kuitenkaan estänyt sitä, että nautin lukemisesta, naurahtelin toisinaan ääneenkn ja lopulta melkein itkin bussissa, kun olin niin onnellinen kirjan loppupuolen tapahtumista. 

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat: Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus (Jaana Kapari-Jatta)

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan: Tuulen varjo 

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö: Anna opettajana (kukapa nyt ei haluaisi olla Anna?) 

Toukokuu oli melko raskas kuukausi kaikin puolin. Kolmet pääsykokeet kuljettivat minua pitkin ja poikin eteläisempää Suomea ja stressitasot huitelivat välillä pilvissä. Kokeet menvät vaihtelevasti: ensimmäisessä saatoin kirjoittaa huonoja esseitä, toisessa en ehtinyt vastata kaikkiin kysymyksiin (ja menin kokeen jälkeen vähän itkemään yliopiston vessaan), kolmannesta jäi aidosti hyvä fiilis. Tulosten odottaminen pelottaa, en haluaisi pitää välivuotta, vaikka sekin varmasti toisi uusia mahdollisuuksia ja positiivisiakin juttuja elämääni. (Eikös kaikki kirjoita sen esikoisromaaninsa välivuoden aikana?) Nyt en kuitenkaan voi kuin odottaa ja toivoa, että kokeen arvioijat olisivat minulle armollisia. Toinen väsymystä aiheuttanut asia on töiden aloittaminen. En ole kyseisessä työssä todellakaan mukavuusalueellani ja väsyn siinä hyvin helposti, mutta työpaikkani on mukava, ilmapiiri hyvä ja epämukavuusalueesta huolimatta pahempiakin hommia on. Kyllä minä tässä hommassa nyt ainakin kesän kestän! 

Positiivisia asioita toukokuussa olivat ihanan lämpimät säät, joiden ansioista saatoin käyttää vakosamettitakkia sekä hameita ja hippihousuja. Talviturkinkin kävin tuossa viime viikolla heittämässä! Myös pääsykokeisiin liittyi kaikesta stressistä huolimatta ilon hetkiä: kävin useammankin kaverin luona yökylässä, katsoin pääsykoeaiheeseen liittyvää leffaa, sain halailla pientä ja pörröistä koiranpentua ja vaihtaa pikaiset kuulumiset lihakeiton äärellä. Ja voi sitä riemun tunnetta, kun kirmasin viimeisestä pääsykokeesta ulos helteiseen iltapäivään ostamaan junaan palkintosuklaan, jolla sitten herkuttelin Annaa lukien! Toukokuuhun liittyi tietenkin myös valmistumisia, suurimpana tietysti oma ylioppilaaksi pääsemiseni. Toki virallinen tilaisuus oli vasta kesäkuun puolella, mutta tulokset tulivat jo muutamaa viikkoa aiemmin. Lukiosta pääsin loistavin arvosanoin, ylioppilastodistukseni rivi oli niinkin upea kuin LEEEMM. (Äikkä tosin jäi pisteen päähän laudaturista, mikä harmittaa ja lujaa, vaikka E käsittämättömän upea arvosana onkin!) Ylioppilasjuhlista saatan puhua myöhemminkin, mutta sen verran ainakin sanon, että vaikka päivä olikin todella raskas ja hikinen, se oli myös todella ihana: sain juhlia melkein kaikkien minulle rakkaiden ihmisten kanssa suurta päivää. Toinen toukokuun valmistuminen oli sanataidekoulun päättäminen. Viisi vuotta saniksessa antoivat minulle käsittämättömän paljon ja muuttivat minua kirjoittajana, ehkä myös ihmisenä. Vaikka "urani" oli lyhyempi kuin monilla muilla, viimeisellä kerralla ja muissa yhteisissä riennoissa vähän itketti. Todistukseni mukaan olen viettänyt 500 tuntia elämästäni saniksessa, mikä on todella paljon. Kyllähän siitä tietysti jää jälkiä ihmiseen, muistoja. (Voi kamala, meinaan ruveta itkemään tätä kirjoittaessani!) Sanis oli tärkeä osa elämääni viiden vuoden ajan. Ehkä kirjoitan siitäkin vielä ihan oman postauksensa. 

Toukokuun biisi on Hamildrop-projektin neljäs biisi, First burn. Kyseessä on Lin-Manuel Mirandan ensimmäinen versio Hamilton-musikaalin kappaleesta Burn, jonka esittää viisi Elizaa näytellyttä naista. Sanat eroavat jonkin verran "oikeasta versiosta", mikä luo kiehtovia ristiriitoja Burnin ja First burnin Elizan välille. (Haluaisin kirjoittaa tästä kunnon analyysin, katsotaan, josko saisin aikaiseksi!) 

Kesäkuulle on luvassa paitsi töitä, myös vähän pidempi lomareissu, jonka olen todellakin ansainnut! Toivottavasti lämmin sääkin tulee takaisin, olen työmatkoilla (kävelyä yhteensä ehkä kymmenen minuuttia) ja töissä palellut minkä ehdin... 

Kukkien täyttämää kesäkuuta jokaiselle!